Tukkipoika lautallansa
- muistelmia Vahankajoen uitoista
iehuutensa päivät, yli 80 vuotta, Karstulan Rantakylällä viettänyt Aaro Myllyaho muis
telee mielellään aikoja, jolloin puu vielä seilasi Vahankajokea alas ja metsissä höyrysivät miehet ja he
voset eivätkä harvesterit kuten ny
kyään. Jokatalviset savotat hevosen kanssa olivat tuttuja jo poikasesta lähtien ja uitolla oli Aarolle paikka varma joka kevät. Vahankajoki oli tärkeä väylä puiden kuljetuksessa Karstulan ja Soinin välisiltä laajoil
ta saloilta Pääjärven kautta teolli
suuden ja sahojen raaka-aineeksi.
Joki ei ollut joka kohdaltaan paras mahdollinen uittoväylä. Melkoisia ponnistuksia viime vuosisadan al
kupuolen välineillä vaadittiin, kun jokea muokattiin uitolle sopivam
maksi väyläksi. Yläjuoksun Iso- koskessa Sahan tienoilla jouduttiin rakentamaan puinen ränni kivisen kosken ohi. Paasiankoskella jou
duttiin pahimmissa paikoissa kiviä räjäyttelemään ja rakentamaan hirsi- puomeja ohjaamaan tukkeja oikeaan väylään ja estämään painumasta ki
venkoloihin. Oma lukunsa on sitten
"Laiska m utka", jossa jyrkkään joen m utkaan syntyi "akanvirta" ja puut
jäivät kiertämään ja ruuhkautuivat.
Ratkaisu oli kaivaa "rapakanava"
oikaisemaan mutka, parinsadan metrin mittaisen uoman kaivaminen käsipelillä vaati aikanaan monta la
pionpistoa ja hikipisaraa.
Myllyahon talo jokitöyräällä oli 1920- ja -30-luvuilla luonnollinen majapaikka uittomiehille ja uiton pomot pitivät siellä "konttuuriaan".
Aaro Myllyaho muistelee, että jos
kus oli tuvan lattia yöllä niin täynnä nukkujia, ettei juuri jalansijaa lattial
ta löytynyt. Uittoherrat lupasivatkin vastapalveluksena, että talon pojalle olisikin aina paikka "luikutuksessa", joka sijaitsi suvannossa hieman nykyisestä sillasta ylävirtaan: lui
kutuksessa puut ohjattiin kahteen uomaan ja niihin lyötiin leimat sen mukaan minkä yhtiön tukeista oli kysymys. Myöhemminhän tämä leimaaminen siirtyi sitten maalla tehtäväksi, puut taapeloitiin joen partaalle ja leimattiin jo ennen veteen vyöryttämistä. Uittoajat olivat maa
talon miehille usein työtä vuorotta, koska uittotöiden lisäksi oli myös kevätkylvöt tehtävä. Aaro Myllyaho muistaa myös ajan jolloin lautat, jot
ka koottiin jokisuulle, uitettiin järven yli hevosvetoisesti. Lautalla oli taval
lisesti kaksi hevosta jotka kiersivät ympyrää ja kelasivat lauttaa eteen
päin. M oottorikäyttöinen hinaaja korvasi hevoset myöhemmin. Ennen viimeistä etappia lautaksi jokisuulle, oli sillan yläpuolella vielä "lasku", puomit joen yli, johon kerättiin aina sopiva määrä puita, ennen kuin ne uitettiin vähin erin viimeisten kos
kien ohi. Puomien yhteensitomiseen käytettiin pienistä näreistä väännet
tyjä "lenkki vihtoja", joita tarvittinkin melkoinen määrä joka uittoa varten.
Uitto loppui aina siihen,että oli "p e
rät veneessä"eli uittomiehet soutivat ylhäältä alaspäin irrotellen rannoille jääneet tukit virran vietäväksi.
Viimeisen kerran saatiin Vahan- kajoella perät veneeseen 50- ja 60- lukujen vaihteessa. Ihan kokonaan ei uitto kuitenkaan loppunut, sillä vielä muutamana talvena koottiin lautat Perälänlandelle ja Jyväslandelle.
Puutavara kuitenkin ajettiin talvella jäälle joko hevosilla tai viimeisinä talvina jo pääosin autoilla, hinaaja sitten veti lautat keväällä järven yli.
Oikea uitto kuitenkin oli päättynyt ja tukkipojat lautallansa olivat muisto vain.
Markku Myllyaho
13
