Päivi Anneli Pennala
On koira kotona, perheen arkea jakamassa
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto
Kulttuurintutkimus, antropologia Maaliskuu 2018
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta
Osasto – School
Humanistinen osasto,
Suomen kieli ja kulttuuritieteet
Tekijät – Author
Pennala Päivi Anneli
Työn nimi – Title
On koira kotona, perheen arkea jakamassa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Antropologia Pro gradu -tutkielma 30.3.2018 70
Tiivistelmä – Abstract
Tällä pro gradu -tutkimuksella on ollut kaksi tehtävää. Tutkimuksen ensimmäisenä ja pääasialli- sena tehtävänä on tarkastella ja ymmärtää ilmiötä koirat kodeissa. Tavoitteena on ollut muodostaa käsitys kotikoirien ja ihmisen yhteiselosta ja merkityksistä, joita ihmiset antavat tuolle yhteis- elolle. Miten koti näyttäytyy tilana, jonka ihminen ja koira arjessa kulttuurisesti jakavat?
Tutkimus on etnografia, jossa hermeneuttisella asetelmalla pyritään kuvailemaan ja muodosta- maan syvempi ymmärrys ilmiöstä koirat ja ihmiset kodeissaan. Aihe liittää tutkimuksen ihmistie- teelliseen eli yhteiskuntatieteiseen eläintutkimukseen, joka on nouseva trendi tieteen kentällä. Yh- teiskuntatieteiseen eläintutkimukseen liittyy monia tieteen aloja ja muuttuva käsitys ihmisyydestä ja eläimyydestä, eläinten moraalisesta arvosta sekä kulttuurin ja luonnon vuorovaikutuksesta.
Tutkielman ytimessä ovat näin myös muuttuvat paradigmat, näkökulmat todellisuuteen. Työssä pohditaan kulttuurin ja luonnon suhdetta sekä ihmisen muuttuvaa suhdetta eläimiin. Ilmiön ym- märtäminen vaatii, että myös koiran ja ihmisen suhdetta ja sen kehittymistä kautta historian käsi- tellään.
Aineisto kerättiin syksyllä 2016 suljetulla Facebook -sivustolla ”Onko koira kotona”, jossa 11 koiran omistajaa sekä tutkija keskustelivat koiristaan. Tutkija toimi fasilitaattorina, joka syötti keskusteluun teemoja ja kysymyksiä, mutta oli myös kentällä mukana yhtenä keskustelijoista. Li- säksi keskustelijat osallistettiin valokuvaamaan arkeaan koiriensa kanssa.
Tuloksina syntyi kuvausta koiraperheiden arjesta, kuva-analyysit koirista kodeissaan ja luon- nossa. Kuvailun lisäksi tekstiaineistoa analysoitiin seuraavista teemoista käsin: toimijuudet koi- raperheissä, koiran rooli ja asema perheessä sekä antropomorfismi, eli ihmisenkaltaistaminen.
Metodologisissa jälkisanoissa reflektoidaan ja arvioidaan Facebookia tutkimuskenttänä ja aineis- ton hankintakanavana.
Avainsanat – Keywords: Yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus, koira, koti, kulttuuri, ihmisenkaltaista- minen, antropomorfismi, toimijuus
Tiedekunta – Faculty¨
Philosophical Faculty
Osasto – School
School of Humanities,
Finnish Language and Cultural Research
Tekijät – Author
Pennala Päivi Anneli
Työn nimi – Title
There is a dog at home, sharing a family's everyday life
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Anthropology Master thesis 30.3.2018 70
Tiivistelmä – Abstract
This master thesis had two aims. The first aim was to study dogs in homes as a phenomenon in order to form an understanding of the co-existence between pet dogs and human beings and the meanings that people give to that co-existence. The main interest was to find out how the concept of home appears as a space that man and dog share in everyday life from a cultural point of view.
The research is an ethnography in which a hermeneutical setting attempts to describe and form a deeper understanding of the phenomenon of dogs and people in their homes. The topic links the research with social scientific based Human-Animal studies which is a growing trend of scientific interest. Human-Animal research integrates many different fields of science as well as cross-dis- ciplinary understandings of how humans encounter and relate to animals, the moral value of ani- mals and the interaction between culture and nature. Hence, the core of this thesis is also about changing paradigms and perspectives on reality. Furthermore, the relationship between culture and nature as well as the changing relationship between humans and animals were emphasized. In order to understand the phenomenon, the relationship between dogs and human beings and its de- velopment throughout history was also discussed.
The material was collected in autumn 2016 on a Facebook page, "Is the dog at home?" (Onko koira kotona), where 11 dog owners and the researcher discussed their dogs. The researcher acted not only as a facilitator, who brought in different themes and questions but was also an active member of the discussion. In addition, the dog owners were actively involved in the research when asked to photograph their everyday lives with their dogs.
The end result was a description of the everyday life of dog families; photo analyses of dogs in their homes and in nature. In addition to the description, the textual material was analyzed on the basis of the following themes: the agencies in the dog families, the role and position of the dog in a family, and anthropomorphism. Methodological remarks reflect and evaluate Facebook as a re- search field and as the material acquisition channel.
Avainsanat – Keywords: Human - animal research, dog, home, culture, anthropomorphism, agency
1 JOHDANTO... 1
2 VIITEKEHYS ... 3
2.1 Talo jossa koira ja ihminen asuvat ... 3
2.2 Ihmisen muuttuva näkökulma eläimiin ... 8
2.3 Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteinen eläintutkimus ... 10
3 KOIRAKSI IHMISELLE ... 15
3.1 Koiraeläin - Sudesta kumppaniksi ... 15
3.2 Koiran virka ... 18
3.3 Koira, ihminen ja yhteiskunta ... 20
4 JÄLKIKOIRA - kuinka tutkimus tehtiin ... 23
4.1 Tavoitteena ilmiön hermeneuttinen ymmärrys ... 23
4.2 Etnografinen kenttä ... 25
4.3 Ryhmäkeskustelut ... 31
4.4 Analyysin periaatteista ... 34
5 JAETUT TILAT, TUNTEET JA TOIMIJUUS ... 36
5.1 Elämää koiraperheissä ... 36
5.2 Koiran koti ja peti, jaettu ympäristö – Kuvien kautta ... 43
5.3 Ihmisen paras ystävä, perheenjäsen ja yksilö ... 46
5.4 Ihmisenkaltainen koira ja koiramainen ihminen ... 49
5.5 Toimijuudet koiraperheissä ... 53
6 METODOLOGISET JÄLKISANAT ... 59
6.1 Tutkijan uskolliset ystävät pätevyys, luotettavuus ja eettisyys ... 59
6.2 Pohdintaa Facebookin soveltuvuudesta aineistonhankintaan ... 61
7 KUNNIOITUS, KIINTYMYS JA KUMPPANUUS ... 64
LÄHTEET ... 67
1 JOHDANTO
Onko koira kotona? Miesten kanssa metsällä.
Onko koira kotona? Naisten kanssa navetassa.
Onko koira kotona? Lasten kanssa leikkimässä.
Onko koira kotona? Kopissansa nukkumassa.
Onko koira kotona? On. Hau, hau...
Vanha suomalainen lastenloru kuvaa ihmisen ja koiran kumppanuussuhdetta. Koira on vuo- roin miesten, naisten ja lasten kumppani. Kotikoirat eivät tosin enää urbaanissa ympäristössä nuku kopeissaan vaan sisätiloissa ihmisten kanssa. Kun sain ensimmäiset ajatukseni tehdä tutkielman koirista osana ihmisten jokapäiväistä elämää, tuo loru nousi mieleeni. Hyvin pian mielessäni siitä tuli otsikko koko aiheelle. Mitä enemmän olen perehtynyt aiheeseen ja miet- tinyt asiaa, sitä enemmän tutkimukseni kiteytyy ajatukseen, että kyse on ilmiöstä, jossa niin sanottu luonto ja kulttuuri kohtaavat ja tuon ilmiön ymmärryksestä. Tutkimuksen näyttämö on koti, jonka jaamme koirien kanssa. Tavoitteena on ymmärtää, miten olemme kotona koiran kanssa tai kuinka koira on kotona kanssamme. Minkälaisena arjen representaationa jaettu elämä ja koti koirien kanssa ilmenee Facebook -keskusteluissa? Tutkimukseni tavoitteena on lisätä ymmärrystä ihmisen suhteesta koiriin.
Tiiviin kanssakäymisen ihmisen ja koiran välillä voidaan katsoa ulottuvan jo esihistorialliselle ajalle, kymmenien tuhansien vuosien taakse (mm. Koski ja Bäcklund 2012). Suomen Kennel- liiton arvioiden mukaan noin joka viidennessä kotitaloudessa Suomessa on koira. Suomessa arvioidaan olevan 600 000 koiraa (Suomen Kennelliitto). Koirat ovat tärkeä osa kulttuuri- amme ja elämänmuotoamme. Koira vaikuttaa olennaisesti monien ihmisten jokapäiväiseen elämään. Myös tilastollisesti ja taloudellisesti tarkasteltuna koiran ja ihmisen kulttuurinen suhde tässä ajassa on huomattava ja tutkimuksellisesti merkityksellinen. Koirien merkitys myös avustavissa tehtävissä ja ihmisten hyvinvoinnissa ja terveydessä on alati kasvava. Vii- meaikaisia aluevaltauksia ovat esimerkiksi erilaiset terapia- ja lukukoirat. Kotien lisäksi koirat valtaavat myös kouluja ja hoitolaitoksia.
En tarkkaan muista, mistä ajatus ja tutkimusaihe koirista ja elämästä koirien kanssa alun perin kumpusi. Kulttuurialan ammattilaisena olen aina ollut kiinnostunut kulttuurin määritelmästä
ja kulttuurin suhteesta luontoon. Missä kulkee raja ja mitä tapahtuu, kun ihminen puuttuu luontoon, alkaa viljellä, kesyttää eläimiä ja ottaa ne jopa kumppaneiksi? Oma mielenkiintoni koiriin juontaa lapsuudesta. Ensimmäisen koirani sain noin kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen koirat ovat olleet jatkuvasti jollain tavoin osa perheeni elämää. Tavallisen kotikoiran emännän perspektiivistä katseltuna olen myös läheltä seurannut aktiivisten koiraharrastajien elämää ja toisenlaista tapaa suhtautua koiriin. Jokavuotisten lehdistön yleisöosastokommenttien ja tut- tavapiirin kautta olen myös tietoinen täysin koirakielteisistä asenteista.
Toisaalta aiheenvalintaani vaikutti se, että lemmikkieläimiin ja koiriin ilmiönä tänä päivänä liittyy paljon myös kaupallisia intressejä ja erilaisia lieveilmiöitä. Esimerkiksi koiran ihmisen- kaltaistaminen näyttäytyy ilmiöinä, esineinä ja palveluina, joita kaupataan koirakuluttajille.
Eettisesti voisi myös kyseenalaistaa koko aiheen merkityksen maailmassa, jossa niin paljon lapsia elää huonommin kuin koiramme Suomessa ja länsimaisissa hyvinvointivaltioissa.
Myös ekologiselta kannalta lemmikkien pito on ympäristöä kuormittavaa. Oma kokemukseni koirasta ihmisen kumppanina on kuitenkin niin merkityksellinen, että haluan tutkia tuota suh- detta juuri kulttuurisesta näkökulmasta.
Kun aloin suunnitella aihetta, huomasin, että ihmistieteinen eläintutkimus on myös nouseva trendi tieteen kentällä. Siihen liittyy monia tieteen aloja ja myös muuttuva käsitys ihmisyy- destä ja eläimyydestä sekä kulttuurin ja luonnon suhteesta. Viitekehykseni ytimessä (luku 2) ovat näin myös muuttuvat paradigmat ja käänteet. Valittujen tietoteorioiden, tietopohjan ja empirian kautta lähestyn ilmiötä ja muodostan ymmärrystä arjestamme kotikoirien kanssa.
Syvennän ymmärrystä perehtymällä koiran ja ihmisen kumppanuuteen ja sen historiaan (luku 3).
Aineiston hankin Facebookin kautta, koska tavoitteena on myös tutkimusmenetelmällisesti testata kyseistä aineistonhankintakanavaa. Kokeilun kautta reflektoin kokemuksiani ja arvioin Facebookin soveltuvuutta tutkimuskenttänä ja keskustelualustana. (luku 6). Luvussa neljän esittelen tutkimuksen metodologisia taustoja ja tutkimuksen toteutusta. Tuloksissa (luku 5) esittelen ensin ilmiötä kuvailevalla tasolla, jotta lukija pääsee sisälle koiraperheiden arkeen.
Konnotatiivisen kuva-analyysiin keinoin tarkastelen kuvakollaaseja koirista kodeissaan ja luonnossa. Tekstiaineistoa analysoin vaiheittain ja lopullisiksi teemoiksi aineiston ja teorian kautta valikoituivat: toimijuudet koiraperheissä, koiran rooli ja asema perheessä sekä antro- pomorfismi, eli ihmisenkaltaistaminen.
2 VIITEKEHYS
2.1 Talo jossa koira ja ihminen asuvat
Aineiston avulla pitäisi voida vastata tutkimuskysymykseen. Toisaalta myös aineisto määrit- tää tutkimuskysymystä. Kysymysten, aineiston ja teorian tulee olla linjassa toistensa kanssa.
Tutkimuskysymykset kiinnittyvät paradigmoihin ja teorioihin, joilla ovat omat tieteenalakoh- taiset perinteensä. Tämän tutkimuksen pääkysymys on, kuinka arki koiran ja ihmisen välillä samassa taloudessa rakentuu ja miten sitä selitetään. Mikä on arjen representaatio kotikoiran ja ihmisen yhteiselosta? Ensin haluan kuitenkin hahmottaa sitä maisemaa ja polkuja, jotka johdattavat ilmiön äärelle.
Tutkijan käsitys tutkimuskohteestaan, se miten hän ymmärtää itsensä suhteessa kohteeseen, kumpuaa ontologisesta arvomaailmasta ja esiymmärryksestä. Lähdin käsitekartan keinoin hahmottamaan tutkimuskohdettani, mutta visuaalisena ihmisenä näin tutkielmani konkreetti- sena kuvana (kuva 1), jossa tieteen eri kentät kohtaavat konkretian tasolla.
Kuva 1. Visualisoitu viitekehys
Kuvassa talo symboloi kotia ja samalla ihmisen tuottamaa kulttuuria ja metsä villiä luontoa.
Aurinko elämän lähteenä paistaa kaikille tasapuolisesti. Aidoilla ihminen rajaa luonnon ja kulttuurin niin fyysisesti kuin henkisesti monessa eri merkityksessä esimerkiksi tieteen ken-
tillä. Luonto ja kulttuuri kohtaavat ihmistieteisessä eläintutkimuksessa. Tutkijan on tiedostet- tava ja avattava kyseistä dikotomiaa. Kun pyritään ymmärtämään ilmiötä ja kokemusta feno- menologis- hermeneuttisesti se vaatii tutkijalta jatkuvaa perusteiden pohtimista. Ihmiskäsitys ja tietokäsitys ovat keskeisiä kysymyksiä. Millainen ihminen on tutkimuskohteena ja miten kohteesta saadaan tietoa ja millaista se on luonteeltaan? (Laine 2001, 26). Tässä tutkielmassa painottuu myös käsitys eläimyydestä ja luonnon ja kulttuurin suhteesta. Tutkimus ja käsityk- semme ihmisistä ja eläimistä muuttuu ajassa. Tämä näkyy myös kulttuuritieteellisessä eläin- tutkimuksessa, siinä kirjallisessa aineistossa, johon olen perehtynyt. Valitut teoriat tukevat ja kertovat tekijänsä näkökulmasta todellisuuteen.
Yrjö Sepänmaa, Joensuun yliopiston kirjallisuustieteen ja ympäristöestetiikan professori eme- ritus (2009, 220–221) pohtii eläimen ja ihmisen vastakkainasettelun ongelmakenttää ja myös sen oikeutusta. Yhtäältä ihminen elollisena olentona on yksi eläimistä, toisaalta taas ihminen lajina eroaa muista eläimistä. Kyse on valinnasta, siitä kuinka haluamme painottaa samuutta tai toiseutta. Vertailtavuutta vaikeuttaa se, että ei ole olemassa yhtä vertailun kohdetta, vaan vastassamme on lajien kirjo ihmisapinoista alkueläimiin. Yleisesti kuitenkin kulttuuritieteel- lisen eläintutkimuksen painopiste on nisäkkäiden ja ihmisen välisessä suhteessa.
Eläinkulttuurilla tarkoitetaan sitä, miten eläin on aikojen kuluessa ymmärretty ja kuinka suh- teemme eläinkuntaan ja sen lajeihin ja yksilöihin on järjestetty, eli miten elämme eläinten kanssa. Mitkä ovat kulttuuritieteisen eläintutkimuksen haasteita ja mahdollisuuksia. Myös minä olen joutunut pohtimaan, missä menee ihmisyyden ja eläimyyden raja ja miten tutkia koiraa osana ihmisen kulttuuria. Asuessaan ja eläessään ihmisen kanssa koira ei ole enää puh- taasti osa luontoa, ja toisaalta sitä ei kuitenkaan nähdä osana yhteiskuntaa ja kulttuuria. Myös minä olen joutunut pohtimaan, missä menee ihmisyyden ja eläimyyden raja ja miten tutkia koiraa osana ihmisen kulttuuria. (Kainulaisen & Sepänmaa 2009, 6)
Jokainen raportoitu tutkimus ja tutkielma sisältävät käsityksen tekijänsä ja taustayhteisön pa- radigmasta. Tieteenharjoittaja ja Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisen tiedekunnan emeritaprofessori Pirkko Anttilan (1996, 42) mukaan aikaamme liittyy myös suuri paradig- man muutos ja uudenlaisen tieteenfilosofisen perustan ja ajattelun omaksuminen. Paradig- malla (kuva 2) tarkoitan tässä yhteydessä sitä perusoletusten joukkoa, joka on tunnusomaista jollekin tieteenalalle ja joka vaikuttaa ohjaavasti kysymystenasetteluun, hypoteesin määritte- lyyn, käsitteisiin ja menetelmiin. (Anttila 1996, 42.) Paradigman voi myös mieltää mallina, esikuvana, näkemyksenä, ajattelutapana hyvästä ja hyväksyttävästä. Tästä yhteisön ja yksilön ajattelumallista nousee käsitys tutkimuksen kohteesta.
Kuva 2. Paradigman käsite (mukaillen Anttila 1996 ja 2005.)
Keskeistä paradigmanmuodostuksessa on ontologinen käsitys tutkimuksen kohteen luon- teesta, käsitys siitä, mitä tutkija ymmärtää olevan olemassa. Tämän tutkielman keskiössä on se, kuinka ymmärtää ja määritellä seuraavat käsitteet ja sanaparit ja missä määrin kyse on vastakkainasettelusta tai samuudesta:
- IHMINEN – ELÄIN - IHMISYYS – ELÄIMYYS - LUONTO - KULTTUURI - ANTROPOMORFISMI
Tutkimme kulttuuria aikakautemme silmälaseilla. Jos tavoitteena on tehdä ihmistieteistä eläintutkimusta eläinnäkökulmasta, teoreettisten rakenteiden täytyy muuttua. Suomalaisen yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen keskeiset vaikuttajat Jopi, Nyman, Noora Shuurman, Outi Ratamäki ja Kukka-Maaria Martiskainen (2013, 1) puhuvat antropologisen tutkimuksen sisällä tapahtuvasta ”eläimellisestä käänteestä” (animal turn). Kun huomioimme eläinten agenttisuuden, kohtaamme uusia tutkimuksellisia haasteita. Osallistuva havainnointi ja haas- tattelu ovat esimerkiksi olleet kulttuuriantropologisen tutkimuksen tuotemerkki. Ihmistie- teissä ihmisiä useimmiten tutkitaan sanoin, tekstein ja kielen kautta. Yhteisen kielen puuttu- minen hankaloittaa kommunikaatiota ja kysymysten esittämistä ihmisten ja eläinten välillä.
Kuinka etnologinen tutkimus voisi hyödyntää etologista eli eläinten käyttäytymistä tutkiva tieteenalaa (Dalke & Wels 2016, 182–184)? Tutkimus, jossa yhdistyisivät etnografinen ja eto- loginen tutkimus, on metodologisesti erittäin haasteellinen. Paradigma, jossa ilmiötä, kahden
eri eläinlajin yhteiseloa ja tavoitteita, lähestytään kahden tieteen menetelmin, vaatisi molem- pien hallinnan. Vaikka tavoitteenani on tutkia ihmisten ja eläinten yhteistä elämää, näkökul- mani ja menetelmäni rajoittuvat ihmistieteisiin. En pyri tutkimaan ilmiötä eläintieteen mene- telmin eläimiä tarkkailemalla vaan ihmisten tulkintojen kautta.
Haasteena on ymmärtää kulttuurin käsitettä yhteiskuntatieteisen eläintutkimuksen näkökul- masta. Arjessa luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa. On vaikea erottaa, mikä on kulttuuria ja milloin on kyse vaistonvaraisesta lajityypillisestä käyttäytymisestä. Kun tutkin ihmisen ja eläimen suhdetta kulttuurisesta näkökulmasta kysymyksenasettelu ei ole biologinen, mutta biologia on läsnä toislajisien yksilöiden arjen kohtaamisissa. Alkuaan sana kulttuuri (colore) antiikin Kreikassa tarkoitti maanviljelyä. Myöhemmin sanalla on viitattu hengenviljelyyn ja kaikkeen ihmisen tekemään ja ajattelemaan. Kulttuurintutkimuksen perinteessä kulttuurin kä- sitteen ulkopuolelle rajataan kaikki se, mikä ei ole biologisesti määräytynyttä ja vaistojen va- rassa toimivaa. Ihminen muokkaa luonnon varantoja ja rakentaa niin taloja, aitoja kun sosiaa- lisia verkostoja sekä säätää lakeja ja asetuksia hallinnoimaan tuota kaikkea. Kuinka tämä ra- jojen asettaminen näkyy koiraperheen arjessa toimintana?
Aita kulttuurintutkimuksen ja luonnontieteen kenttien välillä on perinteisesti ollut korkea. Vä- limaastoon sillanrakentajaksi sijoittuu ihmistieteinen eläintutkimus. Yleisesti ajatellaan, että ihminen ja koira ovat biologisia olentoja, mutta koirasta ihmisen erottaa se, että teoillaan ja ajatuksillaan ihminen pystyy tuottamaan kulttuuria. Sillä hetkellä, kun ihminen kesytti ja otti koiran kumppanikseen, tuosta luontokappaleesta tuli osa ihmisen luomaa kulttuuria. Dualisti- nen ajattelutapa, jossa luonto ja kulttuuri on asetettu vastakkain, on pitkään ollut vallitseva.
Eläimet nähtiin sivistyneen kulttuurin ulkopuolisiksi. Varhaisen antropologian juuret ovat ko- lonialistisessa ajattelussa ja evoluutioteoriassa, joka luokitteli kulttuurit primitiivisiin ja sivis- tyneisiin. Näkökulma eläimiin muuttui pikkuhiljaa ja kysymys kuuluukin, onko kulttuurin tuottaminen ihmislajin yksinoikeus vai onko koiralla jonkinlainen toimijuus tuossa suhteessa.
(Dalke & Wels 2016, 182–183.)
Historiallisesti tarkasteltuna moraalifilosofian ja humanististen arvojen tärkein kohde on ollut ihminen. Tällä vuosituhannella keskusteluihin noussut posthumanismi korostaa, että myös ih- minen on osa luontoa ilman erityisasemaa. (Aaltola & Keto 2015, 67.) Posthumanistinen eläinetiikka painottaa, että meillä on yhteinen ympäristö ja todellisuus. Eläintä ei nähdä toi- seutena suhteessa ihmisyyteen. Posthumanistinen eläinetiikka hylkää perinteiset käsitykset
moraaliteoriasta ja länsimaisen käsityksen, jossa todellisuus jakautuu subjekteihin ja objek- teihin. Ihminen ei siis eroa subjektina muusta todellisuudesta, eikä ole olemassa objektiivisia normeja vaan erilaisuuden eri asteita. (Aaltola 2004, 198–200.)
Kun muodostetaan hermeneuttista ymmärrystä ilmiöstä, sitä on pyrittävä analysoimaan ja ra- jamaan kierros kierrokselta. Tämä vaatii perehtymistä ilmiön eri osa- ja reuna-alueisiin. Tässä tapauksessa pohjan muodostavat esiymmärrykseni ja pitkäaikainen kokemukseni koirien kanssa eläneenä. Olen siis tietyllä tavalla sisällä ilmiössä. Kun aihe on tutkijalle hyvin lähei- nen, tutkijan roolin pitäminen on haaste varsinkin analysointivaiheessa. Pyrin luomaan tutki- mukseen luotettavuutta ja eettisyyttä avoimuudella ja itsereflektiolla. Ymmärrystä kartutan perehtymällä koirien ja ihmisen yhteiseen historiaan ja muiden koiranomistajien arkeen. Muo- dostettua ymmärrystä reflektoin viimeaikaisiin näkemyksiin lajien kohtaamisesta.
Kulttuurintutkimuksessa on kyse merkityksenannosta eli representaatiosta. Kulttuureissa kautta aikojen instituutiot saavat erilaisia merkityssisältöjä suhteessa muihin instituutioihin.
Tutkimukseni keskeisiä kulttuurisia instituutioita ovat perhe ja koti. Yksilöinä koemme asiat eri tavoin, ja samalta näyttävä tilanne on erilainen eri ihmisille. Kulttuuriin sosiaalistues- samme opimme tulkitsemaan merkityksiä ja tuttuja asioita varsin vaivattomasti, mutta vie- raassa kulttuurissa väärinymmärtämisen vaara on suuri. (Moilanen & Räihä 2001, 45–46.) Jo ajatukseen koirasta kumppanina liitetään ristiriitaisia merkityksiä. Näin äskettäin dokumentin, jossa afganistanilaiset vasta Eurooppaan saapuneet pakolaiset katselivat ensimmäistä kertaa elämässään läntisten ihmisten elämää. Kaksi asiaa, jotka he näkivät, nousivat merkitykselli- siksi ja mainitsemisen arvoisiksi: ihmisten vapaus ja koirat, joita vapaat ihmiset taluttivat mu- kanaan. Joku taisi todetakin, että lännessä ihmisten täytyy rakastaa koiriaan, koska niin mo- nella oli koira ja koirat olivat niin hyvin hoidettuja. Suomalaiselle hyvin hoidettua koiraa ta- luttava ihminen on varsin tavanomainen näky. Huomiomme herää vasta, jos koirassa on jotain poikkeavaa tai sairasta.
Merkityksenannot voidaan jakaa tiedostettuihin ja tiedostamattomiin. Molemmissa vaihtoeh- doissa merkityksiä voidaan tarkastella yksilön, yhteisön tai universaalilla tasolla. Tietoisen yhteisöllisen merkityksenannon takaa voidaan löytää sellaisia merkityksiä, jotka ovat piilossa yhteisön jäseniltä itseltään. (Moilanen & Räihä 2001, 45–47.) Merkityksiin liittyvät visuaali- set systeemit ovat tapamme nähdä ja katsoa maailmaa. Tähän systeemiin kuuluvat erilaiset merkit, joita tulkitsemme kulttuurisesti ja opitusti (Banks & Morphy 1999, 21). Antropologian alalla visuaalinen antropologia ja kuviin ja esineisiin liittyvät merkitykset ovat itselleni olleet
aina tärkeitä. Mitä mahdollisesti paljastavat keskustelijoiden koiristaan ottamat kuvat koiran ja ihmisen suhteesta tai agenttisuudesta? Minkälaisena arjen representaationa elämä koirien kanssa näkyy ja ilmenee keskusteluissa? Miten elämme kotikoiriemme kanssa ja miten seli- tämme tuota yhteiseloa?
2.2 Ihmisen muuttuva näkökulma eläimiin
Tämän tutkielman keskeisin näkökulma todellisuuteen on, kuinka näemme itsemme suhteessa luontoon ja luonnon, tässä tapauksessa koiran, suhteessa ihmisyyteen ja kulttuuriimme. Filo- sofian tohtori, emeritus professori ja kulttuurintutkija, Seppo Knuuttilan 2009, 104) mukaan luonto ja eläimet ovat olemassa ilman ihmistä, mutta jaetut merkitykset ovat ihmisistä riippu- vaisia. Ihmisen ja eläinten suhteet ovat osa ihmisen ja muun luonnon vuorovaikutuksen poh- dintaa. Ihmiset antavat luonnolle ja eläimille merkityksiä ja johtavat niistä vaihtelevia käytän- teitä. Ihmisen suhdetta luontoon määritellään luontoa elollistamalla, sielullistamalla, inhimil- listämällä, esineellistämällä, riistämällä, suojelemalla ja niin edelleen. Esimerkiksi postmo- dernissa ajassa luonnon sielullistaminen eli animismi voidaan nähdä elämän kunnioittamisen periaatteena. (Knuuttila 2009, 104.)
Ihmisen ja eläimen suhde on muuttunut huomattavasti viimeisen sadan vuoden aikana. Eläi- miin kohdistuva tutkimus lisääntyy yhteiskuntatieteen tutkimusalueista monella eri tieteen- alalla kuten esimerkiksi filosofian, sosiologian, politiikan, historian ja antropologian alalla.
Varsinkin ihmisen ja eläimen suhteet ovat yhä useampien tutkimusten kohteina. Suurimpana syynä kasvavaan mielenkiintoon sosiologi Adrian Franklin pitää yhteiskunnallisten rakentei- den muutosta. Franklin on tutkinut erityisesti ihmisten ja eläinten muuttuvaa suhdetta viime vuosisadalla. Modernismin aikaan eläimet olivat ihmistä varten. Myös sosiaalisissa suhteissa eläimen tehtävä oli tuottaa ihmisille mielihyvää, jännitystä ja kokemuksia. Muutos paradig- massa alkoi 1970-luvulla ihmiskeskeisyyden kritiikin myötä (Franklin 1999, 1–10). Ihmisiä ja eläimiä historian näkökulmasta tutkineen professori (FT)Taina Syrjämaan (2015) mukaan emme pääse irti ihmiskeskeisyydestä, mutta me voimme kyseenalaistaa sitä.
Luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on kuitenkin ollut pitkään modernin länsimaisen kulttuurin tapa ajatella. Länsimaista kulttuuria ja arvomaailmaa ovat ajanlaskumme ajan oh- janneet Raamattu ja jakeet Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Niissä määritellään suhde,
jossa ihminen asetetaan vallitsemaan luontoa. Tässä merkityksenannossa ihminen on subjekti ja eläin objekti.
”26. Ja Jumala sanoi:
"Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat".
27. Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi;
mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.
28. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja li- sääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet". (I Mooses, 26–
28.)
Tämä vanhan testamentin luomiskertomuksen käsky hallita luontoa, syntiinlankeemuskerto- mus ja antiikin Kreikan ajattelun dualistinen ihmiskuva erottelevat hyvän ihmisen ja pahan eläimellisyyden. Hyvänä pidetyn henkisen ja miehisen vastakohtana on nähty alempiarvoi- sena ja pahana pidetty eläimellisyys, ruumiillisuus, seksuaalisuus ja naiseus. Tämän tutkimuk- sen näyttämönä on koti, joka on perinteisesti liitetty naiseuteen. Miehet ovat metsällä ja naiset navetassa koiriensa kanssa.
Maria Suutala (2009, 89–91), joka on erikoistunut luontosuhdetta ja naisen historiaa käsitte- leviin kysymyksiin kuten ekoteologiaan, -filosofiaan ja -feminismiin, on sitä mieltä, että dua- listisessa ihmiskuvassa ei ole kyse pelkästään konkreettisista eläimistä, vaan ihmisen asemasta ja uskonnollis- filosofisesta identiteetistä Jumalan ja ihmisen välissä. Ihminen eli mies juma- lan kuvana ja länsimaisen ihmisyyden ilmentymänä liittää myös naisen eläinmaailmaan. Kun 1600-luvulla naisia poltettiin roviolla eläimiäkin pahempana, keskusteltiin vielä 1700-luvulla siitä, voidaanko Eurooppaan tuoduille naisille ja apinoille myöntää kansalaisoikeudet. Ekofe- ministit puolestaan liittävät nykyisin luonto- ja naiskysymyksen yhteen ja kysyvät, voiko nai- nen olla vapaa ennen kuin eläimet on vapautettu. (Suutala 2009, 94.)
Vaikkaihminen on aina pohtinut, missä ihmisyyden ja eläimellisyyden raja kulkee, päähuomio on ollut siinä, miten ihminen eroaa eläimestä sen sijaan, että olisi pohdittu mitä kaikkea elävä yhdistää (Suutala 2009, 89–91). Myös rakkauden käsite ja tutkimus on ollut pitkälti dualis- mista käsin määräytyvää. Kaksijakoinen rakkauskäsitys jakautuu ylempään jumalalliseen ja alempaan maalliseen, seksuaaliseen ja aistilliseen. Tämä on johtanut luonnon kieltämiseen.
(Emt. 100–101.)
Elisa Aaltola on suomalainen filosofi, joka on erikoistunut eläimiä koskeviin eettisiin ja filo- sofiin kysymyksiin, ympäristöetiikkaan sekä moraalipsykologiaan. Aalola (2004) viittaa te- oksessaan Eläinten moraalinen arvo muun muassa Heideggeriin ja Merleau-Pontyyn.
Eläinetiikassa sovelletaan Merleau-Pontyn ajatusta, joka korostaa ruumiillisuuttamme niin, että ruumiillinen paikallisuus yhdistää ihmisiä ja muita eläimiä. Kun olemme läsnä samassa tilassa kuten kodissa, olemme paitsi tarkkailijoita myös eläinten tarkkailun kohteina. Olemme samassa asemassa eläinten kanssa. Tämä haastaa Raamattuun nojaavan hierarkian jossa nai- seus, ruumiillisuus ja eläimyys on toisarvoista. Heideggerin mukaan kaikki olennot ja kappa- leet ovat asioita, joiden kautta todellisuus tulee esiin. (Aaltola 2004, 198–200.)
Uusimman näkökulman luonnon ja kulttuurin suhteeseen tuo uusmaterialismi. Tavoitteena on ollut muotoilla kulttuuriteoria, joka kykenisi ylittämään modernit kahtiajaot esimerkiksi kult- tuurin ja luonnon, inhimillisen ja ei-inhimillisen, teknologisen ja inhimillisen tai vaikkapa mielen ja ruumiin välillä. Tämä monitieteinen teoria korostaa materiaalisuuksien, kuten esi- neiden, luonnonilmiöiden tai vaikkapa teknologian merkitystä inhimillistä elämää ja vuoro- vaikutusta rakentavina toimijoina. Ilmiöitä, kuten eläimet ja teknologia, pidetään uusmateria- lismissa näennäisesti toisistaan riippumattomina. Toimijuuden voi saada vaikka teknologia, kuten älytaulu luokkatilassa tai eläin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei nähdä tiukka jakoa vaan jatkumo. (Saarni & Harni 2014, 42–43.) Toimijuudet koiraperheen arjessa ovatkin yksi keskeisimmistä käsitteistä, joiden kautta aineistoani tarkastelen.
2.3 Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteinen eläintutkimus
Ajatus eläinten ja ihmisten sosiaalisten suhteiden tutkimuksesta tieteen historiassa on suhteel- lisen uusi. Vielä modernismin alkuvuosina Euroopassa eläimet nähtiin irrationaalisiksi oli- oiksi, joiden paikka maailmassa oli hyödyttää ihmiskuntaa taloudellisesti. Suhtautuminen eläimiin ja ihmisen ja muiden lajien vuorovaikutuksen tutkimukseen on muuttunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. ”Anthrozoology” eli vapaasti suomennettuna ihmistietei- nen eläintutkimus on nykyään tunnustettu ja arvostettu tutkimussuuntaus, joka sisältää monien eri tieteenalojen tutkimusta. Kansainvälinen antropologinen eläintutkimuksen seura (The In- ternational Society for Anthrozoology) perustettiin vuonna 1991 Gambridgessä Englannissa tukemaan alan tutkimusta. Nykyisin on myös kaksi akateemista lehteä, joissa alan uusinta tutkimusta julkaistaan. (Podberschek, Paul & Serpell 2000, 1.)
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteellinen eläintutkimus tutkii ihmisen ja eläinten välistä suhdetta ja vuorovaikutusta sekä ihmisyyden ja eläimellisyyden dikotomiaa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatie- teinen eläintutkimus (Human - Animal studies) on kansainvälisesti vakiintunut monitieteinen ja monimenetelmällinen tutkimusala (Kaarlenkaski & Ung-Lanki 2013, 7). Ihmistieteellinen eläintutkimus on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta varsin kehittyvä ala.
Suomessa käytetään usein ihmistieteellisen eläintutkimuksen käsitteen sijaan yhteiskuntatie- teellisen eläintutkimuksen käsitettä. Eläimiin liittyvä tutkimus on saanut jalansijaa myös Suo- messa yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisessä tutkimuksessa. Vuonna 2004 perustettiin ensin yhteiskuntatieteellinen eläintutkimuksen verkosto ja sen jälkeen vuonna 2009 Yhteiskunnalli- sen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura (YKES). Yhdistyksen tarkoituksena on edistää yh- teiskunta- ja kulttuuritieteellistä eläintutkimusta. (YKES 2017). Monitieteisiä uusia tutkimus- hankkeita ja projekteja onkin aloitettu ja näiden tiimoilta on pidetty tieteellisiä kokouksia ku- ten Affective Animals, kansainvälinen symposium vuonna 2013 Joensuussa (Nyman & ym.
2013).
Teologian tohtori Pailiina Kainulaisen (2009) mukaan kiinnostus ihmistieteiseen eläintutki- mukseen kasvaa voimakkaasti. Ihmisten eläinkirjan johdannossa Kainulainen käsittelee ih- mistieteiden antia eläintutkimukselle ja kysyy, mitä lisäarvoa ihmistieteet, esimerkiksi perin- teentutkimus, voivat tuoda eläintutkimukseen. Hän myös itse vastaa, että ihmistieteiden lisä- arvo eläintutkimukselle on uusissa yllättävissä näkökulmissa ja niiden yhdistelmissä. Tutki- mus voi palvella esimerkiksi edistämällä yhteiskunnallista keskustelua ihmisen luontosuh- teesta ja auttamalla ymmärtämään taustoja, kun rakennetaan ekologisesti ja inhimillisesti kes- tävämpää luontosuhdetta, vuorovaikutusta ja pelisääntöjä yhteiskunnassa. (Kainulainen 2009, 11.)
Lähtiessäni etsimään koiriin ja lemmikkeihin kohdistuvaa kulttuuritieteellistä tutkimuskirjal- lisuutta löysin paljon englanninkielisestä materiaalia. Suomenkielisen, antropologisen, suora- naisesti koiriin kohdistuva tutkimuksen havaitsin harvalukuiseksi. Muilta tieteenaloilta löytyy kyllä paljonkin mielenkiintoista, tietoa ja aineistoa esimerkiksi koirien historiasta ja käytöstä ihmisten erilaisiin terapiatarkoituksiin. Havaitsin, että suomenkielisen yhteiskuntatieteisen eläintutkimuksen painopiste on ollut eläinetiikassa, tuotantoeläimissä ja muihin eläinryhmiin kohdistuvassa tutkimuksessa. Esittelen seuraavaksi muutamia tutkimuksia.
Julkaisemattomista Joensuun yliopiston tutkimuksista voisi mainita minulle suositellun perin- teentutkimuksen Heljä Erosen pro gradu -tutkielman (2007): Villipedosta sohvanvaltaajaksi -
Katsaus modernin lemmikkieläimen elämään. Etnografisessa tutkimuksessa Eronen tarkaste- lee, miten lemmikin ja omistajan arki kietoutuvat yhteen. Aineisto on hankittu haastattele- malla lemmikkien omistajia. Lemmikkien kirjo on valtava: kissa, koira, liskot, hämähäkit, papukaijat, maaorava, poni, hevonen ja kaloja. Johtopäätöksenä on, että jokainen pienikin lemmikki vaikuttaa omistajansa arkeen, on omistajalleen tärkeä ja siitä kannetaan vastuuta.
Aiheeni kannalta ja menetelmältään edellistä mielenkiintoisempi tuttavuus oli Sini Saarisen (2015) yhteiskuntatieteellinen pro-gradu -tutkimus Eläkeläisten kissasuhteet: kissat eläkeläis- ten kodeissa, perheessä ja suhdeverkostoissa. Opinnäytetyösään Saarinen haastatteli eläkeläi- siä heidän kissasuhteestaan. Haastattelut toteutettiin informanttien kodeissa, autenttisessa ym- päristössä, jolloin tutkijalla oli myös mahdollisuus havainnointiin. Pääasiallinen tavoite oli tuottaa sosiologista tutkimustietoa eläkeläisten tunnesiteistä suhteessa kissoihinsa. Minun tut- kielmani kannalta mielenkiintoista oli Saarisen havainnointi kissojen kodeista: siitä, kuinka ihmiset jakoivat tilan fyysisesti kissojensa kanssa.
Saarinen kertoo, että hänen opinnäytetyössä näkökulma todellisuuteen on posthumanismi, joka ottaa tarkasteluun ihmisten lisäksi eläimet, muut olennot sekä esineet. Perusteluissaan hän esittää, että posthumanismin voi nähdä jatkumona esimerkiksi feminismille ja antirasisti- selle tutkimukselle, jossa tutkimuksiin on otettu mukaan osapuolia, jotka on aikaisemmin jä- tetty vallitsevan valkoisen miesvaltaisen näkökulman ulkopuolelle. Posthumanismi haluaa hy- lätä länsimaisessa tutkimuksessa läsnä olevan lajisorron, jossa ihmistieteellinen tarkastelu ei ole ulottunut ihmislajia pidemmälle. (Saarinen 2015.) Tulosten osalta kyseinen näkökulma suhteessa aineistoon ei välittynyt minulle lukijana, mutta vahvisti ajatusta tutkimukseni post- humaanista taustafilosofiasta.
Vuona 2010 alkoi yhteiskuntatieteellinen suomalaisen koirakulttuurin tutkimushanke, jota ve- tävät tutkijatohtorit, sosiologi Leena Koski ja kulttuurimaantieteilijä Pia Bäcklund. Hank- keessa tarkastellaan koirakulttuuria sekä koiran kanssa elävien ihmisten että koirattomien ih- misten näkökulmasta. Artikkelissaan ”Koiran virka” Koski ja Bäcklund (2012) määrittelevät koiran roolia ja asemaa tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää paremmin sitä, mistä kontekstista koira saa määrityksensä ja miksi. Artikkeli perustuu koiran kanssa agilityä aktiivisesti harrastavien kirjoittamiin temaattisiin esseisiin. Se miten aineistossa koiria kuvattiin liittää koiran osaksi luontoa tai yhteiskuntaa. Tarkastelun tavoitteena oli tuoda esiin, millaisia merkityksiä liitetään kuuluvan osaksi luontoa ja millaisia osaksi yhteiskuntaa. (Koski & Bäcklund 2012.)
Kosken ja Bäcklundin tutkimuksen kohdejoukkona olivat aktiiviharrastajat, jotka ilmaisivat halveksuntansa tavallisia kotikoiran omistajia kohtaan. Vastaajat tekivät eron itsensä ja ”ta- vallisten koiranomistajien” välillä. Aktiiviharrastajan tuomitsivat koiranomistajat, jotka ”paa- povat” koiriaan ja määrittelevät niiden tarpeet liiaksi ihmisten tarpeiden kaltaisiksi eivätkä nähneet ”koiraa koirana”. (Koski & Bäcklund 2012, 28) Oman tutkimukseni haluan rajata niin kutsuttuihin kotikoiriin ja niiden tavallisiin perheisiin. Tavoitteenani on selvittää, kuinka ihmisenkaltaistaminen ilmenee arjessa ja tulkinnoissa.
Yksi posthumanismin suuntaus, kriittinen posthumanismi, hyväksyy uusmaterialismiin liitty- vän todellisuuskäsityksen, jossa biologia ja kulttuuri, ihminen ja kumppanieläimet kohtaavat (Rojola 2012, 262–266). Tätä näkökulmaa edustavat osittain myös tekniikan tutkijan, biologin ja feminismin teoreetikon Donna Harawayn (2003) ajatukset ja kumppanuus eläinmanifesti (The Companion Species Manifesto: Dogs, People, and Significant Otherness). Harawayn mukaan todellisuus rakentuu sekä sosiaalisesti että materiaalisesti. Koirat ovat osa hänen fe- minististä teoriaansa ja tärkeimpänä kumppanuuslajina ne auttavat ymmärtämään eroja ja yh- täläisyyksiä ihmisen ja eläimen, luonnon ja kulttuurin välillä sekä sitä, kuinka luonto ja kult- tuuri sekoittuvat monimutkaiseksi luontokulttuuriksi. Hän pyrkii ymmärtämään, kuinka eri- laiset toimijat rakentavat kollektiivisesti maailmaa. (Haraway 2003, 3, 321–342; Rojola 2012, 260–261.)
Haraway (2003, 50) korostaa, että ihmiset ovat lajina aina eläneet suhteessa toisiin lajeihin.
Tärkeää on kunnioitus lajien välillä. Koirat toisena lajina edustavat posthumanistisessa ajat- telussa subjekteja, joiden määrittely vaatii ihmisen läsnäoloja. Tutkimalla ihmisen ja koirien vuorovaikutusta Haraway tekee näkyväksi ”lajismia”, jossa suositaan oman lajin intressejä muita lajeja vastaan. Lajismin retoriikkaa käytetään silloin kun halutaan kytkeä ei-valkoiset, ei-miehet ja ei-heterot eläimeen. Näin taataan vastakohdan status suhteessa eläimyyteen (Ro- jola 2012, 266–267). Myös uusmaterialismissa on huomio siinä, miten inhimillisen ja ei-inhi- millisen suhde rakentuu. Suhteessa toiseuteen pyritään samaistumaan tai erottautumaan. Vä- littämisen kautta rakennetaan yhteyksiä toisiin lajeihin tai vastakohtaisesti pyritään erottautu- maan ja ”puhdistautumaan” eläimellisestä. (Saarni & Harni 2014, 42–43.) Harawayn (2003) mukaan luontokulttuuri on täynnä ”vallan tuotteita”, joilla erottaudutaan. Feministinen ajat- telu tarkoittaa sitä, että maailmassa olevat toimijat voisivat olla vastuullisia ja rakastaa toisiaan vähemmän väkivaltaisesti. Kumppanuuslajeilla on merkittävä rooli, kun tutkitaan niitä meka- nismeja, jotka konstruoivat ihmisen lajina.
Sosiologian tohtori ja hyvinvointitutkija Joanna Latimer ja Haraway käyvät keskustelua la- jienvälisestä kumppanuudesta. Latimer (2013) pohtii ja haastaa Harawayn näkemyksen la- jienvälisestä kumppanuudesta (companion animals), jossa jaetaan planeetta yhteisesti, ollaan ja konstruoidaan maailmaa yhdessä. Latimer itse korostaa rinnakkaineloa (being alongside), jossa osittain kohdataan samassa todellisuudessa. (Latimer 2013, 80.) Joka tapauksessa eläes- sään koiransa kansa perheenä ihminen on kiinnittynyt monimutkaiseen suhteiden verkostoon.
Yhdessä tuotetaan arjen todellisuutta toimintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Kumppaneita sitovat tarpeet, vastuu ja kiintymys kuten tulen työssäni osoittamaan.
Tämän hetken yhteiskuntatietteellisen eläintutkimuksen keskiössä on keskustelu eläinten mo- raalisesta arvosta ja siihen liittyy käsitys ihmisyydestä ja eläimyydestä ja toiseudesta. Sen jäl- keen, kun aloitin tämän tutkimuksen, Routledge on julkaissut viimeisimmät ihmistieteisen eläintutkimuksen teokset Affect, Space and Animals (Nyman & al. 2016) ja Shared Lives of humans and Animals, Animal Agency in the Global North (Räänen & al. 2017). Suomalaistut- kijat ovat hyvin edustettuina molemmissa artikkelikokoelmissa. Teoksiin on koottu alan uu- sinta tutkimusta, joissa eläimen ja ihmisen suhdetta käsitellään posthumanistisesta näkökul- masta ja painopiste on ihmisen ja eläimen jaetussa maailmassa. Keskeisiksi teemoiksi teok- sissa nousevat lajien väliset suhteet, vaikuttavuus, jaetut tunteet, jaettu tilan ja toimijuuden näkökulma sekä antropomorfismi eli ihmisenkaltaistaminen. Samat teemat nousivat myös ai- neistostani.
3 KOIRAKSI IHMISELLE
3.1 Koiraeläin - Sudesta kumppaniksi
Maapallolla elää nykyisin noin 35 koiraeläinten heimoon kuuluvaa lajia. Tarina alkaa 40 mil- joonaa vuotta sitten, kun koiraeläimet erkaantuivat esikarhuista Pohjois-Amerikassa. Miljoo- nien vuosien aikana monia lajeja on kuollut sukupuuttoon. Samaan aikaan kun ihmisen esivan- hemmat 15–17 miljoonaa vuotta sitten erkaantuivat simpansseista, koiraeläimiä siirtyi Aasian kautta muille mantereille. Noin 1,5 miljoonaa vuotta sitten koiraeläimet alkoivat jakaantua eri lajeihin, ja 400 000 vuotta sitten alkoi suden ja koiran eriytyminen. Uusimmat geneettiset tut- kimukset osoittavat, että varhainen susi on sekä koiran että suden alkumuoto. (Pietiläinen 2013, 10–11.) James Serpell, eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja eläinetiikan professori (1995, 258) painotta, että ihminen ei kuitenkaan valinnut tietoisesti tiettyjä ominaisuuksia omaavia yksilöitä susilaumasta vaan temperamentin perusteella osa susista valikoitui ihmisen ystäväksi.
Koira on ensimmäinen eläin, jonka historia on osa ihmisen historiaa jo kymmenien tuhansien vuosien ajan. Domestikaatiossa olennainen tekijä on ollut tiettyjen susieläinten kyky oppia tul- kitsemaan ihmisien toimintaa ja eleitä omaksi hyväkseen. Samalla nämä koiraksi kesyyntyneen suden ominaisuudet ovat edesauttaneet ihmistä menestymään erilaisissa ympäristöissä. Tässä ihmisen ja koiran symbioosissa koira on toiminut jätteiden hävittäjänä, varoittanut ulkopuoli- sista uhkatekijöistä ja avustanut metsästyksessä. Luontainen ympäristö koiralle on siis aina ol- lut ympäristö, jossa myös ihminen elää ja toimii. (ks. Koski & Bäcklund 2012, 22.) Kaikista eläimistä ihmisen suhde koiraan on vanhin, ja tämän domestikaatiosuhteen historia on esi- merkki siitä, kuinka eläimistä tuli ihmisen kumppaneita. Historioitsijat ovat pitkään olleet yk- simielisiä siitä, että tämä tapahtui noin 15 000 vuotta sitten (Anderson 2008, 5). Kun vanhoja fossiileja on tutkittu uudelleen mittaamalla kallon suhteita, sudeksi määriteltyjä löydöksiä on todettu koiraksi. Koiran varhainen historia tunnetaan kuitenkin huonosti, ja löydöksissä on pal- jon aukkoja. (Raevaara 2011, 16–18.)
Koira eläinlajina on ihmisen tuottamaa kulttuuria. Domestikaation kulttuurinen prosessi alkoi, kun susi tuotiin ihmisyhteisöihin ja niiden sosiaalisiin rakenteisiin, jolloin kyseisestä eläimestä tuli objekti ja omistuksen kohde. Panta vahvisti omistajuutta, ja objektina koira voitiin myydä ja vaihtaa kuten mikä tahansa hyödyke. Sudesta tuli koira, joka ei enää ollut villieläin vaan osa
ihmisyhteisöä, jossa sillä oli oma esteettinen, taloudellinen tai rituaalinen funktio. Koiran käyt- täytymispiirteet ja fyysiset ominaisuudet mukautettiin käyttötarkoitukseen. Domestikaatio on sekä biologinen että kulttuurinen prosessi. Kun ihminen valitsi ja eristi villieläimistä kesytettä- vät yksilöt, tapahtui geneettistä valintaa. Vain osa pääsi jatkamaan sukua. Ihmisen tarjoama ruoka ja hoiva vaikuttivat vuosisatojen saatossa myös biologisiin ominaisuuksiin, kuten ham- paiden kokoon. Jo koiran evoluution varhaisessa vaiheessa sen naama lyheni ja leveni samalla kun hampaat pienenivät. (Glutton-Brock 1995, 15–16.)
Kaikkein vanhin löydös Cro Magnon -ihmisen ja koiran jonkinasteisesta yhteydestä ovat savi- lattiaan painautuneet vierekkäin kulkevat pikkupojan jalanjäljet ja tassun jäljet ranskalaisesta luolasta yli 24 000 vuotta sitten. (Raevaara 2011, 16.) Vanhin hautalöydös on paleoliittisesta haudasta Saksassa 14 000 eaa. Samankaltaisia, hieman nuorempia löydöksiä on tehty monilla eri mantereilla. Vanhin hautalöydös, jossa ihminen on haudattu koiran kanssa, on Huleh-järven rannalta Jordanin laaksosta nykyisen Israelin alueelta 12 000 eaa.
Hautalöydösten perusteella voidaan myös päätellä, että eri koirarotuja on ollut 3 000–4 000 vuotta sitten. Vinttikoiratyyppi on yksi vanhimmista roduista, ja siitä on kuvitusta vanhoissa hautakammioissa Egyptissä ja Lähi-Idässä. Monet nykyiset rodut olivat olemassa jo Rooman vallan aikaan. Niistä ja niiden ominaisuuksista sekä käyttötarkoituksista on olemassa kirjallista aineistoa. Jo antiikin roomalaiset tiesivät, että jalostuksella voidaan vaikuttaa koirien ulkonäön lisäksi käyttöominaisuuksiin ja että varhaisella koulutuksella saadaan kasvatettua hyödyllisiä yksilöitä. (Glutton-Brock 1995, 10, 16–18.)
Rooman valtakunnan ajoista alkaen koirarodut ovat kehittyneet palvelemaan ihmistä mitä mo- ninaisimmissa tehtävissä. Ehkä koiran pääasiallinen käyttötarkoitus kautta aikojen on kuitenkin ollut tuottaa kumppanuutta ja nostaa omistajan henkilökohtaista statusta kotona ja metsästyk- sessä. Keskiajalla 1200–1500-luvuilla Euroopan feodaalisissa yhteiskunnissa korostuivat maanomistajuus ja aateliston oikeus metsästää. Suuri osa metsästysrituaalia oli oikeanlaisen koirarodun ja ominaisuuksien jalostaminen eri saaliseläinten metsästykseen. Nykyisin koiran tehtäväkenttä on mitä moninaisin. Se tuottaa omistajalleen statusta, toimii erilaisissa avustus- tehtävissä ja toisaalta ydinperheessä koiran merkittävin funktio on olla tunteiden kohde. (Glut- ton-Brock 1995, 18.)
Tietyissä asioissa eläimen kyvyt ja aistit ylittävät ihmisen kyvyt (Knuuttila 2009, 105). Jalostus on luonnonvalinnan muoto, joka merkitsee näiden kykyjen ja ominaisuuksien kehittämistä ih- misen tarpeisiin ja ihmisen ehdoin. Ihminen on valinnut lisääntymään parhaat yksilöt, jotka
ovat menestyneet ja palvelleet ihmistä avustavissa tehtävissä, kuten metsästyksessä, vahtimi- sessa ja paimentamisessa. Koirien jalostuksessa tärkeinä on pidetty myös erilaisia esteettisiä ja fyysisiä tekijöitä, jotka on määritelty rodun ulkoisiksi piirteiksi. Näillä piirteillä ei välttämättä ole olut toiminnallista funktiota, ja joskus geneettisten sivuvaikutusten johdosta on päädytty jopa haitallisiin ja eettisesti arveluttaviin tuloksiin.
Eri koirarotujen suosiossa on tapahtunut muutoksia vuosien saatossa. Franklinin (1999, 94) mukaan Englannissa 1970-luvulta lähtien kumppanuus ja suojelevuus ovat painottuneet enem- män kuin dekoratiivisuus ja huvittelu. Nämä muutokset heijastavat myös yhteiskunnassa ta- pahtunutta muutosta 1980-luvulle tultaessa. Suosituimmiksi nousivat sellaiset koirarodut kuin spanielit ja noutajat, jotka ovat aktiivisia sosiaalisia kumppaneita. Toisen suositun luokan muo- dostavat antisosiaalisemmat ja suojelevat rodut kuten dobermannit, bullterrierit ja saksan- paimenkoirat.
Ihmisen näkökulmasta koirarodut näyttävät suurestikin eroavan toisistaan ja sukulaisistaan su- desta ja kojootista. Kyseiset lajit ovat edelleenkin kykeneviä lisääntymään keskenään. Nykyi- sen tekniikan ja DNA-tutkimusten valossa on vallalla käsitys, että geneettisesti maltankoira on lähempänä sutta kuin ihmiskunnan etniset ryhmät toisiaan. (Glutton-Brock 1995, 32–33.) 1800- luvulta alkanut koirien rodunjalostus on jatkunut aivan nykypäiviin saakka, ja yhteensä on ke- hitetty noin 400 rotua. Koska ihmiset haluavat yhä uusia rotuja, niitä kehitellään jatkuvasti.
Koirien ulkonäköä ja luonnetta pyritään muokkaamaan jalostuksen avulla kulttuurin vaatimus- ten mukaisesti. Vaikka rotukoirat edustavat vain pientä osaa maailman koirista, ne hallitsevat länsimaisia markkinoita. (Pietiläinen 2013, 310.)
Tietokirjailija Pietiläinen on esitellyt koirien moninaiset roolit ja käyttötarkoitukset kirjassaan Koirien maailmanhistoria ja käsitellyt eri uskontojen ajatuksia koirista. Tässä muutamia poi- mintoja aiheesta. Koiraa on palvottu jumalaisena olentona zarathustralaisuudessa. Egyptissä Sakkaran lähellä tehtiin vuonna 2009 löytö, katakombi, jossa oli kahdeksan miljoonaa muumi- oitua koiraa. Anubis-koiran palvonta toimi teollisuuden tavoin tuottaen muumioita palvojien käyttöön. Koiria kasvatettiin ja teurastettiin rituaalisesti muutaman viikon ikäisenä muumioi- taviksi. Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta löytyy myyttejä, joiden perusteella jotkut kansat olisi- vat syntyneet koiran ja ihmisen liitosta. Useimmiten näissä koiramiestarinoissa ihmisenkaltai- nen nainen ja koirankaltainen mies solmivat liiton ja saavat jälkeläisiä. (Pietiläinen 2013, 33, 103, 210.)
Yksijumalaiset uskonnot kuten juutalaisuus, islam ja kristinusko ovat alkujaan kaikki hyvin koirakielteisiä uskontoja. Juutalaiset eivät käytä koiria metsästyksessä, ja islaminuskossa yksi syvimmistä loukkauksista on nimitellä toista ihmistä koiraksi. Koiran pitäminen lemmikkinä on ollut tuomittua kristinuskossakin aina 1600-luvulle asti. Raamatussa käytetään usein koiraa kuvaamaan inhottavia piirteitä ihmisessä. Kristinuskossa kuitenkin koiriin suhtauduttiin risti- riitaisesti. Kansainvaellusten aikana metsästystaitojen korostuminen ja koirien käyttö metsäs- tyksessä nostivat niiden arvoa jopa niin, että koirat saivat oman suojeluspyhimyksen Pyhän Hubertuksen. Myös Lutherin esimerkki vaikutti positiivisesti suhtautumisessa koiraan lemmik- kinä. (Pietiläinen 2013, 103–109.) Koira on kuitenkin vanhempi elementti ihmisen kulttuurissa kuin kristinusko (Raevaara 2011, 236).
3.2 Koiran virka
Samasta syystä kuin koira on kesytettävissä, se on myös koulutettavissa. Ihminen ja koira ovat neoteenisiä lajeja, eli ne voivat oppia uusia asioita vielä aikuisuudessa (Coppinger & Schneider 1995, 44.) Perinnöllisyystieteen tohtorin Tiina Raevaaran (2013, 220–225) mukaan alkususista valikoituivat ne, joilla oli kyky oppia ja siihen sitoutuva geeniperimä. Neoteenisyyteen liittyen lapsuuden ja aikuisuuden raja häviää ja se näkyy esimerkiksi ulkoisissa piirteissä ja käyttäyty- misessä. Tutkimusten mukaan kesyt eläimet saavuttavat sukukypsyyden aikaisemmin kuin vil- lit lajitoverinsa, mutta säilyttävät muut pentumaiset piirteet.
Kyky oppia, systemaattinen koulutus ja koiran fyysiset ominaisuudet ovat perusta hyötykoirien koulutukselle. Valitaan käyttötarkoitukseen sopivat yksilöt, joita koulutetaan pennusta lähtien tuleviin tehtäviin. Sellaiset elokuvien sankarikoirat kuten Lassie, Rin-Tin-Tin ja poliisikoira Rex ovat maailmankuuluja. Arjen sankareita ja puurtajia ovat työkoirat, jotka päivästä toiseen kärsivällisesti palvelevat, avustavat ja etsivät kiellettyjä aineita. Koirat voivat haistaa jopa al- kavan syövän. Oppiminen yhdistettynä ylivoimaiseen hajuaistiin on ominaisuus, jota voidaan varmaan tulevaisuudessa hyödyntää monin uusi tavoin.
Ihminen on onnistunut käyttämään ja kouluttamaan myös koiria toisia ihmisiä vastaan. Esimer- kiksi USA käytti koiria Vietnamin sodassa. Etsiessään vihollisia koirat osoittivat hyödyllisyy- tensä. Ne havaitsivat miinat ja ansat paremmin, kuin kalliit tekniset laitteet. Vaikka koiria ar- vostettiin ja pidettiin sodan sankareina, ne hylättiin muun kaluston tavoin taloudellisista syistä,
kun USA vetäytyi sodasta. Sotakoirien koulutus laajeni Vietnamin sodan jälkeen koirien hyö- dyllisiksi havaittujen ominaisuksien takia. (Pietiläinen 2013, 304–307.)
Suomessa koiran rooli on muuttunut merkittävästi viimeisen 50 vuoden aikana. Vielä 50-lu- vulla 75 % koirista hankittiin metsästys ja hyötykoiriksi. Vuosituhannen vaihteessa kolme nel- jästä hankitusta koirasta oli seurakoira muut hyötykoiria. Hyötykoirat toimivat nyky-yhteiskun- nassa oppaina, pelastajina lukukoirina ja ilahduttavat hoivakoirina vanhuksia ja vammaisia lai- toksissa. (Pietiläinen 2013, 310–317.)
Lemmikin muista eläimistä erottaa kolme asiaa. Ensinnäkin lemmikit asuvat yhdessä ihmisten kodeissa, toisin kuin vaikkapa tuotantoeläimet. Toiseksi lemmikeille annetaan henkilökohtaiset nimet kuten ihmisille. Kolmanneksi lemmikkejä ei syödä, koska niillä on perheessä useimmiten perheenjäsenen asema. Mieluiten lemmikki adoptoidaan perheeseen ”vauvana”, mikä edesaut- taa sitä säilyttämään aseman ikuisena lapsena. Vauvan pehmeys ja pyöreys ovat kaikille nisäk- käille ominainen piirre, joka laukaisee ihmisissä hoivaamisvietin. (Faranklin 1999, 86–87.) Tunnesiteet ovat tärkeä perhettä yhdistävä tekijä ja voimavara. Koiria jalostetaan elämään yhä luontevammin ihmisen kanssa ja yhä ihmisenkaltaisemmaksi. Ihmisillä ja koirilla on syvä hen- kinen yhteys. Tutkimusten mukaan koiranomistajista 99 % naisista ja 95 % miehistä puhuu koiralleen päivittäin. Suurin osa heistä ajattelee, että koirat ymmärtävät ja kommunikoivat hei- dän kanssaan. (Pietiläinen 2013, 326–327).
Eläimen asema lemmikkeinä ja perheenjäseninä on vakiintumassa oleva ilmiö länsimaisissa yhteiskunnissa. Shuurmanin ja Laurénin (2016) tutkimuksensa ”Eläimen kuoleman kohtaami- nen perheessä” perusteella lemmikeillä ja ihmisillä on vahvat tunnesiteet ja lemmikillä rooli perheenjäsenenä. Koira on keskeinen osa ydinperhettä. Koiraa käytetään myös mediassa ja mainonnassa koostamaan perheen yhtenäisyyttä. Esimerkiksi presidentti Clintonin väitetään turvautuneen ”koirakikkaan” seksiskandaalin jälkeisessä lehdistötilaisuudessa, jossa Bill koh- tasi muun perheen. Tarkkaan harkiten uudeksi perheenjäseneksi valittiin vaaleanruskea labra- dorin noutaja Buddy. Näin parannettiin mielikuvaa Clintonista koiraansa ja perhettään rakasta- vana perheenisänä. (Pietiläinen 2013, 316.)
Pelkältä ekologiselta kannalta lemmikkien pito on saastuttavaa. Lemmikit ovat keskeinen osa luonnonvaroja tuhlaavaa elämäntapaa. Iso koira muodostaa keskimäärin yhtä suuren hiilijalan- jäljen kuin katumaastoauton hankkiminen ja käyttäminen. (Pietiläinen 2013, 318–324.) Ekolo- gisesta näkökulmasta tarvitaan yhä uusia selityksiä eläinten pitämisen tarpeellisuudesta. Yksi
perustelu on, että kaupungeissa koirat ovat yhä tärkeämpiä ihmisen psykofyysisen kunnon yl- läpitämisessä. Koira pitää ihmisen monin tavoin aktiivisena.
3.3 Koira, ihminen ja yhteiskunta
Koira vaikuttaa olennaisesti monen ihmisen elämään ja arkeen suorasti tai epäsuorasti ja koi- ralla on merkitystä myös taloudessa. Suomessa on noin 600 000 koira, joista 450 000 puhdas- rotuista. Arviolta joka viidennessä kotitaloudessa on koira. (Pietiläinen 2013, 310–317.) Näin ollen koira on varsin varteenotettava aihe myös yhteiskunnallisena tutkimuskohteena. Toisla- jiset eläimet ovat kaikkialla ympärillämme ja yhteiskunta rakentuu ihmisten ja heidän yhtei- söjensä välisistä vuorovaikutussuhteista (Aaltola & Keto 2015, 8).
Viime vuosisadan puolen välin jälkeen suuntaus lemmikkien pidossa on ollut, että niiden elä- mää rajoitetaan ja kontrolloidaan. Mahdollisuus toteuttaa ja ilmaista lajityypillistä käyttäyty- mistä on kaventunut. (Serpell 2000, 118.) Lait ja määräykset asettavat omat vaatimuksensa koiranpidolle. Toisaalta ne rajoittavat lemmikin elämää, toisaalta suojelevat niitä huonolta kohtelulta. Eri laeissa kuten, järjestyslaki (27.6.2003/612), metsästyslaki (615/1993), tervey- densuojelulaki (763/1994), eläinsuojelulaki (247/1996), määrätään muun muassa koirien kiin- nipitovelvollisuudesta, koirakurista ja monista muista koiranpitoon liittyvistä asioista. Lem- mikkien pitoa ja kohtelua säädellään eläinsuojelulaissa, ja esimerkiksi Eviran sivuilta löytyy selkeä ja kansantajuinen opas: Koira ja kissa, Eläinsuojelulainsäädäntöä koottuna (Evira, 13.11.2017). Yhteiskunnassa koirien vapaata liikkumista ja olemista lakien lisäksi säännel- lään kaupunkien järjestyssäännöillä. (Kennelliitto, 23.11.2017.) Leena Koski ja Pia Bäcklund ovat suunnitelleet tutkimusta Koira Kaupungeissa: uhka yhteiskunnalliselle järjestykselle vai osa kaupunkikulttuuria. Tutkimussuunnitelma on luettavissa netissä heidän 2010 perustamal- laan koiratutkimusta-sivustolla. Tuloksia sivustolla ei näkynyt ainakaan vielä 28.3.2018.
(Koski & Bäcklund 2018.)
Yhteiskunta määrittää koiran olemista ja liikkumista kodin ulkopuolella. Ei myöskään ole so- siaalisesti suotavaa antaa koirien liikkua vapaasti. Tämän päivän kaupunkilaiskoirat eivät enää asu kerrostalojen pihalla. Omakotitaloalueillakaan naapurusto ei kovin suopeasti suh- taudu pihalla aitauksessa juoksenteleviin ja haukkuviin koiriin. Kaupungeissa koiran elämä on rajattu sisätiloihin mutta sen lisäksi koiralta saatetaan kotona kieltää tietyt fyysiset tilat eri
perustein. Aiemmin, varsinkin agraariyhteisöissä, joissa koiran työtä oli metsästys ja vahtimi- nen, koiran paikka oli ulkona pihalla. Myös aktiivikoiraharrastajien piirissä on yleistä, että koirille pyritään järjestämään oma erillinen paikka, joka rajautuu ihmisten elintilan ulkopuo- lelle. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos koiria on useampia. Minua kiinnostaakin se, miten koirat ottavat kodeissaan tilan haltuun tai miten niiden annetaan ottaa tila haltuun.
Myös lemmikin lopettamisesta ja kuolleen lemmikin käsittelystä on olemassa lainsäädän- tönsä. Lakitekstin tueksi Elintarviketurvallisuusviraston, Eviran (2017) sivuilta löytyy op- paita, joissa on kansantajuista tietoa. Eviran mukaan kuolleet lemmikkieläimet voidaan hau- data koko Suomen alueella. Hautaaminen ei saa aiheuttaa vaaraa ihmisten tai eläinten tervey- delle. (Evira 2017.)
Käytännön toimien lisäksi lemmikin kuolemaan liittyy myös suru. Suhtautuminen lemmikin kuolemaan kuvastaa suhdettamme niihin. Eri alojen asiantuntijat tiedostavat, että ihmiset su- revat lemmikkiensä kuolemaa samoin oirein kuin perheenjäseniä ja ystäviä - joskus jopa enemmän. Surun syvyys on verrannollinen koiran merkitykseen ja rooliin elämässämme. Toi- saalta, vaikka suru on hyväksyttävää, niin yhteiskunta ei välttämättä tunnusta tämänkaltaista surua ja jopa eläinlääkärit saattavat väheksyä tunteitamme. (Anderson 2008, 162–163.) Myös Shuurmannin ja Laurénin aineiston perusteella suhtaudutaan lemmikkien avoimeen suremi- seen suomalaisessa yhteiskunnassa vieläkin varsin varovaisesti, huolimatta siitä, että lemmik- kien kuolemanrituaalit näyttävät noudattavan samaa kaavaa kuin ihmisten. Lemmikin sure- minen ei kuulu julkisiin tiloihin. Toisaalta perheen sisällä ja lemmikkiyhteisöissä voidaan su- rua osoittaa hyvinkin avoimesti. (Shuurman & Laurén 2016.) Itse olen viime aikoina kiinnit- tänyt huomiota Facebookissa olleisiin ilmoituksiin, jossa koiranomistaja ilmoittaa kuolemasta lemmikin kuvalla ja tekstillä. Samoin itse ilmoitin suru-uutisen keväällä 2017: ”RIP Cadi”
Koiran tilaa ja asemaa yhteiskunnassa voi arvioida myös talouden näkökulmasta. 1900-luvun amerikkalainen ja eurooppalainen keskiluokkainen yhteiskunta perustuu kuluttamiseen. Koira on yhä enemmän ja enemmän perheenjäsen, jolle hankitaan vain parasta. Bränditietoisuus ja premiumtuotteet ovat kasvava trendi. Yksistään USA:ssa käytettiin lemmikkieläinten tuottei- siin vuonna 2006 yli 38 miljoonaa dollaria ja eläinlääkäripalveluihin 9 miljoonaa. Markki- noilla on ruoka- ja vitamiinivalmisteita eri tarkoituksiin, ja omistajien oletetaan olevan tietoi- sia koiran tarpeista. Kapitalistisessa teknokulttuurissa koirilla on oikeus terveyteen ja sitä tu- keviin tuotteisiin ja palveluihin kuten fysioterapiaan ja vakuutusturvaan. Haraway nostaa esiin eettisen kysymyksen siitä, kuinka pitkälle ja millä kustannuksilla lemmikkejä voidaan hoitaa
ja vertaa yleisellä tasolla verenpainelääkkeisiin ja koiranruokaan käytettyjä rahasummia kes- kenään. Yksilötasolla lemmikin korkeat hoitokustannukset voivat olla myös vaaraksi perheen taloudelle. (Haraway 2008, 48–51.)
Representaatioiden tasolla yhteiskunnassa eläimistä puhutaan ihmiskielellä. Mainoksessa sika on sisäfilettä, ministeriön tuotantoraportissa tilastotietoa tai saduissa kolme pientä porsasta.
Eläimiä koskeva tieto pohjaa ihmisen kielellisen ja kulttuuriseen tapaan jäsentää todellisuutta.
Tieto rakentuu ihmisyyteen liittyvien käsitteiden varaan ja palautuu ihmiseen itseensä. Pu- humme eläimestä sellaisena kuin sen haluamme nähdä. (Aaltola & Keto 2015, 11.)
Aaltolan (2014) mukaan koiran hyväksyminen eläimenä, jolla on itseisarvo, ja joka on ihmi- sen kumppani, liittyy jälkimodernin muutoksiin ja ristiriitoihin. Ihmisen suhde luontoon on monimutkaistunut. Tästä näkökulmasta esimerkiksi termi koiranomistaja ei ole eettisesti koi- raa kunnioittava. (Aaltola 2004; Koski & Bäcklund 2012.) Eläimet pysyvät aina ”toisina”, mutta kumppaneina ovat kunnioitettavia toisia. ”Omistaja” -termiä kuvaa paremmin ”haltija”
tai ”huolenpitäjä” (Koski & Backlund 2012).
Kieli, jota käytämme koirasta puhuttaessa, kertoo suhteestamme koiraan. Virallisessa kielen- käytössä koira on se ja ihminen hän, mutta arkikielessä ero on hämärtynyt (Sepänmaa 2009, 220). Tutkimuksellisesti minua kiinnostaa myös se, kuinka puhumme koirasta (hän - se) ja miten nimeämme itsemme suhteessa koiraan: emäntä, isäntä, äiti, omistaja, hoitaja. Suomessa paljon käytetty koiran emäntä ja isäntä viittaavat myös agraariyhteiskunnan viljelijäpariin, isännän ja emännän kattaviin ja monisyisiin rooleihin, suhteeseen, jossa on omistajuutta, su- kulaisuutta ja hierarkkinen asema. (Sepänmaa 2009, 220.) Itse käytän informanteistani termiä
”emäntä”, koska se viittaa perheenemäntään ja lauman johtajaan. Puhummeko koirasta kump- panina ja perheenjäsenenä kuin ihmisestä? Myös tähän haluan ymmärrystä.
Yhteiskunnallisestakin näkökulmasta koirasta on moneksi. Ystävinä niitä rakastetaan, kump- paneina ja perheenjäseninä arvostetaan. Koiria myös pidetään välineinä kilpailumenestyk- seen. Toisaalta yhteiskunnassa koirat aiheuttavat pelkoa ja niitä kontrolloidaan aggressiivisina petoina, jotka aiheuttavat ympäristölleen ongelmia. Koiria ihaillaan eläiminä, joilla on yliver- taisia kykyjä ihmisille ja yhteisöille tärkeissä tehtävissä. Tätä koiran moninaisuutta kuvastavat nimitykset, joita koiralle annamme esimerkiksi käyttötarkoituksen mukaan: kotikoira, lem- mikkikoira, harrastuskoira, työkoira, metsästyskoira, jalostuskoira, näyttelykoira. (Koski &
Bäcklund 2012.) Eläimelle annettu funktio määrittää sitä, miten siihen suhtaudumme ja se myös rajaa tutkielmani kotikoiriin.
4 JÄLKIKOIRA - kuinka tutkimus tehtiin
4.1 Tavoitteena ilmiön hermeneuttinen ymmärrys
Tutkija on kuin jälkikoira ja tutkimus kohteen etsintää. Hajuärsykkeen saatuaan koira kiertää kehää ja risteilee vieterimäisesti kuin hermeneutikko. Vainun saatuaan koira seuraa hajuva- naa. Jos jälki välillä katoaa koira kiertää taas kehää. Lähtiessään liikkeelle koira ei tiedä mitä on etsimässä. Tutkimuksessa induktiivinen logiikka tarkoittaa sitä, että aineistolähtöisesti muodostetaan merkityksenantoja. Abduktivisessa päättelyssäkään ei toimita ennalta asetettu- jen koodisääntöjen mukaisesti vaan aineiston tarkasteluun liittyy jokin johtoajatus, joka voi olla luonteeltaan epämääräinen intuitiivinen käsitys tai pitkälle muotoiltu hypoteesi (Anttila 2005, 118-119). Liikkeelle lähdetään empiriasta, mutta teoriasta haetaan tukea ja inspiraatiota, jonka pohjalta muodostetaan toimintahypoteesi. Teoria antaa tutkijalle uusia vihjeitä siitä, millaiset merkityksenannot aineistossa ovat mielenkiintoisimpia. Aineisto ja teoriat saavat tut- kijan katsomaan asiaa uudesta näkökulmasta ja hakemaan uudenlaisia merkityksiä. Osa esiymmärryksestä on usein tiedostamatonta, eikä tutkija voi koskaan täysin vapautua en- nakko-oletuksista, mutta ne ovat tärkeitä prosessin käynnistymisvaiheelle. Tärkeintä on koet- taa olla tietoinen esiymmärryksen vaikutuksesta tutkimuksen etenemiseen. Kirjallisuuteen ja teorioihin tutustuminen auttaa oman esiymmärryksen tiedostamisessa ja ymmärryksen syven- tämisessä. Merkitysten kuvauksen tulee olla teorioista riippumatonta, mutta hermeneuttisen ymmärryksen syventämisvaiheessa niitä tarvitaan. (Moilanen & Räihä 2001, 49–51; Anttila 2005, 115–128.)
Laadullisen tutkimus on prosessi, jossa tutkimusasetelma ja tutkimuskysymykset vähittäin selkiintyvät (Kiviniemi 2001, 72). Prosessin myötä hahmottuu ajatus siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Akuun voi kysyä, mistä on kyse, ja sen jälkeen, miten vastaajat kokevat ilmiön. Lo- puksi kysymyksiä voi syventää ja kysyä millaisia tulkinnallisia kerrostumia aineistosta nousee ja mistä näistä näkökulmista katsottuna on kyse. Näin myös itse syvensin tulkintaa kuvailusta analyysiin ja tulkintaan. Tutkimuskysymyksestä johdin keskustelijoille esitetyt kysymykset ja kun aineisto oli kasassa, tutustuin siihen ja esitin sille kysymyksiä teorioihin tukeutuen. Tässä näen yhtymäkohtia semioottiseen konnotatiiviseen kuva-analyysiin, jossa kuvaa tarkastellaan ensin denotatiivisella tasolla, sitten konnotaatioita ja lopuksi tulkitaan kuvan semioottinen viesti. (Anttila 2005, 370–374.)
Kasvatustieteen tohtori ja tutkimusmenetelmäkirjailija Jari Metsämuuronen (2008, 9.) väittää monilla tieteenaloilla käytetyssä oppikirjassaan Laadullisen tutkimuksen perusteet, että laa- dullista tutkimusta on vaikea määritellä, koska sillä ei ole teoriaa eikä paradigmaa, eikä sillä ole täysin omia metodeja. The Practice of Cultural Studies -teoksen ja minun näkökulma to- dellisuuteen ja laadulliseen tutkimukseen on erilainen kuin Metsämuurosen (Johnson, Cham- pers, Raghuram & Tinckel 2004, 84–103). Johnsonin ja kumppaneiden mukaan teoria ja käy- täntö sekä abstrakti ajattelu ja empiirisen tutkimuksen välinen suhde ja vastakkainasettelu lo- pulta päätyy iteratiiviseen dialogiin. (Johnson & al. 2004, 45–87.)
Hermeneuttisen ymmärryksen muodostuksessa käydään iteratiivista dialogia. Tietoa on vasta ymmärretty tieto ja hermeneuttinen tietokäsitys ottaa huomioon myös yksilön tavan ja kyvyn tulkita todellisuutta sekä omia havaintojaan. (Venkula 1993, 6.) Johnsonin ja kumppaneiden mallissa (kuva 3) esitetään kulttuurintutkimus kulttuurisena kehänä, jossa koko ajan käydään dialogia kontekstin, esiymmärryksen, tutkijan, tutkimuskysymysten, muiden ymmärryksen, uuden teorian ja vastaanottajien kesken. Aika, paikka ja kulttuurinen konteksti ja sosiaaliset suhteet ovat kehän alkupisteet, jotka kulttuurisen tutkimuksen rakennetta ja vuorovaikutusta.
Tutkijan, tutkittavien ja vastaanottajien välinen suhde ja odotukset vaikutta tutkimuksessa teh- täviin valintoihin, lähtien aiheenvalinnasta, menetelmien kautta raportointiin. (Johnson & al.
2004, 44–46.)
Kuva 3. Cultural research as a cultural circuit. (mukaillen Johnson & al. 2004, 45.)
Kun yritän ymmärtää eloamme koirakumppaneiden kanssa, joudun jatkuvasti reflektoimaan itseäni, omia kokemuksiani ja esiymmärrystäni, kontekstia, tutkimusaineistoa suhteessa teo- riaan ja olemassa olevaan aikaisempaan tutkimukseen. Tutkimuksessani teoriat eivät ole it- seisarvo vaan ajattelun, tulkinnan, luokittelun ja analyysin apuväline. Kun muodostin herme- neuttista ymmärrystä ilmiöstä hain teorioista ja muista tutkimuksista vertailupohjaa ja selitys- voimaa aineiston analyysivaiheessa.
4.2 Etnografinen kenttä
Opinnäytetyössäni etnografia on koko tutkimusprosessia ohjaavana tutkimusote, johon sisäl- tyy kulttuurin kuvaamista, tulkinnan kautta tapahtuvaa ymmärryksen muodostusta ja käsit- teellistämistä. Otan vastaan Itä- suomen yliopiston Kulttuurintutkimuksen laitoksen professo- rin filosofian tohtori Helmi Järviluoman (2013, 97) haasteen kriittisestä ajattelusta ja mieliku- vituksen käytöstä kehittelemään erilaisia totutusta poikkeavia vaihtoehtoja tutkimukseen ja tuloksista kertomiseen. Kaikki ei ole tekstiä ja tekstiksi muutettavissa vaan on olemassa muunkinlaista materiaalia, esimerkiksi säveliä ja kuvia. Järviluoma (2013, 99) kehottaa etno- grafia uudelle tutkimuksen näyttämölle astuessaan kysymään, mitä kentällä oikeastaan tapah- tuu. Mitä minun tulisi tutkijana kysyä aineistoltani, kun haluan ymmärtää ilmiötä, jossa kaksi lajia jakavat arjen keskenään?
Koirien ja lemmikkien kanssa perheenä eläminen ja saman tilan jakaminen on kulttuurinen ilmiö. Aineistoni kautta pyrin todentamaan tuota ilmiötä, miten se todentuu keskustelijoiden arjessa. Minkälaista toimijuutta ja sosiaalisia suhteita se tuottaa? Etnografista otetta soveltaen haluan tehdä näkyväksi kyseistä kulttuurista ilmiöitä ja merkityksiä yksilöille ja yhteisöille.
Etnografiallahan tarkoitetaan tutkimusta, jossa tutkija on läsnä tutkimuksensa kohdeyhtei- sössä ja on emotionaalisesti ja/tai ruumiillisesti vuorovaikutuksessa tutkittavien kanssa. Etno- grafialla myös viitataan prosessin induktiiviseen luonteeseen. Arkitodellisuutta ja sen ilmiöitä käsitellään ja teoretisoidaan havainnointiin ja kenttätyöhön perustuvan aineiston pohjalta.
(Hämeenaho & Koskinen-Koivisto 2014, 7.)
Etnografia perustuu empirialle ja kentältä kerättävät aineistot ja tutkittavien kanssa syntyvä vuorovaikutus määrittävät prosessin kulkua ja lopputulosta. Osallistava ja uusia teknologioita
