Ajatus eläinten ja ihmisten sosiaalisten suhteiden tutkimuksesta tieteen historiassa on suhteel-lisen uusi. Vielä modernismin alkuvuosina Euroopassa eläimet nähtiin irrationaalisiksi oli-oiksi, joiden paikka maailmassa oli hyödyttää ihmiskuntaa taloudellisesti. Suhtautuminen eläimiin ja ihmisen ja muiden lajien vuorovaikutuksen tutkimukseen on muuttunut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana. ”Anthrozoology” eli vapaasti suomennettuna ihmistietei-nen eläintutkimus on nykyään tunnustettu ja arvostettu tutkimussuuntaus, joka sisältää monien eri tieteenalojen tutkimusta. Kansainvälinen antropologinen eläintutkimuksen seura (The In-ternational Society for Anthrozoology) perustettiin vuonna 1991 Gambridgessä Englannissa tukemaan alan tutkimusta. Nykyisin on myös kaksi akateemista lehteä, joissa alan uusinta tutkimusta julkaistaan. (Podberschek, Paul & Serpell 2000, 1.)
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteellinen eläintutkimus tutkii ihmisen ja eläinten välistä suhdetta ja vuorovaikutusta sekä ihmisyyden ja eläimellisyyden dikotomiaa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatie-teinen eläintutkimus (Human - Animal studies) on kansainvälisesti vakiintunut monitieyhteiskuntatie-teinen ja monimenetelmällinen tutkimusala (Kaarlenkaski & Ung-Lanki 2013, 7). Ihmistieteellinen eläintutkimus on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta varsin kehittyvä ala.
Suomessa käytetään usein ihmistieteellisen eläintutkimuksen käsitteen sijaan yhteiskuntatie-teellisen eläintutkimuksen käsitettä. Eläimiin liittyvä tutkimus on saanut jalansijaa myös Suo-messa yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisessä tutkimuksessa. Vuonna 2004 perustettiin ensin yhteiskuntatieteellinen eläintutkimuksen verkosto ja sen jälkeen vuonna 2009 Yhteiskunnalli-sen ja kulttuuriYhteiskunnalli-sen eläintutkimukYhteiskunnalli-sen seura (YKES). YhdistykYhteiskunnalli-sen tarkoitukYhteiskunnalli-sena on edistää yh-teiskunta- ja kulttuuritieteellistä eläintutkimusta. (YKES 2017). Monitieteisiä uusia tutkimus-hankkeita ja projekteja onkin aloitettu ja näiden tiimoilta on pidetty tieteellisiä kokouksia ku-ten Affective Animals, kansainvälinen symposium vuonna 2013 Joensuussa (Nyman & ym.
2013).
Teologian tohtori Pailiina Kainulaisen (2009) mukaan kiinnostus ihmistieteiseen eläintutki-mukseen kasvaa voimakkaasti. Ihmisten eläinkirjan johdannossa Kainulainen käsittelee ih-mistieteiden antia eläintutkimukselle ja kysyy, mitä lisäarvoa ihmistieteet, esimerkiksi perin-teentutkimus, voivat tuoda eläintutkimukseen. Hän myös itse vastaa, että ihmistieteiden lisä-arvo eläintutkimukselle on uusissa yllättävissä näkökulmissa ja niiden yhdistelmissä. Tutki-mus voi palvella esimerkiksi edistämällä yhteiskunnallista keskustelua ihmisen luontosuh-teesta ja auttamalla ymmärtämään taustoja, kun rakennetaan ekologisesti ja inhimillisesti kes-tävämpää luontosuhdetta, vuorovaikutusta ja pelisääntöjä yhteiskunnassa. (Kainulainen 2009, 11.)
Lähtiessäni etsimään koiriin ja lemmikkeihin kohdistuvaa kulttuuritieteellistä tutkimuskirjal-lisuutta löysin paljon englanninkielisestä materiaalia. Suomenkielisen, antropologisen, suora-naisesti koiriin kohdistuva tutkimuksen havaitsin harvalukuiseksi. Muilta tieteenaloilta löytyy kyllä paljonkin mielenkiintoista, tietoa ja aineistoa esimerkiksi koirien historiasta ja käytöstä ihmisten erilaisiin terapiatarkoituksiin. Havaitsin, että suomenkielisen yhteiskuntatieteisen eläintutkimuksen painopiste on ollut eläinetiikassa, tuotantoeläimissä ja muihin eläinryhmiin kohdistuvassa tutkimuksessa. Esittelen seuraavaksi muutamia tutkimuksia.
Julkaisemattomista Joensuun yliopiston tutkimuksista voisi mainita minulle suositellun perin-teentutkimuksen Heljä Erosen pro gradu -tutkielman (2007): Villipedosta sohvanvaltaajaksi -
Katsaus modernin lemmikkieläimen elämään. Etnografisessa tutkimuksessa Eronen tarkaste-lee, miten lemmikin ja omistajan arki kietoutuvat yhteen. Aineisto on hankittu haastattele-malla lemmikkien omistajia. Lemmikkien kirjo on valtava: kissa, koira, liskot, hämähäkit, papukaijat, maaorava, poni, hevonen ja kaloja. Johtopäätöksenä on, että jokainen pienikin lemmikki vaikuttaa omistajansa arkeen, on omistajalleen tärkeä ja siitä kannetaan vastuuta.
Aiheeni kannalta ja menetelmältään edellistä mielenkiintoisempi tuttavuus oli Sini Saarisen (2015) yhteiskuntatieteellinen pro-gradu -tutkimus Eläkeläisten kissasuhteet: kissat eläkeläis-ten kodeissa, perheessä ja suhdeverkostoissa. Opinnäytetyösään Saarinen haastatteli eläkeläi-siä heidän kissasuhteestaan. Haastattelut toteutettiin informanttien kodeissa, autenttisessa ym-päristössä, jolloin tutkijalla oli myös mahdollisuus havainnointiin. Pääasiallinen tavoite oli tuottaa sosiologista tutkimustietoa eläkeläisten tunnesiteistä suhteessa kissoihinsa. Minun tut-kielmani kannalta mielenkiintoista oli Saarisen havainnointi kissojen kodeista: siitä, kuinka ihmiset jakoivat tilan fyysisesti kissojensa kanssa.
Saarinen kertoo, että hänen opinnäytetyössä näkökulma todellisuuteen on posthumanismi, joka ottaa tarkasteluun ihmisten lisäksi eläimet, muut olennot sekä esineet. Perusteluissaan hän esittää, että posthumanismin voi nähdä jatkumona esimerkiksi feminismille ja antirasisti-selle tutkimukantirasisti-selle, jossa tutkimuksiin on otettu mukaan osapuolia, jotka on aikaisemmin jä-tetty vallitsevan valkoisen miesvaltaisen näkökulman ulkopuolelle. Posthumanismi haluaa hy-lätä länsimaisessa tutkimuksessa läsnä olevan lajisorron, jossa ihmistieteellinen tarkastelu ei ole ulottunut ihmislajia pidemmälle. (Saarinen 2015.) Tulosten osalta kyseinen näkökulma suhteessa aineistoon ei välittynyt minulle lukijana, mutta vahvisti ajatusta tutkimukseni post-humaanista taustafilosofiasta.
Vuona 2010 alkoi yhteiskuntatieteellinen suomalaisen koirakulttuurin tutkimushanke, jota ve-tävät tutkijatohtorit, sosiologi Leena Koski ja kulttuurimaantieteilijä Pia Bäcklund. Hank-keessa tarkastellaan koirakulttuuria sekä koiran kanssa elävien ihmisten että koirattomien ih-misten näkökulmasta. Artikkelissaan ”Koiran virka” Koski ja Bäcklund (2012) määrittelevät koiran roolia ja asemaa tämän päivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää paremmin sitä, mistä kontekstista koira saa määrityksensä ja miksi. Artikkeli perustuu koiran kanssa agilityä aktiivisesti harrastavien kirjoittamiin temaattisiin esseisiin. Se miten aineistossa koiria kuvattiin liittää koiran osaksi luontoa tai yhteiskuntaa. Tarkastelun tavoitteena oli tuoda esiin, millaisia merkityksiä liitetään kuuluvan osaksi luontoa ja millaisia osaksi yhteiskuntaa. (Koski & Bäcklund 2012.)
Kosken ja Bäcklundin tutkimuksen kohdejoukkona olivat aktiiviharrastajat, jotka ilmaisivat halveksuntansa tavallisia kotikoiran omistajia kohtaan. Vastaajat tekivät eron itsensä ja ”ta-vallisten koiranomistajien” välillä. Aktiiviharrastajan tuomitsivat koiranomistajat, jotka ”paa-povat” koiriaan ja määrittelevät niiden tarpeet liiaksi ihmisten tarpeiden kaltaisiksi eivätkä nähneet ”koiraa koirana”. (Koski & Bäcklund 2012, 28) Oman tutkimukseni haluan rajata niin kutsuttuihin kotikoiriin ja niiden tavallisiin perheisiin. Tavoitteenani on selvittää, kuinka ihmisenkaltaistaminen ilmenee arjessa ja tulkinnoissa.
Yksi posthumanismin suuntaus, kriittinen posthumanismi, hyväksyy uusmaterialismiin liitty-vän todellisuuskäsityksen, jossa biologia ja kulttuuri, ihminen ja kumppanieläimet kohtaavat (Rojola 2012, 262–266). Tätä näkökulmaa edustavat osittain myös tekniikan tutkijan, biologin ja feminismin teoreetikon Donna Harawayn (2003) ajatukset ja kumppanuus eläinmanifesti (The Companion Species Manifesto: Dogs, People, and Significant Otherness). Harawayn mukaan todellisuus rakentuu sekä sosiaalisesti että materiaalisesti. Koirat ovat osa hänen fe-minististä teoriaansa ja tärkeimpänä kumppanuuslajina ne auttavat ymmärtämään eroja ja yh-täläisyyksiä ihmisen ja eläimen, luonnon ja kulttuurin välillä sekä sitä, kuinka luonto ja kult-tuuri sekoittuvat monimutkaiseksi luontokultkult-tuuriksi. Hän pyrkii ymmärtämään, kuinka eri-laiset toimijat rakentavat kollektiivisesti maailmaa. (Haraway 2003, 3, 321–342; Rojola 2012, 260–261.)
Haraway (2003, 50) korostaa, että ihmiset ovat lajina aina eläneet suhteessa toisiin lajeihin.
Tärkeää on kunnioitus lajien välillä. Koirat toisena lajina edustavat posthumanistisessa ajat-telussa subjekteja, joiden määrittely vaatii ihmisen läsnäoloja. Tutkimalla ihmisen ja koirien vuorovaikutusta Haraway tekee näkyväksi ”lajismia”, jossa suositaan oman lajin intressejä muita lajeja vastaan. Lajismin retoriikkaa käytetään silloin kun halutaan kytkeä ei-valkoiset, ei-miehet ja ei-heterot eläimeen. Näin taataan vastakohdan status suhteessa eläimyyteen (Ro-jola 2012, 266–267). Myös uusmaterialismissa on huomio siinä, miten inhimillisen ja ei-inhi-millisen suhde rakentuu. Suhteessa toiseuteen pyritään samaistumaan tai erottautumaan. Vä-littämisen kautta rakennetaan yhteyksiä toisiin lajeihin tai vastakohtaisesti pyritään erottautu-maan ja ”puhdistautuerottautu-maan” eläimellisestä. (Saarni & Harni 2014, 42–43.) Harawayn (2003) mukaan luontokulttuuri on täynnä ”vallan tuotteita”, joilla erottaudutaan. Feministinen ajat-telu tarkoittaa sitä, että maailmassa olevat toimijat voisivat olla vastuullisia ja rakastaa toisiaan vähemmän väkivaltaisesti. Kumppanuuslajeilla on merkittävä rooli, kun tutkitaan niitä meka-nismeja, jotka konstruoivat ihmisen lajina.
Sosiologian tohtori ja hyvinvointitutkija Joanna Latimer ja Haraway käyvät keskustelua jienvälisestä kumppanuudesta. Latimer (2013) pohtii ja haastaa Harawayn näkemyksen la-jienvälisestä kumppanuudesta (companion animals), jossa jaetaan planeetta yhteisesti, ollaan ja konstruoidaan maailmaa yhdessä. Latimer itse korostaa rinnakkaineloa (being alongside), jossa osittain kohdataan samassa todellisuudessa. (Latimer 2013, 80.) Joka tapauksessa eläes-sään koiransa kansa perheenä ihminen on kiinnittynyt monimutkaiseen suhteiden verkostoon.
Yhdessä tuotetaan arjen todellisuutta toimintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Kumppaneita sitovat tarpeet, vastuu ja kiintymys kuten tulen työssäni osoittamaan.
Tämän hetken yhteiskuntatietteellisen eläintutkimuksen keskiössä on keskustelu eläinten mo-raalisesta arvosta ja siihen liittyy käsitys ihmisyydestä ja eläimyydestä ja toiseudesta. Sen jäl-keen, kun aloitin tämän tutkimuksen, Routledge on julkaissut viimeisimmät ihmistieteisen eläintutkimuksen teokset Affect, Space and Animals (Nyman & al. 2016) ja Shared Lives of humans and Animals, Animal Agency in the Global North (Räänen & al. 2017). Suomalaistut-kijat ovat hyvin edustettuina molemmissa artikkelikokoelmissa. Teoksiin on koottu alan uu-sinta tutkimusta, joissa eläimen ja ihmisen suhdetta käsitellään posthumanistisesta näkökul-masta ja painopiste on ihmisen ja eläimen jaetussa maailmassa. Keskeisiksi teemoiksi teok-sissa nousevat lajien väliset suhteet, vaikuttavuus, jaetut tunteet, jaettu tilan ja toimijuuden näkökulma sekä antropomorfismi eli ihmisenkaltaistaminen. Samat teemat nousivat myös ai-neistostani.
3 KOIRAKSI IHMISELLE
3.1 Koiraeläin - Sudesta kumppaniksi
Maapallolla elää nykyisin noin 35 koiraeläinten heimoon kuuluvaa lajia. Tarina alkaa 40 mil-joonaa vuotta sitten, kun koiraeläimet erkaantuivat esikarhuista Pohjois-Amerikassa. Miljoo-nien vuosien aikana monia lajeja on kuollut sukupuuttoon. Samaan aikaan kun ihmisen esivan-hemmat 15–17 miljoonaa vuotta sitten erkaantuivat simpansseista, koiraeläimiä siirtyi Aasian kautta muille mantereille. Noin 1,5 miljoonaa vuotta sitten koiraeläimet alkoivat jakaantua eri lajeihin, ja 400 000 vuotta sitten alkoi suden ja koiran eriytyminen. Uusimmat geneettiset tut-kimukset osoittavat, että varhainen susi on sekä koiran että suden alkumuoto. (Pietiläinen 2013, 10–11.) James Serpell, eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja eläinetiikan professori (1995, 258) painotta, että ihminen ei kuitenkaan valinnut tietoisesti tiettyjä ominaisuuksia omaavia yksilöitä susilaumasta vaan temperamentin perusteella osa susista valikoitui ihmisen ystäväksi.
Koira on ensimmäinen eläin, jonka historia on osa ihmisen historiaa jo kymmenien tuhansien vuosien ajan. Domestikaatiossa olennainen tekijä on ollut tiettyjen susieläinten kyky oppia tul-kitsemaan ihmisien toimintaa ja eleitä omaksi hyväkseen. Samalla nämä koiraksi kesyyntyneen suden ominaisuudet ovat edesauttaneet ihmistä menestymään erilaisissa ympäristöissä. Tässä ihmisen ja koiran symbioosissa koira on toiminut jätteiden hävittäjänä, varoittanut ulkopuoli-sista uhkatekijöistä ja avustanut metsästyksessä. Luontainen ympäristö koiralle on siis aina ol-lut ympäristö, jossa myös ihminen elää ja toimii. (ks. Koski & Bäcklund 2012, 22.) Kaikista eläimistä ihmisen suhde koiraan on vanhin, ja tämän domestikaatiosuhteen historia on esi-merkki siitä, kuinka eläimistä tuli ihmisen kumppaneita. Historioitsijat ovat pitkään olleet yk-simielisiä siitä, että tämä tapahtui noin 15 000 vuotta sitten (Anderson 2008, 5). Kun vanhoja fossiileja on tutkittu uudelleen mittaamalla kallon suhteita, sudeksi määriteltyjä löydöksiä on todettu koiraksi. Koiran varhainen historia tunnetaan kuitenkin huonosti, ja löydöksissä on pal-jon aukkoja. (Raevaara 2011, 16–18.)
Koira eläinlajina on ihmisen tuottamaa kulttuuria. Domestikaation kulttuurinen prosessi alkoi, kun susi tuotiin ihmisyhteisöihin ja niiden sosiaalisiin rakenteisiin, jolloin kyseisestä eläimestä tuli objekti ja omistuksen kohde. Panta vahvisti omistajuutta, ja objektina koira voitiin myydä ja vaihtaa kuten mikä tahansa hyödyke. Sudesta tuli koira, joka ei enää ollut villieläin vaan osa