loamerikkalainen, voisi sitä hyvinkin suo- sitella yliopistojemme sosiolingvistiikan peruskurssien lukemistoksi. Alaan enem- män perehtyneelle Qualitative methods in sociolinguistics ei tarjoa juurikaan uutta, mutta käsittelee kyllä tärkeitä kysymyksiä, joihin varttuneempikin tutkija joutuu aina uudelleen palaamaan.
Vielä kirjan lukemisen jälkeenkään laa- dullisen sosiolingvistisen tutkimuksen mää- rittely ei tunnu yksiselitteiseltä. Johnstone kyllä käsittelee aihetta, mutta hän käsitte- lee kovin paljon muutakin sosiolingvistiik- kaan liittyvää — ja moni hänen kvalitatii- vista tutkimusta koskeva havaintonsa pätee myös kvantitatiivisen tutkimuksen tekoon.
Teos täyttää paikkansa johdatuksena kva- litatiiviseen sosiolingvistiikkaan, mutta sel- vää tilausta olisi jatko-osalle, jossa aihee- seen pureuduttaisiin syvällisemmin.
Johnstonen teos osoittaa mielestäni, et- tei kvalitatiivisuuden lisääminen välttämät- tä merkitse kvantitatiivisuuden syrjäyttä- mistä ja päinvastoin. Molemmat ovat aina- kin jossain määrin olleet aina mukana sosio- lingvistisessä tutkimuksessa, eikä toista voi oikeastaan olla ilman toista: laadullinen
analyysi pohjautuu ilman muuta myös ha- vaintoihin jonkin ilmiön tavallisuudesta tai harvinaisuudesta, ja määrällinen analyysi pyrkii toki vastaamaan siihenkin, poikkeaa- ko jokin ilmiö toisesta paljon vai vain vä- hän. Pikemmin kuin jommankumman me- todiikan valitsemisesta kyse on siitä, miten valonheittimen haluaa suunnata. Hyödylli- sintä lienee kääntää suuntaa aina välillä tai jopa käyttää useita valonheittimiä.
LIISA MUSTANOJA
Sähköposti: liisa.mustanoja@uta.fi LÄHTEET
ALASUUTARI, PERTTI 1999: Laadullinen tut- kimus. Tampere: Vastapaino.
ESKOLA, JARI – SUORANTA, JUHA 1998: Joh- datus laadulliseen tutkimukseen.
Tampere: Vastapaino.
LAKOFF, ROBIN 1975: Language and woman’s place. New York: Harper &
Row.
MÄKELÄ, KLAUS (toim.) 1990: Kvalitatiivi- sen aineiston analyysi ja tulkinta.
Helsinki: Gaudeamus.
okainen kielentutkija tietää, että varsin- kin keskeisiin klassikkoihin on hyvä aika ajoin palata uudestaan. Tämä pätee myös Lesley Milroyn Observing and ana- lysing natural language -teokseen (1987),
jota voi hyvällä syyllä pitää variaationtut- kimuksen keskeisenä metodikirjana. Entis- tä suurempi syy tähän palaamiseen on nyt, kun Milroy ja Gordon ovat yhdessä työstä- neet kirjasta uuden version Sociolinguis- Lesley Milroy ja Matthew Gordon Sociolinguistics: Method and interpretation. Oxford:
Blackwell Publishing 2003. 261 s. ISBN 0-631-22225-1.
UUDISTETTU LAITOS
VARIAATIONTUTKIMUKSEN METODEISTA
J
tics: Method and interpretation (2003). Se tarjoaa edeltäjänsä tapaan konkreettisia malleja ja esimerkkejä sekä aloittelevalle että varttuneelle tutkijalle — uudet suun- taukset huomioon ottaen.
Ylipäätään variaationtutkimuksen me- todiikkaa käsittelevä kirja on tervetullut, sillä viime vuosina ilmestyneissä laajoissa sosiolingvistiikan käsikirjoissa (Chambers ym. 2002; Coulmas 1997) metodeja on käsitelty niukasti. Toiseksi metodiselle poh- dinnalle on tarvetta siksi, että parin viime vuosikymmenen aikana variaationtutki- muksen näkökulmat ovat laajentuneet ja on ollut tarpeen hyödyntää uusia lähestymis- tapoja. Kun seuraavaksi tarkastelen teosta lähemmin, en referoi sitä yksityiskohtaises- ti, vaan nostan esiin muutamia sellaisia seikkoja, joita pidän suomalaisen sosioling- vistiikan nykytilanteen kannalta relevant- teina ja jotka kuvastavat paradigman uudis- tumista.
Kun teokselle on selvästi jäljitettävissä edeltäjä, lukija alkaa automaattisesti tehdä vertailuja: Mitä runsaassa 15 vuodessa on variaationtutkimuksessa ja sen lähipiirissä tapahtunut? Miten tämä näkyy uudistetus- sa versiossa? Konkreettisimmin muutok- seen pääsee kiinni silmäilemällä lähdeluet- teloa, jonka nimikkeistä yli puolet on ilmes- tynyt vuoden 1987 jälkeen. Kirjoittajat ovat siis kiitettävästi hyödyntäneet tuoretta so- siolingvististä tutkimusta, jota edustavat esimerkiksi Dennis Prestonin (1989) kan- sanlingvistisesti ja Penelope Eckertin (2000) etnografisesti painottuneet tutki- mukset. Silti myös 1960- ja 1970-luvun klassikot ovat edelleen mukana. Toisena esimerkkinä ajantasaistamisesta mainitta- koon, että Milroy ja Gordon ovat lisänneet fonologista variaatiota käsittelevään osuu- teen alaluvun, jossa he pohtivat foneettis- ten mittausten tekoa teknisten laitteiden avulla ja mittausten suhdetta auditiiviseen havainnointiin.
Teoksen ensimmäisessä luvussa lukija johdatetaan variaationtutkimuksen maail- maan klassisesti William Labovin tutki- musten kautta. Kun Labovin joitakin peri- aatteita ja lähtökohtia (esimerkiksi ryhmän ja yksilön suhde, haastattelu aineistonke- ruumetodina) on viime vuosina aivan ai- heellisestikin kritisoitu, Milroyn ja Gordo- nin katsaus on hyvä muistutus siitä, miten monet Labovin keskeiset periaatteet ja toi- mintatavat ovat aikanaan olleet positiivisel- la tavalla radikaaleja ja poikenneet valta- virrasta. Tällaisia, jo itsestään selviltä tun- tuvia asioita ovat esimerkiksi aineiston em- piirisyys sekä variaation kvantitatiivinen analysointi. Labovin ja dialektologisten tutkimusten esittelyn lomassa kirjoittajat pohtivat muun muassa introspektion luotet- tavuutta sekä ryhmän ja yksilön suhdetta.
Introspektion pohtimisen tekee relevantik- si kansanlingvistiikassa runsaasti käytetty itseraportointimenetelmä, jossa informan- tille esitetään kysymyksiä esimerkiksi hä- nen omasta tai hänen yhteisönsä kielen- käytöstä (esim. Mielikäinen ja Palander 2002; Preston 1989; Vaattovaara 2004).
KENTÄLLÄ
Toisessa luvussa tarkastellaan sitä, keitä tutkitaan ja miten halutusta kohderyhmäs- tä valitaan edustava otos. Edustavuuden saavuttaminen on erityisen haastavaa, kun tutkitaan heterogeenistä kaupunkiyhteisöä, jossa variaation kannalta relevantteja muut- tujia on runsaasti. Suurimpiakaan sosioling- vistiikassa käytettyjä otoksia ei voi pitää sosiaalitieteiden kriteereillä mitaten edus- tavina. Toisaalta Milroyn ja Gordonin sitee- raama Sankoff lienee oikeassa olettaessaan, ettei variaatio voi olla määrättömän runsas- ta, koska ihmisten on ymmärrettävä toi- siaan. Tällä seikalla on perusteltu sitä, että kielitieteellisissä tutkimuksissa otos voi olla pienempi kuin esimerkiksi sellaisessa tut-
kimuksessa, jossa tarkastellaan ruokailu- tottumuksia tai muita elämäntapoja.
Toisaalta voidaan kysyä, kuinka itses- tään selvää on se, että tutkimuksissa tulisi aina pyrkiä edustavuuteen, kun sen saavut- taminen käytännössä on varsin hankalaa.
Voisiko lähtökohtana jo alun perin olla se, että sen sijaan, että pyrittäisiin saamaan edustava otos helsinkiläistä, porilaista tai kajaanilaista puhekieltä, tavoitteena olisikin tutkia tarkemmin vain muutamia paikalli- sia puhujaryhmiä ja löytää jotain kullekin yhteisölle tyypillistä? Tällainen lähestymis- tapa ei välttämättä ole yhtään helpompi, sillä se vaatii paljon etnografista ennakko- työtä, jonka perusteella tutkittavaksi sopi- vat ryhmät valitaan. Näin on kuitenkin saatu mielenkiintoisia tuloksia esimerkiksi Sak- san Mannheimissa (ks. Kallmeyer ja Keim 2003).
Kolmas, aineiston hankintaa esittelevä luku on varsin laaja. Lähtökohtana on se, että keruutapa on ratkaistava tutkimus- ongelman mukaan ja koko ajan on muistet- tava, että sillä on vaikutusta aineistoon.
Runsaasti huomiota Milroyn ja Gordonin kirjassa saa edellisen version tapaan Labo- vin kehittämän sosiolingvistisen haastatte- lun kritisointi. Kirjoittajat osoittavat, että Labov on kehittänyt haastattelua keskuste- lunomaiseen suuntaan ja moni muukin on etsinyt keinoja, joilla haastateltava saatai- siin puhumaan mahdollisimman spontaa- nisti. Silti Milroy ja Gordon pitävät haas- tattelua yksipuolisempana ja epäsymmetri- sempänä vuorovaikutustilanteena kuin spontaania keskustelua.
Toisenlaista lähestymistapaa edustaa osallistuva havainnointi, joka edellyttää varsin pitkää ja intensiivistä kontaktia tut- kittavaan yhteisöön. Kiintoisaa on lukea useista vastikään ilmestyneistä tutkimuksis- ta, joissa tutkijat ovat sukeltaneet itselleen vieraaseen yhteisöön. Vaikka kussakin yh- teisössä on löydettävä juuri sinne sopivat
toimintatavat, toisten kokemuksista saa kuitenkin vihjeitä, miten voi toimia ja mi- hin kaikkeen tutkijan on hyvä varautua.
Kirjoittajat huomauttavat aiheellisesti, ettei tutkijoiden tavoittelema vapaa spon- taani puhe tai keskustelu ole ainoa vaihto- ehto eikä edes kaikkiin tutkimusongelmiin tarkoituksenmukaisinta aineistoa. Optimaa- lisimpaan tulokseen päästään usein eri ke- ruutapoja yhdistämällä. Viime aikoina ai- neistoa on hankittu myös erilaisilla kysely- lomakkeilla (esim. Moderna importord i nordiska språk -hanke; ks. http://www.hf.
uib.no/moderne/) sekä mediasta nauhoitta- malla ja poimimalla (esim. Coupland 2001;
Nuolijärvi ja Tiittula 2000).
Kolmannen luvun päättää tutkimus- eettinen pohdiskelu, jolle on ajan hengen mukaisesti annettu tässä tuoreessa teokses- sa hieman enemmän tilaa kuin edeltäjäs- sään. Vaikka lähtökohtana olisikin se, että nauhoituksiin pyydetään lupa ja ne tehdään avoimesti, etenkin etnografisessa tutki- muksessa raja voi olla joissakin tilanteissa yllättävän häilyvä. Luonnollisissa tilanteis- sa osallistujajoukko voi esimerkiksi vaih- tua varsin nopeasti ja yllättävästikin. Toi- seksi kirjoittajat keskustelevat tutkijan roo- lista tutkimassaan yhteisössä. Missä mää- rin tutkija on esimerkiksi moraalisesti vel- vollinen tekemään vastapalveluksia infor- manteilleen? Luontevin väylä on tuoda laa- jemman yleisön tietoisuuteen yhteisössä vallitsevia kielellisiä ongelmia, esimerkiksi nostaa esiin vähemmistökielen puhujien oi- keuksia. Mutta entä tutkijan muut roolit?
Jos tutkija haluaa päästä sisälle itselleen vieraaseen yhteisöön, muunkinlaisiin vas- tapalveluksiin lienee hyvä varautua. Hel- sinkiläisiä somalinaisia tutkinut uskonto- tieteilijä Marja Tiilikainen (2003: 94–95) kertoo auttaneensa informanttejaan esimer- kiksi kieliongelmissa, erilaisen tiedon hankkimisessa ja sopivan lääkärin löytämi- sessä.
VARIAATIO
JA SOSIAALINEN TODELLISUUS
Neljännessä luvussa palataan jälleen sosiaa- listen muuttujien pariin. Lähtökohdaksi Milroy ja Gordon esittelevät tuloksia, jois- sa eri muuttujat kietoutuvat toisiinsa moni- mutkaisella tavalla; variaatiota ja kielen- ulkoisia muuttujia ei voi linkittää suoraan toisiinsa. Kirjoittajat korostavat niin tässä kuin seuraavassakin luvussa sitä, miten olennaista on tuntea tutkittava paikallinen yhteisö — sen arvot, normit ja sosiaaliset käytänteet — sillä vain tätä tietoa vasten on mahdollista ymmärtää variaation luonnet- ta. Mitään kielenulkoista muuttujaa ei voi tarkastella globaalina ja stabiilina, vaan niin ikä, sukupuoli, sosiaaliryhmä kuin muutkin klassiset muuttujat ovat pikemminkin pai- kallisesti rakentuneita sosiaalisia katego- rioita. Tämä näkemys kuvastaa nähdäkse- ni laajemminkin nykysosiolingvistiikan henkeä.
Teoksessa nostetaan esiin sosiolingvis- tisissä tutkimuksissa moneen kertaan ha- vaittu sukupuolten välinen ero: miehet käyt- tävät enemmän paikallisia puhekielen piir- teitä kuin naiset, naiset tavoittelevat puoles- taan prestiisipiirteitä. Milroy ja Gordon purkavat kuitenkin ilahduttavalla tavalla prestiisin käsitettä ja huomauttavat, etteivät naiset läheskään aina näytä suosivan normi- tetun kielen variantteja, joilla on katsottu olevan enemmän prestiisiä (engl. high pres- tige), vaan pikemmin laaja-alaisia puhe- kielen piirteitä (engl. supralocal features).
Tämä havainto sopii kuvaamaan myös suo- men kielen variaatiota monessa piirteessä (ks. kootusti esim. Lappalainen 2001: 84–
85; Mantila 2004: 326–327, 333–334), sa- moin kuin se, että eri ikäpolville prestiisiä voi edustaa eri kielimuoto (ks. esim. Mie- likäinen 1988: 93–97).
Teoksen edellisessä versiossa sosiaali- sia verkostoja tarkasteltiin yhdessä sosiaa-
listen taustamuuttujien kanssa; uudessa painoksessa verkostot ovat saaneet oman lukunsa (luku 5). Verkoston rinnalle on tuo- tu myös uusi toimintayhteisön käsite (engl.
community of practice), jota ainakin Eckert (2000; ks. myös Meyerhoff 2002) on käyt- tänyt viime vuosina. Toimintayhteisö tulee hyvin lähelle sosiaalisen verkoston käsitet- tä, mutta sillä korostetaan ryhmää yhdistä- vää sosiaalista toimintaa ja siihen liittyviä yhteisiä käytäntöjä. Toimintayhteisöistä pu- huttaessa huomio on siis enemmän ryhmis- sä ja ryhmittymissä (clusters), kun taas so- siaalisesta verkostosta puhuttaessa fokus on yksilössä ja siinä, millaiset suhteet hänellä on verkoston muihin jäseniin. Pääosa luvus- ta on erilaisten verkostotutkimusten esitte- lyä. Huomiotani kiinnitti, että kymmenen viime vuoden aikana ei ole juuri ilmestynyt sellaisia tutkimuksia, joissa sosiaaliset ver- kostot olisivat keskeisessä osassa (ks. kui- tenkin esim. Zentella 1997). Mitään valta- virtaa verkostojen tutkimuksesta ei siis näy- tä syntyneen, mutta selvä siirtymä on kui- tenkin tapahtunut massiivisista haastattelu- tutkimuksista pienempien yhteisöjen kie- lenkäytön analysointiin.
Luvun 5 loppuosa on keskustelua hei- koista siteistä ja löyhistä verkostoista sekä niiden merkityksestä murteen tasoittumis- prosessissa. Lähtökohtana tässä pohdinnas- sa on se oletus, että verkostojen ja sosiaa- listen kontaktien löyhyys edistää innovaa- tioiden leviämistä, kun taas vahvat siteet ja kiinteät verkostot suojaavat kielimuotoa muutoksilta (ks. esim. Milroy 1980). Kir- joittajat muun muassa huomauttavat, että huolimatta ihmisten myötämielisistä asen- teista murteita kohtaan ne kuitenkin tasoit- tuvat, minkä he uskovat johtuvan pitkälti juuri verkostojen löyhentymisestä. Paikal- lisuus, liikkuvuus ja globaalisuus ovat nyt yhä monimutkaisempia käsitteitä, ja niin- pä yksilö voi rakentaa kielellistä identiteet- tiään hyvin monenlaisista aineksista —
myös sellaisista, jotka eivät perinteisessä mielessä kuulu paikalliseen varieteettiin tai standardiin. Suomessakin eräitä murteelli- suuksia (esimerkiksi pronomineja mie ja sie sekä yleisgeminaatiota eräissä lekseemeis- sä) kuulee tietyissä funktioissa myös sel- laisten suusta, joiden »omaan» paikalliseen varieteettiin kyseiset piirteet eivät kuulu (ks. Mantila 2004: 332–333). Toisaalta on aiheellista kysyä, miten alueelliset kieli- muodot pitäisi nykyisin määritellä.
SOSIAALISESTA KIELELLISEEN ANALYYSIIN
Luvut 6 ja 7 keskittyvät varsin puhtaasti lingvistiseen analyysiin. Ensin kirjoittajat opastavat yksityiskohtaisesti fonologisen variaation tutkimisessa; jälkimmäisessä luvussa tarkastelun kohteena ovat vaikeam- min kvantifioitavat ja analysoitavat, lähin- nä leksikaaliset ja syntaktiset piirteet.
Konkreettiset esimerkit ovat lähes yksin- omaan englannista, eivätkä kaikki tarkas- teltavista yksityiskohdista ole suomen kie- len tutkijan kannalta olennaisia. Keskeiset variaationtutkimuksen periaatteet ovat kui- tenkin sovellettavissa kieleen kuin kieleen.
Siinä mielessä luvut sopivat hyvin oppi- materiaaliksi kenelle tahansa aloittelevalle variaationtutkijalle. Fonologisen variaation analyysissa lähdetään liikkeelle tärkeistä perusasioista: olennaisten kielellisten muut- tujien tunnistamisesta, niiden varianttien ja esiintymisympäristöjen määrittelemisestä, kaikkien esiintymien (myös nollavariant- tien) poimimisesta ja niin edelleen. Kon- kreettista apua analyysiin tarjoavat myös kirjoittajien antamat ohjeet siitä, mikä on riittävä esiintymämäärä ja millaisia tilastol- lisia menetelmiä on kussakin analyysissä mahdollista ja tarkoituksenmukaista käyt- tää.
Tuloksia analysoitaessa on muistettava kiinnittää huomiota kielensisäisiin esiinty-
misehtoihin ja -rajoituksiin. Vaikka rele- vanttien variaabeleiden ja varianttien tun- nistamisessa on syytä tutustua aiempaan tutkimukseen, kirjoittajat varoittavat nojaa- masta siihen liikaa, jotta ei sivuutettaisi muita, kenties ennen havaitsemattomia tai kokonaan uusia ilmiöitä. Tästä syystä alku- vaiheessa olisi tarpeen pyrkiä mahdollisim- man yksityiskohtaiseen litterointiin, jotta kaikki potentiaalinen variaatio tulisi tutki- jalle näkyväksi. Kirjoittajien esittämä varoi- tus on aiheellinen myös suomen kielen va- riaationtutkijoille — onhan tutkittu variaa- belijoukko pysynyt varsin muuttumattoma- na viime vuosikymmenet. Tutkimus on keskittynyt meillä pitkälti muutamiin ään- ne- ja muotopiirteisiin. (Ks. esim. Lappa- lainen 2004: 15–16.)
Kuten jo alussa mainitsin, uutta ainesta edustaa luvussa 6 instrumentaalisen mittaa- misen ja auditiivisen kuulohavainnon ver- tailu. Englannin kielen tutkijoiden kannal- ta tämä teema on erityisen relevantti — onhan suuri osa tarkasteltavista piirteistä nimenomaan foneettisia, jatkumoluonteisia muuttujia. Aihe on ajankohtainen kuitenkin nykyään myös meillä Suomessa, kun Praat ja muut puheanalyysiohjelmat ovat periaat- teessa kenen tahansa tutkijan ulottuvilla ja yhä useampi niitä jo käyttää. Kirjoittajat nostavat esiin teknisten laitteiden kiistatto- mia etuja, ennen muuta mittaamisen objek- tiivisuuden; kuulohavainto on aina subjek- tiivinen, ja tulokset vaihtelevat analysoijan mukaan. Koneellisesti saatuja tuloksia on myös helppo havainnollistaa lukijalle graa- fisin keinoin. Lisäksi ne voivat saada tutki- jat tarttumaan aiemmin tutkimattomiin il- miöihin, joita on ollut vaikea tarkastella pelkän kuulon varassa.
Teknisten laitteiden hyödyntämiseen liittyy kuitenkin myös ongelmia. Mittaus- välineillä saadaan paljon yksityiskohtai- sempaa tietoa kuin useimmiten on tarpeen, ja tutkijan saattaa olla vaikea erottaa olen-
naista epäolennaisesta. Kone voi näet pal- jastaa sellaista informaatiota, jota tutkija — puhumattakaan maallikosta — ei erota pel- källä korvalla. Voiko tällainen variaatio sil- loin olla sosiaalisesti merkitsevää? Korva- kuuloonsa luottava tutkija on lähempänä tavallista kielenpuhujaa kuin se, jotka tekee päätelmänsä puheanalyysiohjelmien perus- teella. Ei liene yllättävää, että Milroy ja Gordon päätyvät suosittelemaan molem- pien tapojen yhdistämistä. Itseäni jäi mie- tityttämään vielä se, ohjaavatko puhe- analyysiohjelmiin liittyvät edut myös ai- neiston hankintaa. Vaikka laitteet ovat ke- hittyneet huimasti ja kunkin keskustelun osallistujan voi äänittää omalle kanaval- leen, voivatko aineiston laatuun kohdistu- vat vaatimukset kuitenkin epäsuorasti hei- jastua nauhoitustilanteen järjestelyihin ja keskustelun spontaaniuteen?
Luvussa 7 tartutaan variaationtutkimuk- sen kannalta hyvin haasteelliseen osa- alueeseen, sanastollisen ja syntaktisen vaih- telun tutkimukseen. Ongelmana ovat pait- si variaation kvantifiointi sekä varianttien ja niiden potentiaalisten esiintymisympäris- töjen tunnistaminen myös monien kiintoi- sien ilmiöiden harvafrekvenssisyys spon- taanissa puheessa. Näiden piirteiden harvi- naisuudesta Jenny Cheshire (esim. 2003) on tehnyt sen päätelmän, ettei syntaktinen va- riaatio erottele sosiolingvistisesti yhtä pal- jon eikä samalla tavalla kuin esimerkiksi fonologinen variaatio. Harvakseltaan esiin- tyvät piirteet eivät yksinkertaisesti pysty eivätkä riitä sosiaalisten merkitysten kan- nattelijoiksi — ainakaan siten kuin tiuhaan esiintyvät äänteelliset piirteet. Toisaalta voi pohtia, eikö toisinaan yksikin sana tai muo- to voi jo leimata puhujan jonkin ryhmän edustajaksi. Silti tuntuu uskottavalta ajatuk- selta, että syntaktisen variaation rooli olisi erilainen kuin esimerkiksi fonologisen ja morfologisen.
Luvussa 7 nousee esiin monia muitakin
periaatteellisia kysymyksiä. Kirjoittajat pohtivat esimerkiksi sitä, missä määrin on mahdollista ja järkevää käyttää pientä pro- vosointia — esimerkiksi tietynlaisten kysy- mysten esittämistä, jotta tarkasteltavasta ilmiöstä saataisiin riittävästi esiintymiä.
Toinen tärkeä kysymys on normitetun stan- dardin rooli tarkasteltavia piirteitä valittaes- sa. Se, onko puhekielessä prominentilla il- miöllä vastinetta standardikielessä, ei saisi vaikuttaa variaabelin valintaan. Keskeisin ongelma lienee kuitenkin se, mitkä ilmauk- set ovat todella toistensa variantteja. Kon- tekstin käsite on syntaksin tarkastelussa paljon ongelmallisempi kuin esimerkiksi tutkittaessa jonkin äänteen foneettista asua tietyssä äänneympäristössä. Ylipäätään tar- vitaan huomattavasti enemmän kvalitati- viista analyysia jo ennen kvantifiointia, jotta voidaan tunnistaa, mitkä esiintymät ovat rinnastettavissa toisiinsa. Omien kokemus- teni perusteella uskallan väittää, että kes- kustelunanalyysi tarjoaa tähän kvalitatiivi- seen analyysiin hyviä työvälineitä. Mene- telmä on kuitenkin työläs, jos ajatellaan sitä, että variaationtutkija haluaa tehdä yleistyk- siä isoista korpuksista. Siksi tarvitaankin erilaisia metodeja käyttävien tutkijoiden välistä yhteistyötä, jotta jokaisen ei tarvit- se aloittaa kartoitusta alusta.
VARIAATIO TILANTEEN SISÄLLÄ
Kirjan viimeinen teorialuku, jonka aiheena on koodin- ja tyylinvaihto, kiinnosti itseä- ni etukäteen eniten. Vaikka alku onkin hy- vin tuttua, luvun loppupuolella paljastuu, että kirjoittajat ovat perillä myös sosioling- vistisen tutkimuksen uusimmista tuulista.
He toteavatkin loppusanoissaan, että tilan- teen sisäinen vaihtelu on viime vuosina noussut sosiolingvistisen tutkimuksen kes- kiöön. Luku rakentuu siten, että kielensisäi- nen tyylinvaihto on erotettu kielten välises- tä koodinvaihdosta ja niitä käsitellään erik-
seen. Tekijät kuitenkin myöntävät, että nii- hin liittyy samaa dynamiikkaa. Jakoa he perustelevat sillä, että näitä ilmiöitä on tar- kasteltu yleensä erilaisista teoreettisista läh- tökohdista. Näin näyttääkin olevan niiden tutkimusten perusteella, joita kirjassa esi- tellään.
Tyylinvaihdon klassikkoina Milroy ja Gordon esittelevät Labovin haastattelumal- lin (ks. esim. Labov 1978: 79–99; 2001), jossa eri tyyleinä tarkastellaan haastattelun eri osioita (esim. minimiparien ja sanalis- tojen lukemista sekä enemmän ja vähem- män spontaania haastattelupuhetta), sekä Allan Bellin hierarkkisen näkemyksen eri- laisten osallistujien, topiikin ja tilanteen puitteiden välisistä suhteista (ks. Bell 1984). Jäljempänä esiin nousee kuitenkin dynaamisempi näkemys tyylistä — ennen muuta se, että yksilön tapa puhua ei ole au- tomaattinen seuraus ulkoisista tekijöistä (vrt. Bell 1984) tai siitä, missä määrin hän kiinnittää huomiota puheeseensa (vrt. esim.
Labov 1966: 90–135), vaan hän voi aktii- visesti ja tietoisesti itse valita erilaisia re- kistereitä käyttöönsä. Puhetyyli ei myös- kään ole erotettavissa muista tavoista, joil- la yksilö voi erottua toisista ja liittyä erilai- siin ryhmiin, vaan sitä on tarkasteltava osa- na muita yksilön ja ryhmän tyyliin liittyviä seikkoja kuten pukeutumista, arvoja ja elä- mäntapoja. Tässä jälleen näkyy runsaassa kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos sosiolingvistiikassa.
Koodinvaihtoa tarkastellessaan Milroy ja Gordon korostavat keskittyvänsä ainoas- taan koodinvaihdon sosiaaliseen dynamiik- kaan. Pohdittavana on esimerkiksi se, mis- sä määrin puhujat itse tiedostavat koodin- vaihdon ja pystyvät siitä luotettavasti rapor- toimaan sekä mikä vaikutus kaksikielisen yhteisön ja laajemman yhteisön asenteilla on koodinvaihtoon. Kirjoittajat esittelevät erilaisia lähestymistapoja, joista toisissa koodinvaihto nähdään varsin automaattise-
na, sosiaalisten seikkojen säätelemänä (esim. Myers-Scotton 1993). Vuorovaikut- teisissa malleissa koodinvaihtoa pidetään puolestaan puhujien diskurssiresurssina, rationaalisena valintana, jolla saavutetaan keskustelussa tiettyjä päämääriä (esim.
Auer 1999). Kirjoittajat toteavat, että mo- lemmat näkökulmat puoltavat paikkaansa, mihin on helppo yhtyä.
LOPUKSI
Milroyn ja Gordonin teos on rohkaiseva osoitus siitä, että variaationtutkimuksessa on löydetty uusia väyliä ja se kykenee me- todisesti uudistumaan. Käsitys sosiaalisis- ta muuttujista on laventunut etnografisen tutkimuksen ansiosta, ja kielellisen variaa- tion ja sosiaalisen todellisuuden suhde on alettu nähdä yhä enemmän dynaamisena ilmiönä. Paradigmaa on uudistanut myös se, että variaation tutkimukseen on sovel- lettu erilaisia lingvistisiä teorioita. Samoin teknologinen kehitys on tuonut uusia mah- dollisuuksia paitsi foneettisten piirteiden tutkimiseen myös suurten korpusten käsit- telyyn (ks. esim. Nevalainen ja Raumolin- Brunberg 2003). Meillä Suomessa ei suin- kaan kuljeta tuoreiden tuulten suhteen tut- kimuksen jälkijoukoissa, mutta meidän on syytä näkyä yhä enemmän maailmalla, jotta täällä tehty ja meneillään oleva innovatii- vinen sosiolingvistiikka tulisi tunnetuksi laajemmin.
HANNA LAPPALAINEN
Sähköposti: hanna.lappalainen@kotus.fi LÄHTEET
AUER, PETER 1999: From codeswitching via language mixing to fused lects: To- ward a dynamic typology of bilingual speech. – The international journal of bilingualism 3/4 s. 309–332.
BELL, ALLAN 1984: Language style as audi- ence design. – Language in society 13 s. 145–204.
CHAMBERS, J. K. – TRUDGILL, PETER – SCHIL-
LING-ESTES, NATALIE (toim.) 2002: The handbook of language variation and change. Oxford: Blackwell.
CHESHIRE, JENNY 2003: Social dimensions of syntactic variation. The case of when clauses. – David Britain &
Jenny Cheshire (toim.), Social dia- lectology: In honour of Peter Trud- gill s. 245–261. Amsterdam: John Benjamins.
COULMAS, FLORIAN 1997 (toim.): The hand- book of sociolinguistics. Oxford:
Blackwell.
COUPLAND, NIKOLAS 2001: Language, situa- tion, and the relational self: Theoriz- ing dialect-style in sociolinguistics. – Penelope Eckert & John R. Rickford (toim.), Style and sociolinguistic variation s. 185–210. Cambridge:
Cambridge University Press.
ECKERT, PENELOPE 2000: Linguistic vari- ation as social practice: Linguistic construction of identity in Belten High. Oxford: Blackwell.
KALLMEYER, WERNER – KEIM, INKEN 2003:
Linguistic variation and the construc- tion of social identity in a German- Turkish setting. A case study of an immigrant youth-group in Mann- heim/Germany. – Jannis Androutso- poulos & Alexandra Georgakopoulou (toim.), Discourse constructions of youth identities s. 29–46. Amsterdam:
John Benjamins.
LABOV, WILLIAM 1966: The social stratifica- tion of English in New York City.
Washington, D.C.: Center for Applied Linguistics.
–––– 1978: Sociolinguistic patterns. Ox- ford: Basil Blackwell.
–––– 2001a: The anatomy of style-shifting.
– Penelope Eckert & John R. Rick- ford (toim.), Style and sociolinguis- tic variation s. 85–108. Cambridge:
Cambridge University Press.
LAPPALAINEN, HANNA 2001: Sosiolingvisti- nen katsaus suomalaisnuorten nyky- puhekieleen ja sen tutkimukseen. – Virittäjä 105 s. 74–101.
–––– 2004: Variaatio ja sen funktiot. Erään sosiaalisen verkoston jäsenten kielel- lisen variaation ja vuorovaikutuksen tarkastelua. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
MANTILA, HARRI 2004: Murre ja identiteet- ti. – Virittäjä 108 s. 322–346.
MEYERHOFF, MIRIAM 2002: Communities of practice. – J. K. Chambers, Peter Trudgill & Natalie Schilling-Estes (toim.), The handbook of language variation and change s. 526–548.
Oxford: Blackwell.
MIELIKÄINEN, AILA 1988: Naiset puhekielen säilyttäjinä ja uudistajina. – Lea Lai- tinen (toim.), Isosuinen nainen s. 92–
111. Helsinki: Gaudeamus.
MIELIKÄINEN, AILA – PALANDER, MARJATTA
2002: Suomalaisten murreasenteista.
– Sananjalka 44 s. 86–109.
MILROY, LESLEY 1980: Language and social networks. Oxford: Basil Blackwell.
–––– 1987: Observing and analysing natu- ral language: A critical account of sociolinguistic method. Oxford: Ba- sil Blackwell.
MYERS-SCOTTON, CAROL 1993: Social moti- vations for code-switching: Evidence from Africa. Oxford: Oxford Univer- sity Press.
NEVALAINEN, TERTTU – RAUMOLIN-BRUN-
BERG, HELENA 2003: Historical socio- linguistics. London: Longman.
NUOLIJÄRVI, PIRKKO – TIITTULA, LIISA 2000:
Televisiokeskustelun näyttämöllä.
Televisio-institutionaalisuus suoma- laisessa ja saksalaisessa keskustelu-
Rosa ja Volker Kohlheim (toim.) Duden. Das große Vornamenlexikon. Toinen, täysin uudistettu laitos. Mannheim: Dudenverlag 2003. 437 s. ISBN 3-411-06082-4.
Konrad Kunze dtv-Atlas Namenkunde: Vor- und Familiennamen im deutschen Sprachgebiet.
Neljäs, korjattu ja laajennettu laitos. München: Deutscher Taschenbuch Verlag 2003. 255 s.
ISBN 3-423-03266-9.
HENKILÖNNIMISTÖN PERUSTEOKSIA UUDISTETTU SAKSASSA
aksassa ilmestyi viime vuonna kaksi varsin perusteellisesti uudistettua ono- mastista perusteosta, joiden avulla voi saat- taa tietämyksensä saksalaisesta henkilön- nimistöstä mainiosti ajan tasalle. Rosa ja Volker Kohlheimin Das große Vornamen- lexikon on laaja saksalaisen nykyetunimis- tön hakuteos. Konrad Kunzen dtv-Atlas Namenkunde: Vor- und Familiennamen im deutschen Sprachgebiet on taas tiivis tieto- paketti koko saksalaisesta henkilönnimis- töstä ja sen historiallisesta kehityksestä.
UUSINTA TIETOA SAKSAN ETUNIMISTÖSTÄ
Rosa ja Volker Kohlheimin Das große Vor- namenlexikon esittelee yli kuusi tuhatta Saksassa käytössä olevaa etunimeä. Kohl- heimit ovat tulleet tunnetuiksi Saksan kes- kiaikaisen henkilönnimistön tutkijoina, mutta viime vuosina he ovat paneutuneet myös saksalaiseen nykynimistöön. Das große Vornamenlexikon -kirjan ensimmäi- nen versio ilmestyi vuonna 1998 (Kohlheim
S
kulttuurissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
PRESTON, DENNIS 1989: Perceptual dia- lectology: Nonlinguists’ views of ar- eal linguistics. Dordrecht: Foris.
TIILIKAINEN, MARJA 2003: Arjen islam. So- malinaisten elämää Suomessa. Tam- pere: Vastapaino.
VAATTOVAARA, JOHANNA 2004: On language attitudes and behaviour in the light of local identity: Controlling the self-re- ported dialect use. – Britt-Louise
Gunnarsson, Lena Bergström, Gerd Eklund, Staffan Fridell, Lise H. Han- sen, Angela Karstadt, Bengt Nord- berg, Eva Sundgren & Mats Thelan- der (toim.), Language variation in Europe: Papers from ICLaVE 2 s.
418–431. Uppsala: Department of Scandinavian Languages, Uppsala University.
ZENTELLA, ANA CELIA 1997: Growing up bilingual: Puerto Rican children in New York. Oxford: Blackwell.
