SOSIAALISEN TAUSTAN YHTEYDET MOTORISIIN TAITOIHIN KILPARYHMÄÄN VALITUILLA 6-10-VUOTIAILLA
JOUKKUEVOIMISTELIJOILLA
Anni Lehtonen
Liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma Liikuntatieteellinen tiedekunta
Jyväskylän yliopisto Kevät 2017
TIIVISTELMÄ
Lehtonen, A. 2017. Sosiaalisen taustan yhteydet motorisiin taitoihin kilparyhmään valituilla 6-10-vuotiailla joukkuevoimistelijoilla. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, Liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma, 82 s., 3 liitettä.
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millaiset sosiaaliset taustat ja motoriset taidot 6-10- vuotiaat joukkuevoimistelijat omaavat, sekä tutkia sosiaalisen taustan yhteyksiä motorisiin perustaitoihin. Motoristen taitojen kehittymiseen vaikuttavat lapsen kasvuympäristö, perimä, ikä, sukupuoli, harjoittelu ja fyysinen aktiivisuus. Sosiaalinen tausta tässä tutkimuksessa tutkittiin kasvatuksella, perheen rakenteella ja liikunnallisuudella, vanhempien koulutuksella ja heiltä saadulta tuella sekä lapsen ystävien määrällä ja heidän liikunnallisuudellaan.
Tutkimuksen kohderyhmän muodostivat espoolaisen voimisteluseuran Olarin Voimistelijoiden alle 10-vuotiaiden kilpajoukkueiden voimistelijat. Aineiston keruuhetkellä voimistelijoita oli 74 tyttöä, joista tutkimukseen osallistui 60. Aineiston keruu suoritettiin Kasva Urheilijaksi taitovalmiustestistöllä kesäkuussa 2016. Testiin osallistuneiden vanhemmille lähetettiin sosiaalisen taustan kysely syyskuussa 2016.
Kilparyhmiin valittujen voimistelijoiden motoriset taidot olivat pääosin viitearvojen paremmalla puolella ja lajille ominaiset. Tutkimuksen kohderyhmästä löytyi motorisesti todella taitavia sekä motorisesti heikkoja voimistelijoita. Myös voimistelijoiden sosiaaliset taustat olivat suotuisat liikunnan harrastamiselle. Lajin harrastaminen kilpatasolla vaatii perheeltä sitoutumista, liikuntamyönteisyyttä sekä varallisuutta. Lähes jokaisen tutkimukseen osallistuneen voimistelijan perheen rakenne ja asuinympäristö olivat suotuisia kehittämään motorisia taitoja sekä sosiaalisia suhteita. Vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja ja he tukivat lasta voimisteluharrastuksessa. Tässä tutkimuksen kohderyhmän voimistelijoilla ei kuitenkaan havaittu sosiaalisen taustan yhteyksiä motorisiin perustaitoihin. Kuitenkin motorisista perustaidoista löytyi tilastollisesti merkittäviä eroja eri ikäryhmien väliltä.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että yhteyksien löytämisen parantamiseksi otannan tulee olla suurempi. Laajemmalla otannalla voisi olla mahdollista saada enemmän eroavaisuuksia lasten sosiaaliseen taustaan sekä motorisiin taitoihin, mikä edesauttaisi tilastollisesti merkittävien tulosten löytymisessä. Sosiaalisen taustan ja motoristen taitojen yhteyksiä saattaisi löytyä todennäköisimmin helpointen koulumaailmasta, missä liikunnalliset taidot ja sosiaaliset taustat ovat monimuotoisempia oppivelvollisuuden takia. Mikäli kohderyhmäksi halutaan liikunnan harrastajia, olisi otanta hyvä ottaa eri lajien parista.
Asiasanat: Sosiaalinen tausta, sosiaaliset suhteet, motorinen kehitys, motoriset perustaidot, joukkuevoimistelu
ABSTRACT
Lehtonen, A. 2017. Social background connections to motor skills on selected competitive 6- 10 year old aesthetic group gymnasts. Department of Sport and Health Sciences, University of Jyväskylä, Master’s thesis in Sports Pedagogy, 82 pp. 3 appendices.
The purpose of this study was to find out what kind of social backgrounds and motor skills do a group of 6-10 year old gymnasts have and to explore the connections of social background to motor skills. To the development of motor skills, the children´s growth environment, genetics, age, gender, training and physical activity affects. The social background in this study is measured by the upbringing, family structure and how sporty the children and their families are. The education of the parents, how they support their child and the number of friends and how sporty the friends are were, were also part of the social background.
The target group in this study was competitive gymnasts under 10 years old from Olari Gymnastics Association, Espoo. During the data collection, there were 74 girls in the group of whom 60 attended the study. The data was collected by testing the participants with “Kasva Urheilijaksi” skill readiness test in June 2016. The parents of the tested gymnasts were sent a social background questionnaire in September 2016.
The motor skills of the gymnasts were mostly on the better side of the reference values and they were characteristic to the sport. The sample of this study included gymnasts with both really good, as well as weak motor skills. Also, the social backgrounds were beneficial for this sport. This type of sport in the competitive level requires commitment from the family, positive attitude to physical activity as well as wealthiness. The family structure and living environment of almost every gymnast attending the study were favorable to development the motor skills and social relationships. Overall, the parents were highly educated and they supported their child in their hobby. Social background´s connections to motor basic skills were not found in this target group. Therefore, the social background did not affect the motor skills of gymnasts who were selected in the competitive group. However, statistically significant differences were found in motor skills between different age groups.
It can be concluded that in order to find stronger connections, the sampling must be wider.
With a wider sampling studying social backgrounds as well as motor skills it could be possible to find more variations, i.e. statistically more significant results. Connections could most likely be found if studying normal school pupils where the physical skills and social backgrounds are more diverse because of compulsory education. The study group would be better to be collected from different types of sport rather than just from one type of sport.
Key words: Social background, social relationships, motor development, motor skills, aesthetic group gymnastics
SISÄLLYS
TIIVISTELMÄ
1 JOHDANTO ... 1
2 SOSIAALISET TAUSTATEKIJÄT ... 4
2.1 Sosiaalisten käsitteiden jaottelua ... 4
2.2 Sosiaalinen ympäristö ... 6
2.3 Sosiaaliset suhteet ... 7
2.3.1 Perhe ... 8
2.3.1.1 Kasvatus ja kasvuympäristö ... 9
2.3.1.2 Perheen rakenne ... 10
2.3.1.3 Perheen sosioekonominen asema ... 10
2.3.2 Ystävyyssuhteet ... 11
2.4 Sosiaalinen kompetenssi ... 13
2.5 Sosiaalinen pääoma ... 15
3 MOTORINEN KEHITYS ... 17
3.1 Motorisen kehityksen vaiheet ... 18
3.2 Motorinen oppiminen ... 19
4 MOTORISET PERUSTAIDOT ... 21
4.1 Motoristen taitojen jaottelua ... 22
4.2 Tasapainotaidot ... 23
4.3 Liikkumistaidot ... 24
4.4 Käsittelytaidot ... 24
4.5 Motorinen kyvykkyys ... 25
5 MOTORISTEN TAITOJEN KEHITYKSEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT ... 27
6 SOSIAALISTEN TEKIJÖIDEN YHTEYKSISTÄ MOTORISIIN TAITOIHIN ... 30
7 KASVA URHEILIJAKSI –TAITOVALMIUSTESTISTÖ ... 32
8 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 34
8.1 Tutkimuksen teoreettinen viitekehys ja tutkimuskysymykset ... 34
8.2 Tutkimuksen kohderyhmä ... 36
8.3 Tutkimusaineisto ja sen keruu ... 39
8.4 Tutkimusaineiston analysointimenetelmät ... 41
8.5 Tutkimuksen luotettavuus ... 42
9 TULOKSET ... 44
9.1 Sosiaaliset taustat ... 44
9.2 Motoriset taidot ... 47
9.3 Sosiaalisen taustan ja motoristen taitojen väliset yhteydet ... 49
10 POHDINTA ... 52
10.1 Sosiaaliset taustat ... 52
10.2 Motoriset taidot ... 55
10.3 Sosiaalisen taustan yhteys motorisiin taitoihin ... 58
10.4 Tutkimuksen arviointi ... 60
10.5 Jatkotutkimusehdotukset ... 61
LÄHTEET ... 63 LIITTEET
1 1 JOHDANTO
Lapsen sosiaalinen tausta muodostuu lapsen omasta persoonallisuudesta, sosiaalisista suhteista sekä ympäristön vaikutuksesta. Urheiluseurassa toimivien nuorien voimistelijoiden tärkeimpiä sosiaalisia suhteita ovat perhe ja ystävät niin vapaa-ajalla, koulussa kuin liikuntaharrastuksissa. Vanhempien kasvatusvalinnat vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, sosiaalisten taitojen kehittymiseen sekä liikunta-aktiivisuuteen ja näin ollen myös motoristen taitojen hallintaan. Perheen sisarusten määrä, asuinympäristö, sosioekonominen asema ja vanhempien liikuntamyönteisyys vaikuttavat myös osaltaan lapsen liikunnallisuuteen. Suuri sisarusten määrä voi vähentää vanhemmilta saatavaa sosiaalista tukea ja kannustusta liikuntaa kohden, mutta sisarusten liikunnan harrastaminen ja fyysinen aktiivisuus voi myös toisaalta vaikuttaa positiivisesti lapsen liikuntataitojen hallintaan ja liikunnallisuuteen. (Laakso, Nupponen, Koivusilta, Rimpelä & Telama 2006.) Asuinympäristön tiedetään myös vaikuttavan liikuntaharrastuneisuuteen, mutta asuinympäristön valintaan voi vaikuttaa vanhempien sosioekonominen asema, jolloin asuinympäristö ei ole välttämättä pelkästään valinta. Vanhempien matala sosioekonominen asema voi siis vaikuttaa negatiivisesti lapsen liikunnallisuuteen. (Fogelholm 2005; Puronaho 2006.)
Ystävyyssuhteet tukevat parhaimmillaan lapsen fyysistä ja psyykkistä kasvua. Ystäviltä saatava hyväksyntä omaan toimintaan on lapsille tärkeää, usein jopa tärkeämpää kuin perheen hyväksyntä toiminnalle. Liikuntaharrastus aloitetaan usein ystävien kanssa. Ystäväpiirissä arvostus liikuntaa kohtaan onkin tärkeää, sillä se voi vaikuttaa liikunnan harrastamiseen, liikunnan jatkumiseen ja liikuntaharrastuksen lopettamiseen etenkin luonnostaan passiivisemmilla lapsilla. (Takalo 2004; Nurmi ym. 2006, 111.)
Liikuntaharrastuksilla uskotaan olevan positiivinen vaikutus sosiaalisiin suhteisiin.
Aktiivisesti liikuntaa harrastavien nähdään olevan sosiaalisempia ja sosiaalisesti kyvykkäämpiä kuin passiiviset tai vähemmän liikkuvat lapset. Valmennustoiminnassa
2
mukana olevilla ja aktiivisesti liikkuvilla lapsilla näyttäisi olevan enemmän läheisiä ystäviä.
Tämän lisäksi viettävät aikaa läheisten ystävien kanssa enemmän vapaa-ajallaan verrattuna passiivisiin lapsiin. Vapaa-ajallaan liikuntaharrastuksen parissa olevat lapset kokevat myös omat sosiaaliset taitonsa ja suhteensa hyvinä. (Chogahara 1999; Fogelholm 2011; Lampinen 2004, 58.)
Aihe on ajankohtainen monista syistä. Lapset ja nuoret viettävät tänä päivänä paljon aikaa elektroniikan parissa, mikä vähentää heidän liikunnan määrää sekä sosiaalista kanssakäymistä (Gråsten, Liukkonen, Jaakkola & Ylipiipari 2010, 38; Louhela 2012, 33). Vapaa-ajan ohjaamaton liikunta on vähentynyt, istuminen lisääntynyt (Sigman 2012) ja urheiluseuroille sysätään lasten liikuntataitojen opettamisen vastuu. Liikuntaharrastus tuo lapselle myös uusia ystävyyssuhteita ja kehittää näin lapsen vuorovaikutustaitoja. Tämän takia urheiluseurat ovat monelle myös sosiaalisten taitojen kehittämisen paikka sekä sosiaalisen tuen lähde. (Huotari 2012, 20.)
Aiheen ajankohtaisuuden lisäksi motivaatiota työn tekemiseen lisäsi tutkimuksen tekijän mielenkiinto motorisiin taitoihin ja valmennustoiminnassa mukana olevien voimistelijoiden taustoihin. Motoristen taitojen kehittäminen lajitaitojen ohella on tutkimuksen kohderyhmän seurassa, Olarin Voimistelijoissa, kasvanut erittäin tärkeäksi viime vuosina. Samalla kun koko väestön lasten motoriset taidot ovat heikentyneet, valitaan myös voimistelun kilparyhmiin motorisesti heikompia lapsia kuin ennen. Tämä haastaa valmennusta, jossa nykyään motoristen taitojen harjoitteluun tulee käyttää enemmän aikaa kuin ennen, jotta lajitaitoja voidaan aloittaa opettelemaan. Sosiaalisen taustan tiedetään tutkimusten mukaan vaikuttavan liikunnallisuuteen, mutta sosiaalisen taustan vaikutusta motorisiin taitoihin on tutkittu vähemmän, jos lainkaan. Sosiaalisen taustan voidaan ajatella vaikuttavan epäsuorasti myös motorisiin taitoihin, sillä liikunnan harrastaminen kehittää motorisia taitoja. Mielenkiintoista oli lähteä tutkimaan sitä, millaisista taustoista voimistelijat tulevat ja ovatko ne jotenkin yhteyksissä motorisiin taitoihin.
3
Tässä tutkimuksessa lähdettiin selvittämään kilparyhmään valittujen joukkuevoimistelijoiden motorisia perustaitoja ja sosiaalisia taustoja. Aiheen ajankohtaisuuden ja teorian pohjalta selvitettiin myös, onko voimistelijoiden sosiaalisella taustalla yhteyksiä motorisiin
perustaitoihin. Voimistelijoiden motoriset taidot mitattiin Kasva Urheilijaksi -taitovalmiustestistöllä ja sosiaalisia taustoja selvitettiin kyselyllä, joka lähetettiin
voimistelijoiden vanhemmille.
4 2 SOSIAALISET TAUSTATEKIJÄT
Tässä kappaleessa käydään läpi sosiaalisia käsitteitä, lapsen sosiaalista ympäristöä sekä hänen sosiaalisen pääoman ja kompetenssin muodostumista. Tarkoituksena on avata käsitteitä lapsen sosiaalisen taustan näkökulmasta ja niiden muodostumisesta. Lapsen sosiaalisen tausta muodostuu kasvuympäristöstä ja sosiaalisista suhteista, jälkimmäiseen vaikuttavat vielä sosiaaliset taidot ja sosiaalinen kompetenssi. Sosiaalinen pääoma rakentuu puolestaan sosiaalisen taustan ympäristöstä ja sosiaalisista suhteista. Sosiaalinen tausta on merkittävässä osassa lapsen hyvinvointia, sillä sosiaalisen taustan ollessa suotuinen on pärjääminen yhteiskunnassa helpompaa. (Lähteenmaa & Siurala 1991.)
2.1 Sosiaalisten käsitteiden jaottelua
Käsite sosiaalisuus tarkoittaa ihmisten kanssa tapahtuvaa vuorovaikutuksellisuutta, kykyä ymmärtää ja hahmottaa sosiaalisia suhteita ja oman käyttäytymisen sopeuttamista eri tilanteissa (Vilkko-Riihelä & Laine 2012, 94). Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamenttipiirre, joka liittyy haluun olla ihmisten kanssa. Sosiaalisilla taidoilla puolestaan tarkoitetaan opittua kykyä tulla toimeen itsensä sekä muiden kanssa. (Keltikangas-Järvinen, 2010.) Voidaankin todeta, että sosiaalisissa taidoissa on siis kyse ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kun taas sosiaalisuus on luonteenpiirre.
Vuorovaikutus puolestaan tarkoittaa sanallista tai sanatonta viestintää. Ihmisten välisellä kommunikoinnilla on sosiaalisissa tilanteissa vuorovaikutuksellinen merkitys. (Kalliopuska 1995, 7; Kauppila 2006.) Sosiaalinen vuorovaikutus on ihmisten välistä toimintaa erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Sosiaalinen vuorovaikutus on siis eräänlainen kattokäsite, joka kattaa käsitteet: 1) sosiaaliset taidot sekä 2) sosiaaliset suhteet. Sosiaaliset taidot voidaan jakaa verbaalisiin ja non-verbaalisiin käyttäytymismalleihin, joiden avulla yksilö voi vaikuttaa muiden henkilöiden reaktioihin vuorovaikutustilanteissa. Hyvät sosiaaliset taidot merkitsevät sosiaalisesti hyväksyttyä käyttäytymistä vuorovaikutustilanteissa. (Ikonen 1998; Kauppila
5
2005, 125.) Kalliopuska (1995, 8) käsittää sosiaaliset taidot ja vuorovaikutustaidot yhteneviksi, mutta monesti käsitteistä puhutaan kuitenkin erikseen. Yhteneviä taitoja näissä ovat muun muassa keskustelun aloittaminen, aktiivinen kuuntelu sekä toisten tunteiden hyväksyminen.
Yksilön sosiaaliset taidot kehittyvät parhaiten kolmen ja kuuden ikävuoden aikana. Lapsen vanhetessa ympäristön hahmottaminen ja sen kielellinen kuvaaminen kehittyy, mikä mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen. Tässä iässä lapsi voi jo tuntea yhteenkuuluvuutta ja hahmottaa sosiaalisten suhteiden pysyvyyttä. Ennen kouluikää mukaan tulee ensimmäiset ystävyyssuhteet, jotka ovat aiempaa intensiivisempiä ja vastavuoroisempia. (Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Pulkkinen & Ruoppila 2006, 54-55.) Vaihtuvissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa lapsen tulee monesti valita toimintatapansa nopeasti ja ne edellyttävät kokonaiskuvan hahmottamista ja erottelukykyä. Vuorovaikutuksen tiedetään vahvistavan myös lapsen persoonallista kasvua ja identiteettiä. (Kauppila 2005, 168; Nurmi ym. 2006, 56.) Sosiaalisiin suhteisiin perehdytään tarkemmin myöhemmässä alaluvussa.
Banduran (1977, 194) mukaan (kuvio 1) sosiaaliset taidot kehittyvät yksilön, toiminnan ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen avulla ja ne ovat yksittäisiä taitoja, jotka auttavat lasta suoriutumaan sosiaalisista tilanteista. Toisaalta, vaikka lapsi omaisi hyvät sosiaaliset taidot ei hän välttämättä pysty näyttämään taitojaan miten hän haluaisi. Liikuntaharrastuksessa tämä sosiaalinen tilanne voisi olla esimerkiksi kommunikointia joukkuetovereiden tai valmentajan kanssa. Sosiaalinen kompetenssi voi ilmetä harjoituksissa esimerkiksi tilanteena, jossa lapsi on suoriutunut joukkuetoverien ja valmentajien ohjeiden kuuntelusta tai on toiminut annettujen ohjeiden mukaisesti. (Elksnin & Elksnin 1995, 3.)
6
KUVIO 1. Psykologinen toiminta (Mukaillen Bandura 1977)
2.2 Sosiaalinen ympäristö
Lapsen sosiaalinen ympäristö muodostuu vuorovaikutuksellisesta ympäristöstä, johon kuuluu useita henkilöitä. Vanhemmat, sisarukset ja ystävät muodostavat suurimmaksi osaksi lapsen sosiaalisen ympäristön, joten heidän antama sosiaalinen malli lapsen käyttäytymiseen ja oppimiseen on merkittävä. Sosiaalinen ympäristö on turvallinen, kun lapsi kokee käyttäytymisensä siinä hyväksytyksi. Myöhemmin lapsen itsetunnon kehittyessä hän kestää sosiaalisen ympäristön aiheuttamia paineita paremmin. (Harinen-Karkela 1990, 23; Rashid 2010, 70.)
Ympäristön sosiaalinen tuki on lapselle erittäin tärkeää. Sosiaaliset suhteet ja niiden rakenne vaikuttavat sosiaalisen tuen luonteeseen ja sen antamiseen sekä vastaanottamiseen. Hyvällä sosiaalisella tuella on stressiä ehkäisevä ominaisuus ja sitä kautta terveyttä edistävä ja ylläpitävä vaikutus. (Vahtera & Uutela 1994.) Vahtera ja Uutela jakaa sosiaalisen tuen neljään eri luokkaan. Nämä luokat ovat tietotuki, aineellinen tuki, arvostustuki sekä henkinen tuki.
Heaney ja Israel (1997) kutsuvat vastaavia luokkia tiedolliseksi tueksi, välineelliseksi tueksi,
7
arvioivaksi tueksi ja emotionaaliseksi tueksi. Esko Kumpusalo (1991) puolestaan jakaa sosiaalisen tuen viiteen luokkaan: tiedollinen tuki, toiminnallinen tuki, aineellinen tuki, emotionaalinen tuki ja henkinen tuki. Luokitteluja on siis monia, mutta terveyden ja hyvän elämän kannalta ratkaisevaa on enemminkin sosiaalisen tuen laatu kuin tuen määrä. Tällöin lapsen suuri ystävien määrä, vanhemmat, sisarukset ja sukulaiset eivät välttämättä merkitse hyvää sosiaalista ympäristöä. (Buote ym. 2007.)
2.3 Sosiaaliset suhteet
Sosiaaliset ihmissuhteet nähdään yhtenä hyvinvoinnin ulottuvuutena (Lähteenmaa & Siurala 1991, 119). Nuorten hyvinvoinnin kannalta sosiaalisten suhteiden nähdään kehittävän nuoren omaa identiteettiä sekä sosiaalisia taitoja (Sääkslahti, Numminen, Raitila, Paakkunainen &
Välimäki. 2000, 20). Sosiaalisilla suhteilla on havaittu olevan merkitystä myös nuorten liikuntakäyttäytymiseen (Palomäki, Huotari & Kokko 2015, 68). Tässä kappaleessa käydään läpi lapsen tärkeimpiä sosiaalisia suhteita lapsuudessa.
Yläasteikäisillä sosiaalinen ympäristö muodostuu pitkälti perheestä, suvusta, naapureista sekä ystävistä niin koulussa, harrastuksissa kuin vapaa-ajallakin (Lähteenmaa & Siurala 1991, 119). Kumpusalon (1991) mukaan perhe ja muutamat läheisimmät ystävät tai uskotut luetaan primaaritason sosiaalisen tuen piiriin, kun taas sekundaaritasoon kuuluu muut ystävät, sukulaiset, naapurit ja työtoverit. Tertiaaritasoon kuuluvat tuttavat sekä viranomaiset.
(Kumpusalo 1991.) Tässä tutkielmassa perhe määritellään yhdessä asuvien ihmisten ryhmäksi. Tavallisimmin perheen muodostaa kaksi keskenään avo- tai avioliitossa olevaa henkilöä ja heidän lapsensa tai yksinhuoltaja vanhempi lapsineen tai lapseton pariskunta.
Ystävyyssuhde on kahden ihmisen välinen vuorovaikutussuhde, joka on tuttavasuhdetta läheisempi. Ihmiset, jotka tuntevat toista kohtaan vastavuoroista mieltymystä ja luottamusta ovat ystäviä. (Suomisanakirja 2015; Meri 2004.) Sosiaalisesti taitava lapsi pystyy todennäköisimmin luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita (Laine 1998). Seuraavaksi
8
käsitellään lapsen sosiaalisen tuen primaari- ja sekundaaritasot. Tertiaaritaso ei ole olennainen tämän tutkimuksen kannalta, joten sitä ei käsitellä syvemmin.
2.3.1 Perhe
Perheen vaikutus lasten ja nuorten liikuntaan kasvamisessa on huomattava. Mikäli perhe liikkuu vapaa-ajallaan, niin todennäköisesti lapsi tai nuori omaksuu myös liikunnallisen elämäntavan. (Palomäki, Huotari & Kokko 2015, 66.) Murrosiässä vanhempien vaikutus nuoren liikuntakäyttäytymiseen vähenee, kun taas ystävien vaikutus lisääntyy (Lehmuskallio 2011).
Sosiaaliset suhteet siis vaikuttavat sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Perheen sisäinen ilmapiiri ja vanhempien keskeiset välit sekä vanhempien ja lasten väliset vuorovaikutussuhteet ovat lapsen ensimmäisiä ja tärkeimpiä sosiaalisia suhteita. Vanhempien omat huolenaiheet ja masennus voivat vaikuttaa paljonkin lapsen kehittyviin sosiaalisiin taitoihin ja sitä kautta vähentää sosiaalisia suhteita. Toisaalta sillä voi olla myös positiivinen vaikutus, kun lapsi hakee huomiota ja turvaa muista lapsista ja solmii siten uusia suhteita.
Vanhemmilla on hyvä olla realistinen käsitys lapsen sosiaalisista taidoista ja ymmärtää minkälaisia taitoja lapselta odottaa, jotta he pystyisivät paremmin tukemaan lapsen sosiaalista käyttäytymistä. (Nurmi ym. 2006, 55.) Sosiaalisten suhteiden laatu vanhempiin voi vaikuttaa lapsen sosiaaliseen ja emotionaaliseen kehitykseen. Varhaislapsuuden sosiaalisilla suhteilla voi olla myös suuri merkitys tulevaisuuden vuorovaikutussuhteisiin. Heikot vuorovaikutussuhteet vanhempien kanssa voivat johtaa luottamuspulaan ja ongelmiin lapsen itseluottamuksessa sekä epävarmuuteen uusien sosiaalisten suhteiden luomisessa. (Al-Yagon
& Mikulincer 2004,13; Murray & Greenberg 2006, 221.)
9 2.3.1.1 Kasvatus ja kasvuympäristö
Vanhempien valinnat kasvatuksessa sekä kasvuympäristössä vaikuttavat sosiaalisiin suhteisiin, mutta myös liikuntakäyttäytymiseen (Hurme 1995). Vaikutus voi olla suoraa tai epäsuoraa. Epäsuorasti vaikutetaan silloin kun vanhemmat eivät tarkoituksella tai tietoisesti pyri vaikuttamaan lapsen toimintoihin. Sukupuoliroolit, arvot ja asenteet ihmisiä ja liikuntaa kohden ovat usein epäsuoria vaikuttajia lapsen liikuntakäyttäytymisessä. Ylisuojeleva kasvatus saattaa rajoittaa lapsen sosiaalisten suhteiden solmimista ja liikkumismahdollisuuksia. Salliva asenne kasvatuksessa puolestaan antaa mahdollisuudet liikuntakäyttäytymisen laajentamiseen, sosiaalisten suhteiden kehittymiseen sekä tukee lapsen itsenäistymisen kehittymistä. (Zimmer 2011, 88-89.) Kasvatuksessa tärkeää on myös vanhempien tunteet ja niiden näkyminen. Vanhemmat usein näyttävät omilla ilmeillään ja valinnoillaan ovatko lapsen tekemät asiat hyväksyttäviä vai paheksuttavia ja näin toimivat eräänlaisina vahvistajina tai heikentäjinä lapsen toiminnalle. Tällä tavoin vanhemmat vaikuttavat lapsen itseluottamukseen ja kykyihin selvitä erilaisista tilanteista. (Hurme 1995;
Kokkonen 2010, 84-85.)
Vanhempien valinnat vaikuttavat paljonkin siihen minkälaisissa ympäristöissä lapsi kasvaa.
Päätös asuinpaikasta, ja siitä asutaanko omakotitalossa, rivitalossa vai kerrostalossa ja sijaitseeko asunto kaupungin keskustassa, kaupungin laitamilla vai maalla, riippuvat kaikki yleensä vanhempien ratkaisuista. Pääasiassa näihin ratkaisuihin vanhemmat voivat itse vaikuttaa, vaikka toki myös sosioekonomisella asemalla on vaikutusta esimerkiksi asuinpaikkaan. (Kokkonen 2010, 91.) Tärkeää olisi, että ympäristö, missä lapsi kasvaa olisi turvallinen, monipuolinen sekä uteliaisuutta edistävä. Lapselle olisi hyvä tarjota haasteita niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Vanhemmat päättävät myös kodin säännöt, kuten sen milloin saa mennä tapaamaan ystäviä, milloin pääsee liikkumaan ja ulkoilemaan, mitä kirjoja luetaan, mistä asioista kotona puhutaan ja millaisiin harrastuksiin lapsella on mahdollisuus osallistua. Lapsen ollessa pieni lähes kaikki vanhempien ratkaisut voivat vaikuttaa lapsen sosiaaliseen kehittymiseen. (Hurme 1995; Kokkonen 2010, 91.)
10 2.3.1.2 Perheen rakenne
Englantilaisen urheiluneuvoston (1997) tekemän tutkimuksen mukaan keskimääräistä suuremmista perheistä tulevat lapset ovat menestyneet heikommin urheilussa kuin normaalikokoisista perheistä tuleva lapset. Monilapsisista perheistä tulevien lapsien tiedetään saavan vähemmän tukea liikuntaharrastukseensa kuin lapsien, joilla on sisaruksia maksimissaan kaksi. Perheen suuri koko siis rajoittaa huomion, tuen ja kannustuksen määrää yhtä lasta kohden. (Kay 2000.) Perheen suuri koko voi kuitenkin olla myös liikunnallisuutta edistävä tekijä, mikäli perheen jäsenet ovat kaikki liikunnallisesti aktiivisia. Myös vanhempien määrällä näyttäisi olevan vaikutusta lasten liikunta-aktiivisuuteen. Perheissä, joissa on sekä isä ja äiti tuen määrä on suurempi ja siten lapsilla on myös paremmat mahdollisuudet harrastaa liikuntaa ja urheilua. Vastaavasti yksinhuoltajaperheiden lapset ovat usein vähemmän mukana liikuntaharrastuksissa. (Hellstedt 1995; Kay 2000; Laakso, Nupponen, Koivusilta, Rimpelä & Telama 2006.)
2.3.1.3 Perheen sosioekonominen asema
Perheen sosioekonomisen aseman on myös havaittu vaikuttavan sosiaaliseen ja liikunnalliseen käyttäytymiseen. Sosioekonominen asema käsitteenä sisältää vanhempien koulutuksen, tulot sekä asenteet vuorovaikutukselliseen käyttäytymiseen. Mikäli perheen vanhemmilla on korkeakoulututkinto ja keskimääräistä paremmat tulot, katsotaan heidän kuuluvat ylempään sosiaaliluokkaan. Ylempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien perheiden lapsien on havaittu olevan usein liikunnallisesti aktiivisempia kuin alempiin ryhmiin kuuluvien lapsien.
Sosioekonominen aseman nähdään siten vaikuttavan lasten ja nuorten liikuntaharrastuksiin.
(Laakso ym. 2006.)
Kansainvälisessä tutkimuksessa korkeasti koulutettujen vanhemmat nähdään pääsääntöisesti positiivisina vaikuttajina lapsen liikuntakäyttäytymiseen, mutta tästä on esitetty myös vastakkaista näyttöä. Työväenluokkaan kuuluvien vanhempien lapset saattavat saada
11
vähemmän kannustusta liikuntaa kohden kuin korkeammin koulutettujen vanhempien lapset.
Tämän nähdään johtuvan siitä, että korkeammasta sosiaaliluokasta tulevien vanhemmat pitävät liikunnan ja urheilun tuomia vaikutuksia terveellisenä hyvinvoinnille. (Kay 2000.) Vuonna 1987 tehdyn suomalaisen tutkimuksen mukaan korkeasta sosiaaliluokasta tulevien vanhempien vaikutus liikuntaharrastukseen nähtiin kuitenkin negatiivisena. Tutkimuksen mukaan nämä vanhemmat painottivat vähemmän lapsen menestymistä liikunnassa ja enemmän koulumenestyksessä. Tässä korkeakoulutausta nähtiin siten, että vanhemmat olivat kriittisempiä ja varauksellisempia urheilua kohtaan. Puolestaan kodeissa, joissa vanhemmat eivät olleet korkeasti koulutettuja, lapsen urheilumenestys oli tärkeä sosiaalisen pätemisen kohde ja näin lasten urheilullisesta menestyksestä tuli koulumenestystä tärkeämpää. Tämän takia he menestyivät paremmin urheilussa, kuin lapset joiden vanhemmat olivat korkeakoulutettuja. (Silvennoinen 1987.)
2.3.2 Ystävyyssuhteet
Ystävyyssuhteet niin vapaa-ajalla kuin koulussa voivat parhaimmillaan tukea lapsen fyysistä ja psyykkistä kehittymistä sosiaalisen kehittymisen ohella. Vapaa-ajan ystävät voivat olla erityisen tärkeitä lapselle, jolla on kotona monenlaisia ongelmia. Vapaa-aika ja ystävyyssuhteet voivatkin suojata yksinäisyydeltä ja syrjäytymiseltä. Vapaa-ajanvietto voi myös vahvistaa lapsen pystyvyyden tunnetta ja lisätä sosiaalista pääomaa. (Nurmi ym. 2006, 111.)
Sosiaalisesti taitavien lapsien on todettu olevan kyvykkäämpiä sosiaalisissa tilanteissa ja siten myös valmiimpia solmimaan uusia sosiaalisia suhteita. Sosiaalisesti taitavat lapset ovat useimmiten ystäväpiireissään suosittuja, sillä he pyrkivät ymmärtämään ja sovittamaan yhteen niin omia kuin toisten toiveita. Ystävyyssuhteiden solmiminen on heille vaivattomampaa niin kahdenkeskeisissä suhteissa kuin myös ryhmän kanssakäymisessä. (Nurmi ym. 2006, 54, 56.)
12
Vanhemmilla näyttää olevan loppujen lopuksi melko vähän vaikutusvaltaa ystävien valintaan.
Paras keino suojata nuorta vertaisten kielteisiltä vaikutuksilta on pyrkiä minimoimaan varhaiset sosiaalisen sopeutumisen vaikeudet ja käyttäytymisen ongelmat sekä luoda nuoreen hyvä, lämmin ja turvallisuutta huokuva ihmissuhde jo paljon ennen nuoruusikää. Lisäksi olisi hyvä harjoittaa auktoritatiivista vanhemmuutta, jossa yhdistyvät lämpö lasta kohtaan ja tiettyjen rajojen asettaminen. Vertaisten tai ystävien ryhmäpaineesta puhutaan myös usein.
Tosiasiassa kuitenkin nuoria ei useinkaan kaveriporukassa pakoteta ajattelemaan tietyllä tavalla, vaan nuori kokee itse ystäviensä ajatukset tärkeiksi ja saattaa näin toimia samoin kuin he. (Salmivalli 2008, 24.)
Ns. vertaissuhteet vaikuttavat lapseen monella tavalla. Näissä suhteissa vertaiseksi määritellään usein lapsen ikätoverit, vaikka he eivät kuitenkaan olisi täsmälleen saman ikäisiä.
Koulussa yhden luokka-asteen oppilaat voidaan ajatella toistensa vertaisiksi. Vertaiset siis ovat lapsen tai nuoren kanssa suunnilleen samalla tasolla sosiaalisen, emotionaalisen ja kognitiivisen kehityksen kannalta ajateltuna. Vertaissuhteet päiväkodissa, koulun pihalla, lapsuuden harrastuksissa, vapaa-ajan porukoissa ja parhaiden ystävien seurassa suuntaavat lapsen ajattelua, vaikuttavat valintoihin, auttavat oppimaan yhteistyötaitoja ja muiden huomioon ottamista. (Salmivalli 2008, 15, 23.)
Suurin osa sosiaalisista taidoista opitaan havainnoimalla toisten käyttäytymistä (Kauppila 2005, 129). Bandura (1977) puhuu sosiaalisen mallintamisen teoriasta. Mallioppimisessa ihminen oppii tarkkailemalla ja jäljittelemällä muiden toimintaa. Teorian mukaan ihmiset, etenkin lapset ja nuoret, mallintavat ja havainnoivat yleisimmin niiden ihmisten käyttäytymistä, joiden kanssa he viettävät eniten aikaa ja joista he pitävät. Tähän vaikuttavat ihmisen persoonallisuus ja aikaisemmat kokemukset.
Ystävät, etenkin vapaa-ajan ystävät, vaikuttavat lapsen liikuntaharrastuneisuuteen.
Liikuntalajin valitseminen ystävien harrastamien lajien mukaan on erittäin tyypillistä lapsille ja nuorille. Usein harrastus aloitetaan ystävän kanssa tai harrastukseen mennään mukaan,
13
koska siellä on jo ystäviä. Liikunnallisesti passiiviset lapset tarvitsevat enemmän rohkaisua ja kannustusta ystäviltään kuin luonnostaan aktiiviset lapset. Ystävyyssuhteisiin liittyvät tekijät nähdään yhtä tärkeinä motivaattoreina liikuntaharrastukseen osallistumisessa kuin esimerkiksi taitojen oppiminen ja kehittäminen, fyysisestä aktiivisuudesta nauttiminen tai kilpaileminen.
Fyysisesti aktiiviset lapset eivät koe harrastuksen jatkumisen olevan riippuvainen ystävistään, toisin kuin passiiviset lapset, minkä vuoksi he usein lopettavat harrastuksen ystäviensä mukana. Ystäviltä saatava palaute liikunnasta voi vaikuttaa suuresti harrastuksen jatkumiseen.
(Takalo 2004; Weiss 1993.)
Asuinpaikalla on havaittu olevan vaikutusta ystävien määrään. Keskisen (1991, 178) tutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudulla asuvilla nuorilla on läheisiä ystäviä yhtä paljon kuin muualla asuvilla, vaikka pääkaupunkiseudulla asuvien ystävät eivät usein asu viereisessä naapurustossa. Ystäviä tavataan useimmiten harrastusten parissa. Nuorilla, jotka asuvat harvaan asutuilla alueilla on vähemmän läheisiä ystäviä kuin kaupunki- ja taajama-alueilla asuvilla nuorilla (Rimpelä & Liinamo 1996, 5). Kansallisen liikuntatutkimuksen (SLU 2010) mukaan pääkaupunkiseudulla asuvat lapset ja nuoret harrastavat enemmän liikuntaa urheiluseuroissa, kun taas maaseutumaisissa kunnissa lapset ja nuoret liikkuvat enemminkin kouluissa tai oppilaitosten kerhossa. Omatoimista liikuntaa ystävien kanssa harrastetaan enemmän maaseuduilla kuin Etelä-Suomen ruuhka-alueilla. (SLU 2010, 15.)
2.4 Sosiaalinen kompetenssi
Sosiaalinen kompetenssi tarkoittaa pätevyyttä ja pystyvyyttä sosiaalisen vuorovaikutuksen alueella. Sosiaalisesti päteviin vuorovaikutustaitoihin kuuluu yksilön halu saavuttaa tehokkaasti omia päämääriään ja tavoitteitaan säilyttäen silti myönteiset vuorovaikutussuhteet muihin. (Salmivalli 2008, 14.) Poikkeuksen (1997) määritelmän mukaan sosiaalinen kompetenssi on ennemminkin yksilön kykyä käyttää henkilökohtaista ympäristöä niin, että voi saavuttaa haluamansa henkilökohtaiset ja ympäristön luomat sosiaaliset tavoitteet. Vaikka positiivisten vuorovaikutussuhteiden ylläpitäminen ei ole Poikkeuksen mukaan tavoitteellista,
14
voidaan vuorovaikutussuhteiden silti olettaa kuuluvan yksilön omiin tavoitteisiin (Poikkeus 1997). Palkitsevaan vuorovaikutukseen sekä ystävyyssuhteiden solmimiseen muiden lasten kanssa tarvitaan kuitenkin positiivisia vuorovaikutussuhteita (Poikkeus 1997). Esimerkiksi kouluikäisen sosiaaliseen kompetenssiin kuuluu kyky toimia sosiaalisesti suotavalla tavalla luokkahuoneessa. Yhteisön säännöt ja normit luovat tällöin sosiaalisesti suotavan käyttäytymisen rajat. Sosiaalisesti suotavaa lapselle on muun muassa oman vuoron odottaminen ja avun tarjoaminen muille, kun taas nimittely ja kiusaaminen eivät ole suotavaa käytöstä. (Poikkeus 1997.)
Sosiaaliseen kompetenssiin nähdään kuuluvan seuraavat osa-alueet: sosiaaliset taidot, motivaatio, tunne- ja itsesäätely (Hankala 2013), kognitiiviset prosessit sekä kontekstuaalinen näkökulma (Salmivalli 2005, 71). Kuviossa 2 nähdään miten Poikkeus (1997) määrittelee sosiaalisen kompetenssin. Sosiaaliset taidot käsittelevät käyttäytymistä ja käyttäytymisen oppimista. Motivaationaalinen näkökulma on sitä mitä lapsi tavoittelee ja mikä on hänelle tärkeää vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Erilaiset tunteet ja niiden säätely ovat puolestaan sosiaalisen tiedon käsittelyä. Kognitiiviset prosessit ohjaavat yksilön käyttäytymistä, jolloin usein puhutaan myös sosiokognitiivisista taidoista tai sosiaalisen informaation prosessoinnista. Kontekstuaalinen näkökulma pohtii ryhmän vuorovaikutustekijöitä sekä niiden vaikutuksia yksilön käyttäytymiseen ja asemaan ryhmän toiminnassa. (Salmivalli 2005, 73-74.)
15
KUVIO 2. Sosiaalisen kompetenssin osa-alueet (Mukaillen Poikkeus 1997)
2.5 Sosiaalinen pääoma
Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan sosiaalisen ympäristön ja sosiaalisten suhteiden ulottuvuuksia, kuten sosiaalinen verkosto, arvot ja normit sekä luottamus. Sosiaalinen pääoma edesauttaa yksilöiden tavoitteiden toteutumista sekä yhteisön hyvinvointia. (Ilmonen 2000;
Ruuskanen 2002.) Sosiaalinen pääoma muodostuu lasta ympäröivästä kasvatusyhteisöstä.
Lapsen sosiaalinen pääoma ei siis ole valmiina hänen syntyessään vaan kehittyy sosiaalisen ympäristön ja suhteiden avulla. (Pulkkinen 2002, 44.) Lapsuudessa koti muodostaa lapsen sosiaalisen pääoman. Mikäli lapsen sosiaalinen alkupääoma on vähäistä kotona, lapsi etsii sitä paikoista, kuten vääränlaisista ystäväpiireistä, mitkä eivät välttämättä edistä lapsen sosiaalista ja kokonaisvaltaista kehitystä. (Pulkkinen 2002, 119.)
Sosiaalinen pääoma rakentuu useista asioista. Pääomaa voidaan tarkastella vanhemmuuden arvojen ja normien kannalta, perheenjäsenten luottamuksen ja perheen sosiaalisten verkostojen kautta. Pulkkisen (2002, 120) mukaan kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille.
Huolenpito, läsnäolo ja hyville tavoille kasvattaminen ovat tärkeitä vanhempien tehtäviä
16
(Jokinen 2002). Lapsen kasvu sekä kehitys vievät aikaa ja lapsi tarvitsee molempia vanhempia sosiaalisen pääoman kehittymiseen. (Pulkkinen 2002, 120.) Vanhempien tulisi olla tietoisia siitä, miten heidän tulee toimia ja kasvattaa lapsensa. Mikäli vanhemmat ovat välinpitämättömiä lapsen kasvatuksessa, voi olla, ettei lapsi välttämättä opi tyydyttämään mielihalujaan tai ottamaan vastuuta käyttäytymisestään. Näin sosiaalinen pääoma ei ole niin ehjä kuin se voisi olla. (Pulkkinen 2002, 125.) Luottamuksen rakentumista pidetään yhtenä sosiaalisen pääoman tärkeimmistä ulottuvuuksista. Vanhemman läsnäolo luo perusturvan, rakentaa luottamusta ja tuo lapselle turvallisuuden ja luottavaisuuden tunteen. (Putnam 2000,19.)
Sosiaalinen tausta muodostuu siis lapsen kasvuympäristöstä ja sosiaalisista suhteista.
Sosiaalisiin suhteisiin vaikuttavat lapsen sosiaaliset taidot, sosiaalinen kompetenssi, sosiaalinen pääoma sekä vanhempien luoma kasvuympäristö. Käsitteet ovat suuresti yhteydessä toisiinsa; ilman sosiaalisia taitoja on vaikea luoda sosiaalisia suhteita, mutta myös ympäristö vaikuttaa suhteiden luomiseen. Paikkakunnalla, missä lapselle löytyy vertaisia, on helpompi luoda uusia ystävyyssuhteita, kun taas paikkakunnalla josta vertaisia saa etsiä useamman kymmenen kilometrin päästä. Sosiaalisten taitojen kehittymiseen tarvitaan myös sosiaalisia suhteita eikä sosiaalinen kompetenssi kehity ilman niitä. Sosiaalinen pääoma puolestaan kehittyy ympäristön ja sosiaalisten suhteiden kautta. Lapsen ollessa pieni hän ei voi itse valita kasvuympäristöään ja sen tuomia sosiaalisia verkostoja, jossa harjoitella sosiaalisia taitoja, jotta sosiaalinen kompetenssi ja pääoma kehittyisi, vaan vanhemmat luovat ympäristön. Voidaankin näin todeta, että vanhemmilla on suuri vastuu lapsen sosiaalisten taustojen muodostumisessa (kuvio 3).
KUVIO 3. Vanhempien vastuu lapsen sosiaalisen taustan muodostumisessa
17 3 MOTORINEN KEHITYS
Numminen (1996, 22; 2005, 94) määrittelee motorisen kehityksen lapsen ja ympäristön välisenä vuorovaikutuksena, jolloin kehossa ja sen eri osissa tapahtuu muutoksia hermolihasjärjestelmän, hengitys- ja verenkiertoelimistön, luuston kehityksen, kehon sekä aistien ohjauksessa. Motorisen kehitysprosessin aikana lapsi oppii ja omaksuu liikunnallisia taitoja (Haywood & Getchell 2009, 5). Gallahue ja Ozmun (2006, 13-15) määrittelevät motorisen kehityksen koko elämän ajan kestäväksi prosessiksi. Yksilöiden välillä on eroja ja vaihtelua, mutta optimaalisen kehityksen näkökulmasta lapsen tulisi tietyissä vaiheissa osata tiettyjä taitoja, joiden oppimiseen vaikuttavat muun muassa lapsuudesta saakka tarjotut liikkumismahdollisuudet. (Karvonen, Siren-Tiusanen & Vuorinen 2003, 54; Numminen 2005, 94; Salpa 2007, 9.)
Yksilön motorisen kehityksen tiedetään etenevän kefalokaudaalisesti (päästä jalkoihin) sekä proksimodistaalisesti (keskeltä sivuille). Tällöin lapsi oppii ensin refleksiliikkeistä kokonaisvaltaisempiin liikkeisiin ja tämän jälkeen eriytyneempiin liikkeisiin, jotka mahdollistavat liikehallinnan. Fyysinen sekä sosiaalinen ympäristö luovat informaatiota, joka hermolihasjärjestelmän ja luuston sekä lihaksiston kehityksen kanssa mahdollistaa motorisen kehityksen. (Kauranen 2011; Numminen 1995, 12; Salpa 2007, 9.)
Motoriseen kehitykseen vaikuttavat sekä perintö- että ympäristötekijät. (Holopainen 1991, 11.) Kehon fyysinen kasvu alkaa hedelmöittymisestä ja jatkuu noin 20-vuotiaaksi. Tämän jälkeen fyysistä koon ja rakenteiden kasvua tapahtuu lähinnä solujen koon muuttuessa.
Biologista kehon kehittymistä tapahtuu yksilön kasvaessa aikuiseksi. Fysiologinen kehittyminen puolestaan ilmenee elinjärjestelmien ja niiden rakenteiden erilaistumisena sekä niiden toiminnallisena kehittymisenä. Nämä kaikki edellä mainitut kehittymisen piirteet nähdään osittain toisistaan riippuvaisina fyysisen kehityksen ilmiöinä. Psyykkisesti ihminen kehittyy kuitenkin läpi elämän. (Hakkarainen 2009, 73-75; Haywood & Getchell 2009, 5.)
18 3.1 Motorisen kehityksen vaiheet
Lapsen motorista kehitystä voidaan tarkastella kehitysvaiheiden mukaisesti ja eri ikäryhmille voidaan kuvata ominaisia fyysisiä muutoksia. Suurella osalla lapsista motorinen kehitys tapahtuu tietyssä järjestyksessä, mutta poikkeuksia voi kuitenkin esiintyä. (Numminen 2005, 96; Salpa 2007, 9.) Lapsen ja nuoren motorisessa kehityksessä voidaan havaita viisi vaihetta:
1) refleksitoimintojen vaihe (0-1 vuotta), 2) alkeellisten taitojen omaksumisen vaihe (1-2 vuotta), 3) motoristen perustaitojen oppimisen vaihe (3-7 vuotta), 4) erikoistuneiden liikkeiden/ lajitaitojen oppimisen vaihe (8-14 vuotta) ja 5) opittujen taitojen hyödyntämisen vaihe (15- vuotta) (Gallahue & Ozmun 2006, 48-54; Ojanen 2011). Motorisen kehityksen vaiheet rakentuvat järjestyksessä ja sekoittuvat aikaisemmin opitun kanssa, jolloin lapsi oppii monia taitoja samanaikaisesti (Salpa 2007, 9).
Heijasteliikkeet eli refleksinomaiset liikkeet ovat vastasyntyneen ensimmäiset liikkeet. Nämä refleksiliikkeet eivät ole tahdonalaisia vaan liikkeitä hallitsevat refleksit, sillä lapsen hermosto ei ole vielä syntyessään täysin kehittynyt. (Numminen 2005, 97.) Alkeellisten taitojen omaksumisen vaiheessa lapsi oppii kannattelemaan päätään, kääntymään, ryömimään ja konttaamaan sekä nousemaan seisaalleen tuen avulla. Myös ymmärrys lyhyitä sanoja ja käskyjä kohtaan alkaa. (Kauranen 2011, 349.) Tässä vaiheessa opitaan motoristen perustaitojen eli tasapaino-, liikkumis- ja välineen käsittelytaitojen alkeismalleja. Seuraavaksi omaksutaan perustaidot. Tällöin lapsi juoksee, pomppii sekä pystyy yhdistelemään yksinkertaisia liikkeitä ja käsittelemään erilaisia välineitä. (Kauranen 2011, 349.) Erikoistumisen vaiheessa motorisia perustaitoja pystytään yhdistelemään saumattomasti ja niitä voidaan soveltaa niin urheilussa kuin vapaa-ajalla. Tässä vaiheessa yksilö pystyy vastaanottamaan haastavampia tehtäviä sekä suoriutumaan niistä jollain tasolla. Noin 15- vuotiaana alkaa viimeinen eli opittujen taitojen hyödyntämisen vaihe, joka jatkuu loppuelämän. Kun lapsesta tulee aikuinen, hän pyrkii käyttämään motorisia taitojaan jokapäiväisessä elämässä, jotta nämä taidot pysyisivät yllä eivätkä heikentyisi vanhetessa.
(Gallahue & Ozmun 2006 51-54; Kauranen 2011, 349.)
19 3.2 Motorinen oppiminen
Oppimisella tarkoitetaan suhteellisen pysyvää muutosta käyttäytymisessä tai käyttäytymistä aikaansaavien tekijöiden (tiedot, taidot ja tunnereaktiot) muutoksessa. Muutos ilmenee joko välittömästi tai myöhemmin opetus-/opettelemistilanteen jälkeen. (Arvonen 2004, 74.) Myös Numminen (1996, 97) määrittelee oppimisen kokemukseen pohjautuvaksi käytökseksi ja sen tekijöiden muutokseksi. Nummisen mukaan oppimista voi tapahtua niin tietoisesti kuin tiedostamattakin (Numminen 1996, 97). Magill (2011, 249) määrittelee oppimista taidon suorittamisen kannalta. Tällöin yksilö kykenee suorittamaan tietyn taidon, jolloin se on harjoittelun tai kokemuksen seurauksesta syntynyt pysyvä suorituksen kehittyminen.
Haywood ja Getchell (2009, 101) määrittelevät oppimisen virstanpylväiden mukaisesti.
Tahdonalaista oppimista tapahtuu, kun saavutetaan vuorollaan yksi taidon virstanpylväs ennen kuin edetään seuraavaan.
Ojanen (2000, 146) näkee oppimisen sekä dynaamisena että mentaalistoiminnallisena prosessina, jonka aikana yksilön oma kokemus muuttuu tiedoksi. Lähtökohtaisesti oppiminen on monimutkainen tapahtuma, jonka havainnointi on vaikeaa. Oppiminen ja harjoittelu tapahtuvat yhtä aikaa, mikä tekee oppimisen havainnoinnista haastavaa. Ilman harjoittelua ei synny oppimista, mutta myös yksilön hermoston ja elimistön kypsyminen auttaa sekä nopeuttaa oppimisprosessia. (Schmidt & Lee 2005, 302.)
Motorinen oppiminen voidaan nähdä prosessina, joka käsittää sarjan rinnakkaisia ja kehonsisäisiä tapahtumia (Schmidt & Lee 2005, 303). Oppimisprosessin avulla yksilö sopeutuu ympäristön asettamiin motorisiin vaatimuksiin kommunikoimalla sekä toimimalla yhdessä ympäristön kanssa. Motorista oppimista tarvitaan monessa tilanteessa muun muassa silloin kun pyritään oppimaan kokonaan uusi taito tai halutaan oppia uudelleen aiemmin hallitut taidot, jotka ovat heikentyneet esimerkiksi sairauden tai onnettomuuden takia.
Motorisessa oppimisessa tapahtuu pysyviä hermoyhteysmuutoksia, mikä jättää jälkiä motoriikkaan sekä motoriseen suorituskykyyn. Muutokset ovat niin pysyviä, että niitä on
20
haasteellista poistaa, vaikka suoritus olisi opittu väärällä tavalla. Tässä tapauksessa myös poisoppiminen on motorista oppimista ja näin vaatii harjoittelua. (Fitts & Posner 1967,11.)
Fitts & Posner (1967,11) mukaan motorisen oppimisen vaiheita on kolme. Ensimmäinen vaihe on tiedollinen eli kognitiivinen vaihe. Tässä taitojen oppimisen alkuvaiheessa liikkeet ovat suuria ja epävakaita ja niitä hallitaan tietoisesti. Uutta opettelevalle luodaan kuvaa opittavasta taidosta. Oleellista ensimmäisessä vaiheessa on, että oppija ymmärtää tavoitteen toiminnalle sekä tekee päätöksiä tavoitteen saavuttamiseksi. Alkuvaiheessa tulee epäonnistumisia ja suoritusmallit vaihtelevat suuresti. Kokeilemalla erilaisia tapoja ja malleja suorittaa tehtävä, oppija pyrkii havainnoimaan sekä ymmärtämään tehtävän pääpiirteet.
Opettajan vaikutus oppimisen tukemisessa on suuri erityisesti uuden tiedon tuojana.
(Kauranen 2011, 356; Magill 2011, 266.) Toinen eli assosiatiivinen vaihe alkaa, kun oppija on löytänyt oman tehokkaamman tavan suorittaa tehtävänsä. Tässä vaiheessa oppija muokkaa aiemmin ja ensimmäisessä vaiheessa opittuja liikemalleja sekä tekee niistä yhdistelmiä.
Oppijan on tärkeää ymmärtää omat virheensä suorituksessa sekä yrittää poistaa nämä.
Harjoitteluvaiheessa suoritukset alkava muistuttaa enemmän toisiaan ja niiden vaihtelu pienenee. (Cech & Martin 2012, 78.) Assosiatiivinen vaihe voi kestää pitkäänkin, sillä suoritus kehittyy hitaasti pienin muutoksin (Kauranen 2011, 356; Magill 2011, 267).
Viimeinen vaihe motorisessa oppimisessa on autonominen vaihe eli lopullisten taitojen oppimisen vaihe, mikäli oppimisessa päästään näin pitkälle. Tässä täydentymisen vaiheessa liikkeet suoritetaan nopeasti, tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Suoritukset tapahtuvat niin automaattisesti ettei niihin tarvita paljon tietoista keskittymistä. (Fitts & Postner 1967, 15; Wulf 2007, 3.)
21 4 MOTORISET PERUSTAIDOT
Motoriset perustaidot (taulukko 1) jakautuvat tasapaino-, liikkumis- ja välineen käsittelytaitoihin. (Gallahue & Ozmun 20002, 16-17; Schmidt & Lee 2005.) Motoriset perustaidot ovat Magillin (2011, 3) mukaan tahdonalaisia toimintoja tai tehtäviä, joilla saavutetaan määritelty tavoite. Perustaidot nähdään lapsille välttämättöminä liikunnallisina taitoina, jotka muodostavat pohjan lajitaitojen oppimiselle (Numminen 2005, 109).
TAULUKKO 1. Motoriset perustaidot (Mukaillen Gallahue & Donnelly 2003, 54).
Nummisen (2005, 114) mukaan nuorena, jopa varhaislapsuudessa motoriset perustaidot tulisi oppia mahdollisimman hyvin, oikein ja taloudellisesti tulevaisuuden taitojen oppimisen kannalta. Lapsi on luotu liikkumaan. Motoristen taitojen kehitys on hänelle luonnollista, mikäli hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Motorisia perustaitoja lapsi tarvitsee päivittäisissä toiminnoissa leikkiessään ja pelejä pelatessaan. (Numminen 2005, 114.) Perustaitojen oppiminen on parhaimmillaan suurella osalla lapsista 1-3,5 -ikävuoden välillä.
Näiden perustaitojen oppimisessa tavoitellaan tasoa, jossa taidot ovat automatisoituneet kehittyneeksi toimintakyvyn tasoksi. Tämän 1) automatisaation tason lisäksi perustaitojen
22
oppimisessa on myös 2) alkeistaso sekä 3) perustaso eli motoriset perustaidot ovat kaikilla jollain näistä tasoista. Mikäli lapsen kasvattajat eivät tarpeeksi houkuttele lasta liikkumaan tai luo hänelle mahdollisuuksia liikkumiseen, on mahdollista, että lapselle automatisoituu perustaso, jossa liikuntataitojen myöhempi kehittäminen ja liikeyhdistelmien suorittaminen jatkossa on haastavampaa. (Karvonen, Siren-Tiusanen & Vuorinen 2003, 44-48.)
Joukkuevoimistelussa kuten muissakin urheilulajeissa motoriset perustaidot luovat pohjan tuleville lajitaidoille. Motoristen perustaitojen harjoittaminen onkin tärkeää, jotta lapsi pystyy omaksumaan ja toteuttamaan eri lajitaitoja. Joukkuevoimistelussa tarvitaan monipuolisesti motoristen perustaitojen osia ja siksi onkin tärkeää, että harjoittelu ei jää vain yhteen osa- alueeseen. Mahdollisimman monipuolinen ja kekseliäs harjoittelu lapsuudessa mahdollistaakin valinta- ja huippuvaiheessa nuoren monipuolisen liikepankin ja näin voimistelija pystyy omaksumaan nopeammin uusia liikkeitä ja korjaamaan tekemiään virheitä liikkeissään. Vaihtelevuus harjoittelussa kehittää voimistelijaa puhtaaseen suoritustekniikkaan sekä vähentää loukkaantumisriskiä tulevaisuudessa, jolloin koetellaan voimistelijan taitojen äärirajoja. (Kainulainen 2013; Kirjavainen 2012, 275.)
4.1 Motoristen taitojen jaottelua
Motoriset taidot voidaan jakaa kolmella eri tavalla. Yhden jaottelun mukaan motoriset taidot voidaan jakaa 1) karkea- ja hienomotorisiin taitoihin. Karkeamotoriikka tarkoittaa isoilla lihaksilla ja lihasryhmillä tehtäviä liikkeitä. Hienomotoriikka puolestaan tarkoittaa pienempiä ja tarkempia liikkeitä, jotka vaativat enemmän harjoittelua kuin karkeamotoriset taidot.
Useista liikkeistä yleensä löytyy kumpaakin. Osa liikkeistä vaatii enemmän karkeamotoriikkaa ja vähemmän hienomotoriikkaa, kun taas toisissa liikkeissä tarvitaan enemmän hienomotoriikkaa ja vähemmän karkeamotoriikkaa. Kumpikaan ei siis sulje toinen toistaan pois. (Schmidt & Wrisberg 2004, 5.) Taidollisesti kehittymisen nähdään alkavan karkeamotorisista taidoista proksimaalisesti ja jatkuvan distaalisesti hienomotorisiin taitoihin.
(Tuomi 2009, 9.)
23
Motoriset taidot voidaan jakaa myös ympäristön mukaan 2) avoimiin ja suljettuihin taitoihin.
Avoimet taidot ovat taitoja, jotka tapahtuvat muuttuvassa sekä ennalta arvaamattomassa ympäristössä. Näissä tilanteissa suoritusta ei pystytä suunnittelemaan kokonaan etukäteen.
Suljetut taidot puolestaan suoritetaan muuttumattomassa ympäristössä, jossa tilanne on tehtävän suorituksen aikana aina samanlainen. (Magill 2011, 10-11.)
Kolmas tapa jaotella motoriset taidot on jakaa ne 3) erillis-, sarja- ja jatkuviin taitoihin.
Erillistaidot ovat suorituksia ja tehtäviä, joilla on selkeä alku ja loppu, kuten pallon potkaiseminen. Kestoltaan erillistaidot ovat nopeita ja lyhyitä. (Gallahue & Ozmun 2002, 17.) Useista eri erillistaidoista koostuvat kokonaisuudet ovat sarjataitoja, kuten auton käynnistäminen, joka vaatii monta erillistä vaihetta. Taidot, joilla ei ole selkeää alkua tai loppua, ovat jatkuvia taitoja. Käveleminen ja juokseminen ovat jatkuvia taitoja, sillä niissä samaa tekniikkaa suoritetaan yhä uudelleen. (Schmidt & Wrisberg 2004, 5.)
4.2 Tasapainotaidot
Tasapainotaitoihin luetaan kääntyminen, kieriminen, heiluminen, venyttäminen, taivuttaminen, pyörähtäminen ja väistyminen. Paikallaan pysyminen ja pysähtyminen ovat myös tasapainotaitoja (Cantell & Sääkslahti 2009, 16). Tasapainotaidot tapahtuvat paikallaan tai liikkuen oman pituus- ja poikittaisakselin ympäri. Tasapainotaidot voidaan jakaa staattisiin sekä dynaamisiin tasapainoihin. (Karvonen, Siren-Tiusanen & Vuorinen 2003, 47; Numminen 1995, 12.) Näistä ensimmäisenä kehittyvät staattiset taidot, mitkä auttavat yksilöä pysymään paikoillaan. Tämän jälkeen kehittyy dynaamiset taidot, jotka ylläpitävät tasapainoa liikkeessä.
(Tuomi 2009, 9.)
Tasapainotaidot, erityisesti dynaamiset taidot, tarvitsevat paljon harjoitusta. Nummisen (1995, 12) sekä Tuomen (2009, 8) mukaan tasapainotaitojen harjaannuttamiseen tarvitaan tasapainoilua erilaisilla alustoilla ja eri korkeuksissa. Tasapaino kehittyy parhaiten alle
24
kouluikäisillä eli noin 5-7 -ikävuoden välillä. Motorisen kehityksen alkuvaiheessa tulisikin kiinnittää paljon huomiota tasapainon kehittämiseen. (Numminen 1995, 12-13.)
4.3 Liikkumistaidot
Liikkumistaitoja tarvitaan, kun keho täytyy saada siirrettyä paikasta toiseen.
Liikkumistaitoihin luokitellaan kaikki ne taidot, joita tarvitaan liikkumiseen. Liikkumistaitoja ovat käveleminen, juokseminen, kiipeäminen, laukkaaminen, liukuminen ja loikkaaminen, harppaaminen, ponnistaminen sekä hyppääminen esteen yli. (Autio 2010, 28; Tuomi 2009, 9.) Liikkumistaidot tulisi oppia oikeaoppisesti ennen seitsemättä ikävuotta. Tällöin liikkumistaitojen opettaminen on suurilta osin vanhempien tehtävä, jotka tulisi huomioida kasvatuksessa, jotta liikkumistaitot opittaisiin oikein ja taloudellisesti. (Numminen 1995, 13.) Liikkumistaidot ovat samanlaisina toistuvia liikesarjoja, jolloin liikkumistaitojen kehittämisen ja kehittymisen myötä myös rytmitaju kehittyy (Tuomi 2009, 9).
4.4 Käsittelytaidot
Käsittelytaidot ovat useampien välineiden käsittelyyn tarvittavia taitoja (Autio 2010, 29).
Niihin kuuluu heittäminen, kiinniottaminen, pomputtelu, potkaiseminen, kauhaiseminen, iskeminen, kierittäminen sekä ilmasta lyöminen ja potkaiseminen. Käsittelytaitojen kehittyminen alkaa karkeamotoristentaitojen kehittymisestä eli suurten lihasryhmien tekemästä työstä, jotka on mainittu edellä. Karkeamotoristen taitojen kehittyminen on edellytys pienten lihasryhmien tekemälle työlle eli hienomotoristen taitojen omaksumiselle.
Näitä taitoja ovat muun muassa piirtäminen, kirjoittaminen ja kengännauhojen solmiminen.
Käsittelytaitojen kehittyminen on havaintomotoristen ja motoristen perustaitojen yhteistyötä.
(Tuomi 2009, 9.)
Käsittelytaitojen hallinta on usein pelillisten taitojen perusta. Pallopelit vaativat silmä-käsi- sekä silmä-jalka -koordinaatiota sekä reaktiokykyä, joita käsittelytaitojen harjoittelu
25
kehittävät. Osa käsittelyliikkeistä kehittyy pelkästään fyysisen ja psyykkisen kypsymisen seurauksena, mutta liikkeiden vahvistamiseen niin kuin kaikkien motoristen taitojen hallintaan tarvitaan paljon harjoittelua ja useita toistoja. (Autio 2010, 29.)
4.5 Motorinen kyvykkyys
Motoriset taidot ja motoriset kyvyt sekoitetaan usein keskenään. Käsitteet tarkoittavat kuitenkin eri asioita. Schmidtin ja Wrisbergin (2008, 163) mukaan motoriset kyvyt nähdään ominaisuuksina, jotka periytyvät vanhemmilta, eikä niihin itse pysty juuri vaikuttamaan.
Motorinen kyvykkyys voi olla tärkeä tekijä haastavien tai yksittäisten taitojen omaksumiselle.
Motoriset taidot puolestaan opitaan harjoittelun sekä toistojen kautta ja siten yksilö pystyy niitä itse kehittämään sekä muokkaamaan. (Schmidt & Wrisberg 2008, 162-165.)
Motorinen kyvykkyys tarkoittaa suhteellisen pysyvää ja yksilöllistä valmiutta tai kapasiteettia, jonka avulla pystytään määrittelemään, miten yksilö pystyy oppimaan tietyt taidot. Jokaisella yksilöllä on erilaisia kykyjä ja yksittäisen kyvyn määrä vaihtelee yksilöiden kesken. Kykyjen johdosta jokainen yksilö oppii asiat eri tavalla ja omalla ajallaan. (Schmidt & Wrisberg 2008, 166.) Liikuntakyky liitetään motoristen taitojen suorittamiseen, jotka kehittyvät yksilön kasvun sekä kypsymisen mukaisesti (Magill 2008, 49). Motoriset kykytekijät ohjaavat suoritusta niin motorisesti kuin kognitiivisestikin. Kykytekijöitä on noin 20-30 kappaletta, muun muassa; kuntokyvyt eli voima, nopeus ja liikkuvuus sekä koordinatiiviset kyvyt esimerkiksi tasapaino-, reaktio-, rytmi-, muuntelu- ja yhdistelykyky. Kykyjen taso on erilainen eri yksilöillä ja siten yksilö, jonka kyvyt vastaavat suorituksen vaatimuksia, pystyy suoriutumaan tehtävästä paremmin kuin yksilö, jonka kyvyt eivät ole samalla tasolla tehtävän vaativuuden kanssa. Kykytekijöiden lisäksi motoriseen suoritukseen vaikuttaa myös muut tekijät kuten yksilön oma asenne, motivaatio, tunnetila, fyysinen kunto ja aikaisemmat kokemukset. (Schimidt & Wrisberg 2008, 162-165.) Nupponen, Soini ja Telama (1999, 9) ovat jakaneet motoriset kyvyt liikehallintakykyihin ja fyysisiin kuntotekijöihin. Haastavaa tästä jaottelusta tekee sen, että kaikissa liikkeissä tarvitaan liikehallintakykyjä sekä fyysistä
26
kuntoa. Eniten kuitenkin viitataan havaintomotorisiin ja fyysisiin kykyihin kun jaotellaan motorista kyvykkyyttä. Havaintomotoriset kyvyt ovat aisteilla kerättävän tiedon sekä motoristen suoritusten yhteistyötä, kun taas fyysiset kyvyt ovat kuntotekijöiden ja tasapainon muodostama yhtälö. (Schimidht & Wrisberg 2008, 164.)
Yhteenvetona motorisesta kehityksestä ja motorisista perustaidoista voidaan siis todeta, että motoriset perustaidot jaetaan tasapainotaitoihin, liikkumistaitoihin sekä välineenkäsittelytaitoihin. Motoriset perustaidot luovat pohjan tulevaisuuden lajitaidoille ja ovat siksi erityisen tärkeitä urheilijoille. Motorinen oppiminen ja motorinen kehitys ovat yhtä yksilöllisiä kuin minkä tahansa asian oppiminen. Kehitys vaatii niin aikaa kuin harjoittelua ja kehittymiseen vaikuttaa monet tekijät. Liikunnan harrastaminen ja motoristen taitojen oppiminen kuitenkin ovat erityisen tärkeitä lapselle, sillä ne pitävät lapsen terveenä ja hyvinvoivana pidempään.
27
5 MOTORISTEN TAITOJEN KEHITYKSEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT
Motoriseen kehitykseen vaikuttavat todistetusti monet tekijät. Yksilön kypsyminen lapsesta aikuiseksi sekä harjoittelun ja fyysisen aktiivisuuden nähdään kehittävän kaikkein eniten motorisia taitoja (Haywood & Getchell 2009, 235). Jos lapsen keho ei ole valmis tiettyyn motoriseen kehitysvaiheeseen, hänen on vaikea oppia sen kehitysvaiheen taitoja. Fyysiset ympäristötekijät ja siellä solmitut sosiaaliset suhteet kannustavat lasta liikkumaan. Lisäksi ympäristön tulisi olla motoristen taitojen oppimisen kannalta monipuolinen ja muuttuva, tarjota mahdollisimman paljon virikkeitä sekä olla innostava ja salliva. Tämä mahdollistaisi uusien asioiden ymmärtämisen sekä tehtävien ratkaisukyvyn kehittymisen. (Asanti &
Sääkslahti 2010, 95; Pönkkö & Sääkslahti 2012, 117.)
Ympäristöteoreettisen kehitysteorian (Zimmer 2001, 51) mukaan ympäristön vaikutukset ohjaavat ihmisen kehitystä. Oppimiseen ja motoriseen kehittymiseen vaikuttavat muun muassa fyysinen-, pyykkinen-, sosiaalinen-, kulttuurinen-, kognitiivinen- sekä affektiivinen- ympäristö. Myös pedagoginen oppimisympäristö on tärkeässä asemassa. Oppimisympäristön tehtävänä on tukea oppimista mahdollisimman monipuolisesti, mutta huonoimmassa tapauksessa ympäristö voi vaikuttaa oppimiseen myös negatiivisesti. (Meisalo, Sutinen &
Tarhio 2000, 65; Pönkkö & Sääkslahti 2012, 117.) Oppimista ja kehitystä ohjaava sosiaalinen ympäristö muodostuu ilmapiiristä, ihmisten asenteista, käyttäytymisestä sekä kannustamisesta, rohkaisemisesta ja turvallisuuden tunteesta. Niin kuin aiemmin todettu, vanhemmat ovat varhaislapsuudessa lapsen suurimpia asenteiden muokkaajia ja roolimalleja.
Myös sisarukset ja muut läheiset muokkaavat omalla toiminnallaan niin tietoisesti kuin tiedostamattaankin lapsen liikuntaan liittyviä arvoja, asenteita ja odotuksia. (Luukkonen &
Sääkslahti 2004, 4-5.)
Motoristen taitojen kehittämisessä perheellä on merkittävä asema. Muun muassa perheen sosioekonomisen aseman, äidin koulutuksen tason sekä perheen sisarusten määrän tiedetään
28
vaikuttavan motoristen taitojen kehittymiseen. (Venetsanou & Kambas 2010.) Vanhempien aktiivinen liikkuminen ja osallistuminen lapsen leikkeihin näyttäisi lisäävän lapsen motivaatiota liikuntaan (Nurmi ym. 2006, 66-67). Suurien perheiden lapset ja etenkin lapset, joilla on vanhempia sisaruksia pärjäävät paremmin motorisissa testeissä. Krombholzin (2006) tutkimuksen mukaan tämä todennäköisimmin johtuu siitä, että isosisarukset toimivat roolimalleina pikkusisaruksilleen.
Vuonna 2011 Cools, De Martelaer, Samaey ja Andries tutkivat motoristen perustaitojen yhteyttä lapsen perheeseen. Tutkimus tehtiin perheisiin, jossa oli 4-6-vuotiaita lapsia. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin etenkin vanhempien käyttäytymistä ja asenteita. Tutkimuksessa todettiin, että vanhempien koulutuksella, isän fyysisellä aktiivisuudella ja vanhempien korkealla arvostuksella lapsen fyysistä aktiivisuutta kohtaan oli positiivinen merkitys motorisiin perustaitoihin. Positiivinen vaikutus motorisiin perustaitoihin saatiin myös koulumatkan pyöräileviltä lapsilta. Vanhempien suorituskeskeisyydellä ja liiallisella voitontahdolla liikunnassa ja urheilussa havaittiin olevan negatiivinen vaikutus lapsen motoriseen kehitykseen. (Cools ym. 2011.)
Barnett, Hinkley, Okely & Salmon (2013) tekivät samankaltaisen tutkimuksen, jossa tutkittiin lapsen, vanhempien ja ympäristön yhteyksiä lapsen liikkumis- ja käsittelytaitoihin.
Liikkumistaitoihin löydettiin positiivisia yhteyksiä lapsen iästä, ohjatuista uintitunneista sekä kodissa käytössä olevista liikuntavälineistä. Käsittelytaitoihin ja liikkumistaitoihin vaikuttivat positiivisesti niin lapsen ikä kuin kodin liikuntavälineet. Lisäksi sukupuoli, vapaaehtoinen liikunta, vanhempien tuki sekä fyysinen aktiivisuus olivat positiivisesti yhteydessä liikkumistaitoihin. (Barnett, Hinkley, Okely & Salmon. 2013.)
Kuten aiemmin on todettu, ympäristön lisäksi myös harjoittelu on erittäin tärkeää motorisen kehittymisen kannalta. Harjoittelu kannattaa aloittaa karkeamotorisesti eli isoilla liikkeillä ja edetä pienempiin hienomotorisiin liikkeisiin. Mikäli harjoittelun aloittaa pienistä liikkeistä, voi se myöhemmin hidastaa oppimista ja johtaa ongelmiin toimintojen ja uusien taitojen
29
opettelemisessa. (Autio 2010, 56; Pönkkö & Sääkslahti 2013, 464.) Motorinen taidokkuus vaatii oman kehon hallintaa ja sen tuntemista sekä voiman käytön säätelyä ja liikkeiden ajoittamista (Ahonen, Rintala, Cantell &Nissinen 2005, 32-33). Motoriikan harjoittelussa on hyvä kiinnittää huomiota myös suoritustekniikkaan ja liikkeiden sujuvuuteen. Chimera, Swaniks, K., Swanik, C. ja Straubt (2004, 24) toteavat tutkimustulosten osoittavan, että mikäli alaraajojen linjaus ja liikkeen suoritustekniikka ovat huonoja, voi se liittyä heikkoon hermolihaskontrolliin. Siten hyppyjä sekä hidastuvia ja nopeita liikkeitä sisältävä toiminnallinen harjoittelu voi opettaa erilaisia toimintatapoja reagoimaan erilaisiin tilanteisiin.
Hyppyjä ja erilaisia liikkumistyylejä harjoittelemalla voidaan myös parantaa alaraajojen linjausta suhteessa keskivartaloon ja lantioon.
Motoriseen kehitykseen vaikuttavat positiivisesti keskivartalo-, tasapainonhallinta- sekä hyppy- ja ketteryysharjoittelu. Harjoitteluun tulisi myös edellä mainittujen lisäksi sisällyttää erilaisten välineiden käsittelyä vaativia liikkeitä. Nämä motoriset harjoitteet kehittävät kehonhallintaa tasapainon ja ketteryyden ohella, mutta myös parantavat alaraajojen ja keskivartalon linjausta. (Kilding, Tunstall & Kuzmic 2008, 320-326; Mcleod, Armstrong, Miller & Sauers 2009, 465-482.)
Ympäristötekijät voivat heikentää lapsen motorisia taitoja. Epäedullisiin ympäristöihin voidaan lukea kuuluvan muun muassa vanhempien työttömyys, perheen köyhyys ja ympärillä tapahtuvan rikollisuuden määrä. Näissä tilanteissa liikuntainterventioilla on kuitenkin pystytty vaikuttamaan motoristen taitojen kehittymiseen lapsuusiässä. (Goodway & Branta 2003;
Iivonen 2008; Sääkslahti 2005; Venetsanou & Kambas 2010.) Lapsen motorisen kehityksen kannalta olisi tärkeää, että kasvattajat antaisivat lapsen tutkia vapaasti ympäristöä, joka olisi joko luonnollisilta tai rakennetuilta ominaisuuksiltaan motoristen taitojen kehitystä tukevia.
Harjoittelumahdollisuudet, kannustus ja ohjaus ovat arkipäivän elämässä tärkeitä, mutta myös merkittäviä liikuntaharrastuksissa. (Gallahue & Ozmun 2002, 183; Nurmi ym. 2006, 27.) Sosiaalisen ja fyysisen ympäristön yhteydet lapsen motoristen taitojen kehittymiseen ovat kuitenkin vielä epäselviä vähäisen tutkimustiedon takia (Iivonen & Sääkslahti 2013).
30
6 SOSIAALISTEN TEKIJÖIDEN YHTEYKSISTÄ MOTORISIIN TAITOIHIN
Hopsin ja Finchin (1985, 35) mukaan liikunta ja sosiaalinen kompetenssi ovat yhteydessä motorisiin taitoihin. 1980-luvulla he havaitsivat motoristen taitojen suoritustason ja sosiaalisten taitojen väillä yhteyden. Motorinen kyvykkyys ennusti sosiaalista kompetenssia paremmin kuin mikään muu sosiaalisuuden piirre. Tämän takia sosiaalisia taitoja mitattaessa olisi tärkeää ottaa huomioon lapsen motoristen taitojen kehitys ja motorinen kyvykkyys.
Kömpelöllä lapsella voi kuitenkin olla hyvät sosiaaliset taidot, vaikka motoriset taidot eivät olisikaan niin hyvät. Heikot motoriset taidot voivat kuitenkin johtaa lapsen joutumista epäsuosioon vertaisryhmässä, jolloin hän ei välttämättä saavuta oman sosiaalisen kompetenssinsa tasoa. (Hops & Finch 1985, 35; Salmivalli 2005, 29.)
Monet sosiaaliset tekijät, kuten vanhempien sosioekonominen asema (Cools ym 2011), perheen rakenne (Bagley, Salmon & Crawford 2006) ja ystävät (Pönkkö 1999, 84) vaikuttavat fyysiseen aktiivisuuteen ja fyysinen aktiivisuus vaikuttaa motoristen taitojen kehittymiseen (Cools ym 2011). Lapsen läheiset sosiaaliset suhteet kuten vanhemmat ja sisarukset muokkaavat tietoisesti sekä tiedostamattaan lapsen fyysistä aktiivisuutta omilla toimintatavoillaan ja asenteillaan liikuntaa kohden. Niin kuin aiemmin todettu, myös vanhempien tuki on merkittävä tekijä lapsen liikunnallisuudessa. (Schmidt & Wrisberg 2004, 5.) Vanhemmat, jotka arvostavat liikuntaa, liikkuvat yhdessä lastensa kanssa ja ovat näin myös valmiita panostamaan lapsen liikuntaharrastuksiin (Pönkkö 1999, 81).
Varhaislapsuuden sosiaalisen ympäristön on havaittu vaikuttavan motoristen taitojen kehittymiseen. Yhdysvalloissa ja Saksassa tehtyjen tutkimusten mukaan heikko sosiaalinen ympäristö vaikuttaa alentavasti motoriseen kyvykkyyteen ja taitojen hallintaan. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, etteikö lapsi, joka asuu heikossa sosiaalisessa ympäristössä voisi kehittyä sosiaalisissa taidoissa. Yhdysvaltalaisten tutkijoiden mukaan urheilun valmennustoiminnalla on suuri yhteys lasten ja nuorten persoonan sekä sosiaalisten taitojen kehitykseen. Positiivinen, kannustava ja turvallinen ilmapiiri vaikuttaa todistetusti sosiaalisten
31
taitojen kehittymiseen ja liikunta-aktiivisuuteen, mutta merkittävästi myös elämäntaitojen kehitykseen. Positiivinen ympäristö liikuntaharrastuksessa vaikuttaa myös sosiaaliseen taitavuuteen muissakin tilanteissa kuin liikuntaharrastuksissa. Näitä liikuntaharrastuksissa opittuja sosiaalisia taitoja voidaan hyödyntää myös toisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Tämän johdosta on tärkeä huomioida kaikki sosiaaliset ympäristöt kun arvioidaan sosiaalista kompetenssia ja motorisia taitoja. (Gould, Flett & Lauer 2012, 85; Ketelhut, Strang &
Holzweg 2011, 47.)
Suomessa urheiluseuratoimintaan sekä liikunnalliseen harrastukseen valikoituu lapsia, jotka usein ovat ulospäin suuntautuneempia kuin lapset keskimäärin. Sanotaan, että seura kasvattaa kaltaisekseen ja tämä pätee myös urheiluseuroissa. Lapset oppivat tietyn käyttäytymistyylin liikunnan parista ja näin se muokkaa myös heidän persoonaansa. Liikunta nähdäänkin eräänlaisena vaikuttajana sosiaalisessa käyttäytymisessä. (Telama & Polvi 2005.)
