Tiusanen Marja-Leena
Motivoituminen toisen asteen opintojen jälkeisiin jatko-opintoihin
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Erityispedagogiikka Pro gradu -tutkielma
Kesäkuu 2021
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta: Filosofinen tiedekunta Laitos: Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Tiusanen Marja-Leena: Motivoituminen toisen asteen opintojen jälkeisiin jatko-opintoihin Oppiaine: Erityispedagogiikka Työn laji: Pro gradu-tutkielma
Tutkielman ohjaaja: Waltzer Katariina
Aika: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 74
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tekijöitä, joilla on ollut myönteinen vaikutus nuorten aikuisten päätöksiin hakeutua jatko-opintoihin. Erityinen mielenkiinto kohdistui motivaation ja minäpystyvyyden kokemuksiin toisen asteen opintojen jälkeisessä vaiheessa.
Teoriaosuus kulkee Albert Banduran (1977) sosiokognitiivisen teoriaan ja minäpystyvyyden sekä Decin ja Ryanin (2000) itsemääräytymisteoriaan liittyvän ulkoisen motivaation sisäistämisen raameissa.
Tutkimus on laadullinen ja tieteenfilosofiselta luonteeltaan hermeneuttis-fenomenologinen ja tutkimuksen aineisto koostuu kymmenen pohjois-karjalaisten nuoren (N=10) haastatteluista.
Tutkimusaineiston analysoitiin valitsin Kuckartzin (2014) temaattisen sisällönanalyysimallin.
Tutkimuksessa tarkasteltiin, millä tavalla minäpystyvyyden tunne ilmeni nuorten aikuisten jatko-opintosuunnitelmien laadinnan vaiheessa. Tulosten mukaan minäpystyvyys vahvistui voimakkaimmin sosiaalisen ja verbaalin vaikuttamisen kautta, mikä tarkoittaa suullista kannustamista ja rohkaisemista sosiaalisessa kontekstissa eli perheenjäsenten, ystävien ja opettajien taholta. Myös onnistumisen kokemukset nostivat vahvasti minäpystyvyyden tunnetta. Tutkitut kertoivat myös, että alaluokilla saatu vahva vakuuttelu osaamisesta oli vaikuttanut myönteisesti aikuisuuteen asti.
Toiseksi selvitettiin nuorten aikuisten jatko-opintosuunnitelmien tekemiseen motivoineita tekijöitä. Tuloksista ilmeni, että eniten motivaatiota kumpusi sisäisen motivaation tuntemuksista. Motivoivinta oli toiminta tai tilanne, joka sisälsi autonomiaa. Autonomia tarkoittaa, että ihminen tuntee vapautta päättää tekemisistään. Valinnan- ja toiminnanvapaus tai pakotettu ja kontrolloitu tekeminen ovat keskenään vastakohtia. (Martela & Jarenko 2014, 28, 29.)
Tutkimustulokset mukailevat teorian tarjoamaa tietoa minäpystyvyyden rakentumisesta sekä motivaation muodostumisesta. Uskoisin, että tieto motivaation ja minäpystyvyyden nostamisen vaikutuksista voisi kirkastaa lasten ja nuorten kanssa tekemisissä olevien vanhempien, ohjaajien, opettajien toiminnan tavoitteita. Tulokset voivat myös hyödyttää kasvattajia muistuttamalla heitä kannustamisen, rohkaisun ja oikea-aikaisen tuen tehosta ja voimasta.
Asiasanat: minäpystyvyys, motivaatio, itsemääräytymisteoria
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Faculty: Philosophical Faculty Department: School of Educational Sciences and Psychology
Author: Tiusanen, Marja-Leena Title: Motivation for postgraduate studies Main Subject: Special education Level: Master’s Thesis
Supervisor: Waltzer Katariina Number of Pages: 74 Date: June 2021
Abstract
The aim of this study was to identify factors that have caused a positive impact on young adults’ decisions to apply for postgraduate studies. Of particular interest was the experiences of motivation and self-efficacy in the post-secondary phase. The theoretical part runs within the framework of Albert Bandura's (1977) internalization of external motivation related to sociocognitive theory and self-resilience and Decin and Ryan's (2000) theory of self - determination.
The research is qualitative and hermeneutic-phenomenological in its philosophical nature.
The material of the study consists of interviews with ten young adults from North Karelia (N = 10). The research material was analyzed according to Kuckartz's (2014) thematic content analysis model.
The study looked at the way in which the feeling of self-efficacy manifested itself in the development phase of postgraduate study plans for young adults. According to the results, self- efficacy was most strongly strengthened through social and verbal influence, which means verbal encouragement and encouragement in the social context by family members, friends, and teachers. Experiences of success also greatly enhanced the sense of self-efficacy. The respondents also told that the strong assurance of competence obtained in the subclasses had had a positive effect even until adulthood.
Second, the factors that motivated young adults to make postgraduate study plans were investigated. The results showed that the most motivation came from feelings of intrinsic motivation The most motivating was an activity or situation that included autonomy.
Autonomy means that a person feels free to decide what to do. Freedom of choice and action or forced and controlled action are opposites. (Martela & Jarenko 2014, 28, 29.)
The research results adapt the information provided by the theory on the construction of self- efficacy and the formation of motivation. I would believe that knowledge of the effects of increasing motivation and self-efficacy could clarify the goals of the activities of parents, counselors and teachers who deal with children and young people. The results can also benefit educators by reminding them of the effectiveness and power of encouragement,
encouragement, and timely support.
Keywords: self-efficacy, motivation, theory of self-determination.
Sisällys
1. JOHDANTO ... 1
2. MINÄPYSTYVYYS TUTKIMUSKOHTEENA ... 5
2.1 Sosiokognitiivinen teoria ja minäpystyvyys ... 5
2.2 Minäpystyvyyden rakentuminen ... 7
2.3 Pystyvyys- ja tulosodotukset ... 10
3. MOTIVAATIO TUTKIMUSKOHTEENA ... 13
3.1 Motivaation määritelmiä ... 14
3.2 Motiivi ... 15
3.3 Sisäinen motivaatio ... 16
3.4 Ulkoinen motivaatio ... 18
3.5 Ulkoinen motivaatio voi sisäistyä ... 19
3.6 Itsemääräytymisteoria ... 22
3.7 Muita motivaatioteorioita ... 24
4. TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 27
5. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 28
5.1 Tutkimusjoukko ... 28
5.2 Aineiston koonti ... 29
5.3 Aineiston analyysi ... 31
6. TULOKSET ... 40
6.1 Nuorten aikuisten kokemukset minäpystyvyyden vahvistumisesta ... 40
6.1.1 Sosiaalisen ja verbaalin vaikuttamisen kokemukset ... 40
6.1.2 Aiemmat onnistumisen kokemukset ... 43
6.1.3 Affektiiviset ja fysiologiset tilat ... 46
6.1.4 Sijaiskokemukset ... 49
6.2 Nuorten aikuisten kokemukset motivaatiota vahvistavista tekijöistä ... 50
6.2.1 Täysin ulkoinen säätely ... 51
6.2.2 Sisäänkääntynyt säätely ... 51
6.2.3 Kiinnittynyt säätely ... 52
6.2.4 Integroitu säätely ... 53
6.2.5 Täysin sisäistetty säätely ... 55
7. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 59
7.1 Motivaation ja minäpystyvyyden vaikutuksista nuorten jatko-opintojen suunnitelmiin ... 60
7.2 Eettisyys ... 65
7.3 Luotettavuus ... 67
7.4 Jatkotutkimusaiheita ... 68 LÄHTEET ... 70
1. JOHDANTO
Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää nuorten aikuisten tilannetta toisen asteen opintojen jälkeen tarkastelemalla ratkaisuja, jotka ovat johtaneet sitoutuneeseen päätökseen hakeutua jatko-opintoihin heidän vietettyään yhden tai useamman välivuoden vailla opintopaikkaa. Mielenkiinto kohdistuu sellaisiin motivaatioon ja minäpystyvyyteen nojautuviin tekijöihin, jotka ovat vaikuttaneet myönteisesti nuoren aikuisen opintoihin hakeutumiseen.
Teoreettisen kehyksen tässä tutkimuksessa muodostavat minäpystyvyyden ja motivaation käsitteet. Albert Banduran (1977) luoma minäpystyvyyden käsite on lähtöisin hänen sosiaalisen oppimisen teoriastaan, sosiokognitiivinen teoria-nimitys tuli käyttöön vuosikymmen myöhemmin. Minäpystyvyys kuvaa ihmisen luottamusta omiin kykyihinsä tehdä jokin asia. Kyvykkyydellä tarkoitetaan ihmisen tunnetta omasta kyvystään tehdä jotakin, ja että hänen on tietojensa ja osaamisensa puitteissa mahdollista suoriutua tehtävästä. (Martela & Jarenko 2014, 32.)
Toinen käsite, motivaatio, liittyy minäpystyvyyden käsitteen tavoin ihmisen toiminnan säätelyyn. Motivaatioon sekä oppimiseen liittyy tiiviisti myös Decin ja Ryanin (2000) kehittämä itsemääräytymisteoria (Self-Determination Theory), jonka pääajatuksena on ihmisen pyrkimys toteuttaa itseään ja päämääriään. Lisäksi toiminnassa koettu autonomia, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ovat ihmisen motivaation sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeitä psykologisia perustarpeita. Näiden psyykkisten perustarpeiden täyttäminen nostaa ihmisen sisäistä motivaatiota tehdä asioita. (Deci & Ryan 2000, 68.)
Tutkimuksen tavoitteena on vastata tutkimuskysymyksiin, miten minäpystyvyys ilmenee nuorten jatko-opintosuunnitelmien laadinnassa sekä siihen, millaiset asiat motivoivat nuoria aikuisia toisen asteen jälkeisiin opintoihin. Vastauksia etsitään aineistosta teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Etsin haastatteluaineistosta tietoa tekijöistä, joilla on ollut myönteinen vaikutus nuorten aikuisten päätöksiin hakeutua
jatko-opintoihin välivuoden jälkeen. Minäpystyvyyden kokemusten analyysi tapahtuu Banduran sosiokognitiivisen teorian (1997a, 79–113) esittämän minäpystyvyyden rakentumisen neljän lähteen pohjalta. Nämä neljä lähdettä ovat aikaisemmat onnistumisen kokemukset, sijaiskokemukset, sosiaalinen ja verbaali vaikuttaminen sekä affektiiviset ja fysiologiset tilat. Motivaatiota käsittelevien kokemusten analyysi pohjautuu Decin ja Ryanin (2000) itsemääräytymisteoriaan. Teorian mukaan ulkoisen motivaation sisäistämisen prosessi voi vaihdella sen suhteen, kuinka autonomista tai kontrolloitua motivaatio on. Mainitut tutkijat kuvaavatkin ilmiön prosessin janan muodossa, jonka toisessa päässä sijaitsee täysin ulkoinen motivaatio ja toisessa täysin sisäistetty motivaatio. Näiden ääripäiden välille sijoittuvat ulkoisen motivaation vaiheet ulkoinen säätely, sisäistetty säätely, samaistettu säätely ja integroitu säätely.
Toiminnan motiivi voi muuntua ulkoisesta siten, että se johtaa sisäiseen motivaatioon.
Motivaation ja autonomian lisääntyessä siirrytään kiinnittyneen, integroidun säätelyn kautta täysin sisäistettyyn säätelyyn. (Deci & Ryan 2000, 71‒74, 236, 237.)
Tämä tutkimus esittelee kahdessa ensimmäisessä pääluvussa teoreettisen viitekehyksensä puitteissa minäpystyvyyden sekä motivaation ominaisuuksia.
Minäpystyvyyteen perehtyneiden johtavien tutkijoiden luoma teoriatieto, kuten Bandura (1997, 1986, 1997), Zimmerman (2000) sekä Pajares ja Schunk (2009), kuljettaa raportin ensimmäistä lukua. Toinen luku tuo esille Decin ja Ryanin (2000) motivaatioteorian ohella tutkijoiden kuten Reissin (2000, 2013), Martelan ja Jarenkon (2014) sekä Viitalan (2004) ja Peltosen ja Ruohotien (1998) näkemyksiä motivaatiosta ihmisen arkielämän toiminnassa sekä oppimisessa.
Tulevaisuuden suunnitelmien laatiminen vaatii nuorelta uskoa itseensä ja omiin mahdollisuuksiin sekä tahtoa tehdä asialle jotakin. Ylipäätään kaikki ihmisen toiminta perustuu johonkin tavoitteeseen, johon hän toiminnallaan pyrkii. Taustalla on myös syy, miksi hän niin tekee. Toiminta ja motivaatio sisältävät itsessään peruskysymyksen
”miksi”, joka ohjaa ihmistä käyttämään voimavarojaan ja energiaansa haluamaansa suuntaan. (Liukkonen & Jaakkola 2002, 15.)
Minäpystyvyyden ja motivaation limittyminen toisiinsa näkyy ihmisen elämän toiminnassa luottona omiin kykyihin, mikä myös vaikuttaa motivaation tasoon.
Motivaatioon tarvitaan uskomus siitä, että kykenee suoritukseen, johon motivaatio liittyy. Jollei ihmisellä ole kannustetta, motiivia toimintaansa, hän ei myöskään usko suoriutumiseensa. (Bandura, 1997, 2; Pajares 2006, 339.) Minäpystyvyydessä ei ole kysymys siitä, että henkilö oppisi menestymään vaan ennemminkin kyse on siitä, miten tärkeää on vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa ponnistella ja ahertaa.
Minäpystyvyys ei tuota taitoja suoritusta varten, se tuottaa sinnikkyyttä ja tehokkuutta.
(Pajares 2006, 345.)
Myös aikaisemmat onnistumisen kokemukset luovat rakentavaa pohjaa ja luottamusta minäpystyvyyteen. Vahvistus vertaisten taholta tai muu sosiaalinen vahvistus ja kannustus lisäävät intoa ponnistella onnistumisen eteen. Toisaalta taas kykyjä koskevien mainintojen ja kehumisten puute puheissa vaikuttavat helposti päinvastaisesti. Vastaavasti epäonnistumiset yleensä heikentävät pystyvyyden tunnetta. (Bandura 1995, 2–3.)
Sisäisesti motivoitunut toiminta on kaikkein tuloksellisinta toimintaa. Nuori voi kokea opintoihin pyrkimisen epämääräisenä, vieraana ja pelottavana asiana. Opintojen suunnitteluun voi liittyä ulkoinen pakote tai velvoite siksi, että ympäristön mielestä tulee niin menetellä. Omat tulevaisuuden toiveet saattavat olla nuorelle itselleenkin vielä epävarmoja ja niiden laatiminen jopa vastentahtoista. Ojasen (2007) mukaan ulkoisesti motivoitunut toiminta, jolloin toimitaan muiden toiveiden mukaan tai palkkion toivossa, voi kyllä muuntua sisäiseksi motivaatioksi silloin, kun tavoitteet ovat yksilön omien tavoitteiden kanssa samansuuntaiset ja ulkoinen motivaatio koetaan hyvänä, voi ulkoinen motivaatio sisäistyä (Ojanen 2007, 70). Onkin huomattu, että lähitulevaisuuden ja kouluttautumisen suunnittelu voi nuoresta itsestäkin alkaa tuntua tärkeäksi, kuten tapahtuu silloin, jos hän aluksi hakee itselle huomiota tai arvostusta toiminnasta, jota häneltä odotetaan, ja pian hän voi itsekin alkaa kokea tehtävän ja siitä suoriutumista arvokkaana. (Deci & Ryan 2000, 68, 78).
Motivaatiota ja minäpystyvyyttä on lähestytty eri alojen tutkimuksissa ja teoksissa kullekin tieteenalalle tyypillisin painotuksin, kuten nuorisotutkimuksessa, kasvatustieteessä tai sosiologiassa eri näkökulmista tarkastellen. Motivaation tutkimus ei ole rajoittunut yksilön minän tai oppimisen tutkimiseen. Aiemmissa tutkimuksissa nuorten aikuisten kouluttautuminen ja koulutukseen hakeutuminen on tutkittu aihe tutkimusten jakautuessa laajalti eri painopisteisin sekä motivaatiota ja minäpystyvyyttä sivuaviin ilmiöihin kuten esimerkiksi elämänkulkuun, hyvinvointiin, koulutukseen ohjautumiseen, tuen saamiseen, kilpaurheiluun ja harrastustoimintaan tai ohjaukseen.
Pro gradu-tutkimuksia on olemassa runsaasti sekä motivaatiota että minäpystyvyyttä koskien. Muista tutkijoista mainittakoon esimerkkeinä Pirttimaa (2002), joka tutki koulutuskokemuksia ja koulutusratkaisuja, sekä Kauppila, Silvonen ja Vanhalakka- Ruoho (2015), jotka tarkastelivat tutkimuksessaan toimijuutta, ohjausta ja elämänkulkua. Vasalampi ja Salmela-Aro (2014) tarkastelivat nuorten koulutustavoitteita ja motivaation muuttumista koulutussiirtymissä. Minäpystyvyyttä on tutkittu monilla eri alueilla, kuten opetukseen, liiketoimintaan ja urheiluun liittyen (Schunk & Pajares, 2005, 85).
Reeve ja Reeve (2001) ovat perehtyneet motivaatioon liittyviin tunteisiin, ja puolestaan Sinkkonen (2006) motivaation puoleen palveluiden tuottamisessa. Oppimista, sen prosesseja sekä opetusta on myös tutkittu monen kymmenen vuoden ajan. Banduran (1977) luoma minäpystyvyys-käsite on useasti ollut esillä keskeisenä tekijänä aikaisemmissa motivaatiota ja ihmisen käyttäytymistä koskevissa tutkimuksissa.
Kasvatustieteen tutkimuksissa minäpystyvyys on esiintynyt ennustavana tekijänä, esimerkiksi opiskelijoiden motivaatiota ja oppimista tarkastellessa, opiskelijoiden omien pystyvyysuskomusten yhteyttä opiskelumotivaation sekä akateemisen koulumenestyksen välillä. Oppilaiden itseluottamusta matematiikassa tutkivat Nurmi, Hannula, Maijala & Pehkonen (2003).
Opintoihin pyrkiminen ja opinnoista motivoituminen on jatkuvasti ajankohtainen asia, joka myös huolestuttaa. Myös nuorten hyvinvointi ja sijoittuminen yhteiskuntaan herättää huolta. Näen tutkielman aiheen jatkuvasti ajankohtaisena ja koen sen tärkeänä tehtävänä välittää haastateltujen kokemusten tuottamaa arvokasta tietoa
vastaavanlaisessa tilanteessa, koulutuksen suhteen empivällä kannalla oleville nuorille ja heidän kanssaan toimiville tahoille.
2. MINÄPYSTYVYYS TUTKIMUSKOHTEENA
Tässä luvussa käsittelen keskeisintä minäpystyvyyden teoreettista taustaa Banduran (1977, 1982, 1986, 1997), Zimmermanin (2000), Pajaresin ja Schunckin (2009), Linnenbrinckin ja Pintrichin (2003) sekä Murettan (2004) esittämien määritelmien ja näkemysten mukaan ihmisen suoriutumisessa ja toiminnassa. Minäpystyvyyttä käsitellään jäljempänä myös motivaation yhteydessä, jolloin tarkastellaan näiden ilmiöiden yhteisiä vaikutuksia ihmisen elämään ja toimintaan. Minäpystyvyydestä käytetään kirjallisuudessa ja tutkimuksissa yleisesti myös nimityksiä kykyuskomus ja pystyvyysuskomus.
Albert Banduran sosiokognitiivinen teoria (1977) pohjautuu behavioristiseen ihmiskäsitykseen. Hän esitti käsityksen ihmisestä aktiivisena toimijana, joka voi itse toiminnallaan ja valinnoillaan vaikuttaa elämäänsä. Bandura kehitti käsitteen minäpystyvyys ja teorian kykyuskomuksista sosiokognitiivisen teoriaansa liittyvänä.
(Bandura 1977, 19.)
2.1 Sosiokognitiivinen teoria ja minäpystyvyys
Albert Bandura esitteli 1970-luvulla ihmisen toimintaa selittävän sosiokognitiivisen teorian, jossa ihminen nähdään omaa toimintaansa ohjaavana aktiivisena toimijana.
Erilaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät yhdessä ohjaavat ihmisen toimintaa ja kognitiivisia tapahtumia. Sisäisiä tekijöitä ovat ajatukset, tunteet ja uskomukset ja ulkoisia tekijöitä ympäristön palaute ja kokemukset. (Bandura 1989, 1179–1180.) Sosiaalisen yhteisön jäsenenä ihminen saa palautetta toisilta omasta toiminnastaan. Palaute ohjaa tietynlaiseen käyttäytymiseen, kun yksilö valikoi itselleen suotuisia tapoja toimia, joita itse pitää tärkeänä ja joihin hän haluaa pyrkiä. Ihmisen toiminta siis rakentuu kognition,
mallioppimisen, käyttäytymisen sekä yksilöön liittyvien tekijöiden yhteisvaikutukselle
sosiaalisen ympäristön vuorovaikutuksessa. Taustalla ovat vaikuttamassa myös ihmisen aiemmin oppimat asiat sekä tavat, joilla niitä on opittu. (Bandura 1977, 9, 13, 18, 196–
199.) Ihmisen itsetuntemukseen liittyvistä alueista juuri minäpystyvyyden vaikutus jokapäiväiseen elämään lienee merkittävin. Minäpystyvyyden vaikutus näkyy siinä, miten suureen vaivannäköön ihminen on valmis ja miten sitoutunut hän on suunnatessaan huomiota uuteen asiaan tai oppiakseen uutta. Minäpystyvyys myös ilmaisee, miten sinnikäs ihminen on haasteiden edessä - antaako periksi vai jaksaako jatkaa kohti päämäärää. Minäpystyvyys merkitsee ihmisen uskoa ja luottoa omiin kykyihinsä eli käsitystä omasta suoriutumisesta tietyissä tilanteissa. Keskeistä teoriassa on sosiaalisen ympäristön merkitys siinä, miten yksilö kokee minäpystyvyyttä.
Minäpystyvyysuskomuksilla on tärkeä merkitys yksilön kehityksessä, koska ne vaikuttavat siihen, miten ihminen itseään motivoi ja toimii tietoineen ja taitoineen. Ihmisen
arvioidessa toimintaansa ulkoisten ja sisäisten tekijöiden raameissa hänelle kehittyy tuntu omista kyvyistään suunnitella ja toteuttaa asioita eri tilanteissa. (Bandura 1977, 19; 1977b, 79–81.)
Minäpystyvyys kohdistuu tulevaan toimintaan, kun ihminen kokee minäpystyvyyttä ennen suoritusta. Tunne voi olla laadultaan hyvä tai heikko, kuitenkaan se ei parhaassakaan tapauksessa tarkoita, että ihminen välttämättä olisi itse selvillä siitä, mitä tai miten pitää tehdä. Minäpystyvyys onkin henkilökohtainen tunne, käsitys omasta pystyvyydestä. Se saatetaan erheellisesti sekoittaa lähikäsitteisiin minäkäsitykseen tai itseluottamukseen. (Zimmerman 2000, 84; Pajares & Schunck 2009, 39–40.)
2.2 Minäpystyvyyden rakentuminen
Ihmisen minäpystyvyyden kehitys tapahtuu Banduran (1977) mukaan pääsääntöisesti neljän informaatiota antavan lähteen kautta. Niitä ovat aiemmat kokemukset eli onnistumiset ja epäonnistumiset, sijaiskokemukset sekä sosiaalinen ja verbaali vaikuttaminen sekä fysiologiset ja affektiiviset tila. (Bandura 1977a, 79–113.)
Kuvio 1. Minäpystyvyyden neljä lähdettä Banduraa (1977) mukaillen.
Ihmiselle kertyy ajan mittaan kokemusperäistä tietoa kyvystään selviytyä jostakin tehtävästä sen perusteella, miten hän tulkitsee aiemmat suoriutumisensa vastaavanlaisessa tilanteessa. Aiempien onnistumisen kokemusten tiedetään vahvistavan uskoa selviytyä samanlaisesta tehtävästä tai tilanteesta uudelleen. Kun tehtävään liittyvä suoritusodotus on korkealla tasolla, tapahtuu onnistumisia usein aiempien onnistumisten ansiosta.
Varsinkin, kun tehtävä tuntuu aluksi kovin haastavalta, juuri ponnistelu tuottaa onnistumista. Ihminen punnitsee ennakolta, miten suuriin ponnistuksiin hän on valmis suorituksessaan. Esimerkiksi, mitä sitoutuneempi yksilö on ja mitä enemmän hän opiskelee, sitä korkeammalla tasolla hänen minäpystyvyytensä on. Vahvoilla kykyuskomuksilla varustetut jaksavat siis ponnistella esteitä kohdatessaan voimakkaammin, kuin heikommin pystyvyyteensä luottavat. Eniten minäpystyvyyteen
vaikuttavat aiemmat tilanteen hallinnan kokemukset. Onnistumisen kokemukset siis yleensä parantavat minäpystyvyyttä, ja puolestaan epäonnistumiset heikentävät sitä, varsinkin uuden taidon harjoitteluvaiheessa tai suorituksen alussa. (Bandura 1997a, 81,195.)
Toinen minäpystyvyysuskomuksia rakentava tapa on sijaiskokemukset eli toisten suoritusten seuraaminen ja niiden vertaileminen omiin suorituksiin. Ihminen voi nostaa minäpystyvyyden tunnetta haastavassa tilanteessa näiden mallisuoritusten tarkkailun kautta. Tämä sosiaalinen vertailu on toisten toiminnan tarkkailua, silloin omaa toimintaa voidaan verrata suhteessa muihin ja omaksua uusia käyttäytymisen malleja. (Muretta 2004, 20– 24.) Omakohtaisen onnistumisen kokemuksen vielä puuttuessa voi toisten suoritusten seurailemisen vaikutus minäpystyvyyden muodostumiseen olla vähäinen.
Mallisuoritusten seuraamisesta voi kuitenkin olla hyötyä, jos tarkkailija kokee mallisuorituksen tekijän kyvyiltään saman tasoiseksi tai kun hän onnistuu suorituksessaan. Vastaavasti yksilön minäpystyvyys ei mainittavasti vahvistu, jos hän mallisuorituksen tekijä on häntä taitavampi. (Bandura 1977, 196–197.)
Sosiaalinen ja verbaali vaikuttaminen tarkoittaa sanallista viestintää sosiaalisen ympäristön vuorovaikutuksessa kannustuksen ja kehumisen muodossa. Kannustuksen vaikutus on vähäinen, jos yksilöllä ei vielä ole onnistumisen kokemuksia tietyssä tehtävässä tai tehtävä on hänelle aivan uusi, eikä ole nähnyt muidenkaan suorituksia.
Pelkän kannustuksen voima on melko tehoton samassa tehtävässä aiemmin tapahtuneiden epäonnistumisten vuoksi, eikä sen avulla silloin juuri pystytä vaikuttamaan pystyvyyskokemuksiin myönteisesti. Rohkaiseva kannustus voi kuitenkin auttaa lisäämään yksilön sinnikkäiden ponnistelujen määrää tehtävän suorittamiseksi, ja siten onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat. Kuitenkin, jos yksilö kokee tehtävän ylivoimaiseksi tai kannustuksen ristiriitaiseksi hänen aiempiin kokemuksiinsa verrattuna, voivat hänen pystyvyyskäsityksensä huonontua. Silti kannustus on hyvin suosittu ja hyväksi koettu tapa, koska sillä on havaittu suotuisia vaikutuksia minäpystyvyyteen käytännössä. Se on myös helposti käytettävissä. Kun verbaali vakuuttelu tulee luotettavalta taholta ja koetaan realistiseksi, sen tehokkuus ja vaikuttavuus lisääntyy.
(Bandura 1977, 194, 198; Bandura 1986, 400.) Sosiaalisesta ja verbaalista vaikuttamisesta
käytetään kirjallisuudessa yleisesti myös nimityksiä sosiaalinen tuki, kielellinen taivuttelu, verbaalinen vakuuttelu tai sosiaalinen suostuttelu. Kannustaminen voimistaa minäpystyvyyttä ja saa ihmisen yrittämään kovemmin ja kehittämään taitoja onnistuakseen. Vastaavasti sosiaalisen väheksynnän seurauksena minäpystyvyyden tunne suoritusta kohtaan alenee ja voi johtaa vaativien tilanteiden välttelyyn. (Schunk & Pajares 2009, 37.)
Minäpystyvyyden tunteen rakentumiseen vaikuttavat vahvasti myös tunteet ja kehon tuntemukset. Uskomuksia omasta kyvykkyydestä saadaan erilaisten tilanteiden herättäminä kehon ja mielen tuntemuksista. Nämä fysiologiset ja affektiiviset tilat vaikuttavat tilanteesta selviämisen tunteeseen nostavasti tai laskevasti. Esimerkiksi liiallinen tunteiden tulva voi saada tilanteen tuntumaan todellista tilannetta vaikeammalta, minkä seurauksena pystyvyyden tunne vähenee ja tilanteesta suoriutuminen yleensä vaikeutuu. Negatiivinen vaikutus voi aiheutua pelon, ahdistuksen tai stressin tunteista.
Myös ihmisen tavoilla tulkita omia mielialojaan, kipujaan ja vireystilaansa on vaikutusta pystyvyysuskomuksiin. (Bandura 1997, 106, 198.)
Hallinnan ja pystyvyyden kokemuksilla on vaikutusta minäpystyvyyden tunteeseen.
Useat aiemmat onnistumisen kokemukset nostavat minäpystyvyyden tunnetta jo aikomuksen tasolla, kun suoritukseen ryhdytään. Epäonnistumisen kokemukset puolestaan laskevat sitä. Hallinnan ja pätevyyden kokemusten, jotka puolestaan lisäävät motivoitumista, on todettu vahvistavan myös minäpystyvyyden kehitystä kaikkein voimakkaimmin. Onnistumisen kokemukset aiemmissa suorituksissa ovatkin vahvin minäpystyvyyden edistäjä siitä syystä, että se rakentuu hallinnan tunteeseen sekä omien taso-odotusten täyttymiseen. Saavutetun tiedon, itsesäätelyn ja käyttäytymisen osaamisen pohjalta voi vastaava onnistuminen tapahtua uudelleen. Vahvan minäpystyvyyden kehittyminen edellyttää sinnikkyyttä suorituksen ja vaikeuksien suhteen. (Bandura 1982, 126–127.)
2.3 Pystyvyys- ja tulosodotukset
Bandura (1977) jakaa minäpystyvyyden pystyvyys- ja tulosodotuksiin. Ihmisen tuntemilla minäpystyvyysuskomukset näkyvät siinä tavassa, minkälaisiin haasteisiin ja tehtäviin hän tarttuu, millaisiin ponnisteluihin hän valmis tavoitteeseen pyrkiessään. Ihminen puntaroi, miten uutterasti ja millaisin voimavaroin hän pystyy jatkamaan ja kohtaamaan mahdollisia esteitä pyrkiessään kohti tavoitetta. Ihmisen uskomukset ja käsitykset omasta suoriutumisesta määrittävät hänen suhtautumistaan tehtävään. Uskomuksia omista kyvyistä kutsutaan pystyvyysodotuksiksi (efficacy expectations). (Bandura 1977a, 193–
194.)
Tulos- ja pystyvyysodotukset voidaan erottaa toisistaan sen mukaan, miten ne vaikuttavat esimerkiksi opiskelijan toimintaan. Tulosodotukset kohdistuvat lopputuloksen (outcome expectations) arviointiin. Hän saattaa olla tietoinen, että tietynlaisella toiminnalla olisi mahdollista päästä haluttuun lopputulokseen. Mikäli hän epäilisi pystyvyyttään (pystyvyysodotus) saavuttaa haluttua lopputulosta, tulosodotusten sijaan hänen tekemistään ohjaisivatkin epäilyt. Pystyvyysodotukset ovat vaikutukseltaan voimakkaampia ja määrittävät suorituksen tulosta. Omia pystyvyysodotuksiaan aliarvoiva ja epäilevä henkilö saattaa toimia vahingollisesti suoritustaan kohtaan. Pystyvyysodotus vaikuttaa myös vaivannäköön, vastoinkäymisten ja esteiden sietoon. Vahvan kykyuskomuksen omaava on valmis mittaviin ponnisteluihin päästäkseen tavoitteeseensa.
(Bandura 1977, 193, 194.)
Pelkästään edellä esitellyn minäpystyvyyden neljän tietolähteen antama tieto ei anna riittävästi materiaalia minäpystyvyyden vahvistumiseksi vaan tarvitaan myös yksilön omaa kognitiivista prosessointia. Tämä tapahtuu, kun ihminen tekee oman tulkintansa eri tilanteista ja liittää niihin huomioita esimerkiksi henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, tehtävän vaikeustasosta, aikaisemmista onnistumisten tai epäonnistumisten syistä sekä tehtävän vaatimasta panostuksesta. Minäpystyvyys on siis henkilökohtainen, tilannesidonnainen ja monien prosessien kautta muovautunut käsitys omista kyvyistä.
(Bandura, 1977, 79–113.)
Minäpystyvyyden vaikutus ajattelumalleihin tapahtuu kognitiivisten prosessien kautta suoritusta vahvistamalla tai heikentämällä. Ennakointi säätelee käytöstä konkretisoimalla tavoitteet. Se miten yksilö ennakoi tai konstruoi tilanteita tai tulevia tapahtumia, on minäpystyvyyden vaikutusta. (Bandura 1997, 116–117.) Tilanteiden tulkinta on vahvasti yksilön omissa käsissä. Ihmisellä on taipumus minimoida tai unohtaa kokemukset, jotka ovat ristiriidassa hänen uskomustensa kanssa. Omien uskomusten suhteen linjassa olevat kokemukset koetaan merkittävinä ja tärkeinä muistaa. (Linnenbrinck & Pintrich 2003, 21.) Motivationaalisissa prosesseissa ennakointi tapahtuu tavoitteita asetettaessa. Ihminen motivoi itseään ja ohjaa toimintojaan ennakoimalla positiivisia ja negatiivisia tulosodotuksia, asettaa itselleen tavoitteita ja pyrkii välttämään epäonnistumisia.
Minäpystyvyys on olennainen tekijä tällaisessa motivaation kognitiivisessa säätelyssä.
(Bandura 1997, 122.)
Emotionaaliset valintaprosessit ovat mekanismeja, joilla ihmisen tunnetilojen tulkinta ja säätely tapahtuu. Minäpystyvyyden merkitys ajattelun säätelyssä liittyy ihmisen ennakkokäsityksiin tilanteita kohtaan, jotka kokee joko luottavaisena tai uhkana suoriutumiselleen. (Ruohotie 1998, 31.) Ihminen voi vaikuttaa eri valintaprosessien avulla siihen, millaisiin ympäristöihin ja toimintoihin hän suuntautuu. Puoleensa vetäviä ovat sellaiset ympäristöt ja aktiviteetit, joissa ihminen arvelee kyvyillään pärjäävänsä. Mitä korkeampi pystyvyyden tunne, sitä haastavampiin asioihin hän ryhtyy.
Minäpystyvyys voi olla merkittävässä asemassa muovaamassa elämän suuntaa. (Bandura, 1997, 160.)
Minäpystyvyyteen ja suoritukseen voivat vaikuttaa myös tarkkaavaisuuden kohdistuminen, suoritukseen suunnattu ponnistelu, fyysiset ja emotionaaliset tilat, ympäristön olosuhteet, tehtävän vaatimukset, saatavilla oleva tuki ja sen hyödyntäminen.
Ihminen tekee koko ajan enemmän tai vähemmän tietoista havainnointia ja tulkintaa näistä suoriutumiseen vaikuttavista tekijöistä, joilla puolestaan on vaikutusta minäpystyvyyden kokemiseen. Lopulta minäpystyvyyskokemuksen kehitykseen
vaikuttaakin se, miten tehtävän aikaan saamat kokemukset ja tulkinnat niistä jäävät muistiin. (Bandura, 1997a, 79–86.)
Tehokas ja tuloksellinen toiminta vaatii paitsi taitoja, myös ihmisen omaa henkilökohtaista uskoa minäpystyvyyteensä tehtävissä suoriutumisessa. Yksittäisen ihmisen minäpystyvyys ei ole joko hyvä tai huono, koska pystyvyyden taso vaihtelee eri tilanteissa ja tehtävissä. Myös yksilöiden välillä on vaihteluja minäpystyvyysuskomusten muodostumisessa, ja eroja myös siinä, miten ne ilmenevät eri yhteyksissä. Yksilöiden välinen vaihtelu minäpystyvyysuskomuksissa selittää sen, miten henkilöt aivan samoin tiedoin ja taidoin suoriutuvat samasta tehtävästä erilaisella menestyksellä. Syynä ovat henkilöiden keskenään erilaiset tulkinnat omasta minäpystyvyydestä, vaikka henkilöiden kykytasot ovat samat. Minäpystyvyysuskomukset eivät ole pysyviä ominaisuuksia, vaan ne saattavat vaihdella ja muuntua jo yhden suorittamisen aikana, ja ihmisen koko elinaikana ne ovat jatkuvassa muutoksessa Minäpystyvyys kehittyy ja muuntuu erilaisten kokemusten kautta ja taitojen kehittyessä. (Bandura 1997a, 194, 200.)
Minäpystyvyys on tunne- ja tilannekohtaista, mutta on olemassa myös yleistä minäpystyvyyttä. Tutkimuksissa on todettu opiskelijoiden minäpystyvyysuskomusten eroavan yleisistä minäpystyvyysuskomuksista siten, että ne ovat luonteeltaan enemmän eriytyneitä, spesifejä, ja tehtäviin sitoutuneita, ja lisäksi niissä on näkyvissä merkittävästi suoritusta ennustavina aikaisemman suoritustason sekä tehtävä- ja tapaussidonnaisuuden vaikutus. Näin ollen on mahdollista vaikuttaa minäpystyvyysuskomuksiin opiskelumenetelmiä muokkaamalla. (Zimmermann 2000, 89.) Banduran (1977) mukaan minäpystyvyyttä on mahdollista kehittää, jopa tiedostamattaan. Tämä on mahdollista esimerkiksi opiskelijan suoriutuessa pelottavalta vaikuttaneesta tehtävästä, joka todellisuudessa olisi helposti hänen suoritettavissaan taitojensa puolesta. Tässä kohtaa olisi mahdollista oikaista oppilaan tilanne korjaavana kokemuksena, jotta hänen vääristynyt käyttäytymistapansa vältellä tehtäviä vähitellen kokemusten myötä loppuu.
(Bandura 1977, 194.)
3. MOTIVAATIO TUTKIMUSKOHTEENA
Motivaatioteorioita on olemassa runsaasti, ja niillä on oma historiansa. Erilaisia motivaatioteorioita esitellään seuraavassa alaluvussa. Teorioita syntyi tiuhaan tahtiin viime vuosisadan alkupuolella 1930-luvulta lähtien, jolloin aihetta alettiin tutkia.
Motivaatioteorioiden klassikkona voidaan pitää Abraham Maslowin (1943) tarvehierarkiaa, jossa motivaation nähtiin tarpeiden muodostamana eri tasojen kokonaisuutena. Tunnetussa Frederick Herzbergin (1968) hygieniateoriassa työtyytyväisyys- ja työmotivaatiotekijät rajataan toisistaan kaksifaktorisen mallin avulla.
Uudempaan motivaatiotutkimukseen nousi mukaan kiinnostuksen kohteiksi yksilön persoonallisuus, yksilöllinen motivaation vaihtelu ja toimintaympäristöt, jossa näitä ilmiöitä tapahtuu. Salmela-Aro ja Nurmi (2002) toteavat, että motivaatiotutkimus kehittyy yhä ja uusia tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti. (Salmela-Aro & Nurmi 2002, 15–24.)
Martela (2014) nostaa Decin ja Ryanin (2000) artikkelin ”What and Why of Goal Pursuits’” aikamme merkittävimmäksi tieteelliseksi teoriaksi ihmisen motivaatiosta. Sen innoittamana syntyi toista tuhatta uutta itseohjautuvuusteoria-aiheista tieteellistä tutkimusta alle viiden vuoden aikana (Martela & Jarenko 2014, 12). Pitäydyn työssäni enimmäkseen motivaatiota sekä käyttäytymisen säätelyä selittävissä viimeaikaisissa motivaatioteorioissa. Motivaatio on hyvin laaja käsite, ja tässä tutkimuksessa esitellään motivaation ilmiöstä ja käsityksistä vain osa. Se liittyy osana myös minäpystyvyyteen, kuten aiemmin olen maininnut. Tässä tutkimuksessa opiskeluun liittyvää motivaatiota tarkastellaan ilmiönä, sen eri muotoja siinä suhteessa, missä määrin autonomista tai kontrolloitua toiminta on. Tästä syystä tarkastelen motivaatiota Decin ja Ryanin (2000) itsemääräytymisteorian sisäisen ja ulkoisen motivaation muodostaman jatkumon valossa.
(Deci & Ryan 2000, 236.)
3.1 Motivaation määritelmiä
Esittelen seuraavaksi nykyisin yleisimmin tunnettuja motivaation määritelmiä.
Motivaatioteorioista tarkemmin esittelen teoriaa Decin ja Ryanin (2000) mukaan myöhemmässä alaluvussa sekä muita tunnettuja motivaatioteorioita.
Decin ja Ryanin (2000) mukaan motivaatio on energiaa, joka vaikuttaa ihmisen toimintaan ja päätöksen tekoon aktivoimalla vireystilaa, tarkkaavaisuuden suuntaamista, toiminnan käynnistämistä ja sinnikästä ponnistelua (Deci & Ryan 2000, 69). Motivaatio-käsitteen abstraktius ja subjektiivisuus Liukkosen (2006) mukaan selittävät sitä, että kirjallisuudessa ilmenee yli kolmekymmentä erilaista motivaatiota eri näkökulmista käsittelevää teoriaa (Liukkonen 2006, 10).
Oppimisen motivaation tutkimusta on psykologiassa tehty 1970-luvulta lähtien, tuloksena monia teorioita eri lähtökohdista ja näkökulmista ja monenlaisin johtopäätöksin. Motivaatiotutkimuksen tavoitteena on selittää tapoja ja tavoitteita, joita ihminen asettaa toiminnalleen. Se kuvaa ihmisen toimintaa, tavoitteita ja suuntautumista päämääriinsä, jolloin mielenkiinto kohdistuu myös syihin ja tapoihin, jotka saavat ihmisen ponnistelemaan päämäärää tavoitellessaan. Motivaatio on myös huolta herättävä aihe toiminnassa, joka liittyy ihmisten ohjaamiseen. Se on keskeinen ihmisen biologisen, kognitiivisen ja sosiaalisen säätelyn alue. (Byman 2002, 26; Deci
& Ryan 2000, 69.)
Reissin (2009) määrittelemänä motivaatio on yksilön sisäisten sekä hänen kulttuuriseen ympäristöönsä liittyvien motiivien yhdistelmä, jonka mukaan ihminen toimii, kuten toimii (Reiss 2009, 179). Motivaatiota on myös ihmisen sisäinen, tiedostettu tai tiedostamaton päämäärän tavoittelu (Peltonen ja Ruohotie, 1992, 16).
Motivaatio myös nähdään persoonallisuuden osana, jolla on vaikutusta ihmisen päämäärien asetteluun ja käyttäytymiseen (Ruohotie 1995, 18).
3.2 Motiivi
Ihmisen kaiken tekemisen ja toiminnan taustalla jonkinlainen syy eli motiivi.
Motiivin voi luonnehtia olevan toiminnan psyykkinen syy ja toimintaa ohjaava vaikutin, joka saa ihmisen suuntaamaan toimintansa kohti tiettyä tavoitetta. Motiivi voi olla halu, vietti, tarve, yllyke tai vaikutin. Se voi olla suora syy tekemiselle ja nousta esiin ihmisen kohdatessa itselleen merkityksellisen ärsykkeen. Toisaalta motiivi voi olla haave tai kaukaisempi tavoite ja ilmetessään voimakkaana se voi antaa sisällön ihmisen kaikkeen toimintaan. Motiivit siis ovat päämääräsuuntautuneita sekä tiedostettuja tai tiedostamattomia. Motiiveja on monenlaisia, ne voivat olla keskenään päällekkäisiä ja vaikutuksiltaan ristiriitaisia.
Motivaatio voi myös muodostua useista eri motiiveista. (Soini 2006, 21; Ruohotie 1998, 36.)
Motiivit voidaan luokitella monilla eri tavoilla, tavallisimmin käytetty tapa on jakaa ne tarpeisiin liittyviin motiiveihin - biologisiin, sosiaalisiin ja psyykkisiin motiiveihin. Biologisten motiivien merkityksen nähdään liittyvän hengissä pysymiseen ja peruselintoimintojen ylläpitämiseen, niillä on tarve tyydyttää perustarpeita kuten esimerkiksi nälkää, janoa tai seksuaalisuutta. Sosiaaliset motiivit heräävät ja voimistuvat sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Sosiaalisen toiminnan taustalla olevana motiivina on toimia yhdessä, liittyä toisiin, tarve turvallisuuden kokemiseen tai suoriutumiseen sekä vallanhalua. Psyykkiset motiivit puolestaan ovat niitä tunteita, joita tunnetaan, kun ne toimivat motiivina toiminnalle. Psyykkiset motiivit eivät välttämättä tarvitse vuorovaikutusta täyttyäkseen. (Aarnio ym. 2013, 29.)
Motiivit vaihtelevat voimakkuudeltaan. Motiivin intensiteetti ilmenee siinä, miten vahvasti yksilö syventyy asiaansa ja millainen on yksilön tahto voittaa tielle tulevat esteet päästäkseen tavoitteeseensa. Sinnikkyys puolestaan sanelee sen, miten pitkään
tavoitetta jaksetaan tavoitella. Vastakkain esiintyvät motiivit muodostavat motiivikonfliktin. Ristiriita eli motiivikonflikti voidaan jakaa kolmelaisiin tilanteisiin lähestymis- tai välttämismotiivin mukaan. Lähestymis-
lähestymiskonflikti kuvaa tilannetta, jossa ihmisen on valittava kahden haluamansa asian välillä. Tällainen voi olla tunne nuoren saaman kahden mieluisan opiskelupaikan välillä. Lähestymisvälttämiskonflikti puolestaan kuvaa ristiriitaa, joka syntyy, kun oman tahdon ja ulkoisen paineen välillä on ristiriita, esimerkiksi, kun jokin asia on samalla kertaa sekä houkutteleva että vastenmielinen.
Välttämisvälttämis-konfliktin kokeva haluaa kahta asiaa samaan aikaan tai kun ei haluta tehdä mitään, mutta on pakko valita kahden epämieluisan väliltä. (Laine &
Vilkko-Riihelä 2006, 68–69.)
3.3 Sisäinen motivaatio
Motivoitumista tapahtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Tavat eroavat toisistaan siinä, millaisia asioita tekemiseen virittävien ja suuntaavien motiivien taustalla on. Ulkoinen motivaatio tarkoittaa, että tekeminen sinänsä on vain väline tavoitteen tai palkkion saavuttamiseksi.
Silloin tekeminen itsessään ei ole välttämättä lainkaan innostavaa tai mieluisaa, jolloin se saattaa kuluttaa ihmisen henkisiä voimavaroja. Ulkoisesti motivoituneen rooli toimijana näkyy passiivisena, jolloin ulkoinen houkutin eli ulkoinen motivaatio vie ihmistä. (Deci
& Ryan 2008, 702–717.) Tarkasteltaessa motivaatiota ulkoisena ja sisäisenä motivaationa (taulukko 1) voidaan erottaa yksilön oma eli sisäinen tai ulkoa tuleva kannuste. Sisäinen motivaatio on yksilön oma, sisäsyntyinen halu ja syy tekemiseen, kun taas ulkoinen motivaatio on ympäristön tekijöiden aikaansaamaa. Sisäinen motivaatio on vakaampi ja pysyvämpi kuin ulkoinen motivaatio. Sisäisesti motivoituneen ihmisen ei tarvitse pakottautua tekemiseen, eikä tällainen tekeminen kuormita yksilöä kuten ulkoisesti motivoitunut tekeminen tekee. Sisäinen motivaatio on proaktiivista ja tarkoittaa, että ihminen suuntautuu aktiivisesti tekemään häntä innostavia asioita. On myös osoitettu, että ulkoiset palkkiot ja arviointi voivat heikentää sisäistä motivaatiota. Niillä on todettu negatiivinen vaikutus luovuuteen, ongelmanratkaisuun ja tiedonkäsittelyyn. (Martela &
Jarenko 2014, 14.)
Sisäisen motivaation laatua kuvaava termi ”flow”, virtaus merkitsee toiminnan tilannetta, jossa ihminen on keskittynyt ja uppoutunut toiminnasta itsestään syntyvän nautinnon vuoksi, ettei välttämättä huomaa ympäristöään tai sen tapahtumia (Csikszentmihalyi 1990, 19).
Sisäsyntyinen motivaatio tarkoittaa tekemisen olevan sinällään palkitsevaa ja nautinnollista. Sisäsyntyinen motivaatio on vahvaa, mutta luonteeltaan epävakaata, ja siitä syystä pitkäjänteisen ja päämäärään sitoutuvan suorittamisen kannalta sisäistetyn motivaation voimakkuus onkin merkittävä tekijä. Sisäistäkin motivaatiota on mahdollista vahvistaa. (Deci & Ryan 2000, 234.)
Sisäistä motivaatiota on kahta eri muotoa - sisäsyntyinen ja sisäistetty motivaatio.
Sisäsyntyinen motivaatio on mikä on motivaation vahvin muoto, siinä tekeminen itsessään on palkitsevaa. Sisäistetty motivaatio tarkoittaa, että toiminta tuntuu arvokkaalta, koska se liittyy tekijälle itselle tärkeisiin arvoihin ja päämääriin. (Deci &
Ryan 2000, 70‒71; Martela & Jarenko 2014, 14‒15.) On vaikeaa täysin erottaa sisäinen ja ulkoinen motivaatio toisistaan. Toiminta voi sisältää niitä molempia yhtä aikaa, vaikka toisen motiivit voivatkin olla hallitsevampia kuin toiset. (Ruohotie 1998, 38.) Toiminnassa saattaa olla piirteitä sekä ulkoisesta että sisäisestä motivaatiosta siten, että ulkoisissa yllykkeissä on mukana osittain sisäisiä motiiveja. Kun suoriutuminen koetaan itselle tärkeäksi, kuten esimerkiksi haettaessa itselle huomiota tai arvostusta toiminnasta, voi yksilö alkaa kokea suoriutumisen itsekin arvokkaana. (Ryan ja Deci 2000, 68–78.)
Taulukko 1. Sisäisen ja ulkoisen motivaation ominaisuuksia (Martela & Jarenko , 2014)
Ihminen toteuttaa luontaisesti psykologisia tarpeitaan valitsemalla tekemisessä itselleen mielekkään tavoitteen ja tavan. Ihmiset ovat hyvin erilaisia, ja myös sisäinen motivaatio, sen voimakkuus ja motivaation kohteet vaihtelevat yksilöiden välillä sekä yksittäisellä yksilöllä myös eri tekemisten välillä. Kuitenkin on tunnettu tosiasia, ettei kukaan ole sisäisesti motivoitunut kaikkea tai mitään toimintaa kohtaan jatkuvasti.
(Deci & Ryan 2000, 55–57.)
3.4 Ulkoinen motivaatio
Koulunkäynti tai opiskelu liitetään usein ulkoiseen motivaatioon. Ulkoinen motivaatio on reaktiivista ja syntyy ulkoisista syistä. Muiden halusta ja pakotteesta lähtöisin oleville tehtäville on tyypillistä, ettei yksilö itse ole niistä kiinnostunut vaan tehtäviä suoritetaan vaatimuksesta, velvollisuudesta tai jonkun määräyksestä. Tehtävän suorittaminen saattaa olla väline ulkoisen palkkion kuten kiitoksen, arvostuksen saamiseen tai rangaistuksen välttämiseksi. Palkkion välineellinen arvo on merkityksellisempi kuin tekeminen tai sen tuottama ilo. (Deci & Ryan 2000, 68–78.)
Ulkoisen motivaation varassa toimiva yksilö tekee asioita juurikaan itse motivoitumatta, tällöin ulkoisesti säädellyt motiivit eivät ole lainkaan sisäistyneet. Hän toimii vain tilanteen, sosiaalisen ympäristön tai muiden ihmisten vaatimuksesta tehdä
jotakin, jolloin toimintaa säätelevät ympäristön vaateet ja ulkoiset palkkiot. Tehtävä kuormittaa, eikä palkitse tekijää. Tällaista motiivia pidetään sisäisen motivaation vastakohtana, kyseessä on täysin ulkoisesti säädelty, kontrolloitu motivaatio. Sisään kääntyneestä ulkoisesta motivaation säätelystä on kyse, kun ihminen ryhtyy toimintaan välttääkseen ympäristön normien sanelemana ja muiden silmissä häpeän tai ahdistuksen tunteita tai säilyttääkseen itsearvostuksensa. Tällaisen toiminnan motiivin säätely on ulkoista, vaikka sillä on vaikutusta ihmisen tunteisiin. (Vasalampi 2017, 56–
57; Deci ja Ryan 2012, 84–85.)
3.5 Ulkoinen motivaatio voi sisäistyä
Ihmisen elämässä on monia tilanteita, joissa sosiaalisen yhteisön jäsenenä olisi suotuisaa toimia ympäristön odotusten, toiveiden ja vaatimusten mukaisesti.
Esimerkiksi tulevaisuuden suunnittelun tai kouluttautumaan hakeutumisen vaihe voi tuntua nuoresta aluksi ympäristön vaateelta ja pakolta. Oksasen (2014) mukaan ulkoisen paineen luoma ulkoinen motivaatio voi muuttua yksilön omaksi, sisäiseksi motivaatioksi, kun hän ymmärtää ja hyväksyy tilanteen ja saattaa samalla itsekin innostua elämänvaiheeseen liittyvästä muutoksesta. Sisäisen motivaation syntymiseksi tämän kaltaisessa tilanteessa tarvitaan yksilön omakohtaista luottamusta siihen, että hänellä on kykyä hallita elämänsä muutoksia ja nauttia sosiaalisen yhteisön empaattisesta tuesta. (Oksanen 2014, 21–44.)
Ulkoisen motivaation sisäistämisprosessissa yksilö voi integroida ympäristön arvot osaksi omaa arvomaailmaansa, jolloin se sisäistyy sisäiseksi motivaatioksi. Yksilön on tarpeen kokea toiminnassaan autonomiaa, kyvykkyyttä ja yhteisöllisyyttä, jotka edistävät ulkoisen motivaation sisäistämistä. Kun toiminta on pelkästään ulkoisen
motivaation varassa, vailla yksilön omaa motivoituneisuutta, on kyse
amotivaatiosta. Tällaisessa tilanteessa toiminta ohjautuu täysin ulkoa päin, on kontrolloitua, ja henkilön kokemus autonomiasta on täysin olematonta, jolloin henkilö ei näe omakohtaista syytä eikä tarkoitusta toiminnalleen. (Oksanen 2014, 21–44.) Opinnoissa sisäinen motivaatio merkitsee opiskelun tuottamia kokemuksia edistymisestä ja pääsemistä henkilökohtaisiin tavoitteisiin, kun taas ulkoisen motivaation merkitys opiskelijalle on ympäristön antamat konkreettiset palkkiot kuten esimerkiksi arvosanat (Ruohotie 1998, 38–39).
Deci ja Ryan (2000) kuvaavat prosessia ulkoisen motivaation sisäistymisestä kuviossa (kuvio 2), jossa janan toisessa päässä ovat täysin ulkoiset motiivit ja toisessa täysin sisäiset motiivit. Prosessissa ulkosyntyinen toiminnan motiivi voi muuttua sisäsyntyiseksi. Toiminta on ensin ulkoisesti säädeltyä ja ihminen toimii ulkoisen palkinnon kuten rahapalkan, hyväksynnän tai jonkin edun saavuttamisen motivoimana. Motiivien sisäistämisen vaiheiden edetessä yhä autonomisemman säätelyn suuntaan ulkoiset palkkiot menettävät merkitystään samalla, kun ihminen vähitellen hyväksyy toiminnan tavoitteita ja arvoja, eivätkä palkkiot ole enää syy toimintaan, vaan toiminnan motiivina toimii esimerkiksi oma tahto, joka edistää harjaantumista jossakin asiassa. (Deci & Ryan 2000, 236–237.)
Deci ja Ryan (1999) esittävät, että sisäisen motivaation taustalla on psykologinen tarve autonomialle ja kyvykkyydelle. Tehtävät, joissa ihmisen on mahdollista toimia omien halujensa mukaan ja tehtävään riittäviä taitojansa käyttäen, kasvattavat sisäistä motivaatiota, kun taas autonomisuutta kaventava toiminta vähentää sisäistä motivaatiota. (Deci & Ryan 1999, 628.) Ruohotie (1998) katsoo, ettei sisäistä ja ulkoista motivaatiota ole tarpeen täysin erottaa toisistaan.
Motivaation eri muodot voivat esiintyä samanaikaisesti, ja ne voivat täydentää toisiaan. (Ruohotie 1998, 38‒39.) Usein ulkoinen ja sisäinen motivaatio nähdään vastakohtina. Decin ja Ryanin (2002) mukaan ulkoisen motivaation on mahdollista muuttua sisäiseksi. Ulkoinen ja sisäinen motivaatio muodostavat jatkumon, jossa
ulkoisessa motivaatiossa ilmenee muuntumista tekemisen autonomisuuden
mukaan, ulkoinen motivaatio myös vaihtelee sen suhteen, kuinka autonomista se on. Ihminen kokee autonomiaa, kun tekeminen on omaehtoista, eikä lähtöisin ulkoisista vaatimuksista. Ulkoisessa säätelyssä toiminta kohtaa ulkoa päin tulevaa kontrollia, joten se ei tyydytä autonomian tarvetta, eikä siten myöskään motivoi henkilöä. Deci ja Ryan. (2002, 236.)
Kuvio 2. Ulkoisen motivaation sisäistyminen Deciä ja Ryania (2000) mukaillen.
Deci ja Ryan (2000) määrittävät ulkoisen motivaation sisäistämisen olevan prosessi (kuvio 2), jossa ihminen vähitellen omaksuu ympäristön arvoja ja normeja omiksi henkilökohtaisiksi arvoikseen. Sisäistymisen prosessin edistymiseksi parhaalla tavalla tulee yksilön samaistua ympäristön arvoihin, integroida ja hyväksyä ne omaan arvomaailmaansa. Integroitu säätely puolestaan tarkoittaa sitä, että ihminen omaksuu omaksi motivaatiokseen asian, joka tuli hänelle alun perin täysin ulkoisena vaatimuksena. Ulkoisen vaatimuksen vuoksi asia on mahdollista integroitua osaksi omaa itseä. Integroitu säätely on siis kaikkein autonomisin ulkoisen motivaation muoto. Siinä yksilö pitää toiminnan tavoitteita tärkeänä, ja kokee omien arvojensa olevan toiminnan arvojen kanssa yhteneväisiä. Integroitu muoto on kuitenkin ulkoisen motivaation käsitteen alla, koska motiivina ei ole aito kiinnostus tehtävää kohtaan.
(Deci & Ryan 2000, 235– 236, 239.)
Ulkoisista vaatimuksista lähtevä toiminnan motiivi saattaa muuntua sisäistetympään suuntaan siinä määrin, että se johtaa sisäiseen motivaatioon. Kun ulkoisia motiiveja sisäistetään, niiden merkitys muuttuu yksilölle vähitellen sisäisesti merkittäväksi. Se miten voimakkaasti ja missä määrin ulkoisten motiivien sisäistämistä tapahtuu, samassa suhteessa ne muuntuvat lisääntyvässä määrin autonomiseen suuntaan.
Autonomisen motivaation voimasta toimiva ihminen tekee asioita omasta tahdostaan ja sisäisen halunsa mukaan, jolloin työskentely tavoitteiden saavuttamiseksi on tehokkaampaa. Oppimismotivaatiossa itsemääräytyneen motivaation siis ajatellaan ennustavan parempia oppimistuloksia ulkoisen motivaation ohjaamaan opiskeluun verrattuna. (Vasalampi, Salmela-Aro, Nurmi 2009, 332.)
3.6 Itsemääräytymisteoria
Decin ja Ryanin (1980, 2000) kehittämän oppimismotivaatiota käsittelevän itsemääräämisteorian (self-determination theory) mukaan toimintaa ohjaavat motiivit ovat moninaisempia kuin vain ulkoinen ja sisäinen motivaatiojatkumo. Ihmisen hyvinvointi ja tarkoituksenmukainen toiminta oppimisympäristöissä pohjustaa oppimisen edellytyksiä. Itsemääräämisteoriassa oppimisen näkökulmasta motivaation määrää merkittävämpänä nähdään sen laatu. Tämän pohjalta teoriassa korostuukin seikka, ettei toimintaa ohjaa ulkoinen palkkio vaan erilaiset motivaatiotyypit, laadultaan joko sisäisiä tai ulkoisia motivaation lähteitä. (Vasalampi, 2017, 54–55.)
Teoria perustuu kolmeen ihmistä sisäisesti motivoivaan luontaiseen psykologiseen perustarpeeseen, joita pyritään tyydyttämään vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Näitä tarpeita ovat autonomia (autonomy), kyvykkyys (competence) ja yhteisöllisyys (relatedness). Nämä itseohjautuvuusteorian kolme perustarvetta ovat motivaation ja henkisen kasvun kannalta ihmisen jokapäiväisen
hyvinvoinnin perusta. Ne ovat synnynnäisiä ja kulttuuritaustasta tai sukupuolesta riippumattomia, universaaleja tarpeita. (Deci & Vansteenkiste 2004, 25–26.) Autonomia merkitsee sitä, että ihminen voi päättää itse omista tekemisistään. Silloin motivaation tekemiseen tulee ihmisen itsensä sisältä, ei ulkoisista pakoista tai palkkioista. Tekemisen motivaatio on lähtöisin ihmisen omasta halusta ja hän on vapaa päättämään, mitä tekee ja kokee näin tekemisen tavoitteineen merkittäväksi. Ulkoa päin tuleva tekemisen pakko ja kontrolli voivat vähentää iloa ja intoa toiminnasta, vaikka ihminen aluksi olisikin tuntenut motivoituneensa tekemiseen. (Martela &
Jarenko 2014, 31–32.) Vapaaehtoisesti toimiva, itseään toteuttava ihminen kokee tekemisen itsessään palkitsevana, eikä kaipaa siitä palkkiota (Järvinen 2014, 228).
Itsemääräytymisteorian mukaan ihminen pyrkii sisäistämään asioita, jotka ovat hänen ympäristössään hyväksyttyjä tapoja, arvoja sekä sääntöjä. Ihminen, joka sosiaalistuu omaan lähiympäristöönsä, omaksuu siinä vallitsevat käyttäytymissäännöt. Säännöillä on taipumusta muuntua yksilöä sisäisesti motivoiviksi, kun ihmisellä on riittävä kokemus autonomian tunteesta. (Ryan ja Deci 2000, 68–78.) Kyvykkyys tarkoittaa henkilön suoriutumisen ja selviytymisen kokemusta eli hän kokee, että suoriutuu tehtävästä, jota tekee, selviytyy haasteista, hänellä on tehtävän suorittamiseksi tarvittava tieto ja hän osaa ja saa asioita aikaan (Martela & Jarenko 2015, 32).
Yhteisöllisyys on sisäisistä perustarpeista kolmas. Se tarkoittaa ihmisen perustavaa tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Siinä korostuu muiden ihmisten merkitys hyvinvoinnin ja motivaation synnyn kannalta. Yksilö kokee yhteisöllisyyden tunnetta ja molemminpuolisia välittämisen tunteita sosiaalisessa ympäristössään. (Martela &
Jarenko 2015, 60–61.) Yhteisöllisyys ei silti ole välttämätön osa sisäistä motivaatiota ja sen tukemista, koska monia sitoutumista ja motivaatiota vaativia tehtäviä kuitenkin suoritetaan yksin (Deci & Ryan 2000, 70–72).
Autonomisuus ja kyvykkyys ovat tärkeitä sisäisen motivaation muodostumisessa.
Itsensä toteuttaminen puolestaan on osa arvokasta inhimillistä kasvua tukevaa elämää, se tuo ihmiselle tunteen siitä, että hän voi ja saa olla oma itsensä ja toteuttaa itselle arvokkaita ja merkityksellisiä päämääriä. Autonomian ja kyvykkyyden rinnalla on
yhteisöllisyyden kokeminen tärkeää, koska turvallinen ympäristö lisää yhteisöllisyyden tunnetta ja antaa paremmat olosuhteet sisäisen motivaation muodostamiselle. (Martela 2015, 50.) Ihmisen henkilökohtainen elämänvaihe vaikuttaa luonnollisesti motivaation laatuun kulloisenkin elämäntehtävän mukaan.
Näin motivaatio on ihmisen toimintaa säätelevien psykologisten tarpeiden ja viettien tulos muuntuvien arvo- ja valintaprosessien kautta. (Salmela – Aro & Nurmi 2005, 163; Salmela-Aro 2009.)
3.7 Muita motivaatioteorioita
Nykyisin motivaatioteorioiden kirjo on laaja, ja suosituin niistä on Decin ja Ryanin 1970-luvulla esittämä itsemääräytymisteoria (Self-Determination Theory, SDT). Sen ohella on lukuisia muita motivaatioteorioita, joilla on eri painotus tieteenalan mukaan, kullakin tieteenalansa mukaiset termit, määritelmät ja merkitykset motiiville ja motivaatiolle. (Nurmi ym. 2017, 14.)
Muita vallitsevia teorioita ovat Ecclesin (2004) odotusarvoteoria sekä Dweckin (2006) tavoiteorientaatioteoria, joissa motivaatiota tarkastellaan oppijan näkökulmasta (Salmela-Aro 2018, 10–11). Itsemääräytymisteoria esittää kritiikkiä Hullin (1943) tuomaan käsitykseen, jonka mukaan motivoituneen tekemisen päämäärä on tyydyttää ihmisen fysiologisia perustarpeita, kun taas itsemääräytymisteorian mukaan psykologiset perustarpeet ovat sisäisesti motivoituneen käyttäytymisen lähtökohta (Deci & Ryan 2000, 233).
Ecclesin (2004) odotusarvoteoria (expectancy-value theory) perustuu suoriutumista koskevaan odotukseen sekä arvostukseen, jotka yhdessä luovat pohjan ja motivaation oppimiselle. Odotukseen liittyvät seikat kytkeytyvät oppijan minäkäsitykseen sekä tehtävän ja sen kontekstin hyötyarvoon. Arvostus tarkoittaa oppijan suhtautumistapaa opittavaan asiaan tai oppiaineeseen. Kun oppija tietää selviytyvänsä ja tuntee opittavan asian itselleen tärkeäksi, hän myös panostaa siihen ja kokee haluavansa oppia. Oppijan
minäkäsitys suhteessa opittavaan on keskeisessä asemassa, eli miten hän taitava kokee olevansa esimerkiksi matematiikassa. (Viljaranta 2017, 68.)
Dweck (2006) jakoi tavoiteorientaatioteoriassaan oppijat minä- tai tehtäväsuuntautuneisiin (tai tavoite- ja oppimissuuntautuneisiin) oppijoihin.
Minäsuuntautunut oppija kokee usein vaikeaksi oppia uusia asioita, mikä myös motivoi heikosti. Hän haluaa osoittaa olevansa jossakin tehtävässä muita parempi, ja tämänkaltaisen oppijatyypin ajattelutapana on, ettei osaamista voi kehittää. Puolestaan tehtäväsuuntautunut oppija on kiinnostunut itse tehtävästä ja uuden oppiminen on hänestä motivoivaa. Oppimiseen suuntautunut ajattelutapa edistää elinikäistä oppimista ja halua itsensä kehittämiseen. Näin vastoinkäymistenkin ajatellaan olevan mahdollisuus oppimiseen. (Dweck 2006, 3–4.)
Yksi perinteisimmistä ja käytetyimmistä motivaatioteorioista on Alfred Maslowin (1943) tarvehierarkiateoria. Teoria esittää ihmisen perustarpeille perustuvan hierarkisen järjestyksen, jossa ihmisen perustarpeet jäsentyvät viiteen hierarkiseen kategoriaan. Yksilöt pyrkivät täyttämään tarpeitaan edeten järjestyksessä aina kohti seuraavaksi korkeampaa tarvetasoa. Perustarpeiden mukaisia hierarkiatasoja ovat fysiologiset tarpeet, turvallisuuden tarpeet, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, sekä arvostuksen tarpeet ja itsensä toteuttamisen tarpeet. (Maslow 1943, 282–372.)
Prosessiteorioiden suurin kiinnostus kohdistuu tapaan, miten motivaatioprosessit toimivat sekä millä tavalla arvot, tavoitteet, tarpeet ja palkkiot ovat vaikutuksessa toisiinsa ja motivaatioon. Esimerkkinä prosessiteorioista Vroomin oletusarvoteoria (1967) ja Banduran (1977) sosiaalisen oppimisen teoria. Vroomin kehittämä ja myöhemmin Banduran (1977) edelleen kehittämä odotusarvoteoria perustuu siihen, että henkilö ryhtyy tekemään jotakin, mikäli tekemisen seuraukset ovat positiivisempia verrattuna tekemättä jättämiseen ja sen seurauksiin. Odotusarvoteorian mukaan ihminen pyrkii valitsemaan vaihtoehdon, josta arvelee koituvan myönteisimpiä seurauksia.
Odotusarvoteorian keskeisiä käsitteitä ovat valenssi, instrumentaalisuus ja odotukset.
Valenssi on sama kuin arvo tai odotettavissa oleva hyöty. Instrumentaalisuus taas on sitä, että henkilö liittää toisiinsa toimintaan suoraan liittyvät seuraukset ja palkkiot, joita toiminnalla on mahdollista saavuttaa. Odotukset taas ovat sen todennäköisyys, että suunnitellulla vaihtoehdolla on mahdollisuus toteutua. (Juuti 2006 49–50.) Sekä Decin ja Ryanin (2000) teoria, kuten myös Vroomin (1967) odotusarvoteoria käsittävät kolme pääkohtaa, jotka ovat usko tavoitteen saavutettavuuteen, sen tuomaan arvoon ja merkitykseen sekä usko tavoittelun johtavan palkitsemiseen (Viitala 2004, 155).
4. TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET
Ihmisen kokemat tuntemukset, uskomukset ja ajatukset eli sisäiset tekijät vaikuttavat hänen toimintaansa. Myös ulkoiset tekijät kuten saatu palaute ja kokemukset vaikuttavat toimintaan ja muokkaavat ihmisen kognitiivisia prosesseja. Näin ollen ihmisen käytös ja toiminta muovautuvat näiden sisäisten ja ulkoisten tekijöiden ja kognitiivisten prosessien vuorovaikutuksen seurauksena. (Bandura 1989, 1179–1180.)
Motivaatio ilmaisee, miksi ihminen toimii niin kuin toimii. Motivaation voidaan nähdä olevan yksilön toimimaan paneva voima, joka ohjaa häntä saavuttamaan tavoitteen, joka hänelle sillä hetkellä on tärkeä. Motivaatio selittää miksi yksilö tekee tietyt valinnat, tai valitsee tietyn suunnan muista vaihtoehdoista ja jatkaa valitsemallaan polulla, vaikka kohtaisikin vaikeuksia ja ongelmia. (Mullins 1999, 406.)
Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää sellaisia kokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet välivuotta viettävien nuorten aikuisten motivoitumiseen ja minäpystyvyyden vahvistumiseen. Näihin asioihin haen vastauksia kysymyksillä:
1. Miten minäpystyvyys ilmenee nuorten jatko-opintosuunnitelmien laadinnassa?
2. Millaisista asioista nuoret motivoituvat jatko-opintosuunnitelmien tekoon?
5. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
Tämän tutkimuksen taustalla on fenomenologis-hermeneuttinen tieteenfilosofia, jonka näkökulma on perusteltu silloin, kun tutkimuskohteena on inhimillinen elämismaailma ja yksilön (eletty) kokemus, joka on ainutkertainen. Aineistoa kokemuksesta ja koetusta elämästä tuotetaan kirjoittamalla ja haastattelemalla. Tutkijan esiymmärrys tutkimusaineiston tuottamisesta, kuvaamisesta ja tulkitsemisesta. Tutkijan tulkinta on tyyliltään temaattista ja kronologista, kerronta kuvailevaa ja kokemusta esiin tuovaa kirjoittamista. Lisäksi tutkimuksen kieliasu ilmentää tutkittavaa kohdetta. Tässä tutkimusmenetelmässä ja tieteenfilosofisessa näkökulmassa korostuvat edellytykset tutkijan sensitiivisyydestä ja eettisyydestä haastateltavia ja aineistoa kohtaan. (Perttula &
Latomaa 2005, 115.)
Asioita kuvaileva ja laatuun keskittyvä tutkimusote ja halu toteuttaa tutkimus ihmiselämän tapatumia kuvaillen ovat perusteet tämän tutkimuksen kvalitatiiviselle tutkimusasetelmalle. Tätä puoltaa Metsämuurosen, Eskolan ja Suorannan (1998) määrittely, jonka mukaan kvalitatiivinen tutkimus on soveltuva käytettäväksi tutkimuksessa silloin, kun mielenkiinto kohdistuu ihmiselämän yksityiskohtaisiin tapahtumien rakenteisiin sekä yksilöiden muodostamiin merkitysten rakenteisiin.
Laadullinen tutkimusote pyrkii myös kuvailemaan tapahtumia, ymmärtämään toimintaa ja tulkitsemaan ilmiöitä. (Metsämuuronen 2005, 20; Eskola & Suoranta 1998, 46.)
5.1 Tutkimusjoukko
Tutkimusjoukko muodostui kymmenestä (N=10) pohjoiskarjalaisesta nuoresta aikuisesta, jotka olivat viettäneet toisen asteen opintojen jälkeen yhden tai useamman välivuoden.
Nuoret osallistuivat vuonna 2019 Pohjois-Karjalassa Korkeakoulustartti-hankkeen (Korkeakoulustartti 2021) toimintaan, jonka tavoitteena oli ohjata nuoria aikuisia kohti jatkokoulutusta ja tukea heitä koulutusalan valinnassa heidän etsiskellessään itselleen sopivaa koulutusalaa, jolle hakeutua. Nuoret haastateltavat ohjautuivat tutkimukseeni valikoitumalla siten, että korkeakouluohjaukseen osallistuneet nuoret olivat antaneet
alustavan suostumuksensa ryhtyä tarvittaessa haastateltaviksi tutkimuksiin kuten opinnäytetöihin. Haastateltavat olivat iältään 19–28-vuotiaita.
5.2 Aineiston koonti
Aineiston koonnin menetelmänä oli teemahaastattelu valmista haastattelurunkoa käyttäen. Kesän ja syksyn aikana haastattelin kolmea nuorta aikuista heidän asuinpaikkakunnillaan. Sain Korkeakoulustartti-hankkeelta heidän yhteystietonsa ja otin heihin yhteyttä sähköpostitse. Haastateltavat saivat sähköpostitse tiedotteen, jossa oli informaatiota tutkimuksestani, tutkimukseen suostumisesta, tutkijan etiikasta ja yhteystiedot hankkeen suuntaan lisätiedon tarpeen varalta. Vastauksen saatuani sovimme ajankohdan ja paikan haastattelua varten.
Haastattelutapaamiset ovat ainutkertaisia tilanteita. Vieraan ihmisen tapaaminen ensi kertaa haastateltavana ja varsin syväluotaava elämänasioiden avaaminen voi olla haastavaa, siksi vierauden tuntu saattaa tuottaa niukkoja vastauksia. Havaitsin tunnelman rentoutuvan varsin pian keskustelujen alettua. Haastateltavat eivät toisinaan välttämättä muistaneet enää perus- tai lukio-opintojen aikaisia asioita siten, jotta olisivat saaneet aikaiseksi lyhyttä lausetta pidemmän vastauksen, tai heillä ei ollut halua kertoa ehkä negatiivisia muistoja herättävistä asioista. Haastattelijana minun oli huomioitava haastatteluetiikka ja siihen liittyvä vapaaehtoisuus siltä varalta, että haastateltava olisi vastentahtoinen vastaamaan kysymyksiin arkaluontoisista aiheista. Haastatteluvastausten lyhykäisyys on luonnollista, jos haastateltava haluaa pitäytyä rajatussa vastaustyylissä tai vastata vain kysymystä sivuavasti. Haastattelu tuotti joillekin haastateltaville itsereflektion kokemuksia ja palautti jo unohtuneita asioita mieleen. Haastattelun päätteeksi yleensä näkyi haastatellun henkilön väsymys psyykkisestä työstä hänen muisteltuaan kouluaikoja ja läpikäydessä siihenastista elämäänsä.
Kallinen (2015) painottaa sitä, että vuorovaikutus ja sensitiivisyys ovat haastattelutilanteessa keskeisiä. Haastattelussa puheet saattavat liikkua varsin henkilökohtaisissa aiheissa. Haastateltava saattaa odottaa kokemuksistaan kertoessaan haastattelijan osoittavan myötätuntoa esimerkiksi nonverbaalisti, koska haastattelu voi
