Kollektiivinen kapasiteetti – yhteisöllisyys pienen kunnan johtamisessa

LECTIO PRAECURSORIA

Kollektiivinen kapasiteetti – yhteisöllisyys pienen kunnan johtamisessa

Ulriika Leponiemi

Ihmisillä on ollut kautta aikojen tarve kuulua yhteisöihin: sukuun, kylään ja heimoon. En­

sim mäisten yhteisöjen syntyä selittää yksinker­

taisesti eloonjäämistaistelu – ravinnon ja tur van saanti erilaisia uhkatekijöitä vastaan. Hyvin­

vointivaltion myötä nämä uhkatekijät ovat suu­

relta osin hävinneet, mutta tarve yhteisöllisyy­

delle on edelleen ilmeinen. Kunnat muodostavat otollisen maaperän yhteisöllisyydelle. Niitä on olemassa kaikkien kansojen keskuudessa, riip­

pumatta siitä, millaisia moraalikäsitykset ja lait ovat. Alexis de Tocquevillen, 1800­luvun alussa vaikuttaneen filosofin mukaan, ihmiset eivät si­

toudu kuntiinsa siksi, että he ovat syntyneet siel­

lä. He sitoutuvat kuntiinsa, koska liitto itsensä kaltaisten kanssa näyttää olevan heille itselleen hyödyksi. (Tocqueville ja Jansson 2006, 108.)

Yhteisöllisyys muodostuu alueella vallitsevis­

ta sosiaalisista suhteista, jotka edellyttävät yh ­ teisön jäseniltä muun muassa keskinäistä ym­

märrystä ja kykyä asettua toisen asemaan. Yh­

teisöllisyys ei ole vain abstrakti käsite, vaan konkreettiset teot ja toiminta luovat yhteisölli­

syyttä. (Hirvola 2016, 35.) Yhteisössä on suuri voima; juuri yhteisöllisyydellä voidaan selittää esimerkiksi valtavan verkkotietosanakirjan Wikipedian rakentuminen täysin vapaaehtois­

voimin. Mutta miten oppisimme ymmärtämään yhteisöllisyyden dynamiikkaa ja siten valjasta­

maan siinä piileviä voimia hyötykäyttöön? Tä­

hän kysymykseen olen pyrkinyt vastaamaan tut­

kimalla pienten kuntien yhteisöllisiä käytäntöjä, yhteisöllisyydestä kumpuavia menestystarinoita.

Tarkastelen väitöskirjassani yhteisöllisyy­

den uutta luovaa voimaa ja sen merkitystä pienissä suomalaisissa kunnissa. Erittelen niitä olosuhteita ja tekijöitä, mitkä mahdollistavat yhteisöllisyyden menestystarinoiden syntymi­

sen. Kuntalaisten rooleja ja motivaatiotekijöitä

kunnan toimintaan vaikuttamisessa on tutkittu paljon, mutta kuntajohtamisen roolin tarkaste­

lu on tähän saakka jäänyt vähäisemmälle huo­

miolle. Jotta yhteisöllisyyttä osattaisiin hyödyn­

tää paremmin, tarvitaankin tietoa erityisesti juuri johtamisen tarpeisiin. Tutkin yhteisöllisiä hankkeita ja tutkimus etenee alhaalta ylös päin, mikrotason prosesseista systeemitason ymmär­

tämiseen.

Olen tutkimuksessani tarkastellut yhteisölli­

syyttä vahvasti aineistolähtöisesti ja tulkinnut sitä grounded theory ­analyysimetodin avulla.

Tutkimukseni on tapaus yhteisöllisyyden ilmen ­ tymisestä, mutta samaan aikaan sitä voidaan tarkastella myös esimerkkikuvauksena ja malli­

na käsitteen yleisemmästä merkityksestä. Tutki­

mukseni voi siis auttaa ymmärtämään, mistä yhteisöllisyydessä kunnissa on kyse yleensäkin ja auttaa oppimaan siitä, miten yhteisöllisyys rakentuu.

Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta, ihmisen liittymistä ja identi­

fioitumista johonkin sellaiseen, jonka hän kokee arvokkaaksi. Asia tai ilmiö kokoaa ihmiset yh­

teen ja luo keskinäisen yhteyden tunteen, jonka olennaisin merkki on keskinäinen huolenpito.

Yhteisö tarjoaa maaperän tärkeille tarpeille, ku ­ ten yhteenkuuluvuuden, osallisuuden ja tarpeel­

lisuuden kokemiselle. Yhteisön jäsenet ovat kiin ­ nostuneita toisistaan ja haluavat tehdä asioita yhteisönsä hyväksi. Yhteisön jäsenten toimiessa yhdessä yhteisen hyvän eteen ja kootessa voi­

mansa sillä on myös vaikutusvaltaa. (Ks. esim.

Etzioni 1995; Tönnies 1988; Bordieu 1986;

Putnam 2000; Töttö 1996.)

Aktiivinen toiminta rakentaa samalla myös elinvoimaa kuntaan. Se tuo erilaisia palveluita ja virikkeitä kuntalaisille ja vahvistaa näin so­

Hallinnon Tutkimus 40 (1), 78–83, 2021

siaalista pääomaa ja yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan yhteisöllisyys tekee ympäristöstä veto­

voimaisemman ja edistää alueen yrityskannan kilpailukykyä vaikuttaen samalla positiivisesti sekä työllisyystilanteeseen että lopulta kuntata­

louteen. (Ks. esim. Hyyryläinen ym. 2011; Ka­

ta jamäki 2013; Paananen ym. 2014; Haveri ym.

2013; Jäntti 2016; Leponiemi ym. 2012; Matthies 2003.)

Pelkkä rakennettu ympäristö, kuten kunnan muodostama yhteisö, ei takaa yhteisöllisyyden syntymistä, mutta sen avulla voidaan luoda puit­

teet yhteisöllisyyden kehittymiselle, toisin sa­

noen tehdä ihmisten välinen vuorovaikutus hel­

pommaksi. Yhteisön olemassaolo ehkäisee myös syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Yhteisöllinen yh ­ teisö antaa mahdollisuuden ottaa kontaktia muihin alueen asukkaisiin, mutta myös vetäy­

tyä halutessaan syrjään. Yhteisössä voi toki asua myös yksinäisiä ihmisiä, eikä yhteisöllisyys siis ole automaattinen ratkaisu yksinäisyyteen.

Yhteisöllisessä yhteisössä kuitenkin kynnys kon­

taktin ottamiseen on matalampi, koska ihmiset ovat kiinnostuneita toistensa asioista. (Ks. esim.

Sassi 2003; Hirvola 2016.) Tietoisuus toisten ihmisten kiinnostuksesta ja välittämisestä lisää myös turvallisuuden tunnetta. (Ks. esim. Kyttä ym. 2008.) Ihmiset huolehtivat toisistaan ja katsovat esimerkiksi lasten perään liikenteessä.

Kiintyminen alueeseen ja yhteisöön lisää myös alueesta huolehtimista.

Tässä tutkimuksessa tarkoitan kollektiivisella kapasiteetilla koko kunnan saavuttamaa hyö­

tyä, en vain kuntajohtamisen tai kuntalaisten etua. Sosiologi Émile Durkheim (1858–1917) puhuu 1893 julkaistussa Sosiaalisesta työnjaos­

ta ­teoksessaan yhteisössä vallitsevista kollektii­

visista yhteistuntemuksista ja yhteistajunnasta.

Durkheimin määritelmä tukee näin myös aja­

tusta kollektiivista, joka sitoutuneena yksikkönä muodostaa yhdessä kapasiteettia, resurssin, joka on enemmän kuin osiensa summa. (Durkheim 1990.) Siten kollektiivinen kapasiteetti voidaan ymmärtää myös Chaskinin (2001, 295) määri­

telmän kautta: kollektiivinen kapasiteetti muo­

dostuu sekä yhteisön jäsenten inhimillisestä pääomasta, yhteisön verkostojen ja organisaa­

tion resursseista, niiden yhteisestä pääomasta, joka on olemassa yhteisössä ja jonka avulla voidaan ratkaista yhteisiä ongelmia yhteisön hy­

väksi. Mikäli yhteisö ei kokisi saavansa antamal­

leen panokselle hyötyä, se tuskin antaisi kapasi­

teettiaan yhteisön hyödynnettäväksi. Ja toisaalta, mikäli kuntajohto ei kokisi yhteisöllisyyttä mer­

kitykselliseksi ja siis hyötyvänsä kollektiivisesta kapasiteetista, se tuskin tukisi sen syntymistä ja toimintaa. Oleellista on kuitenkin huomata, että yhteisö ei voi korvata kuntaa, sen työtä ja mer­

kitystä. Sekä yhteisöä että kuntaa, kumpaakin tarvitaan ja kumpikin osaltaan tukee toistaan.

Yhteisöllisyyttä ja sen tavoittelua on kritisoitu muun muassa siitä, että yhteisöön kuuluminen voi kahlita yksilönvapautta. Yhdenmukaistavasta ja sitovasta yhteisöllisyydestä esimerkkinä ovat vaikkapa fundamentalistiset uskonnolliset yh­

teisöt ja rikollisjärjestöt. Kriittiselle tarkastelulle on siis myös aihetta, mutta esimerkiksi asuin­

alueiden vapaaehtoiseen, keskinäistä luottamus­

ta lisäävään yhteistoimintaan huoli liiasta yh­

denmukaisuudesta ei erityisesti tunnu sopivan.

(Sassi 2003, 34.)

Luonnollisesti myös tutkimuskunnissa yhtei­

söllisyys on voinut ilmetä negatiivisena jäsenis­

tön jakautuessa esimerkiksi puoluepoliittisten näkemyserojen perusteella tai kuntaliitoskeskus­

teluissa. Keskeistä onkin, että asioista voidaan olla myös eri mieltä. Aineistossa ei korostu pa ­ kottava identiteetti, vaan kollektiivissa on sijaa uusille ja erilaisille toimijoille eikä vain myötä ­ mielisille ja sopiviksi todetuille toimijoil le. Sa­

maan aikaan kuitenkin kuntaidentiteetti toi mii pontimena tehdä ja toimia oman kuntayhtei sön hyväksi. Vastaaviin tuloksiin on tut ki muksissaan tullut myös Hyyryläinen ja Piis pa nen (2013), joiden mukaan identiteettiresurssit vaikuttavat monin tavoin paikalliseen kehittämiseen.

Miksi sitten joissakin kunnissa yhteisöllisyyttä on onnistuttu hyödyntämään poikkeuksellisen hyvin? Tutkimuskunnissa näyttäisi olevan var­

sin vahvat juuret, jotka kannattelevat kuntaa. Se näkyy vahvana identiteettinä, sinnikkyytenä ja uskona selviytymiseen myös tulevaisuudessa.

Näillä kunnilla näyttäisi olevan vahva resilienssi, toimintakykyisyys. (Ks. esim. Norris ym. 2008.) Kunnissa on totuttu siihen, että töitä täytyy tehdä ja että vastoinkäymisistä on aina selvitty.

Kunnissa myös ymmärretään muutoksen ja kehittämisen välttämättömyys. Ilman aktiivista toimijuutta pienet kunnat näivettyisivät ja jäisi­

vät niille kohdistettujen vaatimusten alle. (Ks.

myös Boltanski ja Thévenot 1999; Hyyryläinen 2012.)

Ihmiset yhdessä rakentavat kollektiivin ja yh ­ teisöllisyyden. Yhteisölliset ihmiset ovat kiinnos ­ tuneita yhteistyöstä ja sallivat uusien ideoiden esittämisen ja eteenpäinviennin. He ovat valmii­

ta omalla työllään tekemään asioita yhteisen hy­

vän eteen, vaikka se ponnistuksia, aikaa ja rahaa­

kin vaatisi. Vastaavaan tulokseen on tutkimuk­

sissaan tulleet myös Lehtonen ja Tykkyläinen (2012, 18), joiden mukaan keskeinen kilpailu­

haitta pienissä keskuksissa ja maaseudulla liittyi inhimillisen pääoman puutteeseen.

Yhteisöllisyyden syntyminen ja olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Siihen ei voi ylhäältäpäin pakottaa. Yhteisöllisen toiminnan tehokkuus pohjautuukin siihen, että ongelmien ratkaisemi­

nen lähtee yhteisöstä itsestään. Yhteisö yhdessä tunnistaa ongelmat ja miettii ne keinot, millä se näkee saavutettavan niihin parhaat ratkaisut.

Yhteisöllisyys on myös arvokysymys: minkä­

laisena kuntalaisten rooli nähdään. Siisiäinen (1996) puhuu ”pakotetusta vapaaehtoisuudesta”, siitä miten hyvinvointivaltion ja sosiaaliturvan purkaminen aiheuttavat painetta vapaaehtois­

sektorille, tehtävien siirtyessä niille. Mikäli va­

paaehtoisuuteen pakotetaan (mikä on paradoksi sinänsä), omaehtoisuus katoaa ja osallistujatkin voivat uupua. Mikäli yhteisön toimintaa aletaan ohjaamaan liian voimakkaasti ylhäältä päin, vaarannetaan mahdollisuus hyödyntää kollek­

tiivin kapasiteettia.

Ajan trendinä on, että kansalaisille kehite­

tään erilaisia osallistumisen muotoja. (Ks.

esim. Haveri 2011; Sørensen ja Torfing 2007;

Loeffler 2016; Tuurnas 2016; Lähdesmäki 2003;

Bäcklund ja Paavola 2003.) Huomattavaa kui­

tenkin on, että kuntalaiset eivät välttämättä ajattele toimintaansa osallistumisena, vaan pi­

kemminkin omakohtaista vastuuta ottavana toimintana ja vaikuttamisena. Tässä tutkimuk­

sessa kuntalaiset nähdäänkin juuri tämänlaisena toimijajoukkona, joka ei siis vain tyydy julkisen hallinnon rakentamiin ja toivomiin vaikuttami­

sen kanaviin ja tapoihin, vaan reagoi sillä tavalla, minkä kokee tarpeelliseksi. Keskeistä onkin, sal­

liiko kuntajohto aloitteellisuuden ja aktiivisuu­

den, vai koetaanko ne vain turhana, virkatyötä hidastavana ja hankaloittavana?

Johtamisen pitää tukea ja kannustaa, mutta sen pitää myös antaa tilaa kollektiiville toimia

ja kehittää. Kollektiivisessa kapasiteetissa on kyse myös kaikkien toimijoiden keskinäisestä arvostuksesta ja luottamuksesta. Johto osoittaa, että he ovat aidosti kiinnostuneita kuulemaan ja myös hyödyntämään yhteisön näkemyksiä.

Luken (1998, 37) mukaan johtajan tehtävänä onkin toimia katalyyttinä kollektiivisen kapasi­

teetin hyödyntämisessä: hän kokoaa eri toimijat yhteen ja saa heidät toimimaan yhteistyöllä me­

nestyksekkäästi vuorovaikutuksessa.

Tutkimus osuu keskelle keskustelua, jossa osapuo­

let näyttävät jakaantuvan varsin jyrkästi pää­

kaupunkiseudun ja maaseudun puolestapuhujiin.

Kaupungistuminen on globaali megatrendi ja Suomessakin väestö, työpaikat ja palvelut kes­

kittyvät pääkaupunkiseudulle sekä muutamaan alueelliseen keskuskaupunkiin. Kansainvälisen kilpailun kannalta metropolialue hyvine liiken­

neyhteyksineen, koulutustarjontoineen ja riittä­

vine väestöpohjineen on tärkeä ja hyödyksi koko maalle. Tämän kehityksen kääntöpuolena on, et­

tä valtaosa maan pinta­alasta ja kunnista autioi­

tuu (Ks. esim. Valtiovarainministeriön julkaisu­

ja 2019:18.) ja tämä kehityssuunta saakin osak­

seen myös kritiikkiä. (Ks. esim. Kattilakoski et al. 2011.) Tasapainoisen aluekehityksen kannal­

ta tulisi rakentaa sinne, missä kasvulle on edel­

lytykset. Maaseutumaiset alueet voivat tarjota laadukkaan ja kansainvälisestikin ainutlaatuisen elinympäristön. Suomalainen kuntarakenne on mahdollistanut toimivien elinympäristöjen ja yhteisöjen rakentumisen kuntiin, jotka omalla työllään ovat kehittäneet alueensa ja yhteisönsä laadukasta ja arvokasta elinympäristöä. (Riusala ja Siirilä 2009.) Suomalaisen aluekehityksen nä­

kökulmasta tutkimukseni antaa äänen pienille kunnille tekemällä näkyväksi niissä tapahtuvaa tärkeää innovatiivista kehitystyötä. Paikallisten yhteisöjen voimaannuttaminen on yksi maa­

seutupolitiikan perustavoitteista. Ja kuten myös Hyyryläinen tutkimuksessaan toteaa, maaseu­

dun kehitystä ei siis nähdä mahdollisena ilman paikallisiin olosuhteisiin tukeutumista ja pai­

kallisten toimijoiden vahvaa osallisuutta. (Hyy­

ryläinen 2012, 63.)

Kunnat elävät keskellä suuria muutoksia ja niiden tuomia haasteita. Kuntien vaihtoehtona on joko jäädä seuraamaan yhteiskunnan ja maa­

ilman muutoksia, minkälaisia vaikutuksia niillä on kuntien toimintaan, tai sitten ne voivat ak­

tiivisesti ryhtyä rakentamaan omaa tulevaisuut­

taan. On olemassa kuntia, jotka ovat ajautuneet syvään kriisiin, mutta on myös kuntia, jotka ovat aktiivisesti ryhtyneet kehittämään toimin­

taansa kuten tämäkin tutkimus osoittaa. Onkin keskeistä, että kunnassa löytyy sisua ja uskoa omaan asiaansa. Kun perusta on vahva, kun­

nasta löytyy tahtoa ja luottamusta tulevaan, ja kunnalla on voimaa seistä omien valintojensa takana. Tällöin yhteisö saa kollektiivisen kapa­

siteetin kukoistamaan ja pystyy yhteisön avulla saavuttamaan koko kuntayhteisöä hyödyttäviä asioita. Oleellista on, kuinka kuntajohto ky­

kenee muuttamaan omia toimintatapojaan ja asenteitaan kuntalaisia ja kuntayhteisöä parem­

min osallistavaksi. Tämän tutkimuksen keskei­

nen anti on se, että tulosten perusteella kunnan hallinto ei nykyisillä rakenteillaan ja resursseil­

laan voi olla ottamatta huomioon kuntalaisten kollektiivista kapasiteettia. Kuntalaisten ja kun­

tayhteisön osallisuus on kuntajohtamisen voi­

mavara ja näin ollen sen tulisi olla myös johta­

misen keskeinen intressi.

Yhteisöllisyydestä on tullut suoranainen muo ­ tisana, joka liitetään moneen yhteyteen. Yh tei ­ söllisyyden verhoon yritetään kietoa asioita, jot ­ ka eivät välttämättä täytä yhteisöllisyyden määri ­ telmää. Yhteisöllisyyttä käytetäänkin valitetta­

van usein yhteyksissä, joissa halutaan vain kan­

taa positiivisuuden viittaa. Käsitteellä kun ei tarkoiteta esimerkiksi hyväntekeväisyyttä, sel­

laista toimintaa, jossa työtä annetaan ylhäältä päin esimerkiksi vapaaehtoissektorin tehtäväksi vastikkeetta. Yhteisöllisyys vaatiikin johtajalta ymmärrystä siitä, mistä yhteisöllisyydessä oi­

keasti on kyse ja miten sitä voidaan rakentaa.

Tarve yhteisöllisyyden ymmärtämiselle eri kon­

teksteissa on siis ilmeinen.

Siirtyminen hyvinvointivaltion kulta­ajasta uuteen yhteiskuntarakenteeseen, tekee yhtei­

söllisyyden tutkimisen juuri nyt erityisen ajan­

kohtaiseksi. Julkisen sektorin rooli palvelui den järjestäjänä on voimakkaasti muuttunut, ja Eu­

roopan maissa on ryhdytty entistä enemmän hyödyntämään markkinoita ja kansalaisia pal ­ ve luiden järjestäjinä. Markkinoiden ja yksilön valinnanvapauden kasvaessa myös valta­ ja vas ­ tuurakenteet muuttuvat merkittävästi. Indivi­

dualismin korostuminen ja lisääntynyt markki­

na­ ja kilpailukeskeisyys yhdessä demokratian heikentymisen kanssa, ovat hapertaneet sosiaa­

lisia sidoksia ja yhteisöllisyyttä. Kykeneekö uu ­ si kansalaisten valinnanvapautta korostava mal­

li esimerkiksi takaamaan riittävän ja laaduk ­ kaan palvelun myös niille kansalaisille ja alueil­

le, jotka eivät välttämättä saa ääntään kuu lu viin?

Vastapainoksi globaalisuudelle ja liberalismille paikallisuus, kansalaisyhteiskunta ja yhteisö muodostavat tärkeät instituutiot, joi den mer ­ kitys voidaan nykymuotoisen kehityk sen myö ­ tä nähdä vain entisestään kasvavan. Nyky keskus­

telussa nämä elementit ovat kuitenkin jääneet valitettavan vähälle, elleivät kokonaan unoh­

duksiin tärkeämpänä pidettyjen voimien alle.

HTT Ulriika Leponiemen hallintotieteen alaan kuuluva väitöskirja Kollektiivinen kapasiteetti – yhteisöllisyys pienen kunnan johtamisessa tar­

kastettiin julkisesti Tampereen yliopiston johta­

mi sen ja talouden tiedekunnassa 22.11.2019.

Vas taväittäjänä toimi dosentti Torsti Hyyryläinen Helsingin yliopistosta. Kustoksena toimi HT Jenni Airaksinen Tampereen yliopiston johtamisen ja

talouden tiedekunnasta.

Väitöskirjaan voi tutustua osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978­952­03­1304­3

LÄHTEET

Boltanski Luc ja Thevnot Laurent (1999): The Sociology of Critical Capacity. Teoksessa:

European Journal of Social Theory 2(3), 359–

Bordieu Pierre (1986): The Forms of Capital. 377.

Teoksessa: Richardson John (toim.): Handbook of theory and research for the sociology of edu­

cation. New York: Greenwood, 241–258.

Bäcklund Pia ja Paavola Vesa (2003): Rajatonta osallisuutta – asukas ja paikka tietoyhteiskunnas­

sa. Teoksessa: Tietoyhteiskunnan osallistuva kansalainen. Tapaus Netti­maunula. Bäcklund Pia (toim.). Helsinki: Helsingin kaupungin tie­

tokeskus, 51–61.

Chaskin Robert J. (2001): Building Community Capacity: A Definitional Framework and Case

Studies from a Comprehensive Community Initiative. Urban Affairs Review, 36(3), 291–323.

Durkheim Émile (1990): Sosiaalisesta työnjaos ta.

Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Gaudea­

Etzioni Amitai (1995): New Communitarian mus.

Thinking: Persons, Virtues, Institutions, and Communities. Charlottesville, Va: University of Virginia Press. Retrieved from

http://search.ebscohost.com.helios.uta.fi/login.

aspx?direct=true&AuthType=cookie,ip,uid&d­

b=nlebk&AN=17071&site=ehost­live&­

scope=site&authtype=sso&custid=s4778523 Haveri Arto, Airaksinen Jenni ja Paananen Henna

(2013) Kuntajohtajat muutoksen tulkkeina – ta­

rinoita kuntajohtamisesta. Acta 250. Suomen Kuntaliitto.

Haveri Arto (2011): Kunnallishallinnon uudista­

misen suuret linjat 1980­luvun lopulta nyky­

päivään: linjakkaasta lähdöstä moniin kehitys­

suuntiin. Teoksessa Hyyryläinen Esa ja Viina­

mäki Olli­Pekka (toim.) Julkinen hallinto ja julkinen johtaminen. Acta Wasaensia No 238 Vaasa, 132–145.

Hirvola Aino (2016): Turvallinen kaupunki. Nä kö­

kohtia rakennetun ympäristön suunnitteluun ja toteutukseen. Suomen ympäristö 4/2016. Hel­

sinki, Ympäristöministeriö.

Hyyryläinen Torsti ja Piispanen Sirkku (2013):

Iden titeettiresurssit paikalliskehittämisessä ja muutoskestävyydessä. Helsingin yliopisto, Ru ra ­ liainstituutti. Julkaisuja 32.

Hyyryläinen Torsti (2012): Kuntainstituution kas vun ja erilaistuvan paikalliskehityksen vä­

linen jännite maaseutupolitiikan lähtökohta­

na. Teoksessa: Lundström Niklas ja Virkkala Seija (toim.) Maaseutu, yliopisto ja yhteiskunta Juhlakirja professori Hannu Katajamäen 60­vuo ­ tispäiväksi. Acta Wasaensia no 264. Vaasa: Vaa­

san yliopisto.

Hyyryläinen Torsti, Katajamäki Hannu, Piispa nen Sirkku ja Rouhiainen Vesa (2011): Neo endo­

geenisen maaseutupolitiikan ilmeneminen ky­

lätoiminnassa. Maaseudun uusi aika, 2(2011), 20–38.

Jäntti Anni (2016): Kunta, muutos ja kuntamuutos.

Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tam perensis 2215. Tampere: Tampere Uni versi­

ty Press.

Katajamäki Hannu (2013): Toimivaltaisen kunnan­

osademokratian aika. Teoksessa: Kattilakoski Mari ja Backa Peter (toim.): Uuden lähidemo­

kratian aika. Maaseutupolitiikan yhteistyöryh­

män julkaisuja 2/2013. Tampere: Suomen yli­

opistopaino Oy Juvenes Print.

Kattilakoski Mari, Matthies Aila­Leena ja Rantamäki Niina (2011): Kansalaisosallistuminen maaseu­

dun hyvinvointipalveluissa. Maaseudun uusi aika, 2(2011), 5–19.

Kyttä Marketta, Puustinen Sari, Hirvonen Jukka, Broberg Anna ja Lehtonen Hilkka (2008): Tur ­ vallinen asuinalue: Tampereen Muo tiala suun­

nitelmissa ja kokemuksissa. Yhdys kunta suun­

nittelun tutkimus­ ja koulutuskeskuksen julkai­

suja. B, 93. Helsinki: Yliopistopaino.

Lehtonen Olli ja Tykkyläinen Markku (2012):

Syrjäisten alueiden kilpailukyky keskushakui­

sessa kehityksessä − esimerkkinä Itä­Suomi.

Maaseudun uusi aika 2/2012, 5–20.

Leponiemi Ulriika, Rannisto Pasi­Heikki, Stenvall Jari, Lumijärvi Ismo ja Harisalo Risto (2012):

Kehittämistoiminta kunnissa. Helsinki: Suo­

men Kuntaliitto, Acta, 239.

Loeffler Elke (2016): Co­production of public ser­

vices and outcomes. Teoksessa: Bovaird Tony ja Loeffler Elke toim.: Public management and governance. Third edition. New York:

Routledge, 319–336.

Luke Jeffrey S. (1998): Catalytic Leadership.

Strategies for an interconnected world. San Francisco: Jossey­Bass Publishers.

Lähdesmäki Kirsi (2003): New Public Management ja julkisen sektorin uudistaminen. Tutkimus te­

hokkuusperiaatteista, julkisesta yrittäjyydestä ja tulosvastuusta sekä niiden määrittelemistä valtion keskushallinnon reformeista Suomessa 1980­luvun lopulta 2000­luvun alkuun. Acta Wasaesia 113, Hallintotiede 7. Vaasa: Vaasan yliopisto.

Matthies Aila­Leena (2003): Asukastoiminta so­

siaalisena pääomana – käsitteen operationali­

sointia ja kritiikkiä tapaustutkimuksen pohjalta.

Teoksessa: Hänninen, S., Kangas, A., Siisiäinen, M. ja Hirvonen, J. Mitä yhdistykset välittävät:

Tutkimuskohteena kolmas sektori. Jyväskylä:

Atena.

Norris Fran, Stevens Susan, Pfefferbaum Betty, Wyche Karen ja Pfefferbaum Rose (2008):

Community resilience as a metaphor, theo­

ry, set of capacities, and strategy for disaster readiness. American Journal of Community Psychology, 41(1–2), 127–50.

doi:http://dx.doi.org/10.1007/s10464­007­

9156­6

Paananen Henna, Haveri Arto ja Airaksinen Jenni (2014): Kunta elinvoiman johtajana. Acta nro 255. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Putnam Roert (2000): Bowling alone. The collapse and revival of American community. New York:

Simon ja Schuster.

Sassi Sinikka (2003): Verkko yhteisöllisyyden vah ­ vistajana – onko paikalla väliä? Teoksessa: Tie to ­ yhteiskunnan osallistuva kansalainen. Tapaus Nettimaunula. Bäcklund Pia (toim.). Helsinki:

Helsingin kaupungin tietokeskus, s. 33–49.

Siisiäinen Martti (1996): Yhteiskunnalliset liikkeet, yhdistykset ja hyvinvointivaltio. Teoksessa:

Matthies Aila­Leena, Kotakari Ulla ja Nylund Marianne (toim.): Välittävät verkostot. Tam pe­

re: Vastapaino. 33–48.

Sørensen Eva ja Torfing Jacob (2007): Theories of democratic network governance. Basingstoke:

Palgrave Macmillan.

Tocqueville Alexis de (2006): Demokratia Ame­

ri kassa. Suomentanut Sami Jansson. Helsinki:

Gaudeamus.

Tuurnas Sanna (2016): The Professional Side of

Co­Production. Akateeminen väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 2163. Tampere: Tam­

pere University Press.

Tönnies Ferdinand (1988): Community & society (Gemeinschaft und Gesellschaft). Originally publ.: East Lansing: Michigan State University Press, 1957. New Brunswick: Transaction cop.

1988.

Töttö Pertti (1996): Ferdinand Tönnies – Gemein­

schaft ja Gesellschaft 154–172 ja Émile Durk­

heim – Kaikki on sosiaalista 173–212. Teok­

sessa: Sosiologian klassikot. Gronow Jukka, Noro Arto ja Töttö Pertti. Tampere: Gaudeamus, Tampere­Paino Oy.

Valtiovarainministeriön julkaisuja 2019:18: Kuntien valtionosuusjärjestelmän kehittämistarpeiden esiselvitys. Helsinki: Valtiovarainministeriö.