Hankalan viran haltija näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 63 KIRJALLISUUS

kosken tehdasyhteisö, Järjestö- nuorten liiton nuorisotoiminta ja sisällissodan käsittely rajantakai- sessa Punainen Karjala -lehdessä.

Sain näiden käsittelyiden pohjalta tietooni koko joukon uusia asioita.

Mielestäni kirjaa vaivaa kui- tenkin se, että käsittelyn ajallinen perspektiivi jää useimmissa kir- jan artikkeleissa joko sisällissota- aikaan tai sen jälkeisiin vuosikym- meniin. Ainoan poikkeuksen tässä muodostavat lähinnä työparin Han- nu Itkosen ja Arto Nevalan sekä Hentilän kirjoittamat tekstit, jois- sa tarkastellaan myös sitä, millai- sia tulkintoja tapahtumista on tehty meidän aikanamme. Kysymys siitä, miten ”sisällissodan jäljet” vaikutta- vat tällä hetkellä meissä itsessäm- me tai Heikki Ylikangasta sitee- raten, kuinka ”mennyt meissä”

ilmenee, jää lopulta hiukan avoi- meksi kysymykseksi. Suomalaisten nykytuntemuksia koskeviin asioihin enimmäkseen vain viitataan, vaik- ka sekä kirjan nimi että johdanto herättävät tietyllä tapaa oletuksen, että näkökulmaa suunnattaisiin sel- västi ja keskitetysti myös meidän aikaamme asti.

Suurempi panostaminen tä- hän olisi ollut perusteltua. Kuten johdannossakin todetaan, sota koskettaa edelleen syvästi joita- kin ihmisiä. Sadan vuoden takai- set tapahtumat saattavat herättää yhä vahvoja tunteita ja on ihmi- siä, jotka ovat oman suvun ko- kemusten pohjalta selvästi joko valkoisen tai punaisen puolen pe- rillisiä, sitä kautta toisinaan perin- teenvaalijoitakin. Valkoisen tai pu- naisen tradition vaikutus ilmenee paikallisillakin tasoilla, kun esimer- kiksi Forssan kaupunginhallitus teki vuonna 2017 päätöksen Lotta Svärd -patsaan sopimattomuudes- ta kaupungin imagoon. Lahdessa puolestaan on kiistelty Mannerhei- min patsaan siirtämisestä nykyi- seltä keskeiseltä paikaltaan ”jon- nekin sivummalle”.

Teoksella on silti vahva paik- kansa ja merkityksensä. Kirjassa olevista paikallisista tutkimuksista on helppo rakentaa laajemmalle tasollekin saatettavia johtopäätök-

siä, kuten Warsellin tarkastelusta punaorpojen hoidosta Ruovedel- lä. Sama pätee Itkosen ja Nevalan selvitykseen siitä, mitä Varkaudes- sa tapahtui vuonna 1918, millaisia vaikutuksia punakapinallisten suu- rimääräinen teloittaminen jätti yh- teisöönsä ja miten tapahtunutta verilöylyä on tulkittu jälkikäteen.

Varkauden tapahtumat vaikutuksi- neen ja tulkintoineen ovat oikeas- taan vertauskuvallista tarinaa itse Suomesta, vaikkakin pienemmäs- sä mittakaavassa.

AKI ALANKO

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja hist- riaan erikoistunut kriitikko ja toimittaja.

Hankalan viran haltija

Keskeinen henkilö Suomen asi- oiden hoitajana Pietarissa auto- nomian ajan alkupuolella oli 30 vuotta kreivi Robert Henrik Reh- binder. Tähän nähden on erikois- ta, että kattavampaa ajanmukais- ta esitystä hänen elämästään ja toiminnastaan ei toistaisek- si ole ollut saatavilla. Aikaisem- min muun muassa vapaaher- ra Lars Gabriel von Haartmanin elämäkerran kirjoittanut Kristii- na Kalleinen on siis Rehbinder-

tutkimuksellaan tarttunut sekä kiinnostavaan että tärkeään ai- heeseen. Ministerivaltiosihtee- rinviraston toiminnasta on puo- lestaan Osmo Jussila kirjoittanut tutkimuksen, jonka käsikirjoituk- seen Kalleinen usein viittaa. Tun- tematta lainkaan Jussilan käsi- kirjoitusta voi epäilemättä sanoa, että Kalleisen ja Jussilan teokset ovat kiinnostavia rinnakkain luet- tuna. Yhtenä keskeisenä lähdema- teriaalina on Kalleisella ollut Reh- binderin kirjeenvaihto ja ranskaksi julkaistu omaelämäkerta. Tutki- muksessaan Kalleinen on myös voinut oikoa eräitä aikaisempia käsityksiä.

Kalleinen on nimennyt tutki- muksensa ”henkilölähtöiseksi elä- mäkerraksi”, jolloin ”kohdehenkilö on vain keino analysoida laajem- pia ilmiöitä”. Samalla hän kuiten- kin puhuu muotokuvasta ja hen- kilökuvasta. Terminologia olisi voinut olla tarkempaa ja yksiselit- teisempää, mutta Kalleisen teok- sessa henkilön kuvauk sen kautta todella päästään tarkastelemaan laajempia ilmiöi tä. Teos on myös kattavampi esitys Rehbinderis- tä kuin alaotsikko ilmoittaa, tosin hänen lapsuutensa ja nuoruuten- sa ajalta tietoja on säilynyt sangen vähän. Kalleinen tuo kuitenkin sat- tuvasti esille Porthanin perinnön Rehbinderin toiminnassa ja ajatte- lussa. Tekijä mainitsee Porthanin arvion, jonka mukaan Rehbinder oli hiljainen ja kunnollinen nuo- ri mies, mutta jättää mainitsemat- ta arvion jälkiosan, jossa Porthan totesi oppilaastaan, että tämä ei ollut mikään nero, mutta ei myös- kään tyhmä.

Viranhoidon monipuolisuus Virassaan Rehbinder joutui kä- sittelemään mitä moninaisim- pia Suomea koskevia asioita.

Ne vaihtelivat yliopiston siirros- ta tullitariffeihin ja Viipurin läänin lahjoitusmaakysymyksestä val- tiopäivien koolle kutsumiseen. Kir- jeenvaihdon ja Pietariin saapunei- den asiakirjojen ohella asioiden hoitaminen vaati myös matkoja ja tarkastusmatkoja Suomessa. Se

64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 KIRJALLISUUS

on kuitenkin jäänyt mainitsemat- ta, että Rehbinder joutui käsittele- mään myös Siperiaan karkottamis- ten toteuttamista. Alpo Juntusen (1983) mukaan asiaa koskeva käs- kykirje oli Rehbinderin ansiota.

Kun käskykirjeen perusteella kus- tannukset siirtyivät Suomelle, väl- tettiin hankaluuksia, joita venä- läisten virkamiesten kanssa olisi voinut tulla. Käskykirje osoitti Jun- tusen mielestä Rehbinderin va- rovaisuutta – tämä käsitys tukee osaltaan myös Kalleisen antamaa kuvaa Rehbinderin varovaisuu- desta.

Ruotsia (Tukholma ja Norrkö- ping) ja Venäjää (lähinnä Pieta- ri ja Moskova) lukuun ottamatta Rehbinder ei näytä käyneen lain- kaan ulkomailla. Kalleisen esityk- sestä käy havainnollisesti ilmi, miten Rehbinder koki virkansa raskaana taakkana, mikä aiheut- ti masennustiloja ja eroaikeita. Yli- oppilaiden mellakoiden aikana Rehbinder kirjoitti heittäytyvänsä mieluummin Nevaan kuin toimi- vansa välittäjänä asiassa. Eräässä yhteydessä hän kirjoitti kärsivän- sä ”tulesta ja liekeistä” ja olevan- sa ”väsynyt, surullinen ja levoton”.

Välillä hän toivoi suorastaan kuo- levansa. Muutkin aikalaiset koki- vat virkansa hankalaksi. Kenraali- kuvernööri F. G. von Steinheililla oli tapana ”pyytää eroa tuon tuos- takin heti kiivastuttuaan jostain asiasta”. Kalleinen referoi sattu- vasti myös Rehbinderin luonneh- dintoja kenraalikuvernööri A. S.

Menšikovin reaktioista: erään eh- dotuksen kuultuaan Menšikov

”kuohui kuin samppanja ja kiljui joutuvansa holhouksen alaisek- si” ja oli aina pyörtymäisillään kau- husta kuultuaan sanan ”puolue”.

Hankaluuksia Rehbinderillä oli riittämiin. Niitä olivat aiheuttamas- sa suomalaisten keskinäinen eri- mielisyys, turkulaiset, Upsalasta tulleet vaikutteet, ylioppilaat ja yli- opiston professorit ja muut opet- tajat, hankalat virkamiehet, jot- ka kiukuttelivat (esimerkiksi J. F.

Aminoff) tai olivat päättämättömiä (kenraalikuvernööri Menšikov) tai vaikkapa postin epäluotettavuus.

Väliin Rehbinder kuvitteli joutu- neensa epäsuosioon, välillä hän näki juonittelijoita ympärillään ja saattoi nähdä uhkakuvia sielläkin, missä niitä ei ollut. Rehbinderil- le oli tyypillistä ympäröidä itsensä luotettaviksi katsomillaan ystävil- lä. Hän oli jopa mieluummin ilman apulaista kuin työskenteli sellai- sen apulaisen kanssa, johon ei voinut luottaa. Sanottiinpa, että hän ei luottanut kehenkään muu- hun kuin itseensä.

Tutkimuksesta välittyvät ha- vainnollisesti Rehbinderin suhteet lähimpiin työtovereihin. Samalla Kalleinen korjaa aikaisempaa ku- vaa Rehbinderin suhteesta von Haartmaniin (suhde oli aikaisem- min käsitetty huonoksi). Hän myös arvostelee Kansallisbiografias- sa esitettyä näkemystä Rehbinde- rin vaikutusvallan vähenemisestä vuoden 1831 jälkeen. Kansallis- biografian 8.2.2018 päivitetys- sä verkkoversiossa Kalleisen teos mainitaan, mutta näkemystä vai- kutusvallan vähenemisestä ei ole muutettu.

Niin menestyksekkäästi kuin Rehbinder virkaansa hoitikin, kaik- kia ajamiaan asioita hän ei saanut läpi. Eräissä asioissa hän erehtyi tai suoritti virhearvioinnin. Turus- ta saatujen negatiivisten kokemus- ten perusteella hän oli esimerkiksi vakuuttunut siitä, että Helsinkiin ei tarvittu poliisilaitosta. Sellainen kui- tenkin perustettiin vuonna 1826.

Suuriruhtinaskunnan etu- vartiossa saa havainnollisuut- ta muun muassa sen kautta, että siinä on nostettu esille eräitä yk- sittäisiä tapahtumia, joihin virka- miehet joutuivat reagoimaan. Sel- lainen on esimerkiksi Nevajoen tulva 1820-luvulla. Tulva oli var- sin katastrofaalinen ja johti Pieta- rin kuolleisuuden kaksinkertaistu- miseen lavantaudin seurauksena.

Veden noustessa C. G. Manner- heim (myöhempi Viipurin hovi- oikeuden presidentti ja tunnettu hyönteistutkija) sai von Haartma- niin liikettä muistuttamalla, että tällä oli kellarissa 500 pulloa hy- vää viiniä. Molemmat osallistuivat pullojen pelastamiseen. Mutta tul-

vaa jouduttiin käsittelemään myös Suomessa ja sitä koskeva toimen- pide aiheutti maassa polemiikkia.

Suomen senaatti päätti nimittäin lahjoittaa valtion varoista 300 000 ruplaa tulvan tuhojen korjaami- seen. Toimenpidettä arvosteltiin sen takia, että senaatti oli hieman aikaisemmin päättänyt olla myön- tämättä 100 000 ruplaa tulipalosta kärsineelle Oululle. Tulvan uhrien avustamista pidettiin kuitenkin po- liittisesti tärkeänä.

Uutteruudesta palkitaan Kalleisen tutkimuksesta hahmot- tuu kuva Rehbinderistä erittäin työteliäänä henkilönä, joka hoi- ti menestyksellisesti hankalaa vir- kaansa kolme vuosikymmentä.

Kun ottaa huomioon, että hän py- syi virassaan niinkin kauan, on ymmärrettävää, että hän joutui luovimaan eri intressien välillä.

Kalleinen korostaakin Rehbinderiä keskitien kulkijana ja viittaa sattu- vasti C. J. Walleenin sanoihin, että tämän elämänohjeena oli ”modus in rebus” (”kohtuus kaikessa”).

Vaivoistaan Rehbinder palkit- tiin runsaskätisesti. Vuonna 1817 hän sai korkean Pyhän Vladimi- rin 2. luokan kunniamerkin, kreivin arvoon hänet korotettiin vuonna 1826, valtiosihteeristä hänet koro- tettiin ministerivaltiosihteeriksi ja todelliseksi salaneuvokseksi vuon- na 1834. Juuri ennen kuolemaan- sa vuonna 1841 hänet valittiin val- takunnanneuvoston jäseneksi.

Yliopisto muisti häntä kunniatoh- torin arvolla. Virkauransa alku- vaiheissa, Ruotsin vallan aikana vuonna 1802, hän oli saanut ka- marijunkkarin arvon. Reh binderin myöhempiä kunniamerkkejä ei mainita. Rehbinderin saamien kun- nianosoitusten valossa hänen uransa oli jatkuvasti nousujohtoi- nen, jos niin voi sanoa urasta, joka tapahtui suurimmaksi osaksi yh- den viran puitteissa. Pituudessaan ja menestyksellisyydessään se ei kuitenkaan suomalaisten osalta ollut täysin poikkeuksellinen: Reh- binderin seuraaja, kreivi Alexan- der Aminoff pysyi virassaan yli 30 vuotta, Mannerheimin sotilasura

KIRJALLISUUS TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2019 65

Venäjällä kesti liki 30 vuotta ja Otto Ville Kuusinen oli vallan kor- keimpien piirien välittömässä lä- heisyydessä Neuvostoliitossa yli 40 vuotta.

Rehbinderin kuoleman jälkei- sistä kunnianosoituksista Kallei- nen mainitsee muistomitalin ja Walleenin muistokirjoituksen Fin- lands Allmänna Tidningissä (sitä olisi kannattanut siteerata laajem- minkin). Sen sijaan hänen hau- tajaisistaan Pietarissa ja yliopis- ton surujuhlasta ei kerrota mitään.

Näistä Rehbinderin nauttimaa suurta arvostusta kuvastavista ta- pahtumista kirjoitti aikoinaan Aug.

Schauman muistelmateoksessaan Kuudelta vuosikymmeneltä Suo- messa. Schauman on myös mai- ninnut siitä, että hänen lapsuu- denkotinsa kirjojen joukossa oli Rehbinderin Underdånig berättel- se om Storfurstendömet Finlands tillstånd och förvaltning från år 1826 till närvarande tid.

Virkamiesten kielitaito Useaan otteeseen Kalleinen mai- nitsee hallintoviranomaisten kie- litaidosta esittämättä kuitenkaan kokoavampaa katsausta. Rehbin- der itse osasi venäjää hyvin hei- kosti, mutta Pietarissa asioiden hoito sujui ranskaksi, jolla hän kir- joitti myös toistaiseksi julkaise- mattoman ja suomentamattoman omaelämäkertansa. Päinvastoin kuin Rehbinder, von Haartman osasi hyvin venäjää, samoin kuin C. G. Ottelin, jonka piispaksi ni- mittämiseen Rehbinder oli rat- kaisevasti vaikuttanut. Venäjää taitamattomien joukkoon kuu- lui Walleen. Hänen Rehbinde- rin kanssa käymänsä kirjeenvaih- to oli ranskaksi. Kerran Walleen kirjoitti kuitenkin ruotsiksi, eli ku- ten Kalleinen kertoo: ”Kirjettä kir- joittaessaan Walleen oli ilmeisen kiihtyneessä mielentilassa, jolloin ehkä oli parempi turvautua äidin- kieleen, ’den gamla ärliga svens- kan’ ilman ranskankielen vaati- mia koukeroita.” Kalleiselta jää mainitsematta se, että Rehbin- der, ”Palwelusta tekevä H. M. Kej- sarin tykönä Suomen Asioisa”, oli

joutunut tarkastamaan Aleksante- ri I:n hallitsijanvakuutuksen suo- men kielen ja vahvistamaan sen oikeaksi. Joitain kiinnostavia seik- koja Rehbinderin ja Alexander Armfeltin suhteista kieliin sisältyy lukuun ”Kysymys suomesta ja ve- näjästä 1835–1837” Matti Klingen teoksessa Poliittinen Runeberg (2004), joka ei ole Kalleisen läh- dekirjallisuuden joukossa. Klingen teoksesta olisi löytynyt myös lisä- näkökohtia Ottelinin piispaksi ni- mitykseen ja tämän kiinnostava kirje Rehbinderin kuoleman joh- dosta. Rehbinderin toiminta Rune- bergin suosijana ei Kalleisen tutki- muksessa ole esillä.

Suomen kenraalikuvernööri A. A. Zakrevski ei puhunut ruotsia eikä suomea, joten niiden suoma- laisten kanssa, jotka eivät osan- neet venäjää tai ranskaa, hän jou- tui käyttämään tulkkia ja kaikki asiakirjat ja kirjeet oli käännettä- vä hänelle venäjäksi. Ulkominis- terinä toiminut saksalaissyntyinen kreivi K. R. V. Nesselrode puoles- taan osasi venäjää vain heikosti.

Omituisimman vaiheen kielten se- kamelskassa muodostaa Suomen lähetystön käynti onnittelemassa keisari Nikolai I:tä valtaistuimelle nousun johdosta. Papiston edusta- jan puhetta Rehbibder joutui tulk- kaamaan, ”mutta kesken kaiken edustaja päättikin osoittaa osaa- vansa ranskaa, jota äänsi kuiten- kin niin huonosti, ettei sitä kukaan ymmärtänyt, ja keisari puolestaan puhui niin nopeasti, ettei siitäkään luultavasti saanut kukaan selvää”.

Rehbinderin miestä ”tilannetta ul- kopuolelta seuraava olisi voinut kuolla nauruun”.

Kalleisen tutkimus on kirjoi- tettu yleisesti ottaen sujuvasti ja havainnollisesti. Tekstiin on kui- tenkin jäänyt valitettavan paljon virheitä erisnimien ja vieraskie- listen sanojen oikeinkirjoitukses- sa sekä painovirheitä. Mukana on myös joitain epätarkkuuksia: Port- hanin syntymävuosi ei ole 1729 vaan 1739 eikä hän ollut Daniel Jusleniuksen sisarenpoika vaan veljentyttären poika. Henkilöha- kemisto on varsin puutteellinen.

Jälleen joutuu myös kysymään, mikä vastuu tällaisissa asioissa on kirjoittajan ohella kustantajalla ja miten lausunnonantajat ovat niihin käsikirjoitusvaiheessa puuttuneet.

Teoksessa on havainnollinen kuvitus. Godenhjelmin vuosikym- meniä Rehbinderin kuoleman jäl- keen maalaaman muotokuvan rinnalla olisi mielellään nähnyt J. E. Lindhin maalaaman vaikut- tavamman muotokuvan. Otteli- nin väitöskirjan hylkäystä koske- van selostuksen yhteydessä jää mainitsematta, että asiaa ovat ai- kaisemmin käsitelleet Herman Råbergh, Martti Ruutu ja Eino Mur- torinne. Lisäyksenä on syytä mai- nita, että Suomen Sanan osassa 17 on suomennettuna Rehbinderin teksti ”Suomen vuoritoimi ja teolli- suus vv. 1826–36”.

H. K. RIIKONEN

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (emeritus).