Museoihin arkistoidut. Asiakirjallinen kulttuuriperintö valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmissa

Museoihin arkistoidut

Asiakirjallinen kulttuuriperintö valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmissa

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Asiakirjahallinnan ja arkistoalan pro gradu -tutkielma Maaliskuu 2021 Tekijä: Marko Rikala Ohjaajat: Kimmo Katajala ja Lauri Partanen

Tekijä: Marko Rikala Opiskelijanumero: 290906

Tutkielman nimi: Museoihin arkistoidut. Asiakirjallinen kulttuuriperintö valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmissa

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 91 + 1 liite

Aika ja paikka: maaliskuu 2021, Joensuu

Asiakirjahallinnan ja arkistoalan pro gradu -tutkielma käsittelee valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmiin kulttuurihistoriallisessa päätearkistotarkoituksessa tallennettuja arkistoaineistoja. Tutkimuskohteena ovat Suomessa toimivien 17 valtakunnallisen vastuumuseon kokoelma-arkistojen aineistot, niiden hankintapolitiikan säätelemät kartunnan periaatteet sekä museaalisten arkistojen hallinta ja resurssit. Keskeisenä tutkimustehtävänä on lisäksi selvittää, millaista on arkistoaineistojen arvonmääritys kohdemuseoissa. Tarkastelun kohteena on myös, kuinka tallennuspäätökseen vaikuttava arvonmääritys suhteutuu arkistoaineistojen käyttöfunktioihin museoissa. Lähdeaineistona ovat vastuumuseoiden kokoelmapoliittiset ohjelmat, niille tehty kyselytutkimus ja neljän museon arkistoista vastaavien työntekijöiden teemahaastattelut. Tutkimusmenetelmät ovat pääosin laadullisia.

Valtakunnalliset vastuumuseot ovat pääpiirteissään jaoteltavissa kolmeen ryhmään.

Ryhmittelyn perusteena on niiden kokoelmissa olevien arkistoaineistojen laajuus, museon profiili oman tallennusalueensa arkistoja säilyttävänä toimijana ja arkiston painoarvo museon toiminnassa sekä suhteessa museon muihin kokoelmiin. Ensimmäisen ryhmän museot vertautuvat lähinnä varsinaisiin yksityisarkistoihin ja palvelevat laajasti museon ulkopuolisia tutkija-asiakkaita. Toisessa ryhmässä arkistot toimivat lähinnä museon päivittäisen toiminnan ja museotyön tukena. Kolmannen kategorian museot ohjaavat pääsääntöisesti niille tarjotut arkistoaineistot oman toimialansa varsinaisiin arkistoihin. Kohdemuseoissa käytetään arkistojen arvonmäärityksessä arkistoteoriaan pohjautuvia metodeja, eikä museologian paremmin esineiden arvonmääritykseen soveltuvia periaatteita. Keskeinen arvoa määrittävä seikka on sopivuus museon tallennusvastuualueeseen, mutta myös aineiston välineellinen arvo museon toiminnalle. Arkistoaineistoja käytetään museoissa etenkin tietopalvelun ja tutkimuksen lähteinä, mutta myös muun muassa näyttelytoiminnassa.

1 Johdanto ... 4

1.1 Valtakunnalliset vastuumuseot muistiorganisaatioiden rajapinnalla ... 4

1.2 Tutkimuskohteen rajaukset ja tutkimuskysymykset ... 5

1.3 Keskeiset käsitteet ... 7

1.4 Tutkimusaineisto ja -menetelmät ... 9

1.5 Tutkimusperinne ... 13

2 Valtakunnalliset vastuumuseot ja kokoelmapolitiikka ... 15

2.1 Tie erikoismuseoista vastuumuseoiksi ... 15

2.2 Kokoelmapoliittisten ohjelmien taustaa ... 18

2.3 Valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmatehtävät ... 20

3 Valtakunnallisten vastuumuseoiden arkistoaineistot luupin alla ... 24

3.1 Laajuus, kartunnan historia ja lahjoittajatahot ... 24

3.2 Asiakirja-aineiston ilmenemismuodot museokokoelmissa ... 28

3.3 Tallennusaluerajaukset arkistojen säilyttämisessä ... 33

3.4 Resurssit museaalisissa arkistoissa ... 37

4 Arkistojen arvoa määrittämässä ... 42

4.1 Arkistotieteen näkemyksiä arvonmäärityksestä ... 42

4.2 Schellenbergiläisiltä juurilta henkilöarkistojen arvonmääritykseen ... 45

4.3 Arvonmäärityksen lähtökohtia museologiassa ... 50

4.4 Arkistojen arvo valtakunnallisissa vastuumuseoissa ... 56

5 Arkistoaineistojen käyttö valtakunnallisissa vastuumuseoissa ... 62

5.1 Arkistoaineistot tutkimuksessa ja tietopalvelussa ... 65

5.2 Arkistoaineistot näyttelytoiminnassa ... 72

6 Johtopäätökset ... 77

Lähteet ja kirjallisuus ... 81

Liite 1. Kysely valtakunnallisten erikoismuseoiden arkistoaineistoista ... 92

1 Johdanto

1.1 Valtakunnalliset vastuumuseot muistiorganisaatioiden rajapinnalla

Arkistot, kirjastot ja museot ovat tahoillaan vastuussa yhteisen kulttuuriperintömme tallentamisesta, säilyttämisestä ja saataville asettamisesta. Nämä muistiorganisaatiot muodostavat kollektiivisesti julkisen ja organisoidun ”yhteiskunnan muistin”, vaikka niiden tallennusvastuut kohdistuvatkin ensisijaisesti omille, aineiston ominaisuuksien perusteella eroteltaville kulttuuriperinnön alueilleen: arkistoaineistoon (arkistolaitos¹), kirjoihin ja muuhun julkaistuun materiaaliin (kirjastolaitos) ja artefakteihin eli esineisiin, taideteoksiin ja luonnonhistoriallisiin näytteisiin (museolaitos).²

Käytännössä muistiorganisaatioiden tallennustoiminnan ja niiden kokoelmissa olevien erilaisten kulttuuriperintöaineistojen rajapinnat ovat kuitenkin häilyviä, ja esimerkiksi museoiden kokoelmissa on yleisesti arkistoaineistoksi luettavaa materiaalia. Tällaisia muistiorganisaatioiden rajat ylittäviä objektityyppejä tallentavia tahoja, kuten arkistoaineistoa tallentavia museoita tai kirjastoja, voisikin kutsua tietynlaisiksi kulttuuriperintöalan hybridilaitoksiksi³. Eri muistiorganisaatioille on silti tyypillistä omanlaisensa teoria, metodologia ja käytännöt aineistojen käsittelyssä, ja niiden piirissä toimivien professioiden taustalla on omat koulutusohjelmansa ja teoriaperinteensä arkistotieteen, informaatiotutkimuksen (kirjastotieteen) ja museologian muodossa. Tutkimuksellinen mielenkiintoni kohdistuu rajattuun osaan suomalaista museokenttää, valtakunnallisiin vastuumuseoihin, ja niissä säilytettäviin arkistoihin.

Suomessa toimii seitsemäntoista opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämää valtakunnallista vastuumuseota, jokainen omilla erikoisaloillaan. Ne voi karkeasti toimialoittain kategorisoida esimerkiksi seuraavasti:

1 Arkistolaitoksella en tarkoita tässä vuoden 2017 alusta voimaantullutta lakia Kansallisarkistosta (1145/2016) edeltänyttä, Kansallisarkistosta ja maakunta-arkistoista koostunutta valtion viranomaisorganisaatiota, vaan käytän sitä yleisnimityksenä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tallettamistyötä tekeville arkistoille, kuten Kansallisarkisto, yksityiset keskusarkistot ja muut vastaavat arkistotahot.

2 Timms 2009, 70–71; Vilkuna 2007b, 20, 28.

3 Timms 2009, 75.

- elinkeinoihin liittyvät Lusto – Suomen Metsämuseo Punkaharjulla, Suomen käsityön museo Jyväskylässä, Suomen maatalousmuseo Sarka Loimaalla ja Tekniikan museo Helsingissä

- liikennemuotoihin liittyvät Forum Marinum Turussa (merenkulku), auto- ja tiemuseo Mobilia Kangasalla, Suomen Ilmailumuseo Vantaalla ja Suomen Rautatiemuseo Hyvinkäällä

- taiteeseen ja (teolliseen) muotoiluun liittyvät Alvar Aalto -museo Jyväskylässä, Arkkitehtuurimuseo Helsingissä, Designmuseo Helsingissä, Suomen lasimuseo Riihimäellä, Suomen valokuvataiteen museo Helsingissä ja Teatterimuseo Helsingissä - yhteiskuntaryhmiin liittyvät Saamelaismuseo Siida Inarissa ja Työväenmuseo Werstas

Tampereella

- sekä Urheilumuseo Helsingissä.⁴

Valtakunnalliset vastuumuseot ovat yleensä säätiöiden omistuksessa. Poikkeuksia ovat kaksi kunnallista museota eli osana Jyväskylän kaupungin museopalveluita toimiva Suomen käsityön museo ja Riihimäen kaupungille kuuluva Suomen lasimuseo, sekä yhdistyspohjalta toimiva Työväenmuseo Werstas⁵. Valtakunnallisten vastuumuseoiden lakisääteisiä tehtäviä, taustaa ja historiaa esittelen tarkemmin luvussa 2. Tässä johdantoluvussa käsittelen vielä tutkimuskohteeni rajausta ja asettamiani tutkimuskysymyksiä, käyn läpi muutamia tutkielmani kannalta keskeisiä käsitteitä sekä luon silmäyksen tutkimaani aineistoon, tutkimusmenetelmiini ja teemaa sivuavaan aiempaan tutkimukseen.

1.2 Tutkimuskohteen rajaukset ja tutkimuskysymykset

Tutkimuskohteenani ovat kulttuurihistorialliset päätearkistot valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmissa, niiden kartunnan periaatteet, hallinta ja asiakirjallisen aineiston tallennuspäätösten sekä kokoelmapolitiikan taustalla vaikuttava arvonmääritys, etenkin suhteutettuna arkistoaineiston käyttötarkoituksiin museokontekstissa. Keskityn ensinnäkin siihen, miten valtakunnallisten vastuumuseoiden arkistot ovat karttuneet, millaista aineistoa ne

4 Kallio 2012, 10; ”Valtakunnalliset vastuumuseot”. <https://www.museovirasto.fi/fi/museoalan- kehittaminen/tietoa-suomen-museoista/valtakunnalliset-vastuumuseot>.

5 Kallio 2012, 10; Ahonen et al. 2019, 12; Mamia-Walther et al. n.d., 2.

sisältävät, millaiset resurssit niiden hallintaan näillä museoilla on käytettävissään ja millaisia linjauksia museoissa on tehty muistiorganisaatioiden rajapinnalle sijoittuvan arkistoaineiston tallentamisen suhteen. Tämän lisäksi tutkin kohderyhmään kuuluvien museoiden arkistoaineistojen hyödyntämistä niiden toiminnassa ja sitä, kuinka arkistojen arvonmääritys suhteutuu näihin arkistoaineiston käyttöfunktioihin museoympäristössä.

Tutkimusaiheeni kiteytyy kahteen tutkimuskysymykseen. Niistä ensimmäinen voidaan muotoilla seuraavasti: millaisen kuvan valtakunnallisten vastuumuseoiden laatimat kokoelmapoliittiset ohjelmat ja muu käyttämäni lähdeaineisto (kyselytutkimus, haastattelut) välittävät niiden säilyttämistä arkistoaineistoista sekä niiden käytöstä, arkistonhoidosta ja ennen kaikkea merkityksestä näille museoille? Toinen kysymys on, millaisten periaatteiden mukaisesti näissä museoissa tehdään arkistollisen aineiston arvonmääritystä suhteessa aineiston todellisiin tai oletettuihin käyttötarkoituksiin museokontekstissa – miten yhtäältä museologisten teorioiden soveltaminen ja toisaalta arkistotieteen teoriaperinteeseen nojaava arvonmääritys limittyvät toisiinsa valtakunnallisten vastuumuseoiden arjessa?

Perusteenani tutkimuksen rajaamiseen nimenomaan valtakunnallisiin vastuumuseoihin on suomalaisen museokentän yleinen laajuus. Ammatillisesti hoidettuja, ympärivuotisia museoita on yli kolmesataa ja museoita kaikkiaan yli tuhat⁶, mikä edellyttää suppeamman otannan tekemistä tämänkaltaisen tutkimuksen tarkoituksen toteuttamiseksi. Lisäksi valtakunnallisilla vastuumuseoilla on oma roolinsa verrattain spesifien tallennusalueiden vastuumuseoina Suomessa. Samalla niiden kokoelmat myös melko laaja-alaisesti edustavat yhteiskunnallisten ilmiöiden kirjoa, kuten edellä esittämästäni museoluettelosta voi havaita. Työskentelen tätä tutkielmaa tehdessäni myös itse yhdessä valtakunnallisista vastuumuseoista, Suomen Metsämuseo Lustossa, missä yhtenä osana työnkuvaani on museon arkistokokoelman hallinta ja hoito. Tämä seikka luonnollisesti vaikutti osaltaan tutkimusaiheeni valintaan.

Rajaan tutkielmani kohteena olevan arkistoaineiston edelleen siten, että museokokoelmissa olevat valokuvat ja audiovisuaalinen materiaali jäävät lähtökohtaisesti tutkimusalueen ulkopuolelle, samoin syntysähköinen aineisto museokokoelmissa. Perustelen tätä valokuvakokoelmien⁷ yleisyydellä museoissa ja olettamuksella analogisen arkistoaineiston vallitsevuudesta museoiden arkistokokoelmissa. Syvemmän tarkastelun ulkopuolelle jäävät

6 ”Museolaitos Suomessa”. <http://www.museoliitto.fi/museolaitos>.

7 Kostet 2007, 136; ks. valokuvista museoissa myös esim. Heikka 2007; Isomursu 2011.

myös asiakirja-aineiston järjestäminen ja kuvailu museoissa sekä valtaosiltaan arkistokokoelmien säilytysolosuhteet, sillä näiden aihepiirien sisällytys tekisi tutkimusaiheesta tämän tutkielman puitteissa liian laajan. Keskiössä on täten museokokoelmiin kulttuurihistoriallisia tarkoituksia varten tallennettu asiakirja-aineisto, jolloin museoiden oma, toimintaa tukeva aktiivi- ja passiivivaiheen asiakirja-aineisto (niin kutsuttu virka-arkisto) ja siihen liittyvä asiakirjahallinto museoissa jää niin ikään tutkimusnäkökulman ulkopuolelle.

1.3 Keskeiset käsitteet

Tutkielmani aihe liikkuu museoiden ja arkistojen sekä näihin muistiorganisaatioihin liittyvien professioiden rajapinnoilla. Tämän vuoksi näen tarpeelliseksi tarkastella muutamia työni kannalta keskeisiä käsitteitä, joiden merkityssisältö saattaa olla osittain erilainen museo- ja arkistokentällä. Arkisto voi käsitteenä viitata sekä 1) arkistoa tai arkistoja säilyttävään laitokseen tai organisaatioyksikköön, 2) näissä sijaitsevaan arkistojen säilytystilaan (arkistohuoneeseen) että 3) asiakirjojen kokonaisuuteen, joka on syntynyt esimerkiksi julkishallinnon organisaation, liikeyrityksen, kansalaisyhteiskunnassa toimivan järjestön tai yksityisen henkilön toiminnassa⁸. Tällaisesta asiakirjakokonaisuuksia – arkistoja – toiminnassaan asiakirjoja laatimalla tai vastaanottamalla synnyttävästä toimijasta käytetään käsitettä arkistonmuodostaja. Arkisto-käsitteen synonyymina yhden arkistonmuodostajan asiakirjakokonaisuutta tarkoittavassa merkityksessä voidaan käyttää myös termiä (arkisto)fondi. Kulttuurihistoriallisen päätearkiston tunnusmerkkejä ovat asiakirjallisen tiedon säilyttäminen tutkimustarkoituksia varten tai tiettyjen yhteisöjen tai henkilöiden identiteetin luomisen tukena.⁹ Museoiden kokoelmat, joissa arkistoaineistoa säilytetään pysyvästi, edustavat kulttuurihistoriallisia arkistoja.

Kokoelma tarkoittaa yleisesti ottaen kaikkia niitä kulttuuriperinnön aineellisia ilmentymiä, joita säilyttävään laitokseen – museoon, arkistoon tai kirjastoon – on yleensä sen itsensä enemmän tai vähemmän tavoitehakuisella keräämisellä talletettu¹⁰. Museologiassa kokoelma voidaan määritellä joukoksi eri paikoista peräisin olevia objekteja, jotka eivät ole samanlaisena ryhmänä

8 Arkistotoimikunnan mietintö. Komiteanmietintö (Kom.miet.) 1977:65, 3.

9 Henttonen 2015, 12, 26.

10 Currall, Moss & Stuart 2004, 137.

olleet olemassa ennen yhteen keräämistään¹¹. Arkistotieteessä tällaiset keräilyn tuloksena syntyneet ”keinotekoiset” kokoelmat ja arkistonmuodostajan toiminnassa ”orgaanisesti”

muodostuneet arkistot on perinteisesti nähty toisensa poissulkevina käsitteinä¹². Australialainen arkistoteoreetikko Geoffrey Yeo kuitenkin näkee näiden käsitteiden eroksi ensi sijassa sen, että kokoelmien olemus on fyysinen tai materiaalinen, kun taas arkiston perimmäinen ajatus liittyy tietyn asiakirjallisen tiedon yhteenkuuluvuuteen, joka ei etenkään digitalisaation jälkeisessä maailmassa ilmene fyysisenä, vaan on enemmän käsitteellistä laatua¹³. Tämä murentaa

”keinotekoisuuteen” ja ”orgaanisuuteen” pohjaavaa perustaa arkistotieteen traditionaaliselta

”kokoelma”-käsitteen vierastamiselta.

Asiakirja on määritelty arkistolain 6 §:ssä seuraavasti: ”Asiakirjalla tarkoitetaan […] kirjallista tai kuvallista esitystä taikka sellaista sähköisesti tai muulla vastaavalla tavalla aikaansaatua esitystä, joka on luettavissa, kuunneltavissa tai muutoin ymmärrettävissä teknisin apuvälinein.”¹⁴ Arkikielessä asiakirja rinnastetaan usein vain ”virallisiin” asiakirjoihin, joita käsitellään erilaisten organisaatioiden, kuten viranomaisten, asiankäsittelyjärjestelmissä.

Käsitteen laajuuden vuoksi on Suomessa alettu puhua väljemmin ”asiakirjallisesta tiedosta”.¹⁵ Käytän useasti tässä tutkielmassani laveampana käsitteenä ”arkistoaineistoa”, joka paremmin kattaa museoiden arkistojen sisältämien asiakirjojen moninaiset ilmenemismuodot.

Museo-objekti voidaan määritellä kappaleeksi meitä ympäröivää aineellista maailmaa, joka on valikoitu osaksi museon kokoelmia sille annetun kulttuurisen arvon perusteella¹⁶. Tällaista päätöstä eristää tiettyjä objekteja historian virrasta museokokoelmiin pysyvää säilytystä varten, merkityksellistetyksi todistusaineistoksi tietystä tapahtumasta tai ilmiöstä, on kutsuttu musealisaatioksi¹⁷. Hieman toisin määriteltynä museo-objekti on ”museon tallennuksen, tutkimuksen, hallinnan, säilyttämisen ja käytön kohteena oleva kulttuurin ilmaus, joka museossa on osa kulttuuriperintö䔹⁸. Museokokoelmassa olevien arkistojen asiakirjat ovat täten museo-objekteja muiden joukossa.

11 Mensch & Meijer-van Mensch 2015, 17.

12 Henttonen 2015, 29.

13 Yeo 2012, 43.

14 Arkistolaki 23.9.1994. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 831/1994.

15 Henttonen 2015, 18.

16 Pearce 1994a, 9.

17 Mensch & Meijer-van Mensch 2015, 17.

18 Ekosaari, Jantunen & Paaskoski 2013, 19.

Kokoelmapoliittiset ohjelmat, riittävän yksityiskohtaisesti toteutettuina, palvelevat sisäisesti museon henkilökuntaa sen päivittäisessä museotyössä. Samalla ne toimivat ulkoisesti tiedonlähteenä museon asiakkaille, ei vähiten aineiston lahjoittajille, ja sidosryhmille.

Kokoelmapolitiikat tekevät samalla näkyviksi museoammatilliset käytännöt kokoelmien hallinnassa ja hoidossa sekä sen, että niitä noudatetaan museossa. Tämän mahdollistamiseksi kokoelmapolitiikan tulee lähtökohtaisesti olla julkinen dokumentti, jota päivitetään säännöllisin väliajoin. Kuitenkin sen voi toteuttaa kahtena versiona toisen ollessa julkinen ja toisen museon sisäiseen käyttöön tarkoitettu, yksityiskohtaisempi käsikirjamainen ohjeistus. Museon tehtävän ja tallennusalueen määrittely on olennainen osa kokoelmapolitiikkoja; kokoelmatehtävä ja linjaukset sen hoitamiseksi perusteluineen sekä kokoelmanhallinnan historia, nykytila ja kehitystavoitteet ovat politiikan kirjallisen dokumentoinnin ytimessä.¹⁹ Kokoelmapolitiikassa määritelty tallennusvastuualue ei kerro suoraan sitä, millainen aineisto on otettava osaksi kokoelmaa, vaan se tulisi ymmärtää harkinnan välineeksi: asettamaan reunaehdot sille, millaista aineistoa voidaan miettiä otettavaksi kokoelmaan²⁰.

1.4 Tutkimusaineisto ja -menetelmät

Tutkimusaineistoni koostuu pääosiltaan valtakunnallisten vastuumuseoiden julkisista kokoelmapoliittisista ohjelmista, joita täydentää kohdemuseoiden arkistoaineistoja ja - käytäntöjä kartoittava kyselytutkimus (liite 1). Lisäksi olen laajentanut aineistoa tekemilläni muutamien valtakunnallisten vastuumuseoiden arkistokokoelmista vastaavien henkilöiden teemahaastatteluilla. Pääasiallisen aineistoni, museoiden kirjalliseen muotoon laatimien kokoelmapolitiikkojen luonne lähteenä kulminoituu niiden perimmäiseen tarkoitukseen, jota edellisessä alaluvussa (1.3) käsittelin. Suomen seitsemästätoista valtakunnallisesta vastuumuseosta kahta lukuun ottamatta kaikilla on tällä hetkellä (loppuvuonna 2020) julkisesti saatavilla oleva kokoelmapoliittinen ohjelma. Niistä seitsemää voi luonnehtia erittäin perusteelliseksi, keskimääräisen sivumäärän ollessa niissä noin 70. Loput kahdeksan museota ovat julkaisseet suppeamman version, mutta näissäkin sivumäärät yltävät keskimäärin 18 sivun tuntumaan. Tutkimus- ja kirjoitustyöni aikana kohdemuseoista Arkkitehtuurimuseo ehti uusia

19 Ekosaari, Jantunen & Paaskoski 2013, 2; Lord & Lord 1997, 68; Malaro 1995, 11, 14.

20 Ericson 1992, 72.

arkistonsa kokoelmapolitiikan vuonna 2019²¹. Myös Suomen valokuvataiteen museon verkkosivuilla olevaan kokoelmapolitiikkaan on tehty samana vuonna päivitys²². Kokoelmapoliittiset ohjelmat ovat keskenään melko yhteismitallisia, sillä Kokoelmapolitiikan muistilista museoille (2013) on julkaisunsa jälkeen toiminut referenssinä kokoelmapolitiikkojen laadinnassa, ja kääntäen muistilista on ottanut mallia ennen sitä julkaistuista kokoelmapoliittisista ohjelmista²³. Tämä helpottaa osaltaan aineiston systemaattista analyysiä.

Toisen aineiston muodostaa valtakunnallisille vastuumuseoille lähettämäni kysely, joka sisältää museoiden arkistokokoelmien laajuutta ja sisältöä, niiden kartuntaa, hankintapäätöksiä, käyttötapoja, luettelointiastetta ja museoiden henkilökunnan arkistoammatillista koulutusta koskevia kysymyksiä, yhteensä 21 kappaletta (liite 1). Kyselylomakkeen laadinnassa käytin pääasiallisesti suljettuja kysymyksiä, joissa on valmiit vastausvaihtoehdot tai -luokat, mikä auttaa suuntaamaan vastauksia paremmin tutkijan tiedonkeruun ja analyysin tarpeita vastaaviksi²⁴. Lähetin kyselyn kaikille tuolloisille (syksy 2018) valtakunnallisille erikoismuseoille (N=16), joista kolmetoista vastasi siihen. Vastausprosentiksi muodostui näin ollen noin 81. Vasta vuoden 2020 alussa valtakunnalliseksi vastuumuseoksi nimetty Alvar Aalto -museo²⁵ ei ollut kyselyotoksessa mukana.

Aineistoa laajentaakseni ja päästäkseni tarkentamaan tutkijankatsettani kokoelmapoliittisesta ohjelma-aineistosta ja kyselyvastauksista nouseviin kiinnostaviin tai vaillinaisesti ilmeneviin seikkoihin olen lisäksi tehnyt neljä teemahaastattelua. Haastateltavat olivat neljän valtakunnallisen vastuumuseon – Suomen maatalousmuseo Saran, Teatterimuseon, Työväenmuseo Werstaan ja Urheilumuseon – arkistokokoelmien parissa työskenteleviä henkilöitä. Perusteenani juuri näiden museoiden valinnalle valtakunnallisten vastuumuseoiden joukosta on ensinnäkin se, että kyseiset museot edustavat kaikki toisiinsa nähden hieman erityyppisiä ilmiöitä tai kulttuurin muotoja. Aiemmin tässä luvussa (alaluku 1.1) esittämäni väljän museoryhmittelyn mukaan Sarka edustaa lähinnä elinkeinoihin liittyvää museota, ja Teatterimuseo voidaan lukea taiteen eri muotoja tallentavien museoiden joukkoon. Werstaan

21 Standertskjöld 2019.

22 ”Kokoelmapolitiikka”. <https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/kokoelmat/kokoelmapolitiikka>.

23 Ekosaari, Jantunen & Paaskoski 2013, 2.

24 Vehkalahti 2008, 23–25.

25 ”Alvar Aalto -säätiöstä Alvar Aallon arkkitehtuuri- ja muotoiluperinnön valtakunnallinen vastuumuseo”.

23.1.2020. <https://www.alvaraalto.fi/uutinen/alvar-aalto-saatiosta-alvar-aallon-arkkitehtuuri-ja- muotoiluperinnon-valtakunnallinen-vastuumuseo/#>.

teemat liittyvät yhteiskuntaryhmiin ja Urheilumuseossa on edustettuna kolmeen edelliseen verrattuna jälleen hieman omanlaisensa ilmiö. Toinen syy haastattelun kohdistamiseen nimenomaan Sarkaan ja Urheilumuseoon on, että niiden kokoelmapolitiikat eivät olleet tutkimushetkellä julkisia, eivätkä siten mukana aineistoni siinä osassa.

Laadulliseen tutkimukseen soveltuvaa teemahaastattelua, jossa kunkin haastateltavan kanssa läpikäydään samat aihepiirit hieman vaihtelevassa kysymysjärjestyksessä ja muotoilultaan standardoimattomin kysymyksin, voidaan luonnehtia puolistrukturoiduksi haastattelumuodoksi. Keskeistä on, että tietyt teemat tulevat haastatteluissa kautta linjan käsitellyiksi. Tämä haastattelutyyppi tuo tiukasti strukturoituun lomakehaastatteluun verrattuna haastattelututkimukseen vapaan haastattelun elementtejä. Tällöin myös haastateltava voi nostaa puheenaiheita keskusteluun, vaikka haastattelija johdatteleekin dialogia tutkimusaiheen kannalta relevanttiin suuntaan.²⁶ Toisinaan voi käydä niin, että tutkijan valitsema teema ei osoittaudukaan haastateltavalle kovin tutuksi tai merkitykselliseksi. Tällaisessa tilanteessa korostuvat haastateltavan valinnanmahdollisuudet teemojen ja niiden painotusten suhteen, mikä toki edellyttää haastattelijan puolelta joustavuutta.²⁷ Teemahaastattelun etuina on nähty muun muassa mahdollisuus vertailujen tekemiseen haastateltavien välillä sekä tiettyjen eri haastatteluja yhdistävien säännönmukaisuuksien tunnistamiseen. Koska teemahaastattelussa vastaajan rooli on suhteellisen vapaamuotoinen, saattaa tilanteessa nousta esille myös tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia näkökohtia, joita tutkija ei ole osannut lainkaan ennakoida haastattelurunkoa laatiessaan.²⁸

Alastalo, Åkerman ja Vaittinen ovat tarkastelleet asiantuntijahaastatteluita. Asiantuntijan käsite ei ole kovinkaan yksiselitteisesti määriteltävissä, sillä asiantuntijuus on ilmiönä monimuotoinen. Yhden määritelmän mukaan asiantuntijalla on jostain tietystä aihepiiristä sellaisia tietoja ja taitoja, jotka maallikolta puuttuvat. Tämä voi olla tietoa menettelytavoista, joka määrittyy usein ammatillisten tehtävien kautta. Asiantuntijaa voi edelleen luonnehtia henkilöksi, jolla on sellaista tietoa tutkimuksellisen mielenkiinnon kohteesta, jota ei juuri muilla ole.²⁹ Niinpä tällaisten asiantuntijoiden joukko on usein rajallinen eikä korvaavia vaihtoehtoja välttämättä löydy helposti, jos lainkaan. Asiantuntijahaastatteluita tehtäessä pyrkimyksenä on

26 Leinonen, Otonkorpi-Lehtoranta & Heiskanen 2017, 89; Ruusuvuori & Tiittula 2005, 11–12.

27 Hyvärinen 2017, 22.

28 Kallinen, Pirskanen & Rautio 2015, 40, 50–51.

29 Alastalo, Åkerman & Vaittinen 2017, 215–216.

jonkin prosessin tai ilmiökentän faktuaalinen kuvaus.³⁰ Valtakunnallisissa vastuumuseoissa olevien kokoelmien arkistoaineistojen parissa työskentelevät henkilöt täyttävät nämä kriteerit:

heillä on tuntemusta museonsa aineistoista ja useimmiten ammatillista osaamista ja kokemusta joko arkisto- tai museoalalta, ellei jopa molemmista. Teemahaastattelu on muunnelmineen yleinen aineistonkeruumuoto asiantuntijoiden kanssa toimittaessa³¹.

Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalleni muodostaa arkistotieteellinen ja museologinen hankintastrategioita, kokoelmapolitiikkaa ja arvonmääritystä käsittelevä kirjallisuus.

Tutkimusmenetelmäni olivat valtaosin kvalitatiivisia; käytin apuna teemoittelua museoiden kokoelmapoliittisista ohjelmista muodostuvan tekstimassan sisällönanalyysissä ja hyödynsin niistä nousevia, samoja teemoja asiantuntijahaastatteluiden runkoa kootessani. Teemoittelussa aineistosta haetaan esiin tutkijan etukäteen tematisoimat tutkimuskysymykseen liittyvät osa- alueet siten, että aineisto pilkotaan, jäsennetään, ja vertaillaan siitä nousevia teeman mukaisia näkökohtia³². Asiantuntijahaastattelujen analysointi puolestaan perustuu eräänlaiseen faktaluentaan, minkä edellytyksenä on tutkimuksessa käytettyjen eri lähteiden ristiinlukeminen;³³ tämän tutkielman kohdalla kyseessä oli siis kokoelmapoliittisten ohjelmien, kyselyvastausten ja haastattelulitteraatioiden peilaaminen toisiinsa.

Laadullisen tutkimuksen ohella käytin tutkielmassani hieman myös määrällisen tutkimuksen menetelmiä nimenomaan keräämäni kyselyaineiston osalta. Sen turvin pääsin melko kattavan vastausprosentin (hieman yli 81) mahdollistamana analysoimaan paremmin tutkimukseni koko perusjoukkoa, siis valtakunnallisten vastuumuseoiden kenttää. Kyselytutkimus on pääasiassa kvantitatiivista tutkimusta, jonka keinoin tavoitellaan usein yleiskäsityksiä, mikä riittikin tämän tutkimuksen tarpeisiin valaisemaan arkistokokoelmien yleistilannetta kohdemuseoissa³⁴.

30 Alastalo & Åkerman 2014, 374–375.

31 Alastalo, Åkerman & Vaittinen 2017, 221.

32 Tuomi & Sarajärvi 2013, 93.

33 Alastalo & Åkerman 2014, 390.

34 Vehkalahti 2008, 13.

1.5 Tutkimusperinne

Kovin laajaa tai spesifiä aiempaa tutkimusta, joka selvittäisi arkistotieteen teorioiden ja metodologioiden soveltamista museokontekstissa päätearkistofunktion aineistoihin ei vaikuttaisi olevan, etenkään suomalaisten museoiden ja nimenomaan valtakunnallisten vastuumuseoiden toimintakulttuuriin fokusoituna. Yhdysvaltalainen arkistonhoitajien yhdistys Society of American Archivists on julkaissut vuonna 2004 yleisesityksen arkistokokoelmista ja niiden hallinnasta amerikkalaisella museokentällä. Teoksen painopiste on kuitenkin leimallisesti museon omassa arkistotoimessa eli omaa historiaa ja toimintaa dokumentoivan aineiston hallinnassa ja seulonnassa museon omaan päätearkistoon.³⁵ Jyväskylän yliopistossa on tehty museologian oppiaineessa ainakin kaksi maisterintutkielmaa, jotka sivuavat aihepiiriä.

Sanna Lillman (2016) tutki museoiden asiakirjahallinnon järjestämistä säädös- ja normiympäristön valossa sekä arkistotoimen käytännön toteutusta. Tutkimusnäkökulma suuntautui mainitun amerikkalaisen teoksen tavoin museon omassa toiminnassa muodostuvaan arkistoon. Minna Rönkä (2015) puolestaan teki pro gradu -työnsä museologiseen ja arkistotieteelliseen teoriakirjallisuuteen nojautuen kulttuuriperinnön arvottamisesta kohteenaan museo-objektit museoissa ja asiakirjat arkistoissa. Angloamerikkalaisessa kontekstissa Hugh Taylor (1995) on kirjoittanut asiakirjojen merkityksestä artefakteina museokokoelmissa ja niihin liittyvistä erilaisista arvokäsityksistä. James M. O’Toole (1993) puolestaan on nostanut keskusteluun asiakirjoihin liittyviä symbolisia arvoja.

Valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmissa oleva asiakirja-aineisto koostuu pääosiltaan yksityissektorin ja kansalaisyhteiskunnan järjestöjen sekä yksityishenkilöiden arkistoista, kuten jäljempänä nähdään. Tämä kohdentaa katseen arkistoteoreettisen viitekehyksen osalta näiden aineistojen arvonmääritystä ja hankintapolitiikkaa koskevaan tutkimukseen. Tässä aihetta arvonmäärityksen ja seulonnan yleisesityksiä spesifimmin lähestyvässä tutkimuskentässä esimerkiksi Myron Momryk (2001) ja Robert C. Fisher (2006) ovat kirjoittaneet Kanadan kansallisarkiston yksityisluonteisten arkistoaineistojen hankintapolitiikasta. Ensin mainittu on tarkastellut kyseisen instituution hankintapolitiikan muovautumista muihin arkistoihin nähden yhteistyöhakuisemmaksi ja suunnitelmallisemmaksi 1980-luvun lopulta lähtien. Fisher puolestaan käsitteli yksityissektorin organisaatioiden arkistoja koskevan, päätearkistokustannuksiin osallistavan hankintapolitiikan toimeenpanoa ja onnistumista

35 Wythe (ed.) 2004.

pienenevien talousresurssien ristipaineessa vuonna 1995. Samaa kanadalaista arkistolaitosta koskien on Judi Cumming (1994) pohtinut yksityisarkistojen hankintastrategian taustalla vaikuttavaa arvonmääritystä. Creighton Barrett (2013) on kirjoittanut yksityisen sektorin perheyritysten arkistoihin sisältyvistä henkilöarkistoista ja niiden seulomisproblematiikasta.

Arkistotieteen arvonmääritysteorioihin liittyen on Fisher (2009) pyrkinyt osoittamaan, että arkistotieteen klassikoiden Sir Hilary Jenkinsonin ja Theodore R. Schellenbergin 1900-luvun alkupuoliskon julkishallinnon aineistoihin painottuvalla arvonmääritysajattelulla on tiettyä kaikupohjaa myös yksityisarkistojen arvonmäärityksessä. Timothy L. Ericson (1992) on pohtinut arkistojen hankintapolitiikan taustalla vaikuttavaa schellenbergiläiseen arvoteoriaan pohjaavaa arvonmääritystä, ja lanseeraa siinä korostuvien asiakirjojen sisältämien todistusarvon ja informaatioarvon sijalle niiden ”sisältöarvon”. Viranomaisasiakirjoihin keskittyneen arvonmääritystradition soveltumista yksityisen sektorin arkistoihin ovat puolestaan kritisoineet sekä Riva A. Pollard (2001), joka totesi henkilöarkistojen arvonmäärityksen olevan alitutkittu aihe arkistotieteessä, että Catherine Hobbs (2001), joka peräsi henkilöarkistojen arvonmääritykseen uudenlaista, arkistonmuodostajan persoonaa esille tuovaa näkökulmaa. Henkilö- ja yksityisarkistojen sekä erikoisteemaa edustavien arkistojen kokoelmapolitiikkaa ovat tutkineet muiden muassa Faye Phillips (1984) ja Linda J. Henry (1980), joista ensin mainittu esitteli artikkelissaan varhaisen yksityisarkistojen hankintastrategisen politiikan laadintamallin.

2 Valtakunnalliset vastuumuseot ja kokoelmapolitiikka

2.1 Tie erikoismuseoista vastuumuseoiksi

Museoiden historiassa katsotaan yleisesti 1800-luvulla tapahtuneen eriytyminen kolmeen toisistaan poikkeavaan museotyyppiin: kulttuurihistoriallisiin, luonnonhistoriallisiin ja taidemuseoihin. Tämä kehityskulku pääsi idulleen jo edellisellä vuosisadalla, 1700-luvulla, ensyklopedistien ja valistusfilosofien toiminnan myötä. Viimeistään 1800-luvun kuluessa kansallisromanttinen suuntaus, kansansivistyksellisen tehtävän korostuminen ja kansakuntien identiteetin rakennustyöstä kohoavat vaatimukset johtivat museoiden avautumiseen yleisölle.³⁶ Kukin kolmesta museotyypistä keskittyi ensi sijassa omiin tallennuskohteisiinsa, erityyppisiin museo-objekteihin. Kulttuurihistoriallisiin museoihin kerättiin yksinkertaistaen kansatieteellistä esineistöä, taidemuseoihin taideteoksia; siis artefakteja, ihmiskulttuureista peräisin olevia todistuskappaleita. Luonnonhistorialliset museot taas keräsivät naturaliaa, luonnonobjekteja, kuten näytteitä eläin- ja kasvikunnasta.³⁷

Kulttuurihistoriallisten museoiden piirissä kehittyi Suomessakin jo 1800-luvun loppuvuosikymmeninä museoita, jotka tallennustyössään keskittyivät johonkin tiettyyn yhteiskunnan tai elinkeinoelämän osa-alueeseen. Tällaisista varhaisista tiettyyn teemaan erikoistuneista museoista voidaan mainita vaikkapa tämän tutkielman tutkimuskohteisiin lukeutuvat Taideteollisuusmuseo (nykyisin Designmuseo), jonka kokoelmien perustaminen ajoittuu vuoteen 1873³⁸, ja Rautatiemuseo (nykyinen Suomen Rautatiemuseo), joka on vuodelta 1898. 1970-luvulle saakka tällaisten ammatillisesti hoidettujen teemamuseoiden määrä pysyi Suomessa verrattain pienenä. Silti niitä oli jo siinä määrin, että valtioneuvoston asettama Museotoimen aluehallintokomitea otti mietinnössään vuosikymmenen alussa käyttöön niitä kuvaamaan käsitteen ”erikoismuseo”. Komitea käytti myös tarkentavaa nimitystä

”valtakunnallinen erikoismuseo” sellaisista nimenomaisista erikoismuseoista, joita jollain tietyllä tallennusalalla oli olemassa vain yksi. Erikoismuseoiden perustajatahoina olivat

36 Aurasmaa 2002, 106; Rönkkö 2007, 79, 82.

37 Kinanen 2007, 170.

38 Designmuseo n.d., 4.

useimmiten yhdistykset tai säätiöt, mutta myös teollisuuslaitokset tai julkishallinnon toimijat, kirkko, yksityishenkilötkin.³⁹

Erikoismuseoiden määrä kasvoi Suomessa merkittävästi 1980-luvulta alkaen. Taustalla vaikutti etenkin valtioneuvoston päätös vuodelta 1979 (404/79), jonka mukaisesti valtakunnalliseksi erikoismuseoksi nimetyillä museoilla oli oikeus valtionapuun. Valtionhallinnon – ja siinä opetusministeriön, jonka hallinnonalalla museot toimivat – kiinnostuksen erikoismuseoiden kehittämiseen herätti ministeriössä koettu tarve museotoiminnan erilaistamiseen, toisin sanoen museotarjonnan monipuolistamiseen. Myös erikoismuseoiden kiinnostavuus ja suosio yleisön silmissä oli pantu merkille. Erikoismuseoiden asemaa museokentässä oli selkeytetty lainsäädännöllisin keinoin vuodesta 1973 alkaen, jolloin edellä mainittu Museotoimen aluehallintokomitean mietintö hahmotteli museolaitokselle hierarkian. Siinä korkeimmalla tasolla olivat keskusmuseot, niiden alapuolella samantasoisina maakuntamuseot ja valtakunnalliset erikoismuseot, ja kolmannella tasolla muut museot, kuten loput erikoismuseot ja paikallismuseot.⁴⁰

Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi, tammikuussa 1980 järjestettiin silloisessa Taideteollisuusmuseossa erikoismuseoiden yhteistyökokous. Sen asettama työryhmä esitti, että ellei sellaisia jo entuudestaan ollut olemassa, tulisi perustaa valtakunnalliset erikoismuseot seuraaville aloille: eläintiede, hotellit ja ravintolat, ilmailu, kalastus, kauppa, kotiteollisuus, lasi, liikenne, lääketiede, maatalous, merenkulku, metsä, metsästys ja riista, musiikki, opetus, pankkiala, rakennustaide, rautatiet, sota, taideteollisuus, teatteri, tekniikka, tieliikenne, tietoliikenne, tulli, urheilu, uskonto ja valokuvataide.⁴¹ Pyrittiin siis tilanteeseen, jossa juuri mikään inhimillinen ei jäisi valtakunnallisten erikoismuseoiden suhteen katveeseen.

Toukokuussa 1985 opetusministeriö nimesi erikoismuseotyöryhmän, jonka luettelo aihepiireistä oli melkoisesti aiemmin kaavailtua suppeampi. Työryhmän mukaan oli perusteltua, että Suomessa olisi valtakunnalliset erikoismuseot kotiteollisuudelle, liikenteelle, liikuntakulttuurille, maanpuolustukselle, maataloudelle, metsätaloudelle, musiikille, näyttämötaiteelle, ortodoksiselle kirkkokunnalle, rakennustaiteelle, saamelaiselle kulttuurille, taideteollisuudelle, teollisuudelle ja tekniikalle, työväenkulttuurille ja valokuvataiteelle.

39 Mäkelä 2010, 213–215.

40 Mäkelä 2010, 214–217.

41 Mäkelä 2010, 217–218.

Erikoismuseotyöryhmän valmistelutyö antoi myös sysäyksen valtakunnallisten erikoismuseoiden nimeämiselle: museoista ensimmäiset saivat tämän statuksen vuonna 1992, ja lisää seurasi nopeassa rytmissä 1990-luvun vuosina.⁴²

Valtakunnallisille erikoismuseoille säädettiin lainsäädännössä vuodesta 1989 lähtien tiettyjä ehtoja, jotka niiden tuli täyttää ollakseen valtionapukelpoisia. Esimerkiksi valtioneuvoston museoista antaman vuoden 2005 asetuksen 4 §:ssä lueteltiin joukko tehtäviä, joita vastaan valtakunnalliset erikoismuseot saivat korotettua valtionosuutta. Niiden tuli

”1) edistää erikoismuseotoimintaa erikoisalallaan; 2) huolehtia samaa erikoisalaa edustavien museoiden keskinäisestä yhteistyöstä ja erikoisalansa museokokoelmiin liittyvän tiedon saatavuudesta; 3) antaa asiantuntija-apua toimialaansa liittyvissä kysymyksissä; 4) suorittaa muut opetusministeriön antamat tehtävät.”⁴³

Vuoden 2020 alussa voimaan tullut uusittu museolaki muutti valtakunnallisten erikoismuseoiden nimekettä ja myös jonkin verran niiden tehtäviä. Niistä tuli lakiuudistuksen myötä valtakunnallisia vastuumuseoita. Lain 9 § toteaa niiden nykyiseksi tehtäväksi

”1) toteuttaa valtakunnallista museotoimintaa erikoisalallaan; 2) kehittää ja edistää kulttuuriperintötyötä ja museoiden yhteistyötä erikoisalallaan; 3) toimia erikoisalansa kulttuuriperinnön valtakunnallisena asiantuntijana; 4) ylläpitää ja edistää erikoisalansa kansainvälisiä yhteyksiä; 5) edistää erikoisalansa kulttuuriperinnön tallentamista ja digitaalista saatavuutta.”⁴⁴

Aiemmassa museolainsäädännössä määriteltyihin tehtäviin nähden valtakunnallisten vastuumuseoiden tehtäväkentässä korostetaan nyt uutena ulottuvuutena kansainvälistä yhteistyötä sekä nostetaan esille digitaalisuutta museokokoelmien saavutettavuudessa. Uutta lakitekstin tässä osassa on myös ”kulttuuriperintö”-käsitteen käyttö. Uuden museolain voimaantulopäivänä Suomeen nimettiin myös uusi valtakunnallinen vastuumuseo,

42 Mäkelä 2010, 218.

43 Valtioneuvoston asetus museoista 22.12.2005. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 1192/2005.

44 Museolaki 21.3.2019. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 314/2019.

Jyväskylässä sijaitseva Alvar Aalto -museo. Sen toimialueena on kyseisen arkkitehdin arkkitehtuuri- ja muotoiluperintö.⁴⁵

2.2 Kokoelmapoliittisten ohjelmien taustaa

Kokoelman ja kokoelmapoliittisen ohjelman käsitteet määrittelin jo edellä johdannossa. Tässä yhteydessä on kuitenkin paikallaan tarkastella myös hieman hankintapolitiikan ja kokoelmapoliittisten ohjelmien kehityksen taustoja. Museoiden toiminta yhteiskunnassa identifioituu voimakkaasti niiden kokoelmiin. Pohjimmiltaan museoiden toiminnan perusta on kokoelmien ylläpito ja kartuttaminen. Ilman loogisesti koottuja ja rationaalisesti järjestettyjä, museon toiminta-ajatusta heijastavia kokoelmia museoiden tarkoituksen toteuttaminen on hataralla pohjalla.⁴⁶ Edellisessä museolaissa (729/1992, 1 §) määriteltiin museoiden tehtävä seuraavasti:

”[m]useoiden tulee edistää kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevan tiedon saatavuutta tallentamalla ja säilyttämällä aineellista ja visuaalista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, harjoittamalla siihen liittyvää tutkimusta, opetusta ja tiedonvälitystä sekä näyttely- ja julkaisutoimintaa”⁴⁷.

Edellä mainittiin, että museokokoelmia muodostetaan ideaalitilanteessa tiettyä rationaalisuutta ja kriteerejä noudattaen. Museoiden tallennustoimintaa ovat kuitenkin vaivanneet menneinä vuosikymmeninä epäselvyydet eri aihealueiden tallennusvastuista koko museokenttään ja osin myös muihin muistiorganisaatioihin nähden. Kokoelmapolitiikan ja hankintakriteerien dokumentoinnissa ilmenneet puutteet vaikuttivat 1970-luvulla alkaneeseen kokoelmien räjähdysmäiseen kasvuun, jota on kutsuttu jopa kokoelmabulimiaksi. Tämä johti myös päällekkäisyyksiin museoiden, ja osittain muistiorganisaatioiden laajemminkin, aineistoissa.⁴⁸ Yksi korjaus näihin epäkohtiin ovat olleet kokoelmapoliittiset ohjelmat. Varhaisena

45 ”Alvar Aalto -säätiöstä Alvar Aallon arkkitehtuuri- ja muotoiluperinnön valtakunnallinen vastuumuseo”.

23.1.2020. <https://www.alvaraalto.fi/uutinen/alvar-aalto-saatiosta-alvar-aallon-arkkitehtuuri-ja- muotoiluperinnon-valtakunnallinen-vastuumuseo/#>.

46 Kostet 2007, 136.

47 Museolaki 3.8.1992. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 729/1992.

48 Kostet 2007, 146, 149.

esimerkkinä tästä on Yhdysvalloissa toimiva Denver Museum of Natural History, joka kirjasi vuonna 1974 kokoelmapolitiikkansa ja kokoelmahallinnan käytäntönsä kirjalliseen muotoon.

Tutustumispyyntöjä valmiiseen kokoelmapolitiikkadokumenttiin tuli ympäri museomaailman, myös Pohjoismaista. Saman vuosikymmenen alkupuolella muillakin suurilla amerikkalaismuseoilla, kuten American Museum of Natural History ja Metropolitan Museum of Art, oli käytössä johdonmukaisia ja seikkaperäisiä kokoelmapoliittisia dokumentteja.⁴⁹ Myös Eurooppaan kokoelmapoliittisten ohjelmien laadinta ja tutkimus levisi jo 1970-luvulla, sillä muun muassa Alankomaissa julkaistiin sillä ja seuraavalla vuosikymmenellä useita tutkimusartikkeleita ja metodioppaita aiheen ympäriltä⁵⁰.

Valtakunnallisia vastuumuseoita koskevan aineistoni perusteella tällä saralla kotimaista museokenttää johdannossa kuvaillun kaltaisia, ainakin osittain julkisiksi tarkoitettuja kokoelmapoliittisia ohjelmia laadittiin vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä alkaen. Työväenmuseo Werstaalla näin tehtiin ”yhtenä ensimmäisistä kokoelmapoliittisista ohjelmista” vuonna 2006, ja Suomen valokuvataiteen museossa sekä Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2007⁵¹. Suomen Rautatiemuseo toteaa laatineensa kokoelmapolitiikkadokumentin sisäiseen käyttöönsä jo vuonna 2005⁵². Tähän kokoelmapoliittisten ohjelmien ensiaaltoon toimi yhtenä sysäyksenä valtioneuvoston asetus museoista (1192/2005), jonka 1 §:n 3 kohdassa edellytetään valtionosuuden saamiseksi, että museoilla tulee muun ohessa olla pitkän tähtäimen suunnitelma siitä, miten kokoelmien esittäminen, tallennus, säilyttäminen ja konservointi on järjestetty⁵³. Myös Kansainvälisen museoneuvoston (ICOM) laatimiin museotyön eettisiin sääntöihin on kirjattu kokoelmapolitiikan osalta seuraavaa: ”Jokaisen museon hallintoelimen tulee laatia ja julkistaa kirjallinen toimintaohje, joka koskee kokoelmien hankkimista, hoitamista ja käyttöä.”⁵⁴

Arkistotieteessäkään eivät hankintapolitiikan puutteet etenkään yksityisen sektorin arkistoaineistoa tallentavissa arkistoissa ole olleet vieraita. Kritiikkiä arkistojen hankintapolitiikkaa kohtaan esitettiin 1970-luvulta lähtien sekä arkistonhoitajien itsensä että arkistoja lähteinään käyttävien historiantutkijoiden toimesta. Linda J. Henry tunnisti 1980-

49 Neal, Haglund & Webb 1995, 29.

50 Mensch & Meijer-van Mensch 2015, 29.

51 Ahola et al. 2014, 9; Guttorm (toim.) 2018, 6; ”Kokoelmapolitiikka”.

<https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/kokoelmat/kokoelmapolitiikka>.

52 Suomen Rautatiemuseo 2017, 2.

53 Valtioneuvoston asetus museoista 22.12.2005. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 1192/2005.

54 Jaatinen (toim.) 2013, 14.

luvulle tultaessa pohjoisamerikkalaisten, tiettyyn aiheeseen erikoistuneiden yksityisarkistojen hankintapolitiikassa heikkoudeksi sen, että ne olivat yleisesti ottaen määritelleet liian laajasti, millaista aineistoa ne keräävät; kärjistetysti ilmaistuna kaikki arkiston tallennusalueen aihepiiriin viittaava aineisto kelpasi. Samaan aikaan kuitenkin arkistoja moitittiin siitä, että ne loivat ympäröivästä yhteiskunnasta ja historiasta vääristyneen kuvan laiminlyömällä esimerkiksi naisia, vähemmistöjä, työväenluokkaa ja vähäosaisia, koska ne keskittyivät liiaksi yhteiskunnan valtaapitävien arkistoihin.⁵⁵

Arkistojen hankintapolitiikkaa käsittelevää teoriaa kuvailtiin ohueksi vielä 1980-luvulla.

Tuolloin hankintapolitiikan keskeisenä kehittämiskohteena tuotiin arkistoteoreettisessa kirjallisuudessa esiin arkistojen asiakirjamassojen hallitsemattomasta lisääntymisestä johtuvien ongelmien välttäminen. Lisäksi puheenaiheena oli muistiorganisaatioiden välisen päällekkäistallennuksen, jopa asiakirjallisesta kulttuuriperinnöstä käydyn kilpailun, minimointi. Keskustelua käytiin myös perusteltujen poistopäätösten tekemisestä sellaisen aineiston osalta, joka ei ole arkiston kannalta sittenkään olennaista.⁵⁶ Arkistotieteessä käyty hankintapoliittinen diskurssi ei siis tämän katsauksen perusteella eroa suurestikaan museologian kokoelmapoliittisista huolenaiheista.

2.3 Valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmatehtävät

Ensimmäisiä kokoelmapoliittisissa ohjelmissa määriteltyjä asioita on museon kokoelmatehtävä ja tallennusalue. Valtakunnallisten vastuumuseoiden edustamien tallennusaihepiirien kirjo on laaja, joten on perusteltua lyhyesti kuvata tässä kunkin museon tallennustehtävä siten kuin museo itse on sen tuonut julki. Käytän kuvauksessani samaa museoiden kategorisointihahmotelmaa kuin jo edellä johdannossa.

Elinkeinosektorin museoista Suomen käsityön museo ilmoittaa tallennusalueekseen käsityötaidon, eri oppiasteiden käsityökasvatuksen ja -koulutuksen sekä käsi- ja taideteollisuusalan toimijat sekä aineellisena, aineettomana että visuaalisena kulttuuriperintönä.

Lisäksi Suomen kansallispukukeskus museon osana tallentaa maamme kansallispukuja ja

55 Henry 1980, 58, 63.

56 Phillips 1984, 31–32.

perinteistä pukeutumista.⁵⁷ Suomen maatalousmuseo Sarka ei ole julkaissut tähän mennessä vain sisäiseen käyttöön laadittua kokoelmapolitiikkaansa. Internetsivujensa mukaan se tallentaa maatalousyhteisöissä ja maataloudessa sivuelinkeinoineen käytettyä esineistöä ja aiheeseen liittyviä valokuvia ja dokumentteja⁵⁸. Suomen Metsämuseo Luston tallennuskohteena metsäkulttuurin valtakunnallisena vastuumuseona on aineisto, joka liittyy metsien käytön historiaan ja nykypäivään; ”periaatteessa kaikki ihmisen ja metsän vuorovaikutus”⁵⁹. Tekniikan museon tehtäväksi on määritelty tallentaa, tutkia ja esitellä suomalaisen teollisuuden, teknologian ja tekniikan alan kulttuuriperintöä esineellisessä, kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa⁶⁰.

Eri liikennemuotoihin erikoistuneista museoista Forum Marinum tallentaa merenkulkuun ja merisotahistoriaan liittyvää aineellista perintöä⁶¹. Auto- ja tiemuseo Mobilia tallettaa tietoa, esineistöä ja perinnettä ajoneuvoihin, ajoneuvohistoriaan, teihin ja tieliikenteeseen liittyen⁶². Suomen Ilmailumuseon julkinen kokoelmapolitiikka kertoo museon tallentavan

”monipuolisesti Suomen siviili-, sotilas- ja viranomaisilmailuun liittyvää aineistoa”⁶³. Suomen Rautatiemuseon tehtävänä on kotimaisen rautatiehistorian tallentaminen rautateihin liittyvien ilmiöiden ja objektien myötä⁶⁴.

Taiteeseen ja (teolliseen) muotoiluun liittyviä aihealueita tallentavista museoista Alvar Aalto - museon tehtäväkenttä kulminoituu arkkitehti Alvar Aallon jättämään aineelliseen ja henkiseen perintöön rakennustaiteen ja muotoilun saralla⁶⁵. Arkkitehtuurimuseon kokoelmapoliittisessa dokumentissa, joka tutkimuskohteena olevien museoiden julkisista kokoelmapolitiikoista ainoana on nimetty nimenomaan Arkkitehtuurimuseon arkiston kokoelmapolitiikaksi (2019), määritellään tallennuskohteeksi tieto suomalaisesta arkkitehtuurista eräänlaisena oman alansa kansalliskokoelmana⁶⁶. Designmuseo ylläpitää kansallista muotoilukokoelmaa, joka valottaa alan historiaa ja kehitystä siihen tallennetun esineistön, kuva-aineiston ja arkistomateriaalin avulla⁶⁷. Suomen lasimuseon kokoelmapolitiikan mukaan se tallentaa kotimaisen lasin ja

57 Ahonen et al. 2019, 9.

58 ”Kokoelmat”. <https://www.sarka.fi/vierailulle-museoon/kokoelmat/>.

59 Paaskoski et al. 2015, 7, 27.

60 Ojala (toim.) 2015, 2.

61 Mäenpää 2018, 3.

62 Mobilia säätiö 2018, 3.

63 Juutinen & Laitinen 2018, 7.

64 Suomen Rautatiemuseo 2017, 2.

65 Holma et al. 2019, 3.

66 Standertskjöld 2019, 4–5.

67 Designmuseo n.d., 3–4.

lasitaiteen historiaa ja nykytilaa siten, että muodostuisi kokonaiskuva lasiteollisuudesta ja lasinvalmistuksesta, valmistustekniikoista ja lasialan työelämän muutoksista⁶⁸. Suomen valokuvataiteen museon tallennustehtävä liittyy valokuvataiteen ja -kulttuurin alaan valokuvallisen kulttuuriperinnön monipuolisena säilyttäjänä kokoelmien painottuessa laajaan kuva-arkistoon⁶⁹. Teatterimuseo on ”teatteria koskevan tiedon kerääjä” ja ”teatterin muisti”, joka keskittyy tallentamaan ammattiteattereiden toimintaa ja toimii käytännössä myös esittävän taiteen alan keskusarkistona⁷⁰.

Eri yhteiskuntaryhmiin kytkeytyvistä valtakunnallisista vastuumuseoista Saamelaismuseo Siida keskittyy kokoelmissaan Suomen saamelaisten kansallismuseona aineelliseen ja aineettomaan kulttuuriperintöön, joka on saamelaisten omistamaa, valmistamaa ja ollut tämän alkuperäiskansan käytössä⁷¹. Työväenmuseo Werstaan kokoelmapoliittinen ohjelma toteaa sen tallennustoiminnan keskittyvän suomalaiseen työelämään muutoksineen ja ilmiöineen, sosiaalihistoriaan, työväenkulttuureihin ja ammattiyhdistystoimintaan viimeisten noin 200 vuoden aikana⁷².

Edellä mainitun ryhmittelyn ulkopuolella Urheilumuseo ylläpitää verkkosivujensa mukaan suomalaisen liikunnan ja urheilun kansalliskokoelmaa ja sen yhteydessä toimiva Urheiluarkisto palvelee alansa valtakunnallisena päätearkistona⁷³. Muista valtakunnallisista vastuumuseoista poiketen Urheiluarkisto saa lisäksi yksityisarkistoille tarkoitettua valtionapua, jota valtionapuviranomaisena myöntää Kansallisarkisto yksityisten arkistojen valtionavusta annetun lain (1006/2006) nojalla turvatakseen niiden toimintaa⁷⁴. Urheilumuseo on toinen tutkimusajankohdan valtakunnallisista vastuumuseoista, joiden kokoelmapolitiikkadokumentti on tarkoitettu vain sisäiseen käyttöön.

Aineistosta voidaan päätellä, että valtakunnallisista vastuumuseoista kaksi profiloituu eksplisiittisesti museoalan toiminnan lisäksi myös erikoisalansa päätearkistotehtävään:

Teatterimuseo ja Urheilumuseo, joista jälkimmäinen vieläpä arkistonsa osalta erityisasemassa

68 Mamia-Walther et al. n.d., 3.

69 ”Kokoelmapolitiikka”. <https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/kokoelmat/kokoelmapolitiikka>.

70 Teatterimuseo n.d., 3–4.

71 Guttorm (toim.) 2018, 5.

72 Ahola et al. 2014, 4.

73 ”Museosta”. <https://www.urheilumuseo.fi/museosta/>.

74 Teemu Vuorenpään haastattelu 25.11.2020; ”Tukea yksityisille valtionapuarkistoille”.

<https://arkisto.fi/fi/palvelut/tuki-yksityisille-valtionapuarkistoille-5>.

yksityisenä valtionapuarkistona. Lisäksi osittainen päätearkistofunktio on Suomen Ilmailumuseolla, jonka sidosryhmistä Suomen Ilmailuliitto ja Finnair Oyj ovat nimenneet sen päävastuuseen historiansa tallennuksesta⁷⁵. Tämän lisäksi museoiden tallennusalueista ja niitä ilmentävistä objektityypeistä johtuen arkisto on erittäin keskeisessä asemassa ainakin Alvar Aalto -museossa, jonka esineistöä ovat pääasiallisesti Aallon muotoilemat tuotteet, sekä Arkkitehtuurimuseossa, jossa museoille tyypillinen esineaineisto rajoittuu lähinnä pienoismalleihin (joita on arviolta 500 kappaletta yhdessä Suomen suurimmista tämän esinetyypin kokoelmista) – ja nekään eivät muodosta omaa esinekokoelmaansa, vaan sisältyvät arkistoon. Arkkitehtuurimuseon 500 000 piirroksen laajuinen piirustuskokoelma, laaja valokuvakokoelma (luetteloituja kuvia noin 120 000 kappaletta) ja arkkitehtuurikilpailuiden kirjalliset dokumentit sekä kirjasto dominoivat sen kokoelmia. Alvar Aalto -museon kokoelmien ydin on nimikkoarkkitehtinsa 100 000 piirustusta ja luonnosta käsittävä piirustuskokoelma.⁷⁶

Vielä yksi arkistopainotteiseksi katsottava museo valtakunnallisten vastuumuseoiden kentässä on Suomen valokuvataiteen museo, jonka objektityypeistä etualalla ovat luonnollisesti valokuvat ja negatiivit, joita on museon kokoelmassa noin kaksi miljoonaa⁷⁷. Kaikilla muillakin tutkimuskohteena olevilla museoilla on aineistoni mukaan kuvakokoelmia ja -arkistoja, useamman kymmenen tuhannen valokuvan (ja elokuvan) laajuisista noin 500 000 kuvaa sisältäviin saakka, museosta riippuen. Seuraavassa luvussa tarkastelen tarkemmin sitä, millaisen kuvan valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmapoliittiset ohjelmat antavat arkistoaineistoista niiden kokoelmissa ja museoarkistojen hallinnasta.

75 Juutinen & Laitinen 2018, 24.

76 Holma et al. 2019, 5, 9; Standertskjöld 2019, 7, 9, 12, 18–19.

77 ”Kokoelmapolitiikka”. <https://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/kokoelmat/kokoelmapolitiikka>.

3 Valtakunnallisten vastuumuseoiden arkistoaineistot luupin alla

3.1 Laajuus, kartunnan historia ja lahjoittajatahot

Kyselyssä valtakunnallisille vastuumuseoille kartoitin museokokoelmissa olevien arkistoaineistojen laajuutta. Museaalisten arkistojen määrä kohdemuseoissa hyllymetreissä mitaten jakautuu oheisen asetelman mukaisesti melko tasaisesti siten, että vain yhdellä 13 vastaajamuseosta niitä on enintään 20 hyllymetriä. Suurin osa vastaajista ilmoittaa arkistoaineistomääränsä välille 21–50 hyllymetriä, 51–100 hyllymetriä, tai 101–150 hyllymetriä siten, että yhteensä mainittuihin kolmeen luokkaan sijoittuu noin 69 prosenttia vastaajista. Kohdemuseoiden kokoelmissa on siis verrattain merkittäviä määriä arkistoaineistoa, kun vielä huomioidaan, että noin 23 prosenttia ilmoittaa kulttuurihistoriallisen päätearkistonsa laajuudeksi yli 200 hyllymetriä.

ei lainkaan arkistokokoelmia N=0 0 %

1–20 hyllymetriä N=1 7,7 %

21–50 hm N=3 23,1 %

51–100 hm N=3 23,1 %

101–150 hm N=3 23,1 %

151–200 hm N=0 0 %

yli 200 hm N=3 23,1 %

Museoiden kokoelmapoliittisia ohjelmia ja niiden internetsivuilla olevia kokoelmaesittelyjä tarkastelemalla käy ilmi, että valtakunnallisten vastuumuseoiden kentällä hyllymetreissä mitattuna yhtä laajimmista arkistokokonaisuuksista säilytetään Suomen Ilmailumuseolla, 1 500 hyllymetriä, missä luvussa tosin on mukana museon omaa toimintaa dokumentoivaa arkistoaineistoa⁷⁸. Teatterimuseon arkiston laajuus ylittää niin ikään yhden hyllykilometrin⁷⁹. Urheilumuseon suojissa toimivassa Urheiluarkistossa arkistoaineistoa on jopa parisen

78 Juutinen & Laitinen 2018, 24.

79 Eeva Mustosen sähköpostiviesti tekijälle 22.2.2019.

hyllykilometriä⁸⁰. Aineistomääriä selittäviä seikkoja käsittelen tarkemmin jäljempänä valtakunnallisten vastuumuseoiden tallennustyönjakoa selvittelevässä alaluvussa 3.3.

Kokoelmien historiaa ja muodostumista on käsitelty lähes kaikissa valtakunnallisten vastuumuseoiden julkisissa kokoelmapolitiikkadokumenteissa, vaikkakin painopiste yleensä on raskaimmin esinekokoelmassa. Kohdemuseoissa esiintyy merkittäviä eroja kokoelmien kartunnan ajallisessa ulottuvuudessa, ovathan eräät tämän museoryhmän vanhimmista, jo 1800- luvun puolelta saakka karttuneet kokoelmat Suomen Rautatiemuseolla, kun taas tuoreimmasta päästä kokoelmien keruutyön alku on esimerkiksi Suomen Metsämuseo Lustossa.

Kummassakin tapauksessa arkistoaineistoa kerättiin jo kokoelmamuodostuksen varhaisvaiheessa, sillä Suomen Rautatiemuseon kokoelmapolitiikassa on museon kirjaston perustamista (1902) koskevan maininnan yhteydessä todettu, ettei alussa kirjoille ja arkistolle ollut pysyvää säilytyspaikkaa.⁸¹ Luston kokoelmapolitiikassa puolestaan kerrotaan vuonna 1991 periaatteeksi otetun kerätä ”tarvittavassa määrin asiakirja-aineistoa”, ja ensimmäiset arkistohankinnat tehtiin saman vuoden marraskuussa. Kuitenkin Luston asiakirjakokoelma täydentyi aluksi suunnitelmallisuuden sijaan lähinnä muun toiminnan sivutuotteena.⁸²

Alaluvussa 2.2 käsittelemäni puutteet kokoelmien keruun suunnitelmallisuudessa ilmenevät muutenkin aineistosta useiden museoiden muotoilemina: ”Suomen Rautatiemuseon kokoelmat ovat karttuneet pitkälti passiivisesti”, vaikkakin yhteistyössä rautatiealan toimijoiden kanssa, tai ”[v]altaosa Suomen Ilmailumuseoon 1970-[luvulta] lähtien tulleista lahjoituksista on esimerkki ns. passiivisesta kartunnasta”⁸³. Onkin sanottu, että yleisesti Suomen kulttuurihistoriallisten museoiden kokoelmat ovat pitkälle 1900-luvulle karttuneet passiivisesti, satunnaisestikin, museoiden pääsääntöisesti vain odotettua jonkun lahjoittavan jotakin⁸⁴. Suunnittelemattomuuden ja resurssivajeiden johdosta esimerkiksi Tekniikan museo joutui vuosina 2010–2014 turvautumaan sulkuun lahjoitusten vastaanotossa museon kokoelmien varhaisvaiheiden hallitsemattoman kasvun aiheuttamien työekonomisten jälkiseurausten vuoksi⁸⁵. Työnväenmuseo Werstas tuo esiin kokoelmiensa pyrähdysmäisen kasvun museon

80 Teemu Vuorenpään haastattelu 25.11.2020.

81 Suomen Rautatiemuseo 2017, 5, 8.

82 Paaskoski et al. 2015, 15–16.

83 Juutinen & Laitinen 2018, 28; Suomen Rautatiemuseo 2017, 2, 7.

84 Vilkuna 1993, 3–4.

85 Ojala 2015 (toim.), 10.

alkuvuosina 1990-luvulla, minkä seurauksena niiden asianmukainen käsittely, kuten luettelointi, oli reaaliajassa mahdotonta⁸⁶.

Laajimmin kokoelmien kartuntaa ja historiaa myös arkistoaineiston kannalta on käsitelty julkisista kokoelmapolitiikoista Teatterimuseon kokoelmapoliittisessa ohjelmassa. Nykyisen Teatterimuseon perustana olevien kokoelmien keruu aloitettiin 1940-luvulla, ja alusta saakka arkistoaineisto oli keruukohteiden joukossa, kun Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto (STJKL) keräsi perustamansa teatterimuseojaoston voimin muun muassa teattereiden arkistojen aineistoa pysyväissäilytykseen. 1980-luvun lopulla Teatterimuseon arkistoa ryhdyttiin kehittämään selkeästi omana kokonaisuutenaan esinekokoelman ohessa. Tuolloin arkiston rooli alettiin nähdä niin tärkeäksi, että museo harkitsi hakevansa yksityisen keskusarkiston asemaa, joka olisi oikeuttanut valtionapuun.⁸⁷

Arkistoaineistot karttuvat valtakunnallisiin vastuumuseoihin pääasiallisesti lahjoituksin. Tämä ei ole millään muotoa vain asiakirjoja koskeva piirre, vaan esimerkiksi 1990-luvun alussa maakuntamuseoille tehdyssä kyselyssä museot arvioivat lahjoitusten keskimääräiseksi osuudeksi kokoelmien muodostumisessa 87 prosenttia⁸⁸. Kyselyni vastauksista ilmenee, että kohdemuseoiden arvion mukaan enemmistönä ovat pelkästään arkistoaineistoa sisältävät lahjoitukset (62 prosenttia vastanneista), kun taas museoita, joissa arkistoja vastaanotetaan enimmäkseen muiden museo-objektien, kuten esineiden tai valokuvien, mukana edusti 31 prosenttia vastaajista. Lahjoitukset korostuvat museoiden yleisimpänä kartuntatapana siksikin, ettei aktiiviseen ostopolitiikkaan ole varoja, eikä taidemuseokentän ulkopuolella oikein perinteitäkään – kulttuurihistoriallisissa museoissa maakuntamuseoille suunnatun kyselyn perusteella ostojen osuus kokoelmanmuodostuksessa oli vain prosenttien luokkaa⁸⁹. Arkkitehtuurimuseossa tunnistetaan aktiivisen ostopolitiikan esteeksi se, että esimerkiksi arkkitehtuuripiirustusten hinnat markkinoilla ja huutokaupoissa ovat karanneet korkealle museon resurssien yläpuolelle. Silloin harvoin, kun hankintoja on voitu tehdä, on varat saatu museon ulkopuoliselta rahoittajalta. Tulevaisuudessa toiveita paremmasta asetetaan yhteiselle varainkeruulle Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon tukiyhdistyksen kautta.⁹⁰

86 Ahola et al. 2014, 5.

87 Teatterimuseo n.d., 6, 8.

88 Kostet 2007, 150.

89 Kostet 2007, 150.

90 Standertskjöld 2019, 23–24.

Käyttääkseni yhtä tapausesimerkkiä, Teatterimuseon arkistossa erilaisten arkistonmuodostajien ryhmästä nousevat esiin etenkin teatterit ja henkilöarkistoja luovuttaneet yksilöt: näyttelijät, ohjaajat, lavastajat, teatteripukujen suunnittelijat ja muut teatteriammattilaiset. Yksityisen sektorin organisaatioiden arkistoja sen kokoelmissa ovat teatterien lahjoittamien aineistojen ohella myös alan järjestöjen, kuten ammattijärjestöjen, arkistot, mutta lukumäärällisesti niitä on edellä mainittuja vähemmän. Teatterialan arkistojen ohella kokoelmassa on runsaan tanssiaiheisen aineiston lisäksi myös sirkukseen liittyvää arkistoaineistoa.⁹¹ Tällainen jakauma kuvaa verrattain hyvin kohdemuseoiden arkistolahjoittajien jakautumista yleisemminkin, vaikkakin henkilöarkistojen ja järjestöarkistojen arkistonmuodostajien profiilit luonnollisesti vaihtelevat museon erikoisalan mukaisesti.

Osana kyselyäni oli museoarkistojen arkistonmuodostajien olemusta kartoittava kysymys, jossa pyydettiin valitsemaan kolme useimmin arkistoaineistoja museoon tarjonnutta lahjoittajatyyppiä. Eniten mainintoja saivat juuri yksityishenkilöt (N=13, 33 prosenttia maininnoista) ja järjestöt ja yhdistykset (N=11, 28 prosenttia). Esimerkiksi Urheilumuseon tapauksessa sen arkisto voidaan jakaa arkistonmuodostajittain kolmeen tasoon: 1) järjestöt (urheilun suuret kattojärjestöt ja eri urheilulajien lajiliitot), 2) yhdistystaso eli urheiluseurojen arkistot ja 3) urheiluun liittyvät henkilöarkistot (kuten urheilijat, valmentajat, urheiluvaikuttajat)⁹².

Muita museoita hieman useammin taide- ja muotoilualaa tallentaville museoille – kuten Designmuseolle, Suomen lasimuseolle, Teatterimuseolle, Suomen valokuvataiteen museolle – tulee kyselyvastausten mukaan arkistoaineistoa yrityksiltä. Julkishallinnosta peräisin olevien arkistolahjoitusten määrä on kyselyn mukaan pieni (kaksi mainintaa, viisi prosenttia). Tämä johtuu eittämättä arkistolain 14 §:n säännöksestä, jonka mukaan Suomessa valtion viranomaisten, kunnallisten viranomaisten ja toimielinten, itsenäisten julkisoikeudellisten laitosten, valtion ja kunnan liikelaitosten, ortodoksisen kirkkokunnan ja muiden lain tai asetuksen nojalla julkista tehtävää hoitavien yhteisöjen, toimielinten tai henkilöiden ”pysyvästi säilytettävät asiakirjat on siirrettävä kansallisarkistoon, maakunta-arkistoon tai muuhun arkistoon siten kuin arkistolaitos erikseen määrää.”⁹³ Forum Marinum, Suomen Ilmailumuseo ja Mobilia ovat nimenomaisesti kirjanneet kokoelmapolitiikkaansa periaatteen, ettei museo ota

91 Teatterimuseo n.d., 15–16.

92 Teemu Vuorenpään haastattelu 25.11.2020.

93 Arkistolaki 23.9.1994. Suomen säädöskokoelma (SäädK) 831/1994.

vastaan arkistolain piiriin kuuluvaa aineistoa, Forum Marinumin kohdalla lisämaininnalla

”ellei tallentamisesta ole erikseen sovittu”. Ilmailumuseo esittää linjaukselle muitakin perusteluita: ”Kansallisarkisto […] ja yksityiset keskusarkistot ovat alan normien puitteissa toimivia, kustannustehokkaampia […] eikä museon tehtävänä ole laajamittaisesti toimia […]

päätearkistona.”⁹⁴

Valtakunnallisille vastuumuseoille suunnatussa kyselylomakkeessani tiedusteltiin myös museoiden jokapäiväisen toiminnan luonnetta suhteessa arkistoaineistojen hankintapolitiikkaan. Tarjotuista väittämistä selkeästi eniten vastauksia veti puoleensa luonnehdinta, jossa todettiin museon arkistokokoelman karttuvan lähinnä passiiviseksi ja reaktiiviseksi kuvaillulla tavalla; lähinnä siis tyytymällä vastaanottamaan tarjottuja, museoon sopivia aineistoja. Tällaiseksi arjen toimintakulttuuri tunnistettiin kymmenessä museossa (77

% vastanneista). Ainoastaan kolme vastaajamuseota valitsi toimintaansa paremmin kuvaavaksi väittämistä toisen, jossa viitattiin aktiiviseen hankintapolitiikkaan, joka toteutuu muun muassa oma-aloitteisissa yhteydenotoissa potentiaalisiin arkistolahjoittajiin. Tällaiseksi proaktiiviseksi hankintastrategiaksi voidaan tulkita jo edellä mainittu Suomen Ilmailumuseon muun muassa lentoyhtiö Finnairin kanssa tekemä sopimus tiettyjen aineistojen luovuttamisesta museolle niiden päätearkistoon siirron tullessa ajankohtaiseksi⁹⁵. Vastaavasti myös Urheilumuseo on solminut jossain määrin sopimuksia urheilun keskusjärjestöjen ja suurempien lajiliittojen kanssa, jotta nämä luovuttaisivat aineistojaan museon Urheiluarkistolle noin kymmenen vuoden välein⁹⁶.

3.2 Asiakirja-aineiston ilmenemismuodot museokokoelmissa

Millaista sitten on valtakunnallisten vastuumuseoiden kokoelmiin päätearkistotarkoituksessa vastaanotettu arkistoaineisto? Vastauksia tarjoaa yhtäältä kyselyyni sijoitettu avokysymys, jossa pyydettiin lyhyttä luonnehdintaa kokoelmien arkistoaineistosta, ja toisaalta kokoelmapoliittisissa ohjelmissa kuvaillaan vaihtelevalla tarkkuudella arkiston asiakirjatyyppejä. Aineistot eivät tarjoa tyhjentävää kuvaa erilaisista asiakirjoista, mutta

94 Juutinen & Laitinen 2018, 36; Mobilia säätiö 2018, 5; Mäenpää 2018, 6.

95 Juutinen & Laitinen 2018, 24.

96 Teemu Vuorenpään haastattelu 25.11.2020.