Kotirintaman sota. Mikrohistoriallinen analyysi Paavo Rintalan Poikien ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän kotirintamakuvauksista

Taina Heiskala

KOTIRINTAMAN SOTA

Mikrohistoriallinen analyysi Paavo Rintalan Poikien ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän kotirintamakuvauksista

Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Kirjallisuus

Kesäkuu 2020

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Humanistinen osasto

Tekijät – Author

Taina Heiskala

Työn nimi – Title

Kotirintaman sota. Mikrohistoriallinen analyysi Paavo Rintalan Poikien ja Sirpa Kähkösen Neidonkengän kotirintamakuvauksista.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Kirjallisuus

Pro gradu -tutkielma X

11.6.2020 84 s.

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kotirintamakuvausta kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa: Paavo Rintalan Pojissa (1958) ja Sirpa Kähkösen Neidonkengässä (2009). Suomalaiselle sotakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan teokset ovat realistisia ja täyttävät autenttisuuden vaatimuksen. Kuten Poikien poikaporukka, myös Rintala on ollut jatkosodan aikaan nuori oululaispoika. Neidonkengän taustalla puolestaan vaikuttaa Kähkösen äidinpuoleisen suvun historia. Luen teoksia taiteellisina historian esityksinä. Taiteelliset historian esitykset osallistuvat tulkintoihin menneisyydestä yhdessä historiantutkimuksen kanssa.

Tutkimukseni on temaattista ja kontekstualisoivaa. Sota-ajan poikkeuksellisissa olosuhteissa ihmisten perustavanlaatuiset tarpeet, kuten ravinnon saanti, suoja, vaatetus ja turvallisuuden tunne korostuvat.

Tarveteorioiden pohjalta olen jakanut aineiston kahteen suureen teemaan: elintarvikkeisiin ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan. Tarkemmassa analyysissa apunani on mikrohistoriallinen johtolanka-menetelmä, joka pienten yksityiskohtien kautta johdattelee pohtimaan asioiden laajempia merkityksiä. Tutkielmani kontekstina toimivat suomalaisen sotakirjallisuuden perinne sekä sotahistoria. Mikrohistoria näkyy sekä tutkimuksen teemoissa että kontekstissa.

Ruoka ja hyödykkeet, samoin esimerkiksi vainajien ruumiit, ovat materiaalis-immateriaalisia ilmiöitä.

Henkilöhahmot käyvät eloonjäämiskamppailua, jolloin ruoka ja hyödykkeet ovat konkreettisia ja aistein havaittavia.

Elintarvikkeiden ja tavaroiden immateriaaliset merkitykset kytkeytyvät teoksissa ihmisten välisiin suhteisiin.

Tutkimuksessani osoitan, miten ruoka toimii vallankäytön välineenä, äidinrakkauden symbolina ja oman sosiaalisen aseman vahvistajana. Yhdessä syöminen ja ruuan tarjoileminen ovat myös tärkeitä yhteisöjä koossa pitäviä voimia.

Väkivallan ja kuoleman teemassa näkyy ristiriita sodan ja kodin välillä. Sotakirjallisuudessa väkivalta on odotuksenmukaista, mutta kohdeteosten kuvaamaan kodin piiriin väkivallan ei ajatella kuuluvan. Pojissa ja Neidonkengässä väkivalta ja ruumiit tunkeutuvat siviilien elämään sodan ja sotilaiden kautta, mutta Neidonkengässä asetelmaa myös rikotaan.

Yhden päähenkilön sijaan teokset ovat yhteisökuvauksia. Tutkimuksessani nousee esiin työläisnaisten ja -lasten näkökulma, joka on aiemmin ollut sotakirjallisuuden marginaalissa. Vaikka sota ja puute rajaavat naisten ja lasten toiminnan mahdollisuuksia, he eivät suostu passiivisiksi uhreiksi. Miesten näkymättömyys teoksissa saa kiinnittämään huomion isättöminä kasvaviin lapsiin.

Sodan siviilikuvaukset alkoivat yleistymään vasta 1990-2000-luvuilla. Rintalan Pojat olikin ilmestymisaikanaan poikkeus. Pojissa näkyy sota-ajan trauma, Neidonkengässä ymmärrys menneisyyden ihmisiä kohtaan. Sota-ajan historian tulkinnat ovat edelleen merkityksellisiä ihmisille. Kohdeteokset osallistuvat keskusteluun menneisyydestä, pyrkivät purkamaan sodan traumaa ja nostamaan marginaaliin jääneitä keskiöön.

Avainsanat – Keywords

sotakirjallisuus, kotirintama, mikrohistoria, marginaalihistoria, sota-aika, sotakokemukset

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Humanities

Tekijät – Author

Taina Heiskala

Työn nimi – Title

War on the home front. Microhistorical analysis of the home front representations in Pojat, written by Paavo Rintala and in Neidonkenkä, written by Sirpa Kähkönen.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Literature Pro gradu -tutkielma X

June 11th, 2020 84 p.

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

In my master’s thesis I study the home front representations in two Finnish novels: Pojat (1958) written by Paavo Rintala and Neidonkenkä (2009) written by Sirpa Kähkönen. Pojat was published in the 1950’s, Neidonkenkä in the 21^st century. Traditional Finnish war fiction is realistic and authentic, the novels I study here are no different. Rintala experienced war during his childhood in Oulu, as do the boys in his novel. Meanwhile Neidonkenkä is influenced by experiences of Kähkönen’s maternal family in war time. I analyse Pojat and Neidonkenkä as artistic historical representations of the Continuation war. These representations together with academic research of the history contribute to discussions about the past.

My study is thematic and contextual. In a crisis such as in war circumstances, humans’ basic needs, e.g. nutrition, clothing, protection and security, grow in importance. I use theories of need to divide the literature into two themes:

food supplies and other goods along with violence and death. In my detailed analysis I use microhistorical method of clues presented by Carlo Ginzburg. The microhistorical approach focuses on the small details, or clues, that lead the researcher to study greater social and cultural structures and meanings of phenomena. The conventions of war fiction and war history function as a context of my study.

In the novels I study, food supplies and other goods, along with corpses, are material-immaterial phenomena. While characters struggle for survival, food and goods are concrete and physically sensed. Relationships between characters are related to immaterial meanings of food and goods which can be instruments of power, symbols of maternal love and tools to rise in social hierarchy. Food serving and eating together are powerful binders of communities.

The contradiction between war and home can be found in the theme of violence and death. In war literature violence is predictable, but not usually present in representations of home. In the novels I study, war and soldiers bring violence and corpses into civilians’ lives, although in Neidonkenkä violence is also used by Finnish civilians towards Soviet prisoners of war.

Pojat and Neidonkenkä are narratives of community. They give voice to perspectives of working class women and children which have previously been double marginal groups in war fiction. In spite of war and lack of food and material goods limiting their possibilities to act, women and children are active agents in these novels. Men’s absence highlights how these children grow up without their fathers.

Civilian representations of war have become more common in recent decades. Rintala’s novel, published in 1950s, was exceptional in its time. In Pojat the traumas of war are illustrated whereas Neidonkenkä tries to understand the people in the past. Both novels participate in conversations and interpretations of the past and they could be seen to have purpose within war trauma dfusion and shedding light on lives of marginal groups during the war.

Avainsanat – Keywords

war literature, homefront, microfistory, history of marginal groups, wartime, war experiences

SISÄLLYS

1. JOHDANTO ... 1

1.1. Tutkimusongelma ja aiheen rajaus ... 2

1.2. Aiempi tutkimus ... 4

1.3. Tutkimusaineiston esittely ... 6

2. TEOREETTIS-METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT ... 11

2.1. Kaunokirjallisuuden ja historian suhde ... 12

2.1.1. Kaunokirjallisuuden erityisyys ... 12

2.1.2. Kaunokirjallisuuden ja historian välistä rajankäyntiä ... 15

2.2. Kotirintamakuvaukset osana sotakirjallisuutta ... 20

2.3. Mikrohistoria lähtökohtana ja menetelmänä ... 23

3. RUOKA JA HYÖDYKKEET SOSIAALISISSA SUHTEISSA ... 30

3.1. Absoluuttista nälkää ja vallankäyttöä Pojissa ... 32

3.2. Neidonkengässä ruuan vähyys näkyy kehollisesti ... 34

3.3. Aineellisten hyödykkeiden ja sosiaalisen aseman yhteys ... 37

3.4. Ruoka yhteisön koheesion ja jatkuvuuden rakentajana Neidonkengässä ... 40

3.5. Mustan pörssin kauppaa Pojissa ... 43

3.6. Pakottamista, suostuttelua vai vapaaehtoista – keho vaihdon välineenä... 46

3.7. Yhteenveto: ruuan ja hyödykkeiden monet merkitykset ... 51

4. LAPSIA JA ÄITEJÄ ... 53

4.1. Turvaton lapsuus ... 54

4.2. Isättömät lapset, lapsiaan ruokkivat äidit ... 59

5. VÄKIVALTA JA KUOLEMA ... 63

5.1. Suruviesti Neidonkengässä... 63

5.2. Ruumiita Pojissa ... 65

5.4. Siviilit sotilaiden tekemän väkivallan kohteina ja todistajina ... 69

5.4. Neuvostosotavankien kuolema Neidonkengässä... 72

6. LOPUKSI ... 76

LÄHTEET ... 79

1. JOHDANTO

Suomalainen sotakirjallisuus elää ja voi hyvin. Ajallinen etäisyys Suomen 1900-luvun sotiin ei vaikuta vähentävän niistä kertovien teosten määrää: Arto Jokinen (2019: 31) arvioi, että 1990- ja 2000-luvulla ilmestyi joka vuosi kymmenestä kahteenkymmeneen uutta sotaa käsittelevää kaunokirjallista teosta. 2000-luvun sodasta kirjoittavat kirjailijat erottaa aiemmista kokemushistoria.

Nykyiset sotakirjailijat eivät ole eläneet sodan aikana, joten heillä ei ole omakohtaisia sotakokemuksia. Sama pätee menneitä sotia tutkiviin tutkijoihin. Yhteiskunnan vapautuminen ja ajallinen etäisyys sotiin ovat tuoneet kirjailijoille ja tutkijoille mahdollisuuden tarkastella menneitä sotia uusista näkökulmista ja entistä vapaammin. Omakohtaisen kokemuksen puuttuminen voi jopa tehdä helpommaksi kirjoittaa vaietuista asioista. Monia tabuiksi miellettyjä aiheita on nostettu esille, mikä on kirvoittanut myös yhteiskunnallista keskustelua ja väittelyä. Tällaisia ovat esimerkiksi suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteet sekä suomalaisten ss-sotilaiden toiminta toisen maailmansodan aikana.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin sodan kuvausta kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa, Paavo Rintalan Pojissa (P, 1958) ja Sirpa Kähkösen Neidonkengässä (N, 2009). Rintalan elämästä on löydettävissä yhteyksiä 1950-luvulla ilmestyneeseen Poikiin. Kähkösen 50 vuotta myöhemmin julkaistun Neidonkengän taustalla puolestaan vaikuttaa kirjailijan äidin puoleisen vasemmistolaisen suvun historia. Pojat ja Neidonkenkä eivät kuvaa rintaman tapahtumia tai taisteluihin osallistuneiden kokemuksia, vaan keskittyvät ihmisten arkiseen elämään pikkukaupungeissa kaukana varsinaisista sotatapahtumista. Sota ja sen vaikutus ovat Pojissa ja Neidonkengässä kuitenkin vahvasti läsnä, sillä väkivalta ja kuolema tai ainakin niiden pelko ovat osa arkea, elintarvikkeista ja vaatteista on pulaa, naisilla on kaikki vastuu arjen sujumisesta ja toimeentulosta ja lapset jäävät osittain vaille huolenpitoa. Perinteisestä sotakirjallisuudesta poikkeavan asetelman vuoksi teosten keskiössä eivät ole sotilaat vaan naiset, lapset ja siviilissä olevat miehet sekä jossain määrin vieraan vallan asevelijoukot.

Niin kaunokirjallisuus, populaarikulttuuri kuin tutkimuskin käsittelevät ja tulkitsevat menneisyyden tapahtumia kukin omista lähtökohdistaan käsin. Toisinaan historiasta kertova kaunokirjallisuus on nähty historiankirjoituksen täydentäjänä, joskus taas sen kilpailijana (Hietasaari 2016: 11). Pojat ja Neidonkenkä kuuluvat jatkosotaa käsittelevien (taiteellisten) esitysten joukkoon. Teosten tarinat kiinnittävät itsensä sekä ajallisesti että paikallisesti osaksi tuntemaamme todellisuutta, mutta tekevät

2

sen kaunokirjallisin keinoin. Pojissa tapahtumapaikka nimetään Ouluksi, ja teoksessa vilahtelee oululaisille tuttuja paikkoja, kuten Raksila ja Tuira. Neidonkenkä sijoittuu yhtä eksplisiittisesti Kuopioon. Myös tarinoiden aika, 1940-luvun alku ja jatkosota, on ilmaistu suorasanaisesti. Vaikka Pojat ja Neidonkenkä identifioivat itsensä eksplisiittisesti osaksi jatkosodasta kertovia historiallisia esityksiä, ne eivät julista olevansa ”totta”. Kaunokirjallisten teosten kohdalla totuudellisuuden kysymys ei sinänsä olekaan oleellinen. Sen sijaan tärkeää on, että kaunokirjalliset teokset voivat kertoa jotakin olennaista ihmisenä olemisesta – ajatuksista, tunteista ja kokemuksista – sodan keskellä.

1.1. Tutkimusongelma ja aiheen rajaus

Tutkielmassani tarkastelen sotakuvausta kotirintaman ihmisiin ja tapahtumiin keskittyvissä Rintalan Pojissa ja Kähkösen Neidonkengässä. Suomalainen sotakirjallisuus on perinteisesti ollut realistiseen sodankuvaukseen sitoutunutta (Niemi 1999: 121). Aiemmin kirjailijoilla oli omakohtaisia sotakokemuksia, mutta 2000-luvulla esiin nousseella kirjailijasukupolvella ei niitä ymmärrettävästi ole. Osa nuorista kirjailijoista on kiinnostunut sodasta isovanhempiensa kautta, ja kirjoittamisen tarkoitus on yrittää ymmärtää isovanhempia ja heidän sotakokemuksiaan (Hietasaari 2016: 10).

Vuonna 1930 syntyneellä Rintalalla on omakohtaisia kokemuksia nuoren pojan elämästä sodan aikana. Kähkönen (s. 1964) puolestaan on puolitoista sukupolvea Rintalaa nuorempi, ja hänen kiinnostuksensa menneisyyden tapahtumiin on saanut alkunsa suvun kipeiden ja vaiettujen kokemusten ihmettelystä. Tutkimusaineiston teokset tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan keskenään, sillä Pojissa sekoittuu omaelämäkerrallinen aines ja fiktio, Neidonkengässä puolestaan Kähkösen tulkitsema isovanhempien tarina ja fiktio. Teosten ilmestymisajankohtien välissä on reilu 50 vuotta aikaa. 50 vuoden aikana on tapahtunut muutoksia niin yhteiskunnassa, yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin sotakirjallisuuden konventioissa.

Kirjailijoita yhdistää kiinnostus menneisyyttä kohtaan ja vahva tietämys historiasta. Pojissa ja Neidonkengässä yhteistä on tapahtuma-aika ja -paikka eli jatkosodan aikaiset pikkukaupungit Suomessa. Teokset kuvaavat tavallisten ihmisten selviytymistä kotirintamalla. Tätä voisi verrata rintaman tapahtumiin keskittyvän perinteisen sotafiktion kuvauksiin rivimiesten sodasta.

Vastakohdaksi asettuvat suurmiehistä kertovat teokset, kuten perinteinen historiankirjoitus sekä esimerkiksi lukuisat marsalkka Mannerheimista tehdyt fiktiot. Pojat ja Neidonkenkä ovat yhteisökuvauksia, joissa on useita päähenkilöitä. Teosten kaunokirjallisissa kerrontastrategioissa on

3

yhteneväisyyksiä ja eroja: Teoksissa on ulkopuoliset kertojat, mutta se, kenen näkökulmasta tapahtumia kuvataan, vaihtelee. Kummassakin teoksessa myös sivuhenkilöiden asemassa olevat saksalaiset sotilaat voivat olla fokalisoijina. Henkilöiden välisissä dialogeissa käytetään paikallisia murteita, mikä tuo autenttisuuden tuntua. Neidonkenkä on yhden päivän romaani, mutta takaumien kautta lukija pääsee kurkistamaan henkilöhahmojen menneisyyteen. Pojat kuvaa koko jatkosodan aikaa. Ennakoinneissa lukija saa vihjeitä tulevista tapahtumista, joista osaan palataan romaanissa myöhemmin, osa jää piiloon sodan jälkeiseen aikaan.

Tutkimukseni on temaattista ja kontekstuaalista. Mieskeskeisen sotakirjallisuuden valtavirrasta poiketen tutkimusaineistoni teosten päähenkilöinä on naisia ja lapsia. Lähden analyysissani liikkeelle ihmisen perustarpeista: nälän tyydyttämisestä, suojasta ja turvallisuudesta. Perustarpeiden merkitys korostuu poikkeus- ja pula-aikoina, kun ennen itsestään selviltä näyttäneet hyvinvoinnin peruslähtökohdat eivät olekaan kunnossa tai helposti saavutettavissa. Konkreettisesti perustarpeet näyttäytyvät teoksissa ruokaan ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan liittyvinä teemoina.

Mikä on ruuan ja nälän merkitys teoksissa ja miten se ilmenee? Entä väkivalta, kuolema ja ruumiit?

Mitä tunteita ja ajatuksia ne herättävät ihmisissä? Vaikka väkivalta ja väkivaltaisen kuoleman kokeneet vainajat ovat osa sotaa, ne eivät ole tavallisesti kodin piiriin kuuluvia – tai ainakaan niitä ei ajatella sinne kuuluviksi. Aineiston tarkemmassa jäsentelyssä hyödynnän mikrohistoriallista lukutapaa, käyttäväthän Rintala ja Kähkönen omaa ja lähipiirinsä mikrohistoriaa kertomustensa aineksina.

Luen Poikia ja Neidonkenkää yleisen historian välittämän tiedon sekä suomalaisen sotakirjallisuuden kontekstissa. Olen kiinnostunut siitä, millä tavoin Pojat ja Neidonkenkä kaunokirjallisina teoksina osallistuvat keskusteluun menneisyydestä ja pyrkivät vaikuttamaan siihen, millaisena menneisyys nähdään. Kaikkea kaunokirjallisuutta voi toki lukea täysin fiktiivisenä, mutta yleensä lukijalla on jo ennakkoon jonkinlainen käsitys kirjailijasta ja teoksen käsittelemästä aiheesta. Historiallista romaania sekä sille läheistä sotaromaania luetaan usein menneisyydestä tietoa välittävinä. Tämän tietoa välittävän oletuksen vuoksi lukevalle yleisölle ja kriitikoille on tärkeää, että historiallisesta romaanista ei löydy tietoaukkoja tai väärää tietoa. Esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan (Marsipansoldaten, 2001) arvosteluissa kiinnitetään runsaasti huomiota teoksessa ilmenneisiin asiavirheisiin, ja teoksen muu sisältö ja sanoma uhkaavat hukkua virheiden arvostelun alle. (Hietasaari 2016: 12, 61.) Niin sanotut kirjasodat ovat toinen hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuuden luoma kuva menneisyydestä ei ole yhdentekevää lukevalle yleisölle.

Esimerkiksi Paavo Rintalan Sissiluutnantti (1963) nostatti kohun lottakuvauksellaan, erityisesti

4

arvostellessaan rintamalla olevien lottien motiiveja ja moraalia (Niemi 1988: 155). Pekka Tarkan (1966: 111) mukaan jopa lukuisat kirjallisuusarvostelijat lukivat Sissiluutnanttia niin kuin se pohjautuisi faktoihin. Sari Salin (2007) osoittaa vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneessä tutkimuksessaan, että kirjasota pohjautui väärinymmärrykselle. Salinin (mts. 20) mukaan Sissiluutnantin kertoja on epäluotettava, mitä aikanaan ei ymmärretty ja mikä pohjimmiltaan aiheutti kohun.

Tunnetulla ja arvostetulla kaunokirjallisuudella on mahdollisuus vaikuttaa lukijoidensa ajatteluun sekä laajemmin esimerkiksi historiankirjoitukseen (Haapala & Sipilä 2013: 7). Sekä Rintala että Kähkönen ovat Suomessa laajalti tunnettuja, arvostettuja ja luettuja kirjailijoita. Kummankin kirjailijan meriittilistalla on muun muassa valtionpalkinto (Rintalalla useampia) ja Pro Finlandia - mitali. Rintala voitti Runeberg-palkinnon vuonna 1994 teoksellaan Aika ja uni (1993) ja on ollut kaksi kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana. Kähkönen puolestaan voitti Savonia-palkinnon vuonna 1999 Kuopio-sarjan ensimmäisellä osalla Mustat morsiamet (1998). Lisäksi Kähkönen on ollut kolmesti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana ja kerran Tieto-Finlandia ehdokkaana. (Otavan kirjailijat: Paavo Rintala; Otavan kirjailijat: Sirpa Kähkönen; Suomen leijonan Pro Finlandia - mitalien saajat 1945–2019.) Rintala ja Kähkönen ovat kirjailijoina saavuttaneet aseman, jossa heidän sanomaansa kuunnellaan (tai luetaan) tarkasti. Heidän teoksillaan on mahdollisuus vaikuttaa sotaa koskeviin tulkintoihin, joten ei ole merkityksetöntä, millaisen kuvan ne sodasta luovat ja millä tavoin.

1.2. Aiempi tutkimus

Paavo Rintalan tuotanto on herättänyt paljon keskustelua ja provosoinut kulttuuriväkeä. Laajaan tuotantoon ja käytyihin keskusteluihin nähden Rintalaa ei ole tutkittu yhtä runsaasti, mutta joitakin tutkimuksia on tehty. Pekka Tarkan kirjallisuussosiologinen tutkimus Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa (1966) paneutuu Rintalan alkuvaiheen tuotannon vastaanottoon. Kai Ekholm puolestaan käsittelee Rintalaa ja hänen dokumentaarista otettaan teoksessa Paavo Rintala, dokumentaristi. Miten kirjailija käyttää lähteitä (1988). Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden emeritaprofessori ja pitkän linjan Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi on tehnyt perusteellisen analyysin Rintalan myöhäistuotannosta: Minuuden liitupiiri.

Tutkimus Paavo Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta (2007). Alhoniemen vanavedessä Turun yliopistolla on tehty Rintalan tuotantoa käsitteleviä pro gradu -tutkielmia, kuten Juha Seppälän

5

Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa (1982) ja Heleena Liuskarin Sodan ja rauhan lapset Paavo Rintalan tuotannossa (1984). Tuoreempaa Rintalasta tehtyä opinnäytetyötä edustaa Rintalan lapsuuden kotikaupungin Oulun yliopistossa tarkastettu Kim Kaupin pro gradu Teodikea ja pahan ongelma Paavo Rintalan ’Kauneuden attribuutit’ -trilogiassa (2018).

Tutkielmani kannalta hyödylliseksi osoittautuu Elina Martikaisen väitöskirja Kirjoitettu sota.

Sotadiskursseja suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1917–1995 (2013). Tutkimuksessaan Martikainen (mt. 9) selvittää omaelämäkerrallisen ja puhtaasti fiktiivisen sodankuvauksen eroja, kaunokirjallisuuden sodankuvauksen toimimista historiankirjoituksena ja kirjallisuuskritiikin pyrkimystä ohjailla kaunokirjallisia sodankuvauksia valitulla ajanjaksolla. Muiden kaunokirjallisten teosten ohella Martikainen analysoi Rintalan Pojat-romaania sankarimyytin purkamisen näkökulmasta. Hän toteaa, että Pojissa elämän moninaisuus ei suostu asettumaan muotteihin. Pojat yhdistelee ylevää ja arkipäiväistä ja purkaa huumorin keinoin sodan absurdia luonnetta ja yleväksi tekemisen perinteitä. (mts. 166–184.)

Leena Kirstinä tutkii teoksessaan Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäistä osaa Mustat morsiamet, jossa päähenkilönä on Neidonkengässäkin esiintyvä Anna Tuomi. Kirstinä analysoi Mustien morsianten Annaa osana

”maalaistyttö muuttaa kaupunkiin” -tyyppistä kirjallista traditiota. Kähkösen tuotannosta pro gradu - tutkielman on tehnyt ainakin Laura Hatva. Työssään Pietari, Petrograd, Leningrad. Sirpa Kähkösen

’Graniittimies’ pietarilaistekstinä hän tarkastelee Graniittimiestä (2014) osana venäläisestä kirjallisuudesta tuttua pietarilaistekstien lajityyppiä. Tutkielmaa tehdessäni olen hyödyntänyt erityisesti Marita Hietasaaren Sodan muisti -teosta (2016), jossa Hietasaari tutkii 2000-luvulla kirjoitettuja sotaa kuvaavia historiallisia romaaneja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Hietasaaren aineistoon kuuluu lukuisia teoksia ja niitä koskevia kritiikkejä, joiden joukossa on myös Kuopio-sarja Neidonkenkä mukaan lukien sekä Kähkösen muita kirjoituksia ja Kähkösen teoksista kirjoitettuja arvosteluja. Hietasaari analysoi Neidonkengässä muun muassa ruisleivän leipomista käsittelevää kohtausta sekä seksuaalivähemmistöön kuuluvien henkilöhahmojen kuvausta, joihin palaan myöhemmin myös omassa analyysissani.

Kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen välistä suhdetta on pohtinut Mari Hatavara, ensin väitöstutkimuksessaan Historia ja poetiikka Fredrika Runebergin ja Zacharias Topeliuksen historiallisissa romaaneissa (2007) ja myöhemmin teoksessaan Historia kuvina, jälkinä ja esityksinä Leena Landerin ’Käskyssä’ (2010). Kaunokirjalliset tekstit osallistuvat yhtä lailla virallisen

6

historiankirjoituksen kanssa keskusteluun menneisyydestä ja pyrkivät vaikuttamaan menneisyydestä tehtäviin tulkintoihin (Hatavara 2010: 7, 9). Hatavara (2007: 185, 196) huomauttaa, että kaunokirjallisuuden avulla voidaan kirjoittaa virallisen historiankirjoituksen unohtamien ihmisryhmien, kuten naisten, historiaa. Vaikka henkilöistä ja tapahtumista ei löydy dokumentteja tai arkistolähteitä, kuvittelu ja eläytyminen kaunokirjallisuuden avulla on mahdollista (mts. 186, 189).

Artikkelissaan ”Miten tehdä menneestä historiaa? Juhani Ahon Panu sekä Kevät ja Takatalvi historiallisina romaaneina” Hatavara (2013: 53) mainitsee myös, että historiallinen romaani viittaa ennen kaikkea lukijalle tuttuihin esityksiin menneisyydestä, ei suoraan menneisyyteen. Ensimmäinen teksti eli historiallisen romaanin viittauskohde on yleensä historiankirjoitus, mutta se voi olla myytti tai legendakin (mp.). Niinpä sotaa kuvaavien kaunokirjallisten teosten taustalla vaikuttaa iso joukko erilaisia sotaa käsitteleviä esityksiä. Lukija tulkitsee teosta aiempien tietojensa valossa, oli ne sitten peräisin historiankirjoituksesta tai muista historiaa koskevista esityksistä.

Arto Jokinen tutkii teoksessaan Isänmaan miehet. Maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta suomalaisessa sotakirjallisuudessa (2019) suomalaista sotakirjallisuutta Runebergista talvi- ja jatkosodan teoksiin. Jokisen tutkimusaineisto on laaja, ja tarkemman lähiluvun kohteeksi on valikoitunut pääasiassa perinteistä sotakirjallisuutta eli rintaman tapahtumia kuvaavia teoksia. Jo tutkimuksen tarkoitus eli kansakunnan, maskuliinisuuden ja väkivallan yhteen kietoutumisen tarkastelu ohjaa valitsemaan tutkimuskohteeksi tällaisia teoksia. Jokisen (mts. 148) mukaan sodan sukupuolijärjestyksessä miesten velvollisuus on sotia ja naisille on varattu lapsista huolehtiminen ja kodin piiri, vaikkakin toisen maailmansodan aikana nuorten suomalaisnaisten oli myös mahdollista osallistua sotaan lottina. Talvisotakuvauksissa näkyy, miten ja millaista tosimies- ja sankarimyyttiä rakennetaan kansallisuuden ja etulinja–takalinja-jaon perusteella. Tärkeä huomio sotakirjallisuuden(kin) kohdalla on, että huolimatta taustalla olevista todellisista historiallisista tapahtumista ja kirjailijan osallistumisesta sotaan, kyse on kuitenkin kirjallisista konstruktioista.

Niihin vaikuttaa kirjoittajan muistin, näkökulman, intentioiden ja ideologioiden lisäksi kirjalliset traditiot, esimerkiksi sodankuvauksen perinne ja sankaritarut. (mts. 152–152, 173–174.)

1.3. Tutkimusaineiston esittely

Kuten aiemmin mainittua, tutkimusaineistoni koostuu kahdesta romaanista, Paavo Rintalan Pojista ja Sirpa Kähkösen Neidonkengästä, joiden samankaltaisuudet ja eroavaisuudet tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan vertailulle. Teoksissa ei ole yhtä yksittäistä päähenkilöä, vaan ne

7

seuraavat useiden henkilöhahmojen elämää sodan varjossa. Poikien päähenkilöjoukko, kollektiivi, muodostuu viidestä nuoresta pojasta, kun taas Neidonkengässä huomio keskittyy laajemmalle ja heterogeenisempaan joukkoon. Neidonkengän henkilöhahmot ovat eri-ikäisiä, edustavat eri sukupuolia ja tulevat eri yhteiskuntaluokista. Yhtenä henkilöhahmona niin Pojissa kuin Neidonkengässä voi pitää kaupunkia, sillä Oulu ja Kuopio ja niiden asukkaat kollektiivina ovat teoksissa tärkeässä roolissa. Kummassakin romaanissa ihmisten elämää ravisuttavat sodan konkreettiset seuraukset pikkukaupungissa kaukana sotatoimialueelta. Suomalaiset nuoret miehet ovat rintamalla, mutta kaupungeissa oleilee suuri joukko ulkomaalaisia nuoria miehiä – saksalaisia sotilaita. Kaikesta on pulaa: elintarvikkeet ovat säännöstelyn alla ja herkut kerta kaikkiaan harvinaisia, samoin vaatteissa ja kengissä on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla. Alla paneudun romaaneihin tarkemmin yksi kerrallaan. Kirjoitan muutaman sanan myös kirjailijoista ja heidän taustastaan, sillä kirjailijoiden henkilö- ja perhehistoriat nivoutuvat kiinnostavasti kertomusten maailmaan.

Rintalan romaanin Pojat fyysisenä tapahtumapaikka toimii Oulu, ”pikkukaupunki pohjoisessa”, ja aivan erityisesti Raksilan, Tuiran ja keskustan kaupunginosat. Teoksessa seurataan viiden esimurrosikäisen tai murrosikäisen pojan elämää: koulunkäyntiä, kaverisuhteita, kepposia ja erilaisia tukalia tilanteita, joihin pojat itsensä saattavat. Lähtökohdiltaan romaani on kuin mikä tahansa seikkailullinen poikakirja, jossa kerrotaan – yleensä pilke silmäkulmassa – poikien edesottamuksista.¹ Poikia värittää kuitenkin kaikkialle tunkeutuva sota ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt, eikä teoksesta puutu traagisiakaan sävyjä. Romaanissa kuvataan, kuinka puutetta on arkipäiväisistä asioista, kuten ruuasta ja lämpimistä vaatteista. Sen lisäksi puute voi olla henkistä tai sosiaalista:

esimerkiksi yhdellä päähenkilöllä, Jakella, on suuri äidin kaipuu ja ihmisiä vaivaa yleisesti puute luottamuksesta tulevaan. Toisinaan kyse ei ole niinkään puuttumisesta, vaan muutoksesta aiempaan.

Nuoria miehiä näkyy myös sota-aikana Oulun katukuvassa, mutta suomalaisten rintamalla olevien nuorten miesten sijasta Oulun katuja astelevat muukalaiset, saksalaiset (mies)sotilaat.

Pojat koostuu 14 luvusta, jotka kertovat jonkin yksittäisen tapahtuman Raksilan poikien elämässä.

Luvut ovat fragmenttimaisia, yksittäisiä tilanteita tai poimintoja, joita voisi lukea myös omina itsenäisinä kertomuksinaan. Yhdessä ne muodostavat ajallisen jatkumon ja yhtenäisen juonen. Pojat käsittelee tapahtumia suunnilleen kolmen vuoden ajanjaksolla, vuodesta 1941 vuoteen 1944 eli jatkosodan alkamisesta sen päättymiseen. Romaanissa vilahtelee myös aikuisia, kuten poikien

1 Toiseen maailmansotaan sijoittuvista poikien sota- ja seikkailukirjoista, ks. esim. Tepora 2007; Pilke 2009: 154.

8

vanhempia, opettajia ja muita oululaisia, mutta keskiössä on viiden pojan ajatukset ja tekemiset.

Yhdessä päähenkilössä, Patessa, voi havaita yhtäläisyyksiä kirjailija Rintalaan. Rintalan tavoin romaanihenkilö Pate on Viipurissa syntynyt evakkopoika, jonka isä on kuollut talvisodassa ja joka asuu Raksilassa äitinsä ja mummonsa kanssa (Salokannel 1993: 336, 340; Alhoniemi 2007: 79–80).

Poikien Patea voikin pitää kirjailijan jonkinlaisena alter egona. Myös poikajoukon muissa jäsenissä, erityisesti Immu Kaarelassa, voi ajatella olevan jonkinlaista samankaltaisuutta todelliseen Rintalaan.

Immu haaveilee sotilaspoikiin liittymisestä, mutta toisin kuin Rintala todellisessa maailmassa (Alhoniemi 2007: 78), hän ei saa heihin liittyä. Rintalan tuotantoa leimanneista kahdesta suuresta aihealueesta, sodasta ja uskonnosta, jälkimmäinen näyttäytyy Pojissa Immun pohdintojen kautta.

Sota aihealueena on eksplisiittisesti näkyvissä jokaisessa Poikien luvussa.

Rintalan tuotannon taustalla vaikuttaa usein omakohtainen kokemus.² Tätä kuvastaa hyvin hänen lausahduksensa: ”Suomen sotien historia on minulla veressä, ei päässä, sattuneesta syystä”

(Salokannel 1993: 356). Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotantoa tutkinut Pirkko Alhoniemi (2007:

78) mainitsee, että Rintala on useissa yhteyksissä kertonut lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan.

Kirjailijan tuotannon ja muistojen ja muistelemisen yhteyksistä Alhoniemi (mp.) sanoo: ”Omaa kertojaminuuttaan Rintala on rakentanut kerros kerrokselta, niin että hän on vaiheittaisesti, ei silti välttämättä kronologisesti, lähestynyt menneisyyttään.” Omakohtaisen kokemuksen lisäksi Rintalan tuotannossa näkyy oppineisuus. Rintala on esimerkiksi kirjoittanut neljä dokumentinomaista sota- aiheista teosta, joita varten hän teki taustatyötä ääninauhojen, kirjeiden, päiväkirjojen ja muiden dokumenttien parissa (Tarkka 1989: 154). Rintalaa dokumentaristina tutkinut Kai Ekholm vertaa häntä yhdysvaltalaiseen Norman Maileriin³, sillä kummankin kirjailijan tuotannossa näyttäytyy kiinnostus lähihistoriaan ja ”pyrkimys muokata poliittista aineistoa kaunokirjallisuudeksi” (Ekholm 1988: 43).

Toinen tutkimusaineistooni kuuluva romaani, Neidonkenkä, on Kähkösen Kuopio-romaanisarjan viides osa. Sarja koostuu tällä hetkellä kahdeksasta romaanista ja sijoittuu nimensä mukaisesti Savon sydämeen Kuopioon. Sarjaa voidaan pitää eräänlaisena sukusaagana, sillä se kertoo Tuomen työläisperheen ja muiden samassa pihapiirissä asuvien vaiheista pitkällä aikajaksolla. Romaaneja voi lukea paitsi kokonaisuutena myös itsenäisinä teoksina, kuten olen analyysissani pääasiassa tehnyt.

Neidonkengässä on useita tarinalinjoja, jotka kietoutuvat yhteen. Yhden päivän romaanina se kuvaa

2 Ks. esim. Rintalan teokset Nahkapeitturien linjalla I ja II (1976, 1979) sekä Marian rakkaus (1994). Ks. myös Martikainen 2013: 234–245.

3 Norman Mailer tunnetaan muun muassa faktaa ja fiktiota yhdistelevästä dokumenttiromaanista.

9

erään kesäisen päivän tapahtumia, mutta takaumien ja sarjan aiempien osien kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöhahmojen elämään myös ennen tuota yhdeksättä kesäkuuta vuonna 1942.

Neidonkengässä tapahtumien keskiössä on ravintola Tatra ja siellä järjestettävät suuret juhlat, Ensio Mertasen nimipäivät. Nimipäivien järjestelyihin osallistuvat kaikki Tatran työntekijät – tarjoilijat, keittäjät, soittajat, hovimestari ja omistaja – ja onpa juhlavalmisteluihin värvätty muitakin paikallisia, kuten lapset kukkien kerääjiksi ja Hilda Tuomi leipiä leipomaan. Samaan aikaan kun kaupungin kerma juhlii, ravintolan muissa tiloissa, metsissä ja talojen pihoissa käy kova kuhina. Eri tarinalinjojen ja kaupungin asukkaiden yhteen kietoutuminen tekevät näkyväksi sitä, miten eri tavoin ihmiset voivat kokea saman tapahtuman ja auttavat samalla ymmärtämään ihmisten tekojen taustalla olevia erilaisia vaikuttimia.

Aiemmissa Kuopio-sarjan romaaneissa seurataan tiiviisti Tuomen perheen elämää, eikä heitä ole unohdettu Neidonkengässäkään. Tuomen naiset Anna ja kälynsä Hilda tekevät ahkerasti töitä ja hoitavat kotia ja Annan lapsia. Annan mies Lassi on sodassa, ja hän onkin kotirintamalle sijoittuvassa Neidonkengässä mukana vain maininnan tasolla. Tuomen perheenjäsenten nimet ja elämänvaiheet muistuttavat kirjailija Kähkösen äidinpuoleista sukua ja suvun historiaa. Kähkönen on perehtynyt kuopiolaisen sukunsa historiaan muun muassa arkistolähteiden ja isoisänsä kirjallisen perinnön kautta. Häneltä ilmestyi vuonna 2010 tietoteos Vihan ja rakkauden liekit: kohtalona 1930-luvun Suomi, jossa hän paneutuu maailmansotien väliseen aikaan kahteen leiriin jakautuneessa Suomessa.

Teoksessa Kähkönen kirjoittaa samanaikaisesti kommunisti-isoisänsä Lauri Tuomaisen elämästä – lapsuudesta, nuoruudesta, luonteesta, poliittisesta toiminnasta ja ajoista poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa – sekä yleisesti aikakauden levottomasta poliittisesta ilmapiiristä, kommunistien vainoista ja niiden syistä ja seurauksista. Lähteinään Kähkönen käyttää isoisänsä muistelmatekstejä, joista ensimmäisen tämä kirjoitti vankilassa vuonna 1937 ja toisen vähän ennen kuolemaansa 1960–1970-lukujen vaihteessa (mts. 17). Kähkönen on opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä, ja hän hyödyntää Vihan ja rakkauden liekeissä runsaasti erilaista lähdemateriaalia, kuten arkistolähteitä ja aihetta koskevaa tutkimusta. Hän on muun muassa tutustunut Tammisaaren pakkotyölaitoksen arkistoihin sekä Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistoihin. (ks. mt.)

Kuopio-romaanisarjan tueksi Kähkönen on julkaissut valokuvia ja tekstiä sisältävän teoksen Kuopion taivaan alla (2011). Teos on sekoitus faktaa ja fiktiota, sillä siinä tutkittu historia ja Kuopio-sarja sekoittuvat toisiinsa. Kuopion kulttuurihistoriallisen museon ja Otavan arkiston kuvien avulla lukija viedään ajassa taaksepäin samoille kaduille kuin millä romaanisarjan henkilöhahmot astelevat. Lukija

10

pystyy tunnistamaan, milloin puhutaan historiallisesta Kuopiosta ja milloin fiktiivisen romaanin tapahtumapaikoista. Kähkönen (mts. 60, 65) selventää, että Neidonkengän keskuspaikkana toimiva ravintola Tatra on keksitty, samoin rohdos- ja hattukaupat, joissa romaanin nuoret naiset Ani ja Mari työskentelevät. Ravintola ja kaupat ovat Kähkösen (mp.) mukaan aikakaudelle tyypillisiä työ- ja ajanvietepaikkoja. Ne siis olisivat voineet olla olemassa. Myös Neidonkengän saksalaiset sotilaat, belgialainen toimittaja ja vierailevat musiikki- ja tanssitähdet voisivat olla todellisia, sillä Kähkönen (mts. 70) mainitsee, että toisin kuin yleensä luullaan, myös pikkukaupungeissa oli sodan aikana paljon huveja ja ulkomaalaisia vieraita. Kähkönen (mts. 58) korostaa, että hänen ei ole ollut tarkoitus luoda menneisyyden Kuopiota uudelleen vaan säilyttää kaupungilla vallitseva tunnelma ja ilmapiiri.

Selvyyden ja vertailun vuoksi olen koonnut alla olevaan taulukkoon tärkeimmät tiedot romaaneista:

Romaanin nimi Pojat Neidonkenkä

Kirjailija Paavo Rintala (1930–1999) Sirpa Kähkönen (s. 1964)

Ilmestymisvuosi 1958 2009

Miljöö Oulu Kuopio

Tapahtuma-aika v. 1941–1944 9.6.1942

Päähenkilöt Raksilan pojat Immu, Pate, Matti, Jake ja Urkki sekä muita kaupungin asukkaita, kuten Jaken vanhemmat, Paten äiti ja mummo, Immun perhe, pastori Pisa.

Joukko eri-ikäisiä kuopiolaisia:

muun muassa Tuomen perhe, naapurin Helvi, orpolapset Juho ja Charlotta, nuoret naiset Mari ja Ani, belgialainen sotatoimittaja Marieke Candrix, johtaja Lehtivaara, tohtori Kelo.

Taulukko 1. Perustiedot tutkimusaineistosta.

11

2. TEOREETTIS-METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT

Tutkimuskohteeni eli kotirintamakuvaus kahdessa eri aikaan ilmestyneessä romaanissa on sekä kaunokirjallinen, historiallinen että yhteiskunnallinen ilmiö. Hyödynnän analyysissani useaan tieteenalaan kuuluvaa tutkimusta, esimerkiksi kirjallisuuden-, historian- ja kulttuurintutkimusta.

1900-luvun jälkipuoliskolla ihmistieteet ovat alkaneet käyttää uudenlaisia aineistoja, teorioita ja analyysitapoja, ja eri tieteenalat ovat lähentyneet toisiaan. Taustalla vaikuttaa vuosisadan puolivälissä tapahtunut kielellinen käänne, johon myös sosiaalisen konstruktionismin ajatus liittyy. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan todellisuus rakentuu sosiaalisessa, kielellisessä vuorovaikutuksessa, ja kielestä on tullut yksi tutkimuksen painopisteistä. Ihmisen havaitsema ja kokema todellisuus on kytköksissä hänen yhteiskunnallisiin asemiinsa. Todellisuuteen ei päästä käsiksi sellaisenaan vaan kielen kautta. (Berger & Luckmann 1994: 11– 13, 32, 47–49; Väyrynen & Pulkkinen 2016: 8.) Konstruktionismin ajatus liittyy myös historiantutkimuksessa tapahtuneisiin muutoksiin (ks. esim.

Väyrynen & Pulkkinen 2016). Kaikki kirjoitettu tutkimus, historiankirjoitus mukaan lukien, on kielellinen konstruktio, jonka tutkija on rakentanut. Samalla tavoin konstruktioita ovat muut menneisyydestä kertovat esitykset. Historian tieteelliset ja taiteelliset esitykset rakentavat yhdessä kuvaa menneisyydestä, joskin kehys, jonka sisällä niiden tulee toimia, on taiteellisilla esityksillä väljempi. Luen aineistoani mikrohistoriallisen lukutavan mukaan. Tutkimukseni on temaattista ja kontekstualisoivaa, ja mikrohistoria liittyy niihin molempiin. Kontekstina toimivat sodasta kertovan suomalaisen kaunokirjallisuuden perinne sekä aktuaalisen maailman historia: jatkosota, pula-aika, kotirintama ja saksalaisten sotilaiden oleskelu Suomessa. Pojat ja Neidonkenkä ovat kaunokirjallisia esityksiä jatkosodasta, joten sekä historiallisen todellisuuden että sotakirjallisuuden konventioiden käsittely on relevanttia. Tarkoitukseni ei ole keskittyä tarkemmin historiallisen romaanin tai sotaromaanin lajityypin määrittelyyn. Aineiston teemojen mukaisessa käsittelyssä hyödynnän tarveteorioita ja mikrohistoriaa. Olen jakanut aineiston tarveteorioita käyttäen kahteen suurempaan teemaan: elintarvikkeisiin ja hyödykkeisiin sekä väkivaltaan ja kuolemaan. Teemojen tarkemmassa jäsentelyssä apunani on mikrohistoriallinen johtolanka-menetelmä (ks. esim. Ginzburg 1996; Elomaa 2001.) Seuraavissa alaluvuissa pohdin ensin kaunokirjallisuuden ja historiantutkimuksen suhdetta toisiinsa, sitten kirjoitan suomalaisen sotakirjallisuuden perinteestä ja lopuksi paneudun tarkemmin mikrohistoriaan.

12 2.1. Kaunokirjallisuuden ja historian suhde

Lähtökohtaisesti kaunokirjallisuus on fiktiota. Samalla se kuitenkin – suoraan tai verhotusti – osallistuu historialliseen, kulttuuriseen, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun tuntemassamme todellisuudessa. Kaunokirjallisuutta, erityisesti monia realistisen kirjallisuuden lajeja kuten historiallista romaania ja sotaromaania, saatetaan lukea niin kuin se kertoisi aktuaalisesta maailmasta ja todellisista menneisyyden tapahtumista. Mikä sitten erottaa kaunokirjallisuuden ja tieteeseen perustuvan historiankirjoituksen toisistaan? Entä mikä niitä yhdistää? Liisa Steinby (2013:

23–25) määrittelee kaunokirjallisuuden fiktiiviseksi kirjoitetuksi tekstiksi, jossa esteettisellä funktiolla eli teoksen lukijalle tuottamalla kokemuksella on tärkeä sijansa. Historia tieteenalana puolestaan tutkii menneisyyttä, sitä ”miten asiat oikein olivat”, saksalaisen historioitsijan Leopold von Ranken 1820-luvulla esittämän kuuluisan ajatuksen mukaan (Kalela 2000: 13).

Pohdin seuraavaksi tarkemmin kaunokirjallisuuden ja tieteellisen historiankirjoituksen välistä suhdetta, eroja ja yhtymäkohtia. Ennen sitä määrittelen lyhyesti aiheeseen liittyvää sanastoa. Kun kirjoitan historiallisista esityksistä, tarkoitan laajasti kaikenlaisia historiaesityksiä. Usein ne on selvyyden vuoksi jaettu taiteellisiin ja tieteellisiin historiaesityksiin, joista ensimmäisen alle menee muun muassa kaunokirjallisuus ja jälkimmäinen viittaa historiantutkimukseen. Jouni-Matti Kuukkasen (2016: 52) määritelmän mukaan historiantutkimus on kulttuurinen instituutio ja erityinen historiankirjoituksen muoto, jota tekevät pääasiassa akateemiset ja ammattimaiset tutkijat. Viittaan jatkossa historiantutkimuksella, historiatieteellä ja historian tieteellisillä esityksillä samaan kuin Kuukkasen yllä oleva määritelmä. Jorma Kalelaa mukaillen Kuukkanen (mp.) muistuttaa, että laajan ymmärryksen mukaan historiankirjoitusta voivat tehdä kaikki riippumatta historiantutkijan statuksesta. Toisin sanoen historiankirjoitus ja historian esitykset ovat laajemmin ymmärrettyjä käsitteitä. Historiantutkimuksen, historiatieteen ja historian tieteellisten esitysten ja kirjoitusten kuuluu täyttää tieteenalan tarkemmin säädellyt kriteerit.

2.1.1. Kaunokirjallisuuden erityisyys

Perinteisen kirjallisuuskäsityksen mukaan kaunokirjallisuus on ensinnäkin kirjoitettua tekstiä.

Romantiikan aikakaudella tekstin vaatimus ei ollut yhtä selvä, sillä kirjallisuus – runous – saattoi olla suullistakin. Tekstiä tärkeämpiä kirjallisuuden kriteereitä olivat tuolloin kielellisyys ja sepitteellisyys.

1900-luvulla audiovisuaalisen median, kuten elokuvien ja television, myötä kirjallisuuden yhteys

13

nimenomaan kirjoitettuun kieleen on jälleen noussut keskusteluun. Vaikka elokuva perustuu kirjoitettuun käsikirjoitukseen, kertoo fiktiivisen tarinan ja sitä voidaan analysoida kirjallisuudentutkimuksessa kehitetyn kerronnan analyysin keinoin, sitä ei pidetä kaunokirjallisuutena vaan sen lähitaiteena. (Steinby 2013: 22 – 24.) Rintalan Pojat-romaanin pohjalta on tehty myös samanniminen elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 1962. Mikko Niskasen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva noudattelee suurin piirtein romaanin tarinaa, mutta silmiinpistävästi loppuratkaisu on erilainen. Romaani päättyy siihen, kun Jake puolivahingossa ampuu itsensä kuoliaaksi, sen sijaan elokuvassa Jake yrittää ehtiä äitiään ja tämän saksalaista miesystävää kuljettaneen junan perään. Yhteistä romaanin ja elokuvan tarinoille on se, että molemmissa alleviivataan saksalaisen sotilaan vuoksi poikansa hylänneen äidin tekoa ja sen seurauksia. Niskasen ohjaus ja Vesa-Matti Loirin roolisuoritus Jakena saivat runsaasti kiitosta.

Elokuvaa on esitetty televisiossa lukuisia kertoja vuodesta 1967 lähtien, ja parhaimmillaan vuonna 1973 se keräsi kerralla lähes 2 miljoonaa tv-katsojaa. (Suomen kansallisfilmografia 7 1998: 154.) Elokuvasovitus on kenties Pojat-romaania tunnetumpi esitys jatkosodan aikaisesta kotirintamasta.

Romaani ja elokuva ovat eri teoksia, vaikka elokuva perustuu romaanille ja arkikielenkäytössä ne saattavat mennä sekaisin. En analysoi elokuvaa tämän tarkemmin, mutta on tärkeää huomioida, että myös romaani saa tunnettuutta elokuvan myötä.

Toiseksi kirjallisuudella, kuten muillakin taiteilla, ajatellaan olevan esteettinen funktio. Kirjallisuus on sanataidetta, joka tuottaa vastaanottajalleen eli lukijalle arvokkaan kokemuksen. Taideteoksen ei tarvitse olla tiedollisesti tai moraalisesti pätevä, kuten vaikkapa sanomalehtitekstin tai tietoteoksen oletetaan olevan. Useat menneiden vuosisatojen suuntaukset painottavat kirjallisuuden esteettistä autonomiaa eli sitä, että kirjallisuus on arvokasta sen itsensä vuoksi, eikä sillä tarvitse olla esteettisen funktion lisäksi muita tehtäviä. Suurin osa modernista kirjallisuudesta ei kuitenkaan sulje ulkopuolelleen kirjallisuuden tiedollista ja moraalista funktiota. Esteettisen funktion ohella kirjallisuus voi pohtia arvoihin ja moraaliin liittyviä kysymyksiä ja paljastaa jotakin tiedollisesti pätevää. (Steinby 2013: 25.) Monissa sotaa käsittelevissä kaunokirjallisissa teoksissa otetaan kantaa sodan oikeutukseen, sen aiheuttamiin kärsimyksiin ja muihin moraalisiin kysymyksiin.

Tekstimuoto ja esteettinen funktio kuuluvat olennaisesti kaunokirjallisuuden kriteereihin, mutta kenties tärkeimpänä kaunokirjallisuutta määrittävänä tekijänä pidetään fiktiivisyyttä. Kuten muistakin kriteereistä, myös fiktiivisyyden vaatimuksesta käydään keskustelua. Raja kaunokirjallisuuden ja ei-kaunokirjallisuuden välillä onkin häilyvä, esimerkiksi sellaiset tekstityypit kuin essee ja pakina sijoittuvat jonnekin kaunokirjallisuuden lähialueelle. Joskus fiktiivisen

14

kaunokirjallisen tekstin ja ei-fiktiivisen tekstin välille on vaikea tehdä eroa muodollisten ominaisuuksien perusteella. Tällöin tekstit on mahdollista luokitella fiktiivisiksi tai ei-fiktiivisiksi vain ottamalla huomioon niiden suhteen aktuaaliseen maailmaan – toisin sanoen määrittely on mahdollista vain tekstin ulkopuolisten seikkojen avulla. Kaunokirjallisuuden suhdetta totuuteen on luonnehdittu niin, että kirjallisuus ei ole kirjaimellisesti totta, mutta yksittäistapausten todenperäisyyden sijaan se pystyy esittämään yleisempiä ja syvempiä totuuksia elämästä. (Steinby 2013: 24.)

Kaunokirjallisuuden ero totuudellisuutta ja objektiivisuutta painottavaan historiankirjoitukseen tiivistyy Steinbyn esittämän määritelmän kolmanteen kriteeriin eli fiktiivisyyteen. Fiktiivisen ja ei- fiktiivisen kertomuksen eroja ja yhtäläisyyksiä tutkineen Dorrit Cohnin (2009: 12) mukaan fiktion käsitettä käytetään ainakin neljässä keskenään kilpailevassa merkityksessä. Ensinnäkin fiktiota pidetään yleisnimityksenä kaikelle epätodelle tai sepitteelliselle, oli kyse sitten kertomuksesta, journalismista tai yksittäisestä väitteestä. Joskus fiktiota käytetään väheksyvässä merkityksessä epätotena, ja siihen saatetaan yhdistää jopa ajatus tarkoituksellisesta valheesta. Toisekseen fiktio voi olla käsitteellinen abstraktio, jolloin se ei liity niinkään kirjallisuuteen vaan filosofiaan. Filosofisessa kielenkäytössä fiktiolla tarkoitetaan käsitteitä tai ideoita, jotka auttavat ihmisiä hahmottamaan ja ymmärtämään maailmaa. Kolmanneksi fiktiolla voidaan tarkoittaa laajasti kaikkea kirjallisuutta, mukaan lukien historialliset ja esseistiset teokset sekä lyyrinen runous. Neljännessä merkityksessään fiktio ja kertomus samaistetaan. Fiktiolla viitataan tällöin kaikkiin kertoviin diskursseihin, jolloin se pitää sisällään niin mielikuvitukseen perustuvat diskurssit kuin historialliset, journalistiset ja omaelämäkerralliset diskurssit. Yhteistä näillä kaikille kertomuksille on juonellistaminen eli pyrkimys luoda peräkkäisistä tapahtumista kronologialtaan ja syy-seuraussuhteiltaan johdonmukainen tarina alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. (mts. 12–15, 17–19.)

Shlomith Rimmon-Kenan (1991: 8) määrittelee kertomakirjallisuuden ”toisiaan seuraavien fiktiivisten tapahtumien kerronnaksi.” Fiktiivisyydellä hän viittaa nimenomaan kuvitteelliseen tai sepitteelliseen. Fiktiivisyys on se elementti, joka erottaa kertomakirjallisuuden muista kielellisen kertomuksen lajeista, kuten uutisista, historiankirjoituksesta ja omaelämäkerroista (mts. 9).

Kertomakirjallisuuden kielellinen muoto on puolestaan erontekijä kertomakirjallisuuden ja muiden medioiden, kuten elokuvan ja tanssin, välittämissä kuvitteellisissa kertomuksissa (mts. 8). Steinbyn kirjallisuuden määritelmän ensimmäinen ja kolmas kriteeri, kielellisyys ja fiktiivisyys, ovat lähellä Rimmon-Kenanin määritelmää. Cohn (2009) käyttää fiktion käsitettä suunnilleen samassa merkityksessä kuin Rimmon-Kenan kertomakirjallisuutta ja Steinby kaunokirjallisuutta. Cohn (mts.

15

23–24) määrittelee fiktion ei-referentiaaliseksi kertomukseksi, missä ei-referentiaalisuus viittaa tarinan itse luomaan maailmaan erotuksena referentiaalisesta eli todellisuuteen viittaavasta. Cohn (mts. 24–25) huomauttaa, että ei-referentiaalinen kertomus voi sisältää todellisesta maailmasta tuttuja elementtejä, jolloin se on lukijalle helpommin samaistuttava.

Benjamin Harshawn mukaan kaunokirjallisilla teoksilla on sisäinen viitekehyksensä (internal frame of reference), joka on suomennettu myös sisäiseksi viitekentäksi. Sisäinen viitekehys tarkoittaa sitä, että kaunokirjallinen teos luo oman maailmansa, joka ei ole sama kuin meidän tuntemamme todellisuus. (Peltonen 2008: 17; Cohn 2009: 24.) Teoksen sisäinen viitekehys ei ole kuitenkaan täysin riippumaton todellisesta maailmasta (Cohn: 2009: 24), sillä ainakin kieli on yhteistä. Omalakisesta kaunokirjallisuuden maailmasta huolimatta puhtaasti sisäiset viitekehykset ovat melko harvinaisia.

Vaikka kaunokirjallisuuden ajatellaan olevan ei-referentiaalista ja sillä ajatellaan olevan sisäinen viitekehyksensä, siinä voi olla myös tekstin ulkopuolisia viittauksia. Toisin sanoen, ei- referentiaalisesta luonteesta huolimatta kaunokirjallisuuden on mahdollista viitata todelliseen maailmaan. (mp.) Jälkistrukturalistit, kuten Roland Barthes, eivät hyväksy tällaista ajatusta, vaan heidän mielestään kaikki oletetut viittaussuhteet kielen – ja näin ollen myös fiktiivisen tekstin – ja maailman välillä tulisi hylätä (Peltonen 2008: 245).

Cohn (2009: 27) on määritellyt referentiaalisten ja ei-referentiaalisten eli todellisuuteen viittaavien ja ei-todellisuuteen viittaavien kertomusten eron niin, että referentiaaliset kertomukset ovat epätäydellisiä ja todistettavissa olevia, kun taas ei-referentiaaliset kertomukset ovat täydellisiä mutta mahdottomia todistaa. Hän viittaa myös Robert Scholesiin, jonka mukaan historiankirjoituksessa kuvatut tapahtumat tapahtuvat todellisessa maailmassa ennen niiden tekstualisoimista, sen sijaan fiktiossa tapahtumia ei ole olemassa ennen tekstiä, ”tapahtumat luodaan tekstissä ja tekstin kautta”

(mts. 26). Sodasta kirjoittavalla kirjailijalla (tai tutkijalla tai lukijalla) voi olla omakohtainen kokemus kuvaamistaan asioista ennen kokemuksen tekstualisoimista. Nuoremmilla kirjailijoilla ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, joten kokemus, josta he kirjoittavat, on olemassa vain tekstissä.

2.1.2. Kaunokirjallisuuden ja historian välistä rajankäyntiä

Perinteinen rankelainen historiantutkimus pyrkii dokumenttien avulla selvittämään sitä, mitä todella tapahtui. Tärkeää on totuudellisuuden vaatimus eli tutkijan tulee kaikessa toiminnassaan pyrkiä objektiivisuuteen. Perinteisessä historiantutkimuksessa historia nähdään kertomuksena tapahtumista,

16

ei rakenteiden analyysina, mitä puolestaan voidaan tehdä uudessa historiantutkimuksessa.

Perinteiselle historiantutkimukselle tunnusomaista on sen vahva yhteys politiikkaan, menneisyyden suuriin tapahtumiin ja suuriin toimijoihin. Kiinnostuksen kohteena ovat institutionaaliset toimijat ja toiminnot, kuten valtio, kirkko ja armeija sekä kansallinen ja kansainvälinen taso, ei niinkään paikallishistoria tai tavallisten ihmisten historia. (Burke 1991: 3–6.) 1960-luvulla tapahtuneen lingvistisen käänteen myötä historiatiede on muuttunut ja laajentunut monella tapaa eikä yllä kuvatun kaltainen jyrkkä rankelainen naivii realismi ole enää tätä päivää (Väyrynen & Pulkkinen 2016: 8–9).

Menneisyys ja historia eivät ole sama asia. Osa menneisyydestä ”muuttuu” historiaksi ihmisen toiminnan myötä, mutta menneisyydessä on myös paljon sellaista, mitä ei pystytä tavoittamaan.

Jälkikäteen menneisyyttä ei ole mahdollista muuttaa, sen sijaan historia muuttuu sitä mukaa, kun menneisyyttä tutkitaan ja tarkastellaan uusista näkökulmista, ja siitä tehdään uudenlaisia tulkintoja.

(Hatavara 2010: 7–8.) Historiantutkimus, samoin kuin muut yhteiskunta- ja kulttuuritieteet, tutkii ihmisiä ja heidän toimintaansa. Näin ollen tutkija ja tutkimusala ovat osa tutkimuskohdettaan, eikä luonnontieteiden tapaista objektiivisuuden vaatimusta pidetä nykyisen ajattelun mukaan mahdollisena. (Kalela 2000: 14.) Tämä ei tarkoita sitä, että historiaa pystyisi muuntamaan rajattomasti. Menneisyydestä jää jälkiä, jotka ovat läsnä myös nykyajassa. Jäljet voivat olla esimerkiksi esineitä, artefakteja, tiloja, kuvia, kertomuksia ja muistin toimintaa. Jäljet itsessään eivät edusta menneisyyttä, mutta mikäli ne hyväksytään todisteiksi ja dokumenteiksi menneisyydestä, niiden kautta voidaan rakentaa historiaa. (Hatavara 2010: 8; Grönholm & Sivula 2010: 11–12.) 1970-luvun alussa Hayden White käynnisti keskustelun kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen⁴ yhteydestä. Hän epäili historian mahdollisuutta olla luonnontieteiden tapainen eksakti tiede ja suuntasi katseensa kaunokirjallisuuteen. (Pulkkinen 2016: 32.) White (2006: 25) huomauttaa, että kaunokirjallisuudella ja historiankirjoituksella on pitkä yhteinen taival, sillä aina Aristoteleen ajoista 1800-luvulle asti ne kuuluivat yhdessä filosofian kanssa (Korhonen 2016: 256) retorisiin taiteisiin – ranskalaisittain belles lettres – eikä niitä edes pyritty erottamaan toisistaan (White 2006: 25). Historia oppialana erottautui kaunokirjallisuudesta ja filosofiasta vasta 1800-luvulla, kun kehitettiin tieteellisen historiankirjoituksen metodiikkaa (Korhonen 2016: 256). Whiten mukaan historiankirjoituksen muoto ja paikkansapitävyys perustuvat kaunokirjallisille käytänteille (Hatavara 2010: 9). Menneisyys itsessään on kaoottista: se ei ole rakentunut, kuten historiantutkija esittää sen

4 Whiten edustama narrativistinen suuntaus ottaa ennen kaikkea kantaa historiankirjoitukseen eli tutkijan tekemään raporttiin tutkimuksestaan, ei niinkään itse historiantutkimuksen prosessiin (Kuukkanen 2016: 52).

17

olevan (Kuukkanen 2016: 59). Historioitsija yrittää tuoda menneisyyden epäjärjestykseen järjestystä kerronnan eli narraatioiden avulla. Narraatiot ovat tutkijan luomia konstruktioita, sillä menneisyydessä itsessään ei ole olemassa kertomusta, jonka tutkija voisi ”löytää” (mts. 57). Whiten (2006: 30) sanoin ongelma on se, että koska menneisyyden objektit tai tapahtumat ovat menneisyydessä, niitä ei voi enää suoraan havainnoida. Niinpä historiankirjoituksella ja menneisyyden tapahtumilla ei voi olla suoraa yhteyttä tai vastaavuutta. Menneisyyden esityksiin voi suhtautua vain mahdollisuuksina ja näkemyksinä. (mp.)

Äärimmilleen vietynä narrativistisen historianfilosofian postmoderneissa tulkinnoissa ajatellaan, että historiantulkinnat ovat aina subjektiivisia kokemuksen ilmauksia eikä hyväksyttävien sisältöjen ja tulkintojen määrälle voi asettaa rajoja (Kuukkanen 2016: 62). Tämä tarkoittaisi, että historiaa voisi muuntaa ja tulkita lähes rajattomasti. Lievemmissä tulkinnoissa myönnetään, että historioitsija luovaa työtä tehdessään lisää kirjallisiin historiaesityksiin merkityskerroksen, jota siellä ei muuten olisi, mutta kaikki historian tulkinnat eivät ole tiedollisesti samanarvoisia (mts. 57, 66). Kalle Pihlaisen (2016: 85–86) mielestä Whiten edustamaa narrativistista konstruktivismia on virheellisesti tulkittu äärimmäisen jyrkästi. Osittain tämä johtuu Whiten ilmeisesti tarkoituksellisista provokaatioista, joista on jäänyt elämään ajatus historiankirjoituksen fiktiivisyydestä. Narrativistinen konstruktivismi ei kiellä, etteivätkö yksittäiset faktat menneisyydestä voisi olla tosia. Se kuitenkin painottaa, että noiden faktojen esittäminen historiallisen kertomuksen muodossa tuo mukanaan ylimääräistä sisältöä, jota menneisyydessä ei ole. (mp.)

Myöhemmässä tuotannossaan White siirtää syrjään historian tietoteoreettisen pohdinnan ja keskittyy historian tuottamiin merkityksiin estetiikan ja eettisyyden ulottuvuuksien avulla. Eettisyyteen kuuluu myös yhteiskunnallinen ja poliittinen ulottuvuus. (Pihlainen 2016: 102.) Whiten mukaan on tärkeää, että historialliset representaatiot pyrkivät kyseenalaistamaan ja purkamaan alistavia valtarakenteita, ideologioita ja ajattelutapoja ja lisäämään emansipaatiota ja yleistä hyvinvointia (mts. 108).

Historiantutkijan tulisi olla tietoinen esitystensä vaikutuksista, sillä kertomuksilla menneisyydestä on merkitystä ihmisille nykyisyydessä (mts. 99). Vaikka menneisyys ei ole tiedollisesti tai kokemuksellisesti suoraan saavutettavissa (mp.), historiaesitysten lukijoille voidaan luoda illuusio menneisyyden läsnäolosta (mts. 105). Pihlainen (mts. 106) erottaa toisistaan esteettisen elämyksen ja kokemuksellisuuden, joista jälkimmäisellä on paremmat mahdollisuudet menneisyys-illuusion luomisessa. Elämyksellinen esitys ohjaa lukijaa lukemaan tekstiä tietyllä tavalla ja tarjoaa näin lukijalle tekstiin koodattuja merkityksiä. Sen sijaan kokemuksellinen esitys antaa erilaisia mahdollisuuksia merkityksellistää lukemaansa, jolloin lukijan rooli merkityksenmuodostuksessa

18

kasvaa. Kokemuksellisen esityksen lukijan on mahdollista itse oivaltaa ja ymmärtää, eikä teksti pyri vahvasti ohjaamaan lukijaa minkään lukutavan suuntaan. (mp.)

Pihlainen (2001: 303) on pohtinut kaunokirjallisuuden ja historian yhteyttä paitsi yllä kuvatun konstruktivistisen historiantutkimuksen näkökulmasta, myös kaunokirjallisuuden näkökulmasta.

Kaunokirjallisuuteen historiallisena lähteenä on perinteisesti suhtauduttu samalla tavoin kuin muihinkin dokumentteihin – ja lopputuloksena on usein ollut kaunokirjallisuuden lähdearvon kiistäminen, sillä se kertoo sepitteellisistä asioista. Joskus kaunokirjallisuutta on tarkasteltu syntyajankohtansa olosuhteiden tuotteena ja muiden historiallisten lähteiden tuottaman ajankuvan täydentäjänä, jolloin faktan ja fiktion välistä ristiriitaa ei synny. (mts. 303–304.) Pihlaisen (mp.) mukaan kaunokirjallisuutta voi lähestyä ilman totuudellisuuden vaatimusta ja faktan ja fiktion välistä kädenvääntöä. Kaunokirjallista tekstiä voi käsitellä historiallisesti ilman, että tekstistä pyrittäisiin etsimään etukäteen hahmotettu konteksti, ”historia”. Sen sijaan kaunokirjallisen tekstin historiallisuus rakentuu sen suhteessa muihin teksteihin, jolloin se kytkeytyy osaksi laajempaa eettistä ja aatteellista ajattelua. (mts. 312–313). Jos ajattelee kaunokirjallisuuden luovan oman itsenäisen maailmansa, tekstiä ei tarvitse verrata todellisuuteen. ”Totuus” määrittyy tekstistä itsestään, ei ympäröivästä maailmasta. (mts. 306–307.) Teoksen rakentama maailma liittyy todelliseen maailmaan muun kirjallisuuden kautta (mts. 313). Kaunokirjallisuuden voi ajatella avartavan näkemystä menneisyydestä, sillä kuvittelemalla ja sepittämällä se tarjoaa menneisyyden toimijoille toisenlaisia toiminnan mahdollisuuksia ja antaa äänen myös marginaaliin sysätyille (mts. 315, 317).⁵

Cohnin (2009: 29) mielestä pääsääntönä voidaan pitää sitä, että historia keskittyy ihmisjoukkojen ja yhteiskuntien toimintaan, kun taas kaunokirjallisuudessa pääosassa on yksittäisen ihmisen elämänkulku, sen tapahtumat ja muutokset. Poikkeuksia ja historian ja kaunokirjallisuuden raja- alueelle sijoittuvia lajityyppejäkin on, kuten faktoihin nojaava elämäkerta, joka paneutuu yksittäisen ihmisen elämään. (mp.) Asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta. Aristoteleen (1967: 27) mukaan runouden (laajasti ymmärrettynä) kohteena ovat yleiset totuudet, se kuvaa sitä, ”mikä saattaisi tapahtua”. Historiankirjoitus sen sijaan kuvaa jo tapahtunutta ja sen kohteena ovat yksittäistapaukset. Aristoteleen mielestä juuri edellä mainituista syistä ”runous on filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia”. (mp.) Monesti kaunokirjalliset teokset käsittelevät ihmisyyden

5 Toisinaan menneisyyden toisiaan seuraavia tapahtumia selitetään kausaalisesti niin, että jälkimmäinen tapahtuma johtui ensimmäisestä, vaikka kyseessä on vain toisiaan seuraavien tapahtumien sarja ilman syy–seuraus-yhteyttä. Kyse on kvasikausaalisesta selityksestä, joka pintatasolla näyttää kausaaliselta. (Pulkkinen 2016: 29.) Kaunokirjallisuus tarjoaa toisenlaisia mahdollisia selityksiä tapahtumille.

19

peruskysymyksiä ja elämän ja olemassaolon suuria teemoja. Realistiset ja historialliset romaanit voivat yrittää löytää syitä ja selityksiä suurille yhteiskunnallisille muutoksille ja murroksille. Kuten Kähkönen kertoo Kuopio-sarjastaan, teokset sisältävät paljon sellaista, mikä on siinä ajassa ja paikassa mahdollista mutta kuitenkin keksittyä. Kuopio-sarjan ravintola, kaupat ja ihmiset ovat yksittäisiä mutta ne edustavat jotakin laajempaa joukkoa: ajalle tyypillisiä ravintoloita, kauppoja ja ihmisiä. Yksittäisen ihmisen elämänkulku muuttuu siis joksikin yleisemmäksi, se sisältää samoja tapahtumia ja kokemuksia kuin monen todellisen sota-aikana eläneen ihmisen elämänkulku sisältää.

Kulttuurisen muistin käsitteessä yhdistyvät kulttuurin lukuisat erilaiset tavat ja muodot muistaa menneisyyttä. Virallisen historiantutkimuksen lisäksi kulttuurista muistia rakentavat taide ja populaarikulttuuri, kuten kuvataide, musiikki, kirjallisuus, elokuvat ja tv-sarjat, instituutioiden ylläpitämät muistamisen traditiot, kuten juhlapäivät, katujen nimet, merkittävien henkilöiden ja tapahtumien monumentit, julkisin varoin ylläpidetyt arkistot sekä suullinen perimätieto. (Korhonen 2016: 238, 240, 251, 253.) Virallisen historiantutkimuksen ulkopuolisia muistamisen muotoja ei kannata aliarvioida, sillä kuten Kuisma Korhonen (mts. 240) huomauttaa, usein ihmisten mieleen syöpyneet kuvaukset menneisyydestä tulevat taiteellisista tai viihteellisistä esityksistä, vaikka niiden luotettavuus historiantutkimuksen näkökulmasta voi olla heikkoa. Tähän viittaa myös Kalela (2000:

14) kritisoidessaan historiantutkijoiden yksipuolista näkemystä, joka korostaa historian oppialan tieteellisyyttä mutta unohtaa muun historian esittämisen. Kulttuurinen muisti on paitsi konstruktiivista, myös diskursiivista ja performatiivista: menneisyyden muistoja ja jälkiä kommunikoidaan kielellisesti tai muun semioottisen kommunikaatiojärjestelmän avulla ja esitetään aina uudelleen uusille yleisöille. Kulttuurinen muisti säilyy elossa juuri uudelleen esittämisen kautta.

(Korhonen 2016: 238.) Kulttuurisen muistin tutkimuksessa tarkastellaan menneisyyden muistamisen traditioita ja instituutioita sekä yhteisön erilaisia tapoja muistaa. Ennen kaikkea kulttuurisen muistin tutkimus on kuitenkin kiinnostunut merkityksistä: mitä menneisyyden muistamisen eri tavat merkitsevät yhteisöjen ja niiden edustajien kulttuurille ja identiteetille. (mts. 239)

Kaunokirjallisissa teoksissa kulttuurista muistia tuotetaan ja uusinnetaan kahdella tapaa: Ensinnäkin kirjallisuudessa näkyy aina kirjoitusajankohtansa vaikutus ja kirjallisuus kertoo kirjoitusajankohtansa kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta tilasta. Toiseksi kaunokirjallisuus pystyy rekonstruoimaan ja kommentoimaan menneisyyttä kirjallisin ja tekstuaalisin keinoin. (Korhonen 2016: 254.) Historiasta kertovalla kaunokirjallisuudella on yksi ylivoimainen ominaisuus verrattuna historiankirjoitukseen.

Kaunokirjallisuus pääsee henkilöhahmojen pään sisään ja pystyy kuvittelemaan ja eläytymään siihen, mitä henkilöt tunsivat ja kokivat. Myös menneisyydessä eläneiden todellisten ihmisten ajatuksia ja

20

tunteita on mahdollista kuvitella. Eri asia on, kuinka hyvän tai historiantutkimuksen näkökulmasta luotettavan kuvan kaunokirjallisuus pystyy antamaan menneiden henkilöiden subjektiivisesta kokemuksesta. (Cohn 2009: 27; Korhonen 2016: 258).

2.2. Kotirintamakuvaukset osana sotakirjallisuutta

Juhani Niemi (1999: 118) jakaa suomalaisen kirjallisuuden sotakuvaukset seitsemään päätyyppiin, jotka asettuvat jollain tavoin myös kronologiseen järjestykseen. Vanhinta perinnettä hän kutsuu mytologis-lyyriseksi, ja se näkyy esimerkiksi Kantelettareen (1840) runoissa. Ideaalis-eeppisen perinteen ja sen tunnetuimman edustajan J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa (1848, 1860) sota sankarillistuu, mutta kärsimyksen kokemisen kuvaus on myös mahdollista. Runebergin vaikutus on havaittavissa vielä tuoreeltaan talvisodasta kertovissa teoksissa. (mts. 118–119.) Suomessa sotakirjallisuudella ymmärretään usein vuosien 1939–1945 sotia kuvaavat teokset, ja talvisodasta alkoikin suomalainen moderni sodankuvaus (Jokinen 2019: 18, 30). Niemen (1999: 119–121) mainitsemat dokumentaarinen, realistinen, modernistinen ja postmodernistinen sekä viimeisimpänä uusmytologisoiva sodankuvauksen perinne kiinnittyvät erityisesti toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin, vaikka kansainvälisessä kirjallisuudessa viitteitä dokumentaarisesta muodosta on jo aiemmilta sodilta. Dokumentaarisen perinteen alalajia, puolidokumenttia, Yrjö Varpio kutsuu kaunokirjalliseksi sotahistoriaksi. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat niin, että todellisiin tapahtumiin, kuten päivämääriin, paikkoihin ja henkilöihin yhdistetään esimerkiksi dialogia ja henkilöiden ajatusten kuvailua. (Jokinen 2019: 138.) Sotakirjallisuudessa sekoittuvat muistitieto, dokumentaarinen ja sepitteellinen aineisto, joten sen jako tiukasti joko tieto- tai kaunokirjallisuuteen ei ole aina mielekästä (Niemi 1988: 13–14).

1960-luvulta lähtien suomalaisessa sodankuvauksessa valta-asema on ollut realistisella perinteellä, jonka tunnetuin edustaja on Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954). Realistinen perinne painottaa tavallisten rivisotilaiden kokemusta ja hyväksyy yksilötason sankaruuden. (Niemi 1999: 121.) Sen sijaan sota ei sankarillistu, vaan sodanvastaiset äänenpainot ovat saaneet paljon sijaa moderneissa sodankuvauksissa (Niemi 1988: 28; Niemi 1999: 121).⁶ Rujon ja vastenmielisen väkivallan on ajateltu korostavan teosten sodanvastaista sanomaa (Hietasaari 2016: 10; Jokinen 2019: 226–227).

6 Joskin Niemi (1999: 121) huomauttaa, että uusmytologisoivissa sodankuvauksissa sodanvastaiset ja rauhan puolesta puhuvat äänenpainot ovat heikentyneet.