Kirkon suopalo
Naispappeus Sana-lehdessä 1974 – 1988
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma, kesäkuu 2018 Kirkkohistoria
Mari Innanen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Mari Innanen Työn nimi – Title
Kirkon suopalo. Naispappeus Sana-lehdessä 1974 – 1988
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma x 18.6.2018 82
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Sana-lehti on Kansan Raamattuseuran julkaisema viikkolehti. Se perustettiin vuonna 1945, ja sen tehtävänä oli olla evankelioiva lehti, joka auttoi lukijoita hoitamaan hengellistä elämäänsä. Se sisälsi hartauskirjoituksia ja uutisia erilaisista ilmiöistä. Lehdessä oli myös rukous- ja sielunhoitopalstat.
Sana-lehdessä ei julkaistu naispappeutta käsitteleviä kirjoituksia vuonna 1974. Kun naispappeuskeskustelu kiihtyi vuonna 1975, aihe sai näkyvyyttä. Kysymyksen etenemistä seurattiin pienillä uutiskatsauksilla, minkä lisäksi aiheesta julkaistiin muitakin kirjoituksia. Lehti ei ottanut asiaan kantaa vaan pyrki pysymään puolueettomana.
Sana-lehden kirjoituksissa painotettiin erityisesti kirkon tehtävää evankeliumin levittäjänä, ei niinkään pappien sukupuolta. Lehdestä paistoi myös huoli siitä, että keskustelu repi kirkkoa. Naisten asemaa kirkossa käsiteltiin tarkasteltavalla kaudella usein. Pakinoitsija Tarkk’ampuja kirjoitti pakinoissaan paljon syrjinnästä kirkon eri työaloilla ja toivoi, että kirkko ottaisi tehokkaammin kantaa sen tasa-arvo-ongelmiin. Lehdessä käsiteltiin myös naisteologien huonoa työllisyystilannetta.
Kun kirkolliskokous äänesti vuonna 1984 kumoon esityksen pappisviran avaamisesta naisille, lehti totesi pääkirjoituksessaan, että päätös oli demokraattinen ja sen mukaan oli elettävä. Lehden mielestä keskustelun oli kuitenkin jatkuttava. Pakinoitsija Tarkk’ampuja oli tyytymätön kirkolliskokouksen päätökseen. Hänen mielestään päätös oli jatkoa kirkossa tapahtuvalle naisten syrjinnälle. Kirkolliskokouksen päätös näkyi lehdessä kirjoitusten määrässä, mutta aihe hiipui taas vuoden 1985 aikana.
Uuden kirkolliskokouksen aloittaessa kautensa vuonna 1986 naispappeuden hyväksymistä pidettiin käytännössä selvänä. Ratkaisua odotettiin myös Sana-lehdessä. Se oli ilmaissut jo aikaisemmin, että naispappeuskysymys ei ollut kirkon tärkein ongelma, vaan keskustelu jarrutti olennaisempien asioiden etenemistä. Lisäksi repivään keskusteluun oltiin lehdessä jo väsyneitä ja asiaan kaivattiin nopeaa ratkaisua. Päätös viran avaamisesta tehtiin kirkolliskokouksessa marraskuussa.
Päätöksen jälkeen Sana-lehti totesi pääkirjoituksessaan, että ratkaisu oli lopettanut vuosikausia kestäneen sodan ja nyt oli aika ryhtyä rakentamaan kirkkoa sovittelun ja yhteistyön hengessä.
Naispappeuskeskustelu vaimeni Sana-lehdessä, kun kirkolliskokous oli tehnyt asiasta myönteisen ratkaisun.
Vuonna 1987 lehti julkaisi vain muutamia aihetta käsitteleviä juttuja. Ennen ensimmäisten naisten vihkimistä papeiksi keväällä 1988 lehti painotti, että kirkkoa rakennettaisiin ainoastaan toisia kunnioittaen, erilaisista näkemyksistä huolimatta.
Avainsanat – Keywords
naispappeus, Kansan Raamattuseura, lehdistöhistoria
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty
Osasto – School School of Theology Tekijät – Author
Mari Innanen Työn nimi – Title
Ordination of Women in Sana 1974 – 1988 Pääaine – Main subject
Church history
Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Pro gradu -tutkielma x 18.6.2018 82 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojentutkielma Tiivistelmä−Abstract
Sana is a spiritual magazine founded by Kansan Raamattuseura in 1945. Its profound purpose was to act as an evangelistic magazine and help its audience to take care of their spiritual lives. Sana contained news about the events and phenomena of the world and church. The magazine also included columns for audience’s prayers and spiritual problems.
In 1974 there was hardly any material concerning the ordination of women in Sana. The matter changed when the discourse about the subject accelerated in 1975. This lead to an increase in the amount of articles, news and stories concerning the ordination of women. However, the magazine tried to remain neutral in the matter and did not take sides in editorials or other columns of the paper. Sana focused mainly on the spiritual mission of the church, such as spreading the gospel. The gender of the priests was not considered as important. On the other hand, the discourse was considered harmful for the church, as it was dividing the people into two opposite sides.
When the synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland rejected the proposal to accept the ordination of women in 1984, Sana’s editorial declared that the decision had been made according to the principles of democracy. Thus, the decision had to be respected. However, it was necessary for the discourse to continue. Tarkk’ampuja, the columnist of the paper, was unhappy with the decision of the synod. In his opinion, the decision was a manifestation of the countinuing discrimination towards women in the church. While the decision of the synod affected the amount of the subject’s visibility in Sana, the amount of the stories concerning the ordination of women decreased in 1985.
As the new synod started its session in 1986, it was considered likely that the ordination of women was to be accepted during the upcoming period. Sana anticipated the final solution as well. The magazine had expressed that the ordination of women wasn’t the most important problem of the church, but was a force that prevented the progress of other, more important matters. Sana longed for a quick solution to the church-tearing problem. In November 1986, the synod accepted the proposal to enable the ordination of women. After the vote, Sana declared that the solution had ended the battle that had lasted for years. Now it was time to start building the church in the spirit of cooperation and reconciliation.
In 1987 Sana published a few pieces of news concerning the subject. Just before the first ordination of the women, Sana emphasized that the church had to be built by respecting others despite the different opinions.
Avainsanat – Keywords
ordination of women, Kansan Raamattuseura, history of journalism
SISÄLLYS
TUTKIMUSTEHTÄVÄ ... 2
I JOHDANTO ... 4
1. Kansan Raamattuseura ja Sana-lehti 1970-luvun alkupuolelle saakka ... 4
2. Kohti naispappeuskeskustelua ... 5
II EVANKELIUMIN ASIALLA 1974 – 1981 ... 7
1. Sana-lehden toimitus ... 7
2. Virallista kannanottoa odotellessa ... 7
3. Tyttömme maailmassa ... 15
4. Naispappeuspostia ... 22
5. Huoli naisteologien työttömyydestä ... 26
III HUOLI KRISTITTYJEN YHTEYDESTÄ 1982 – 1985 ... 31
1. Sana-lehden toimitus ... 31
2. Jarruttaako keskustelu tärkeämpiä asioita? ... 32
3. Asialinjalla? ... 41
4. Ahdistuksen kasvot ... 52
IV KOHTI RAKENTAMISEN AIKAA 1986 – 1988 ... 56
1. Sana-lehden toimitus ... 56
2. Naispappeusvaaleista kohti varmaa ratkaisua ... 56
3. Terveisiä Islannista ... 62
4. Sovitellen sopu syntyy ... 65
TUTKIMUSTULOKSET ... 72
LYHENTEET ... 78
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 79
2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ
Tarkastelen tässä tutkielmassa Sana-lehden naispappeutta käsittelevää kirjoittelua vuosina 1974 – 1988. Tutkin, kuinka aihetta käsiteltiin ja muuttuiko kirjoitusten sävy tai painotus vuosien aikana. Selvitän myös, mikä oli Sana-lehden linja naispappeuskysymyksessä ja miten se näkyi lehden julkaisemissa jutuissa. Tarkastelen lehden pääkirjoituksia, artikkeleita ja muita juttuja, joissa naispappeutta ja naispappeuskeskustelua käsiteltiin. Tutkittava ajanjakso käsittää kirkolliskokoukset vuodesta 1974 vuoteen 1988 saakka, jolloin ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi.
Tämä antaa mahdollisuuden tarkastella reaktioita, joita naispappeuskeskustelun eri vaiheet herättivät Sana-lehdessä, ja mahdollista muutosta kirjoittelun määrässä tai sävyssä.
Tutkimukseni on luonteeltaan lehdistöhistoriallinen tutkimus. Keskityn analysoimaan erityisesti lehtijuttujen sisältöä ja merkityksiä. Tarkemmin kyseessä on kiinnostus- ja asenneanalyysi. Kiinnostusanalyysissa olennaista on kirjoitusten lukumäärien ja palstamäärän tutkiminen. Asenneanalyysissa taas keskitytään lehden asennoitumiseen suhteessa historialliseen tilanteeseen tai tapahtumaan. Saadakseni aidon kuvan naispappeuskirjoittelun luonteesta olen selannut aineistoni, Sana-lehdet vuosilta 1974 – 1988 kokonaan läpi. Aineiston laajuuden vuoksi olen pyrkinyt huomioimaan kaikkein olennaisimmat naispappeuteen liittyvät jutut sekä muut olennaiset, esimerkiksi kirkollista päätöksentekoa käsittelevät uutiset ja kirjoitukset.
Satunnaisotanta ei ole toimiva menetelmä aineistoni käsittelyyn, sillä suuri osa käsittelemästäni aineistosta on artikkeleita, pakinoita ja pääkirjoituksia, jotka ovat paikoitellen vahvastikin kantaa ottavia. Lehdistöhistoriallisessa tutkimuksessa on tärkeää ottaa huomioon käsiteltävän lehden taustajärjestöt, julkaisijat ja sitoumukset.1 Oman tutkimukseni kannalta merkittävä taustajärjestö on Sana-lehden taustalla oleva Kansan Raamattuseura.
Vaikka tarkkailen jossain määrin naispappeuskirjoittelun volyymia lehdessä, tutkimukseni ei ole kvantitatiivinen eli määrällinen. Kirjoittelun määrän huomioon ottaminen liittyy ennemmin käsiteltävien juttujen laatuun ja sisältöön.
Naispappeuteen liittyviä tutkimuksia on tehty aikaisemmin runsaasti.
Esimerkki tutkimuksesta on vuonna 2004 julkaistu Pirkko Lehtiön teos Nainen ja kutsumus: Naisteologien tie kirkon virkaan 1800-luvun lopulta vuoteen 1963.
1 Suvanto 1977, 100-101; Landgrén 2013, 127-129.
3
Tutkimuksessa selvitetään naisteologien asemaa, työllistymistä ja sitä, kuinka heille avautui virka Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.2
Ennen pappisviran avautumista naisille julkaistiin erilaisia tutkimuksia, jotka olivat luonteeltaan argumentoivia tai argumentaatiota tarkastelevia.
Piispainkokouksen tehtäväksiannon perusteella Eero Huovinen julkaisi vuonna 1979 teoksen Nainen ja pappisvirka, jossa hän eritteli naispappeuskeskustelussa puolin ja toisin käytettyä argumentaatiota.3 Erkki Koskenniemi on käsitellyt erityisesti eksegeettistä argumentointia vuonna 1983 julkaistussa tutkimuksessaan Naispappeuden eksegeettinen argumentointi. Tämäkin oli piispainkokouksen naispappeustyötyhmän tilaama.4
Jaakko Olavi Antila on kuvannut Suomen luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vaiheita kirjassaan Kansankirkko ristipaineessa – Suomen luterilainen kirkolliskokous 1974 – 2011 (2014). Se on tutkimukseni kannalta keskeinen teos, koska Antila valaisee siinä kirkolliskokouksen toimintaa ja päätöksentekoa. Sana-lehteä on aikaisemmin tutkinut Matti Keinänen, joka tarkasteli käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielmassaan (2010), kuinka Sana-lehti on käsitellyt sielunhoitoon liittyviä kysymyksiä.5
2 Lehtiö 2004.
3 Huovinen 1979.
4 Koskenniemi 1983.
5 Keinänen 2010.
4 I JOHDANTO
1. Kansan Raamattuseura ja Sana-lehti 1970-luvun alkupuolelle saakka
Kansan Raamattuseura on vuonna 1945 perustettu evankelioimisjärjestö. Sen perustaminen liittyy sotienjälkeiseen aikaan, jolloin esiintyi uskonnollista herätystä, mutta toisaalta myös uskonnollista ja moraalista välinpitämättömyyttä. Useat evankelioimisliikkeet syntyivät tai järjestäytyivät sotavuosina ja niiden jälkeen virinneen hengellisen herätyksen seurauksena. Yksi Kansan Raamattuseuran perustamiseen olennaisesti vaikuttanut tekijä oli sotien jälkeinen raamattupula.
Järjestön tarkoituksena oli Raamattujen sekä kirkollisten ja hengellisten kirjojen ja lehtien levittäminen ja kustantaminen.6
Kansan Raamattuseuran perustaminen oli myös seurausta suomenruotsalaisen Frank Mangsin (1897–1994) Suomessa pitämistä herätyskokouksista. Niiden yhteyteen liittyi sielunhoitoon keskittyviä jälkikokouksia, joiden osallistujamäärät olivat huomattava. Kokoussarjat herättivät kiinnostusta kirkollisissa piireissä uudenlaisen tyylinsä ansiosta. Kokouksia varten koulutettiin sielunhoitajajoukko, johon kuului jopa sata henkilöä. Kansan Raamattuseura perustettiin kokousten jälkeisen herätyksen seurauksena. Perustamisensa jälkeen se järjesti evankelioimiskokouksia ja erilaista tukiryhmätoimintaa. Se oli perustamisestaan asti muita evankelioimisliikkeitä tiukemmin kiinni seurakuntien toiminnassa. Siitä muodostui erityisesti seurakuntien palvelujärjestö, joka keskittyi evankeliointiin. Evankelioinnin lisäksi Kansan Raamattuseura järjesti erilaista leiri- ja kurssitoimintaa. Nämä kuuluivat olennaisena osana sen toimintaan. Kansan Raamattuseuran tarkoituksena ei ollut muodostaa laajaa organisaatiota. Se ei myöskään koonnut ympärilleen yhdenlaista näkemystä noudattavaa kannattajakuntaa, vaan pystyi keräämään yhteen ihmisiä, joilla oli erilaisia opillisia näkemyksiä. Kansan Raamattuseura ei asettanut yhtä tiukkaa painoa opillisille kysymyksille kuin muut evankelioimisliikkeet. Yhteiskristillinen henki ja väljä suhtautuminen opillisiin kysymyksiin ei miellyttänyt kaikkia herätyskristillisiä piirejä.7
Sana on Kansan Raamattuseuran vuonna 1945 perustama viikkolehti.
Sen synty liittyy taustajärjestön alkuaikoihin. Sana-lehti oli alusta asti huolellisesti taitettu ja suunniteltu evankelioiva viikkolehti. Lehden toimittajakuntaan etsittiin alusta asti ammattimaisia toimittajia. Se sisälsi lukijoiden omia todistuksia ja
6 Huhta 2005, 55.
7 Huotari 1981, 58-64; Salomäki 2010, 79; Helaseppä KB (viitattu 7.6.2018).
5
hartauskirjoituksia. Lehden sisältöä loivat niin toimittajat, maallikkosaarnaajat kuin papitkin. Sana-lehti sisälsi myös sielunhoidollisen osion, jossa lehden sielunhoitaja, nimimerkki Samuel, vastasi lukijoiden kirjeisiin, joissa he saivat kirjoittaa elämänsä kivuista ja säryistä. Lehti sisälsi myös nuorille tarkoitettuja kirjoituksia.
Julkaisutoiminta ja erityisesti Sana-lehti olivat Kansan Raamattuseuralle merkittävä työmuoto. Sana-lehti toimi evankelioinnin välineenä ja sitä levitettiin paikallisseurakuntiin. Suurin osa lehden kysynnästä tuli kuitenkin yksityisiltä henkilötilaajilta. Lehden levikki oli voimakasta varsinkin Etelä- ja Keski-Suomessa.
Sana-lehti pystyi näyttäytymään rajat ylittävänä yleiskirkollisena lehtenä eikä taustajärjestönsä tavoin profiloitunut yhden liikkeen aisankannattajana. Sen tarkoituksena olikin julistaa kristittyjen yhteyttä ja yhdistää eri piireistä tulevia uskovia, eikä se halunnut omistaa palstojaan kirkkopoliittisille kysymyksille. Sana- lehteä on luonnehdittu Kansan Raamattuseuran ykkösevankelistaksi.8
Sanan ensimmäinen päätoimittaja oli professori Lennart Pinomaa. Lehti pystyi painosmääriltään kilpailemaan kirkollisen Kotimaa-lehden kanssa. Sana-lehden alkuaikoina Kotimaa kokikin lehden kilpailijakseen. Lehtien linjat kuitenkin poikkesivat toisistaan: Kotimaasta tuli lähinnä yleiskirkollinen lehti, kun taas Sana säilytti selkeästi evankelioivan tyylinsä. Lehtien erilainen toimituspolitiikka selkiintyi erityisesti 1960-luvun aikana.9
2. Kohti naispappeuskeskustelua
Suomessa monet asiat ja uudet ilmiöt ovat tapahtuneet muiden pohjoismaiden vanavedessä. Ruotsissa ajatus naispappeudesta puhkesi 1900-luvun alussa, kun niin sanottu kelpoisuuslaki hyväksyttiin. Tämä laki mahdollisti naisille pääsyn virkoihin, jotka olivat siihen asti olleet avoimia ainoastaan miehille. Kelpoisuuslain säätämisen johdosta asetettiin komitea selvittämään, voitaisiinko myös pappisvirka avata naisille.
Ruotsissa naispappeuskeskustelu alkoi toden teolla vuonna 1951, kun suurin osa Lundin ja Uppsalan teologisten tiedekuntien professoreista ja dosenteista oli julistanut naispappeuden Raamatun vastaiseksi. Pappisvirka avattiin naisille lopulta vuonna 1958. Keskustelu naispappeudesta jatkui kuitenkin kiivaana. Tanskassa naisia oli
8 Veli-Pekka Toiviainen 1985, 24-25; Heikkilä & Raittila 1991, 74-75; Helaseppä KB (viitattu 7.6.2018).
9 Huotari 1981, 58, 148; Heikkilä & Raittila 1991, 58, 74.
6
vihitty papeiksi jo vuodesta 1948 lähtien. Norjassa ensimmäiset naispapit vihittiin vuonna 1961, Islannissa vuonna 1974.10
Suomessa keskustelu naispappeudesta alkoi 1950-luvulla, jolloin pohdittiin kysymystä naisteologien aseman parantamisesta.11 Suomessa naisteologeja oli valmistunut yliopistosta jo 1900-luvun alusta alkaen. Ensimmäiset teologian ylioppilaat kirjoittautuivat yliopistoon jo 1800-luvun lopussa. Naisteologit työskentelivät valmistuttuaan lähinnä uskonnonopettajina, mutta myös seurakunnan tehtävissä, esimerkiksi nais-, nuoriso- ja varhaisnuorisotyössä. Heidän asemansa oli kuitenkin pitkään epävarma. Työsuhteet olivat lyhyitä, eikä heillä ollut virallista asemaa kirkossa. Seurakunnissa toimivat naisteologit eivät myöskään toimineet tuomiokapitulin alaisina.12 Vuonna 1963 kirkolliskokous päätti virallistaa lehtorin viran, mikä mahdollisti naisteologeille virallisen ja vakaan aseman kirkon työntekijöinä. Virka sisälsi opetus- ja kasvatustyötä sekä sielunhoitoa, jonka yhteydessä lehtorilla oli myös oikeus jakaa ehtoollista. Tehtävät määräytyivät usein seurakunnan mukaan. Uutta oli se, että naisteologien rooli kirkossa vahvistui ja asema kirkon virassa tarkoitti heille mahdollisuutta vakauteen ja pysyvään työpaikkaan.
Ensimmäiset lehtorinoikeudet myönnettiin vuonna 1965.13
Pappisviran mahdollistaminen naisille luterilaisessa kirkossa herätti paljon mielipiteitä, ja keskustelun osapuolten näkemykset olivat toisistaan vahvasti poikkeavia. Suuri osa naispappeuden puoltajista ja vastustajista pyrki perustelemaan näkemyksensä Raamatun avulla14, mutta lisäksi keskusteluun liittyi esimerkiksi virkateologisia ja muita opillisia kysymyksiä. Naispappeuden koettiin olevan tasa- arvo- ja naisasiakysymys, mutta toisaalta vastustettiin sitä, että keskustelun avulla ajettiin ideologioiden levittämistä ja pyrittiin viemään yhteiskunnallista muutosta eteenpäin.15
10 Lindström 1978, 19; Björkstrand 2016, 157.
11 Lehtiö 2004, 324–325.
12 Lehtiö 2004, 149, 230–238, 359–366.
13 Lehtiö 2004, 334, 337, 339.
14 Huovinen 1979, 12–13.
15 Teinonen 1975, 42–43.
7 II EVANKELIUMIN ASIALLA 1974 – 1981 1. Sana-lehden toimitus
Sana-lehden päätoimittajana toimi vuodesta 1971 lähtien Veli-Pekka Toiviainen, joka oli kirjoittanut Sana-lehteen vuodesta 1966 asti. Hänet oli vihitty papiksi vuonna 1964.
Toiviainen oli Kansan Raamattuseuran julistustyön johtaja vuosina 1966 – 1985 ja toimi sen apulaistoiminnanjohtajana 1970 – 1978. Toiviaisella oli siis hoidettavanaan useita tehtäviä Kansan Raamattuseurassa. Vuonna 1979 Sana-lehden päätoimittajana aloitti vuonna 1974 papiksi vihitty Olli Valtonen, joka oli aikaisemmin toiminut Jaakkiman kristillisen opiston rehtorina. Sana-lehden toimittamisen lisäksi hän oli mukana MTV3:n Kuule Sinua rakastetaan -ohjelmassa vuodesta 1981 vuoteen 1983.
Toiviainen jatkoi Sana-lehdessä edelleen vastaavana päätoimittajana.16 Vuosittaisesta levikistä ei ole tietoja. Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan lehden levikki oli 59 000 kappaletta vuonna 1975. Vuonna 1979 levikki oli 63 500 kappaletta.17 Sana- lehti ilmestyi kerran viikossa lukuun ottamatta yksittäisiä kaksoisnumeroita kesällä sekä pääsiäisen ja joulun aikoihin.18
2. Virallista kannanottoa odotellessa
Uudistunut kirkolliskokous aloitti toimintansa vuonna 1974. Vuonna 1971 hyväksytyn kirkkolain muutoksen seurauksena sen tehtävät olivat muuttuneet. Kirkolliskokouksen istuntokausi kesti neljä vuotta, jonka aikana se kokoontui kaksi kertaa vuodessa, toukokuussa ja marraskuussa. Kun aikaisemmin rovastikuntien määrä oli vaikuttanut edustajien lukumäärään, nyt valittavien jäsenten lukumäärä säädettiin laissa.
Hiippakunnista valittavien edustajien määrään vaikutti niiden väkiluku, mutta jokaisesta hiippakunnasta oli valittava vähintään kaksi pappisedustajaa ja neljä maallikkoedustajaa. Kaksi kolmasosaa edustajista oli maallikoita, yksi kolmasosa pappeja. Kirkolliskokoukseen valittiin 96 edustajaa. Kirkolliskokouksen virallisia edustajia olivat piispat, kenttäpiispa, valtioneuvoston edustaja sekä lakimiehet, yksi korkeimmasta oikeudesta ja toinen korkeimmasta hallinto-oikeudesta.19
16 Suomen teologit 2010, 1005, 1052; Kalevi Toiviainen 2000, 249-253.
17 SEK 1972–1975, 283; 1976–1979, 291.
18 Sana 1974–1981.
19 Kirkon kalenteri 1974, 30-32. Antila 2014, 16-27.
8
Sana-lehdessä naispappeuskeskustelu ja naispappeusaiheiset kirjoitukset pysyivät näkymättömissä vuonna 1974. Tänä aikana lehdessä ei julkaistu naispappeutta käsitteleviä juttuja.20 Kirjoittelun puutteeseen vaikuttaa myös se, ettei naispappeus ollut tuona vuonna esillä kirkolliskokouksessa. Lehti ei siis halunnut ottaa erikseen kantaa aiheeseen tai käsitellä sitä.
Yhdistyneet kansakunnat oli julistanut vuoden 1975 naisten vuodeksi21. Sana- lehden pakinoitsija Tarkk’ampuja22 kirjoitti tammikuussa 1975 naisten ja miesten tasa- arvosta. Jutussa kommentoitiin ruotsalaisen Vår Kyrka -lehden juttua naisten vuodesta. Lehti oli otsikoinut kirjoituksensa ”Naisten vuosi – ihmisten vuosi”.
Tarkk’ampuja totesi lehden otsikon viittaavaan suuntaan, johon tasa- arvokeskustelussakin olisi syytä pyrkiä. Hän muistutti, että maailmassa oli vielä laajalti vallalla käsitys, jonka mukaan mies oli naista parempi jo sen vuoksi, että hän oli mies. Tarkk’ampujan mukaan naisen aseman olisi perustuttava yhteiskunnassa ja seurakunnassa johonkin muuhun kuin siihen, ettei hän ollut mies. Tällaisilla perusteilla olisi mahdollista, että tasa-arvoisuus kääntyisi omaksi irvikuvakseen: naiset nähtäisiin yhteiskunnassa eri rodun edustajana. Tilanne voisi johtaa siihen, että jokaiseen hyvään firmaan palkattaisiin nainen näkyvälle paikalle ainoastaan, jotta firma voisi näyttää muille, kuinka tasa-arvoinen se oli. Tarkk’ampujan mielestä sukupuolten tasa-arvo toteutuisi parhaimmillaan tarkoituksenmukaisuutena ja asiallisuutena. Kirjoituksen loppuun Tarkk’ampuja lisäsi vielä kommentin: ”Huomautus: tämä ei ole puheenvuoro naispappeuskeskusteluun.”23
Huhtikuussa 1975 Naisjärjestöjen Keskusliitto jätti arkkipiispalle vetoomuksen pappisviran avaamisesta naisille. Suomen luterilainen kirkko oli ainoa Pohjoismaiden luterilainen valtakirkko, jossa naisilla ei ollut mahdollisuutta saada pappisvihkimystä. Tämä ja yleinen tasa-arvon vaatimus olivat vetoomuksen keskeisimmät perustelut. Taustalla oli naisasialiikkeen nousu 1960-luvulta alkaen.
Tämän vuoksi naisjärjestöjen ääntä oli pakko kuunnella siitä huolimatta, että niiden yhteydet puoluepolitiikkaan aiheuttivat epäluuloja.24
Naisjärjestöjen Keskusliiton jättämästä vetoomuksesta uutisoitiin lyhyesti Sana-lehden Nyt tapahtuu -palstalla, jossa ajankohtaisia kirkollisia aiheita
20 Sana 1974.
21 Antila 2014, 57.
22 Tarkk’ampujan takana saattoi olla yksittäinen kirjoittaja. On myös mahdollista, että kyseessä oli kollektiivinimimerkki, jota käyttivät useat kirjoittajat. Olen tehnyt kysymyksestä tiedustelun Sana- lehteen, mutta en ole saanut vastausta.
23 Sana 3/14.1.1975, Tarkk’ampuja.
24 Antila 2014, 57.
9
käsiteltiin lyhyin uutissähketyyppisin kirjoituksin.25 Näiden pienten katsausten avulla saattoi seurata naispappeuskysymyksen etenemistä kirkolliskokouksessa sekä yleisön ja eri järjestöjen mielipiteitä. Nyt tapahtuu -palstan uutiset olivat kuitenkin vain lyhyitä tiedotteita, ja naispappeusaihetta käsiteltiin muutenkin vuosina 1974 – 1975 hyvin vähän. Sana-lehti koostui pääosin laajemmista artikkeleista, evankelioivista kirjoituksista ja henkilöhaastatteluista, eikä varsinaisten uutisten osuus ollut lehdessä merkittävä. Pappisviran avaamista naisille ei käsitelty myöskään lehden pääkirjoituksissa tai muissa laajemmissa jutuissa.
Keväällä kirkolliskokouksen mielenkiinto kohdistui vuonna 1968 asetetun virkakomitean mietintöihin. Sen tehtäväksi oli annettu tutkia pappisvirkaa, lehtorinviran kehittämistä ja ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat naisten osallistumisen erilaisiin pappisviran tehtävien hoitamiseen. Komitean jäseniä olivat Raamatun alkukielten apulaisprofessori Esko Haapa, hovioikeudenneuvos Ritva Hyöky ja lehtori, varhaiskasvatussihteeri Pirkko Lehtiö. Komitean sihteerinä toimi teologian lisensiaatti Simo Kiviranta, joka oli komitean puheenjohtajan, dogmatiikan professorin Seppo A. Teinosen assistentti. Varapuheenjohtajana toimi asessori Thure Eriksson. Kirkolliskokouksen mielenkiinto kohdistui erityisesti kysymykseen naispappeudesta. Naispappeuskysymys vaikutti kaikkeen kirkon virkaa koskevaan keskusteluun.26
Komitean välimietinnössä näkyi ekumeeninen keskustelu, jota virasta oli käyty. Mietinnön taustalla oli kolmisäikeinen virkanäkemys, joka muodostui kolmesta eri tehtävästä: piispoista, papeista ja diakoneista. Komitea ehdotti lehtorinvirkaa sijoitettavaksi diakonaattiin, mikä mahdollistaisi lehtorille pysyvän vihkimyksen ja oikeuden saarnata jumalanpalveluksessa. Lehtori saisi myös jakaa, mutta ei toimittaa ehtoollista. Komitea ilmoitti, että jos Raamatun kaanonista löydettävästä virasta ja sen kehityksestä luovuttaisiin, luovuttaisiin myös luterilaisesta raamattuperinteestä. Nämä komitean esitykset herättivät kritiikkiä kirkolliskokouksessa. Asiaan ottivat kantaa rehtori Gustav Björkstrand ja arkkipiispa Martti Simojoki, jotka kritisoivat komitean kannanottoa. Björkstrandin mukaan oli keskusteltava siitä, oliko kirkko todella valmis siirtymään hiljalleen pois luterilaisesta perinteestä. Arkkipiispa Simojoki piti puhetta sakramentin jakamisesta ja virasta tunnustuskirjojen vastaisena ja totesi, että tällainen veisi huomaamatta pois luterilaisen uskon tärkeimmistä asioista.27
25 Sana 19/6.5.1975, Nyt tapahtuu.
26 Antila 2014, 56-57; Haikarainen 2018, 280-281.
27 Antila 2014, 57-58; Haikarainen 2018, 286.
10
Syksyllä 1975 piispainkokous päätti asettaa Helsingin piispan Aimo T.
Nikolaisen johtamaan työryhmää, jonka tehtävänä oli valmistella mietinnön pohjalta kannanotto kirkolliskokoukselle. Siinä aihetta käsitteli perustevaliokunta, niin ikään Nikolaisen johdolla. Käsittelyn tuloksena valiokunta pyysi komiteaa valmistelemaan naisten pappisviran vaatimat lakimuutokset.28
Naispappeutta tutkivan virkakomitean puheenjohtaja Seppo A. Teinonen erosi tehtävästään samana vuonna. Samaan aikaan julkaisemassaan teoksessa Kirkon uudistus ja naispappeus hän kertoi yrittäneensä pitkään vaieta henkilökohtaisista näkemyksistään naispappeuskysymyksessä. Enää hän ei kuitenkaan pystynyt siihen.
Hänen mielestään komitea oli menettänyt asian perusteelliseen käsittelyyn vaadittavan työrauhan. Hänen mielestään naispappeudessa oli käytännön ongelmien lisäksi myös laajempia, kirkon konstituutioon ja virkaan liittyviä kysymyksiä, jotka vaativat tarkempaa käsittelyä. Hän ilmoitti myös, että koki reiluksi ilmoittaa kantansa vaihtuneen pitkän tutkimustyön jälkeen, koska hän oli aikaisemmin itse puolustanut naispappeutta.29
Sana-lehdessä kirkollista päätöksentekoa kommentoi nimimerkki Tarkk’ampuja kesäkuussa. Pakinassaan hän pohti erityisesti, mitä kirkon ääni tarkoitti käsitteenä. Tarkk’ampujan mukaan kirkon virallisina kannanottoina oli voitu pitää siihen asti lähinnä kirkolliskokouksen päätöksiä, mutta joissain keskeisissä kysymyksissä eduskunnalla oli valta päättää siitä, lähtikö ääntä alkuunkaan. Tällaisiin aiheisiin lukeutui esimerkiksi lainsäädäntö. Kirkon ääni oli siihen asti ollut ennakoitavissa. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei kuitenkaan voitu luottaa siihen, että kirkon nimissä kuka tahansa saattoi puhua mitä tahansa. Yksittäistä henkilöä tai elintä ei voitu julistaa erehtymättömäksi, eikä kirkon ääntä voitu rinnastaa Jumalan puheeseen. Tarkk’ampuja viittasi työryhmään, joka pohti kirkon kannanottojen lähteitä, ja totesi, että vanha lause ”En voi kuulla ääntäsi, koska tekosi huutavat niin kovin” olisi toivottava näkökulma myös asiaa pohdittaessa. Voimakkaimmin ja vakuuttavimmin kirkon puolesta olivat puhuneet yksityiset, näkymättömissä olleet kristityt, jotka olivat äänenkantaman päässä lähimmäisistään. Tarkk’ampuja toivoi, että kirkon äänenkäyttäjiä selvitettäessä voitaisiin arvioida se, mitä äänet pitivät sisällään, jotta niistä voitaisiin tunnistaa Jumalan eikä ihmisen ääni.30
28 Björkstrand 2016, 158.
29 Teinonen 1975, 3; Huovinen 1979, 13; Haikarainen 2018, 287-295.
30 Sana 11/11.3.1975. Tarkk’ampuja.
11
Pakina liittyy piispainkokouksen asettaman Kirkon ääni -komitean työskentelyn aloittamiseen vuonna 1975.31 Tarkk’ampujan kirjoitus kuvasti myös kirkolliskokouksen ja muun kirkollisen hallinnon toimintaa ja kannanottoja sekä sitä keskustelua, jota kirkon päättävissä elimissä käytiin. Kirjoitus asetti painoa keskustelun kriittiselle kuuntelemiselle ja tarkastelulle. Kaikkea mitä hallinnollisissa elimissä ja komiteoissa sanottiin, ei voitu pitää Jumalan äänenä. Tässä näkyi hyvin kuluneen vuoden ja sen kirkolliskokouksen vaikutus.
Tarkk’ampuja kirjoitti myöhemmin samana vuonna naispappeutta käsittelevän pakinan. Se oli tarkasteltavan ajanjakson ensimmäinen juttu, jossa sivuttiin Sana-lehden virallista kantaa naispappeuteen. Pakinassa Tarkk’ampuja esitti
”vastauksen” ilmeisesti lukijoiden palautteeseen siitä, että lehdessä ei ollut käsitelty naispappeuskysymystä tarpeeksi eikä lehti ollut ottanut keskusteluun kantaa riittävän vahvasti: ”Siksi olemme pakotetut sanomaan painavan sanamme tässä sinänsä keskeisessä vaikkakin hyvin arkaluontoisessa ongelmassa.” Sävyltään ironinen ja teennäistä byrokratiakieltä käyttävä kirjoitus antoi vastauksia lukijoille aivan yhtä niukasti kuin lehti oli niitä siihen mennessä antanut. Pakinoitsija leikitteli lehden hiljaisuudella ja sillä, ettei lehti ollut naispappeuskeskustelussa ottanut kantaa virallisesti tai epävirallisesti. Tarkk’ampuja kertoi, että Sana-lehden toimitus oli hämmentynyt siitä, kuinka kiivaasti keskustelua käytiin, ja että toimitus uskoi edustavansa kansan keskiarvoa naispappeuskysymyksessä. Hänen mielestään tavallisen suomalaisen oli vaikea tajuta kaikkia keskusteluun liittyviä ”hienouksia”.32
Tarkk’ampujan mielestä Raamatusta ja kirkon virasta ei ollut niin selvää käsitystä, että kantaa voitaisiin ottaa mihinkään kysymykseen. Tätä hän piti perusheikkoutena. Hänen mielestään systeemistä oli tullut liian monimutkainen.
Tarkk’ampujan oma mielipide oli, että keskeisintä olisi evankeliumin mahdollisimman tehokas levittäminen. Hän lisäsi vielä, ettei siinä työssä ollut erikseen miestä ja naista.
Kaikki olivat yhtä Kristuksessa, ja tämän rinnalla muu tuntui hiusten halkomiselta ja jahkailulta huolimatta jahkailun arvokkuudesta.33
Varsinainen Sana-lehden virallinen kannanotto jäi edelleen puuttumaan, mutta nyt myös sen omilta sivuilta kävi ilmi, että keskustelu naispappeudesta kävi kiivaana. Tarkk’ampujan kirjoitusta voidaan myös pitää, jos ei naispappeuden puolustuksena, niin hiljaisena asian hyväksymisenä. Hänen kirjoituksensa heijasti
31 SEK 1972 – 1975, liite 1.
32 Sana 25/17.6.1975, Tarkk’ampuja.
33 Sana 25/17.6.1975, Tarkk’ampuja.
12
myös Sana-lehden silloista kantaa. Keskustelu kyti pinnan alla, mutta sitä ei käyty lehden palstoilla. Naispappeuskeskustelun olemassaolo kirkossa näkyi Sana-lehdessä ikään kuin taustalla. Niin sanottuja yleisönosastokirjoituksia ja palautetta julkaistiin vain vähän, eikä viikoittain ilmestyvää omaa palstaa ollut. Jos tällaisia kirjoituksia lähetettiinkin, ne eivät päätyneet lehteen. On mahdollista, että tämä vaikutti osaltaan keskustelun näkymättömyyteen lehdessä.
Lehdessä kirjoitettiin kuitenkin jonkin verran naisten asemasta varsinaisen naispappeuskeskustelun ulkopuolella. Nimimerkki Kepan kirjoitus julkaistiin pääkirjoitussivulla. Hän kertoi, ettei ollut löytänyt YK:n naisten vuoden ohjelmajulistuksen ydintä, vaikka erilaisissa julistuksissa ja julkilausumissa oli ollut paljon oikeaa asiaa. Kepa toivoi, että niiden osalta puheet muuttuisivat teoiksi. Hän myönsi, että naisten asema miehisten työtovereiden rinnalla oli usein alisteinen vain, koska he olivat naisia. Perheenäitien asemaa koko yhteiskunnan tukipilarina hän piti kuitenkin merkittävänä. Kepa korosti Raamatun merkitystä kelvollisena apuna naisen ongelmiin sekä kotihartauksien ja Jumalan sanan suoman turvallisuuden asemaa, joita hän toivoi kodeissa vahvistettavan. Tämä oli hänen oma ehdotuksensa äitien ja emäntien omaksi ohjelmajulistukseksi. Kepa pelkäsi, että useat arvokkaat ohjelmajulistukset jäisivät toteutumatta, koska merkkivuoden jälkeen aihetta tuskin enää muistettiin. Hän kuitenkin uskoi, että perheenäidit, emännät ja puolisot voisivat jättää naisten vuoteen koko yhteiskuntaa rikastuttavan ja tervehdyttävän jäljen auttamalla perheitään rakastumaan uudella tavalla Raamattuun.34
Vuonna 1975 naispappeuskeskustelussa alkoi siis uusi vaihe. Tähän vaikuttivat virkakomitean mietinnöt ja Seppo A. Teinosen yllättävä eroaminen komitean puheenjohtajan tehtävistä. Yleistä mielenkiintoa lisäsi myös YK:n naisten vuosi ja naispappeutta vastustava ryhmittymä Paavalin synodi, joka esitelmöi naispappeuteen liittyvistä teologisista ja käytännöllisistä ongelmista erilaisissa seminaareissa.35 Naispappeuskeskustelun kiihtyminen näkyi myös Sana-lehden sivuilla. Vuoden 1975 aikana julkaistiin useita naispappeutta käsitteleviä kirjoituksia ja uutisia, mutta pääkirjoituksissa asiaan ei otettu kantaa. Tarkk’ampujan maaliskuisesta pakinasta voitiin kuitenkin huomata, että Sana-lehden lukijat kaipasivat lehdeltä selkeää kannanottoa asiaan.
Aiheen käsittely lehdessä jatkui myös vuonna 1976. Tammikuussa Soini Oikkonen, Ruotsin Skaraborgin läänissä työskentelevä suomalainen pappi kirjoitti
34 Sana 32/5.8.1975, Naisten vuoden ohjelmajulistus.
35 Huovinen 1979, 13.
13
Sana-lehdessä pappispulasta Ruotsin suomalaisviroissa. Kirjoituksessaan hän kertoi Ruotsiin töiden perässä muuttamisen hyvistä puolista ja suomalaispapin elämästä.
Oikkonen otti esille myös Suomen luterilaisen kirkon naispappeuskysymyksen. Hänen mukaansa Suomen kirkko oli aloittanut historiallisen vaiheen alkaessaan kiistellä naispappeudesta. Viran avaamisen puolesta puhuville naisteologeille hän esitti kysymyksen, mikseivät he muuttaisi Ruotsiin töiden perässä ja antaisi vihkiä itseään papeiksi siellä. Hänen mukaansa Ruotsissa jo toimivien naispappien työpainos oli siihen asti ollut merkittävä.36
Naispappeutta tarkasteleva virkakomitea luovutti vuoden 1976 alussa loppumietintönsä. Tämä perustui kolmisäikeiseen virkakäsitykseen, jonka komitea näki olevan varhaisesta kirkosta periytynyt, sinänsä arvokas ja hyväksyttävä kirkollinen asetus. Toisin kuin komitean välimietinnössä edellisenä vuonna loppumietinnössä pohjattiin myös Raamattuun ja tunnustuskirjoihin eikä lähdetty liikkeelle ekumeenisesta keskustelusta tai tutkimuksista. Enemmistö komitean jäsenistä kannatti viran avaamista naisille. Komitea ei ollut yksimielinen lausunnoissaan, ja siksi lausunto sisälsi niin naispappeuden puoltajien kuin vastustajienkin eriävät mielipiteet yhteisen mietinnön lisäksi. Virkakomitean loppumietintö kiihdytti selkeästi aiheesta käytyä keskustelua. Erimielisyys herätti hämmennystä julkisuudessa, ja ristiriidat huomattiin myös kirkolliskokouksessa.
Piispainkokouksessa keväällä piispojen enemmistö yhtyi kannattamaan viran avaamista. Ehdotukseen lisättiin Ruotsin mallin mukaisesti omantunnonklausuuli, jonka tarkoituksena oli huomioida naispappeuden vastustajat kirkossa.37
Naispappeuskeskustelun kuumeneminen näkyi Sana-lehdessä naispappeutta käsittelevien kirjoituksien lisääntymisenä, vaikka kovin suuresta palstatilasta ei voitukaan puhua. Sana-lehden maltillinen kanta ja evankelioinnin merkityksen korostaminen näkyivät Lahden diakoniasäätiön johtajan Lauri Komulaisen kirjoituksesta Painetusta poimittua -palstalla. Siinä Komulainen kommentoi Suomen Kuvalehden naispappeuteen liittyvän jutun otsikkoa ”Naiset, erotkaa kirkosta” ja aikaisemmin kysymykseen neutraalisti suhtautuneen lehden muutosta radikaaliin ja kirkkoa syyttelevään suuntaan. Komulaisen mielestä naispappeuskeskustelun rintamat olivat keskustelussa hautautuneet kirkon sisään ja syytelleet kirkkoa. Tämä ei ollut oikea tapa suhtautua ”kuumiin kysymyksiin”.
Komulaisen mukaan propagandakirjoittelun sijaan lehdissä tarvittiin keskustelua siitä,
36 Sana 3/13.1.1976, Miksi et tulisi Ruotsiin papiksi.
37 Huovinen 1979, 14; Antila 2014, 60; Björkstrand 2016, 159.
14
millaisia johtopäätöksiä kirkossa ja sen rakennelmissa olisi tehtävä uskon ja Jumalan valtakunnan voiman toteutumiseksi Pyhässä Hengessä. Komulaisen mukaan naispappeuden tai miespappeuden takia uskosta tai kristillisestä yhteydestä luopuminen olisi ajattelematon teko, tällaiseen kiihottaminen vielä ajattelemattomampaa.38
Komulainen suhtautui naispappeuskysymykseen jokseenkin samalla tavalla kuin Tarkk’ampuja kolumnissaan puolisen vuotta aikaisemmin. Molemmat painottivat kirjoituksissaan kirkon tehtävää evankeliumin levittäjänä. Painotus oli sama kuin naispappeuden kannattajien argumenteissa naispappeuskeskustelussa: he käyttivät argumentteinaan erityisesti kirkon tehtävää ja evankeliumin levittämistä.39
Vaikka varsinaista naispappeusaiheista kirjoittelua julkaistiin vähän, lehdessä käsiteltiin naisten ja miesten tasa-arvoisuutta sekä naisten asemaa yhteiskunnassa. Lehden palstoilla kirjoitettiin yleisesti muista päivänpolttavista kirkollisista ja yhteiskunnallisista aiheista, kuten aborttikeskustelusta, aikuisviihteen leviämisestä ja sukupuolikäyttäytymisestä. Sana-lehti otti näihin kysymyksiin välillä voimakkaastikin kantaa, mutta suhtautuminen naispappeuskysymykseen oli hyvin neutraalia huolimatta asian kiistanalaisuudesta.
Syksyllä Sana-lehti julkaisi osan alun perin Kotimaa-lehdessä ilmestyneestä Luterilaisen maailmanliiton presidentin Mikko Juvan kirjoittamasta kannanotosta, joka koski naispappeuden käsittelyä painetussa mediassa. Juva totesi, että pääosa eri kirkollisten lehtien pääkirjoituksista, pakinoista, artikkelivalinnoista ja yleisestä toimituspolitiikasta viittasi siihen, että valtaosa Suomen kirkollisesta lehdistöstä oli asettunut vastustamaan pappisviran avaamista naisille. Näihin lehtiin kuuluivat sellaiset lehdet kuin Herättäjä, Uusi Tie ja Kotimaa, Kotimaa kuitenkin varovaisemmin. Juvan mukaa ainoastaan Sana-lehti oli pysynyt johdonmukaisesti puolueettomana. Juvan mielestä Raamattu tai tunnustuskirjat eivät kieltäneet pappisviran avaamisesta naisille. Tämän vuoksi kysymys olisi ratkaistava sen pohjalta, mikä juuri sillä hetkellä edistäisi parhaiten kirkon tehtävää. Juvan mukaan kriteerit olivat evankeliumin julistaminen, ihmisten palveleminen ja seurakunnan rakentaminen.40
Juvan esittämä kommentti lehden puolueettomuudesta kuvasi hyvin Sana-lehden julkaisupolitiikkaa. Vuoteen 1976 mennessä aihetta käsittelevissä
38 Sana 20/11.5.1976, ”Naiset, erotkaa kirkosta”.
39 Antila 2014, 62.
40 Sana 39/21.9.1976, ”Sana pysynyt puolueettomana”.
15
jutuissa toimitus oli ottanut varovaisen puolueettoman kannan naispappeuskysymykseen ja vastaavasti painottanut evankeliumin asemaa pappien sukupuolta koskevan sijasta.
Sana-lehden lukijakunta ei rajoittunut yhden herätysliikkeen tai opillisen näkemyksen edustajien piiriin. Tämän vuoksi lehti pyrki todennäköisesti ottamaan huomioon eri taustoista peräisin olevat lukijat. 1970-luvulla myös herätysliikkeiden virkakäsitys oli ollut osa naispappeuskeskustelua. Erityisesti lestadiolaisuus ja rukoilevaisuus olivat suhtautuneet muita liikkeitä torjuvammin naispappeuskysymykseen. Myös evankelinen liike oli suhtautunut naispappeuteen perinteisesti torjuvasti, vaikka osa sen kannattajista olikin alkanut suhtautua myönteisesti naispappeuteen. 41 Näin ollen lehden julkaisutottumuksista voidaan päätellä, että toimitus pyrki miellyttämään tai olemaan suututtamatta moninaista lukijakuntaansa.
Sana-lehden takasivun Nyt tapahtuu -palstalla naispappeusesityksen etenemistä kirkolliskokouksessa seurattiin tasaisesti lyhyin uutisin. Vuoden 1976 kirkolliskokouksessa esitys pappisviran avaamisesta naisille äänestettiin kumoon äänin 66 puolesta ja 33 vastaan. Esitys ei saanut tarvittavaa kolmen neljäsosan enemmistöä puolelleen, mutta asian käsittelyä kirkolliskokouksessa ei lopetettu. Piispa John Vikströmin ehdottaman ponnen mukaan asian valmistelua ja selvittämistä jatkettaisiin edelleen.42 Sana-lehti uutisoi äänestyksestä lyhyesti kirkolliskokouksen päätöksiä käsittelevässä jutussa vuoden loppupuolella43, mutta kannanottoja tai kommentteja ei lehdessä näkynyt pääkirjoituksissa tai niiden ulkopuolellakaan.
3. Tyttömme maailmassa
Kun esitys pappisviran avaamisesta naisille torjuttiin kirkolliskokouksessa 1976, myös Sana-lehdessä aihe tuntui painuvan pinnan alle. Uusi kirkolliskokous aloitti toimikautensa vuonna 1977, eikä naispappeus ollut hetkeen esillä sen istunnoissa.44 Naispappeuskysymystä käsittelevät jutut katosivat lähes kokonaan lehden sivuilta.
Naisten asema ja olemassaolo kirkossa ei unohtunut lehdessä huolimatta siitä, että naispappeuden eteenpäin vieminen pysähtyikin joksikin aikaa kirkolliskokouksen
41 Huotari 1981, 76.
42 Antila 2014, 60-65.
43 Sana 47/16.11.1976, Syksyn kirkolliskokous: uusi virsikirja ”kyllä”, naispappeus ”ei”.
44 Antia 2014, 71.
16
torjuvaan päätökseen. Myös aiheeseen suoranaisesti liittymättömät tasa- arvokysymykset saivat palstatilaa lehdessä.
Helmikuussa 1977 nimimerkki Mietteliäs mies, joka oli tuttu kirjoittaja Sana-lehdessä, kertoi nähneensä erässä pakinassa termin ”tasismi”, jonka hän pian ymmärsi tarkoittavan väärin ymmärrettyä tasa-arvon tavoittelua. Siinä tasa-arvoisuus perustui sukupuolten samanlaisuuteen, mikä tarkoitti sitä, että naisten tulisi muuttua miesten kaltaisiksi. Mietteliäs mies oli kiinnittänyt huomionsa myös feminiinisiin, pitkätukkaisiin ja farmariasuisiin nuorukaisiin, joiden sukupuolta hänen oli vaikea päätellä. Hänen mukaansa sukupuolten välisten erojen hävittäminen tuntui käsittämättömältä. Ihmisen mieheksi ja naiseksi luominen oli Jumalan lahjoittama suuri rikkaus, minkä lisäksi maskuliiniset miehet ja feminiiniset naiset olivat menneisyydessä saaneet osakseen paljon ihailua. Koulumaailmassa ”tasismi” näkyi Mietteliään miehen mukaan innokkaiden uudistusmielisten ajatuksissa siitä, että kaikki saattoivat oppia kaiken. Tämä oli lasten kannalta haitallista, koska erilaiset ihmiset oli luotu erilaisiin tehtäviin: toiset teoreettisempaan opiskeluun, toiset käytännön tehtäviin. Mietteliäs mies kirjoitti, että ihmisoikeuksien mukaisten perusvapauksien oli toteuduttava kaikkien ihmisten joukossa. Erilaisten ihmisten tasa- arvoisuus oli myös tunnustettava.45
Myöhemmin lokakuussa Tarkk’ampuja kommentoi pakinassaan valtiotieteen tohtori Riitta Auvisen väitöskirjaa. Tarkk’ampujan mukaan tutkimuksen anti oli siinä, että naisen oli mahdollista olla joko alistunut, tyytyväinen tai maallistunut. Auvisen tutkimuksen mukaan 40 % tutkimuksen kohteena olleista naisista oli ”alistuneesti vieraantuneita” suhteessa miesten valtaan, ja heidän mielestään kärsiminen kuului naisen osaan. Toisen ryhmän muodostivat ”tyytyväisesti perinteiset”, joilla onnellinen avioliitto, kotitehtävät ja uskonnolliset kokemukset korvasivat yhteiskunnallisen vallan puuttumisen. Kolmatta ryhmää kuvattiin maallisiksi radikaaleiksi, joiden joukossa uskonto ei saanut kannatusta.
Tarkk’ampujan mukaan tällainen tutkimus sai uskonnon tuntumaan asialta, jota Suomessa syytettiin lähes kaikesta mahdollisesta. Hän kuitenkin myönsi, että kun kirkkoa syytettiin naisten syrjinnän kuulumisesta sen käytännön opetukseen ja toimintaan, ei sillä ollut paljon vastaan sanottavaa. Tarkk’ampujan mukaan käsitys, jonka mukaan kirkon perinteessä oli näkynyt suoranaista naisvihamielisyyttä, ei ollut ollenkaan tuulesta temmattu. Hänen mielestään kirkon vääristynyt asenne naisiin oli
45 Sana 7/15.2.1977. Tasismi.
17
seurausta uskon ja vieraiden oppien sekoittamisesta. Kristillinen usko ei ollut onnistunut murtautumaan ulos Vanhan testamentin kulttuuritaustasta, ja lisäksi se oli sotkeutunut kreikkalais-roomalaiseen filosofiaan, jonka mukainen naisen alisteinen asema näkyi silloisessa avioliittolaissa. Tämän vuoksi naisliikkeen kirkkoon kohdistamat syytökset oli otettava vakavasti, ja kirkonkin oli rohkeammin puhuttava naisten ja ihmisen aseman parantamisesta.46
Keskustelu tasa-arvosta sekä naisteologien ja naisten kirkollisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta jatkui edelleen vuonna 1978, vaikka varsinaisia naispappeusaiheisia juttuja lehdessä ei näkynytkään. Toukokuussa 1978 pastori Olli Aalto kirjoitti Raamatun sana -palstallaan tekstin Mirjamista ja käsitteli lyhyesti naisten asemaa Raamatussa. Aallon mukaan Mirjamin tarina kertoi siitä, ettei valitun kansan historia ollut vain miesten historiaa, mutta se ei ollut myöskään naisten tai yhteiskunnallisen tasa-arvon historiaa vaan Jumalan historiaa.47 Vakiopakinoitsija Tarkk’ampuja taas kirjoitti kolumnin ”Tyttömme maailmassa”, jossa hän puhui kirkon taloustoimistoissa ja kirkkoherranvirastoissa työskentelevistä naisista, jotka hänen mielestään ansaitsivat oikeanlaista kunnioitusta evankeliumin palvelijoina sen sijaan, että he jäisivät jonkinlaisiksi kirkon mannekiineiksi.48 Tarkk’ampuja ulotti tässä keskustelun naisten asemasta kirkossa koskemaan pappeuden lisäksi myös muita työaloja, esimerkiksi hallinnollisia tehtäviä. Kysymys oli laajemmin naistyöntekijöiden arvostuksen puutteesta kirkossa.
Myös kirkkolain muutos lehtorien oikeuksien laajentamisesta tuli ajankohtaiseksi, ja Sanakin uutisoi aiheesta. Kyseessä oli kirkolliskokouksen marraskuussa 1976 tekemä päätös, jonka eduskunta saattoi joko vahvistaa tai hylätä sellaisenaan ja joka nyt astui voimaan. Lehtoreiden oikeuksiin lisättiin muun muassa rippikoulun käyneiden konfirmointi sekä saarnaaminen päiväjumalanpalveluksissa ja ehtoollisella avustaminen.49
Vuonna 1979 Sana-lehti seurasi Ruotsissa käytävää keskustelua naispappeuden asemasta. Vaikka pappisvirka oli ollut avoinna naisille jo vuodesta 1958, se oli edelleen kiistakysymys Ruotsin kirkossa. Lisäksi Ruotsissa pohdittiin kirkon ja valtion suhdetta ja siihen tehtäviä tarkistuksia. Aiheesta uutisoitiin Sana- lehdessä tasaisesti vuoden 1979 aikana. Lehti uutisoi esimerkiksi Ruotsin kirkossa voimaan tulevista yhteistyösäännöistä, joiden noudattaminen oli tulevaisuudessa
46 Sana 41/1.10.1977, Ihmisen puolesta.
47 Sana 21/23.5.1978, Nainen kansan johtajana.
48 Sana 48/28.11.1978, Tyttömme maailmassa.
49 Sana 11/14.3.1978, Hallitus esittää 200 naisteologille lisää oikeuksia.
18
edellytys pappisvihkimyksen saamiselle. Ennen yhteistyösääntöjen voimaantuloa virkaansa vihityt piispat saivat edelleen kieltäytyä vihkimästä naispappeja hiippakuntiinsa, jolloin heidän tuli järjestää vihkimys toiseen hiippakuntaan.
Vastaavasti niillä piispoilla, jotka vihittiin sääntöjen tultua voimaan, ei ollut oikeutta kieltäytyä vihkimisestä. Papit saivat halutessaan kieltäytyä yhteistyöstä naispapin kanssa kirkollisissa toimituksissa, jolloin naispappi huolehti tehtävistä ja miespappi väistyi. Yhteistyöongelmat oli tarkoitus selvittää ensisijaisesti paikallisseurakunnissa, mutta tarvittaessa asia voitiin viedä esimerkiksi hiippakunnan käsiteltäväksi.50 Kysymys naisteologien työllisyydestä kirvoitti Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen laatimaan julkilausuman, joka julkaistiin Lähetettyjä-palstalla helmikuussa. Kirjoituksessa TYT kysyi, oliko kirkolla ja valtiolla varaa torjua naisteologeja, jotka olivat akateemisesti koulutettua työvoimaa. TYT halusi kiinnittää huomion naisteologien huononevaan työtilanteeseen. Kasvava joukko naisteologeja oli joko työttöminä tai koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Kirjoituksen julkaisun aikoihin heitä oli ainakin 250. TYT mainitsi, että vakinaisen lehtorin viran saamista vaikeutti se, että seurakunnat olivat lakkauttaneet lehtorinvirkoja. Myös uskonnonopetuksen saralla tilanne oli vaikea, koska virkoja oli koko ajan vähemmän tarjolla, kun uskontoa toisena aineena opettavat opettajat veivät virkoja teologisen koulutuksen saaneilta uskonnonopettajilta. TYT:n mukaan heikko työtilanne aiheutti epävarmuutta ja ahdistusta naisopiskelijoiden joukossa. Vain 7 prosenttia heistä uskoi saavansa valmistuttuaan kirkollisen ja koulutustaan vastaavan viran. TYT piti suunnitelmia teologisen tiedekunnan naisopiskelijoiden sisäänottomäärän rajoittamisesta naisten oikeuksia heikentävinä. Tarkoituksena oli näin parantaa naisteologien työllisyystilannetta, mutta TYT piti ajatusta virheellisenä.51
Seuraavassa Sana-lehden numerossa oli juttu TYT:n opiskelijoiden kolmituntisesta paneelikeskustelusta, jossa oli käsitelty naisteologien tulevaisuutta ja naispappeutta. Teologian ylioppilaat Jaana Pyrhönen ja Katariina Ruokanen olivat ottaneet asiaan kantaa puheenvuoroissaan. Pyrhösen mukaan kysymys oli ihmisarvosta, kun taas Ruokanen otti kantaa väitteeseen, jonka mukaan naisen oli mahdotonta toimia pappina, koska hän ei voinut kuvitella olevansa mies tai isä.
Ruokanen ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että samaan aikaan pappisvirassa toimiva mies saattoi ajatella olevansa Kristuksen morsian. Paneeliin osallistui myös Ruotsissa
50 Sana 2/10.1.1979, Naispappeus yhä kiistakapula Ruotsissa; Sana 1/ 2.1.1979 Ruotsissa: kirkon ja valtion suhde esillä kirkolliskokouksessa; Sana 8/20.2.1979, Yhteistyösäännöt voimaan Ruotsin kirkossa.
51 Sana 7/13.2.1979, Naisteologien työllisyys.
19
pappisvihkimyksen saanut pastori Kaija Junkkari, jonka mukaan Suomen kirkon oli edettävä asiassa Jumalan johdatusta kysellen, oman harkintansa mukaan. Samoin tilaisuudessa puheenvuoron käyttänyt piispa Aimo T. Nikolainen ei nähnyt Raamatun sisältävän esteitä naispappeudelle, mutta paneelissa oli myös naispappeuden vastustajia. Kirkkoherrat Pekka Halmesmaa ja Anssi Simojoki painottivat lehtorinviran monipuolista kehittämistä ja naisten sopivuutta kasvatuksen tehtäviin.
Simojoen mielestä liperit eivät saaneet olla naisten ainoa tavoite kirkossa.
Paneelikeskustelussa eri kantojen takana seisovat osanottajat olivat yhtä mieltä siitä, että keskustelua tulisi jatkaa rauhallisessa, rakentavassa ja avoimessa hengessä.52
Alkusyksystä piispainkokouksen naispappeutta tutkinut työryhmä antoi lausuntonsa naispappeudesta. Tämän seurauksena oli, että kevään aikana vaimentunut kirjoittelu kuumeni hetkeksi uudelleen myös Sana-lehden sivuilla. Piispainkokouksen työryhmän puheenvuorosta uutisoitiin elokuun lopussa. Työryhmän tehtäväksi oli keväällä 1977 annettu koota yhteen naispappeuskeskustelun tulokset ja kiistakysymykset, ja tämä kooste oli määrä käsitellä syyskuun piispainkokouksessa.
Työryhmä totesi, että naispappeuskysymyksessä tarvittaisiin luottamuksen lisäämistä ja asiallisuuteen pyrkivän keskustelun jatkamista eri osapuolten välillä.53
Naispappeuskeskustelu sai viimein näkyvyyttä myös pääkirjoitussivulla.
Pääkirjoituksessa aihetta ei käsitelty, mutta sen vieressä viikon kuvan yhteydessä puhuttiin aiheesta. Lyhyt juttu käsitteli naispappeuskysymykseen liittyvää keskustelukulttuuria ja piispainkokouksen vastaanottamaa asiaa tutkineen työryhmän mietintöä. Keskustelua olisi sen mukaan jatkettava maltillisesti ilman toisiaan vastaan taistelevien rintamien syntymistä. Kirkolla olisi mahdollisuus osoittaa uudenlaista keskustelemisen, kuuntelemisen ja ymmärtämisen kykyä. Sen oli myös mahdollista osoittaa esimerkillään, että muissakin yhteisten asioiden hoitoa käsittelevissä keskusteluissa voitiin omaksua uudenlainen, toisia kunnioittava keskustelukulttuuri.
Jutun lopussa todettiin, että kristillinen rakkaus ja rohkeus punnittaisiin siinä, miten naispappeuskysymyksen eri osapuolet uskaltaisivat tutkia omia motiivejaan ja kuunnella niitä, jotka olivat eri mieltä.54
Naispappeuskeskustelun hetkellinen paluu keskusteluun syksyllä 1979 sai myös Sana-lehden vakiopakinoitsijan liikkeelle. Tarkk’ampuja kirjoitti kolumnissaan naispappeuskeskustelun luonteesta. Naispappeus oli tavallaan kirkon
52 Sana 8/20.2.1979, Mikä on naisen paikka kirkossa.
53 Sana 35/28.8.1979, Piispainkokouksen työryhmä: Asiallista keskustelua naispappeudesta jatkettava.
54 Sana 37/11.9.1979, Viikon kuva: Keskustelu naisesta.
20
suopalo; välillä se leimahtaisi liekkeihin, mutta yleensä se tuntui kytevän pinnan alla.
Tarkk’ampujan mielestä keskustelua ei osattu käydä oikealla tavalla, vaikka siinä oli pöyhitty niin Raamatun tulkinta, viran ja perinteen merkitys kuin naisten yhteiskunnallinen asemakin. Tarkk’ampujan mukaan keskustelusta puuttui jotain, nimittäin kysymys sukupuolten merkityksestä. Hänen mielestään asiassa ei päästäisi ratkaisuun ennen kuin kirkossa selvitettäisiin sen suhde sukupuolisuuteen Jumalan perheessä. Ihmisten pitäisi oppia elämään Jumalan suunnitelmia todeksi sukupuoliolentoina, turvallisin ja iloisin mielin. Näin pystyttäisiin näkemään mistä oli kysymys, kun etsittiin vastauksia naispappeuden herättämiin ongelmiin.55 Vaikka naispappeuden esille nostamiseen oli turvallinen sauma, Tarkk’ampuja liikkui jutussaan yllättävän arkaluonteisella alueella kirjoittaessaan miehen ja naisen sukupuolisuudesta. Termiä sukupuolisuus käytettiin jutussa epämääräisesti, eikä juttu antanut tarkkaa vastausta siihen, miten se pitäisi kirjoituksen kontekstissa ymmärtää. Vaikka Sana-lehden sisältöä tuottivat sekä miehet että naiset eikä naisen ja miehen erilaisuus tai samanlaisuus ollut liittynyt suuressa määrin lehden sisältöön, kysymys sukupuolisuudesta näkyi siinä yleisesti arkana aiheena.
Sukupuolten väliset tasa-arvokysymykset olivat tulleet kuitenkin lehdessä esille aikaisemmin. Tarkk’ampuja itse oli ottanut aikaisemmin kantaa siihen, että kirkon tulisi entistä rohkeammin ja radikaalimmin ottaa esille esimerkiksi naisten alisteinen asema kirkossa ja yhteiskunnassa.
Tarkk’ampuja oli tavallaan myös itsekin eräänlainen suopalo:
naispappeutta käsittelevät pakinat leimahtivat välillä esille ja katosivat mahdollisesti vuosiksi. Puolisentoista kuukautta Kirkon suopalo -kirjoituksen jälkeen Tarkk’ampuja mainitsi taas naispappeuden pakinassaan. Hän kuvaili kuvitteellisen Holkkuman seurakunnan tilanteen, jossa seurakunta oli uskaltanut ottaa harvinaisia edistysaskelia
”polttavissa kysymyksissä”. Näitä kysymyksiä olivat pasifismi, ekumenian edistäminen, puhtaussäännöt ja naispappeus. Naispappeutta käsittelevässä osiossa Tarkk’ampuja kirjoitti Holkkuman edellyttävän, että sukupuoleen perustuva syrjintä seurakunnissa oli lopetettava mahdollisuuksien mukaan välittömästi. Päätöksen toimeenpanossa oli kuitenkin otettava huomioon perinteistä, erilaisista mielipiteistä ja teologisista tulkinnoista nousevat näkökannat siihen, mikä oli syrjintää.
Kokonaisuuden otsikko oli ”Syrjintä lopetettava, jos mahdollista”.56
55 Sana 36/7.8.1979. Kirkon suopalo.
56 Sana 39/25.9.1979, Syrjintä lopetettava, jos mahdollista.
21
Kirjoitus oli jälleen esimerkki Tarkk’ampujan pistävästä tyylistä, sillä hän suhtautui välillä hyvinkin ironisesti käsittelemiinsä aiheisiin. Tarkk’ampujan pakinat käsittelivät usein vaikeitakin kirkollisia aiheita, ja huumori oli hänen tapansa käsitellä niitä. Pakinan otsikoksi valittu lause kiinnitti huomion ja loi sillan jälleen esillä olleeseen naispappeuskysymykseen. Tarkk’ampujan sanailusta voidaan löytää yhtymäkohta naispappeuskysymyksen hitaaseen etenemiseen ja aiheeseen liittyvään keskustelukulttuuriin; virkaa koskevat kirkon perinteet ja erilaiset teologiset kysymykset olivat olleet naispappeuskeskustelun kulmakiviä niin naispappeuden torjujien kuin puoltajienkin taholla.57
Lokakuussa 1979 Sana-lehti tuntui vastaavan itse Tarkk’ampujan ehdotukseen tuoda keskustelussa esiin myös sukupuolisuuden näkökulma. Lehti julkaisi lehtori Kirsti Ijäksen radioaamuhartauden tekstimuodossa. Ijäs totesi, että sukupuolisuus näytti olevan ihmisyyden koetinkivi. Tämä näkyi erilaisissa käsityksissä, jotka vaihtelivat sukupuolisuuden palvonnan ja sen varsinaisen pelkäämisen ja jopa kieltämisen välillä. Ijäksen mukaan miehen ja naisen sukupuolisuus näkyi fyysisen rakenteen erilaisuuden lisäksi etenkin ajattelutavan sekä tahto- ja tunne-elämän erilaisuutena. Ijäs puhui miehen ja naisen samanarvoisuudesta ja erilaisuudesta. Hänen mielestään näitä asioita ei osattu nähdä rikkautena, vaan puhuttaessa naisen ja miehen erilaisuudesta ja samanarvoisuudesta sotkeuduttiin valta- ja arvokiistoihin. Esimerkkinä tästä Ijäs piti Efesolaiskirjeen kohtaa 5:22-25. Ijäksen mielestä ihmiset kuulivat tässä kohdassa turhaan naisen alistamisen ja pinttyneet roolikäsitykset, sillä hän piti raamatunkohdan todellisena sisältönä keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta. Ijäs piti tärkeänä, että myös lapsille opetettaisiin heidän omaa sukupuolisuuttaan, josta heidän tulisi olla kiitollisia.
Marraskuussa Sana-lehdessä julkaistiin juttu kirkon teologikoulutustoimikunnan järjestämästä Kirkon päivästä, jossa viisi piispaa vastasi teologian opiskelijoiden kysymyksiin. Sana tiivisti lyhyesti tilaisuudessa esiintyneitä kommentteja. Eritysesti naisteologit olivat halunneet keskustelua naispappeudesta.
Piispa John Vikströmin mukaan kysymys ei ollut ainoastaan naispappeudesta tai lehtorin viran kehittämisestä, vaan myös naisen aseman yleisestä käsittämisestä. Piispa Erkki Kansanahon mukaan naisteologien asema ja heidän työmahdollisuuksiensa vähyys olivat suuria ongelmia. Kansanaho moitti yliopistoa naisteologien liikakoulutuksesta. Hän oli sitä mieltä, että työllisyyskysymyksessä tarvittiin
57 Huovinen 1979, 12-13.
22
enemmän käytännön ratkaisuja kuin teoriointia. Teologian ylioppilas Mikko Malkavaara esitti tilaisuudessa opiskelijapuheenvuoron, jossa hän sanoi pappisviran ylikorostuneen seurakunnissa. Hän epäili myös, että seurakuntien jäsenten luottamus kirkkoon horjui, koska se ei puuttunut olennaisiin ongelmiin vaan keskusteli toisarvoisista asioista.58
Myös Tarkk’ampuja kommentoi kirkollista keskustelua. Naisasialiike oli ollut aktiivinen, mutta eräänlainen miesten suojeluliike oli näkyvissä. Tarkk’ampujan mukaan kuva suuresta miehestä liittyi jollain tasolla koko ihmiskuvaan. Tähän liittyi vahvasti kristillisten kirkkojen ajatus pappien isyydestä seurakunnan ja kirkon silmissä. Siitäkin huolimatta, ettei luterilaisessa kirkossa ollut ajateltu pappeja isinä niin suuressa määrin kuin roomalaiskatolisessa kirkossa, isänä ja pappina olemisessa nähtiin samankaltaisuuksia. Tarkk’ampujan mukaan miehen olisi ehkä aiheellista ryhtyä enemmän isäksi niin kirkossa kuin kodissakin. Hänen mielestään oli pohdittava sitä, pystyikö pappi olemaan mies, saattoiko hän olla Jumalan armon käyttäjä ja rajojen asettaja sekä opettaja ja ohjaaja. Kysymys oli siitä, voiko pappi ja mies olla rippi-isä, kirkkoisä.59 Vaikka Tarkk’ampujan kirjoituksessa käsiteltiin lyhyesti myös naisliikkeen ja miehen suhdetta, hänen kirjoituksensa ydin oli kirkon käsityksessä miehuudesta ja miehen tehtävistä pappina, ei niinkään naispappeuskeskustelussa.
Kirjoituksessaan hän puuttui itse kirkolliselle keskustelulle aikaisemmin asettamaansa kysymykseen sukupuolten perimmäisestä merkityksestä. Toisaalta näkökulma miehisyydestä ja isyydestä oli vastakohta näkemykselle, jossa kirkko oli tarkastellut naisen yhteiskunnallista roolia pitkään äitiyden merkityksen kautta.
4. Naispappeuspostia
Sana-lehden sisällön kannalta mielenkiintoinen muutos oli lehden Paluupostia-palstan huomattava laajeneminen ja aktivoituminen vuosina 1979 – 1980. Palsta sai enemmän tilaa, ja lehden sivuilla käytiin paikoitellen kuumaakin keskustelua sen sisällöstä ja linjasta. Aikaisemmin vain pienikokoinen osio lehden sivuilla oli 1980-luvulle tultaessa paikoitellen jo puolen sivun kokoinen. Vuodesta 1978 lähtien lukijoiden kirjoituksiin myös vastattiin järjestelmällisemmin. Muutos sijoittui aikaan, jolloin naispappeuskeskustelu ei ollut näkyvimmillään, eikä lehdessä juuri julkaistu asiaa
58 Sana 45/6.11.1979, Opiskelija Malkavaara: Pappisvirka ylikorostunut seurakunnassamme.
59 Sana 45/6.11.1979, Saako pappi olla mies.
