1. L UONNONMUKAISEN MAATALOUDEN PERUSTEET
KESTÄVÄN KEHITYKSEN OSA-ALUEET
1.1 KESTÄVÄ KEHITYS JA MAATALOUS
Maatalous on harvoja elinkeinoja, joissa tuotanto perus- tuu uusiutuvien luonnonvarojen hoitoon. Elintarviketuo- tanto ja sen kestävyys on oleellisesti riippuvainen perus- luonnonvaroista; maasta, vedestä, ilmasta ja aurinkoener- giasta. Niiden lisäksi maatalous käyttää nykyisin uusiutu- mattomia luonnonvaroja, kuten fossiilisia polttoaineita ja lannoitteiden raaka-aineita. Kestävä kehitys maatalous- tuotannossa on noussut tarkastelun kohteeksi erityisesti siksi, että maataloudessa ollaan tekemisissä uusiutuvien luonnonvarojen kuten maan, kasvillisuuden ja eläinten sekä aurinkoenergian kanssa suhteessa enemmän kuin missään muussa elinkeinossa ja myös siksi, että ravinto kuuluu perustarpeisiimme.
YK:n asettaman ns. Brundtlandin komission raportis- sa Yhteinen tulevaisuutemme (1987) määritellään kestä- väksi kehitys, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tar- peensa.
Kestävässä kehityksessä toteutuu samanaikaisesti seu- raavat ulottuvuudet: ekologinen, taloudellinen ja sosiaali- nen sekä myös kulttuurinen kestävyys.
EKOLOGINEN KESTÄVYYS
Ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen perustuu luonnon- varojen käyttöön. Kestävän käytön periaatteen mukaan uusiutuvia luonnonvaroja, kuten kasveja, eläimiä ja koko- naisia ekosysteemejä, käytetään vain uusiutumisen ja luon- nollisen kasvun antamissa rajoissa. Loppuun kuluttami- sen sijasta käytetään vain ekosysteemin tuotto. Kaikkia systeemin toimintaan haitallisesti vaikuttavia päästöjä ja tekijöitä vältetään esim. saastuminen vierailla aineilla, geeniaineksen häviäminen, maan viljavuuden kuluminen ja ilmastoon haitallisesti vaikuttavat tekijät.
Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen moni- muotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttämi- nen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan
KULTTUURINEN
KESTÄVYYS SOSIAALINEN KESTÄVYYS
EKOLOGINEN
KESTÄVYYS TALOUDELLINEN KESTÄVYYS KESTÄVÄ KEHITYS MAATALOUDESSA
Ekologiselle kestävyydelle merkittäviä osa- alueita ovat mm.:
- Resurssien käyttö
• energia (uusiutuva ja uusiutumaton)
• materiaalit (uusiutuvat ja uusiutumattomat)
• vesi
• maa - Ihmisen terveys
• myrkyllisyys
• ei-myrkylliset vaikutukset
• vaikutukset työolosuhteisiin - Ilmaston lämpeneminen - Happamoituminen
- Rehevöityminen (ja hapen kulutus) - Foto-oksidanttien muodostuminen - Ympäristömyrkkyjen vaikutukset
- Kasvillisuustyyppien muutokset ja vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen
(Doherty ym. 2002)
Kansallisten toimien lisäksi kansainvälinen yhteistyö on hyvin keskeisessä asemassa pyrittäessä ekologiseen kes- tävyyteen.
Kierrätys, säästäväisyys ja vaihtoehtojen kehittämi- nen uusiutumattomien luonnonvarojen käytön asemasta kuuluvat kulutukseen, joka pienentää mahdollisimman vähän tuleville sukupolville jäävää osuutta. Siihen kuuluu myös tuotannon ja kulutuksen välisen kierrätyksen järjes- täminen.
Kestävä kehitys maataloudessa pyrkii sovittamaan yhteen ihmisen tämänhetkisen ja myös tulevien sukupolvi- en hyvinvoinnin sekä luonnon kestävän käytön periaat- teet. Se perustuu maan viljavuuden ylläpitoon ja hoitoon sekä kaikkien ympäristöhaittojen minimointiin.
Kehittyneissä maissa maatalouden kestävyyden ja luon- nonmukaisuuden vaatimukset ovat syntyneet niistä ekolo- gisista haittavaikutuksista, ylituotanto-ongelmista ja ruu- an laatuun ja ympäristöarvoihin liittyvistä vaatimuksista, joita tavanomainen maatalous on synnyttänyt. Ekologisia haittavaikutuksia ovat esim. uusiutumattomien luonnon- varojen runsas käyttö, kemiallisten torjunta-aineiden sivu- vaikutukset, maan multavuuden ja rakenteen heikentymi- nen, ravinteiden huuhtoutuminen vesistöihin sekä luon- non ja maaseutumaisemien monimuotoisuuden vähe-ne- minen.
Kansainvälisesti kestävyyden tavoitteet on määritelty YK:n Rio de Janeiron konferenssissa vuonna 1992, jossa hyväksyttiin ympäristöä ja kehitystä koskeva Rion julistus ja kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 21. Toi- mintaohjelman tarkoituksena on yhdistää ympäristö-nä- kökohdat ja kestävän kehityksen periaatteet maatalous- poliittisiin ja kansantaloudellisiin analyyseihin, monipuo- listaa maatalouden tuotantojärjestelmiä ja maaseudun elin- keinorakennetta sekä tehostaa maaperän, kasvien ja eläin- ten perimäaineksen suojelua.
Kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseen tähtäävä ns.
Kioton sopimus on kansainvälisesti merkittävä ekologi- sen kestävyyden vahvistamiseen tähtäävä sopimus, jonka toimeenpano on jatkuvana haasteena erityisesti runsaasti energiaa käyttävissä maissa.
Euroopan unionissa viides ympäristönhoidon puite- ohjelma määrittää suuntaviivat kehityksen kestävyydelle.
Suomessa on hallituksen toimesta laadittu kestävän kehi- tyksen ohjelma. Maaseudun uusiutuvien luonnonvarojen kestävän käytön toimintalinjoja on edelleen tarkennettu
MAAPALLON PERUSONGELMIA JA KESTÄVÄN TALOUDEN HAASTEITA maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarastrategiassa
(1997).
Suomessa on asetettu Brundtlandin komission tavoit- teet yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan päämää- riksi nyt ja tulevaisuudessa. Sen suosituksia soveltaen Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunta ehdotti mm., että Suomessa pyrittäisiin määrätietoisesti ekologi- siin perusteisiin nojaavaan maatalouteen ja sitä tukevaan maatalouspolitiikkaan. Se merkitsee mm. väkilannoittei- den korvaamista mahdollisimman laajalti biologisella ty- pensidonnalla ja orgaanisilla ravinteilla sekä kemiallisten torjunta-aineiden korvaamista luonnonmukaisilla torjun- tamenetelmillä. Toimikunta ehdotti myös ympäristön kuor- mitusta ja ylituotantoa vähentävää maataloustuotannon laajaperäistämistä. Keinoiksi ehdotettiin neuvonnan sekä taloudellisten ohjauskeinojen käyttämistä. Lisäksi hyvät viljelymaat pitäisi säilyttää maataloustuotannossa ja maa- talousmaan maankäyttömuotoja pyrkiä monipuolistamaan mm. ympäristön- ja maisemansuojelusyistä. Toimikunta ehdotti myös, että luonnonmukaista viljelyä tulisi edistää, sen opetusta ja tutkimusta lisätä ja sen menetelmiä ja kokemuksia soveltaa myös muuhun elintarviketuotan- toon. (Kom. miet. 1989:9).
Energian käytön hyötysuhteen parantaminen
Eroosion vähentäminen
ja aavikoi- tumisen estäminen Väestönkasvun
pysäyttäminen
Moni- muotoisuuden
säilyttäminen
Raaka-aineiden kierrätys Kasvihuo-
neilmiön etenemisen ja
otsonikadon pysäyttäminen
Valtioneuvoston Kestävä kehitys ja Suomi -selonteon (1990) mukaan on määrätietoisesti pyrittävä ekologisiin perusteisiin tukeutuvaan maatalouteen ja sitä edistävään maatalouspolitiikkaan. Tämä edellyttää, että ympäristö- vaikutusten arviointi liitetään oleelliseksi osaksi maatalo- uspoliittista suunnittelua ja tavoitteenasettelua. Tarkoi- tuksena on myös kehittää luonnonmukaista viljelyä.
Hallituksen kestävän kehityksen ohjelmalla (1998) valtioneuvosto tähtää ekologisen kestävyyden edistämi- seen ja sitä edistävien taloudellisten sekä sosiaalisten ja kulttuuristen edellytysten luomiseen. Päätöksellä annetaan kaikkia toimijoita koskevat peruslinjaukset ekologisen kestävyyden edistämiseksi ja sitä edistävien taloudellisten ja sosiaalisten sekä kulttuuristen edellytysten luomiseen.
Varovaisuusperiaate
Kestävän kehityksen perusehtona on biologisen moni- muotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden säilyttämi- nen sekä ihmisen taloudellisen ja aineellisen toiminnan sopeuttaminen pitkällä aikavälillä luonnon kestokykyyn.
Ekologisen kestävyyden kannalta keskeistä on varovai- suusperiaatteen noudattaminen. Sen mukaan ympäristön tilan heikkenemistä estävien toimien lykkäämistä ei voi perustella täyden tieteellisen näytön puuttumisella. Ennen toimiin ryhtymistä arvioidaan riskit, haitat ja kustannuk- set. Muita tärkeitä periaatteita ovat haittojen synnyn en- nalta estäminen ja haittojen torjuminen niiden syntyläh- teillä. Lisäksi haittojen kustannukset peritään mahdolli- suuksien mukaan niiden aiheuttajalta. Nämä periaatteet ja linjaukset ovat usein käyttökelpoisia lähtökohtia kestävän kehityksen käytännön ratkaisuissa.
Ilmastonmuutos
Tällä hetkellä vaativin maailmanlaajuinen haaste on ilmas- tonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien ja yhteiskun- nallisten järjestelmien sietämälle turvalliselle tasolle. Ilman maiden yhteisiä toimia päästöjen vähentämiseksi on odotet- tavissa arvaamattomia ja vaikeasti hallittavia muutoksia ihmisten elinoloissa, taloudellisissa oloissa ja ekologisissa järjestelmissä kaikkialla maapallolla usean sukupolven ajan.
Ilmastonmuutoksen edellyttämiin taloudellisiin ja muihin sopeuttamistoimiin on varauduttava jo nyt.
Ilmastonmuutoksen hidastaminen ekosysteemien sie- tämälle tasolle vaatii päästöjen vähentämistä nykytasosta.
Vähentämistoimien suuruus ja ajoittuminen määrittyvät
Luonnonvarojen kestävä käyttö
• säästö
• etusija uusiutuvilla luonnonvaroilla
• kierrätys
kansainvälisessä yhteistyössä oikeudenmukaisen taakan- jaon tavoitteesta, jolloin huomioidaan maiden erilaiset lähtökohdat. Oikeudenmukaisuuden perusteella on ym- märrettävää, että päävastuu torjunnassa on ensi vaiheessa teollistuneilla mailla. Toinen ekologisen kestävyyden haas- te on biologisen monimuotoisuuden turvaaminen luontoa muuttavissa toiminnoissa. Biologisen monimuotoisuuden köyhtyminen on seurausta luonnonympäristön mekaani- sesta muuttamisesta ja luonnon toimintajärjestelmiä va- hingoittavista haitallisten aineiden päästöistä. Yksittäisil- lä luontoa ja ympäristöä kuormittavilla toiminnoilla on kasautuvia yhteisvaikutuksia, jotka voivat olla merkittä- viä monimuotoisuuden kannalta.
Biologinen monimuotoisuus
Luontoon kohdistuvat muutospaineet johtavat eliölajien kantojen ja elinympäristöjen vähentymiseen ja uhan- alaistumiseen. Maailmanlaajuisesti biologinen monimuo- toisuus vähenee vuosittain merkittävästi. Suomen biolo- gista monimuotoisuutta uhkaavia tekijöitä on kyetty lie- vittämään merkittävästi.
Biologisen monimuotoisuuden kannalta kestävän ke- hityksen saavuttaminen vaatii ennen kaikkea ympäristöä kuormittavien tuotanto- ja kulutustapojen muutosta. Bio- logiseen monimuotoisuuteen liittyvät kehityshankkeet edellyttävät myös laajempaa yhteistoimintaa kehittynei- den ja kehitysmaiden välillä.
Luonnonvarojen kestävä käyttö
Kolmas ekologisen kestävyyden haaste on luonnonvaro- jen kestävä käyttö, etenkin luonnonvarojen ja energialäh- teiden käytön pitkäjänteinen vähentäminen tuotettua yk- sikköä kohden. Luonnonvarojen kestävä käyttö edellyt- tää, että uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään sääste- liäästi ja tehokkaasti pyrkien samalla korvaamaan ne uu- siutuvien luonnonvarojen käytöllä. Käyttöön otetut uusiu- tumattomat luonnonvarat pyritään pitämään mahdollisim- man kauan taloudellisen toiminnan piirissä. Keinoja tähän ovat mm. pyrkimys vähentää syntyvän jätteen määrää, uudelleen käyttö ja kierrätys. Uusiutuvia luonnonvaroja käytetään niiden uusiutumis- ja tuottokyvyn rajoissa. Luon- nonvarojen käytöstä aiheutuvien päästöjen määrä ei saa ylittää ympäristön vastaanottokykyä. Lisäksi tulisi ottaa huomioon luonnonvarojen käytöstä saatavien hyötyjen oikeudenmukainen jakautuminen sekä tulevien sukupol-
Indikaattoreiksi on valittu seuraavia aihealueita:
• ravinnetase
• materiaalivirta
• elinkaariarviointi
• maisema
• maaseudun sosio-ekonomiset resurssit
• maaseudun kulttuurinen elinvoimaisuus Uusiutuvia luonnonvaroja
• viljelymaa
• maatalouden kasvi- ja eläinlajit
• metsät ja puuvarat
• keräilytuotteet
• riista
• porot
• kalat
• vesistöt
vien tarpeiden tyydytys. (Hallituksen kestävän kehityksen ohjelma 1998). Tutustu ohjelmaan tarkemmin www.ymparisto.fi/poltavo/keke/perpaatos.htm.
Suomessa on laadittu yleisiä kehityksen kestävyyttä seuraavia mittareita (indikaattoreita) sekä yhteiskunnan että maatalouden toiminnan kestävyyden seuraamiseen.
On myös otettu käyttöön käsitteet ”ekologinen selkärep- pu” eli miten paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tuottamiseen sekä ”ekologinen jalanjälki” eli miten paljon pinta-alaa tarvitaan jonkin tuotteen tuottami- seen. Erilaisten tekijöiden yhteismitallistaminen on kui- tenkin vaikeaa, ja esimerkiksi ekologisen jalanjäljen mer- kitys on osin epäselvä. Kestävään kehitykseen ja sen mittaamiseen voidaan tutustua lähemmin internet-sivuilla www.ymparisto.fi/pol-tavo/keke.htm.
Maa- ja metsätalousministeriön toimialaan kuuluvia uusiutuvia luonnonvaroja ovat mm. viljelymaa, maatalou- den kasvi- ja eläinlajit, metsät ja niiden puuvarat, metsien ja soiden keräilytuotteet, riistaeläimet, porot, kalat, ravut ja vesistöt. Kestävällä käytöllä tarkoitetaan näiden luon- nonvarojen käyttöä ja hoitoa tuottavasti, taloudellisesti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi siten, että säilytetään luon- nonvaran määrä, monimuotoisuus ja laatu sekä taataan luonnonvaran uusiutumiskyky ja elinvoimaisuus. Tärkei- tä näkökohtia ovat myös luonnonvarasta ja sen käytöstä saatavat aineettomat hyödyt, kuten maiseman kauneus sekä virkistys- ja kulttuuriarvot. Sosiaaliset ja kulttuuriset näkökohdat nousevat tärkeinä esiin, kun tarkastellaan esimerkiksi maaseudun elinvoimaisuutta. Kunnollisten toimeentulomahdollisuuksien takaaminen myös taajami- en ulkopuoliselle väestölle ja maaseudun säilyttäminen elinvoimaisena kuuluvat tiiviisti kestävään kehitykseen, vaikka varsinaisista luonnonvaroista ei tässä yhteydessä voidakaan puhua.
Maa- ja metsätalousministeriössä on katsottu aiheelli- seksi kehittää yleismittaristo, jolla uusiutuvien luonnon- varojen käytön kestävyyttä voitaisiin seurata ja toimintaa ministeriön eri vastuualueilla ohjata oikeaan suuntaan.
Yleismittariston avulla saadaan suuntaa antavaa tietoa luonnonvarojen käytön kestävyydestä.
Mittareiden avulla on tarkoitus kerätä valtakunnalli- sesti luotettavaa ja oikein kohdennettua tietoa uusiutuvista luonnonvaroista, niihin kohdistuvista paineista ja uhkista sekä luonnonvarojen määrällisistä ja laadullisista kehitys- suunnista.
Maa- ja metsätalousministeriön luonnon- varastrategian mukaan luonnonvarojen käyttö on kestävää, jos:
• Uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään säästeliäästi ja harkiten ja käytettyjä luonnon- varoja kierrätetään mahdollisuuksien mukaan takaisin tuotantoon.
• Uusiutuvilla luonnonvaroilla korvataan uu- siutumattomien luonnonvarojen käyttöä aina silloin, kun se on taloudellisesti ja tuotannol- lisesti mahdollista.
• Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö pysyy uu- siutumis- ja tuottokyvyn rajoissa ja niiden tuottokykyä parannetaan tarpeen mukaan.
• Luonnonvarojen käytössä otetaan huomioon luonnon monimuotoisuuden säilyminen.
• Luonnonvarojen käyttö ei olennaisesti huo- nonna ympäristön laatua.
• Luonnonvarojen käyttö on mahdollista talou- dellisesti kannattavalla tavalla ja hyödyntä- misen tulos jakautuu oikeudenmukaisesti.
• Tulevien sukupolvien luonnonvaroista saa- mat hyödyt ja tarpeiden tyydytys ovat turva- tut.
• Käyttö on laajalti hyväksyttyä ja sopusoin- nussa muiden käyttömuotojen, elinkeinojen ja niiden kehittämisen kanssa.
Kriteerit ja tavoitteet pohjautuvat maa- ja metsätalousmi- nisteriön luonnonvarastrategiaan (MMM:n julkaisu 2/
1997), joka kuvastaa ministeriön näkemystä luonnonva- rojen hyväksyttävästä ja toivottavasta käytöstä.
Useat työryhmät ovat korostaneet ekologisen kestävyy- den ja luonnontalouden toimintaperiaatteiden huomioon- ottamista maatalouden tuotantotekniikassa ja varsinaisen luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittämis- tä. Luonnonmukaisen tuotannon tutkimuksen, opetuksen ja neuvonnan kehittämisen toimikunta ehdotti v. 1986 mm., että kehittämällä ja edistämällä luonnonmukaista viljelyä voidaan koko maataloustuotantoa ohjata ekologi- sesti kestävään suuntaan (Kom. miet. 1986:37).
MMM:n luomustrategiatyöryhmä esitti luonnonmukai- sen maa- ja elintarviketalouden merkittävää kehittämistä (Työryhmämuistio 2001:10).
Luomun eri tuotantosuuntien kehittämistä on esitetty mm. luomuviljastrategiassa ja puutarha-alan luomustrate- giassa. Useissa maakunnallisissa kehittämisohjelmis-sa on luomun kehittämiselle asetettu huomattavia tavoitteita.
Luonnonmukaisen maa- ja elintarviketalouden kehittä- mistä tutkimuksen keinoin on esittänyt erillinen työryhmä (Työryhmämuistio MMM 2002:5).
Maatalouden ympäristötukijärjestelmissä (1995–1999 ja 2000–2006) maataloutta pyritään ohjaamaan kestävään suuntaan. Luonnonmukainen maatalous on yksi mukana olevista kehittämislinjoista.
TALOUDELLINEN
JA SOSIAALINEN KESTÄVYYS
Maatalouden harjoittamisen taloudellisen kestävyyden edellytykset muuttuivat merkittävästi, kun Suomi liittyi EU:iin. Markkinat avautuivat ja paikallisen tuotannon on pystyttävä kilpailemaan tuonnin kanssa. Samalla siirryt- tiin matalahintajärjestelmään ja uudet tukimuodot saivat entistä keskeisemmän merkityksen maataloudessa. Ym- päristötuet ja erityistukimuotona käyttöön otettu luonnon- mukaisen tuotannon tuki ovat merkittävä osa suomalaista maatalouspolitiikkaa.
Maatalouden kokonaistaloudellisiin vaikutuksiin on alettu kiinnittää kasvavaa huomiota. Tilatason kannatta- vuuden lisäksi huomioon pyritään ottamaan maatalouden julkiselle taloudelle aiheuttamia kustannuksia. Euroopan maataloustuotantoa rasittavaa ylituotantoa ollaan purka- massa suosimalla menetelmiä, jotka ohjaavat tuotantoa laajaperäiseen suuntaan. Ympäristönsuojelussa sovelle- taan lisääntyvässä määrin ns. aiheuttajaperiaatetta. Täl- löin myös maatalouden tuotantomenetelmiä tarkastellaan uudesta näkökulmasta. Luonnonmukainen maatalous on silloin varteenotettava mahdollisuus kokonaistaloudelli- selta kannalta.
Maaseudun elinvoimaisuus on taloudelliselle ja sosi- aaliselle sekä ekologiselle kestävyydelle tärkeää, koska maaseudulla on uusiutuvien luonnonvarojen ylläpitoon ja hyödyntämiseen liittyvää osaamista. Tuotannon ja tuot- teiden erilaistamisen on nähty olevan entistä tärkeämpi maatalouden ja maaseudun selviytymisstrategia. Tässä suhteessa luonnonmukainen elintarviketuotanto on var- teeno-otettava vaihtoehto. Tämän lisäksi ja sen rinnalla
Luonnonmukainen maatalous
= luonnon hoidon ja kestävän käytön pohjalta lähtevä maatalouden tuotantomenetelmä
parhaimmaksi on todettu monitilatoiminta sekä mm. jat- kojalostuksen ja markkinoinnin siirtäminen lähemmäksi alkutuottajaa tai jopa tilalla tapahtuvaksi. Nämä kehitys- suunnat sopivat hyvin yhteen luonnonmukaisen elintarvi- ketalouden kehittämistavoitteiden kanssa. Tiedostavat kuluttajat siirtyvät käyttämään enenevässä määrin selke- ästi määriteltyjä luomutuotteita, mikäli niitä on helposti saatavilla kohtuulliseen hintaan. Varsinkin suoramyynnin yhteydessä kuluttajilla on mahdollisuus päästä tutustu- maan alkutuotantoon ja sen tuotantotekniikkaan. Viljeli- jöiden ja kuluttajien välinen luottamus on ratkaisevaa suomalaisen maatalouden kestävyyden ja luomumaata- louden kehittämisessä.
1.2 LUONNONMUKAISEN
MAATALOUDEN MÄÄRITELMÄ
Tavanomaisen maataloustuotannon rinnalle kehitetään sel- laisia tuotantomenetelmiä, joissa korostetaan tuotannon ekologisten vaikutusten huomioonottamista. Korostuneesti ekologisia vaikutuksia huomioon ottavista tuotantomene- telmistä käytetään nimitystä luonnonmukainen maatalous.
Luonnonmukainen maatalous on näin kestävän kehityksen periaatteisiin tukeutuvaa maataloutta.
Maatalouden ja koko maaseudun murrosvaiheessa on ekologinen eli luonnonmukainen maatalous saamassa yhä suuremman merkityksen. Sillä tarkoitetaan kokonaisval- taisen, ekologisen näkemyksen pohjalta lähtevää maa- taloutta, jossa luonnontalouden omat toimintaperiaatteet otetaan viljelyssä tietoisesti huomioon, kun kehitetään ekologisesti kestävää ja luonnontalouden toimintaan so- peutuvaa maataloustuotantoa. Tuotannossa käytetään hyväksi luonnontalouden luonnollisia kiertoja, toimintoja ja vuorovaikutusverkkoja sekä pidättäydytään keinote- koisten menetelmien käytöstä.
Luonnonmukainen maatalous on toisin sanoen pyr- kimystä kohti ekologisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudel- lisesti tasapainotettua ja kestävää tuotantojärjestelmää.
Suomessa nykyisin esiintyvät tämän biologis-ekologisen perusnäkemyksen viljelysuuntaukset sisältyvät kaikki eko- logiset eli luonnonmukaiset maatalouden tuotantomene- telmät -käsitteen alle.
Luonnonmukaisten maatalouden menetelmien kehit- täminen käynnistyi 1900-luvun alkupuolellla Keski-Eu- roopassa – orgaaninen viljely Englannissa ja biologis-
Termiin ”luonnonmukainen maatalous”
sisältyy monia laaja-alaisia käsitteitä, kuten luonto, eri eliöiden elinolosuhteet ja
niiden vuorovaikutukset toisiinsa, eri aineiden kierrot ja ympäristö. Siksi luonnonmukaista maataloutta kutsutaan myös nimikkeillä ekologinen, biologinen
tai orgaaninen maatalous.
MAATALOUDEN TUOTANTOMALLEJA
Tehotuotanto
Nykyinen tavanomainen tuotanto
Hyvää viljelytapaa noudattava GAP Ekologia korostustuu Integroitu kasvinsuojelu IPM
Laajaperäinen tuotanto Luomutuotanto
Suomessa A.I. Virtanen kehitti typpikotovaraista viljely- järjestelmää 1930-luvulta lähtien, mutta varsinainen “eko- loginen herääminen” tapahtui 1970-luvulla, jolloin sekä viljelijöiden että kuluttajien kiinnostus luonnonmukai- seen viljelyyn alkoi kasvaa ja sitä alettiin laajemmin kehittää.
Kiinnostusta ovat sittemmin lisänneet myös erilaiset
“ajan ilmiöt” kuten esim. öljykriisi ja luonnon- ja eläin- suojeluaatteen leviäminen. Elintarvikekriiseillä on ollut tätä kehitystä vauhdittava rooli. Yhteiskunnallisiin näkö- kohtiin on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Luo- mu-alan kansainvälinen järjestö IFOAM (International Federation of Organic Agricultural Movements) on laa- jentanut 1990-luvun puolivälissä maataloustuotanto-oh- jeitaan myös sosiaalisilla näkökohdilla (IFOAM 2000.
www. ifoam.org ).
Viime vuosina myös YK:n elintarvike- ja maatalous- järjestö FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations) on alkanut aktiivisesti edistää luonnon- mukaista maataloutta. Painopiste on ollut kolmannen maailman maiden maatalouden kehittämisessä luomume- netelmiä hyväksikäyttäen (Scialabba 2001) www.fao.org/
organicag/ .
Eri tekijät ovat olleet osaltaan myötävaikuttamassa nykyisen suomalaisen luonnonmukaisen maatalouden kehitykseen. Tarvetta luonnonmukaisen viljelyn kehittä- miseen ovat luoneet tuotteiden kasvanut kysyntä ja kulut- tajien odotukset elintarvikkeiden laadusta, ympäristön saastuminen ja luonnonvarojen säästämistarve, maan kas- vukunnon hoito, kasvien ja eläinten terveys sekä muuttuva maatalous- ja maaseutupoliittinen tilanne.
PERUSTANA VILJELYKOKEMUS JA LUONNONTIE- TEELLINEN TIETOUS
Luonnonmukainen maatalous perustuu käytännön koke- mukseen ja luonnontieteelliseen tietämykseen, varsinais- ten maataloustieteiden ohella ennen kaikkea agro-ekolo- giaan ja biologisiin tieteisiin maatilan hoidosta. Siinä harjoitettujen menetelmien joukossa on myös osin erilai- sia suuntauksia, jotka ovat syntyneet erilaisista ekologisis- ta, sosiaalisista ja eettisistä lähtökohdista.
Luonnonmukainen maatalous on “kolmas aalto” ihmi- sen käyttämistä viljelyjärjestelmistä. Vanhin niistä – luon- tais-viljely – perustui pitkälti perimätietoon, paikallisiin tuotantopanoksiin ja omavaraisuuteen. Suomessa sitä har- joitettiin yleisesti vielä viime vuosisadan alussa, kehitys-
VILJELYMENETELMIEN KEHITYS maissa vielä nytkin monin paikoin. Jotkut luontaisviljely-
menetelmät ovat olleet ekologisesti kestäviä, toiset taas ovat aiheuttaneet esim. eroosiota ja maan kasvukunnon heikkenemistä.
Tavanomainen eli kemiallis-tekninen maatalous on nykyisin vallitseva tuotantomenetelmä. Se syntyi Keski- Euroopassa 1850-luvulla. Suomessa sen läpimurto tapah- tui 1950-luvulla. Sen tuotantotekniikalle on tyypillistä teollisesti valmistettujen väkilannoitteiden ja torjunta-ai- neiden käyttö, erikoistuminen ja tuotannon yleinen tehos- taminen sekä melko avoin ravinnevirta. Pisimmällä tämän suunnan kehitys on kasvihuoneviljelyssä, jossa käytetään yleisesti keinotekoisia kasvualustoja ja ravinteet annetaan päivittäin liuoslannoituksena. Tavanomaisessa maatalou- dessa alettiin 1990-luvun alkupuolella suuntautua hyvien viljelymenetelmien suuntaan. Ympäristöohjelman käyt- töönotto vuonna 1995 toi sen sovelluksena ympäristösi- toumusehtojen mukaiset viljelymenetelmät Suomessa vallitsevaksi viljelyksi.
Tavanomaisen viljelyn piirissä on viime aikoina he- rännyt kiinnostus integroituun tuotantoon. Integroidun eli IP-tuotannon tavoitteena on käsitellä koko maatilaa eko- logisemmin; kemiallisten tuotantopanosten käyttöä vä- hennetään ottamalla mahdollisimman tarkoin huomioon niiden käyttötarve. Eri ennustemenetelmin pyritään har- kittuun, tarpeenmukaiseen torjunta-aineiden ja väkilan- noitteiden käyttöön. Toki yksittäisen viljelijän satotasota- voitteella on suuri painoarvo. Integroitu tuotanto on saa- nut suosiota erityisesti Keski-Euroopan ammattimaisessa
vihannes- ja hedelmänviljelyssä. Kiinnostus IP-viljelyyn on myös suomalaisten maataloustutkijoiden ja varsinkin puutarhaviljelijöiden keskuudessa kasvanut. Menetelmän täsmällisiä ohjeita on laadittu esimerkiksi hedelmän-, marjan- ja viljanviljelyyn.
Pohjoismaissa ovat luomuviljelijät, -tutkijat sekä -neuvojat laatineet luonnonmukaisen maatalouden määri- telmän.
Yhteispohjoismainen luonnonmukaisen viljelyn määritelmä Luonnonmukainen viljely on omavaraista ja tasapainoista maataloutta, joka mahdollisimman pitkälle perustuu paikallisiin luonnonvaroihin ja jossa viljelytoimet sopeutetaan vallitseviin luonnonoloihin.
Tausta-ajatus
Luonnonmukainen viljely perustuu kokonaisnäkemykseen, jossa maata- loustuotannon ekologiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset otetaan huomioon niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Luonto ymmärretään kokonaisuutena, jolla on oma itseisarvonsa. Ihmisen teh- tävä on harjoittaa maataloutta niin, että se ei köyhdytä vaan säilyttää ja monipuolistaa luontoa.
Tavoitteet
Luonnonmukaisessa viljelyssä pyritään
• tuottamaan riittävästi korkealaatuisia elintarvikkeita oikeuden- mukaisesti jaettuna
• antamaan viljelijälle kohtuullinen toimeentulo ja tyydytys työstä sekä turvallinen työympäristö
• hoitamaan kotieläimiä niiden lajinmukaisia tarpeita vastaavasti
• luomaan monilajinen ja perimältään monipuolinen viljely- ympäristö
• säästeliääseen uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön siten, että ympäristöhaitat jäävät mahdollisimman pieniksi
• parantamaan maan luontaista viljavuutta pitkällä aikavälillä
• luomaan toimiva yhteys elintarvikkeiden tuottajien ja kuluttajien välille
• mahdollisimman suljettuihin ravinnekiertoihin ja aine- ja energia- virtojen minimointiin kytkemällä kaupunkiyhteisöjen, maatalou- den ja luonnontalouden toiminnat toisiinsa.
Käytännöllisistä periaatteista
Kasvituotannon perustana pellolla, puutarhassa ja metsässä on maan rakenteesta ja viljavuudesta huolehtiminen ja monipuolinen kasvilaji- valikoima sekä viljelykierto.
Maan kasvukuntoa ylläpidetään pääosin eloperäisten lannoitteiden avul- la. Viljelyjärjestelmä suunnitellaan niin, että se mahdollisimman pitkäl- le itsessään ehkäisee rikkakasveja, tuholaisia ja kasvitauteja. Helppoliu- koisia keinolannoitteita tai synteettisiä torjunta-aineita ei käytetä.
Kotieläintuotannossa eläinmäärä ja viljelypinta-ala tasapainotetaan kes- kenään. Näin eläimet voidaan ruokkia mahdollisimman suuressa määrin kotovaraisella rehulla ja lanta voidaan käyttää lannoitteeksi ilman ympä- ristöhaittoja.
Nordisk IFOAM 1989
1.3 EKOLOGINEN AJATTELU
MITÄ ON EKOLOGIA?
Pelto on paljon enemmän kuin vain viljelykasvien kasvu- alusta. Pellossa kasvaa viljelykasvien lisäksi myös monia muita kasvilajeja. Kasvustossa elää erilaisia hyönteisiä ja muita pieniä eläimiä, maassa toimivat kastemadot ja mik- roskooppiset pieneliöt sekä pellon yllä lentelevät erilaiset linnut jne. Ne kaikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Ne ovat lisäksi riippuvaisia ympäristötekijöistä. Kaikkia tämän yhteispelin osapuolia emme paljain silmin näe, mutta lähempi tarkastelu auttaa meitä havaitsemaan moni- mutkaisen yhteistoiminnan vaikutukset kasvien, maan, pieneliöiden ja eläinten välillä. Oppia eliöiden vuorovai- kutuksista toisiinsa ja ympäristöönsä kutsutaan ekolo- giaksi.
Sana ekologia muodostuu kreikankielisistä sanoista oikos (= taloudenhoito) ja logos (= oppi, tieto, viisaus, järkevyys). Ekologia tarkoittaa näin ollen oppia tai tietoa luonnon taloudenhoidosta ja tiedettä, joka tutkii tietyn alueen eliöiden vuorovaikutuksia toisiinsa ja ympäris- töön. Ekologisten vuorovaikutusten tunteminen auttaa meitä viljelemään maata luonnontalouden toiminnan kans- sa sopusointuisella tavalla.
Luonnonmukainen viljely perustuu ekologiseen eli luonnontaloudelliseen perusnäkemykseen ja kokonais- valtaiseen ajatteluun luonnosta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Ekologisen ajattelun mukaisesti käy- tetään elintarvikkeiden tuotannossa hyväksi luonnon omia toimintoja eli ns. ekosysteemipalveluja. Niitä ei korvata keinotekoisilla, luonnolle vierailla menetelmillä ja toi- mintatavoilla. Väkilannoitteet ja kemialliset torjunta-ai- neet korvataan ekologisesti hyvin sopeutetuilla viljely- toimilla.
EKOSYSTEEMI
Saman lajin kaikki lisääntymään pystyvät yksilöt yhdessä muodostavat populaation. Tietty samantyyppinen alue, sen kasvit ja eläimet sekä pieneliöt muodostavat yhdessä ekosysteemin. Kaikki ekosysteemit yhdessä muodostavat maapallon biosfäärin (= elonkehän), joka on maapallon halkaisijaan verrattuna tavattoman ohut ja herkästi haa- voittuva. Ihmiskunnan nopean kasvun vuoksi vauriot ekosysteemeissä lisääntyvät, joita pahentaa osaltaan myös elintarviketuotanto.
Ekologia
= oppi luonnontaloudesta/
luonnon talodenhoidosta Luomuviljely
= luonnon omia tuotantotapahtumia hyväksikäyttävä viljely
Ekosysteemi
= Maan, kasvien ja eläinten sekä ympäristön muodostama kokonaisuus
Ihmisen toiminnan vaikutusasteen perusteella ekosystee- mit voidaan luokitella joko hoidetuiksi ekosysteemeiksi tai luonnollisiksi ekosysteemeiksi. Hoidetut ekosysteemit ovat niitä, joihin ihminen vaikuttaa suoraan esim. viljelemällä tai harjoittamalla metsätaloutta. Tällaisia ekosysteemejä ovat esim. pelto, niitty ja talousmetsä. Luonnollisissa ekosysteemeissä ei esiinny ihmisen suoraa vaikutusta.
Niitä ovat esim. luonnontilaiset suot, suojelumetsät ja luonnontilaiset järvet.
Luonnollinen ekosysteemi koostuu lukuisista eri eliö- lajeista, jotka kaikki osaltaan yhdessä vaikuttavat elin- toimintojensa kautta eloperäisen aineen kiertoon. Eliöt jaetaan kahteen pääryhmään – tuottajiin ja kuluttajiin.
Kuluttajista oman tärkeän erityisryhmän muodostavat hajottajat. Jako tehdään sen mukaan, mitä tehtäviä eri ryhmillä on kierrossa.
MITEN EKOSYSTEEMI TOIMII
Ravintoverkko – tuottajat, kuluttajat, hajottajat
Aurinkoenergia on kaiken elämän edellytys maapallolla ja kaikkien elintoimintojen käyttövoima. Vihreät kasvit ky- kenevät muodostamaan auringon valon avulla hiilidioksi- dista, vedestä ja kivennäisistä hiilihydraatteja (esim. soke- reita) eli kemiallisiin yhdisteisiin varastoitua auringon energiaa. Tätä ilmiötä nimitetään yhteyttämiseksi eli foto- synteesiksi. Yhteyttämistapahtumasta saatu auringon ener- gia on ravinnon lähde ja elämän perusedellytys kaikille muille eliöille – myös ihmiselle. Vihreät kasvit ovat tämän kyvyn takia luonnon taloudenhoidossa ekosysteemin tuot- tajia. Ne ovat energian suhteen omavaraisia.
Eläimet käyttävät ravintonaan kasveja tai toisia eläi- miä. Kasvinsyöjiä sanotaan ensimmäisen asteen kulutta- jiksi ja eläimiä ravintonaan käyttäviä toisen asteen kulut- tajiksi eli lihansyöjiksi tai saalistajiksi. Eläimet eivät voi käyttää hyväkseen auringon valoenergiaa, vaan ovat riip- puvaisia alun perin kasvien tuottamasta energiasta. Eläi- met ovat näin ekosysteemin kuluttajia.
Erityisen tärkeää ekosysteemin oikealle toiminnalle on se, että kasvien ja eläinten kuollessa suuri joukko eri- laisia hajottavia ja pilkkovia eliöitä käsittelee ne.
Ekosysteemin hajottajia ovat sienet, bakteerit, lierot ja muut maaperäeläimet, jotka työskentelevät pääasiassa ruokamultakerroksen ylimmässä osassa. Erotuksena eläi- mistä ne käyttävät ravinnokseen kuollutta eloperäistä ai-
EKOSYSTEEMIN OSAT
Kaikki eläimet + kasvit = eliöyhteisö TUOTTAJAT
HAJOTTAJAT KULUTTAJAT Elintila eli
biotooppi -esim.peltolohko,
järvi Populaatioita
-esim. hiiri-, jänis-, hirvipopulaatio Ympäristö
Aurinko = valo + lämpö Sade
Järvi
VAKAUS SIETO PALAUTUVUUS
JOUSTO netta ja pilkkovat vihreiden kasvien valmistamat moni-
mutkaiset yhdisteet jälleen kemiallisiksi perusrakennus- aineiksi, jotka näin tulevat uudelleen kasvien käyttöön.
Tämä aineiden jatkuva kiertokulku tuottajien, kulut- tajien ja hajottajien muodostamassa ravintoverkossa on edellytyksenä ekosysteemin oikealle toiminnalle. Hajot- tajien merkityksen huomaa usein vasta kun ne puuttuvat:
viljelijä huomaa maahan kynnetyn, lahoamattoman olki- maton, jonka huono lahoaminen johtuu hajottajaeliöiden toiminnan puutteesta.
YLEISMIEHET JA SPESIALISTIT
Eliöyhteisön jokainen jäsen tai jäsenryhmä (kilta) suorit- taa tiettyä tehtävää ekosysteemin osassa, mitä voidaan ni- mittää ekologiseksi lokeroksi. Ammattiryhmien – tuotta- jat, kuluttajat, hajottajat – sisällä on lisäksi kaikentaitavia
”yleismiehiä” sekä erikoisosaamisen spesialisteja. Kun yleismiehet ovat kaikkiruokaisia, erikoismiehet ovat eri- koistuneet käyttämään esim. vain yhtä kasvia tai hyönteis- lajia ravintonaan. Laaja-alaisia hyötyeliöitä ovat esim. isot maakiitäjäislajit, jotka syövät lähes kaikkea hyönteistou- kista etanoihin. Eräät loispistiäiset voivat sitä vastoin elää käyttämällä ravintonaan vain yhtä ainoaa hyönteislajia.
TAKAISINKYTKENNÄT JA ITSESÄÄTELYMEKANISMIT
Ekosysteemin eri eliölajit kytkee toisiinsa mm. “syöminen ja syömiseksi tuleminen”. Näitä peto-saalis -suhteita sää- televät ns. takaisinkytkennät: suuri saalistiheys suosii saa- listajia ja suuri saalistajatiheys puolestaan vähentää saalii- ta, minkä vaikutuksesta saaliiden määrä vähenee. Molem- piin voivat vielä vaikuttaa loisivat ja tauteja aiheuttavat lajit. Eri populaatioiden runsauteen vaikuttavat ravinnon lisäksi ympäristöolosuhteet; kosteus, lämpö ja ravinteet.
Kasviravinnon määrä ja laatu vaikuttavat kasvinsyöjien runsauteen, mikä puolestaan vaikuttaa lihansyöjien eli petojen runsauteen. Nämä ovat esimerkkejä ekosysteemin vakauteen, sietoon, joustoon ja palautuvuuteen vaikutta- vista systeemin sisäisistä säätelymekanismeista.
Saalistajia ovat esim. lehtikirvoja syövät leppäpirkon tai kukkakärpästen toukat. Loisia ovat esim. loispistiäiset, joiden toukat kehittyvät tuholaisten toukissa. Toimivat it- sesäätelymekanismit ovat erityisen tärkeitä luonnonmu- kaisessa viljelyssä. Niiden tehostaminen ja ohjaaminen
EKOSYSTEEMIN SISÄISIÄ SÄÄTELYMEKANISMEJA
viljelijän toimesta on tärkeää esimerkiksi ekologisessa kasvinsuojelussa.
MONIMUOTOISUUS
Mitä vaihtelevampi ekosysteemi on alueeltaan (alueelli- nen monimuotoisuus), mitä enemmän eliöyhteisössä on lajeja (lajimonimuotoisuuus) ja mitä vaihtelevampi on eri lajien perimä (geneettinen monimuotoisuus), sitä moni- muotoisempi se on, sitä pienempiä ovat ekologisten ravin- toverkkojen silmukat. Sitä monipuolisempia ovat myös takaisinkytkennät ja siten mahdollisuudet systeemin va- kauteen ja joustoon sekä palautuvuuteen eli systeemin itsesäätelyyn. Näin ekosysteemin häiriönkestävyys eli vakaus lisääntyy ja sen kyky kestää ulkopuolisia häiriöte- kijöitä kuten sään vaihteluita tai ihmisen aiheuttamia muu- toksia paranee. Ekologinen periaate – monimuotoisuuden kautta saavutettu vakaus eli häiriökestävyys on merkittävä ilmiö maatalousekosysteemeissä, joissa sitä pyritään käyt- tämään hyväksi.
KILPAILU JA RAKENTEEN MONIPUOLISUUS Merkittävä luonnon ekosysteemin säätelymekanismi on kilpailu elintilasta, valosta ja ravinteista. Tätä voi esiintyä sekä samaan lajiin kuuluvien yksilöiden välillä (lajin sisäinen kilpailu, esim. viljelykasvin taimien välinen kil- pailu) että eri lajien välillä (lajien välinen kilpailu, esim.
viljelykasvi-rikkakasvisuhde).
Ekosysteemin eliölajien kesken on vielä muitakin riip- puvuuksia. Monet pikkulinnut voivat elää vain siellä, missä niillä on käytettävissä puita ja pensaita, sopivia pe- sänrakennusaineita, istuma- ja laulupaikkoja sekä lepo- paikkoja. Hämähäkki voi elää vain siellä, missä sillä on oksia ja pensaita, joihin se voi kutoa verkkonsa. Ekosys- teemissä elinympäristön rakenteen monipuolisuus on näin tietyille lajeille välttämättömyys. – Tämä on tärkeä perus- te sille, että maatalousmaiseman tulee olla monipuolinen.
ANTIBIOOSI – ERITTEET
Antibioosilla tarkoitetaan sitä, että eräät eliöt erittävät myrkyllisiä aineita, jotka estävät toisten eliöiden kasvua tai tappavat toisia eliöitä, esim. eräät sienet tuottavat ja erittävät bakteereita tappavia ianeita eli ns. antibiootteja.
Myös kasveilla on samoin puolustusmekanisminsa (vas- tustuskyky) niin, että ne estävät vahinkoa tekevien eliöi- den toimintoja. Tämä on pitkälti perimään sidottua (ge- neettinen monimuotoisuus).
TOIMIVA TASAPAINO
Pedot, loiset ja antibioosi ovat luonnollisten ekosysteemi- en tärkeitä säätelytekijöitä, jotka estävät joidenkin lajien hallitsemattoman lisääntymisen toisten kustannuksella.
Kun ekosysteemi ylläpitää toimivaa tasapainoa eri eliöi- den välillä, saavat ekosysteemissä kaikki osapuolet ravin- toa ja elintilaa kohtuullisessa määrin ja sillä paikalla, missä ne elävät. Tasapainon keskeinen edellytys on riittä- vä monimuotoisuus.
YHTEISTYÖ
Ekosysteemeissä esiintyy eriasteista yhteistyötä, jossa eri lajit hyödyttävät molemminpuolisesti toisiaan työnjaon pohjalta. Hyönteispölytys on eräs esimerkki tällaisesta yhteistyöstä, josta molemmat osapuolet hyötyvät (mutu- alismi).
Kiinteän yhteistyön muoto on nimeltään symbioosi, joista tunnetuin on biologinen typensidonta; typpeä sito- vat nystyräbakteerit (Rhizobium) muodostavat nystyröitä palkokasvien juuriin. Ne saavat ravintonsa isäntäkasvin hiilihydraattituotannosta ja vastavuoroisesti ne huolehti- vat kasvien typpiyhdisteiden saannista.
Toinen juurissa esiintyvä symbioosin muoto on sieni- juuri (Mykorritza), joka auttaa kasvia mm. fosforin saan- nissa ja käyttää puolestaan ravintonaan kasvin tuottamia hiilihydraatteja. Kasvien ja pieneliöiden välinen symbioo- si on tärkeää esim. biologisessa ravinteiden kiertokulussa.
Tuottajien, kuluttajien ja hajottajien muodostama sys- teemi toimii kokonaisuutena pitkälti yhteistyön pohjalta.
Sienijuuret voivat siirtää esim. ravinteita myös eri kasvien välillä. Hajotustyötä tekevät erilaiset hajottajat vuoron- perään jne. Hajottajien toiminta on tarpeen tuottajien kas- vulle jne.
JATKUVAA UUSIUTUMISTA
Ekosysteemin jatkuvuuden turvaa luonnonmukainen kas- vu; uusia yksilöitä syntyy kuolleiden tilalle. Ekosysteemin toiminta onkin näin jatkuvaa ja ekosysteemin itsesäätely- kyvyn puitteissa hallittuun kasvuun perustuvaa uusiutu- mista, vallitseviin paikallisiin oloihin sopeutunutta ja siten kestävää.
RAVINTEIDEN KIERTO JA ENERGIAN VIRTA Ekosysteemin tuottajat, kuluttajat ja hajottajat ovat riippu- vaisia toisistaan. Usein niiden elintoiminnat ovat eko-
nonvaihtoa sellaisessa muodossa, joka on sopivinta yksit- täisille eliölajeille. Esim. kasvit tuottajina toimivat eri eläinten energian- ja ravinnonlähteenä ja lisäksi ne erittä- vät juuristaan erilaisia energiapitoisia yhdisteitä, ns. juuri- eritteitä, jotka toimivat ravintona ja energianlähteenä juu- riston läheisyyden (Ritsosfääri) symbioottiselle pieneliös- tölle. Tällaisia ovat esimerkiksi Rhizobium-bakteerien muodostamat juurinystyrät sekä sienijuurten muodosta- mat sienirihmastot juuriston ulkopuolelle. Ravintoon si- sältyvää energiaa tuleekin virrata riittävästi maaperän hajottajaeliöstölle asti, jotta ekosysteemin toiminta jatkui- si tasapainoisena. Hajottajaeliöt, jotka vapauttavat ravin- teita eloperäisestä aineesta, käyttävät puolestaan hyväk- seen eläinten lantaa ja muuta kuollutta, eläimistä ja kas- veista peräisin olevaa ainetta ja toimivat itse ravintona toisille eliöille.
Ekologinen tehokkuus ilmaisee, miten tietty tuotan- totaso muuntaa edelliseltä tuotantotasolta saadun energian RAVINTEIDEN SISÄINEN JA ULKOINEN KIERTO
Rakentuminen
Hajoaminen
Hiiltä ja typpeä ilmakehän varastosta
Kevät Syksy
Hajoaminen Rakentuminen
Ravinteiden huuhtoutuminen Maaperä
Vapautuminen maamine- raaleista, tuonti systeemiin
Hiiltä ja typpeä ilmakehän varastoon
Granstedt 1988
Ekosysteemin toimintatapoja
• energian virta auringosta läpi ekosysteemin
• ravinteiden suljettu kierto (ei virta)
• monista lajeista muodostunut, monimuotoinen
• takaisinkytkentöjä ja itsesäätelyä
• kilpailua tilasta, valosta, ravinnosta
• yhteistyötä, symbioosia
• luonnollinen kasvu, jatkuva uusiutuminen kestävästi
• syy-seuraus-suhteet, keskinäinen riippuvuus
• ekosysteemi tuottaa ravinnon kaikille sen osapuolille kantokyvyn rajoissa
seuraavan tuotantotason energiaksi. Kasvit sitovat n. 1 % ekosysteemiin auringosta tulevasta energiasta eloperäi- seen ainekseen. Ravintoverkon seuraavassa vaiheessa ensimmäisen asteen kuluttajat käyttävät kudostensa kas- vuun muutamia prosentteja kasveihin sitoutuneesta ener- giasta. Loppu kuluu kuluttajien elintoimintoihin ja jää hajottajien käyttöön tai varastoituu maahan hyvin hitaasti hajoavaan eloperäiseen ainekseen.
Ekosysteemin eliöt ja niiden elintoimintojen tuotteet ovat mukana kiertokulussa, jossa kullakin ravinteella on sille tyypillinen kiertonsa. Voidaan erottaa esim. hiilen, hapen, typen, fosforin ja rikin kierrot. Useimmissa luon- nollisissa ekosysteemeissä mm. typen ja fosforin kierto- kulku on lähes suljettu, jolloin vapautuvat ravinteet kier- tävät ekosysteemin sisällä. Vaikka tiettyä vaikutusta vie- reiseen ekosysteemiin onkin, suuria ravinnehävikkejä ta- pahtuu harvoin.
Tärkeää on tiedostaa, että ekosysteemin jokainen jäsen on vuorovaikutuksessa monien muiden lajien kanssa.
Muutos ekosysteemin jossakin osassa saattaa ravinnon- tarjonnan ja takaisinkytkentöjen kautta vaikuttaa aivan muualla.
MAATALOUSEKOLOGIA
Agro-ekologialla eli maatalousekologialla tarkoitetaan suppeammassa merkityksessä sitä ekologian osa-aluetta, joka tutkii eliöitä ja niiden vuorovaikutuksia maatalous- käytössä olevalla kulttuurialueella. Laajemmassa merki- tyksessä käsitteellä maatalousekologia tarkoitetaan sellai- sen maatalouden hahmottamista, joka välttää ympäristö- kuormitusta luopumalla kemiallis-synteettisten tuotanto- tarvikkeiden käytöstä ja käyttää sen sijaan tuotantoteknii- kassa hyväkseen luonnon omia toimintoja eli ekosystee- mipalveluja (esim. maan luontainen viljavuus, ekosystee- min itsesäätelykyky) tavoitteenaan viljelyn kestävyys.
Ravinteiden kierrätystä pyritään tehostamaan. Myös maa- talouden yhteiskunnallinen tausta otetaan huomioon; per- heviljelmäpohjainen maatalous pyritään säilyttämään.
Kun peltoekosysteemin toimintaan liitetään kiinteäksi osaksi maatilan karja ja viljelijän toiminta, voidaan ko- konaisuutta nimittää maatila- tai maatalousekosysteemik- si. Viljelijän rooli on tällaisessa maatalousekosysteemissä keskeinen.
Vaikka ekosysteemin luonnolliseen kehittymiseen kuuluu myös muutos (sukkessio), jolloin esim. pelto muut-
Maatalousekologia
= Mahdollisuus kestävään kehitykseen maataloudessa
Maatalousekosysteemin tunnuspiirteitä
• nuori ekosysteemin vaihe, jossa nettotuotto on suuri
• vähäisempi lajirunsaus ja vähemmän takaisinkytkentöjä
• pienentynyt systeemin oma säätelykyky (vakaus, jousto, palautuvuus)
• avoimempi kierto, ravinteita ja eloperäistä ainetta poistuu kierrosta
”Tavoitteena on, että pyritään määrätietoisesti ekologisiin perus- teisiin tukeutuvaan maatalouteen ja sitä edistävään maatalouspolitiikkaan”
(MMM. Ehdotus maaseudun ympäristöohjelmaksi 1992).
jne., pyritään viljelijän ohjaama maatalousekosysteemi kuitenkin pitämään nuoressa kehitysvaiheessa, jolloin sen nettotuotto on suuri.
Maatalousekosysteemin erityispiirteitä
Peltoekosysteemi voidaan kuvata hoidetuksi ekosystee- miksi, joka tuottaa sadoksi korjattavaa kuiva-ainetta. Kos- ka sato toimii ihmisen ravintona joko suoraan tai kiertä- mällä kotieläinten kautta, ovat vain tietyt viljelykasvit vil- jelyyn sopivia. Niitä viljellään varta vasten tähän tarkoi- tukseen yleisesti puhdaskasvustoina, viljelykasvien kans- sa kilpailevat luonnonvaraiset kasvilajit pyritään syrjäyt- tämään. Laajemmin tarkasteltuna erilaiset maatalouseko- systeemit ovat tämän vuoksi vähälajisempia kuin vastaa- vat luonnolliset ekosysteemit ja viljeltävät kasvit ovat pääasiassa yksivuotisia ja kevätkylvöisiä. Koska maa on suuren osan vuotta kynnettynä ilman kasvipeitettä, pellol- la on vain vähän erilaisia ravinnon lähteitä, vähemmän takaisinkytkentämahdollisuuksia ja siten myös huonompi itsesäätelykyky. Yksipuolisempi kasvilajivalikoima ja kapeampi perimä suosivat tiettyjen eläin- ja sienilajien runsastumista, joista tulee siten ihmisen kilpailijoita.
Edellä mainitusta seuraa, että viljelijän on tarpeen ohjata ja säädellä tapahtumia mm. maan käsittelyin sekä lannoitus- ja kasvinsuojelutoimenpitein. Maan hoidossa lisätään pien- eliöstön ravinnon saantia, maan rakennetta hoidetaan ja tarvittaessa maata muokaten parannetaan kaasujen vaihtoa ja kiihdytetään siten hajotustoimintaa maassa. Eri toimenpi- teet vaikuttavat myös eri lajien runsauteen.
Kun sadonkorjuussa systeemistä poistuu suuri määrä ravinteita ja eloperäistä ainetta, tulee ne pyrkiä palautta- maan sinne takaisin. Tämä tapahtuu ensisijaisesti sadon- korjuutähteiden ja systeemin tuottamien eloperäisten ai- neiden muodossa. Osan voi maan oma toiminta itse tuottaa ravinteiden vapautumisen kautta (maan eloperäisestä ai- neesta ja mineraaleista vapautumisen) sekä biologisen typensidonnan avulla.
Avoin kierto
Maatalousekosysteemissä ravinteita kiertää suhteessa ener- giaan enemmän kuin luonnollisissa ekosysteemeissä. Seu- rauksena ovat suuremmat hävikit ympäristöön. Tätä tar- koitetaan, kun sanotaan maatalousekosysteemin olevan avoin. Miten avointa kierto maatalousekosysteemissä on ja miten paljon eri lajit vähenevät, riippuu suurelta osin
Viljelijän tehtävä on
• ohjata
• tehostaa
• säädellä maatilaekosysteemin toimintaa
Ekosysteemipalvelut ovat niitä olosuhteita ja toi- mintoja, joiden avulla luonnolliset ekosysteemit tuottavat edellytyksiä luonnolliselle elämälle ja ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalvelut ovat niitä hyötyjä, joita ihmiset saavat suoraan tai epäsuoraan ekosysteemin toiminnoista.
Esimerkkejä ekosysteemipalveluista:
1. Muita systeemeitä ylläpitäviä ekosysteemi- palveluita
• vakaan ilmaston ylläpito – esim. hiilen sidonta
• osallistuminen globaaleihin hydrologisiin ja biogeokemiallisiin kiertoihin (esim. hiili, happi, typpi, fosfori jne.)
• ruokamullan tuotanto
• kivennäisaineksen rapautuminen ja eloperäisen aineen muokkaus
• biologisen ja geneettisen monimuotoisuuden ylläpito
2. Ekosysteemipalvelut, jotka lähinnä tukevat tuotantoa
• fotosynteesi – tekee mahdolliseksi biomassan tuotannon
• veden kierto
• ravinnekierrot
• pölytys
• biologinen tuholaisten hallinta
• rikkakasvien hallinta
• eroosion esto
• vesivirtojen säätely – suot, kosteikot ym.
• mikroilmaston vakauttaminen
• jätteiden hajotus
3. Ekosysteemipalvelut, jotka liittyvät suoraan ihmisen hyvinvointiin
• järjestys, kauneus, mielekkyys (maisema)
• matkailu ja luontoelämykset
• virkistys ja metsästys
Tuotantoa tukevat ekosysteemipalvelut ovat luomu- viljelyn ensisijainen perusta.Ulkoisten panosten käy- tön vähentäminen edistää monia ekosysteemipal- veluita tai näiden palveluiden hyväksikäyttö on edel- lytys tuottaa elintarvikkeita pienemmin panoksin.
viljelyn järjestämisestä ja viljelytoimenpiteistä. Tavoit- teena tulisi olla mahdollisimman suljetut ravinnekierrot.
Ulkopuolisen säätelyn tarve
Maatalousekosysteemi tarvitsee luonnollista ekosystee- miä enemmän ulkopuolista säätelyä ja ohjausta sekä myös ulkopuolisen energian käyttöä sekä eloperäisen aineen palautusta. Viljelijän tehtävänä elintarvikkeiden tuottaja- na ja koko maatilaekosysteemin hoitajana on ohjata ja te- hostaa sekä säädellä luonnollisia toimintoja ja vuorovai- kutusverkkoja luonnon elonkierrossa. Tällaisia hyödylli- siä tuotantotoimintoja ovat esim. biologinen typensidonta ja lierojen, sienijuurten sekä luontaisten antagonistien toi- minta. Luonnonmukainen maatalous onkin näin ollen pit- källe menevää yhteistyötä maatilaekosysteemin eri osa- puolten kanssa.
Säätelyyn ja ohjaamiseen tarvitaan systeemiin tuota- vaa ulkopuolista energiaa – ihmistyötä ja/tai fossiilisia energialähteitä (esim. traktorin polttoaine). Sitä luonnon- mukaisem-paa ja kestävämpää viljelijän työ on, mitä enem- män hän voi käyttää tilan omia, luontaisia ja paikallisia tuotantoedellytyksiä tilansa hoitamiseen. Ekologisten lain- alaisuuksien huomioon otto on perusta menestyksekkääl- le luonnonmukaiselle maataloudelle. Pehmeällä teknii- kalla hyödynnetään luonnon uusiutuvaa tuotantoa kestä- västi sukupolvelta toiselle.
Käsiteekosysteemipalvelut on lähinnä ihmiskeskei- nen käsite, joka on syntynyt 1970-luvulla. Laajempaan käyttöön se on levinnyt 1990-luvun puolivälissä.
IHMISEN LUONTOSUHDE JA EKOLOGINEN AJATTELU
Ihmisen luontosuhde voi vaihdella. Voidaan ajatella, että luonto on ihmisen raaka-ainevaranto, jota ihmisellä on oikeus käyttää siten vapaasti hyväkseen. Ihminen on tällöin luonnon hyväksikäyttäjä eli utilisti. Näkemys on ihmis- keskeinen. Vastuulliseen luonnonvarantojen hyväksikäyt- töön kuuluu, että pidetään huolta luonnon toimintakunnon säilymisestä ja uusiutumattomia luonnonvaroja pyritään käyttämään mahdollisimman säästeliäästi. Tulevillekin su- kupolville tulee säilyttää yhtä hyvät elinmahdollisuudet.
Ihmisen suhde luontoon on tällöin humanistinen.
Ihminen voi myös pyrkiä sopeuttamaan toimintojaan sopusointuun luonnon omien toimintaperiaatteiden kans- sa ja hoitamaan luonnon toimintakykyä kestävästi. Ihmi- nen on tällöin sopeutuja ja ihmisen rooli on vastuullinen
Luonnonmukaisen maatalouden tavoitteet Suomessa
• Ravitsemuksellisesti korkealaatuisten elintarvikkeiden riittävä tuotanto
• Luonnontalouden omien toimintaperiaatteiden mukainen toiminta yhteistyössä luonnon kanssa
• Ohjaamalla ja tehostamalla maanviljelyyn kuuluvia biologisia toimintoja
• Käyttämällä ensisijaisesti uusiutuvia ja paikallisia luonnonvaroja
• Ylläpitämällä viljelyjärjestelmän ja sen ympäristön perinnöllistä monimuotoisuutta ja suojelemallla luonnonvaraisten kasvien ja eläinten elinympäristöjä
• Maan luontaisen viljavuuden säilyttäminen ja kohottaminen
• Kotieläinten hyvä hoito, niiden hyvinvointi ja viihtyvyys huomioonottaen olosuhteissa, jotka mahdollistavat niiden luonnollisen, lajinmukaisen lisääntymisen
• Elintarviketuotannon aiheuttaman ympäristön saastumisen välttäminen
• Viljelijöiden kohtuullinen toimeentulo ja tyydytys työstä sekä turvallinen työympäristö perheviljelmillä
• Viljelyjärjestelmän laajempien yhteiskunnallisten ja luonnontaloudellisten vaikutusten huomioon ottaminen
• Poikkeusolojen elintarvikkeiden saannin turvaaminen
Viljelijän valmius täyttää nämä ehdot vaatii häneltä elintarvikkeiden tuottajana ponnisteluja ja vastuuntuntoa sekä kuluttajia että luontoa kohtaan. Solmimalla tarkkailusopimuksen viljelijä ilmaisee, että hän tiedostaa tämän vastuun.
Luomu-liitto 2000 • www.luomu-liitto.fi
biosfäärin hoitajan eli puutarhurin rooli eli ekologinen humanismi. Suhde voi olla myös naturalistinen eli luonto on tärkeämpi kuin ihminen – näkemys on luontokeskeinen.
Suhde voi olla myös mystinen – luonnossa nähdään olevan jotain yliluonnollista.
1.4 LUONNONMUKAISEN
MAATALOUDEN TAVOITTEET
Luonnonmukaisen maatalouden tarkoituksena on tuottaa hyvälaatuista ravintoa riittävästi ja oikeudenmukaisesti jaettuna luonnontalouden toimintaperiaatteiden mukai- sesti, toimivaa tuotantotekniikkaa hyväksikäyttäen, eko- logisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävästi.
UUSIUTUMATTOMIEN LUONNONVAROJEN SÄÄSTÖ
Maataloustuotanto, kuten muukin inhimillinen toiminta, perustuu nykyisin merkittävässä määrin uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön (fossiilinen energia, malmit, lan- noitteiden raaka-aineet). Uusiutumattomuus merkitsee, että niiden varastot ovat rajallisia ja käytön seurauksena väheneviä. Pitkällä tähtäimellä niiden varaan rakennettu
IFOAM – LUOMUMAATALOUDEN JA JALOSTUKSEN PERUSTAVOITTEET
• Tuottaa riittävästi täysarvoisia, korkealaatuisia elintarvikkeita.
• Toimia yhteistyössä luonnon kiertokulkujen ja elävien systeemien kanssa.
• Sisällyttää laajemmat sosiaaliset ja ekologiset vaikutukset luonnonmukaisiin tuotanto- ja jalostusjärjestelmiin.
• Parantaa biologisia kiertoja sisällyttämällä mikrobit, maan eliöt, kasvit ja eläimet viljelyjärjestelmään.
• Edistää ekologisesti arvokkaiden ja kestävien vesiekosysteemien kehittämistä.
• Ylläpitää ja edistää maan viljavuutta ja kestävyyttä pitkällä tähtäimellä.
• Ylläpitää, edistää ja lisätä agro-biologista monimuotoisuutta käyttämällä kestäviä tuotantojärjestelmiä sekä suojella niiden ekologisia yhteyksiä.
• Ylläpitää ja edistää geneettistä monimuotoisuutta lisäämällä kasvien ja kasvilajikkeiden sekä eläinrotujen lukumäärää viljelyjärjestelmässä; mukaan lukien tilan toimintojen järjestäminen geeniresurssit huomioonottaen.
• Edistää veden ja vesivarojen vastuullista käyttöä ja säilyttämistä.
• Käyttää, niin pitkälle kuin mahdollista, uusiutuvia luonnonvaroja tuotanto- ja jalostussysteemeissä.
• Edistää paikallisia ja alueellisia tuotanto- ja jakeluketjuja.
• Edistää harmonista tasapainoa kasvinviljelyn ja kotieläintuotannon välillä.
• Tarjota eläimille elinolosuhteet, jotka sallivat niiden käyttäytyä keskeisiltä osin lajityypillisellä tavalla.
• Minimoida kaikenlaista ympäristön saastumista.
• Käyttää biohajoavia ja kierrätettäviä pakkausmateriaaleja.
• Tuottaa kestäviä, korkealaatuisia tekstiilejä käyttäen ekologisesti kestävää tuotantoa ja jalostusta.
• Sallia ja järjestää jokaiselle mukanaolevalle laadukas elämä, joka tyydyttää perustarpeet, ja takaa riittävät tulot sekä turvallisen, varman ja terveellisen työympäristön.
• Tukea koko tuotanto-, jalostus- ja jakeluketjun järjestämistä siten, että se on sekä sosiaalisesti oikeudenmukainen että ekologisesti vastuullinen.
IFOAM 2002. Lisätietoja: www.ifoam.org
LUOMUVILJELYN TAVOITTEENA ON EKOLOGINEN, YHTEISKUNNALLINEN
JA EKONOMINEN KESTÄVYYS
Yhteis- kunnallinen
Kestävyys Ekologinen
Ekonominen Maailmanlaajuisesti luomualan tavoitteet on muotoiltu seuraavasti IFOAM:n toimesta.
tuotanto ei ole kestävää. Kaivannaisesta riippuen maapal- lon tunnetut raaka-ainevarat riittävät sukupolvesta muuta- miin sukupolviin. Fossiilisten energiavarojen arvioidaan riittävän noin 50–100 vuotta. Fosfori-esiintymien arvioi- daan riittävän noin 60–90 vuotta.
Elintarviketuotantoon käytetty energia on valtaosin peräisin uusiutumattomista lähteistä. Peltoviljely tuottaa Suomessa energiaa noin 12 400 kWh/ha ja sadon tuotta- miseen tarvitaan apuenergiaa noin 4 100 kW h/ha eli noin kolmannes sadon energiasisällöstä. Energiapanoksesta lannoituksen osuus on noin 40 % ja yksistään väkilannoite- typen osuus on 37%. Kotimaisen energian osuus on laske- nut alle 17%:n.
Peltoviljelyn vuotuiset energiapanokset Suomessa
muunto- milj. kWh %
kerroin 1952-55 1974-77
ihmistyö 0,15 kWh/h 60 40 0,4
hevostyö 13 000 kWh/hevonen/V 4 300 355 3,5
koneiden valmistus ja huolto 20 kWh/kg 1) 1 100 1 700 16,0
poltto- ja voiteluaineet 9,88kWh/l 630 2 950 29,0
typpilannoitteet 19,2kWh/kg 630 3 800 37,0
fosforilannoitteet 1,8kWh/kg 140 320 3,0
kalilannoitteet 0,5kWh/kg 25 75 0,7
sadetus 1 000kWh/kg 0 60 0,5
kasvinsuojelu 28kWh/kg 30 120 1,2
viljankuivatus2) 350(puu) 800 7,7
sähkö (ilman vilj. kuiv.) 20 55 0,5
yhteensä 7 300 10 300 100,0
kotimaisen energian osuus (%) 70 17
1) edellyttäen, että loppuunkäytetty kalusto palautetaan teollisuuteen
2) polttoaine, sähkö ja käsittely Maatilatalouden energiatyöryhmä 1978
Fossiilisella energialla valmistetun keinolannoitetypen korvaaminen biologisella typensidonnalla säästää pelto- viljelyssä uusiutumatonta energiaa noin 37 %. Samalla vähenevät myös ilmaston muutosta lisäävät hiilidioksi- dipäästöt.
Luonnonmukaisessa peltoviljelyssä uusiutumattoman energian kulutus jää tavanomaista viljelyä pienemmäksi;
eri tutkimusten mukaan noin 30–50 %:iin tavanomaiseen tuotantoteknologiaan verrattuna (Mäder ym. 2002).
Sinkkosen (2001) mukaan energiaa kuluu luomuru- kiin viljelyssä 2,87 MJ ja tavanomaisessa rukiinviljelyssä 5,29 MJ ruiskiloa kohti.
Ollakseen kestävää elintarvikkeiden tuotannon tulee pitkällä tähtäimellä perustua uusiutuvien luonnonvarojen hoitamiseen ja niiden tuottoon sekä kierrätykseen. Vilje- lyssä tämä tarkoittaa ensisijaisesti aurinkoenergian hy- väksikäytön täysitehoista hyödyntämistä.
KOKONAISVALTAINEN, EKOLOGINEN JA LAADULLINEN AJATTELU
Menestyksekäs luonnonmukainen maatalous perustuu eko- logisten lainalaisuuksien huomioonottamiseen siten, että luonnon uusiutuvaa tuotantoa (ekosysteemipalveluita) hyö- dynnetään pehmeän tekniikan avulla kestävästi sukupol-
ELINTARVIKETUOTANNON LAATU
Luonto
Ihminen Hyvinvointi
Missä ovat ihmisen luonnontoimintaan puuttumisen rajat?
velta toiselle. Luonnonmukaisessa maataloudessa koros- tetaan kokonaisvaltaista ajattelua. Esimerkiksi pelkän kas- vien väkilannoitteilla ravitsemisen asemesta tarkastelussa kiinnitetään huomiota paitsi itse kasvien ravinteiden saan- tiin, myös esim. maan pieneliöstöön, vesistöjen kuntoon, raaka-aineiden riittävyyteen ja tuotteiden laatuun.
Luonnonmukaisen maatalouden järjestämisessä ko- rostuvat laadulliset näkökohdat, laatukäsite ymmärretään hyvin laajasti; kyseessä on tuotantomenetelmän laatu.
Lähtökohtana on koko tuotantojärjestelmän järjestäminen sillä tavoin, että se tukee ympäröivän luonnon säilymistä terveenä ja monimuotoisena, eikä aiheuta ympäristön saas- tumista tai köyhtymistä, vaan on turvallista ja terveellistä sekä ihmisille että eläimille.
Kokonaisvaltaisesta ajattelutavasta seuraa, että luon- nonmukaisen maatalouden parissa toimiva arvioi työssään, missä ovat ihmisen toimenpiteiden rajat, kun puututaan biologisiin toimintoihin/luonnon toimintaan maataloudes- sa. Ovatko käytettävät toimenpiteet mielekkäitä, tarpeel- lisia, käyttökelpoisia ja sopivia myös pidemmällä aikavälil- lä tarkasteltuna? Teknisten, biologisten ja taloudellisten näkökohtien lisäksi arvioinnissa kiinnitetään huomiota yh- teiskunnallisiin ja eettisiin näkökohtiin sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä paikallisesti ja maailmanlaajuisesti.
MAAN VILJAVUUDEN HOITO
Maa tuottaa kasvit. Kasvit tuottavat sadon. Maan vilja- vuus määrää pellon ja koko maatilan tuottoarvon. Viljelijä voi vaikuttaa toimenpiteillään maan kasvukuntoon. Luon- nonmukainen maaperän hoito suunnitellaan sekä viljely- näkökohtien ja viljelijän tarpeiden sekä luonnontalouden hoidon että kestävän hyväksikäytön pohjalta. Kasvinvilje- lyn asemesta luonnonmukaisessa viljelyssä korostetaan maan luontaisen viljavuuden hoitoa. Pieneliötoiminnan ja maan rakenteen hoito saavat tavanomaista enemmän huo- miota. Maan viljavuuden ylläpidossa ja koko viljelmän hoidossa tarvittavien töiden suorittamisessa korostetaan paikallisten tuotantoedellytysten huomioonottamista. Tä- hän tarvitaan luonnon toimintojen jatkuvaa seurantaa sekä huolellisuutta ja oikea-aikaisuutta töiden suorittamisessa (esim. muokkaus).
KIERTÄVÄ TUOTANTOTAPA
Maatalouden tuotantomenetelmiä voidaan tarkastella nii- den käyttämän tuotantotekniikan avoimuuden perusteella.
Elin- tarvike- tuotanto
Yhteis- kunta
Haaste viljelylle:
Miten kertakäyttöravinteista saadaan kestokulutushyödykkeitä?
Luonnonmukainen viljely
=maanviljelyä
Toisessa ääripäässä on pelkistetyn avoin, suoraviivainen tuotantotapa ja toisaalla suljettu, kiertävä tuotantotapa.
Suoraviivaisessa tuotantotavassa tilan ulkopuolelta hankitaan raaka-aineet, kuten esim. lannoitteet, rehut sekä tuotantoteknologia ja energia. Työn, tiedon ja pääoman avulla maatilalla tuotetaan hankituista raaka-aineista elin- tarvikkeita. Lisäksi torjunta-aineiden ja lääkkeiden ostot ovat myös välttämättömiä tuotannon häiriöttömälle kulul- le. Tuotantoa tehostettaessa lisätään tuotantovälineiden hankintaa. Suoraviivaiselle tuotannolle on tyypillistä eri- koistuminen yhden tai muutaman samantyyppisen tuot- teen tuottamiseen. Tuotanto voi olla yritysta-loudellisesti hyvinkin kannattavaa. Tällöin huomiota ei kiinnitetä raa- ka-aineiden alkuperään (uusiutumattomien luonnonvaro- jen kulutus) eikä syntyvien sivutuotteiden/jätteiden koh- taloon (ympäristön saastuminen). Niiden katsotaan ole- van yhteiskunnan asia (yhteiskunnalliset kustannukset).
Tämän järjestelmän haittavaikutukset kohdistuvat pinta- ja pohjavesiin, ilmakehään, maaperään, uusiutumattomi- en luonnonvarojen kulutukseen jne.
Kiertävän tuotantotavan mukaan toimivalla maatilal- la tuotetaan tärkeimmät tuotantopanokset, kuten lannoit- teet ja rehut. Energialähteenä käytetään mahdollisimman pitkälti uusiutuvaa energiaa. Tarvittavat ravinteet pyritään hankkimaan tehostetun kierrätyksen ja ekosysteemipalve- luiden avulla. Tilan ulkopuolelta hankittujen tuotanto- panosten käyttö pyritään pitämään minimaalisena. Jäte- ongelmat ovat vähäisiä, koska kaikki jätteet käytetään raa- ka-aineina kierrossa. Ilmakehästä ja maamineraaleista maan toiminnot tuottavat elintarvikkeissa ravinnekierrosta pois- tuvia ravinteita. Ne tulee palauttaa takaisin kiertoon, jotta systeemin toiminta saataisiin suljetuksi.
Luonnonmukaisessa maataloudessa ravinnekierto py- ritään järjestämään niin, että se on tilan puitteissa mah- dollisimman suljettu. Tarvittava täydennystyppi hanki- taan käyttämällä luonnollista biologista typensidontaa.
Tilan ulkopuolelta hankittavissa täydennyslannoitteissa ravinteita pyritään ostamaan vain tuotteiden mukana kier- rosta poistumaa vastaavasti. Näin ravinnepäästöjä ympä- ristöön voidaan vähentää.
Ympäristö-
?
ongelmat Maanköyhtyminen
Teollismainen, suora tuotanto- ja talous- järjestelmä Uusiutuvat
inhimilliset luonnonvarat Uusiutu- mattomat luonnonvarat
Maa
SUORAVIIVAINEN TUOTANTOJÄRJESTELMÄ
Käyttö
Uusiutuvat luonnonvarat
Jätteet
Suora tuotantojärjestelmä
C Brorsson 1990 HY/Mli Rajala 1993
? Ympäristöongelmat
Jätteet Kierrätys
Huomisen tuotanto- ja ekotaloudellinen järjestelmä Maa
Uusiutuvien inhimillisten voimavarojen käyttö Uusiutumattomien luonnon- varojen hoito ja käyttö
KIERTÄVÄ TUOTANTOJÄRJESTELMÄ
Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö
Kiertoon perustuva hyvinvointi
C Brorsson 1990 HY/Mli Rajala 1993
