Nenetsit ovat Länsi-Siperiassa elävä alku peräiskansa, joka jakautuu kielen perusteella tundra- ja metsänenetsin puhujiin, joista tässä katsauksessa käsi- tellään ainoastaan tundranenetsin pu- hujia. Tundranenetsin kirjakieli luotiin 1920- ja 1930-lukujen taitteessa tilan- teessa, jossa suurin osa nenetseistä eli liikkuvaa elämäntapaa suurporonhoita- jina tai metsästystä, kalastusta ja poron- hoitoa yhdistävinä pienporonhoitajina.
Eksoottista mutta modernia
Kieli, tieto ja identiteetti nenetsi- ja tšuktšikirjallisuudessa
Tarkastelemme tässä katsauksessa Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen kirjallisuutta paitsi
neuvostokirjallisuutena, myös kolonialistisena ja postkolonialistisena kirjallisuutena. Keskitymme Siperian läntisimmillä alueilla elävien nenetsien ja Kauko-Idässä asuvien tšuktšien kirjallisuuteen.
Eeva Kuikka ja Karina Lukin
Näennäisestä eristyneisyydestä huoli- matta nenetseillä oli kiinteät, pitkäaikai- set suhteet venäläisiin kauppiaisiin ja vir- kamiehiin eli Venäjän valtioon ja osittain myös Venäjän ortodoksiseen kirkkoon jo ennen neuvostoaikoja. (Golovnev &
Osherenko 1999.)
Koillis-Siperiassa asuvat tšuktšit ja- kautuvat perinteisesti elinkeinojensa puolesta kahteen ryhmään: rannikol- la asuviin merinisäkkäiden pyytäjiin ja
tundralla nomadielämää viettäviin po- ronhoitajiin. Toisin kuin moni lännem- pänä asuva alkuperäiskansa, kuten esi- merkiksi nenetsit, tšuktšit elivät Venä- jän valtiovallasta riippumattomina aina neuvostovallan alueelle laajentumiseen asti. Sen sijaan tšuktšit olivat tiiviissä suhteissa amerikkalaisten kauppiaiden ja japanilaisten valaanpyytäjien kanssa.
( Forsyth 1992; Kerttula 2000.) Käsittelemme nenetsien ja tšuktšien
kirjallisuutta kieleen ja tietoon liittyen.
Käytännössä puramme kirjakieleen, al- kuperäiskansojen ja venäjän kieliin liit- tyviä normituksia eri aikoina ja poh- dimme, minkälaisia paikallisen tai ylei- sen tiedon välittämiseen liittyviä vaiku- tuksia näillä normeilla on ollut. Kolo- nialismin tai imperialismin määrittele- misen sijasta olemme kiinnostuneita al- kuperäiskansojen teksteistä ja niiden tul- kinnan mahdollisuuksista imperialismia purkavissa puitteissa.
Kirjoittamisen kielet Neuvostoliiton ja Venäjän pohjoisessa
Kirjakielten ja kirjallisuuksien luomi- nen pohjoisille alkuperäiskansoille ja näiden kirjallisuuksien ylläpitäminen oli osa Neuvostoliiton kieli-, kulttuuri- ja kansallisuuspolitiikkaa. Sen taustal- la on yleisempi korenizatsija- politiikka, jonka ydinajatuksena oli paikallisten, alkuperäiskielten perustalle luotava hallintorakenne ja näillä kielillä toimi- va paikallinen kulttuurielämä. (Esim.
Grenoble 2003; Siegl & Rieβler 2015;
Hirsch 2000; Slezkine 1994, 221–225.) Leningradiin luotiin 1920-luvulla niin sanottu Pohjoisten kansojen instituut- ti, jonka toiminta oli osa korenizatsijaa.
Instituutti alkoi toteuttaa muiden tehtä- viensä ohella kirjakielten ja kirjallisuuk- sien luomista. Vuonna 1932 neljälletois-
ta pohjoiselle kielelle luodut, latinalaisiin aakkosiin perustuvat kirjoitusasut ja jul- kaisuohjelmat julkistettiin ja oppikirjo- ja ja poliittista kirjallisuutta alettiin tuot- taa nopeassa tahdissa (Alkor & Davydov 1932; Arefjev 2014, 36–37, 41). Paikalli- set kielet ja latinalainen aakkosto jou- tuivat epäsuosioon nopeasti 1930- luvun puolivälin jälkeen. Uusi, kyrilliseen aak- kostoon perustuva kirjoitusjärjestelmä luotiin samalla, kun alettiin suosia ve- näjänkielistä julkaisemista. (Grenoble 2003, 48–51.)
Kirjakielen yksi tarkoitus oli palvel- la omakielistä opetusta, jota alettiinkin toteuttaa pohjoisessa jo 1920- luvulla hyvin vaihtelevissa olosuhteissa (Slez- kine 1994, 163–164). Viimeistään 1950- luvulla, jolloin toteutettiin usei- ta keskittämisuudistuksia, alkuperäis- kansoille rakennettuihin yhä suurem- piin asutuskeskuksiin perustettiin sisä- oppilaitoksia, joissa oppilaat viettivät pit- kiä aikoja erossa vanhemmistaan, hei- dän kulttuuristaan ja äidinkielestään.
Juuri internaatteja on pidetty keskeisinä kulttuurin ja kielen jatkuvuuden murta- jina ja venäläistämisen välineinä. (Esim.
Grant 1995; Slezkine 1994, 237–244;
Sokolova 1990.) Kiistämättä merkitystä on ollut myös uudistuksilla, joiden myö- tä alkuperäiskansoja siirrettiin tundral- ta tai taigasta, liikkuvasta elämäntavas- ta asutuskeskuksiin, mutta ennen kaik-
kea marxilaiseen historialliseen mate- rialismiin perustuvilla käsityksillä, jot- ka pitivät alkuperäiskansojen perinteisiä kulttuureja jälkeenjääneinä ja väistyvinä ( Slezkine 1994; Vahtin 2001; Ljarskaja 2006). Tämänkaltaiset asenteet läpäi- sivät koko yhteiskunnan aina keskus- hallinnon toimista lastentarhan opetta- jiin. Venäjän kieleen siirtymistä ei pidet- ty merkittävänä uhkana paikallisille kie- lille, ja vasta perestroikan aikana alkoi ilmestyä tutkimuksia, jotka toivat esiin nopean kielenvaihdoksen useissa alku- peräiskansojen kieliyhteisöissä (Vahtin 2001, 98–108).
Neuvostoliiton hajoaminen aiheut- ti myös pohjoisten kansojen parissa kie- lellistä ja kulttuurista revitalisaatiota ja luonnollisen tarpeen katsoa menneisyy- teen ja pohtia neuvostoaikaisten muu- tosten vaikutuksia ja jatkuvuuksia. Val- tion tukema kirjallisuusinstituutio ro- mahti niin ikään vuosituhannen vaih- teessa. Silti kirjallisuus on toiminut Neu- vostoliiton hajoamisen jälkeenkin yhte- nä yhteiskunnan muutosten kuvaajana ja keskustelun välineenä.
(Post)kolonialistista kirjallisuutta?
Kun Neuvostoliittoa tai sen jälkeistä Ve- näjää on tarkasteltu postkolonialistisesta näkökulmasta, on usein kiinnitetty huo- miota postkolonialistisen diskurssin
suoran soveltamisen vaikeuteen tai sii- hen liittyviin sudenkuoppiin (esim.
Moore 2001; Etkind 2011; Hirsch 2000;
Hirsch 2005; Turoma & Waldstein 2013). Pohjoisten kansojen parissa on- gelmia tuottaa Lilia Boliachevetsin ja Ivan Sablinin mukaan muun muas- sa se, että huolimatta muodollisesta de- kolonisaatiosta Neuvostoliiton alkupe- räiskansat olivat ikään kuin kaksinker- taisesti alistettuja. Muodollinen deko- lonisaatio tarkoittaa sekä virallista nä- kemystä työväenluokan vapautumises- ta että sitä, että alkuperäiskansoilla oli usein oma tai ainakin niiden nimeen viit- taava hallinto, omat kirja kielet ja muita kulttuuri- instituutioita ja mahdollisuus omakieliseen koulutukseen. Alistami- sella Boliachevets ja Sablin taas tarkoit- tavat sitä, että Neuvostoliiton alkuperäis- kansat olivat yhtäältä samanlaisen sym- bolisen ja diskursiivisen väkivallan koh- teena kuin muutkin neuvostokansalai- set. Tämän lisäksi alkuperäiskansat ei- vät saaneet ääntään kuuluviin käyttä- mättä itsestään halventavia tai neuvosto- vallan muotoilemia ei-omaehtoisia, ter- mejä ja puheen tapoja ja he olivat monis- sa yhteiskunnallisissa hierarkioissa epä- suosiollisissa asemissa. (Boliachevets &
Sablin 2016, 393–397.)
Kirjallisuus ja kieli ovat hyviä esi- merkkejä sellaisesta kahdensuuntaisesta vuorovaikutuksesta, jota on pidetty tyy-
pillisenä ”imperialistisille tilanteille” ja jonka puitteissa kolonialismi ei hahmotu yksioikoisena vapautumisena tai riisto- na. Ensisilmäyksellä sosialistisen realis- min keskitetysti määriteltyyn malliin so- peutuminen saattaa vaikuttaa siltä, että kirjailijat mukauttavat mekaanisesti pai- kallisia sisältöjä yleiseen kaavaan. Kuten tulevassa osoitamme, neuvostokirjalli- suus oli monitahoisempaa ja juuri kielen välittämien merkitysten kautta paikallis- tason tapahtumat ja ajattelutavat vaikut- tivat laajempaan neuvostojärjestelmään.
Postkolonialistisen tutkimuksen li- säksi tämä katsaus on hyötynyt niin ikään viime aikoina vilkkaana käynees- tä alkuperäiskansojen tietoa koskevasta keskustelusta. Tämän katsauksen puit- teissa on mahdotonta pohtia syvälli- semmin itse käsitettä, mutta haluamme kiinnittää huomiota Green Lesleyn ta- paan alkuperäiskansatiedon vääjäämät- tömään liittymiseen modernisaatioon, jonka puitteissa imperialismi on kehit- tynyt ja jonka myötä ajatukset alku- peräiskansoista ja lopulta dekolonisaa- tiostakin ovat syntyneet. Samassa mo- dernisaation prosessissa ”toisiksi” ni- mettyjen alkuperäiskansojen tieto on asetettu tois arvoiseksi suhteessa länsi- maiseen tieteelliseen tietoon. Niin ikään Lesleyhin nojautuen toteamme, että tie- don oikeellisuuden sijasta on hedelmäl- lisempää tarkastella niitä olosuhteita ja
reunaehtoja, joissa tietoa määritellään ja tuotetaan. (Lesley 2008.) Tarkastelem- mekin kirjallisuutta yhtenä tiedon tuot- tamisen kontekstina, jonka puitteissa Neuvostoliiton alkuperäiskansakirjai- lijat ovat luoneet eri aikoina eri tavoin ja mahdollisesti myös eri yleisöille tie- toa, mutta myös mielikuvia, itsestään ja omasta yhteisöstään. (Said 1994; Spivak 1999.)
Utopia
Ensimmäiset pohjoisten alkuperäiskan- sojen kirjoittamat tekstit julkaistiin Poh- joisten kansojen instituutin seinälehdis- sä, joista on säilynyt ainoastaan tieto sii- tä, että niitä oli (esim. Ogryzko 2003, 18–19; Podgorskaja 1929, I). Jälkipolvil- le luettavaksi on jäänyt kokoelma O našei žizni, ”Elämästämme” (1929), joka alaot- sikkonsa mukaan sisältää opiskelijoiden kirjoittamia ja opettajan työstämiä ker- tomuksia. Kirjan johdannossa tuodaan esiin, että kertomukset on tarkoitettu venäjää opetteleville alkuperäiskanso- jen edustajille ja että ne kertovat pohjoi- sesta ja idästä niin kuin kansat itse ha- luavat näistä alueista kertoa. Kertomuk- set luovat tietoa Siperian vähemmistöjen elämästä kokemusten välityksellä, sisältä käsin – ei venäläisten, virkamiesten, pap- pien tai muiden tsaarin aikaiseen ja im- perialistiseen aikaan niputettavien hen-
kilöiden näkökulmasta. Kokoelma nivo- taan näin ollen vallankumoukselliseen, dekolonialistiseen diskurssiin.
Kirjan esipuheessa kiinnitetään kui- tenkin huomiota tekstien kieleen taval- la, joka kertoo venäjäksi kirjoittamisen ja lukemisen aiheuttavan ongelmia si- säisen näkökulman välittämisessä. Kir- jan toimittaja ja venäjän kielen opettaja suhtautuu esipuheessaan ymmärtävästi alkuperäiskansaoppilaidensa tapaan kir- joittaa puhekieltä ja heidän virheisiinsä, mutta tuntuu pyytelevän anteeksi, että teksteistä ei löydy kirjoitetun standardi- kielen piirteistöä. Sen sijasta oppilaiden teksteissä on omalaatuisuutta, joka on haluttu säilyttää. Taustalla on näkemys siitä, millaista hyvän venäjänkielisen kirjoitetun tekstin tulisi olla: se poikke- aa puhutusta, ja esimerkiksi sisältää run- saasti adjektiiveja, sivulauseita ja gerun- deja. Elämästämme-kirjassa alkuperäis- kansakirjoittajien omalaatuisen sävyn todetaan edustavan poikkeamaa oikea- kielisestä ja hyvästä venäjän kirjallises- ta standardista, mutta sävyn säilyttämi- nen on myös nähty tärkeänä uhraukse- na, jotta alkuperäiskansojen kirjoittamat tekstit näkisivät ylipäätään päivänvalon.
Aiheensa puolesta Elämästämme- kokoelman kertomukset kiinnittyvät tiukasti niille alueille, jotka ovat Venäjän pohjoisten kansojen perinteisiä asuma- alueita ja näiden kansojen arkielämään,
perinteisiin elinkeinoihin ja kerrontape- rinteeseen. Juuri näiden teemojen kaut- ta kokoelman tekstit tuovat esiin mie- lenkiintoisella tavalla sen, että alkupe- räiskansojen ajateltiin kirjoittavan itses- tään – ei muista – sosialistisissa ja etno- grafisissa kehyksissä. Sosialistinen eetos ja historiallis-materialistinen kehitys- kertomus on kirjoitettu Elämästämme- kokoelman läpi kantavaksi teemaksi:
Alkuperäiskansojen perinne, arkinen elämä ja elinkeinojen ja kokemusten ku- vaukset rinnastetaan tsaarinaikaisen menneisyyden vanhanaikaisuuteen, tai- kauskoisuuteen ja takapajuisuuteen. Tä- mä hetki on suurten murrosten ja visioi- den aikaa, ja tulevaisuus on muutosten toteutumisen, perinteiden murtumisen ja uuden lunastamisen utopia. Etnogra- finen tiedonintressi näkyy kokoelman tekstien tematiikassa ja näkökulmassa:
kertomukset palaavat jatkuvasti kuvaa- maan tapoja, rituaaleja ja suullista perin- nettä ulkopuolisen katseesta käsin. Li- säksi kokoelman tekstit tuovat aina esiin niiden kirjoittajan etnisyyden jo otsikko- tasolla, mikä korostaa kirjoittajan kult- tuuritaustan merkitystä suhteessa teks- tien sisältöön.
Yleisen, modernin kehityskerto- muksen ja erityisen, ulkopuoliselle kat- seelle kirjoitetun etnisen sisällön väli- nen ristiriita tuottaa kokoelmaan jännit- teen. Erityinen kuvataan lähtökohdil-
taan taustalle jääväksi ja tuhoutuvaksi tai jopa unohdettavaksi. Etnisen, kielellisiin yhteisöön kiinnittyvän tiedon, sen muo- tojen ja ilmaisun tapojen haurastuminen tai katoaminen on uhraus, joka alkupe- räiskansojen on tehtävä neuvostomoder- nisaation edessä. Tämä jännite säilyi al- kuperäiskansakirjallisuudessa läpi neu- vostovuosien. On kuitenkin huomatta- va, että Elämästämme-kokoelman teks- tit kertoivat tietoa puhtaasta utopiasta, toisin sanottuna sellaisesta modernisaa- tiosta, jota ei ollut edes vielä ehditty saat- taa alkuun. Ne olivat myös ensimmäisiä tekstejä, joissa alkuperäiskansojen tie- toa esitettiin universalistisessa neuvosto- modernisaation kehyksessä, joka perus- tui imperialismille ja modernille tyypil- lisesti toiseuttamiseen ja erilaisille tästä seuraaville vastakkainasetteluille.
Kahden kielen kanssa
Kirjoitusjärjestelmän luomisen jälkeen pohjoisten kansojen edustajat alkoi- vat kirjoittaa kukin omalla kielellään.
Sosialistinen kehityskertomus samoin kuin keskittyminen pohjoisen ja kirjoit- tajan oman perinteisen etnisen elinpiirin kuvaamiseen toistuvat myös 1930- luvun kaunokirjallisuudessa. Kieleen ei enää kuitenkaan liitetä sellaista anteeksi- pyytelevää tai selittelevää sävyä kuin Elämästämme-kokoelman esi puheessa.
Kirjoittajat ovat nyt kirjoittaneet omil- la äidinkielillään ja heidän tekstiään on toimitettu – kuten kenen tahansa kirjoit- tajan – ja tämän lisäksi tekstit on lähes poikkeuksetta käännetty venäjäksi.
Nenetsien ensimmäiset kirjailijat edustivat kaikki jollain tavoin poikke- uksellisia – vaikkei tavattomia – koh- taloita: Anton Pirerka (1905–1942) oli orpo, Ivan Nogo (1891–1947) oli käy- nyt lähetyskoulua ja elänyt tuolloisessa Obdorskissa (nyk. Salehard) kauppiai- den palkollisena ja Nikolai Vilka (1911–
1942) edusti Novaja Zemljan saaristos- sa poikkeuksellista merinisäkäspyyntiin erikoistunutta nenetsiyhteisöä ( Barmitš ei pvm.; Toulouze 2004; Ogryzko 1998).
Eva Toulouze on arvioinut, että he muo- dostivat eräänlaisen väärinymmärryk- sen sukupolven, koska he kirjoittivat niin vakaasti neuvostomodernisaation muu- tosten hyvään uskoen (Toulouze 2004).
Voidaan myös ajatella, että Neuvostolii- tolla oli tarjota näille nuorille, yhteisönsä marginaaliin ajautuneille yksilöille sel- laisia mahdollisuuksia, joita he eivät näh- neet muutoin elämässään (Lukin 2017).
Nenetsien varhaista kirjallisuut- ta määrällisesti eniten venäjänsi kie- litieteilijä Grigori Davidovitš Verbov (1909–1942), joka työskenteli läheisesti niin Nikolai Vilkan kuin Ivan Nogokin kanssa (Lukin 2020a; 2020b). Missään ei selvästi todeta, miksi lukuisilla alku-
peräiskansojen kielillä kirjoitetut teok- set poikkeuksetta käännettiin venäjäk- si. Teosten valvonta ja sensuuri ovat hy- viä mahdollisia syitä, mutta toisaalta on syytä olettaa, että teoksia käännettiin myös venäjänkielisen yleisön luettavak- si. Kielten vuorovaikutuksen kannal- ta on hyvä huomata, että kaksikielisten laitosten julkaiseminen ei missään vai- heessa tukenut kaksi- tai monikielisyyt- tä, vaan hieman vastaavalla tavalla kuin mitä Yasemin Yildiz (2011) on kuvannut, jatkoi ja ylläpiti sitä yksikielisyyden para- digmaa, jonka perustalle neuvostojärjes- telmä perustettiin. Yildiz on määritellyt yksikielisyyden paradigman modernit kansallisvaltiot lävistäväksi ajatteluta- vaksi, jonka puitteissa ”yksilöillä ja sosi- aalisilla rakenteilla kuvitellaan olevan ai- noastaan yksi oikea kieli, äidinkieli, jon- ka kautta ne kiinnittyvät muut poissul- kevaan, selvästi rajattuun etnisyyteen, kulttuuriin tai kansaan.” ( Yildiz 2011, 2.) Eri kieliä rinnakkain esittävät käytän- teet, kuten kaksikieliset kirjat, eroavat monikielisyydestä selkeän rakenteensa vuoksi: monikielisyys johtaa kielten väli- siin yhteyksiin, lainautumisiin ja sekoit- tumisiin. Tästä poiketen kaksikieliset ro- maanit korostavat kielten eroavaisuuksia ja asettavat ne toisistaan erilleen. (Yildiz 2011, 23–26.) Ne niin ikään vaikenevat siitä kaksi- tai monikielisyydestä, joka vallitsi monessa pohjoisen alkuperäis-
kansayhteisössä ennen neuvostovuosia.
Varhaisten kirjojen yksikielisyyttä tuke- vista rakenteista huolimatta romaaneissa on monikielisyyttä ja -äänisyyttä, mikä palautuu kirjoittajien teksteihinsä tuo- miin erilaisiin hahmoihin, näiden edus- tamiin maailmoihin ja niiden kerroksiin (Bakhtin 1981).
Romaanien venäjännökset sisältävät jonkin verran alaviitteitä, joissa yksittäis- ten sanojen merkityksiä selitetään. Tämä taas antaa ymmärtää, että käännöksiä tuotettiin nimenomaan venäjänkielisel- le lukijakunnalle ja että käännöksen aja- teltiin tuottavan hyvän toisinnon nenet- sinkielisestä alkuperäisestä, kunhan joi- takin erityisiä kulttuuripiirteitä selitet- täisiin. Tällainen kielen käännettävyy- teen yksinkertaisena tekona suhtautu- va ajattelutapa on viime aikoina liitetty moderneihin kansallisvaltioihin ja nii- den tapaan häivyttää kulttuurien välisiä eroja ja kiinnittää huomiota kielen refe- rentiaalisiin merkityksiin (Keane 2003;
Silverstein 1996). Neuvostokontekstissa kyse oli myös imperialistisesta valtakun- nasta, joka pyrki yleiseen sosialistiseen tulkintakehykseen (Frank 2016).
Ensimmäiset nenetsiromaanit ovat sekä yksilöiden että heidän yhteisön- sä kehityskertomuksia hyvin tavan- omaiseen sosialistisen realismin tapaan (Clark 1983). Niissä katsotaan ennen kaikkea menneisyyteen, minkä avulla
rakennetaan vallankumouksen oikeu- tus. Tämä ei liene sattumaa: juuri 1920- ja 1930-luvuilla käytiin kiivaita keskus- teluja siitä, missä kehityksen vaiheessa alkuperäiskansat olivat ja miten heidät saataisiin sieltä mukaan neuvostomoder- nisaatioon – tai tarvitsivatko he vallan- kumousta lainkaan (Slezkine 1994, 125–
129, 293). Esimerkiksi Nikolai Vilka on kuvannut tällaista yhteiskuntaa romaa- neissaan metsästäjien vapautena ennen ulkomaalaisten tai venäläisten kauppiai- den saapumista nenetsien luokse.
Metsästäjät metsästävät kerran jos toi- senkin. Mennään, tullaan. ...eletään.
Kuin köyhätkin, hekin hyvin elävät, eikä vesi heidän välistään valu. ( Vilka 1938, 38.)
Tämä yksinkertaisen kuvauksen merki- tysvoima palautuu nenetsien suulliseen runouteen, jossa hyvää, arkista elämää kuvataan vastaavanlaisella kuvastolla ja kielellisillä rakenteilla. Vilka on hieman uudistanut joitakin formuloita: runou- dessa esimerkiksi todettaisiin tobnando yanggu’, xebnando yanggu (kukaan ei tu- le, kukaan ei lähde). Vilkan yllä olevassa lainauksessa esiintyvä menemistä ja tu- lemista esiin tuova parallelismi tuottaa dynaamisemman kuvan elämästä, mutta siltikin toistaa suullisen runouden poe- tiikkaa. Sanatarkasti epiikkaan kiinnit- tyy viimeinen metafora pomnando’ yi’
nyi xant’ (eikä vesi heidän välistään va- lu), jolla kuvataan eeppisessä runoudes- sa tyypillisesti pitkien taistelujen myötä syvään ystävyyteen päätynyttä suhdetta.
(Esim. Tereščenko 1990, 36.) Vilka on täyttänyt romaaninsa vastaavanlaisilla suulliseen runouteen palautuvilla ilmai- suilla tai rakenteilla, eikä nenetsilukija voi olla havaitsematta sitä.
Kiinnostavaa on, että neuvostomuu- toksia kuvatessaan Vilka välttää suulli- sen runouden poetiikkaa, siirtyy refe- rentiaaliseen proosailmaisuun ja tuottaa kuivakkaita käännöksiä neuvostoliitto- laisista iskulauseista. Mitä ilmeisemmin Vilka on halunnut korostaa yhteiskun- nallista muutosta myös poetiikan tasol- la. Tässä mielessä romaanit tuottavat tie- toa vallankumouksen muutoksen laajuu- desta: runo muuttuu proosaksi, metafo- rat oikenevat iskulauseiksi, eikä tulevai- suuden kuvaamisen keinoja löydy suul- lisen runouden piiristä. Venäjänkielinen käännös ei pysty välittämään tätä meta- kielellistä muutosta, eikä sitä myöskään kommentoida alaviitteissä, vaikka niis- sä muutoin selitetäänkin joitakin nenet- sien kulttuurin erikoissanaston merki- tyksiä. Nenetsin kieltä taitava lukija saa itse tulkita, ovatko eri rekisterien tuot- tama jännite ja luopuminen myönteisiä vai kielteisiä seikkoja. Jännite on tyypil- linen Homi K. Bhabhan (1995, 55) ku- vaama kolmas tila, tai alussa kuvaamam-
me imperialistinen tilanne, jossa koloni- soidun kieli ja perinne antavat kolonialis- tiselle kirjoitukselle jännitteisiä, vastak- kaisia ja kiistäviä merkityksiä. Tulkin- nan ei ole välttämätöntä olla neuvosto- kielteinen, sillä suullisen perinteen kie- lestä luopumisen voi tulkita sosialistisis- sa kehyksissä myönteisenä, toisin sanot- tuna jälkeenjääneisyyden hylkäämisenä.
Mikäli tekstiä tulkittaisiin dekolonialis- tisista näkökulmista, avautuisi rekisteri- en vaihtaminen kriittisenä kommentti- na. Se kiinnittää huomion omaehtoisen ilmaisun keinojen olemassaolon mah- dottomuuteen tulevassa utopiassa.
Toisaalta sosialistisen realismin ke- hys oli usein niin voimakas, että jännit- teisille hetkille ei löytynyt sijaa. 1930-lu- vun nenetsiromaaneissa huomiota kiin- nittävin piirre on niiden painottumi- nen menneisyyteen. Toisin kuin 1920- ja 1930-lukujen vallankumouskirjalli- suus ja sosialistinen realismi, jotka kes- kittyvät vallankumouksen tai sen jälkei- sen rakentamisen kuvaamiseen, nenet- sien romaanit päättyvät hajanaisiin tie- toihin vallankumouksesta ja ensimmäis- ten johtajien valinnasta. Edes utooppisia kuvia sosialismista ei aina kuvata, vaikka tulevaisuudesta synnytetäänkin myön- teisiä mielikuvia. Tässä mielessä ne tuot- tavat kuvaa utopiasta, mutta niin ikään nenetsien liikkuvasta elämäntavasta ja sen käytänteistä pohjoisessa. Liikkuvaa
elämäntapaa ei esitetä kokonaisuudes- saan väistyvänä, ainoastaan siihen liit- tyvät kielteiseksi määritellyt piirteet, esimerkiksi kansanomainen uskonto ja šamanismi sekä yksityinen kaupankäyn- ti. Näissä kohdin erilaiset tiedot asettu- vat kiperästi vastakkain ja hierarkki- seen suhteeseen. Neuvostomodernille on tyypillistä, että kun alkuperäiskan- sat haluttiin pitää kaikkien muiden neu- vostokansojen mukana sosialismin kehi- tyksessä, myös osa heidän perinteestään hyväksyttiin kirjallisuuteen. Hyväksy- minen tapahtui tietyin uhrauksin, jotka tuottivat pääosin yksioikoisia sosialisti- sia hahmoja, jotka eivät voineet kyseen- alaistaa imperialistisia itsestäänselvyyk- siä (Spivak 1999, 26).
Juri Rytheu – neuvostoliittolaisen alkuperäiskansakirjallisuuden oppikirjaesimerkki
Tšuktšikirjailija Juri Rytheu (1930–
2008) on epäilemättä yksi Neuvosto- liiton tunnetuimmista pohjoisia alku- peräiskansoja edustavista kirjailijoista.
Rytheu kasvoi tšuktšikulttuurin keskel- lä, mutta yhdeksänvuotiaana hänet otet- tiin kouluun, jossa hän tutustui venä- jän kieleen ja kulttuuriin. Myöhemmin Rytheu jatkoi opintojaan yliopistossa en- siksi Tšukotkan pääkaupungissa Ana- dyrissä ja tämän jälkeen Leningradis-
sa, jossa hän myös asui suurimman osan elämäänsä. Rytheu aloitti kirjallisen toi- mintansa kääntämällä venäläistä kauno- kirjallisuutta äidinkielelleen, mutta siir- tyi pian kirjoittamaan itse kotialuettaan kuvaavia runoja ja kertomuksia. Neu- vostoaikoina Rytheu oli tuottelias ja se- kä kotimaassaan että kansainvälisesti palkittu kirjailija. Hän toimi aktiivisesti Unescossa, ja hänen teoksiaan on kään- netty useille Euroopan kielille. Rytheun kaunokirjallinen ura ei päättynyt Neu- vostoliiton hajoamiseen, joskin yhteis- kunnalliset muutokset ja julkaisutoimin- nan yksityistäminen vaikeuttivat aluksi hänen julkaisumahdollisuuksiaan. Mo- ni Rytheun 2000- luvulla julkaistuista teoksista onkin julkaistu aluksi saksan- noksina Saksassa ja vasta myöhemmin alkuperäisinä versioina Venäjällä.
Rytheun suhde omaan alkuperäis- kulttuuriin ja hegemoniseen neuvosto- kulttuuriin ei ole yksiselitteinen, vaan si- tä leimaa tasapainoilu niiden välillä. Tätä kuvastaa myös Rytheun kielivalinta: hän aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla teoksensa tšuktšin kielellä, julkaisi het- ken aikaa molemmilla kielillä ja siirtyi lopulta kirjoittamaan yksinomaan venä- jäksi. Rytheu ei palannut takaisin äidin- kieleensä edes Neuvostoliiton hajottua vaan jatkoi kirjoittamista venäjäksi aina elämänsä loppuun saakka. Adele Barker on kiinnittänyt huomiota Rytheun kie-
livalintaan ja pohtinut alkuperäiskansa- kirjailijoiden teosten kohdeyleisöä. Hä- nen mukaansa Rytheun teosten venä- jänkielisten painosten lukumäärät olivat moninkertaiset verrattuna tšuktšinkieli- siin laitoksiin, mutta tämän käyttäminen todisteena kohdeyleisön venäläisyydestä on ongelmallista, sillä moni sisäoppilai- toksissa koulutetuista tšuktšeista miel- si venäjän ensimmäiseksi kielekseen.
( Barker 1993, 218.)
Rytheun teosten kielivalinta on he- rättänyt vähemmän keskustelua kuin hä- nen teostensa sisältö. Rytheun teoksia on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kri- tisoitu niiden liiasta neuvostomyöntei- syydestä. Tätä voinee pitää yhtenä syy- nä Rytheun julkaisuvaikeuksiin 1990- ja 2000-luvuilla mielenkiinnon kohdis- tuessa niihin alkuperäiskansakirjailijoi- hin, jotka kuvasivat teoksissaan neuvos- tohallinnon alkuperäiskansoihin koh- distamaa kolonialismia ja väkivaltaa.
Rytheu hyödynsikin Neuvostoliiton ai- kaisissa teoksissaan avoimesti neuvos- tokirjallisuuden alkuperäiskansojen ku- vauksille tyypillisiä juonirakenteita, jois- sa neuvostovalta johdattaa pohjoiset al- kuperäiskansat kohti modernisaatiota ja sen tarjoamia etuja (Slezkine 1994, 364).
Rytheu ei myöskään avoimesti kritisoi- nut neuvostohallintoa edes perestroi- kan aikana, jolloin moni alkuperäiskan- sakirjailijoista alkoi esittää terävää kri-
tiikkiä Neuvostoliiton alkuperäiskan- sapolitiikkaa kohtaan. Toisaalta Rytheu nosti esiin kaunokirjallisissa teoksissaan joitakin neuvostoajan epäkohtia, kuten ympäristötuhoja (esim. Rytheu 1978;
Rytheu 1991). Näillä teoksilla oli kui- tenkin poikkeuksetta onnellinen loppu, jossa ihmiset ymmärtävät arktisen luon- non haavoittuvuuden ja ryhtyvät suoje- lemaan sitä.
Rytheun voidaan lukea kuuluvan alku peräiskansaälymystöön, joka tuot- ti alkuperäiskansatietoa aiemmin mai- nittujen etnografien ja paikallisen eliitin rinnalla. Alkuperäiskansaälymystö toi- mi välittäjänä neuvostovallan ja alkupe- räiskansojen välillä jakaen tietoa alku- peräiskansoista neuvostovallalle ja toi- saalta välittäen neuvostoviestejä omille kansoilleen. (Toulouze 2005, 141.) Vä- hemmistöeliitin välittäjärooli on oivalli- nen esimerkki valtaapitävän keskuksen ja sen imperialistisen periferian välisen vuorovaikutuksen monisuuntaisuudes- ta. Erityisesti Neuvostoliiton kaunokir- jalliselle kentälle astuneet alkuperäis- kansojen kulttuurieliitin edustajat tuot- tivat kaunokirjallisuuden muodossa laa- jalle yleisölle levitettävää tietoa pohjoi- sista alkuperäiskansoista ja näiden elä- mää kohdanneista muutoksista. Alku- peräiskansakirjailijoiden tuottama kau- nokirjallinen tieto tarjosi neuvostoai- kana lukijoilleen virallisen näkemyk-
sen mukaisen kuvauksen Neuvostolii- ton suotuisasta vaikutuksesta alkupe- räiskansojen elämään. Kuten Gayatri Spivak osoittaa teoksessaan A Critique of Post colonial Reason (1999), myös toi- miminen oman kulttuurin selittäjinä val- takulttuurin edustajille on ongelmallis- ta jo itsessään, sillä kuvaukset margina- lisoiduista kulttuureista ja maailman- katsomuksista toimivat valtakulttuuril- le välineenä rakentaa omaa subjektivi- teettia suhteessa marginalisoituun toi- seen. Myös Rytheun teosten sisältämät kuvaukset tšuktšikulttuurista ja -tiedos- ta herättävät vastaavanlaisia kulttuurisen tiedon jakamiseen liittyviä ongelmia.
Siinä missä Barker (1992, 218) on va- rovainen tekemään Rytheun kielivalin- nan perusteella johtopäätöksiä tämän te- osten kohdeyleisöstä, pitää Eva Toulouze (2005, 162) venäjäksi kirjoittaneiden al- kuperäiskirjailijoiden Anna Nerkagin ja Jeremei Aipinin teosten kohdeyleisönä venäjänkielistä lukijakuntaa, jolle kir- jailijoiden teosten viesti on suunnattu.
Toisaalta Toulouze (mt.) pitääkin juu- ri teosten sisältämää viestiä olennaisena kysymyksenä niiden kohdeyleisöä poh- dittaessa. Rytheun kohdalla on hanka- la nähdä, että etenkään tämän neuvos- toaikana kirjoittamat teokset sisältäisi- vät mitään erityistä viestiä. Sen sijaan kuvaukset tšuktšien kulttuurisesta tie- dosta ovat Rytheun tuotannossa paljon
esillä. Rytheun tapa kuvata tätä tietoa ha- vainnollistaa jossain suhteessa Spivakin (1999) huolta siitä, että alkuperäiskan- san kulttuuri tulee aina luetuksi ja ym- märretyksi suhteessa valtakulttuuriin.
On nimittäin huomattava, että Rytheun kuvaukset alkuperäiskansakulttuurista ja -tiedosta mukailivat pitkälti kirjalli- suudessa vallitsevia kuvaustapoja. Esi- merkiksi vuonna 1971 ilmestyneessä pienois romaanissa Harppuunan heittäjä ( Metatelnitsa garpuna) tšuktšien kult- tuuriperintö siirtyy vanhemmalta suku- polvelta nuoremmille venäläisessä kou- lutusjärjestelmässä koulutuksensa saa- neille alkuperäiskansojen edustajille tanssien ja kertomusten muodossa:
Nutetein tanssii muinaisen lokin tans- sin. – – Mutta katsoessasi tanssivaa Nuteteinia et näe ihmistä etkä edes lintua, vaan jotakin suurempaa – ko- ko taukoamattoman taistelun täytei- sen elämän. Näet synnyinmaasi ja sen vaikean historian, hankalaa murrosta läpi käyvän kansasi, koko ihmiskun- nan, jonka osa sinä pieni, erillinen ih- minen olet, ja joka olet suuri, koska si- nussa tiivistyvät kaikki maailman ris- tiriidat. – – Sillä oli aika, jolloin eski- moita niin kuin tšuktšejakin kutsut- tiin historiattomiksi kansoiksi. Ja vain siksi, ettei heillä ollut kirjoitettua his- toriaa. Mutta eikö lokin tanssikin ole historiaa? (Rytheu 1973, 63–64.)
Pienoisromaanissa nuoremmat suku- polvet tulkitsevat alkuperäiskansan kulttuuriperinnön sen historiana. Näin he yhtäältä murtavat käsitystä alkupe- räiskansoista ”historiattomina” kansa- kuntina ja korostavat alkuperäiskanso- jen oman historiankerronnan merkitys- tä kirjoitetusta historiasta poikkeavana mutta yhtä arvokkaana. Toisaalta tällai- nen tulkinta irrottaa alkuperäiskansan kulttuurin siihen olennaisesti kytkeyty- västä maailmankatsomuksellisesta viite- kehyksestä, joka ei sovi Neuvostoliiton materialistiseen, luonnontieteisiin pe- rustuvaan maailmankuvaan.
1970-luvulla Rytheu julkaisi monen muun alkuperäiskansakirjailijan tavoin oman kansansa myyttejä ja kertomus- perinnettä. Esimerkiksi romaaneissa Kun valaat lähtevät (Kogda kity uhodjat, 1975) ja Toivon saari (Ostrov Nadeždy, 1987) tšuktšitieto kytketään ekologi- siin kysymyksiin. Kyseisen tiedon säi- lymisestä vastaavat šamaanit ja perest- roikan aikana julkaistu Toivon saari kyt- keekin šamaanien tiedon näiden animis- tiseen maailmankuvaan. Romaanin pää- henkilö on kuitenkin venäläinen tutki- musmatkailija Georgi Ušakov, joka rii- suu šamaanien kertomasta tiedosta sen sisältämän ”yliluonnolliseksi” miellettä- vän sisällön typistäen šamaanien tiedon eräänlaiseksi primitiiviseksi luonnon- suojeluksi mukauttaen šamaanit eko-
logisen intiaanin käsitteeseen ( Kuikka 2019). Koska Rytheu pyrkii selittämään alkuperäiskulttuuria valtaväestölle hel- posti ymmärrettävien mielikuvien ja ta- pojen kautta, lienee paikallaan olettaa, että Rytheun teokset on suunnattu en- sisijaisesti nimenomaan valtaväestöä edustavalle lukijalle.
Neuvostoliiton hajottua Rytheun teoksissa on nähtävissä muiden alkuperäis kansakirjailijoiden tavoin kriittisempää suhtautumista neuvosto- historiaan. Erityisen aseman Rytheun myöhäistuotannossa, jo perestroikan aikana mutta erityisesti Neuvostoliiton hajottua, ovat saaneet šamaanit, joita Rytheu tarkastelee nimenomaan tšuk- tšien kulttuuriperinnön, maailmankat- somuksen ja tiedon kantajina ja välittä- jinä ( Rogover & Kolupajeva 2005, 20).
Erityistä mielenkiintoa Rytheu kohdis- taa teoksissaan alkuperäiskansan tie- toon, mikä näkyy myös Rytheun viimei- seksi jääneessä ja postuumisti julkaistus- sa teoksessa, jossa šamaanien sijaan tar- kastellaan alkuperäiskansan kulttuurin ja tiedon kytkeytymistä kieleen.
Matkasanasto: tšuktšikulttuuria venäläiselle lukijalle
Rytheun Matkasanasto (Dorožnyi leksikon, 2010) on Rytheun teoksis- ta ainoa, jossa voidaan nähdä tarkastel-
tavan yksityiskohtaisemmin suhdetta alku peräiskansan tiedon ja kielen välil- lä. Matka sanasto on kirjoitettu eräänlai- sen matkaoppaan tai sanakirjan muo- toon, jossa lukuina toimivat venäjänkie- liset sanat, joille Rytheu antaa tšuktšin- kielisen variantin ja kertoo sanan ku- vaaman esineen tai ilmiön asemas- ta tšuktši kulttuurissa sekä omassa elä- mässään. Matka sanastossa kieli toimii- kin kulttuurin ymmärtämisen avaime- na. Teoksen luvut osoittavat, kuinka ku- kin tšuktšin kielinen termi ja ilmaus pitää sisällään kyseiseen sanaan liittyvän kult- tuurisen tiedon ja perinteen. Tätä kaut- ta tulee ilmi, kuinka alkuperäiskansan kieli ja sanat ovat paljon enemmän kuin ulkoisen todellisuuden objekteihin viit- taavia merkkejä. Sen sijaan sanoihin ja il- maisuihin liittyvä kulttuurinen tieto ra- kentaa sekä alkuperäiskansan kollektii- vista identiteettiä että yksittäisten henki- löiden omaa identiteettiä osana kyseistä kansaa. Kulttuurinen tieto ja sen raken- tama identiteetti joutuvat kuitenkin jat- kuvan neuvottelun kohteeksi eri kulttuu- rien ja maailmankatsomusten välisissä kohtaamisissa.
Olin täysin vakuuttunut alkuperästä- ni valaan jälkeläisenä, kunnes kuulin koulussa, että ihminen olisi kehitty- nyt maan päälle apinasta. Näin väitti lujaan ja varmasti opettaja Dunajevski.
Hän viittasi asiassa englantilaiseen tie-
demieheen Charles Darwiniin. – – Ja mitä kauemmin katselin väitetyn esi-isäni kuvaa, sitä suurempi vasten- mielisyys valtasi mieleni. – – Kun iso- äitini huomasi surumielisen ilmeeni, hän onki selville syyn huonoon tuu- leeni. Kerroin kaiken. Isoäiti pohti hetken ja virkkoi mietteliäänä: –Tie- däthän, tangitanien joukossa törmää vaikka millaisiin ihmisiin. – – Tämä Darwin on siis englantilainen? Selväs- ti siis englantilaiset polveutuvat api- noista. Mutta sinähän tiedät, kuka on sinun oikea esi-isäsi – Reu-valas! (Ryt- heu 2010, 137–138.)
Edeltävä esimerkki osoittaa, kuinka Mat- kasanaston lukuna toimiva lekseemi rèu
’valas’, toimii paitsi rannikolla asuvien tšuktšien tärkeimmän ravinnonlähteen, valaan, merkitsijänä niin kätkee sana si- säänsä myös myytin tšuktšien synnystä valaan ja ihmisnaisen jälkeläisinä. Tä- mä alkuperäiskansan tieto omasta alku- perästään joutuu puolestaan hakemaan oman paikkansa uudestaan osoittaudut- tuaan ristiriitaiseksi neuvostoliittolaisen valtakulttuurin välittämän tiedon kans- sa. Isoäidin kuvaama tapa löytää ratkai- su lapsenlapsensa kokemaan kognitii- viseen dissonanssiin kertoo puolestaan tälle karttuneesta kokemuksesta valkois- ten, tangitanien, kanssa toimimisesta.
Esimerkki havainnollistaa myös omasta kansasta ja muista ihmisistä käytettyjen ilmausten merkitystä. Asian tärkeyttä alleviivataan jo Matkasanaston
johdannossa, jossa Rytheu selittää käyt- tävänsä itsestään ja kansastaan heistä yleisesti käytetyn nimityksen ”tšuktši”
sijaan näiden itse itsestään käyttämää nimitystä luoravetlane ’oikea ihminen’.
Venäläisiin ja muihin valkoisiin Rytheu taas kertoo teoksessa viitattavan useim- miten sanalla tangitane. Tämä johdan- nossa tapahtuva etninen itseidentifikaa- tio ja kirjoittajan oman position määrit- tely ovat avainasemassa teosta luettaessa ja tulkittaessa. Matkasanastossa tarkas- tellaan maailmaa nimenomaan tšuktšien kulttuurisista lähtökohdista käsin hor- juttaen läntisille kulttuureille itsestään- selviä käsityksiä itsestä ja kulttuurisista toisista. Ilmaisu tangitane muuttaakin valkoiset kansallisuudesta riippumat- ta homogeeniseksi joukoksi, kulttuuri- seksi ”toiseksi”, kun taas tšuktšit ja näitä ympäröivät alkuperäiskansat tunnuste- taan erillisten nimien kautta omiksi itse- näisiksi kansoikseen. Näiden ilmaisujen kautta Rytheun Matkasanasto osoittaa, kuinka alkuperäiskansan kielen omia kategorioita käyttämällä voidaan kriti- soida ja horjuttaa yhteisöjen välisiä epä- symmetrisiä valta-asetelmia.
Kaikki Matkasanastoon sisällytetyt sanat eivät ole kuitenkaan lähtöisin al- kuperäiskansan omasta kielestä ja kult- tuurista. Venäjänkieliset sanat, joille ei löydy tšuktšinkielistä vastinetta, kerto- vat kansojen ja kulttuurien kohtaamisen
historiasta ja kulttuurien välisestä vuo- rovaikutuksesta, mutta myös kansakun- tien ja yhteisöjen välisistä hierarkkisista asetelmista. Paikoitellen teksteissä esiin- tyy suorasanaista kritiikkiä alkuperäis- kansoihin kohdistuvia asenteita ja syr- jintää kohtaan, joskin tämä kritiikki on Matka sanastossa varsin pienessä osas- sa. Kirjassa esitettyä kritiikkiä ei suun- nata erityisesti Neuvostoliittoon, joskin Rytheu nostaa muutamissa kohden esiin neuvostovallan suhtautumisen alkupe- räiskansan tapoihin ja uskontoon ”taka- pajuisuutena”. Sen sijaan suurimmak- si osaksi teos kritisoi yleisesti valkoisia länsimaita ja näiden tapaa tarkastella al- kuperäiskansoja eksoottisina mutta pri- mitiivisinä tutkimuksen ja sivistämisen kohteina. Rytheu kuvaa esimerkiksi Pie- tarin Kunstkameran etnografisen osas- ton herättämiä ajatuksia:
Sydämessäni heräsi pistävä sääli ja myötätunto näitä totutusta ympäris- töstään irti repäistyjä arktisia maan- miehiä kohtaan. Tunsin äkkiä, kuin- ka syvästä nöyryytyksestä oli kyse:
he olivat asetettuina kaikkien katsot- tavaksi toisenlaisen elämän edustaji- na – ihmeellisinä, hämmästyttävinä mutta ennen kaikkea villeinä. (Ryt- heu 2010, 227.)
Yllä olevien esimerkkien välittämät aja- tukset on mahdollista lukea postkolonia- listisesta näkökulmasta kriittisenä kan-
nanottona arktisen alueen alkuperäis- kansoihin kohdistuneisiin asenteisiin.
Tästä huolimatta koko teoksen lukemi- nen yksioikoisesti kyseisestä viitekehyk- sestä käsin on ongelmallista. Postkolo- nialistisesta näkökulmasta tarkasteltu- na Matkasanasto herättää nimittäin ky- symyksiä siitä, millaiselle lukijalle teos on tarkoitettu ja toimiiko teos lopulta al- kuperäiskansan oman äänen esiintuomi- sen hyväksi vai palveleeko se pikemmin- kin valtaväestön halua tirkistellä eksoot- tiseksi miellettyjen alkuperäiskansojen tapoja ja kulttuuria. Vastaus kysymyk- seen Matkasanaston kohdeyleisöstä löy- tyy jo teoksen johdannosta, jossa Rytheu toteaa haluavansa jakaa teoksella tietoa tšuktšeista ja heidän maailmankuvas- taan. Näin ollen voidaankin olettaa, et- tä teoksen kohdeyleisönä on venäläinen lukijakunta, joille tšuktšit ovat tuttuja lä- hinnä neuvostoaikaisen komediaperin- teen alkukantaisten pohjoisten kansojen stereotypioina (ks. esim. Mihailin 2016).
Matkasanastoa artikkelissaan tar- kastellut Susi Frank (2016) suhtautuu teokseen varsin kriittisesti. Frankin kri- tiikki kumpuaa erityisesti Neuvostolii- ton kulttuuri- ja alkuperäiskansapolitii- kan kontekstista. Frank (mt., 205–206) pitää Rytheun sanakirjan rakentees- ta ammentavaa esitystapaa ongelmal- lisena, sillä hänen mukaansa se heijas- taa kirjailijan universalistista tapaa näh-
dä kulttuurit ”käännettävissä” olevina ja sisimmiltään samanlaisina, joskin ilme- nemismuodoiltaan erilaisina. Frankin huoli on ymmärrettävissä spivakilaises- sa kontekstissa siinä mielessä, että alku- peräiskansakulttuurin avaaminen ja yk- sityiskohtainen selittäminen saattaa en- nakkokäsitysten ja stereotypioiden pur- kamisen sijaan vain eksotisoida alkupe- räiskansaa entuudestaan.
Tästä huolimatta Frankin kritiikki (2016, 206) kiinnittää huomiota varsin yksioikoisesti vain Matkasanaston lek- sikaaliseen tasoon nähden sanoihin liit- tyvät selitykset pikemminkin osoituk- sena Rytheun tavasta nähdä kulttuuri- en väliset erot elinympäristöstä johtuvi- na piirteinä. Artikkeli sivuuttaa sen, että Rytheu kytkee sanat useimmissa luvuis- sa osaksi laajempia kulttuurisia merki- tyskenttiä kuten tškuktšien maailman- katsomusta ja historiaa. Frank ei kiin- nitä huomiota myöskään Matkasanas- ton autobiografiseen luonteeseen. Teok- sen sanat eivät kytkeydy vain kulttuuri- siin merkityksiin, vaan kirjailijan omaan elämään ja omiin kokemuksiin yhtäältä kansansa parissa kasvaneena ja toisaalta kansansa edustajana valtakulttuurin jou- kossa. Teoksen tapa yhdistellä omaelä- mäkertaa alkuperäiskansan historiaan ja kulttuuriin kytkeekin Matkasanaston postkolonialistiseen kirjallisuudentutki- mukselliseen keskusteluun elämäkerto-
jen ja kansakunnan historian kirjoitta- misen välisistä yhteyksistä. Kuten Mita Banerjee (2019) kirjoittaa, postkolonia- listiset omaelämäkerrat yhdistävät usein teosten sankarin elämänvaiheet koloni- soidun kansakunnan vaiheisiin kuva- ten päähenkilön kautta koko kansakun- nan erottautumisprosessia kolonisoivas- ta ”emomaasta”. Rytheun Matkasanasto poikkeaa Banerjeen esimerkkeinä käyt- tämistä omaelämäkerroista siinä, että se ei fragmentaarisena tekstikokoelma- na muodosta yhtenäistä kehitysnarratii- via. Kuitenkin kirjailijan eri elämänvai- heisiin ja tätä kautta eri neuvostohisto- rian ajanjaksoihin sijoittuvat katkelmat luovat kuvan alkuperäiskansaidentitee- tistä, joka kulkee kirjailijan mukana neu- vostovuosikymmenten halki alkuperäis- kulttuuriin ja -tietoon liittyvien sanojen muodossa.
Kuten Banerjee (2019, 131) toteaa, näissä elämäkerroissa esitettyihin post- koloniaalisiin identiteetteihin ja epis- temologioihin liittyy aina hybridisyys, jossa kolonisoidun kansan edustajat su- lauttavat väistämättä osia kolonisoivas- ta kulttuurista osaksi omaa tietojärjes- telmäänsä. Banerjee ottaakin esimer- kiksi kielen, onhan suurin osa näistä elä- mäkerroista kirjoitettu kolonisoivan val- lan kieltä käyttäen. Osaksi Venäjän fede- raatiota jääneen alkuperäiskansan edus- tajan identiteetin hybridisyys näkyy tar-
peena säilyttää alkuperäiskansan tieto ja kulttuuri osana omaa identiteettiä val- takulttuurin sisällä toimimisesta huoli- matta. Tšuktši-identiteetin vaalimises- ta alkuperäiskansakulttuurin säilyttä- misen ja auki kirjoittamisen muodossa tulee henkilökohtainen projekti, jonka kautta Rytheu luo omaa kansallista iden- titeettiään tuottaen samanaikaisesti rep- resentaatiota itsestään alkuperäiskansan edustajana ja representoiden alkuperäis- kansaa oman henkilöhahmonsa kautta.
Tämä näkyy myös Matka sanaston ra- kennetasolla, sillä Rytheu päättää teok- sen venäjän kielen lekseemiin ja ’minä’
kääntäen huomion tšuktšikulttuurista takaisin omaan itseensä korostaen näin teoksen luonnetta ennen kaikkea hen- kilökohtaisena projektina. Myös Barker (1992) ja Frank (2016, 202) kiinnit- tävät artikkeleissaan huomiota tähän Rytheun kaksijakoiseen rooliin yhtäältä alkuperäiskansan edustajana ja toisaalta tämän saman kansan henkilöitymänä.
Rytheun oma asema alkuperäiskan- san äänenä ei ole ongelmaton: hänen voi- daan nähdä eläneen etuoikeutettua elä- mää verrattuna moniin muihin tšuktšei- hin, eikä häntä voida pitää vähemmistön itse nimittämänä, vaan neuvostoliittolai- sen kirjallisuusinstituution nimeämänä edustajana (Frank 2016, 208). Rytheun esiintymisen alkuperäiskansan äänenä voidaan nähdä johtavan Spivakin (1988)
kritisoimaan tilanteeseen, jossa vähem- mistön todellisilla alistetuilla ei ole omaa ääntä tai mahdollisuutta puhua omasta puolestaan.
Kieleen, kulttuuriin, ääneen ja iden- titeettiin liittyvät kysymykset synnyttä- vät Matkasanastoon jännitteitä, joiden purkaminen johtaa helposti yksinker- taistaviin ja mustavalkoisiin johtopää- töksiin. Lopullisten totuuksien löytämi- sen sijaan onkin tärkeää hyväksyä se, et- tä teos avautuu parhaiten, kun lukija ha- vaitsee ja hyväksyy teoksen sisäiset ris- tiriidat, jotka toisaalta tekevät teokses- ta samalla myös moniäänisemmän ja reflektiivisemmän.
Lopuksi
Totesimme yllä alkuperäiskansojen tie- dosta, että sen totuudellisuuden sijasta olennaisempaa on tarkastella niitä reu- naehtoja, joiden puitteissa tietoa tuote- taan. Olemme tarkastelleet pohjoisten kansojen kirjallisuutta yhtenä alkupe- räiskansatiedon rakentamisen ja raken- tumisen areenana. Katsauksessa läpi- käymämme aikajaksot eroavat toisistaan huomattavasti alkuperäiskansatiedon tuottamisen suhteen. Toisaalta aikajak- sojen välillä on luonnollisesti myös yh- teisiä piirteitä ja niiden pohjalta voidaan nähdä neuvostoajan perintöjä.
Kun vertaillaan varhaisneuvosto-
aikaisia ja myöhempiä 1900- ja 2000- luvun vaihteen tekstejä, voidaan hahmottaa karkeasti kaksi erilaista tie- don tuottamisen diskurssia, jotka ovat sidoksissa aikakauden vallitseviin po- liittisiin ja yhteiskunnallisiin konteks- teihin. Kronologisesti varhaisemmassa 1930-luvun keskustelussa tietoa alku- peräiskansoista tuotettiin yleisemmän neuvostomodernisaation käyttöön anti- imperialistisiksi kutsutuissa kehyksis- sä. Neuvostodiskurssia voidaan tarkas- tella myös imperialistisena, yhtenäistä- vänä, paikalliskulttuurin piirteitä, kuten kieltä, väheksyvänä. Kärjistäen voidaan nähdä monien kirjailijoiden kuvanneen omaa kulttuuriaan yksipuolisesti tai kiel- teisin sanakääntein, jotta laajempi yh- teiskunnallinen muutos olisi saanut oi- keutuksen.
1930-luvun kielipolitiikka korosti ensin omakielisen kirjallisuuden, ope- tuksen ja propagandan merkitystä, mut- ta jo vuosikymmenen lopulla alettiin ko- rostaa venäjänkielisen kommunikaation tärkeyttä. Molempia asenteita lävistää ajatus yksikielisyydestä ja puritaanisuu- desta: kielten ja kulttuurien välistä vuo- rovaikutusta ja siitä aiheutuvaa hybridi- syyttä ei tuotu esille ja sitä haluttiin vält- tää. Neuvostoyhteiskunnan nähtiin ra- kentuvan kielellis-etnisten yhteisöjen pohjalta. Yhteisöjen olemassaoloa luon- nollisti ja standardisoi hallinnollisten ja
muiden toimien ohella niille luodut kir- jakielet, joiden oletettiin välittävän tie- toa juuri näistä yhteisöistä ja niiden kult- tuureista. Kieli-ideologia ylläpiti kielten, kielellis-etnisten yhteisöjen ja kulttuuri- en välisiä eroja tai selkeitä rajoja koske- via mielikuvia.
Neuvostoliiton hajoaminen on puolestaan avannut mahdollisuuksia sellaiselle alkuperäiskansatieto- ja -identiteetti diskurssille, joka mahdollis- taa näiden tarkastelun paitsi yhteiskun- nallisella tasolla niin myös henkilökoh- taisena kysymyksenä. Näissä keskuste- luissa alkuperäiskansaidentiteetti näyt- täytyy hybridisenä käyden jatkuvaa neu- vottelua valtakulttuurin kanssa. Näiden välinen neuvottelu heijastuu myös kirjal- lisuuteen ja siinä ilmenevään alkuperäis- kansakielen ja valtakielen väliseen suh- teeseen. Valtaväestön ja -kulttuurin kie- li, venäjä, toimii käyttökielenä erityisesti yhteiskunnallisella tasolla, kun taas alku- peräiskansan oma kieli saa merkityksen- sä suhteessa alkuperäiskansan kulttuu- riin ja tietoon ja toimii näin pikemmin- kin paikallisen ja yksilön oman alkupe- räiskansaidentiteetin rakennusvälinee- nä. 2000-luvun alkuperäiskansakirjalli- suudessa voidaankin nähdä, että kielen merkitys inhimillisen vuoro vaikutuksen välineenä tai esimerkiksi kirjallisuuden pääasiallisena kielenä on jäänyt tois- sijaiseksi. Alku peräiskansakielet ovat
jääneet pelkästään alkuperäiskulttuurin kuvastimeksi.
Läpi katsauksen olemme koettaneet kantaa mukana myös ajatusta siitä, että huolimatta voimakkaista ideologisista käänteistä, venäjän kielen ylivoimaisesta asemasta ja alkuperäiskansakielten mar- ginalisoitumisesta kirjallisuudesta sekä kirjailijoiden teemojen sijoittumises- ta heidän oman kulttuurinsa ja asuina- lueensa piiriin itse tekstit ovat moniää- nisiä ja monipaikkaisia ja monikulttuu- risia. Tämä johtuu siitä, että paikalliset tiedot ja alkuperäiskansatieto rakentu- vat ihmisten vuorovaikutuksessa muu- toinkin kuin omakielisessä kommuni- kaatiossa ja ne heijastuvat kirjallisuuden taustalla olevina maailmankuvina ja ajat- telun tapoina.
LÄHTEET
Alkor (Koškin), Jan Petrovitš & Davydov, I.
D. (toim.) (1932) Materialy I Vserossiiskoi konferentsii po razvitiju jazykov i pismennosti narodov Severa. Moskva, Leningrad: Utšpedgiz.
Arefjev, Aleksandr Leonardovitš (2014) Jazyki korennyh malotšislennyh narodov Severa, Sibiri i Dalnego Vostoka v sisteme obrazovanija: istorija i sovremennost. Moskva: Tsentr sotsialnogo prog- nozirovanija i marketinga.
Bakhtin, Mihail & Holquist, Michael (1981) The Dialogic Imagination: Four Essays. Austin:
University of Texas Press.
Banerjee, Mita (2019) Postcolonialism.
Teoksessa Martina Wagner-Egelhaaf (toim.) Handbook of Autobiography/Autofiction. Berlin:
DeGruyter. 130–135.
Barker, Adele (1993) The divided self: Yuri Rytkheu and contemporary Chukchi literature.
Teoksessa Galya Diment & Yuri Slezkine (toim.)
Between Heaven and Hell. The Myth of Siberia in Russian Culture. New York: St. Martin’s Press, 215–226.
Barmitš, Marija Jakovlena (ei päiväystä) Anton Petrovitš Pyrerka – pervyi nenetski utšenyi. Institut lingvistitšeskih issledovani https://iling.spb.
ru/pdf/liudi/pyrerka_01.html. (Tarkastettu joulukuussa 2018.)
Bhabha, Homi K. (1995) The Location of Culture.
London: Routledge.
Boliachevets, Lilia & Sablin, Ivan (2016) The second and the fourth world: Critique of com- munism and colonialism in contemporary North Asian literature. Ab Imperio 2: 385–425. https://
doi.org/10.1353/imp.2016.0038
Clark, Katerina (1981) The Soviet Novel: History as Ritual. Chicago: The University of Chicago Press.
Etkind, Aleksandr (2011) Internal Colonization:
Russia’s Imperial Experience. Cambridge: Polity.
Forsyth, James (1992) A History of the Peoples of Siberia: Russia’s North Asian Colony 1581–1990.
Cambridge: Cambridge University Press.
Frank, Susi K. (2016) ”Multinational soviet literature”: The project and its post-soviet legacy in Iurii Rytkheu and Gennadi Aigi. Teoksessa Smola Klavdia & Uffelman, Dirk (toim.) Post
colonial Slavic Literatures after Communism. New York: Peter Lang, 191–218.
Golovnev, Andrei & Osherenko, Gail (1999) Siberian Survival: The Nenets and Their Story.
Ithaca, NY: Cornell University Press.
Grant, Bruce (1995) In the Soviet House of Culture: A Century of Perestroikas. Princeton, N.J.:
Princeton University Press.
Grenoble, Lenore (2003) Language Policy in the Soviet Union. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers.
Hirsch, Francine (2005) Empire of Nations:
Ethnographic Knowledge and the Making of the Soviet Union. Ithaca: Cornell University Press.
Hirsch, Francine (2000) Toward an empire of nations: Border-making and the formation of Soviet national identities. The Russian Review 59:
2, 201–226.
Keane, Webb (2003) Public speaking: On Indonesian as the language of the nation. Public Culture 15:3, 503–530.
Kerttula, Anna (2000) Antler on the sea: the Yup’ik and Chukchi of the Russian Far East. Ithaca:
Cornell University Press.
Kuikka, Eeva (2019) Muuttuva eläinsuhde Juri Rytheun tuotannossa. Idäntutkimus 2, 3–18.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.83668.
Lesley, Green J. F. (2008) ”Indigenous Knowledge” and ”Science”: Reframing the debate on knowledge diversity. Archaeologies: Journal of the World Archaeological Congress. 144–163.
https://doi.org/10.1007/s11759-008-9057-9 Ljarskaja, Jelena (2006) ”U nih že vse ne kak u ljudej...” Nekotorye stereotipnye predstavlenija pedagogov Jamalo-Nenetskogo okruga o tundrovikah. Antropoligitšeski forum 5, 242–258.
http://anthropologie.kunstkamera.ru/files/
pdf/005/05_05_liarskaya_k.pdf (Tarkastettu helmikuussa 2020.)
Lukin, Karina (2017) Itse ylläpidetty stereotypia.
Ulkopuolisten mielikuvat 1930-luvun nenetsin- kielisessä kirjallisuudessa. Elore 24:2, 1–19.
https://doi.org/10.30666/elore.76354 Lukin, Karina (2020a) Voice and frames in Soviet Nenets’ auto/biographies. European Journal of Life Writing 9, 70–92. https://doi.org/10.21827/
ejlw.9.36307
Lukin, Karina (2020b) Recategorizing an arctic hero. Entitlement and (un)tellability in a Soviet drama. Ethnologia Fennica 47:1, 33–56. https://
doi.org/10.23991/ef.v47i1.84285 Mihailin, Vadim Jurevitš (2016) Vsesojuzni tuzemets: tšuktša v anekdote i kino. Imalogija i komparavistika, 2(6), 146–154. https://doi.
org/10.17223/24099554/6/10
Moore, David Chioni (2001) Is the post- in post- colonial the post- in post-Soviet? Toward a global postcolonial critique. PMLA 116: 1, 111–128.
O našei žizni (1929) O nаšei žizni: sbornik rаsskаzov, nаpisаnnyh studentаmi Sevfаkа LVI im. A. S. Enukidze i obrаbotаnnyh prep. A.
K. Podgorskoi. http://urn.fi/URN:NBN:fi- fe201604119457 (Tarkastettu marraskuussa 2017.)
Ogryzko, Vjatšeslav (1998) Pisateli i literatory malotšislennyh narodov Severa i Dalnego Vostoka.
Bibliografitšeski spravotšnik. Moskva: Literaturnaja Rossija.
Ogryzko, Vjatšeslav (2003) Tak natšinalis literatura nentsev. Teoksessa Vjatšeslav Ogryzko (toim.) Nenetskaja literatura. Moskva: Literatur- naja Rossija, 3-16.
Podgorskaja, Aleksandra Konstantinova (1929) Predislovie. Teoksessa O nаšei žizni: sbornik rаsskаzov, nаpisаnnyh studentаmi Sevfаkа LVI im. A. S. Enukidze i obrаbotаnnyh prep. A.
K. Podgorskoi. http://urn.fi/URN:NBN:fi- fe201604119457 (Tarkastettu marraskuussa 2017.)
Rogover, Efim Solomonovitš & Kolupaeva Marina Viktorovna (2005) Tvortšestvo Jurija Rytheu. Monografija. Sankt-Peterburg: šaton.
Said, Edward W. (1994) Culture & Imperialism [New ed.] New York: Knopf.
Siegl, Florian & Rieβler, Michael (2015) Uneven steps to literacy. The history of the Dolgan, Forest Enets and Kola Sámi literary languages.
Teoksessa Heiko Marten, Michael Rieβler, Janne Saarikivi, & Reetta Toivanen (toim.) Cultural and Linguistic Minorities in the Russian Federation and the European Union: Comparative Studies on Equality and Diversity. Cham: Springer, 189–230.
Silverstein, Michael (1996) Monoglot ”standard”
in America: Standardization and metaphors of linguistic hegemony. Teoksessa Donald Brenneis
& Ronald K. S. Macaulay (toim.) The Matrix of Language: Contemporary Linguistic Anthropology.
Boulder: Westview, 284–306.
Slezkine, Yuri (1994) Arctic Mirrors: Russia and the Small Peoples of the North. Ithaca: Cornell University Press.
Sokolova, Zoja P. (1990) Narody Severa: prošloe, nastojaščee, buduščee. Sovetskaja etnografija 6, 17–32.
Spivak, Gayatri (1988) Can the subaltern speak?
Teoksessa Cary Nelson & Larry Grossberg (toim.) Marxism and Interpretation of Culture.
Chicago IL: University of Illinois Press, 271–313.
Spivak, Gayatri (1999) A Critique of Postcolonial Reason. Toward A History of the Vanishing Present.
Cambridge: Harvard University Press.
Rytheu, Juri (1973) Metatelnitsa garpuna.
Moskva: Molodaja gvardija.
Rytheu, Juri (1978) Dlja beregov ottšizny dalnoi... Teoksessa Sangi, V. Sijanie severa. Sbornik rasskazov severa. Moskova: Sovetski pisatel, 37–51.
Rytheu, Juri (1991) Putešestvie v molodost ili vremja krasnoi moroški. Moskva: Sovremennik.
Rytheu, Juri (2010) Dorožnyi leksikon. Sankt- Peterburg: Zvezda.
Tereščenko, Natalja Mitrofanova (1990) Nenetski epos: Materialy i issledovanija po samodijskim jazykam. Leningrad: Nauka. Leningr. otdelenie.
Toulouze, Eva (2005) The intellectuals from Russia's peoples of the north: from obedience to resistance. Teoksessa Art Leete & Ülo Valik
(toim.) The Northern Peoples and States: Changing Relationships. Tartu: Tartu University Press, 140–164.
Toulouze, Eva (2004) The beginning of literacy and literature among the Tundra Nenets. Journal de la Société FinnoOugrienne 90, 215–229.
Turoma, Sanna & Waldstein, Maxim (2013) Introduction: Empire and space: Russian and the Soviet Union in focus. Teoksessa Sanna Turoma
& Maxim Waldstein (toim.) Empire De/Centered.
New Spatial Histories of Russia and the Soviet Union. Surrey and Burlington: Ashgate, 1–28.
Vahtin, Nikolai B. (2001) Jazyki narodov Severa v XX veke: Otšerki jazykovogo sdviga. Sankt-Peter- burg: Dmitrij Bulanin.
Vakhtin, Nikolai (2016) ”Proekt Bogoraza”.
Bor’ba za ogon. Antropoligitšeski forum 29, 125–141 http://anthropologie.kunstkamera.
ru/files/pdf/029/vakhtin.pdf (Tarkastettu mar- raskuussa 2017.)
Vilka, Nikolai (1938) Marja. Leningrad:
Gosudarstvennoe izdatelstvo Hudožestvennaja literatura.
Yildiz, Yasemin (2011) Beyond the Mother Tongue: The Postmonolingual Condition. New York: Fordham University Press.
FM Eeva Kuikka on venäjän kielen ja kulttuurin väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsitte- lee venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen kirjallisuutta.
FT Karina Lukin on folkloristiikan dosent- ti Helsingin yliopistossa. Hän on pereh- tynyt nenetsien suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun.
