Keskusteluyhteydestä kiistoihin?
Uniatismin käsite katolis-ortodoksisessa ekumeenisessa keskustelussa 1988–1993
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia Pro gradu-tutkielma Kirkkohistoria Kevät 2021 Miko Eschner
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Miko Eschner Työn nimi – Title
Keskusteluyhteydestä kiistoihin? Uniatismin käsite katolis-ortodoksisessa ekumeenisessa keskustelussa 1988–1993.
Pääaine – Main subject Työnlaji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirkkohistoria Pro gradu -tutkielma x 9.4.2021 54
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää uniatismin käsitteen merkitystä katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välisessä ekumeenisessa keskustelussa vuosina 1988–1993. Tämä tutkimus analysoi Valamon, Freisingin ja Balamandin katolis-ortodoksisia täysistuntoja ja niissä julkaistuja ekumeenisia asiakirjoja. Analyysissa huomioitiin keskustelut katolisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä, joita käytiin ennen täysistuntoja, niiden aikana ja niiden jälkeen samalla aikakaudella. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin uniaattikirkkojen kirkkopoliittista kehitystä katolis-
ortodoksisen ekumeenisen keskustelun yhteydessä. Tutkimuksen metodina käytettiin historiallista käsiteanalyysia. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli se, että uniatismi oli katolis-ortodoksisen uskontodialogia ohjaava kirkkohistoriallinen käsite, joka muokkasi kirkkojen suhteita ja joka taustoitti kirkkojen myöhempää ekumeenista vuoropuhelua.
Tämän tutkimuksen tulos osoittaa, että uniatismin käsite oli keskeisin katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen suhteita ja vuoropuhelua ohjaava teema ja ilmiö vuosina 1988–1993. Venäjän ortodoksisen kirkon erityinen rooli uniaattikysymyksen ratkaisussa johtui siitä, että sille uniaattikirkko oli historiallinen ja konkreettinen haaste, joka mittasi valtiovallan ja kirkon valtasuhteita ja kirkon kykyjä ekumeeniseen yhteistyöhön. Uniatismin käsite koki omia murros- ja siirtymävaiheita katolis-ortodoksisessa ekumeenisessa keskustelussa samoin kuin uniaattikirkko itsenäisenä kirkollisena kokonaisuutena.
Uniatismin käsite ja uniatismi puheenaiheena olivat vielä ennen Valamon täysistuntoa (1988) toissijaisia katolis-ortodoksisessa dialogissa, jolloin kirkkojen päähuomio oli niitä yhdistävissä teologisissa ja kirkko-opillisissa asioissa. Uniatismin käsite samaistettiin yleisesti proselytismiin eli käännyttämiseen. Valamon täysistunnosta alkaen uniatismin käsitteen kokonaismerkitys kasvoi kirkkojen välisessä keskustelussa. Freisingin täysistunnossa (1990) uniatismin käsitteellä oli yhteiskuntapoliittisista ja ekumeenisista syistä ensisijainen asema kirkkojen keskustelussa. Uniatismin käsitteellä oli poleemisempia vaikutuksia molemmille kirkoille mutta paradoksaalisesti se yhtenäisti kirkkojen halun jatkaa dialogia. Balamandin täysistunnossa (1993) uniatismin käsite oli yhä kirkko-opillisesti ristiriitaisia tunteita herättävä, mutta viimeistään silloin kirkot löysivät
yksimielisyyden uniatismiin myöntämällä uniaattikirkolle juridinen oikeus sen olemassaoloon ja tuomitsemalla yhdessä uniatismi kirkkopoliittisena metodina.
Avainsanat – Keywords
katolis-ortodoksinen dialogi, uniatismi, ekumenia, Neuvostoliitto, Ukraina, Valamo, Freising, Balamand
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Miko Eschner Työn nimi – Title
Keskusteluyhteydestä kiistoihin? Uniatismin käsite katolis-ortodoksisessa ekumeenisessa keskustelussa 1988–1993.
Pääaine – Main subject Työnlaji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Church History Pro gradu -tutkielma x 9.4.2021 54
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
This Master’s thesis aimed to investigate the significance of the concept and phenomenon of Uniatism in the relations between the Catholic Church and the Eastern Orthodox Churches in the Catholic-Orthodox ecumenical dialogue during 1988–1993. This thesis analyzed the Catholic- Orthodox sessions of Valaam, Freising and Balamand and the written ecumenical documents released in those particular sessions. It analyzed the conversations between the Catholic Church and the Russian Orthodox Church, which were held before, during and after the ecumenical sessions.
In addition, it observed the church-political development of the Uniate Church within the Catholic-Orthodox ecumenical dialogue. The method is the thesis was historical conceptual analysis. The hypothesis of this Master’s thesis was to show that the concept of Uniatism, as the central church-historical concept and phenomenon, had the key role in shaping the relations between the Churches and which laid foundations to the further ecumenical dialogue.
The result of this research indicates that the concept of Uniatism was the most central theme and phenomenon leading the relations and discussions between the Catholic Church and the Orthodox Churches during 1988–1993. Particularly, the thesis revealed the importance of the acts of the Russian Orthodox Church in resolving the “Uniate question”. To the Russian Orthodox Church, Uniatism was a historical and a concrete challenge, which measured the power relations between the church and state and the church’s abilities to the ecumenical cooperation. The concept of Uniatism faced its own phases of development in the Catholic-Orthodox ecumenical dialogue in the same way as the Uniate Church did as an independent ecclesiastical entity.
Before the Valaam Session (1988) the concept of Uniatism as Uniatism as a subject were secondary in the Catholic–Orthodox dialogue, when the primary focus of the churches was in joint theological and ecclesiastical issues. The concept of Uniatism was identified with proselytism in general.
From the Valaam Session onward the overall significance of the concept of Uniatism grew in the discussions between the churches. In the Freising Session (1990) the concept of Uniatism, due to socio-political and ecumenical reasons, had the primary position in the dialogue between the churches. The concept of Uniatism had more polemic influences on both churches yet, paradoxically, it unified the will of the both churches to continue the dialogue. In the Balamand Session (1993) the concept of Uniatism still caused controversial feelings in the ecclesiastical matter, but by then the churches found the consensus to the Uniatism by granting the Uniate Church the juridical right for its existence and by condemning jointly the Uniatism as a church-political method.
Avainsanat – Keywords
Catholic-Orthodox dialogue, Uniatism, ecumenism, Soviet Union, Ukraine, Valaam, Freising, Balamand
SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimustehtävä, lähteet, metodi ja aiempi tutkimus ... 1
1.2 Uniatismin käsite kirkkohistoriallisena käsitteenä ... 6
1.3 Katolisen kirkon idänpolitiikka ennen 1980-luvun uskontodialogia ... 7
1.4 VOK:n yhteiskunnallinen asema Neuvostoliitossa ja suhde katoliseen kirkkoon ... 9
1.5 Katolis-ortodoksiset kansainväliset teologiset neuvottelut vuosina 1980–1987... 11
2 KATOLIS-ORTODOKSINEN KANSAINVÄLINEN KESKUSTELU UNIATISMISTA 1988–1990 ... 14
2.1 Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhla kiihdyttää keskustelua uniatismista ... 14
2.2 Valamon täysistunto 1988 ... 15
2.3 Vatikaani, Moskova ja uniatismi Valamon jälkeen 1988–1990 ... 18
3 UNIATISMI OPPIKESKUSTELUN KIPUPISTEENÄ: FREISING JA UKRAINA 1990 ... 27
3.1 Kirkkopolitiikan muutokset Ukrainassa ennen Fresingin täysistuntoa ... 27
3.2 Freisingin täysistunto 1990 ... 31
4 UNIATISMI EKUMENIAN KESKIPISTEESSÄ 1991–1993 ... 38
4.1 Uniatismi kasvavana haasteena ... 38
4.2 Kompromissi uniatismiin: Balamandin julistus 1993 ... 40
5 TUTKIMUSTULOKSET ... 45
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 49
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimustehtävä, lähteet, metodi ja aiempi tutkimus
Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää uniatismin merkitystä käsitteenä katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välillä katolis-ortodoksisessa ekumeenisessa keskustelussa vuosina 1988–1993. Ekumeenisella keskustelulla tarkoitetaan kahden kirkkokunnan tai
uskontokunnan välistä yhteydenpitoa ja yhteistä keskustelua uskonnollisista ja opillisista teemoista. Tutkimuksessa keskitytään siihen, miten osapuolet käyttävät uniatismi-käsitettä ekumeenisessa keskustelussa. Olen määritellyt tutkimukseni aikarajaukseksi vuodet 1988–
1993. Tämän perusteluna on uniatismiin liittyvän keskustelun kehitys katolis-ortodoksisen uskontodialogin ohjaajana. Uskontodialogi on ekumeenista keskustelua suppeampi termi, jolla tarkoitetaan uskontokuntien välistä dogmaattista keskustelua jonkin yhteisen
näkökulman saavuttamiseksi.
Tämän tutkimuksen päälähteitä ovat Valamon, Freisingin ja Balamandin täysistuntojen julistukset. Muita lähteitä ovat Venäjän ortodoksisen kirkon oman aikakauslehdenJournal of the Moscow Patriarchate(JMP) julkaisut vuosina 1971–1990, Suomen Ortodoksisten
Pappien Liiton julkaisemanOrtodoksia-vuosikirjan julkaisut katolis-ortodoksisista täysistunnoista vuosina 1982–1990, amerikanukrainalaisenThe Ukrainian Weekly-lehden (TUW) julkaisut vuosina 1988–1990, sekä englanniksi käännetty paavi Johannes Paavali II:n ja Mihail Gorbatšovin välinen arkistoitu keskustelu vuonna 1989. Moskovan patriarkaatin aikakauslehden julkaisut vuosina 1971–1990 ovat tässä tutkimuksessa tärkeää
lähdemateriaalia, ja vuoden 1988–1990 julkaisut ovat muihin verrattuna keskeisimpiä:
aikakauslehti sisältää Moskovan patriarkaatin laitosten virallisia tiedotteita, pappien ja piispojen omia artikkeleita sekä avoimia kirjeitä ja haastatteluja. TUW -lehden julkaisut vuosina 1988–1990 ovat tutkimuksen lähdemateriaalia samoista syistä. Ortodoksia -
vuosikirjan raportit katolis-ortodoksisesta uskontodialogista vuosina 1982–1990 perustuvat Matti Sidoroffin ja Joensuun piispa Ambrosiuksen raportteihin kustakin katolis-
ortodoksisesta täysistunnosta, joita vuosina 1982–1990 järjestettiin yhteensä kuusi. Nämä saatavissa olevat lähteet ovat tässä painettuihin lähteisiin keskittyvässä tutkimuksessa aika- ja lähderajauksen kannalta olennaisimmat.
Tämän tutkimuksen metodina on historiallinen käsiteanalyysi. Käsiteanalyysillä ei ole yhtä tarkkaa määritelmää tai soveltamistapaa, vaan käsiteanalyysiä voidaan soveltaa monin tavoin
kunkin tieteenalan mukaan. Historiatutkimuksessa käsiteanalyysillä voidaan selvittää tietyn käsitteen historiallista arvoa ja sen synnyttämiä historiallisia vaikutuksia. Käsite ei koskaan jähmety tarkoittamaan yhtä ilmiötä tai sisältöä, vaan se voi saada uusia merkityksiä ja konkreettisia muotoja eri lähteissä ja näkökulmissa.1
Historiallista käsiteanalyysia on sovellettu kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa harvoin.
Metodia on sovellettu enemmän yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa. Ulla-Maija Matikainen sovelsi historiallista käsiteanalyysia omassa kulttuuripoliittisessa gradussaan, jossa hän tutki kulttuuripolitiikan käsitteen merkityksiä eri kulttuuri- ja taidelehdissä sekä Helsingin Sanomissa vuosina 1967–1968. Hän ei itse määritellyt kulttuuripolitiikan käsitettä eikä tutkinut sitä, miten kulttuuripolitiikan käsite määriteltiin lähteissä, vaan hän tutki, millaisia merkityksiä käsitteellä oli hänen käyttämissään lähteissä. Hän painotti metodissaan käsitteen merkitysanalyysia ja huomautti, että kulttuuripolitiikan käsitteellä oli lyhyelläkin aikavälillä muuttuvia merkityskytköksiä.2
Tässä tutkimuksessa uniatismi on katolis-ortodoksisen uskontodialogin viitekehykseen asetettu käsite. Se on tiettyyn aikakauteen rajattu kirkkohistoriallinen käsite ja historiallisen käsiteanalyysin kohde. Terminä uniatismi sisältää käsitteet "uniatismi", "uniatismin käsite" ja
"uniaattikysymys", jotka painottavat uniatismin eri piirteitä. Uniatismi itsessään kuvaa kirkkohistoriallista ilmiötä, uniatismin käsitteen voi ymmärtää sisäänrakennetuksi kysymykseksi siitä, mitä uniatismi on, ja uniaattikysymys tarkoittaa uniatismia ja
uniaattikirkkoon liittyvää konkreettista haastekokonaisuutta katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välillä.
Historiallisen käsiteanalyysin soveltaminen tässä tutkimuksessa eroaa Matikaisen gradusta siinä, että tässä ei keskitytä käsitteen merkitykseen sinänsä, vaan käsitteen käyttämiseen ja tulkintaan eri lähteissä: täten uniatismin käsitteen tarkastelu liitetään konkreettisiin
yhteyksiinsä ja historialliseen taustaansa. Lisäksi tämän tutkimuksen aikarajaus on suurempi ja lähteet erityyppisiä. Uniatismin käsite voidaan alkuun tulkita eräänlaiseksi mittariksi, jonka pohjalta voidaan arvioida katolis-ortodoksisen ekumeenisen keskustelun onnistumista tai kehitystä rajatulla aikavälillä. Tämän tutkimuksen taustaoletuksena on, että uniatismi oli katolis-ortodoksista keskustelua ohjaava kirkkohistoriallinen käsite, joka polarisoi kirkkojen suhteita ja joka taustoitti kirkkojen myöhempää ekumeenista vuoropuhelua.
1 Puusa 2008, 36–42; Hyrkkänen 2002, 111–137.
2 Matikainen 2006, 4–13, 109–112.
Uniaattikirkkoja ja uniatismia yleisesti on tutkittu kansainvälisesti monelta eri kannalta.
Joseph Loya on tutkinut katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välistä dialogia ja yhteistyötä. Hän on väittänyt, että katolisen kirkon oli vaikea suhtautua uniaattikirkkoon vakavasti, koska se piti uniaattikirkkoa sillanrakentajana Itä-Euroopan ortodoksisten kirkkojen käännyttämiseen. Uniaattien asema jäi Loyan mukaan täysistuntojenkin jälkeen epäselväksi.3 Yuri Avvakumov on analysoinut uniaattien merkitystä katolis-ortodoksisissa suhteissa ja korostanut uniaattien erityistä merkitystä omana kirkollisena kokonaisuutena.4 Thomas Bremer on tutkinut Ukrainan kansallista ja uskonnollista monimuotoisuutta osana Ukrainan valtionhistoriaa. Hänen mukaansa maan kirkollinen kehitys on ollut usein hyvinkin riippuvainen poliittisista muutoksista.5
Bohdan Bociurkiw on tutkinut Ukrainan uniaattikirkkoon kohdistuvia vainoja. Hän on tutkinut Galitsian kreikkalaiskatolisen kirkon toimintaa toisesta maailmansodasta alkaen.
Omassa tutkimuksessaan Bociurkiw on argumentoinut, että uniaattikirkon tuhoaminen oli osa neuvostovallan tavoitetta levittää neuvostokansallisuuden ideologiaa Ukrainassa
venäläistämällä erityisesti maan läntinen osa. Hän on tuonut esiin myös Puolan roolia uniaattikirkon vainoissa.6 Michal Wawrzonek on tutkinut Ukrainan kirkkojen merkitystä Ukrainan valtionhistoriassa. Hän on erikoistunut valtion ja kirkon suhteisiin Neuvostoliitossa ja uskontojen rooliin neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa. Hänen mukaansa Venäjän
ortodoksikirkon sulautuminen neuvostojärjestelmään palveli valtion etuja, kun se tukahdutti nationalistisia liikkeitä Ukrainassa.7
Aikaisempaa suomalaista tutkimusta ensisijaisesti uniatismista ei tunneta.
Mikko Sidoroff tutki vuonna 2007 katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välisen uskontodialogin kirkko-opillista luonnetta vuosina 1980–1993, jota hän kutsuu ”rakkauden dialogiksi”. Tutkimuksessaan Sidoroff totesi, että katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon välinen dialogi keskittyi erityisesti eukaristiakeskeiseen ekklesiologiaan, jota ortodoksit pitävät ekumeenisena mallina kirkkojen välillä. Toinen keskeinen teema oli paavin primaatti, jonka ymmärtämiseen ja hyväksymiseen molemmat osapuolet etsivät eri keinoja. Sidoroff esitti, että vaikka katolis-ortodoksiset dokumentit ovat vaikeaselkoisia ja tavoitteiltaan
3 Loya 1994, 1–16.
4 Avvakumov 2016, 21–37.
5 Bremer 2016, 3–20.
6 Bociurkiw 1987, 97–108.
7 Wawrzonek 2014, 114–132.
epämääräisiä, katolis-ortodoksinen yhteinen komissio näytti tarjoavan hyvin korkeatasoista mallia kirkkojen teologisen keskustelun onnistumiselle.8
Marita Tuomi tutki samana vuonna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välistä uskontodialogia vuosina 1970–1995 ja niitä poliittisia tekijöitä, jotka vaikuttivat tuon dialogin kehitykseen. Näiden oppikeskusteluiden pääteemana oli rauha, jota Tuomin mukaan perusteltiin sillä, että kylmän sodan suurvaltapoliittiset asetelmat
pakottivat kirkot keskustelemaan aiheesta ja asennoitumaan erityisesti Neuvostoliiton poliittisiin odotuksiin siitäkin huolimatta, että Gorbatšovin uudistuspolitiikka vuodesta 1985 salli joitain vapauksia tämäntyyppisessä uskontodialogissa. Tuomi totesi, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisen uskontodialogin
tuottamissa esitelmissä ja lausunnoissa politiikka nousi jossain määrin esille, mutta keskeistä oli teologinen näkökulma rauhan teemaan. Toisaalta kirkkojen rauhan tavoitteet, joita ei saavutettu täysin yksimielisesti, jäivät syrjään.9
Sidoroffin ja Tuomin tutkimusten teemat linkittyvät omaan tutkimukseeni siten, että niissä, kuten tässä tutkimuksessa, poliittinen kehitys vaikutti kirkko-opillisiin keskusteluihin.
Katolis-ortodoksinen uskontodialogi oli 1980- ja 1990-luvuilla pyrkinyt kirkko-opilliseen yhteisymmärrykseen korostamalla kirkkojen sakramentteja ja niiden yhtäläisyyksiä. Tuomin tutkimus osoittaa, että kirkkojen oppikeskustelut eivät koskaan olleet irrallaan
yhteiskuntapoliittisista asetelmista, joissa kirkot toimivat. Aiemmat kansainväliset
tutkimukset ovat tutkineet Ukrainan uniaattikirkon historiallista, poliittista ja uskonnollista merkitystä usein omana kokonaisuutena ja harvemmin osana ekumenian historiaa eri
painotuksin. On siten kysyttävä, miten uniatismi tai uniatismin käsite muutti katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välistä keskustelua. Oma tutkimukseni keskittyykin selvittämään, millaisia historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia ulottuvuuksia uniatismin käsitteellä oli ja miten se vaikutti katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen väliseen ekumeeniseen keskusteluun vuosina 1988–1993.
Katolinen kirkko ja ortodoksiset kirkot ovat muodostuneet ensimmäisen kristillisen vuosituhannen aikana, jolloin idän ja lännen kirkot erkaantuivat varhaiskirkon vaiheen jälkeen enemmän toisistaan teologisesti ja kirkko-opillisesti. Suuresta skismasta alkaen nämä jakolinjat syvenivät entisestään, ja ne ovat säilyneet huolimatta kirkkojen yhteisistä
julistuksista viimeisten vuosikymmenien aikana. Ukraina toimii näiden suhteiden mittarina,
8 Sidoroff 2007, 6, 8, 31, 55, 61, 65–66.
9 Tuomi 2007, 11–20, 67, 83–84, 88.
sillä idän ja lännen rajamaana tunnetussa valtiossa ovat vuosisatojen ajan toimineet
molemmat kirkot erityisen lähellä toisiaan. Lisäksi Ukrainan kansallisen identiteetin syntyyn ovat vaikuttaneet nämä suuret kirkkokunnat sekä syvät uskonnolliset traditiot.10 Ukraina on juuri erityinen tutkimusalueeksi, koska sillä on monien kirkkojen ja suuren skisman värittämä kirkkohistoria, jolla ei välttämättä ole vastaavia vertailukohteita.
Avaan seuraavaksi uniatismin käsitettä ja sen asiasisältöä tiivistetysti. Kerron sitten lyhyesti katolisen kirkon idänpolitiikasta ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteiskunnallisesta asemasta sekä sen suhteista katoliseen kirkkoon ennen Gorbatšovia. Ensimmäisessä pääluvussa tutkin Valamon täysistunnon ja silloisen katolis-ortodoksisen keskustelun merkitystä. Toinen pääluku käsittelee katolisen kirkon ja Venäjän ortodoksikirkon välisiä neuvotteluja sekä uniaattien asemaa Neuvostoliitossa ja Freisingin täysistuntoa vuonna 1990. Kolmas pääluku käsittelee kirkkojen tilannetta vuosina 1991–1993 ja Balamandin kokousta vuonna 1993.
10 Ks. Sysyn 2001, 19–20.
1.2 Uniatismin käsite kirkkohistoriallisena käsitteenä
Uniatismi voidaan määritellä kirkkopoliittiseksi yritykseksi toteuttaa kirkollinen ykseys sulattamalla itseensä toisen kirkon jäsenten ryhmiä, jotka tuolla hetkellä ovat skismassa, ja joiden sallitaan säilyttää oma liturginen traditio ja tietynasteinen autonomia. Jokainen kirkollinen unioni on tapahtunut eri historiallisissa ja uskonnollisissa olosuhteissa.11 Katolisessa kontekstissa uniatismilla tarkoitetaan kirkkopolitiikkaa, jossa bysanttilaista riitusta noudattava kirkko laatii unionisopimuksen paavinistuimen kanssa siitä, että kyseinen kirkko tunnustaa paavin kirkon ylimmäksi hallinnolliseksi johtajaksi. Siten uniatismi käsite viittaa paavinistuimen ja sopimuksen vahvistaneen kirkon väliseen unioniin. Unionin ja uniatismin käsitteet ovat pääasiassa liittyneet kirkko-opilliseen ymmärrykseen paaviuden asemasta kirkollisen yhteyden ja kristillisen pelastumisen edellytyksenä ja takaajana.
Uniatismi on tulkittu käsitteenä, jossa on tullut ilmi kirkko-opillisia korostuksia kirkollisen yhteyden saavuttamiseksi. Sen olemassaolo on katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välinen jakolinja sille, miten nämä kirkot ymmärtävät kirkollisen yhteyden olevan.12 Katolisessa kirkossa uniatismi hyväksyttiin pitkään kirkkopoliittisena metodina palauttaa kirkollinen yhteys ortodoksisten kirkkojen kanssa. Sen katsottiin olevan ainoa keino palauttaa kirkollinen yhteys, joka oli suuren skisman seurauksena menetetty vuodesta 1054. Uniatismi sai Itä-Euroopassa lähetystyömäisiä korostuksia, joita katolinen kirkko vahvisti Trenton konsiilista (1545–1563) alkaen. Yksi suurimmista Itä-Euroopan kirkoista, joka hyväksyi unionin paavinistuimen kanssa, oli rutenialainen13 ortodoksinen kirkko: se solmi
unionisopimuksen paavinistuimen kanssa ja vahvisti sen Brestin kokouksessa vuonna 1596.
Katoliselle kirkolle ja uniaattikirkon johdolle Brestin sopimus toimi esimerkkinä uniatismista toimivana kirkkopoliittisena metodina. Rooman näkökulmasta kyse oli ”skismaatikkojen”
palauttamisesta kirkon yhteyteen. Unionisopimuksesta seurasi kuitenkin pitkä ja verinen konflikti uniaattien ja ortodoksisten kirkkojen välillä: Ukrainan uniaattikirkko irtautui ortodoksisten kirkkojen yhteydestä niin kirkkohallinnollisesti kuin kanonisesti.14
11 Uniatismi ei ole ollut puhtaasti katolinen kirkkopoliittinen metodi. Myös ortodoksiset kirkot, kuten Bysantin ja Venäjän ortodoksiset kirkot olivat toteuttaneet katolisen uniatismin kaltaisia kirkollisia unioneja
vähemmistökirkkojen kanssa. Ks. Khomych 2006, 229–231.
12 Cleenewerck 2007, 230–233; Jalakh 2014, 174–179.
13 Rutenian käsitteellä on eri aikoina ja eri asiakirjoissa viitattu nykyisten Puolan, Ukrainan ja Tšekin alueisiin.
Katolisissa asiakirjoissa Brestin unionin solminutta kirkkoa alettiin kutsua rutenialaiseksi kirkoksi ja sen jäseniä ruteeneiksi, jotka tuolloin asuivat Puola-Liettuan kuningaskunnassa. Ks. Nichols 2010, 344; Senyk 2011, 235–
238, 278–279, 307–309.
14 Bociurkiw 1987, 107–108; Senyk 2011, 287–309.
Uniaattikirkon jäsenet ovat itse suhtautuneet uniatismin käsitteeseen varsin varauksellisesti, jopa negatiivisesti, koska se antaa kirkon asemasta ja sen omasta traditiosta hyvin rajallisen kuvan. Uniaattien mukaan kirkollinen unioni on ainoastaan osa idän katolisten kirkkojen identiteettiä. Ukrainan uniaattikirkossa uniatismin käsitettä on kritisoitu halventavaksi:
vaikka se kuvaakin Rooman kanssa solmittua unionia, se ei tuo riittävästi esille kirkon omaa teologista ajattelua ja traditiota.15 Katolinen kirkko on Vatikaanin toisesta konsiilista alkaen käyttänyt neutraalimpaa nimitystä ”idän katoliset kirkot”, joka kuvaa moninaisia idän kirkkoja Itä-Euroopassa ja Lähi-idässä.16 Unionin käsite on taas neutraalisempi, tekninen termi, eikä se sinänsä ole merkitykseltään halventava.17
Kun Vatikaanin toinen konsiili uudisti suhteitaan ortodoksisiin kirkkoihin, se korosti samalla kirkollisten traditioiden rikkautta ja niiden tärkeyttä katolisen kirkon sisällä. Tämän konsiili toi ilmi ekumeenisissa dokumenteissaanUnitatis Redintegratio18 jaOrientalium
Ecclesiarum19. Idän katoliset kirkot osallistuivat konsiiliin, jossa heillä oli mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Ortodoksiset kirkot suhtautuivat kuitenkin yhä varauksellisesti siihen, miten katolinen kirkko lähestyisi heitä. Kirkot pidättäytyivät aluksi lähettämästä edustajiaan konsiiliin: Venäjän ortodoksinen kirkko kieltäytyi lähettävänsä edustajiaan konsiiliin, mutta sen edetessä kirkko myöntyi lähettämään kaksi edustajaa sinne.20 1.3 Katolisen kirkon idänpolitiikka ennen 1980-luvun uskontodialogia
Katolisen kirkon idänpolitiikalla tarkoitetaan katolisen kirkon ulkopolitiikkaa
Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, jonka merkitys kasvoi kylmän sodan aikana. Vatikaanin toista konsiilia edeltävänä aikana katolisen kirkon idänpolitiikka oli hankalaa, koska
yhteistyömahdollisuudet neuvostohallinnon kanssa olivat vaihtelevia ja heikkoja. 1900-luvun alun paavit Benedictus XV, Pius XI ja Pius XII kohtasivat alusta alkaen katolisen kirkon ja Neuvostoliiton suhteita leimaavan ongelman: yhteistyö neuvostohallinnon kanssa saattoi
15 Avvakumov 2016, 24–25.
16 Khomych 2006, 214–217.
17 Cleenewerck 2007, 229.
18 Unitatis Redintegratio 1964, 341. ”Tämä pyhä kirkolliskokous kiittää Jumalaa siitä, että katolisen Kirkon lukuisat itäiset jäsenet, jotka vaalivat tätä perintöä ja haluavat omaksua sen yhä puhtaammin ja täydellisemmin, jo elävät täydellisessä ykseydessä lännen perinteen piiriin kuuluvien veljiensä kanssa. Kirkolliskokous julistaa myös, että koko tämä hengellinen ja liturginen, juridinen ja teologinen perinne erilaisine tapoineen ja
tottumuksineen kuuluu Kirkon täydelliseen katolisuuteen ja apostolisuuteen.”
19 Orientalium Ecclesiarum 1964, 357. ” Historia, perinteet ja monet kirkolliset instituutiot todistavat erittäin selvästi, miten suuresti idän kirkot ovat ansioituneet yleismaailmallisen Kirkon suhteen. Siksi pyhä
kirkolliskokous ei ainoastaan osoita tälle kirkolliselle ja hengelliselle perinnölle ansaittua kunnioitusta ja oikeudenmukaista kiitosta, vaan pitää sitä myös järkähtämättömästi Kristuksen yleismaailmallisen Kirkon perintönä.”
20 Jalakh 2014, 62, 65–70.
vaarantaa katolisen kirkon itsenäisyyden Venäjällä, kun taas yhteistyöstä kieltäytyminen saattoi tuhota katolisen kirkon olemassaolon Venäjällä lopullisesti. Maailmansotien aikana Vatikaani pyrki luomaan varovaiset suhteet neuvostohallintoon, joka taas harjoitti
samankaltaista, osittain salaista ulkopolitiikkaa Vatikaania kohtaan. Virallisesti katolinen kirkko oli Neuvostoliitolle ideologisesti ulkoinen vihollinen, joka rinnastettiin imperialismiin ja toisen maailmansodan aikana fasismiin. Paavi Pius XII:n ajan päättyessä vuonna 1958 katolinen kirkko ja Neuvostoliitto olivat toistensa arkkivihollisia, mitä korostettiin molempien osapuolten harjoittamassa aikalaispropagandassa.21
Vatikaanin toisesta konsiilista alkaen katolinen kirkko omaksui pastoraalisempia ja globaalisempia piirteitä omaan idänpolitiikkansa, joita sekä paavit Johannes XXIII että Paavali VI sovelsivat. Seuraava paavi Johannes Paavali II (1978–2005) lähti muuttamaan kirkkoa pastoraalisemmaksi instituutioksi konsiilin uudistuksien pohjalta. Samalla hän edisti katolisen kirkon asemaa kansainvälisessä politiikassa. Paavin ensimmäinen merkittävä ulkopoliittinen ele oli kehittää Vatikaanin ja Itä-Euroopan kommunististen maiden välisiä suhteita. Toinen tärkeä ele oli edistää idän ja lännen välisten jännitteiden lieventämistä sekä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisiä suhteita.22 Paavi pyrki Vatikaanin idänpolitiikassa toisenlaisiin keinoihin kuin edeltäjänsä, sillä hän keskittyi alusta alkaen kehittämään idänpolitiikkaa pastoraalisemmaksi ja dialogimuotoisemmaksi. Hän piti silti kommunismia katolisen uskon vihollisena. Paavi kritisoi ankarasti marxistista talous- ja
yhteiskuntapolitiikkaa, ja tämä kritiikki kohdistui sekä Itä-Euroopan kommunistihallituksiin että eräisiin kansainvälisiin liikkeisiin, kuten vapautuksen teologiaan, jonka edustajat olivat omaksuneet kommunistisia käsityksiä. Myös hänen näkyvä kritiikkinsä itäblokin
ihmisoikeusongelmia kohtaan ärsytti Neuvostoliittoa.23
Paavi Johannes Paavali II kohtasi hyvin voimakkaita kansallis-uskonnollisia ongelmia Itä- Euroopan kirkoissa ateistisen järjestelmän sisällä. Hän pyrki kumoamaan neuvostohallinnon epäluuloja puolalaisen paavin intressejä kohtaan korostamalla keskinäisen yhteistyön
tärkeyttä. Tämäntyyppinen diplomatia sai paavin tekemään paaviutensa alussa myöhemmin ristiriitaisiksi tulkittuja kirkkopoliittisia päätöksiä.24 Paavi tunsi kuitenkin Itä-Eurooppaa edeltäjiään paremmin niin, että hänellä oli paremmat edellytykset toteuttaa kirkon uudet ekumeeniset tavoitteet alueella ortodoksisten kirkkojen kanssa. 1980–luvun alun
21 Dunn 1982, 248–250.
22 Coppa 2008, 185–186, 188–189.
23 Stehle 1981, 375–388; Coppa 2008, 187–190.
24 Stehle 1981, 380–383.
muutoksienkin aikana vanhat jännitteet katolisen kirkon ja neuvostohallinnon välillä säilyivät.25
1.4 VOK:n yhteiskunnallinen asema Neuvostoliitossa ja suhde katoliseen kirkkoon Neuvostoliiton uskontolainsäädäntö ei teknisesti tunnustanut Venäjän ortodoksisen kirkon olemassaoloa hierarkkisena instituutiona: se tunnusti vain uskonnolliset yhteisöt mutta ei korkeampia hallinnollisia kirkkokuntia. Valtio ja kirkko oli virallisesti erotettu toisistaan, mutta todellisuudessa näiden suhde oli 1980–luvulle tultaessa monimutkainen. Jo Leninin aikana (1917–1924) toteutettu kirkon ja valtion erottaminen heikensi ortodoksisen kirkon asemaa, ja ennen toista maailmansotaa kirkko oli melkein tuhottu. Suuren isänmaallisen sodan seurauksena Stalin (de facto 1924–1953) salli Venäjän ortodoksisen kirkon toiminnan rajoitetusti. Hruštšov (1953–1964) harjoitti aluksi uskontovastaista politiikkaa sulkemalla kirkkoja, mutta tuo politiikka laantui myöhemmin. 1970– ja 80–luvuilla kirkon ja valtion suhteet perustuivat siihen, että Venäjän ortodoksisen kirkon toiminta oli käytännössä valtiojohtoista: valtiolla oli suuret valtuudet valvoa ja hallita kirkon ja seurakuntien toimintaa.26
Niin kirkon kuin muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintaa valvoi maan hallituksen perustama Uskontoasioiden neuvosto. Venäjän ortodoksisen kirkon johto oli vaihtelevan mutta perusluonteeltaan tiukan uskontopolitiikan ja valvonnan takia ahtaalla, kun se pyrki ylläpitämään kirkollista järjestystä ja suhteitaan ulkomaihin ja muihin kirkkoihin.
Käytännössä kirkolla ei ollut varsinaista poliittista päätösvaltaa asioissaan, ja ennen 1980–
luvun puoliväliä sen pääasiallinen tavoite oli ainoastaan kirkon olemassaolon turvaaminen.
Tästä syystä kirkko turvautui vahvasti perinteisiin sen sijaan, että se olisi päättänyt uudistua:
uudistuessaan kirkko olisi saattanut vaikuttaa valtiojohdolle suuremmalta uhalta. Perinteisiin turvautuen kirkon johto ylläpiti valtiomyönteistä passiivis-konservatiivista linjaa, jota
toisinaan arvosteltiin kirkon sisällä ja Neuvostoliiton ulkopuolella.27
Venäjän ortodoksinen kirkko oli historiallisista syistä epäluuloinen katolista kirkkoa kohtaan, ja siksi kirkkojen välinen kommunikaatio oli varovaista. On toisaalta vaikeaa arvioida, millaisia kahdenvälisiä keskusteluja kirkot kävivät ennen 1980-luvun puoliväliä, tai miten paljon Venäjän ortodoksisen kirkon yhteiskunnallinen asema vaikutti näihin keskusteluihin.
Tarkallakin haulla lähdemateriaalia näistä tapaamisista on niukasti. JMP:n julkaisut vuosina
25 Dunn 1982, 247–255.
26 Laitila 1988, 72–74.
27 Ellis 1986, 250–284.
1971–1987 katolis-ortodoksisista keskusteluista ja kirkkojen kahdenvälisistä istunnoista, tapaamisista ja puheista antavat ymmärtää, että kirkot suhtautuivat toisiinsa melko kunnioittaen. Näissä tapaamisissa ja keskusteluissa kirkot keskustelivat pääasiassa teologisista ja yhteiskunnallisista teemoista. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirkoilla ollut erimielisyyksiä tai vastakkainasettelua.28
Vaikka joitain yhteistyöeleitä kirkkojen välillä yritettiin siis tehdä ennen 1980-luvun
puoliväliä, Venäjän ortodoksisen kirkon ennakkoluulot katolista kirkkoa kohtaan säilyivät. Se asennoitui erityisen vihamielisesti Ukrainan uniaattikirkkoa vastaan, jonka se tulkitsi olevan katolisen kolonialismin muoto ja este Venäjän ortodoksisen kirkon leviämiselle länteen.
Toisen maailmansodan jälkeen neuvostohallinnon uskontopolitiikka katolista kirkkoa
kohtaan oli aggressiivista: Stalin pyrki eliminoimaan katolisen kirkon Neuvostoliitosta ja sen etupiirialueeltaan.29 Samalla tavoitteena oli tuhota Ukrainan länsiosassa vielä sodan
päättyessä toimineet separatistiliikkeet. Lvovissa järjestettiin 8.–10.3.1946 paikallinen kirkolliskokous, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko julisti Länsi-Ukrainan uniaatit
”mitätöineen vuoden 1596 unionin Rooman kanssa ja palanneen Venäjän ortodoksisen kirkon yhteyteen”30. Tämä niin sanottu Lvovin pseudosynodi oli todellisuudessa Stalinin määräämä ja sen tavoitteena oli eliminoida uniaattikirkko ja siten, Stalinin näkökulmasta, tukahduttaa ukrainalainen separatismi ja katolinen kirkko. Lvovin pseudokonsiili julisti uniaattikirkon laittomaksi ja se painui maan alle vuosikymmeniksi. Ennen Gorbatšovia uniaattikirkolla ei ollut laillista asemaa eikä uniaateilla ollut laillisia oikeuksia. Venäjän ortodoksinen kirkko pysyi pitkään kannassaan siitä, että Lvovin päätökset olivat kanonisia eikä se siten suostunut tunnustamaan laittomaksi julistettua uniaattikirkkoa, joka taas ei tunnustanut Lvovin
päätöksiä.31
Mihail Gorbatšov nimitettiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi ja Neuvostoliiton johtajaksi vuonna 1985. Noustuaan valtaan hän aloitti uudistuspolitiikan, jota kuvattiin ikonisin termeinperestroikajaglasnost. Perestroika oli Gorbatšovin talouspoliittinen ohjelma, jolla pyrittiin uudistamaan valtiontaloutta ja minimoimaan sen kustannuksia, joita sillä oli jatkuvan asevarustelun seurauksena kasvanut. Glasnost, jolla pyrittiin lisäämään poliittista avoimuutta, oli pohjimmiltaan perestroikan metodi. Gorbatšov pysyi aluksi
28 Ks. JMP 1971–1987.
29 Ks. Plokhy 2001, 59–62.
30 Avvakumov 2016, 27. At a staged church council (a “pseudo council”) in the city of L’viv in 1946, it was declared that the UGCC renounced the union with Rome of 1596 and joined the Russian Orthodox Church (ROC).
31 Avvakumov 2016, 26–27; Bociurkiw 1987, 102–103.
edeltäjiensä uskontopoliittisessa linjassa: perestroika ja glasnost eivät ottaneet uskontoa erityisesti huomioon, vaikka kommunistipuolueella olikin jatkuva tarve puuttua siihen.
Uudella politiikalla oli kuitenkin selkeä vaikutus ortodoksikirkkoon: se salli Venäjän ortodoksiselle kirkolle vähitellen enemmän itsenäisiä toimintamahdollisuuksia neuvostoyhteiskunnassa. Tähän vaikuttivat ennen kaikkea Gorbatšovin ja Venäjän
ortodoksisen kirkon yhtenevät näkemykset yhteiskunnan kansallisesta identiteetistä ja sen rakentamisesta.32 Sen sijaan perestroikan varhaisia vaikutuksia kirkon harjoittamaan uskontodialogiin on vaikea arvioida. Poliittinen ja uskonnollinen avoimuus eivät näkyneet ainakaan suoraan kirkon aikalaisjulkaisuissa. Koska poliittiset uudistukset toteutuivat Neuvostoliitossa vielä hitaasti, voi olettaa, että Venäjän ortodoksinen kirkko pidättäytyi vahvoista kannanotoista toimiessaan valtion tukena.
1.5 Katolis-ortodoksiset kansainväliset teologiset neuvottelut vuosina 1980–1987 Katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välinen uskontodialogi 1980-luvulla alkoi virallisesti Patmoksella ja Rhodoksella 29.5.–4.6.1980. Tuo kokous oli katolis-ortodoksisen yhteisen teologisen komission järjestämä ja se oli ensimmäinen täysistunto, jonka
perimmäiseksi tavoitteeksi julistettiin kirkkojen välinen yhteyden palauttaminen.
Oppikeskustelujen teemoiksi valittiin siksi kirkkoja yhdistävät tekijät: sakramentit. Näitä koskevien asiakirjojen laatimista varten luotiin sekä katolisia että ortodoksisia työryhmiä, jotka vastaisivat yhteiselle koordinaatiokomitealle. Lisäksi ensimmäisessä täysistunnossa määriteltiin tulevan uskontodialogin toimintaperiaatteet. Seuraavat katolis-ortodoksiset täysistunnot järjestettiin Münchenissä 30.6.–6.7.1982, Kreetalla 30.5.–8.6.1984 ja Barissa 29.5.–7.6.1986, jossa järjestettiin erillinen täydennyskokous 9.–16.6.1987, joiden teemoina olivat eukaristia, usko ja kirkollisen yhteyden toteutuminen. Näitä täysistuntoja varjostivat kuitenkin uniatismi, joka kokousten edetessä vaikeutti katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välistä yhteistyötä.33
Münchenin täysistunnon tavoitteena oli keskustella Rhodoksella sovitusta teemasta ”Kirkon ja eukaristian mysteerio Pyhän Kolminaisuuden mysteerion valossa”, joista työryhmät olivat laatineet asiakirjaluonnoksen. Siinä keskityttiin kuitenkin enemmän kokouksien
menettelytapojen organisointiin sekä toisaalta uskontodialogin keskeisimpiin ongelmiin, joita
32 Laitila 1988, 71.
33 Sidoroff 1980, 121–131.
käsiteltäisiin myöhemmissä täysistunnoissa. Näitä keskeisiä ongelmia olivat piispanviran määrittely katolis-ortodoksisessa kontekstissa, paaviuden ymmärtäminen ja filioque-kiista.34 Kreetan täysistunnossa oli tarkoitus käsitellä Münchenissä sovittua teemaa ”Usko,
sakramentit ja kirkon ykseys”. Keskustelu teemaa käsittelevästä asiakirjaluonnoksesta jäi kuitenkin vähäiseksi, koska eräät käytännölliset ongelmat nousivat komission työskentelyssä esille. Tuolloin katolista kirkkoa syytettiin proselytismin harjoittamisesta niiden alueilla dialogin keinoin. Proselytismi uskonnollisessa kontekstissa tarkoittaa käännyttämistä yhdestä uskosta toiseen, josta ortodoksiset kirkot toisinaan syyttivät katolista kirkkoa. Ne ortodoksiset kirkot, joita ei Jerusalemin patriarkaattia lukuun ottamatta mainittu ja jotka esittivät
syytöksensä, esittivät ne keskustelussa eikä niinkään itse asiakirjassa, johon ei ehdotettu suuria muutoksia. Koska asiakirjan viimeistely jumittui kuitenkin edellä mainittuihin kiistoihin, sitä ei ehditty saada kokoukseen määräajassa ja sen lopullinen valmistelu luovutettiin koordinaatiokomission tehtäväksi. Asiakirjaa käsiteltäisiin laajemmin seuraavassa täysistunnossa. Kreetassa ei vielä tarkennettu, oliko kyse erityisesti uniaattikirkoista vai proselytismistä yleensä.35
Barin täysistunnon tavoitteena oli jatkaa Kreetan täysistunnon teemaa ja sitä koskevaa asiakirjaluonnosta. Kokousta varjostivat jo silloiset kirkkopoliittiset kiistat, joiden takia eräät ortodoksiset kirkot olivat ilmoittaneet jäävänsä pois kokouksesta. Keskeisin kiista oli tuolloin kiista Makedonian kirkosta, minkä takia Kreikan, Serbian ja Kyproksen ortodoksiset kirkot olivat jääneet pois kokouksesta. Jerusalemin patriarkaatti taas ei osallistunut kokoukseen, koska se syytti katolista kirkkoa proselytismin harjoittamisesta sen omalla alueella.36 Myös Venäjän ja Georgian ortodoksiset kirkot olivat vetäytyneet kokouksesta ”teknisistä syistä”.
Barin istunnot keskittyivätkin näiden kirkkopoliittisten ongelmien ratkaisemiseen. Itse asiakirjaluonnos vaati vielä joitain korjauksia, mutta se onnistuttiin lopulta julkaisemaan; sen aiheena oli Münchenin kokouksen teema eli ”Usko, sakramentit ja kirkon ykseys”.37
Vaikka molempia osapuolia koskeneet kirkkopoliittiset ongelmat olivat lieventyneet, osa niistä vaikeutti keskustelua. Tällä kertaa uniatismi nousi entistä keskeisemmäksi haasteeksi, mikä tuli ilmi Barin täysistunnon jälkeisessä täydennyskokouksessa. Dialogin jatkamista varten uusi työryhmä asetettiin tutkimaan uniaattikysymystä eli kysymystä uniaattikirkon
34 Sidoroff 1982, 129–132, 152.
35 Sidoroff 1984, 143–148.
36 Sidoroff 1986, 146–148.
37 Sidoroff 1986, 143–151.
asemasta molempien kirkkojen välillä. Seuraava täysistunto päätettiin Suomen ortodoksisen kirkon toivomuksesta järjestää Valamossa.38
38 Sidoroff 1987, 132–140.
2 KATOLIS-ORTODOKSINEN KANSAINVÄLINEN KESKUSTELU UNIATISMISTA 1988–1990
2.1 Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhla kiihdyttää keskustelua uniatismista
Paavi Johannes Paavali II ilmoitti vuonna 1987 haluavansa vierailla Neuvostoliitossa Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlan kunniaksi. Hän tähdensi haluavansa tehdä pastoraalisen matkan Liettuaan ja Ukrainaan, mihin neuvostohallitus ja Venäjän ortodoksikirkon edustajat suhtautuivat varautuneesti. Vuoden 1988 alussa Vatikaani ja Venäjän ortodoksinen kirkko olivat keskustelleet tulevan juhlan merkityksestä kirkkojen välillä, jolloin ilmapiiri lienee kirkkojen välillä edenneen parempaan suuntaan. Vatikaani ilmoittikin 22. maaliskuuta 1988 lähettävänsä delegaation Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlaan. Paavi kuitenkin kieltäytyi osallistumasta henkilökohtaisesti juhlaan. Kardinaali Willebrandsin mukaan paaville ei ollut nyt soveliasta matkustaa maahan, koska neuvostoviranomaiset olivat aiemmin evänneet paavin toivomukset pastoraalisiin matkoihin ja koska paavi oli kommentoinut Ukrainan uniaattien huonoa tilannetta Neuvostoliitossa.39
Venäjän ortodoksikirkko aloitti historiallisen Venäjän kasteen tuhatvuotisjuhlan 4. kesäkuuta 1988. Juhla ei ollut ainoastaan uskonnollisesti merkittävä vaan se kuvasi valtion ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisten suhteiden vahvistumista. Perestroikan ansiosta kirkko, joka yleensä pyrki tukemaan valtiota taatakseen oman olemassaolonsa, sai suuremman roolin yhteiskunnallisissa ja kansallisissa kysymyksissä. Seuraavana päivänä noin 200 ihmistä protestoi Kiovassa vaatiakseen Ukrainan uniaattikirkon laillistamista. Ulkoukrainalaisten mielestä juhla, jossa juhlittiin slaavilaisten kansojen kääntymistä kristinuskoon, korosti liikaa Venäjän ortodoksikirkon tulkintaa historiallisesta tapahtumasta, ja näin sivuutettiin laittoman uniaattikirkon asema ja olemassaolo.40
Perestroikan kääntöpuolena Venäjän ortodoksiselle kirkolle oli nyt uniaattikirkon ja
ulkoukrainalaisten voimistunut kritiikki Moskovan patriarkaattia kohtaan. Ulkoukrainalaiset olivat järjestäneet omia tuhatvuotisjuhlia Neuvostoliiton ulkopuolella ja he toivat
ukrainalaisia näkemyksiä Venäjän kasteen merkityksestä itäslaavilaisille kansoille. Ukrainan uniaatit olivat varhainen esimerkki siitä, miten Venäjän ortodoksinen kirkko suhtautui sen
39 Pope’s Speech. TUW 2/1988, 1; Vatican delegation, not pope, to travel to USSR. TUW 14/1988, 1.
40 Nahaylo 1988, 1, 14; Sorokowski 1988, 5, 13.
lähellä oleviin uskonnollisiin vähemmistöihin ja miten se koki nämä uhaksi.41 Uniatismi oli sekä neuvostohallitukselle että Venäjän ortodoksiselle kirkolle poliittinen ja uskonnollinen haaste: uniaattien asema herätti arvostelua valtion uskontopolitiikkaa kohtaan, kun taas se kyseenalaisti Moskovan patriarkaatin perustelut omia Kiovan Venäjän hengellinen perintö.42 Vatikaani ilmoitti, että uniaattikysymys on ajankohtainen haaste katolisen kirkon ja Venäjän ortodoksikirkon väleille ja se asettui julkisesti tukemaan vainottuja uniaatteja.43
2.2 Valamon täysistunto 1988
Venäjän tuhatvuotiskasteen juhlan aikoihin valmisteltiin seuraavaa katolis-ortodoksista täysistuntoa. Katolis-ortodoksinen uskontodialogi jatkui edellisissä täysistunnoissa sovitusti Uudessa-Valamossa 19.–27.6.1988. Kokouksen teemana oli pappeuden sakramentti osana kirkon sakramentaalista luonnetta.
Osanottajien määrä ja koko osantoton kokoonpano ei muuttunut paljoakaan edellisestä kokouskerrasta: ainoastaan Venäjän ortodoksisen kirkon edustaja oli vaihtunut. Kirkkoa edusti tällä kertaa kokouksessa professori Liveri Voronov, joka toimi tuolloin opettajana Leningradin hengellisessä seminaarissa. Lisäksi Georgian kirkon edustajat osallistuivat Valamon kokoukseen. Komission ortodoksisista jäsenistä olivat poissa Aleksandrian patriarkaatin toinen edustaja sekä Antiokian patriarkaatin ja Serbian ortodoksisen kirkon edustajat. Ortodoksisena puheenjohtajana toimi Australian arkkipiispa Stylianos. Katolisten jäsenien kokoonpanossa ei sen sijaan tapahtunut muutoksia. Katolisena puheenjohtajana toimi edellisissäkin täysistuntoja johtanut kardinaali Willebrands.
Edustajia koskevista muutoksista huolimatta Valamon kokous eteni hyvin: kirkkojen yhteistyö kokouksen aikana oli aiemmista kokouksista poiketen suhteellisen onnistunutta.
Taustalla vaikutti Venäjän ortodoksisen kirkon tuhatvuotisjuhla, johon useat ortodoksiset kirkot olivat ennen Valamon kokousta osallistuneet. Tuhatvuotisjuhlan vietto oli liennyttänyt neuvotteluilmapiiriä kirkkojen välillä eikä kokouksessa noussut neuvotteluilmapiiriä
vaarantavia ongelmia.
Varsinainen työskentely alkoi 20.6. avajaisistunnolla, johon osallistui muitakin kirkkoja ja järjestöjä, muun muassa Suomen ekumeeninen neuvosto ja Suomen evankelis-luterilaisen
41 Ellis 1996, 11–12, 15–22, 28–32; Laitila 1988, 76–77; Nichols 2010, 338.
42 Nahaylo 1988, 14. Clearly, the campaign of the Ukrainian Catholics for legalization and the resonance it is finding at such a sensitive time both inside and outside the USSR, is a source of considerable embarrassment and irritation for both the Moscow Patriarchate and the Kremlin.
43 Nahaylo 1988, 1, 14.
kirkon paikallinen hiippakunta. Kuten aiemmissa kokouksissa, Valamon
täysistunnonlähtökohtana oli löytää katolista kirkkoa ja ortodoksisia kirkkoja yhdistävät tekijät. Osapuolet olivat yksipuolisia siitä, että nämä jakavat pappeuden sakramentin yhteisen perustan. Keskustelu pappeuden sakramentista kirkkojen välillä muotoutui vähitellen
keskusteluksi kirkkojen kirkko-opillisista ja kanonisista eroista ja kysymyksistä, joista päätettiin, että nuo aiheet olisivat seuraavan kokouksen pääteemoja.44
Valamossa katolis-ortodoksinen komissio julkaisi yhteisen teologisen asiakirjan, joka oli otsikoituPappeuden sakramentti kirkon sakramentaalisessa rakenteessa ottaen erityisesti huomioon apostolisen seuraannon merkityksen Jumalan kansan pyhittämisen ja ykseyden kannalta.45 Asiakirjassa keskityttiin ensisijaisesti pappeuden sakramentin lähtökohtiin, sisältöön ja sen merkitykseen palveluvirkana kirkon sisällä osana Jumalan
pelastussuunnitelmaa. Siinä käsiteltiin eukaristian merkitystä paikalliskirkon uskonelämässä ja erityisesti piispan merkitystä paikalliskirkossa ja piispojen yhteistyön merkitystä.
Valamon julistuksessa kerrottiin alustavasti kirkkojen yhteisymmärrystä diakonin, papin ja piispan tehtävistä. Nämä virat olivat olennaisia eukaristian vietossa, evankeliumin
julistamisessa ja kirkon yhtenäisyyden toteuttamisessa.46 Asiakirjassa pohdittiin seuraavaksi apostolista suksessiota ja sen ymmärtämistä kirkkojen sisällä. Kirkot olivat olleet erimielisiä apostolisen suksession sisällöstä ja piispojen auktoriteetista. Tähän liittyi erityisesti paavin eli
”Pietarin istuimen” asema, jota on tulkittu ortodoksisissa kirkoissa eri tavalla kuin katolisessa kirkossa.
Kuten olemme julistaneet jo Münchenin asiakirjassa, ”apostolinen suksessio”
merkitsee enemmän kuin vain vallan siirtämistä. Se merkitsee jatkumoa kirkossa, joka todistaa apostolista uskoa muiden sen tunnustavien kirkkojen kanssa. ”Piispanistuin on tärkeässä asemassa piispan asettamisessa kirkollisen apostolisuuden keskelle.” (München 1982, II, 4). Tarkemmin ilmaisten, termiä
44 Sidoroff & Ambrosius 1988, 78–80.
45 http://www.christianunity.va/content/unitacristiani/it/dialoghi/sezione-orientale/chiese-ortodosse-di- tradizione-bizantina/commissione-mista-internazionale-per-il-dialogo-teologico-tra-la/documenti-di- dialogo/1988-documento-di-valamo---il-sacramento-dellordine-nella-strutt/testo-in-inglese.html. Eng. The Sacrament of Order in the Sacramental Structure of the Church with Particular Reference to the Importance of Apostolic Succession for the Sanctification and Unity of the People of God.
46 Just as the apostles gathered together the first communities, by proclaiming Christ, by celebration the eucharist, by leading the baptized towards growing communion with Christ and with each other, so the bishop, established by the same Spirit, continues to preach the same Gospel, to preside at the same eucharist, to serve the unity and sanctification of the same community. He is thus the icon of Christ the servant among his brethren.
Because it is at the eucharist that the Church manifests its fullness, it is equally in the presiding at the eucharist that the role of the bishop and of the priest appears in its full light.
”piispanistuin” käytetään tässä kuvaamaan piispan läsnäoloa jokaisessa paikalliskirkossa.47
Ekumeenisissa konsiileissa, jotka Pyhä Henki on kutsunut kriisiaikana, kirkon piispat, joilla on ylin päätösvalta, päättivät yhdessä uskonopista ja laativat kaanoneita apostolisen tradition tueksi niissä historiallisissa olosuhteissa, jotka uhkasivat suoraan Jumalan kansan uskoa, yhtenäisyyttä ja pyhittävää työtä. Ne asettivat kirkon koko olemassaolon vaaraan sekä sen uskollisuuden sen
perustajaa, Jeesusta Kristusta kohtaan. Ottaen huomioon juuri tämän näkökulman paikalliskirkkojen välisestä yhteydestä, kysymys primaatista kirkon sisällä, erityisesti kysymys paavin primaatista jakaa meitä syvästi.
Keskustelemme tästä aiheesta tulevaisuudessa.48
Edellä siteeratuissa kappaleissa uniatismi liitettiin paaviuteen sen perusteella, että katolisessa kirkollisessa unionissa juuri paavi tunnustetaan kirkon ylimmäksi pääksi. Ortodoksiset kirkot olivat yleensä korostaneet piispojen välistä kollektiivista yhteistyötä uskon ja hallinnon asioissa. Nämä kirkko-opilliset erimielisyydet näkyivät edellisissä kappaleissa, joissa kirkkojen yhteistyö ja yhteinen apostolinen usko asetettiin paavin primaattia
ensisijaisimmaksi.
Valamon asiakirjan päämääränä oli ilmaista katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen välinen yhteisymmärrys papiston ja piispojen merkityksestä sakramenttien vietossa ja kirkon historiassa. Valamon täysistunnossa kysymys uniatismista oli läsnä, kuten edellisissäkin täysistunnoissa. Valamon asiakirjassa aihetta ei kuitenkaan käsitelty suoraan: asiakirja ei varsinaisesti kertonut mitään uniaateista, vaan sen sijaan osapuolet päättivät asettaa
uniaattikysymyksen tulevaisuuteen. Tämä tuli ilmi julistuksen loppusanoista: kysymys paavin asemasta kirkkojen välillä linkittyi täysistuntoa taustoittaneeseen uniaattikysymykseen, joka ei muuten tule sinänsä ilmi itse asiakirjassa.
47 According to what we have already said in the Munich Document, "apostolic succession", therefore, means something more than a mere transmission of powers. It is succession in a Church which witnesses to the apostolic faith, in communion with the other Churches, witnesses of the same apostolic faith. The "sees (cathedra) plays an important role in inserting the bishop into the heart of ecclesial apostolicity" (Munich Document, II, 4). More precisely, the term "cathedra" is used here in the sense of the presence of the bishop in each local Church.
48 In ecumenical councils, convened in the Holy Spirit at times of crisis, bishops of the Church, with supreme authority, decided together about the faith and issued canons to affirm the Tradition of the apostles in historic circumstances which directly threatened the faith, unity and sanctifying work of the whole people of God, and put at risk the very existence of the Church and its fidelity to its Founder, Jesus Christ. It is in this perspective of communion among local Churches that the question could be addressed of primacy in the Church in general and, in particular, the primacy of the bishop of Rome, a question which constitutes a serious divergence among us and which will be discussed in the future.
Kirkot olivat sopineet, että seuraava täysistunto järjestettäisiin kesällä 1990 Freisingin kaupungissa. Sen isäntänä toimisi katolis-ortodoksisen komission jäsenenä toiminut Münchenin ja Freisingin arkkipiispa, kardinaali Wetter. Kuten Valamossa oli jo sovittu, seuraavan täysistunnon pääteemaksi valittiin kirkkojen kirkko-opilliset ja kanoniset erot ja niihin liittyvät kysymykset. Samassa kokouksessa päätettiin käsitellä uniatismia heti siinä vaiheessa, kun sitä tutkiva alakomissio olisi julkaissut esityksiä, tai ainakin yhteisen mietinnön aiheesta tulevan Freisingin kokouksen aikoihin. Tämä alakomissio perustettiin Barin täydennyskokouksessa edellisenä vuonna ja Valamossa sille nimettiin sen jäsenet.
Lisäksi se tulisi toimimaan kardinaali Willebrandsin ja arkkipiispa Stylianoksen johdolla.
Alakomissio piti ensimmäisen kokouksensa juuri Valamossa ja sille annettiin tehtäväksi analysoida ajankohtaiseksi nouseva uniaattikysymys.49
2.3 Vatikaani, Moskova ja uniatismi Valamon jälkeen 1988–1990
Kiovan ja Galitsian metropoliitta Filaret, joka tuolloin oli Ukrainassa toimivan Venäjän ortodoksikirkon johtava piispa, väitti Moscow Newsin järjestämässä haastattelussa, että uniaattien äänekäs vähemmistö vaati heidän kirkkonsa aseman laillistamista separatistisista syistä: hänen mukaansa uniaattien päätavoitteena oli luoda nationalistinen ja siten
neuvostovastainen kirkko.50 Filaret varoitti, että uniaattikirkon aseman laillistaminen johtaisi konfliktiin uniaattien ja ortodoksien välillä.51
Venäjän ortodoksinen kirkko julkaisi metropoliitta Filaretin kirjoittaman asiakirjan
Moskovan patriarkaatin perustamisen 400-vuotisjuhlan kunniaksi 12. lokakuuta 1989.52 Siinä Filaret pohti sekä juhlan että kyseisen historiallisen tapahtuman merkitystä. Filaret kertoi asiakirjassa lyhyesti patriarkaatin historiasta ja sen vaikutuksesta Venäjän historiaan. Hän kertoi johdannoksi 1600-luvun historiallisia tapahtumia, eikä hän siinä antanut kovin ruusuista kuvaa katolisesta kirkosta.
1600-luvun alussa katolinen kirkko aloitti uskonnollisen laajentumiskampanjan ortodoksisia ruseja vastaan – sen tavoitteena oli alistaa venäläiset sekä
49 Sidoroff & Ambrosius 1988, 80, 83–84.
50 Their main objective is to set up a national Church in contrast to the Orthodox one. Nationalistic elements have been trying to use the Uniate Church to estrange Ukrainians from Russians, their half-brothers. Leaders of the Ukrainian Catholic Church in the West, having joined hands with Ukrainian nationalists, do not conceal their main objective; to secure Ukraine's secession from the Union of Soviet Socialist Republics. They are aided and abetted by local nationalists.
51 Ukrainian Catholic Church: an issue authorities can no longer ignore. TUW 36/1989. 1, 4.
52 Paper Presented at the Jubilee Celebration Devoted to the 400th Anniversary of the Establishment of the Patriarchate in the Russian Orthodox Church. JMP 1/1990, 20–30.
ulkomaalaisen poliittisen vallan että harhaoppisen uskonnollisen herruuden alle.
Edes mongolit eivät yrittäneet tällaista!53
Asiakirjassa pohdittiin Moskovan patriarkaatin uudelleenperustamista vuonna 1917 ja Venäjän vallankumouksien vaikutuksista kirkossa. Siinä mainittiin suhteellisen avoimesti neuvostohallinnon vainoista kirkkoa kohtaan, sekä kirkon tärkeä rooli toisessa
maailmansodassa. Tämän jälkeen Filaret arvioi Venäjän ortodoksisen kirkon nykyistä
tilannetta Gorbatšovin aikana: Gorbatshovin uudistuspolitiikkaa pidettiin hyvin tervetulleena muutoksena kirkon elämässä, jonka päätehtäväksi oli määritelty rakentaa ja ylläpitää
yhteiskunnan moraalia.
Filaret mainitsi kirkon ekumeenisesta työskentelystä muiden kirkkojen kanssa.
Suhtautuminen katoliseen kirkkoon oli ristiriitainen: vaikka katolista kirkkoa kiitettiin kehittyvästä uskontodialogista, sitä kritisoitiin niistä ajankohtaisista ongelmista, jotka vaikeuttavat ekumeenista yhteistyötä. Hän lisäsi, että vuoden 1986 ortodoksisen komission istunnossa uniaattikirkko ja proselytismi todettiin kirkollisen yhteyden esteiksi. Nämä kaksi asiaa asetettiin selkeästi rinnakkain.54
Venäjän ortodoksinen kirkko on aina suhtautunut myönteisesti
uskontodialogiin. Viimeisten vuosikymmenien aikana se on osallistunut vuoropuheluun monien kristillisten kirkkojen ja katolisen kirkon kanssa.
Haluaisin kommentoida uskontodialogia juuri jälkimmäisen kirkon kanssa.
Vatikaanin toisesta konsiilista lähtien (1962–1965) olemme edistäneet merkittävästi veljellisiä suhteitamme. Tämän dialogin eteen on kuitenkin noussut valtava este: kyse on uniatismin ongelmasta, joka aiheuttaa dialogin kannalta haasteita, ja se voi jopa ajaa kirkot umpikujaan.55
Filaretin kirjoitelma tuo ilmi keskeiset poliittiset ja uskonnolliset tekijät Ukrainan uniaattikirkosta: valtion ja valtakirkon suhteista ja suhtautumisesta katoliseen kirkkoon.
53 JMP 1/1990, 22. At the start of the 17th century religious expansion was unleashed against Orthodox Russ by the Catholic Church; it took the form of Polish intervention under the leadership of self-styled claimants to the Russian throne. It sought to foist upon the Russian people not only foreign political domination but also a heterodox religious yoke, which even the Mongol invaders did not venture in their time.
54 JMP 1/1990, 23–26, 26–29.
55 JMP 1/1990, 29. The Russian Orthodox Church has always taken a favourable attitude to confessional dialogues. Over the past few decades she has entered into theological dialogue with many Christian Churches, including the Roman Catholic Church. Here I would like to dwell on the dialogue precisely with this Church.
Since the times of the Second Vatican Council (1962–1965) we have made considerable progress in developing our fraternal relations. However, a formidable impediment has been encountered on the path of this dialogue; it is the Uniate problem that in its present-day manifestations is creating difficulties for dialogue and may deadlock it.
Vuonna 1989 protestit uniaattikirkon laillistamisen puolesta lisääntyivät. Yksi protesteista oli uniaattien järjestämä nälkälakko Moskovassa, jossa useat uniaattipapit pitivät useita julkisia messuja. Protestit saivat eräiden läsnäolijoiden mukaan moskovalaisten myötätunnon.56 Yksi glasnostin suuria kirkkopoliittisia seurauksia olikin aiemmin maanalaisesti toimineen
uniaattikirkon vahvistuminen ja sen kasvava julkinen näkyvyys, jota neuvostohallinnon ja erityisesti Gorbatšovin oli hankalampi sivuuttaa. Uniaattikirkon johto ja neuvostohallinnon edustajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen ongelman ratkaisemiseksi. Paavi Johannes Paavali II, joka oli itse vierailemassa Pohjoismaissa, kehotti kiinnittämään huomiota Itä- Euroopan ja Neuvostoliiton kirkkojen tilanteeseen: ”Ajatukseni ovat maan alle pakotettujen katolisten yhteisöjen luona. Nuoria vainotaan heidän uskonnollisten näkemystensä takia opinnoissaan ja töissä ja heidän piispojensa hiippakunnat on riistetty.”57
Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatio saapui Roomaan tapaamaan paavi Johannes Paavali II:a 25. elokuuta 1989 keskustelemaan uniaattikysymyksestä Neuvostoliitossa ja erityisesti Ukrainassa, jossa uniaattien ja ortodoksien välinen konflikti oli jo kehittymässä. Tilanne oli jo kehittynyt vaikeaksi kirkoille: Venäjän ortodoksisen kirkon edustajat ja paavi keskustelivat kirkkojen suhteiden kehittämisestä mutta tunnustivat uniaattikysymyksen ongelmaksi näille suhteille.58
Uniaattikirkon johto yritti lähestyä Venäjän ortodoksikirkkoa avoimessa kirjeessä, jonka uniaattikirkon piispojen kokous59 (24.9.–8.10.1989) lähetti Moskovan patriarkka Pimenille.
Kirjeen tarkoitus oli avata uniaattien omaa näkökulmaa oman kirkkonsa tilanteesta ja pyytää Pimenin tukea uniaattikirkon laillistamiselle.60
Te olette tietoinen Ukrainan katolisen kirkon tilanteesta Neuvostoliitossa.
Vuonna 1946 Stalinin hallinto järjesti pseudosynodin Lvovissa eliminoidakseen Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon. Neuvostohallinto riisti kirkoltamme lailliset oikeudet uskonnonvapauteen.61
56 Catholics continue hunger strike in Moscow. TUW 23/1989. 3.
57 Pope says religious freedom still lacking in Soviet Union. TUW 24/1989. 1–2.
58 JMP 1/1990, 36.
59 Lähteessä ei mainita, missä kokous järjestettiin.
60 Ukrainian Catholic Synod's letter to Russian Orthodox Patriarch Pimen. TUW 45/1989. 2.
61 You are aware of the situation of the Ukrainian Catholic Church in the Soviet Union. In 1946 the Stalin regime contrived a pseudo-synod in Lviv which purported to liquidate the Ukrainian Greek-Catholic Church; in connection with this event the Soviet government deprived our Church of all legal rights and of the lawful exercise of religious freedom.
Kristuksen rakkauden ja kristillisen oikeudenmukaisuuden tähden me Ukrainan katoliset piispat, jotka toimimme diasporassa, pyydämme Teitä ja rakkaita veljiä tukemaan Ukrainan kreikkalaiskatolilaisten vetoomushanketta Neuvostoliitossa. Pyydämme Teitä rohkaisemaan neuvostohallintoa
palauttamaan Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkolle täydet lailliset oikeudet sekä sen omistukset (kirkkorakennukset, luostarit, seminaarit, piispojen ja pappien asunnot, jne.), jotka ovat paraikaa Venäjän ortodoksikirkon käytössä.62 Ukrainan uniaattien piispainkokouksen kirje antoi aluksi ymmärtää, että uniaattien
mielenosoitukset olivat oikeutettuja, sillä heiltä oli viety Lvovin pseudosynodista alkaen oikeudet uskonnonharjoitukseen. Piispat muistuttivat VOK:n roolia uniaatteihin
kohdistuneista uskonvainoista. He pyysivät kuitenkin patriarkka Pimenin apua saadakseen uniaattikirkolle laillinen asema Neuvostoliitossa, koska he tiesivät VOK:n ja
neuvostohallinnon välisestä yhteistyöstä kansallisen yhtenäisyyden rakentamisessa. Piispat uskoivat siten, että VOK:lla oli enemmän painoarvoa neuvostohallinnossa ja –
yhteiskunnassa.
VOK järjesti lehtitilaisuuden Länsi-Ukrainan tilanteesta 12. lokakuuta 1989, jossa metropoliitta Filaret edusti kirkkoa. Sen tarkoitus oli tuoda esille Venäjän ortodoksisen kirkon näkökulmaa Ukrainan uniaattien toiminnasta alueella. Filaret toisti kirkon aiempia näkemyksiä uniaattikirkon asemasta: vaikka jokaisella neuvostokansalaisella oli oikeus uskonnonharjoittamiseen, Ukrainan katolinen kirkko oli laajentuessaan esittänyt liian suuria vaatimuksia. Venäjän ortodoksisen kirkon kannalta suurin ja ongelmallisin uniaattien
vaatimus oli ortodoksipappien ja –maallikoiden käännyttäminen katolilaisuuteen Ukrainassa.
Filaret totesi, että kyse ei ole enää Ukrainan uniaattien aseman laillistamisesta vaan ortodoksien pakkokäännyttämisestä uniatismiin, mikä oli johtanut vakavaan
uskontopoliittiseen konfliktiin Ukrainassa. Hän lisäsi, että uniaatit olivat alkaneet toimia yhdessä ukrainalaisten separatistien kanssa irrottaakseen Ukrainan Neuvostoliitosta. Tämä toiminta oli metropoliitan mukaan laitonta, sillä se rikkoi sekä Neuvostoliiton perustuslakia että Wienin sopimusta uskonnonvapauden näkökulmasta.
62 In the love of Christ, and in the name of Christian justice, we Ukrainian Catholic hierarchs in the diaspora ask you, Your Holiness and beloved brothers, to support the petition of the Ukrainian Greek Catholics in the Soviet Union. We ask you to encourage the Soviet government to restore full legal rights to the Ukrainian Greek- Catholic Church, and to facilitate the return of Ukrainian Greek-Catholic Church properties, [church buildings, monasteries, seminaries, episcopal and presbyteral residences, and so on] currently held by the Russian Orthodox Church.
Filaret kommentoi Lvovin konsiilin vastaiseen kasvavaan kritiikkiin väittämällä, että
kyseessä oli uniaattien omaprosessi siirtyä takaisin ortodoksisen kirkon piiriin, mikä alkoi jo ennen Stalinia. Kyseistä konsiilia voitiin hänen mukaansa tulkita eri tavoin, kuten muitakin kirkkopoliittisia tapahtumia. Filaretin mielestä väittely Lvovin päätösten kanonisuudesta oli turhaa. Hän lisäsi, että vaikka kirkko tuomitsee kaiken väkivallan ja kaikki maassa
tapahtuneet rikokset, kirkolle positiivisia kehityksiä ei pidä sivuuttaa, olivatpa ne syntyneet missä kontekstissa tahansa. Filaret korosti, että kirkko, joka on monikansallinen ja laajalle levinnyt, tukee kansallisia kulttuureja ja kieliä samalla kun se tukee kansakunnan
yhtenäisyyttä. Lisäksi VOK oli muiden uskontokuntien rinnalla sitoutunut uskontojenväliseen yhteistyöhön ja rauhan rakentamiseen.63
Lvovin ja Drogobytšin arkkipiispa Irinei lähetti paaville avoimen kirjeen Ukrainan tilanteesta 6. marraskuuta 1989.64 Kirjeessä paavia vaadittiin puuttumaan Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon toimintaan muun muassa Lvovissa, jossa uniaattikirkon edustajat olivat kirjeen mukaan hyökänneet ortodokseja vastaan ja vallanneet ortodoksien kirkkoja. Yksi näistä takavarikoiduista kirkoista oli Lvovin Kristuksen kirkastumisen kirkko, jonka uniaatit ottivat haltuun 29.10.1989. Vaikka kirjeessä kerrottiin, että virkavalta oli puuttunut tilanteeseen, siinä todettiin, että paavin henkilökohtainen osallistuminen konfliktin ratkaisemiseksi olisi ainoa todellinen konkreettinen ratkaisu.
Tässä monimutkaisessa tilanteessa vetoamme Teihin, jotta Ukrainan katolisen kirkon johdon luoma vihanlietsontaloppuisi, ja jotta Te käyttäisitte ylimääräisiä keinoja väkivallan loppumiseksi. Kreikkalaiskatolilaisten täytyy luovuttaa ortodoksinen temppelimme välittömästi. Ortodoksit haluavat elää rauhassa kaikkien kristittyjen, erityisesti katolilaisten, ja kaikkien ihmisten kanssa.65 Kardinaali Willebrandsin johtama Vatikaanin delegaatio oli saapunut Moskovaan 1.
marraskuuta tapaamaan patriarkka Pimeniä. Koska patriarkka ei huonontuneen
terveydentilansa takia voinut vastaanottaa delegaatiota, sen teki metropoliitta Filaret ja Venäjän ortodoksisen kirkon oma delegaatio. Molemmat osapuolet keskustelivat
63 Press Conference given by Metropolitan Filaret of Kiev and Galicia, Patriarchal Exarch to the Ukraine. JMP 2/1990, 6.
64 Open Letter to His Holiness Pope John Paul II. JMP 2/1990, 7.
65 In this most complex situation we appeal to you to put a stop to the incitement of the leadership of the Ukrainian Catholic Church Abroad, and take extraordinary measures to deter the violence. The Greek Catholics must evacuate our Orthodox temple immediately. The Orthodox people want to live in peace with all Christians, including the Catholics, and with all the people.
