” ET SE ITELLE TULLEE SEMMONEN TUNNE, ETTÄ VIELÄHÄN MIE OON IHMISEN KIRJOISSA”
Ikääntyvien kuntosalitoiminta fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen
hyvinvoinnin tukena
Marja Qvist
Pro gradu -tutkielma Sosiaalipedagogiikka Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Joulukuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipedagogiikka
QVIST, MARJA: ”Et se itelle tullee semmonen tunne, että vielähän mie oon ihmisen kirjoissa”
– Ikääntyvien kuntosalitoiminta fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tukena.
Pro gradu -tutkielma, 106 sivua
Ohjaajat: yliopistonlehtori Sanna Ryynänen yliopistonlehtori Elina Nivala Joulukuu 2017
Avainsanat: hyvinvointi, ikääntyneet, ryhmätoiminta, kuntosalit, sosiaalipedagogiikka
TIIVISTELMÄ
Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia hyvinvointiin liittyviä kokemuksia ikääntyvillä on ohjatusta liikuntatoiminnasta. Ohjatun liikuntatoiminnan muotona ja toimintaympäristönä oli kuntosaliharjoittelu. Tavoitteena oli selvittää, miten ohjattu kuntosalitoiminta vaikutti ikääntyvien hyvinvointiin ja millaisia merkityksiä toiminnalla heille oli. Tutkimuksen taustalla on sosiaalipedagoginen viitekehys, joka tarkastelee kasvua sosiaalisena ilmiönä ja pyrkii tukemaan sitä elämänkulun eri vaiheissa. Sosiaalipedagogiikka näkee ihmisen aktiivisena toimijana ja pyrkii vahvistamaan hänen osallisuuttaan ja toimijuuttaan.
Tutkimuksen aineisto koostuu ikääntyvien ohjattuun kuntosalitoimintaan osallistuvien ikääntyvien haastatteluista. Haastateltavia oli yhteensä 14. Kolme haastattelua toteutui puolisoiden yhteishaastatteluina, jolloin haastattelujen kokonaismäärä oli 11. Aineisto analysoitiin teoriaohjautuvan sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksen ja aineiston analyysin taustateorioina toimivat Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuuksien teoria sekä Pauli Niemelän (2009) toiminnallisuuden ja hyvinvoinnin teoria. Allardt tarkasteli hyvinvoinnin rakentumista kolmella ulottuvuudella: omistaminen (having), yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttaminen (being). Niemelä toi niiden rinnalle toimintaperusteisen hyvinvoinnin teorian, jonka perusulottuvuudet jakautuvat aineelliseen, henkiseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen.
Tutkimuksen mukaan ikääntyvien ohjatun kuntosalitoiminnan merkitys hyvinvoinnin rakentumisessa jakautui kolmeen kokonaisuuteen. Parantunut fyysinen toimintakyky vaikutti hyvinvointiin niin arjen elämisen kuin terveyden tasolla. Lisääntynyt elämänsisältö näkyi sosiaalisten elämän ja ihmissuhteiden lisääntymisenä sekä elämisen rytmin vahvistumisena. Vahvemmat henkiset voimavarat rakentuivat kuntosalitoiminnassa syntyneistä, itseen liittyvistä myönteisistä kokemuksista sekä yhteisön tuesta. Hyvinvoinnin fyysinen, henkinen ja sosiaalinen ulottuvuus vaikuttivat toisiinsa vahvistaen kokonaisvaltaista aktiivisuuden, toimijuuden, osallisuuden, yhteisöllisyyden ja merkityksellisyyden kokemusta.
Tutkimustulosten valossa ohjattu, ryhmämuotoinen kuntosalitoiminta rakentaa ikääntyvien hyvinvoinnin kokemusta monitasoisesti, ja luo tärkeän yhteisöllisyyttä, fyysistä toimintakykyä ja itsensä toteuttamista tukevan toimintaympäristön ikävaiheeseen, jossa tällaisia muutoin on vähän tai ei lainkaan. Ohjatulla kuntosalitoiminnalla voi tämän tutkimuksen mukaan olla merkittäviä vaikutuksia ikääntyvien hyvinvointiin.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social Pedagogy
QVIST, MARJA: “So it brings me the feeling, that I am still a human alive” – Gym group training as a support of physical, social and mental wellbeing among elderly
Master´s thesis, 106 pages
Advisors: Senior lecturer Sanna Ryynänen Senior lecturer Elina Nivala December 2017
Keywords: well-being, elderly, group work, gyms, social pedagogy ABSTRACT
This research examines the experiences that elderly have on lead group exercise. In this research, the form of group exercise was gym training. The aim of the study was to explore how lead group gym training effected on elderly`s well-being and what kind of significances the activity had for them. There is a social pedagogical background in this study. Social pedagogy examines growth as a social phenomenon and aims to support it in all periods of life. Social pedagogy sees every person as an active agent and aims to empower person´s own participation in life.
The data consists of interviews that were collected from the participants of elderly´s lead gym training group. The data forms of 14 interviewees and 11 interviews, while three interviews were done as a couple (spouse) interview. The data was analyzed using theory-drift content analysis. Erik Allardt´s (1976) and Pauli Niemelä`s (2009) models of welfare were used as a background theory and analytical tool. Allardt considered well-being with three dimensions:
having, loving and being. Niemelä broaden the view with activity based welfare model, where the three dimensions were divided in resource/material, mental and social dimension.
According to the findings of the study, the significance of the lead gym group training was divided in three sections. Better physical performance had an effect in the level of daily living and health. Increased content of life was seen via more active social life and new relationships, and as a better rhythm of daily living. Stronger mental resources were built of the positive experiences of oneself born in group gym training and the social support that elderly felt they got from group. The physical, mental and social dimension of well-being were all present in the results of this study and together they strengthened the experience of being an active agent and significant human being, as well as participation and communality.
According the findings of the study, the group gym training builds up a holistic experience of well-being among the elderly. It creates an important environment where to express oneself, strengthen one´s physical performance and experience communality. It makes it even more important at the period of aging, where there might be very few communes, where to experience these features. Group gym training might have significant effects on the well-being of elderly.
Sisällys
1 JOHDANTO ... 5
2 IKÄÄNTYMISEN TARKASTELUA ... 6
2.1 Ikääntyvät – keitä he ovat? ... 6
2.2 Ikääntyminen elämänvaiheena - kehitystehtäviä ja haasteita ... 9
2.2.1 ”Onnistunut vanheneminen” – voiko vanheneminen epäonnistua? ... 12
2.2 Ikääntymisen ja yhteiskunnan suhteesta ... 13
2.4 Kohti sosiaalipedagogista lähestymistapaa ... 16
3 HYVINVOINNIN TARKASTELUA ... 18
3.1 Hyvinvoinnin käsitteestä ... 18
3.1.1 Terveys osana hyvinvointia ... 20
3.1.2 Toimintakyky osana hyvinvointia ... 22
3.2 Ikääntyvien hyvinvoinnin ja terveyden tila Suomessa ... 23
3.2.1 Elinajanodote ... 24
3.2.2 Psyykkinen hyvinvointi ... 24
3.2.3 Toimintakyky ja terveys ... 26
3.3 Hyvinvoinnin teoreettiset lähestymistavat tässä tutkimuksessa ... 29
4 OHJATTU LIIKUNTATOIMINTA HYVINVOINNIN EDISTÄMISESSÄ ... 34
4.1 Liikuntasuositukset ikääntyville ... 35
4.2 Ohjatun liikuntatoiminnan merkitys ikäihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille ... 37
4.2.1 Ohjatun liikuntatoiminnan fyysisiä merkityksiä ... 37
4.2.2 Ohjatun liikuntatoiminnan psyykkisiä ja sosiaalisia merkityksiä ... 39
4.3 Ikääntyvien harrastustoiminta ... 40
4.4 Sosiaalipedagoginen ote ikääntyvien ohjatussa toiminnassa ... 41
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 44
5.1 Tutkimuksen tarkoitus ... 44
5.2 Tutkimusmenetelmä ... 46
5.3 Tutkimusaineisto ja aineistonkeruu ... 46
5.4 Haastateltavien taustatiedot ... 50
5.5 Haastattelujen toteutus ... 50
5.6 Tutkimuksen eettisyys ... 53
5.7 Aineistoanalyysi ... 55
6 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 56
6.1 Parantunut fyysinen toimintakyky ... 58
6.1.1 Fyysinen toimintakyky arkielämän tukena ... 58
6.1.2 Fyysinen toimintakyky terveyden tukena ... 61
6.2 Lisääntynyt elämänsisältö ... 64
6.2.1. Sosiaalinen elämä ja ihmissuhteet ... 65
6.2.2. Elämän rytmi ... 73
6.3 Vahvemmat henkiset voimavarat ... 76
6.3.1 Myönteiset kokemukset itsestä ... 76
6.3.2 Yhteisön tuki ... 80
7 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 84
8 POHDINTA ... 88
8.1 Tulosten pohdintaa tutkimuksen taustateorioiden valossa ... 89
8.2 Tutkimuksen arviointia ja jatkotutkimusaiheet ... 96
LÄHTEET ... 99
LIITTEET ... 105
5
1 JOHDANTO
Väestön ikärakenne on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana teollistuneessa yhteiskunnassa. Väestö on ikääntynyt niin Suomessa kuin muissakin teollistuneissa länsimaissa (Sihvonen ym. 2008, 51 - 59). Väestön ikärakennetta aiemmin kuvannut jalustallaan seisova kolmio on kääntymässä päälaelleen ikääntyvän väestönosan kasvaessa suhteessa syntyvään väestönosaan (Tilastokeskus 2017). Ikääntyneen väestönosan määrä kasvaa, sillä elinaika pidentyy ja toisaalta syntyvyys pienentyy. On arvioitu, että vuonna 2030 joka neljäs suomalainen on yli 65 -vuotias (Lyyra ym. 2007). Ikärakenteen muutoksella on lukuisia vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Ikääntyvien hyvinvointi ja sen edistäminen ovat niin subjektiivisen ihmisarvon kuin yhteiskunnankin näkökulmasta merkittäviä asioita.
Hyvinvointia rakentava työ on tärkeää koko ihmisen elämänkulun ajan, mutta tämän tutkimuksen viitekehyksessä ollaan erityisen kiinnostuneita ikääntyvän väestön hyvinvoinnin edistämisestä.
Yhteiskunnan ikääntyminen nähdään usein kielteisenä ilmiönä, mutta on muistettava, että kehityksen takana on yleisen hyvinvoinnin kasvu. Eliniän pidentyminen sekä monien sairauksien uudet hoitomuodot ovat olleet suuria yhteiskunnan edistysaskelia terveydenhuollon sektorilla. Pitkään jatkunut keskimääräisen eliniän piteneminen on yhteiskunnallinen voitto, jolla on kuitenkin perusteellista ja monipuolista tutkimusta vaativia seurauksia. (Jyrkämä 2003, 13.) Ikärakenteen muuttuessa on löydettävä uusia keinoja edistää ihmisten hyvinvointia, jotta väestö ikääntyessään säilyisi toimintakykyisenä ja voisi hyvin. Vaikka elinikä on pidentynyt ja väestön keskimääräinen terveys parantunut, uudenlaisia hyvinvoinnin haasteita syntyy koko ajan. Yksi tällainen on esimerkiksi yksinäisyys. On tärkeää niin yhteiskunnan toiminnan, kuin ikääntyvien inhimillisen hyvinvoinnin kannalta, että ikäihmiset pystyvät huolehtimaan mahdollisimman hyvin itsestään (Karvonen ym. 2016, 69). Riittävän fyysisen, henkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn ja hyvinvoinnin säilyttäminen on tämän kannalta oleellista. Fyysisen toimintakyvyn säilyminen luo helpommat mahdollisuudet myös sosiaaliselle kanssakäymiselle, jolla on tärkeä merkitys ikääntyvän hyvinvoinnin rakentumisessa. Fyysinen kyky toimia, sekä sosiaalinen mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa ja osa yhteisöä, luovat perustan myös henkiselle hyvinvoinnille.
6 Liikunta harrastuksena on tunnettu lukuisista myönteisistä terveysvaikutuksistaan niin fyysisen kuin henkisen terveyden näkökulmasta. Liikunta on harrastuksena suomalaisille myös hyvin tuttu. Ikääntyvien suosituin liikuntamuoto on jo kauan ollut kävelylenkkeily. Vanhusten ohjattua liikuntatoimintaa, etenkin kuntosaliharjoittelua, on tutkittu viime vuosina melko paljon fyysisen suoritus- ja toimintakyvyn kannalta. Tulokset ovat olleet hyvin myönteisiä. (kts. esim.
Sipilä ym. 2008, 107 - 119, Strandberg ym. 2006, 1495 - 1502). Ohjatulla liikuntatoiminnalla on kuitenkin myös hyvinvointiin vaikuttavia sosiaalisia ja psyykkisiä merkityksiä. Liikunnalla on vaikutusta psyykkiseen toimintakykyyn muun muassa muistin parantumisen ja mielialan kohentumisen välityksellä. Liikunta vaikuttaa myös terveyden kokemiseen ja siitä voikin olla apua masennukseen ja ahdistukseen (Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2004, 31.) Ikääntyvät itse ovat kuvanneet fyysisesti aktiivisen elämäntavan tehneen elämästä tarkoituksellisempaa. Liikunnan on koettu olleen merkittävä sosiaalisen tuen tuoja aikuisuudessa, voimavara elämän käännekohdissa sekä voimakkaiden tunnekokemusten tulkki.
(Karvonen ym. 2016, 68 - 74.) Näitä merkityksiä pyrin tässä tutkimuksessa selvittämään ikääntyvien subjektiivisten kokemusten pohjalta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia hyvinvointiin liittyviä kokemuksia ikääntyvillä on ohjatusta liikuntatoiminnasta. Ja edelleen, millaisena ikääntyvät näkevät ohjatun liikuntatoiminnan merkityksen hyvinvoinnilleen. Tässä tutkimuksessa ohjatun liikuntatoiminnan muotona on kuntosaliharjoittelu.
Tutkimuksen taustalla on tutkijan syvä kiinnostus hyvinvoinnin rakentumiseen ja edistämiseen ihmiselämässä. Vaikka ”hyvin voimisen” kokemus rakentuu hyvin yksilöllisesti, olemme kuitenkin riippuvaisia toisistamme sen rakentumisessa. Pohdinta elämän sisällön merkityksestä hyvinvoinnin rakentumisessa taustoittaa myös tutkimusaiheen syntyä. Kiinnostava kysymys on muun muassa se, millä tavoin elämän sisällössä tapahtuvat muutokset vaikuttavat ihmisen hyvinvoinnin kokemukseen. Vahvasti työorientoituneessa yhteiskunnassa ikääntyminen ja siirtyminen pois työelämästä voivat muuttaa elämän sisältöä radikaalisti. Näin ollen ikääntyvät käyvät väistämättä läpi sisällöllisiä muutoksia elämässään. Tutkimusaiheen taustalla on myös kiinnostus siitä, miten ikääntymiseen elämänvaiheena liittyvät yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset muutokset vaikuttavat esimerkiksi merkityksellisyyden tunteeseen ja identiteettiin. Tutkimuksella halutaan tuoda näkökulmia kokonaisvaltaisesti hyvinvointia tuottavien yhteisöllisten ja ihmisen omaa aktiivisuutta tukevien toimien mahdollisuuksista hyvinvoinnin edistämistyössä.
5 Aihe on ajankohtainen myös siksi, että moni ikääntyvä kärsii yksinäisyydestä sosiaalisten tukiverkostojen löyhennyttyä. Psyykkinen pahoinvointi ja onnettomuus purkautuvat monin eri tavoin. On tarpeen löytää kokonaisvaltaista hyvinvointia tukevia toimintamuotoja. Ikääntyvien koko ajan kasvava joukko ohjaa löytämään uusia ikääntyviä voimaannuttavia ja oma - aloitteisuutta tukevia keinoja hyvinvoinnin edistämiseksi. Eliniän edelleen kasvaessa ja ajallisesti pitkän ikääntymisen ajanjakson vuoksi, on tärkeää myös subjektiivisen hyvinvoinnin kannalta, että ikääntymisen aika olisi mahdollisimman hyvää aikaa elämässä. Useissa tutkimuksissa terveyden itsearviot ovat ennustaneet paremmin esimerkiksi jäljellä olevaa elinaikaa kuin monet objektiiviset terveyden mittarit. Koetulla terveydellä on todettu selvä yhteys myös terveyspalvelujen käyttöön, terveyskäyttäytymiseen ja koettuun elämänlaatuun.
(Lyyra ym. 2007.) Ikääntyvien hyvinvoinnin edistämiseksi olisi tärkeää tuntea itse arvioidun terveyden taustalla vaikuttavat tekijät, jotta niitä pystyttäisiin paremmin hyödyntämään muun muassa terveysneuvonnassa ja erilaisissa interventioissa. (Leinonen 2008, 223 - 229.) Tällä tutkimuksella pyritään selvittämään muun muassa ryhmässä tapahtuvan liikunnan sosiaalisia merkityksiä hyvinvoinnin kokemuksen yhtenä osana.
Ohjattu ryhmäliikuntatoiminta on yksinkertainen, kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttava toimintamuoto, jolla on ikääntyville monenlaisia merkityksiä. Kuntosaliharjoittelu on yleistynyt ikääntyvien keskuudessa vasta viime vuosina. Onkin mielenkiintoista yhdistää liikunta ja yhteisöllinen toiminta ja selvittää niiden merkitystä hyvinvoinnin kokemuksen rakentumisessa. Hyvinvoinnin kolmijako - fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen - olivat tutkimuksessa kokonaisuudessaan läsnä. Kuntosalitoiminta on perusluonteeltaan fyysistä tekemistä ja fyysistä terveyttä edistävää. Tutkimuksessa oltiin kuitenkin kiinnostuneita koko hyvinvoinnin kolmijaon; fyysisen, henkisen ja sosiaalisen ulottuvuuden keskinäisestä vuoropuhelusta. Fyysinen liikunta tuottaa kehollista hyvää oloa ja tukee terveyttä monin tavoin.
Se myös tuo henkiselle hyvinvoinnille tärkeitä pystyvyyden ja onnistumisen kokemuksia.
Nämä vahvistavat itseluottamusta ja luovat myönteistä identiteettiä, jotka rohkaisevat toimimaan aktiivisesti elämässä yleisesti. Toiminta tarjoaa myös sosiaalisen yhteisön, jonka osana toimia ja johon kuulua. Tämä tuo kokemuksen osallisuudesta. Ryhmään hyväksytyksi tuleminen ja täysivaltaisena jäsenenä oleminen tuo myös merkityksellisyyden kokemuksen, joka näyttäytyy ikääntyvälle tunteena, että ”olen tärkeä”. Kaikilla ikääntyvillä ei ole sosiaalisia yhteisöjä ympärillään ja ohjattuun liikuntatoimintaan kokoontuminen viikoittain tuo myös yhden kiinteän sosiaalisen tapaamisen omaan arkeen. Tämä rytmittää päiviä, viikkoja ja
6 kuukausia ja tuo rakenteen elämään. Ohjatun liikunnan harrastamisen edistäminen on parhaimmillaan hyvin kustannustehokas keino edistää ikääntyvien kokonaisvaltaista hyvinvointia.
2 IKÄÄNTYMISEN TARKASTELUA
Ikääntyminen on laaja-alainen käsite ja prosessi, jonka monipuolinen ymmärtäminen vaatii kokonaisvaltaista lähestymistä. Tarkastelukulma voi olla ikääntyvässä ihmisessä itsessään ja keskittyä hänessä tapahtuviin muutoksiin, kuten elimistön fysiologisiin, psyykkisiin ja henkisiin prosesseihin. Ikääntymisen tarkastelu voidaan ulottaa myös ikääntyvän ihmisen ulkopuolelle ja tarkastella sitä sosiaalisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta käsin. Esimerkiksi sosiaaligerontologinen näkökulma korostaa ikääntymiseen liittyvien ilmiöiden sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Se huomioi yhteiskunnalliset rakenteet, instituutiot, tavat ja perinteet osana ikääntymistä. On hyvä muistaa, että ikääntyminen tapahtuu aina jossakin yhteiskunnassa aikaan, paikkaan ja kulttuuriin sidottuna ilmiönä. Se tapahtuu niiden ylläpitämissä ja rajaamissa puitteissa, ei koskaan irrallaan. (Jyrkämä 2003.) Seuraavissa kappaleissa tarkastellaan ikääntymistä laaja-alaisesti niin ikääntyvään itseensä liittyvien muutosprosessien, elämänkaarellisten tapahtumien, kuin yhteiskunnallistenkin asenteiden ja rakenteiden valossa.
2.1 Ikääntyvät – keitä he ovat?
Suppeasti todettuna ikääntyminen on prosessi, jossa elimistö ja sen toiminnot muuttuvat progressiivisesti ajan mukana. Käytännössä ikääntyminen on siis elinikäinen prosessi (Koskinen ym. 1998), vaikka sen usein nähdäänkin liittyvän eläköitymiseen ja sijoittuvan elämän jälkipuoliskolle. Ikääntymistä tarkastellaan usein fyysisestä, ruumiin vanhenemiseen liittyvästä näkökulmasta. Ikääntyminen on kuitenkin fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen tapahtuma (Ruoppila 1989, 53). Minkään osa-alueen irrottaminen toisesta ei ole mielekästä, sillä ikääntyminen tapahtuu kokonaisvaltaisesti ihmisessä; ruumiin, mielen ja sielun yhtenäisenä liikkeenä.
7 Varsinkin vielä joitakin vuosia sitten, ikääntymiseen liitettiin raihnaisen ja sairaan ajanjakson leima. Ikääntymiseen toki kuuluu liikuntakyvyn ja kognitiivisten toimintojen, kuten muistin ja huomiokyvyn heikkeneminen. Fyysisen toimintakyvyn heikentyminen ei kuitenkaan usein merkittävästi vaikuta arkielämään ennen 65 - 70 ikävuotta. Elinjärjestelmien vanhenemismuutokset alkavat vaikuttaa itsenäiseen selviytymiseen usein vasta 70 - 80 vuoden iässä. Ikään sidoksissa oleva kehon ja sen toimintakyvyn vanheneminen on kaikille ikääntyville yhteistä, mutta voi tapahtua hyvin eri tahdissa. Tyypillistä vanhenemismuutoksille ovat suuret erot niin eri toimintojen kuin yksilöidenkin välillä. Esimerkiksi fyysinen suorituskyky voi 70- vuotiaalla olla 30 - 40 -vuotiaiden tasolla. (Ruoppila 1989, 54 - 55.) Kun ikääntymistä mitataan kronologisesti ikävuosien lukumäärän mukaan, unohdetaan helposti yksilö numeroiden takana.
Ikääntymistä tarkastellessa tulee muistaa, ettei ikääntyminen ole objektiivinen, mitattavissa oleva asia. Kaikki ikääntyvät ovat ainutlaatuisia yksilöitä ja persoonia, jotka ikääntyvät eri tavoin. (Kurki 2007, 17 - 22.) On myös tärkeää huomata, ettei yksilö ole vain passiivinen sopeutuja, vaan aktiivinen toimija, joka omilla valinnoillaan ja toimillaan rakentaa ikääntymistään. Yksilön ja ympäristön suhde on näin ollen aina vuorovaikutteinen.
Ikääntyvien joukko on suuri ja heterogeeninen. Ikääntyminen on vuosissakin mitattuna pitkä aika. Käytännössähän se alkaa siitä hetkestä, kun olemme syntyneet. Aiemmin eläkkeelle jääminen oli aika, jolloin nähtiin vanhuuden alkavan. Nykypäivänä vanhuudesta puhuminen tuntuu ennenaikaiselta ihmisen jäädessä eläkkeelle, eikä työelämä ja siitä poisjäänti ole erityisen hyvä mittari ikääntymiselle. Osa ikäihmisistä jatkaa työntekoa paljon pidemmälle kuin viralliset eläkeiät ”suosittavat”, osa taas jää työelämästä jo aiemmin pois. Työelämästä poisjäänti on enemmänkin vain hetki, jolloin ihminen on elänyt tietyn määrän vuosia ja hänellä alkaa työstä vapaa aikakausi (Kurki 2007, 18). Useimmat viettävät tämän jälkeen vielä pitkään aktiivista ja toimintakykyistä elämää.
Ikääntymistä määriteltäessä käyttöön on otettu ”kolmas-” ja ”neljäs ikä” -käsitteet.
Kolmannella iällä viitataan 60 - 79 -vuotiaiden ikääntyneiden aktiiviseen ja suhteellisen hyväkuntoiseen joukkoon. Neljäs ikä vastaavasti kuvaa myöhempää vanhuusaikaa, alkaen 80- 85 ikävuodesta. (Vaarama & Ollila 2008, 116 - 117.) Käsite kolmannesta iästä syntyi Ranskassa viime vuosisadan puolessa välissä, kun haluttiin viitata palkkatyöstä poisjääntiin ja eläkkeelle
8 siirtymiseen (Koskinen & Riihiaho 2007, 45 - 46). Muitakin käsitteitä, kuten seniorit, ikäihmiset ja vanhemmat aikuiset, on otettu käyttöön, kun ”vanhus” on koettu käsitteenä leimaavaksi (Kurki 2007, 17 - 18). Esimerkiksi ”kolmas ikäkausi” -käsitteellä haluttiin vapautua juuri vanhuuden kielteisestä historiasta sekä luoda uutta imagoa ja kulttuuria ikääntymiselle. Kolmannesta iästä voidaan kuitenkin puhua vain kehittyneissä, alhaisen kuolleisuuden ja korkean vaurauden maissa. (Koskinen & Riihiaho 2007; 46, 54.)
Voidaan kuitenkin kysyä, kuten Kurki (2007) esittää, että onko tarpeellista rajata tiettyjä ikäkausia toisistaan. Jos elämä nähtäisiin ryhmittelyn sijaan jatkumona, voitaisiin ehkä välttyä eri ikäryhmien eristämiseltä, poissulkemiselta ja stereotypioilta. (Kurki 2007, 18 - 19.) Ikääntyvistä yhtenäisenä joukkona puhuminen ajaa väistämättä näkökulmien rajoittumiseen ja sameutumiseen. Ikä-ihmisissä on monenlaisin tarpein, toivein ja voimavaroin eläviä ihmisiä, aivan kuten kaikissa muissakin ikäryhmissä. Sosiaalipedagogisesti katsottuna ainoa mahdollinen tapa kohdata ikääntyvä on kohdata hänet persoonana ja mahdollistaa hänen kasvuaan edelleen samanlaisena arvokkaana persoonana kuin mitä hän on koko elämänkaarensa ajan ollut (Kurki 2007).
Tässä tutkimuksessa puhutaan pääasiassa ikääntyvistä. Muita käytettäviä käsitteitä ovat ikäihminen, vanha ja vanhus. Ikääntyvä ymmärretään tässä yhteydessä niistä ajallisesti laajimpana ja sillä viitataan niin työelämän juuri lopettaneisiin ja eläköityneisiin, kuin jo vanhempiinkin ihmisiin. Ikääntyvällä ja ikäihmisellä viitataan tässä työssä yli kuusikymmentävuotiaisiin ihmisiin, kun taas vanhalla ja vanhuksella, edellä mainittuja ikäryhmittelyjä hyödyntäen, ”neljättä ikää” eläviin ihmisiin. Vanhus -käsitteeseen usein liitetyt sairastavuus ja huonokuntoisuus eivät myöskään sovi kuvaamaan kovinkaan montaa ikääntyvää. Tulen käyttämään joissakin yhteyksissä ikääntymisen rinnalla myös vanhenemisen käsitettä, mikäli se kuvaa käsiteltävää ilmiötä paremmin. Ikääntyminen ja vanheneminen viittaavat tällöin samoihin ihmisessä tapahtuviin psyykkisiin, fyysisiin ja sosiaalisiin muutoksiin, joita elämänkaaren loppupuolella kohtaamme. Nämä ryhmittelyt ovat kuitenkin vain selkeyttämässä keskustelua eri elämänkaaren vaiheissa olevista ihmisistä.
9 Tähän tutkimukseen osallistuneet muodostavat laajan ikäjakauman 58 -vuotiaasta 91 - vuotiaaseen. Koska nykyisin vanhus -käsite liitetään usein vanhusväestön vanhimpaan osaan, on tutkimuksen yleisimmin käytetty käsite ”ikääntyvä”. Lisäksi tarkastelen ikääntymistä tässä tutkimuksessa eräänlaisena matkana, jolloin ”ikääntyvät” -käsite kuvaa mielestäni parhaiten tällä matkalla olevia ihmisiä. Koska sekä tähän tutkimukseen osallistuneet, ja toisaalta myös yleisemmin ohjattuun kuntosalitoimintaan osallistuvat ihmiset, ovat ikäjakaumaltaan verraten suuri joukko, on ”ikääntyvät” -käsite mielestäni selkein kuvaamaan ryhmää, jota tutkimukseni koskee.
2.2 Ikääntyminen elämänvaiheena - kehitystehtäviä ja haasteita
Ikääntymiseen elämänvaiheena kuuluu monenlaisia kehitystehtäviä ja haasteita, aivan kuten ihmisen elämään koko elinkaaren ajan. Osa niistä on ikääntymiseen ikävaiheena liittyviä, odotettavissa olevia kehitystehtäviä. Osa taas on yksilölliseen elämänkulkuun liittyviä, joskus yllättäviäkin haasteita. Kehitystehtävät ovat sidoksissa biologiseen kehitykseen, yhteisön odotuksiin ja yksilön omaan toimintaan. Kehitysvaiheet, siirtymät, kuuluvat ihmisen elämänkaareen. Ne voivat olla sisäisten muutosten, kuten kehon vanhenemismuutosten, tai ulkoisten tekijöiden, kuten eläköitymisen, aikaansaamia. Siirtymät ovat muutoksen ja epätasapainon, mutta myös kasvun aikaa. (Ruoppila 1989, 50 - 71.)
Ikääntyminen tuo mukanaan monenlaisia terveyttä ja hyvinvointia rasittavia tekijöitä. Läheisten menetykset sekä omat ja omaisten sairaudet vaativat sopeutumista. (Heikkinen & Kauppinen 2006). Iän myötä toimintakyvyn heikentyminen muuttaa arkielämän itsenäistä selviytymistä ja vaikuttaa sen myötä koko elämään. Viime vuosikymmenien aikana yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttuessa vanhemman väestön rooli on muuttunut. Erityisesti vallitsevissa länsimaisissa kulttuureissa vanhuutta on pidetty lähes yhteiskunnallisena ongelmana.
Määrällisesti lisääntyvä ikääntyvä väestö on koettu hyödyttömäksi heidän jäädessä yhteiskunnan ”tuottavan osan” ulkopuolelle. (Kurki 2007, 19 - 27.) Eläminen yhteiskunnassa, jossa olemassaolon tärkeys määrittyy näin vahvasti palkkatyön kautta, voi muodostua ikääntyville raskaaksi. Eläköityminen onkin yksi ikääntymisen suurista haasteista. Luopuminen pitkästä elämänvaiheesta, työhön liittyvistä ihmissuhteista ja osittain myös yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta voi muodostua kivuliaaksi siirtymävaiheeksi. (Keinänen 1989, 14 - 33.) Myös
10 taloudellisen tilanteen heikentyminen säännöllisen palkkatyön jälkeen voi muuttaa totuttua tapaa elää. Ikääntyvä joutuukin kohtaamaan luopumista monin eri tavoin.
Edellä mainitut elämässä ja itsessä tapahtuvat muutokset voivat synnyttää identiteettikriisin.
Tällöin ihmisen omanarvontunto järkkyy itsearvostuksen ja itsetuntemuksen joutuessa myllerryksen kohteeksi. Myönteinen ratkaisu identiteettikriisiin syntyy, kun ikääntyvä voi elää uusia kokemuksiaan itsetuntoa vahvistavalla tavalla. Erityisen tärkeitä ovat rakastetuksi ja arvostetuksi tulemisen kokemukset. Tärkeää on myös aiemman elämän ja siihen liittyvien muistojen integroituminen kokonaisuudeksi nykyisyyden kanssa. (Kurki 2007, 43.) Identiteettikriisin kanssa painii jokainen ihminen jossakin elämänsä vaiheessa, useimmiten useita kertoja. Ikääntymiseen identiteetin tarkastelu liittyy kokonaisvaltaisesti. Parhaimmassa tapauksessa aiempi elämä rakentuu kokonaisuudeksi yhdessä uusien myönteisten kokemusten kanssa.
Toimintakyvyn heikentyminen ja sairaudet voivat johtaa autonomian kriisiin. Tällöin ikääntyvä tuntee olevansa yhä enemmän riippuvainen toisista ihmisistä ja kykenemätön asioihin.
Riippuvaisuus voi olla fyysistä, se voi liittyä identiteetin muutoksiin tai päätöksentekomahdollisuuksien puuttumiseen ja niistä luopumiseen. (Kurki 2007, 43.) Tämän vuoksi toimintakyvyn säilyttäminen mahdollisimman pitkään on tärkeä hyvinvoinnin perusta.
On tietenkin luonnollista, että ihmisen rytmi hidastuu vuosien myötä, vaikka hänen toimintakykynsä olisikin edelleen hyvä. Kanssaihmisten olisikin huomioitava, etteivät he sen vuoksi lähde tekemään ja päättämään asioita ikääntyvän puolesta, vaan kunnioittavat toisen autonomiaa. Laitoshoidossa aito autonomia ei välttämättä toteudu, vaan päätöksiä saatetaan tehdä muiden kuin iäkkäiden itsensä näkökulmasta. Iäkkäille ei välttämättä esimerkiksi kerrota riittävän selkeästi heidän sairauksistaan ja joku muu tekee päätökset heidän puolestaan. (Kivelä
& Vaapio 2011, 18 - 19.) Laitoksessa elävä vanhus on usein menettänyt muutenkin elämässään jo paljon: oman kotinsa, taloudellisen itsenäisyyden, sosiaalisia suhteitaan, ruumiillista hallintaansa ja osallistumismahdollisuuksiaan arvokkaana persoonana ja kansalaisena yhteiskunnan ja oman elinympäristönsä rakentamiseen. (Kurki 2007, 56.) On tärkeää, että näillekin ihmisille luodaan mahdollisuuksia osallistua oman elämänsä rakentamiseen niillä edellytyksillä, joilla se on mahdollista.
11 Eläköitymisen yhteydessä ikääntyvä kohtaa usein johonkin kuulumisen kriisin. Palkkatyöstä poisjäämisen yhteydessä menetetään muun muassa tärkeitä sosiaalisia rooleja (Kurki 2007, 44).
Eläkkeelle jäämisen myötä ikääntyvän on löydettävä elämän merkitys muualta kuin palkkatyön parista (Keinänen 1989, 14 - 33). Myös elämän rytmin katoaminen voi synnyttää ahdistusta ja tyhjyyden tunnetta. Lisääntynyt vapaa-aika tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden aiempaa aktiivisempaan harrastamiseen ja uudenlaisten merkitysten ja roolien syntymiseen (Keinänen 1989, 14 - 33). Harrastus- ja vapaa-ajan toimintojen kautta ikääntyvä voi toimia monissa rooleissa ja määrittää näin suhdettaan ympäröivään maailmaan. Arvokkaana ihmisenä ikääntymiseen kuuluu oikeus olla osallisena ja arvostettuna jäsenenä yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Jokaisella on myös oikeus ihmissuhteisiin. Myöskään laitoksessa asuminen tai heikentynyt toimintakyky eivät saa olla esteenä tämän toteutumiselle. (Kivelä & Vaapio 2011, 21.) Yksilön rooli yhteiskunnassa ja niissä yhteisöissä, joissa hän on toiminut, on tärkeää myös hänen pohtiessaan elämän merkitystä. Elämän merkityksen tunne taas on tärkeä osa hyvää elämää. Elämän merkitys on sidoksissa niihin konteksteihin, joissa ihminen kulloinkin elää.
Koska elämäntilanteet muuttuvat, joutuu yksilö aina uudelleen etsimään sopivaa kehystä, johon sen ankkuroisi. (Saarenheimo 2003, 44 - 46.) On tärkeää, että ikääntyvällä on mahdollisuus kuulua yhteisöihin ja toteuttaa itselle merkityksellistä toimintaa. Monipuolinen roolirepertuaari antaa tunteen elämän merkityksellisyydestä, jatkuvuudesta ja omasta hyödyllisyydestä (Lyyra ym. 2007, 102).
Osa ikääntyvistä on fyysisen, henkisen tai taloudellisen toimintakyvyn haasteiden vuoksi syrjäytynyt tai on vaarassa syrjäytyä yhteiskunnan toiminnoista ja muista ihmisistä. Kaikille ikääntyville esimerkiksi aktiivinen harrastaminen ei ole mahdollista. Heikon taloudellisen tilanteen lisäksi huono toimintakyky tai terveydentila voi olla esteenä harrastuksiin ja vapaa- ajan toimintoihin osallistumiselle (Lyyra ym. 2007, 102 - 104). Joskus aiemman sosiaalisen elämän tilalle ei vain löydy mitään korvaavaa. Tällöin arkielämä voi supistua kodin seinien sisäpuolelle ja vuorovaikutuksen vähäisyys johtaa yksinäisyyden tuntemuksiin (Ruoppila 1989, 56 - 58). Yksinäisyys on yksi ikääntyvien hyvinvointia uhkaava tekijä. Vaikka koettu yksinäisyys on hieman vähentynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, niin kuitenkin vajaa viidennes kolmasikäläisistä kokee yksinäisyyttä joskus ja noin kuusi prosenttia melko usein tai jatkuvasti. Naiset kokevat yksinäisyyttä merkitsevästi miehiä enemmän. (Vaarama &
Ollila 2008, 124.) Yksinäisyyden tunne on yhteydessä erityisesti yksin asumiseen ja läheisten merkityksellisten ystävyyssuhteiden puuttumiseen (Ruoppila 1989, 56 - 58). Passiivisten ja
12 syrjäytyneiden ikääntyvien löytäminen ja toimintaan tukeminen onkin tärkeää (Lyyra ym.
2007, 104). Yhtenä sosiaalipedagogiikan tehtävänä on eri tavoin syrjäytyneiden ihmisten tukeminen heidän arkipäivässään, niin että he pystyisivät kehittämään niin omaa kuin yhteisönsä elämää inhimillisemmäksi ja paremmaksi elää. Pyrkimyksenä on vahvistaa vanhuutta normaalina ihmisen elämänkaareen kuuluvana vaiheena. (Kurki 2007, 30 - 31.)
Ikääntyminen ei kuitenkaan ole ainoastaan ”kriisistä kriisiin” kulkemista. Kuten muissakin elämänvaiheissa, kehitystehtävien kohtaaminen ja niistä selviytyminen, voivat auttaa ihmistä kohti eheämpää ja tasapainoisempaa elämää. On persoonasta ja elämän aiemmista kokemuksista kiinni miten ikääntyvä kohtaamistaan haasteista selviää. Läheiset ihmiset ja yhteisöt ovat joka tapauksessa tärkeitä tukiverkostoja. Myös aiemman elämän ja koettujen asioiden nivoutuminen nykyhetkeen lisää elämän merkityksellisyyden ja oman kyvykkyyden tunnetta. Kohdattujen haasteiden myötävaikutuksesta ja iän tuoman kokemuksen myötä ikääntyminen tuo monelle myös viisautta, rauhaa ja omien arvojen selkiytymistä. Itsensä hyväksyminen ja itsensä kanssa rauhan tekeminen voivat olla henkisen hyvinvoinnin kannalta merkittäviä asioita.
2.2.1 ”Onnistunut vanheneminen” – voiko vanheneminen epäonnistua?
Viime vuosina keskustelussa on ollut esillä ”onnistunut vanheneminen”, jonka tarkoitus on varmastikin kuvastaa ikääntymiseen liittyvien haasteiden onnistunutta kohtaamista ja selvittämistä. Se synnyttää kuitenkin käsitteenä hieman ristiriitaisia ajatuksia. Herää kysymys, millainen vanheneminen on epäonnistunut? Gerontologisen tutkimuksen piirissä on syntynyt teorioita, jotka näkevät onnistuneen vanhenemisen eri tavoin. Yksilötasoisissa vanhenemisteorioissa onnistunut ikääntyminen näyttäytyy sopeutumisena, tyytyväisyytenä ja hyvänä mielialana. Aktiivisuusteorian mukaan ikääntyvän tulisi säilyttää aiemman elämänsä aktiivisuuden taso saavuttaakseen tyytyväisyyden elämään. Aiemman aktiivisuuden tason nähdään vastaavan ihmisen omia tarpeita ja säilyttävän elämän tasapainon. (Jyrkämä 2008, 273 - 277.) Toisin sanoen, elämän ja sosiaalisten roolien säilyminen mahdollisimman samanlaisena on sen mukaan avain onnistuneeseen vanhenemiseen (Karisto & Seppänen 2009, 29).
Irtaantumisteoria sitä vastoin näkee onnistuneen vanhenemisen toteutuvan, kun ikääntyvä löytää uudenlaisen, ikääntyvälle paremmin sopivan tasapainon, tekemisen, tarpeiden ja
13 sosiaalisten suhteiden välillä. Tässä teoriassa ikääntyminen on parhaimmillaan yksilön ja yhteiskunnan molemminpuolista irtaantumista toisistaan. Tämä nähdään luonnolliseksi osaksi ihmisen elämänkulkua. Tasapainoinen ja vapaaehtoinen irtaantumisprosessi johtaa teorian mukaan tyytyväisyyteen ja onnistuneeseen vanhenemiseen. Vaikka sekä aktiivisuus- että irtaantumisteorioiden periaatteita voidaan löytää käytännöstä, eivät ne kuitenkaan, vain ulkoiseen käyttäytymiseen keskittyvinä teorioina, saavuta ihmistä tavoitteellisena, valintoja tekevänä ja merkityksiä antavana toimijana. (Jyrkämä 2008, 273 - 277.)
Yksi edellä mainitut näkökulmat ylittävä teoria, jossa ihminen nähdään merkityksiä antavana toimijana, on Tornstamin (2005) ”gerotranssendenssi”-teoria. Siinä irtaantuminen saa edellistä myönteisemmän merkityksen. Sen mukaan ikääntymiseen liittyy metaperspektiivin muutos, jossa suhde aikaan muuttuu, suhde luontoon syvenee, herää tunne kuulumisesta sukupolvien ketjuun sekä henkistymisestä tai valaistumisesta. (Karisto & Seppänen 2009, 29. Ks. myös Tornstam 2005.) Tämä kuvastaa ehkä parhaiten ikääntymisen myötä usein tapahtuvaa omien arvojen ja elämän selkiytymistä, itsensä kanssa rauhan tekemistä ja elämän elämistä käsillä olevassa hetkessä.
Onnistunutta vanhenemista lähestytään lopulta parhaiten laajasta näkökulmasta käsin. Yksi keskeinen tekijä on kokemuksellisuus. Tyytyväisyyden, ilon ja onnen kokemukset eivät ole pysyviä, vaan ennemminkin dynaamisia ja elämäntilanteissa muuttuvia. Näin ollen myönteiseen mielialaan voi johtaa välillä aktiivisuuden säilyttäminen, välillä irtaantuminen.
Osaamisen, kykenemisen, haluamisen, täytymisen, voimisen ja tuntemisen tasapaino arkielämässä on todennäköisin tie hyvään ja myönteiseen ikääntyvän elämään. (Jyrkämä 2008, 277 - 278.)
2.2 Ikääntymisen ja yhteiskunnan suhteesta
Ikääntyminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Sen taustalla on syntyvyyden pienentyminen ja pidentynyt elinaika. Väestön keskimääräisen elinajan pidentyminen on ollut huomattavaa 1900- luvun alusta lähtien. Vaikka huomattavimmat kasvut tapahtuivat jo aiemmin 1900-luvulla, niin elinajanodote on ollut edelleen kasvussa. (Sihvonen ym. 2008, 51 - 59.) Vuonna 2000 noin joka
14 seitsemäs suomalainen oli yli 65 -vuotias, eli kuului ns. tilastolliseen vanhusväestöön (Jyrkämä 2003, 15). Vanhusväestön määrällinen huippu ennustetaan saavutettavan vuonna 2035, jolloin yli 65-vuotiaita on väestöstä useampi kuin joka neljäs (Vaarama & Ollila 2008). Määrällisesti tämä tarkoittaa noin 1,3 miljoonaa henkilöä (Jyrkämä 2003, 15). Kun samaan aikaan odotettavissa oleva elinikä on kasvanut ja ihmiset elävät entistä pidempään, on myös niin sanottu vanhuusaika aiempaa pidempi. Ei ole merkityksetöntä millaisia nämä vuodet ovat.
Aktiiviset ja toimintakykyiset vuodet eivät ole vain subjektiivisen hyvinvoinnin perusta, vaan myös yhteiskunnallinen taloudellinen satsaus.
Ikääntyminen ei ole erityisen arvostettu elämänvaihe nykypäivän suomalaisessa yhteiskunnassa. Kasvava ikääntyvien joukko on herättänyt keskustelua niin yhteiskunnan kuin subjektiivisenkin toiminnan tasolla. Useissa tarkasteluissa ikääntyneille luodaan väestöryhmänä samankaltainen status, jolloin jätetään huomioimatta heidän moninaiset asemansa suhteessa ympäristöön ja yhteiskuntaan (Jyrkämä 2003, 19). Yhteiskunnallisesti ikääntymistä tarkastellaan ennen kaikkea talouden ja työvoiman kannalta. Ikääntyvien joukko on suuri ja se asettaa suuria paineita yhteiskunnan taloudelliselle ja sosiaaliselle kantokyvylle.
Yksi suurimmista peloista on, että huonokuntoiset vanhukset muodostavat yhteiskunnallisesti kestämättömän hoitotaakan (Saarenheimo 2003, 46). Tämä onkin vienyt suurimman osan huomiosta, ja valtaosa ikäihmisten ympärillä pyörivästä keskustelusta on viime vuosina ollut huolta hoitotaakasta ja kulueristä. Vaikka yhteiskunnan ikääntyminen nähdään monessa yhteydessä kielteisenä ilmiönä, on muistettava, että kehityksen takana on yleisen hyvinvoinnin kasvu. Pitkään jatkunut keskimääräisen eliniän piteneminen on yhteiskunnallinen voitto, jolla on kuitenkin perusteellista ja monipuolista tutkimusta vaativia seurauksia. (Jyrkämä 2003, 13.) Väestörakenteen muutoksen ohella on syytä olettaa muutoksia tapahtuvan myös työelämässä, elinoloissa ja elintavoissa, sekä väestön terveydentilassa ja toimintakyvyssä.
Yhteiskuntapoliittisesti keskeisiä kysymyksiä ovatkin muun muassa, kuinka paljon iäkkään väestön palvelutarve suurenee ja miten palveluntarpeen kasvua voidaan vähentää. Toisaalta eläkeiän siirtyessä myös ikääntyvän työvoiman työkyvyn muutokset askarruttavat, kuten myös se, miten ikääntyvien työkykyä ja työhön osallistumista voidaan tukea. Lisäksi väestöryhmien terveys- ja hyvinvointierojen kaventaminen on jo kauan ollut monitieteisenä tavoitteena. (Puska
& Vaarama 2012, 9.)
15 Vaikka ikääntymiseen liittyvä keskustelu onkin ollut taloudellis - poliittispainotteista, niin samaan aikaan voidaan kuitenkin nähdä, että ikääntyminen elämänvaiheena on paljon muutakin kuin hoito- ja hoivapalveluiden käyttöä ja raihnaisuutta. Koska nykyiset ikääntyvien sukupolvet ovat entistä terveempiä, vauraampia ja aktiivisempia, jo tavaksi muodostuneista, tulevia tarpeita liioittelevista näkemyksistä voitaisiin luopua. Vaihtoehtoisesti voitaisiin siirtyä ikäspesifisimpään tarkasteluun, joka auttaisi rakentamaan realistisempia arvioita tulevasta. On toivottu yhteiskunnallista tarkastelua siitä, millaisia mahdollisuuksia ikääntynyt väestö tarjoaa yhteiskunnalle (Vaarama & Ollilla 2008, 116 - 135). Ikääntyvien määrään liittyvien kauhukuvien rinnalla onkin kulkenut toinen aalto, jossa innostutaan aktiivisen vanhuuden ja kolmannen iän sisältämistä mahdollisuuksista (Saarenheimo 2003, 46). Ikääntyvän väestön mahdollisuuksien tarkastelu on ehkä vaikuttanut erilaisten ikääntymistä ajanjaksona koskevien tavoitteellisten määreiden syntymiseen, kuten ”onnistunut vanheneminen”, ”aktiivinen ikääntyminen” ja ”rohkea vanhuus”. Moni ikääntyvistä viettääkin aktiivista ja toiminnallista elämää. Käsitykset aktiivisesta ja tuottavasta ikääntymisestä ovat tulleet myös osaksi ikäpolitiikkaa ja ovat muovanneet ikääntymiseen suhtautumista myönteisemmäksi poliittisella tasolla (Vaarama 2009, 16). Kuitenkin tällainen, vain aktiiviseen ja tuottavaan ikääntymiseen sidottu myönteinen kuva lokeroi ihmisiä ja näkee myönteisenä vain yhteiskuntaa hyödyttävän ikääntymisen. Ikääntymiseen liittyvä tuottavuuden liiallinen korostaminen voi johtaa siihen, että tuottavuudesta muodostuu edellytys ja vaatimus vielä vanhallakin iällä. (Vaarama 2009, 16.) Toisille aktiivisuus ja tuotteliaisuus on tervetullut tapa vanheta, kun taas toisille ikääntymiseen liittyvät toiveet ovat lepoa ja hellittämistä. Tärkeintä olisi saada ikääntyä itselle sopivalla tavalla.
Tämän vuoksi ikääntyvien hyvinvoinnin edistämiseen liittyvä keskustelu sekä yksinäisyyden ja syrjäytymisen ennaltaehkäisy saisivat saada enemmän jalansijaa vanhuskeskustelussa. Tärkeää olisi myös synnyttää keskustelua yhteiskunnan asenteesta suhteessa ikääntymiseen.
Taloudellisia näkökohtia vähemmälle huomiolle on jäänyt keskustelu siitä, miten vanhenevan ihmisen mahdollisuutta täysipainoiseen elämään voitaisiin tukea. Tai siitä, miten yhteiskunnassamme vanhuuteen ylipäätään suhtaudutaan. Suhtautuminen vanhuuteen ei aina ole ollut sellainen kuin nyt, vaan se on muuttunut yhteiskunnallisen kehityksen myötä.
Historiassa ikäihmisillä on ollut monenlaisia hyödyllisiä ja myös arvostettuja rooleja.
Yksinkertaisimmillaan ikäihmiset ovat olleet tärkeä apu lastenhoidossa ja talousaskareissa.
Ikäihmisten osaamista suullisen ja käytännön työnteon perinnön välittämisessä on myös
16 arvostettu. Joissakin kulttuureissa heillä on saatettu nähdä olleen myös kykyjä lähestyä henkimaailmaa. Vanhusten sosiaalinen osallistuminen ja arvostaminen ovat olleet eri tasolla kuin nykypäivänä. He ovat nauttineet arvostuksesta niin persoonina kuin yhteisönsä jäseninäkin. (Kurki 2007, 26 - 27.) Toisaalta nykyisin myös ikääntyvien keskuuteen on vahvistunut yhteiskunnassa muutenkin näkyvä ajatus mahdollisuudesta ja luvasta elää nautinnollista elämää omista tarpeista käsin, ilman ulkoapäin tarkasteltavia merkityksellisiä rooleja.
2.4 Kohti sosiaalipedagogista lähestymistapaa
Sosiaalipedagogiikka on kasvatuksellinen oppiala, joka perustuu laajasti yhteiskuntatieteisiin.
Siinä yhdistyvät niin kasvatus- kuin yhteiskuntatieteet ja sosiaalinen ja pedagoginen näkökulma. (Kurki 2007, 30 - 32.) Sosiaalipedagogiikka on käytännöllinen toimintatiede, joka pyrkii pedagogisin keinoin sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen ja lievittämiseen. Sen taustalla on pyrkimys ymmärtää, jäsentää ja kehittää niin teoreettista tietoa, kuin pedagogista toimintaa hyvinvoinnin edistämiseksi. Sosiaalipedagogiikan keskiössä on ihmisen subjektiuden rakentuminen ja siihen olennaisesti liittyvät kasvatukselliset ja yhteiskunnalliset edellytykset.
(Hämäläinen 1999.)
Yksi sosiaalipedagogisen ajattelun tärkeimmistä lähtökohdista on, että jokainen ihminen on persoona, ainutlaatuinen yksilö yhteisössään. Sosiaalipedagogiikan tehtävä voidaan nähdä kaksijakoisena: yleisenä ja erityisenä. Ikääntyminen liittyy niihin molempiin. Myös se miten sosiaalipedagogiikka määritellään vaikuttaa käsitykseen ikääntymisestä. Hermeneuttinen sosiaalipedagogiikka, joka on myös tämän tutkimuksen lähtökohtana, pohtii ihmisen ja yhteiskunnan, sekä yksilön ja yhteisön suhdetta. Se pyrkii näkemään miten hyvä, inhimillinen ja solidaarinen elämä voidaan saavuttaa. Jokainen ihminen iästä tai muista tekijöistä riippumatta on arvokas ja ainutlaatuinen. Hermeneuttinen lähestymistapa näkee myös, miten yksilö tarvitsee muita ihmisiä, yhteisöä, kasvaakseen täydeksi. Siksi dialogisuus, muiden kohtaaminen, yhteinen kokemus ja kokemuksen jakaminen ovat tärkeitä asioita myös ikääntyville. Kuitenkin vallitsevissa ikääntymistä koskevissa asenteissa ja ikääntyvien parissa tehtävässä työssä, on ollut nähtävissä positivistisen paradigman mukaista ajattelua. Tällöin vanhuutta lähestytään mekaanisesti, teknisesti ja hyötynäkökohtien kautta, eikä ihmisen
17 perusolemuksen tai arvon pohdinta ole keskeistä. Toiminta ikääntyvien kanssa on lähinnä kasvatuksellista teknologiaa, eikä ikääntyvien omaa ääntä kuulla. Tällaisella toiminnalla ei saavuteta sosiaalipedagogiikan ydintä. (Kurki 2007, 30 - 32.) Jossain määrin positivistisen paradigman mukaiseen ajatteluun ja toimintaan liittyvä ikääntyvien ihmisten kohtaamisen puute kyllä tiedostetaan, mutta yhteiskunnalliset sekä inhimilliset keinot sen muuttamiseksi eivät ole olleet vielä kovin vaikuttavia.
Kasvatuksellinen gerontologia on kasvatustieteen ja gerontologian välimaastoon sijoittuva oppiala ja on oiva näkökulma ikääntymiseen. Sen ajatuksiin pohjautuu myös sosiaalipedagoginen gerontologia. Kasvatuksellisen gerontologian tehtävä on kolmitahoinen.
Sen suhtautuminen ikääntymiseen on optimistinen ja ikäihmisten kanssa yhdessä luodaan heille sopivia toimintatapoja fyysisen ja henkisen vitaliteetin ylläpitämiseksi. Siinä pyritään tukemaan ikääntyvien elinikäistä oppimista ja siten parantamaan heidän elämänlaatuaan. Siinä nähdään myös tärkeänä tukea ikäihmisen motivaatiota ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään mahdollisimman pitkään. Toisena tehtävänään kasvatuksellinen gerontologia pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnan ja sen jäsenten asenteisiin suhteessa ikääntymiseen, esimerkiksi pinttyneiden stereotypioiden muuttamisella. Ikääntyvien kanssa työtä tekevien ihmisten ammattitaito ja persoona ovat tärkeässä roolissa ikääntyvien täysipainoisen elämän mahdollistamisessa. Kasvatuksellisen gerontologian kolmas tehtävä onkin kouluttaa ikäihmisten kanssa työtä tekeviä ihmisiä. Koulutus ei rajoitu vain vanhustyön ammattilaisten kouluttamiseen, vaan koskettaa myös yhteiskuntaa ja ikäihmisiä itseään. Sosiaalipedagoginen gerontologia pitää edellä mainittujen lisäksi erityisen tärkeänä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, praksista. (Kurki 2007, 54.)
Sosiaalipedagogisessa työssä ikäihmisten kanssa on aina läsnä sekä persoonallinen että yhteisöllinen ulottuvuus. Persoonallistavan kasvatuksen tarkoituksena on laajentaa ihmisen elämän ja toiminnan aluetta sekä vahvistaa hänen autonomiaansa. Yhteisöllinen ulottuvuus taas pyrkii auttamaan ihmisiä liittymään paremmin yhteisöönsä ja yhteiskuntaansa. Tavoitteena on, että ihminen tavoittaisi persoonallisen eheytensä. Tämän täyttymiseksi ikäihmisten tulisi päästä toteuttamaan itseään heille merkityksellisellä tavalla. Tämä tavoite toteutuu harvoin laitoksissa asuvien vanhusten tai kotonaan asuvien yksinäisten vanhusten kohdalla. Usein ”pystytään”
huolehtimaan vain ihmisen perustason fysiologisista tarpeista kuten ravinnosta, puhtaudesta ja
18 turvallisuudesta. Näidenkin täyttyminen on välillä puutteellista. Maslowin tarvehierarkiaa hyödyntäen fysiologisten perustarpeiden lisäksi ihmisellä on myös turvallisuuden-, yhteenkuuluvuuden-, rakkauden-, arvonannon ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Ikäihmisten parissa tehtävän sosiaalikasvatuksellisen työn tavoitteena onkin saada elämä mahdollisimman täydeksi kaikilla edellä mainituilla osa-alueilla. (Kurki 2007, 78 - 79). Personalistinen ajattelu näkee ihmisen dynaamisena toimijana koko elämänkaarensa ajan. Toiminta pitää sisällään aina yksilön kehittymiseen tähtäävän eettisen ulottuvuuden. Yksilön henkilökohtainen sitoutuminen toimintaan on hänen elämäänsä kiinteyttävä tekijä. Hän rakentaa itseään päästessään vapaasti tekemään valintoja sekä ilmaisee itseään ja arkipäiväänsä toimintojensa kautta. Toiminta tapahtuu aina toisten ihmisten kanssa. (Kurki 2007, 44 - 45.)
3 HYVINVOINNIN TARKASTELUA
Tässä kappaleessa tarkastellaan hyvinvoinnin olemusta. Aluksi pohditaan hyvinvoinnin käsitettä ja sitä, mistä hyvinvointi koostuu. Hyvinvointikäsitteen lisäksi tarkastellaan myös siihen läheisesti liittyviä terveyden ja toimintakyvyn käsitteitä. Tämän jälkeen luodaan katsaus ikääntyvien suomalaisten hyvinvoinnin tilaan. Lopuksi tuodaan esille tämän tutkimuksen hyvinvointiteoreettisia lähtökohtia ja näkökulmia.
3.1 Hyvinvoinnin käsitteestä
Hyvinvointi on yksi hyvän yhteiskunnan peruselementeistä. Käsitteenä se on laaja ja moniulotteinen. Yhteiskuntatieteille hyvinvoinnin käsite on olennainen sen kytkeytyessä sekä yhteiskunnan rakenteeseen, että yksilön toimintaan. Laajemmin tarkasteltuna hyvinvointi liittyy hyvinvointiyhteiskunnan kysymyksiin, kun taas yksilötasolla kysymys on ihmisen hyvin voimisesta. Lopulta yhteiskunnan hyvinvoinnin tila rakentuu yksilöiden hyvinvoinnin tilasta.
Tämän tutkimuksen sosiaalipedagogisessa viitekehyksessä tarkastelunäkökulma on erityisesti yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnissa.
Hyvinvointi ei tiivisty yhteen määritelmään, vaan se koostuu monista tekijöistä (Moisio ym.
2008, 14). Maailman terveysjärjestö WHO jakaa hyvinvoinnin keskeiset osa-alueet fyysiseen,
19 psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin sekä niitä tukeviin ympäristötekijöihin. Marja Vaaraman ja Kati Ollilan (2008) tutkimus tukee ikääntyvien elämänlaadun ryhmittymistä fyysiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen ja ympäristöulottuvuuteen. Hyvinvointia voidaan siis lähestyä monelta suunnalta. Elinolot, kuten työ, toimeentulo ja asuinolot, ovat osa hyvinvointia.
Niin ikään terveys, sosiaaliset suhteet ja subjektiivinen kokemus hyvinvoinnista ovat tärkeitä hyvinvoinnin osa-alueita. (Karvonen ym. 2008, 28.) Veenhoven (2000) kuvaa hyvinvointia
”elämän neljänä laatuna”, viitaten hyvinvoinnin yhteisöllisiin ja yksilöllisiin sekä ulkoisiin ja sisäisiin edellytyksiin (Vaarama & Ollila 2008, 118).
Hyvinvointia voidaan lähestyä sekä objektiivisesta että subjektiivisesta näkökulmasta käsin.
Elinolot ja toimeentulo ovat tekijöitä, jotka yleensä katsotaan kuuluvan objektiivisesti mitattaviin hyvinvoinnin osa-alueisiin. Subjektiivisia tekijöitä taas ovat esimerkiksi sosiaaliset suhteet, itsensä toteuttaminen ja onnellisuus. (Moisio ym. 2008, 14.) Hyvinvoinnin kokemisen kannalta on tärkeää, että yksilö tuntee itsensä terveeksi, elämänsä merkitykselliseksi ja kokee voivansa vaikuttaa elämistään koskeviin ratkaisuihin (Ruoppila 1989, 66 - 67). Terveys voidaan katsoa kuuluvaksi sekä objektiivisesti mitattavaan että subjektiiviseen hyvinvointiin.
Hyvinvointi muodostuu fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen, sekä objektiivisen että subjektiivisen hyvinvoinnin kokonaisuudesta, jossa ne kaikki vaikuttavat toisiinsa (Moisio ym.
2008, 14). Esimerkiksi, vaikka elinolot muodostavat hyvinvoinnin aineellisen pohjan, riippuu hyvinvoinnin toteutuminen yksilön kyvyistä ja mieltymyksistä, joiden pohjalta hän hyvinvointiaan tuottaa. Hyvinvointi on näin hyvin yksilöllinen kokemus. (Karvonen ym. 2008, 28.)
Hyvinvoinnin yhteydessä puhutaan usein myös elämänlaadun käsitteestä. Elämänlaatu nähdään jopa hyvinvoinnin synonyymina (Vaarama & Ollila 2008, 118). Hyvinvoinnin tarkastelu on kehittynyt viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana subjektiivisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun suuntaan. Aiemmin tarkastelu keskittyi enemmän hyvinvoinnin objektiivisiin mittareihin, kuten elintasoon ja bruttokansantuotteeseen. (Niemelä 2009.) Elämänlaatu on ihmisen omaa kokemusta elämänsä laadusta. Nämä kokemukset muodostuvat yksilöllisistä ominaisuuksista suhteessa terveyteen, toimintakykyyn ja persoonallisuuteen. Elämänlaadun rakentumiseen vaikuttavat luonnollisesti myös ulkoiset olosuhteet ja yksilön sosiokulttuurinen ympäristö. (Era 1997, 11 - 12.) Objektiivisten hyvinvointitekijöiden lisäksi elämänlaatua
20 rakentavat fyysisen, aineellisen, sosiaalisen ja emotionaalisen hyvinvoinnin subjektiiviset arviot. Elämänlaatu rakentuu hyvinvoinnin tapaan ympäristön ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa. Seuraavissa kappaleissa tarkastellaan hieman tarkemmin hyvinvointiin oleellisesti liitettyjä terveyden ja toimintakyvyn käsitteitä.
3.1.1 Terveys osana hyvinvointia
Terveys on yksi tärkeimmistä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä. (Lyyra ym. 2007). Jo joitakin vuosikymmeniä sitten WHO (1986) määritteli terveyden täydelliseksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi. Täydellinen terveydentila on kuitenkin epärealistinen tavoite, mistä määritelmää onkin kritisoitu (Vertio 2003, 26 - 27). Erityisesti ikääntyvien kohdalla terveys nähdään useimmiten toiminnallisuutena ja arkielämän voimavarana toimia optimaalisesti, ennemmin kuin elämän päämääränä (Lyyra ym. 2007, 18 - 20).
Terveyttä voidaan lähestyä sekä objektiivisesta että subjektiivisesta näkökulmasta käsin.
Ikääntyvien objektiivista terveyttä voidaan tarkastella esimerkiksi sairastavuuden ja elinajan odotteen avulla. Subjektiivisen lähestymisen ja terveyden itsearvioinnin on kuitenkin huomattu ennustavan paremmin jäljellä olevaa elinaikaa kuin useiden objektiivisten mittareiden.
Terveyden itsearviolla on selvä yhteys myös terveyspalvelujen käyttöön, terveyskäyttäytymiseen ja koettuun elämänlaatuun. (Lyyra ym. 2007, 18 - 20.) Terveyden subjektiivisen ja yksilöllisen luonteen vuoksi sitä on vaikea määritellä kattavasti (Kannas 1994, 52). On myös hyvä muistaa, ettei terveys ole staattinen ja muuttumaton tila. Terveyden prosessimaisuus, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset voimavarat sekä fyysiset toimintamahdollisuudet ovatkin saaneet sijaa terveyden määritelmissä. Mahdollisimman hyvän terveyden ylläpitämiseksi on yksilöiden ja ryhmien kyettävä tunnistamaan ja toteuttamaan toiveensa sekä tyydyttämään tarpeensa, mutta myös muuttamaan ympäristöään tai opittava muuten tulemaan toimeen sen kanssa. (Vertio 2003, 26 - 27.)
Terveys muodostuu useista osa-alueista, joista fyysinen terveys on ehkä kaikkein näkyvin.
Fyysinen terveys liittyy elimistön mekaaniseen toimintakykyyn. Terveys on kuitenkin myös
21 kykyä ajatella selkeästi ja johdonmukaisesti. Se on kykyä tunnistaa tunnetiloja ja ilmaista omia tunteita tilanteeseen sopivalla tavalla. Myös kyky selviytyä stressistä, masennuksesta ja ahdistuksesta kuuluu terveyteen. Nämä ovat psyykkisen ja emotionaalisen terveyden tunnuspiirteitä. Terveys näkyy myös sosiaalisissa taidoissa. Sosiaalinen terveys on ennen kaikkea kykyä solmia ihmissuhteita ja pitää niitä yllä. Ihmissuhteet toimivat toisaalta myös sosiaalisen terveyden voimavarana. (Ewles & Simnett 1995, 6 - 7.) Ikääntyvien kohdalla sosiaalisten kontaktien vähentyminen voi osaltaan merkittävästi heikentää hyvinvoinnin kokemusta.
Terveyteen vaikuttaa myös moni yksilön ulkopuolinen asia. Esimerkiksi yhteiskunnalta odotetaan yksilön fyysisten ja emotionaalisten perustarpeiden, kuten perustoimeentulon, ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja peruspalvelujen täyttämistä (Ewles & Simnett 1995, 6 - 7).
Suhteellisen voimakkaasti ikääntyvän yhteiskunnan kyky vastata näihin perustarpeisiin vaikuttaa laaja-alaisesti sen jäsenten hyvinvoinnin tilaan. Ikääntyvän terveys onkin ennen kaikkea tasapainoa yksilön omien resurssien ja tavoitteiden sekä sosiaalisen ja fyysisen ympäristön välillä (Lyyra ym. 2007, 17).
Terveyden edistäminen on tärkeää niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Mahdollisuudet terveyden edistämiseen ovat nykypäivänä lähes rajattomat. Myös toimintatavat ja menetelmät ovat laajentuneet. Toisaalta myös terveyden edistämisen kohtaamat haasteet ovat osin erilaisia kuin ennen (Glanz ym. 1997, 3 - 4, 10), kuten esimerkiksi edellä mainittu yhteiskunnan voimakas ikääntyminen. Yksi tärkeä haaste terveyden edistämisen työssä on nähdä ihminen subjektiivisena persoonana ja pyrkiä ymmärtämään hänen yksilöllisyyteensä vaikuttavia tekijöitä (Vertio 2003; 41, 67). Viime vuosikymmeninä terveyden edistäminen on toteutunut länsimaissa ehkä enemmän sairauksien hoitamisena sekä ihmisen tarkastelemista erillisinä osa - alueina. Kokonaisvaltaiseen näkökulmaan liittyy myös yhteisöjen terveys ja ihmisten tarkastelu yhteisöissään. Taloudellisten voimavarojen riittävyys on suuri haaste terveyden edistämiselle. (Vertio 2003; 41, 67.) Yhteiskuntapoliittiset päätökset vaikuttavat terveyden edistämisen mahdollisuuksiin. Terveyden edistämisen vaikutuksia ei useinkaan voida osoittaa heti, vaan ne näkyvät vasta pidemmän ajan kuluessa (Vertio 2003; 41, 67).
22 3.1.2 Toimintakyky osana hyvinvointia
Toimintakyky on laajasti hyvinvointiin liittyvä käsite (Laukkanen 2008, 61). Hyvä toimintakyky on myös tärkeä osa terveyttä. Sitä voidaan tarkastella jäljellä olevan toimintakyvyn tason ja todettujen toiminnanvajausten näkökulmasta, mutta myös yksilön oman arvion pohjalta. Toimintakyvyn subjektiivinen arviointi rakentuu oman identiteetin, ympäristön määrittelemien normien ja historialliseen aikaan liittyvän kulttuurin vaikutuksessa.
Vertailupohjana toimivat niin ikätoverit kuin oma aikaisempi toiminta. (Laukkanen 2008, 261.) Hyvä toimintakyky näkyy ennen kaikkea kykynä selviytyä jokapäiväisestä arkielämästä.
Ikääntyvien kohdalla keskeisenä toimintakykyyn liittyvänä määritteenä onkin juuri selviytyminen päivittäisistä toiminnoista (ADL eli activities of daily living) (Era 1997, 8). Hyvä toimintakyky vaikuttaa merkittävästi ikääntyvien koettuun terveyteen ja hyvinvointiin (Lyyra ym. 2007, 21 - 23).
Toimintakykyä voidaan tarkastella fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta näkökulmasta käsin (Lyyra ym. 2007, 21 - 23). Niiden määritelmät ovat hyvin lähellä terveyden vastaavia määritelmiä. Fyysinen toimintakyky käsittää ennen kaikkea hengitys- ja verenkiertoelimistön sekä tuki- ja liikuntaelimistön toimintakyvyn (Lyyra ym. 2007, 21). Fyysisellä toimintakyvyllä viitataan usein lääkärin arvioimaan terveydentilaan ja sairastavuuteen, mutta se pitää sisällään kuitenkin myös koetun terveydentilan ja selviytymisen arkielämän vaatimuksista (Ruoppila 1989, 58 - 62). Kognitiiviset ja psykomotoriset toiminnot, kuten havainto- ja muistitoiminnot sekä ajattelu- ja oppimistoiminnot ovat vastaavasti osa psyykkistä toimintakykyä. Psyykkinen toimintakyky käsittää myös psyykkisen hyvinvoinnin ja erilaiset psyykkiset selviytymiskeinot.
(Lyyra ym. 2007, 21 & Ruoppila 1989, 58 - 62.) Sosiaalinen toimintakyky on yksilön ja ympäristön välistä vuorovaikutusta, johon sisältyy muun muassa harrastukset ja kontaktit ystäviin, sekä kyky solmia uusia ihmissuhteita (Lyyra ym. 2007, 21). Usein tarkastelukulmana on fyysinen toimintakyky. Osittain tämä johtuu siitä, että fyysisen toimintakyvyn mittaamiseen on runsaasti menetelmiä. Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tarkastelu vaatii kuitenkin niin fyysisen, psyykkisen kuin sosiaalisenkin toimintakyvyn huomioimisen. Vajavuudet jollakin toimintakyvyn alueella johtavat usein myös toissijaisiin häiriöihin. Fyysisen toimintarajoitteen myötä liikkuminen voi vähentyä, joka puolestaan heikentää lihasvoimaa ja edelleen liikuntakykyä. Kun liikuntakyky on huono ja liikkuminen vaikeaa, kaventuu usein myös sosiaalinen elinpiiri, joka voi lisätä yksinäisyyttä ja johtaa jopa masennukseen. (Laukkanen
23 2008, 261 - 263.) On siis tärkeää huomioida miten toimintakyvyn eri osa-alueet ovat yhteydessä toisiinsa (Lyyra ym. 2007, 21). Yksilön toimintakyky rakentuu niin koetusta terveydentilasta, sairauksista ja niihin liittyvistä oireista, elämän merkityksellisyyden ja mielekkyyden kokemuksista kuin ihmissuhteistakin (Ruoppila 1989, 58 - 62).
Toimintakyvyn säilymisen kannalta merkityksellisiä ovat sekä aiemman elämänkulun että eläkeiän aktiviteetit, jotka voivat sisällöltään olla vaihtelevia ja toteutua niin yksin kuin ryhmässäkin (Ruoppila 1989, 62 - 63). Fyysisesti aktiivisen elämäntavan säilyttäneet ikääntyvät säilyttävät myös toimintakykynsä paremmin kuin heidän vähemmän aktiiviset ikätoverinsa (Laukkanen 2008, 268). Fyysisestä toimintakyvystä huolehtiminen esimerkiksi liikunnan avulla vaikuttaa usein myönteisesti myös psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Liikunta vaikuttaa mielialaan tuottamalla iloa ja virkistystä. Mikäli liikkuminen tapahtuu muiden kanssa, on sillä myös vuorovaikutustaitoja ja sosiaalista toimintakykyä vahvistava vaikutus. Fyysinen toimintakykyisyys vaikuttaa psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn myös välillisesti mahdollistamalla erilaisiin toimintoihin osallistumisen. Harrastusaktiviteeteissä yksilöllä on mahdollisuus oppia uutta ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. (Ruoppila 1989, 67 - 72.) Toimintakyvyn eri osa-alueet tukevat näin toisiaan. Fyysisen aktiivisuuden lisäksi myös hyvä sosioekonominen asema (tulotasolla ja koulutuksen pituudella mitattuna) näyttäisi olevan yhteydessä hyvään toimintakykyyn. Elintapatekijät, kuten fyysinen inaktiivisuus, alkoholin käyttö, tupakointi ja ylipaino taas vastaavasti heikentävät selviytymistä päivittäisistä toiminnoista. (Laukkanen 2008, 267.) Vaikka erilaiset toimintakyvyn rajoitteet kuuluvat luonnollisena osana vanhuuteen (Lyyra ym. 2007, 21), on yksilöllä itsellään kuitenkin tärkeä rooli toimintakyvyn ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Ikääntyviä tulisi tukea ja neuvoa toimintakyvyn ylläpitämisessä jo varhaisessa vaiheessa.
3.2 Ikääntyvien hyvinvoinnin ja terveyden tila Suomessa
Seuraavassa kappaleessa tarkastellaan ikääntyvien hyvinvointia ja terveyttä suomalaisessa yhteiskunnassa. Hyvinvoinnin ja terveyden tilaa tarkastellaan niin elinajanodotteen, kuin koetun terveyden eri osa-alueiden näkökulmasta.
24 3.2.1 Elinajanodote
Viimeisen reilun 20 vuoden aikana merkittävin suomalaisten hyvinvointiin vaikuttanut yhteiskunnallinen tekijä on ollut lama ja siitä toipuminen. Suomalainen yhteiskunta on läpikäynyt ja läpikäy edelleen myös sosiodemografisia ja kulttuurisia muutoksia. (Karvonen ym. 2008, 28 - 33.) Yhteiskunnan ikääntyminen on yksi suurista muutoksista. Yleisen hyvinvoinnin lisääntyminen näkyy ikääntyvän väestön elinajanodotteissa. Suomalaisten vastasyntyneiden odotettavissa oleva elinikä on noussut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana noin viisi vuotta. Vuonna 2015 vastasyntyneiden elinajanodote oli tytöillä 84,1 vuotta ja pojilla 78,5 vuotta. (Tilastokeskus 2016.) Myös yli 65 -vuotiaiden elinajanodote on kasvanut.
Vuosien 1980 ja 2000 välillä 65 -vuotiaiden elinajanodote kasvoi sekä miehillä että naisilla noin kolme vuotta (Sihvonen ym. 2008, 51-59). Tämän mukaan 82 -vuotiaalla naisella on odotettavissa vielä 7,9 elinvuotta. Vastaava luku 76 -vuotiaalla miehellä on 9,5 vuotta.
Ennusteen mukaan vuonna 2040 miesten elinajan odote olisi noussut edelleen 82,1 vuoteen ja naisten 86,3 vuoteen (Koskinen ym. 2008, 30). Ikääntyvien toimintakykyä, terveyttä ja hyvinvointia kuvattaessa ovat nimenomaan myöhemmän iän elinajanodotteet merkityksellisiä (Era 1997, 1).
Pidentyneen elinajan näkökulmasta väestön terveydentilan voidaan nähdä parantuneen.
Ikääntyneet elävät kaiken kaikkiaan pidempään ja terveempää elämää kuin aiemmin (Vaarama
& Ollila 2008, 116 - 135). Toisaalta, kun aiempaa suurempi joukko saavuttaa korkeamman eliniän, myös vanhenemisen mukana ilmaantuvat sairaudet ja toiminnanrajoitukset yleistyvät koko väestöä tarkasteltaessa. (Sihvonen ym. 2008, 58 - 59.) Euroopan maiden välisissä vertailuissa suomalaiset ovat sijoittuneet melko heikosti odotettavissa olevien terveiden elinvuosien mukaan. Kun useimmissa Euroopan maissa odotettavissa olevia terveitä elinvuosia on yli 60 ja Pohjoismaissa jopa 70, on suomalaisilla edessään arvion mukaan vain noin 58 tervettä elinvuotta. (Eurostat 2017.)
3.2.2 Psyykkinen hyvinvointi
Ikääntyminen ei näy vain fyysisinä muutoksina, vaan tuo mukanaan myös psyykkistä terveyttä rasittavia tekijöitä. Yleisin ikääntyvien mielen tasapainon horjuttaja on masentuneisuus.
25 Masentuneisuuden yhteydessä esiintyy usein myös ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä.
(Heikkinen & Kauppinen 2006, 90.) Ikivihreät -tutkimuksen mukaan masentuneisuus näyttäisi olevan vähenemässä. Ahdistuneisuuden esiintyminen on hieman pienentynyt miehillä, mutta pysynyt naisilla melko samanlaisena parin vuosikymmenen ajan. Viidennes 60 - 69 -vuotiaista naisista kokee lievää ahdistuneisuutta. Lievä yksinäisyys on vähentynyt miesten keskuudessa, mutta lisääntynyt naisilla. Vastaavasti aika yksinäiseksi itsensä koki useampi mies kuin nainen vuoden 2004 vertailussa. (Heikkinen & Kauppinen 2006, 85 - 97.)
Ikihyvä Päijät - Häme -seurantatutkimuksessa vuonna 2008 tutkimukseen osallistuneista ikääntyvistä viidesosa kertoi tuntevansa itsensä yksinäiseksi silloin tällöin tai useammin.
Ongelmaksi yksinäisyyden koki hieman yli kymmenes. Tutkimuksessa tuli esille sukupuolittaisia ja ikään liittyviä eroja. Ikääntyvillä naisilla yksinäisyyden kokemukset lisääntyivät tasaisesti iän myötä. Eniten yksinäisyyttä koki vanhin ikäryhmä eli vuosina 1926 - 1930 syntyneet. Heistä yli kolmasosa oli yksinäinen vähintään silloin tällöin ja viidennekselle yksinäisyys oli muodostunut ongelmaksi. Miehillä sitä vastoin oli yksinäisyyttä lähes yhtä paljon niin tutkimuksen nuorimman ikäryhmän, 1946 - 1950 syntyneiden, kuin vanhimman, 1926 - 1930 syntyneiden, keskuudessa. Yksinäisyys vaivaa siis vanhimpien ikäluokkien lisäksi myös suuriin ikäluokkiin kuuluvia miehiä, jotka ovat jo siirtyneet tai siirtymässä eläkkeelle.
Yksinäisyyttä usein tai jatkuvasti kokevia miehiä on kaksi kertaa enemmän kuin naisia, mutta kaiken kaikkiaan tässä tutkimuksessa yksinäisyyden usein tai jatkuva kokeminen oli hyvin vähäistä, noin kolmen prosenttiyksikön luokkaa. (Pajunen & Karisto 2009, 31 - 34).
Yksinäisyyden taustalla on usein puolison kuolema (Heikkinen & Kauppinen 2006, 85 - 97).
Kuitenkaan parisuhteessa eläminen ei sulje pois yksinäisyyden kokemusta. Ikihyvä Päijät – Häme -tutkimuksessa naimisissa olevista ja puolisonsa kanssa asuvista 14 prosenttia tunsi itsensä yksinäiseksi silloin tällöin. Taloudellisen tilanteen koettu heikkous vaikutti yksinäisyyden kokemiseen. Pienituloiseksi ja köyhiksi itsensä luokittelevista joka viides koki yksinäisyyden ongelmaksi, kun hyvin toimeentulevista tai varakkaista vain hyvin harva.
(Pajunen & Karisto 2009, 31 - 34.) Taloudellinen tiukkuus vaikutti myös turvattomuuden kokemukseen. Ikääntyvillä miehillä se oli eniten turvattomuutta aiheuttava tekijä, naisillakin kolmanneksi eniten. Tässäkin oli nähtävissä terveyserojen jakaantumista koulutustaustan mukaan, kun vähemmän koulutetuista suurempi osa tunsi turvattomuutta verrattuna
