AIKUISKASVATUS 2/01
195
Uusin, viisitoista artikkelia sisältävä, aikuiskasvatuksen pohjoismainen vuosikirja on otsikoitu ”Reforms and Poli- cy”. Kirjan otsikko orientoi lukijan erilaisten Pohjoismais- sa toteutettujen koulutusre- formien ja koulutuspoliittis- ten kehityssuuntien jäljille.
Kirjan viisi ensimmäistä artik- kelia kuvaavatkin erilaisia kan- sallisia koulutuksellisia refor- meja. Sen sijaan loput artikke- lit liittyvät väljemmin kirjan otsikkoon.
Ensimmäisessä artikkelissa Sigvart Tosse kuvaa norjalaisen aikuiskoulutuksen kehitystä aina sivistyksellisen ja talou- dellisen kasvun edistämistä tukevan koulutuspolitiikan ajoista aikuiskoulutuksen ny- kyiseen missioon: ammatilli- sen koulutuksen edistämiseen.
Tätä aikuiskoulutuksen ammatillista orientaatiota on valtio voimakkaasti tukenut ja 1990-luvulta alkaen aikuis- koulutus onkin ollut merkit- tävä osa työvoimapolitiikkaa.
Niinpä valtiolla on ollut mer- kittävä rooli aikuiskasvatuksen aseman ja kehityksen muok- kaajana.
Kirjan toisessa artikkelissa Risto Rinne ja Markku Vanttaja erittelevät suomalaisen aikuiskasvatuksen kehityssuuntia. 1970-80 –lu- Tosse, S., Falkencrone, P., Puurula, A. & Berg- stedt, B. (toim.) 2000.
Reforms and policy.
Adult education re- search in Nordic countries. Trondheim:
Tapir Academic Press.
vuilla aikuiskasvatuksen kes- keisempänä tavoitteena oli edistää koulutuksellista tasa- arvoa kohdentamalla koulutus niille kansalaisille, joilla oli vähiten ammatillista koulutus- ta. Nykyisin tämän tasa-arvo- pyrkimyksen on syrjäyttämässä työmarkkinaorientoitunut ai- kuiskoulutus. Tällöin aikuis- kasvatuksen keskeisimpänä tehtävänä on sopeuttaa työvä- estöä jatkuvasti muuttuviin yhteiskunnallisiin oloihin. Sa- malla aikuiskoulutus on myös kaupallistunut. Artikkelin lo- puksi kirjoittajat kritisoivat koulutuspolitiikkaa siitä, että se hyväksyy tilanteen, mikä on jo vuosia näkynyt tilastois- sa: eniten aikuiskoulutuksesta hyötyvät ne, jotka ovat jo korkeasti koulutettuja. Ehkä olisi koulutuspoliittisin kei- noin syytä kiinnittää (jälleen) huomiota koulutukselliseen tasa-arvoon.
Per-Olof Thång ja Gun- Britt Wärwik käsittelevät ar- tikkelissaan Ruotsissa toteu- tettuja uudistuksia, joilla on pyritty lisäämään aikuisten osallistumismahdollisuuksia aikuiskoulutukseen. Vaikka kirjoittajien näkökulma on ai- kuisten motiiveissa ja
intresseissä osallistua aikuis- koulutukseen, päätyvät he samansuuntaisiin havaintoi- hin kuin Rinne ja Vanttajakin.
He havaitsivat haastattelu- tutkimuksessaan, että valtaosa vastanneista koki aikuiskoulu- tuksen työmarkkinoiden väli- neenä sopeuttaa työntekijä lisääntyneisiin kvalifikaa- tiovaatimuksiin. Haastatellut myös kritisoivat korkeita muodollisia kvalifikaatiovaa-
timuksia vastaan, sillä käytän- nössä hei-koimmillakin kvalifikaa-tioilla tulee työssä toimeen. Sekä Suomessa että Ruotsissa näyttäisi olevan val- lalla julkinen (valtion ylläpitä- mä) retoriikka, joka ihannoi koulutusoptimismia ja näin pyrkii aina vain kvalifikoi- dumman työvoiman tuotta- miseen.
Sekä Hannele Salminen että Heidi Engesbak kuvaavat artikkeleissaan yksittäisiä, mutta kansallisesti merkittäviä koulutuksellisia reformeja:
Salminen ammattikorkea- koulujärjestelmän syntymistä Suomeen ja Engesbak ns. Re- formi 94 vaikutuksia norjalai- selle keskiasteen koulutuksel- le. Salminen esittää erilaisia syitä, kuten tarpeen uudistaa koulutusjärjestelmää ja amma- tillisen koulutuksen kansain- välisen vertailun helpottami- sen, ammattikorkeakoulujär- jestelmän perustamisen taus- talla. Ammattikorkeakoulujen kehittymiseen vaikutti myös ns. akateeminen noste (acade- mic drift), jonka ”toisesta aal- losta” voidaan pitää esimerk- kinä viime aikaista keskuste- lua esimerkiksi ammattikor- keakoulujen jatkotutkinnoista.
Engesbak tarkastelee artikke- lissaan norjalaista keskiasteen koulutuksen muutosta, joka nimettiin Reformi 94. Uudis- tus paransi 16-19 –vuotiai- den asemaa ammatillisessa koulutuksessa, mutta aikuiset jäivät tämän uudistuksen ul- kopuolelle. Niinpä reformi ei parantanut aikuisten mah- dollisuuksia lisätä ammatillisia kompetenssejaan.
Moninaisuudessa vuosikirjan vahvuus ja heikkous
196
AIKUISKASVATUS 2/01 K I R J A - A R V I O I T AKirjan loput artikkelit ovat temaattisesti alkua epä- yhtenäisempi kokonaisuus.
Horsdalin, Filanderin sekä Heikkisen ja Laihon artikke- leissa esitetään – tavalla tai toisella – aikuiskoulutuksen erääksi keskeiseksi tehtäväksi tarjota mahdollisuuksia (am- matillisen) identiteetin ra- kentamiseen. Marianne Hors- dal tarkastelee narratiivisesta näkökulmasta dynaamisen yh- teiskunnan ja yksilöllistymisen välistä vuorovaikutusta. Hors- dalin mukaan nyky-yhteis- kunnassa oman elämän suun- nittelu ja sen refleksiivinen rakentaminen ovat elinikäisiä projekteja. Näin hän sitoo in- dividualisaation osaksi elin- ikäistä oppimista. Koska ihmi- nen rakentaa identiteettiään (moni)kulttuurisissa narratii- veissa, tarvitaan tilaa dialogil- le. Juuri aikuiskoulutus on eräs keskeinen areena tälle dialogille. Karin Filander esit- tää artikkelissaan, että aikuis- kasvatustieteessä tutkimuksen keskiössä on harvoin toimija.
Aikuiskouluttajien olisikin luotava oppimistilanteita, joissa toimijat voivat analysoi- da omaa elämäänsä ja niitä erilaisia kulttuurisia diskursse- ja, joita he aktiivisesti raken- tavat. Näitä oppimistiloja toi- mijat voivat käyttää paikan- taakseen itsensä epävarmuuk- sien aikana. Aikuiskasvatuksen eräänä tehtävä on tarjota toi- mijoille tulkitsevia yhteisöjä ja niitä oppimistiloja, joissa he voivat rakentaa omia kult- tuurisia narratiivejaan.
Anja Heikkinen ja Kristiina Laiho kritisoivat ar- tikkelissaan elinikäisen oppi- misen diskurssin hallitsevuut- ta koulutuspoliittisessa kes- kustelussa. He tuovat sen rin- nalle yhteiskunnallisen osallis-
tumisen käsitteen. Heidän ar- tikkelinsa perustuu Lifequal- projektiin, jonka juuret ovat juuri edellä mainitussa elin- ikäisen oppimisen diskursii- visessa hallitsevuudessa. Sen lisäksi, että artikkeli esittää vaihtoehtoisia näkökulmia elinikäiselle oppimiselle, se käy myös kuvauksena kansal- listen erojen tuottamista haas- teista kansainvälisissä tutki- musprojekteissa. Yhteiskun- nallista osallistumista kuvataan nuorten työpajatyöskentelyssä.
Työpajat on tarkoitettu nuo- rille, jotka ovat keskeyttäneet omat (ammatilliset) opinton- sa. Työpajat ovat siis nuorille tiloja suunnitella tulevaisuut- taan. Näin nuoret saavat ko- kemuksen yhteiskunnallisesta osallistumisesta sen sijaan, että heidät pakotettaisiin työlli- syyskursseille tai työttömiksi.
Edellä mainitut kolme artik- kelia sivuavat toisiaan siten, että juuri Heikkisen ja Laihon tutkimat työpajat voidaan nähdä Horsdalin tarkoittamina omaelämänkerrallisten narra- tiivien rakentamistiloina tai Filanderin peräänkuuluttama- na oppimistiloina, joissa voi- daan rakentaa ja (uudelleen)- tulkita omia kulttuurisia ker- tomuksia.
Lisäksi kirjassa kuvataan etäopetuksen historiallista ke- hitystä ja virtuaalisopetuksen nykyisiä haasteita Norjassa (Torstein Rekkedal), tietotek- niikan vaikutuksia pk-yrityk- sissä (Tarja Tikkanen), epä- muodollisen koulutuksen ja työelämän välistä suhdetta (Bjarne Wahlgren), johtamis- koulutusta historiallisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta (Juha Kettunen), itseohjautu- van oppimisen autonomi- suutta ja yhteisöllisyyttä (Lee- na Ahteenmäki-Pelkonen)
sekä norjalaisen kansanopisto- jen syntyyn merkittävästi vai- kuttaneen Nicolai Grundtvi- gin koulutuksellisia näkemyk- siä (Ove Korsgaard). Kirjan päättää artikkeli, joka visioi elinikäistä oppimista 2020- luvun Pohjoismaissa (Gunnar Grepperud & Odd Einar Jo- hansen). Vaikka tässä artikke- lissa pohdintaankin moni- puolisesti Pohjoismaiden koulutuspoliittisia kehitys- suuntia sekä laajempia yhteis- kunnallisia trendejä, tarjoaa se kuitenkin vain yhden mah- dollisen skeenarion siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Toki tällainen tulevaisuuden visiointi on mielenkiintoista luettavaa.
Kirjaa voi suositella erityisesti niille, joita kiin- nostavat erilaiset aikuiskoulu- tuksen piirissä tehdyt refor- mit ja kokeilut. Artikkelien moninaisuus on sekä kirjan vahvuus että heikkous. Lähtö- kohdiltaan ja lähestymistavoil- taan erilaiset artikkelit antavat kattavan kuvan aikuiskoulu- tuksen eri ulottuvuuksista ja tehtävistä Pohjoismaissa. Li- säksi kirjassa esitellään paljon käytännön esimerkkejä aikuis- koulutuksen eri toteuttamis- mahdollisuuksista, mikä laa- jentaa kirjan lukijakuntaa käy- tännön toimijoihin ja myös erilaisten koulutuksellisten hankkeiden suunnittelijoihin ja päätöksentekijöihin. Pai- koitellen kuitenkin tuntuu, että artikkelien yhteinen ni- mittäjä lienee paitsi lukijalta, myös toimituskunnalta olevan kadoksissa. Niinpä lukijalle, olipa hän sitten käytännön toimija, tutkija tai päätöksen- tekijä, jää melko epäselvä ko- konaisuus luettavakseen.
Jani Ursin
