NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEENPUHEENVUORO TEEMASTA
kirja-arviot
PYRKIMYS HAHMOTTAA omaa menneisyyttä on ihmiselämän erottamaton osa. Tämä pätee yhtä hyvin yksilöihin kuin erilai- siin yhteisöihin ja instituutioihin, kuten puolueisiin, virastoihin tai tieteenaloihin. Nyt tarkasteltava- na olevan teoksen tarkoitus on rikastuttaa aikuiskasvatustieteen parissa työskentelevien itseym- märrystä.
Teos koostuu viidestätois- ta artikkelista, joiden kirjoittajat edustavat eri tieteenaloja ja toimi- jaryhmiä. Suurin osa kirjoittajista tulee kasvatustieteen tai aikuiskas- vatustieteen ulkopuolelta, mistä johtuen tarjolla on runsaasti lu- kijan iloisesti yllättäviä tulkintoja.
Erityisosaamisen kääntöpuolena on tarkastelujen saarekemaisuus.
Välillä tahtoo aikuiskasvatuskin jäädä taka-alalle. Kyseessä ei ole yhtenäisen juonen muodostava kokonaisesitys, vaan lukijan täytyy
Moniäänisesti aikuiskasvatuksen vaikuttajista
Kari Kantasalmi ja Mauri Nest (toim.) (2014). Valistajia, sivistäjiä, poliitikkoja ja asiantuntijoita.
Näkökulmia aikuiskasvatuksen kentän vaikuttajiin. Tampere: Tampere University Press. 395 s.
ISBN: 978-951-44-9612-7
itse kutoa se punainen lanka, jolla tekstit voi toisiinsa yhdistää.
Ensimmäistä ja viimeistä artik- kelia lukuun ottamatta tarkastelu kiinnittyy valittuun avainhenki- löön. Teos on jaettu kolmeen, jonkinmoisen ajallisen jatkumon muodostavaan pääjaksoon. En- simmäisenä on vuorossa valistuk- sen varhaisvaiheita esittelevä osio.
Toisen pääjakson teemana on kansansivistystyön aatteellinen ja organisatorinen eriytyminen. Kol- mannessa jaksossa tarkastellaan kehityslinjoja, joille oman aikam- me aikuiskasvatus rakentuu.
VALISTUKSEN VARHAISET VAIHEET
Ensimmäisen jakson avaa 1700-luvun lopulla perustettua Suomen Talousseuraa tarkastele- va Jani Marjasen artikkeli. Seuran lähtökohdat ja toiminnan keskei- set piirteet esitellään pääpiirteis-
sään. Myös Ahlmanin kouluista kerrotaan, vaikka seuran kannalta kyse oli epäonnistuneesta yrityk- sestä muuttaa alkeisopetuksen käytänteitä. Vähemmälle huomi- olle kuitenkin jää, että seura tarjo- si jäsenilleen uudenlaisen julkisen tilan, jossa sääty-yhteiskunnan ta- pakoodi ei enää pätenytkään.
Siinä missä aiemmin ihmi- sen arvo oli määrittynyt hänen virka-asemansa tai syntyperänsä mukaan, korostettiin nyt hänen todellisia ansioitaan. Kunnioituk- sen arvoinen oli mies, joka ym- märsi yhteisen hyvän edistämi- sen olevan itsekästä oman edun tavoittelua tärkeämpää. Tällainen talouspatriotismi oli varhaisen kansansivistystyön keskeisin liik- keellepaneva voima, minkä olisi voinut tuoda nyt tehtyä painok- kaammin esiin.
merkityksen.
Kyse näyttäisi olevan talou- dellisen toimeliaisuuden aikaan- saamasta hyvinvoinnin nousus- ta, joka puolestaan mahdollisti kulttuurisen kehittymisen. Jotta elinkeinot edistyisivät, talouden säätelyä oli purettava ja ihmisille oli tarjottava tarpeellisia tietoja ja taitoja. Näin elinkeinovapa- us edellytti rinnalleen kattavan koulutusjärjestelmän. Lisäksi oli parannettava suomen kielen ase- maa, sillä olihan tietämättömyys suurinta juuri suomenkielisten parissa. Talouselämän tärkeyttä korostaessaan Snellman on sa- malla tavoin hegeliläinen kuin ai- kalaisensa Ludvig Feuerbach tai Karl Marx – itsenäinen ja ajassaan kiinni oleva ajattelija siis.
Ei vain sivistyneistön projekti
Edellisten tapaan tuoreita näkö- kulmia tarjoaa myös Kansanva- listusseuraa ja sen pitkäaikaista sihteeriä Axel August Granfeltia (1846–1919) käsittelevä Eero Ojasen artikkeli. Heti alussa kir- joittaja kiistää näkemyksen, jon- ka mukaan varhainen kansanva- listustyö olisi ollut sivistyneistön projekti, jonka tarkoituksena oli kaataa kansan päähän valmista tietoa ja suomalaisuusaatetta.
eikä niinkään sivistystoiminnan omissa lähtökohdissa. Jos ajalle ominaisen poliittisen retoriikan sijaan tarkastellaan itse toimintaa, Kansanvalistusseura näyttäytyy lä- hinnä kustannusliikkeenä, joka oli ottanut tehtäväkseen suomalaisen ja ennen kaikkea suomenkielisen kulttuurin edistämisen. Tämä se- littää myös sen, miksi seura osal- listui vahvasti myös kunnallisen kirjastolaitoksen rakentamiseen.
Sihteerinsä A.A. Granfeltin aloit- teesta seura otti ohjelmaansa myös laulujuhlat. Näin sivistystä ja sivistynyttä elämäntapaa edis- tettiin myös musiikin keinoin.
Artikkelinsa lopussa Ojanen viittaa yhteen vähän tunnettuun kansansivistystyön muotoon, nimittäin tietoisin toimenpitein toteutettuun perhe-elämän uu- distamiseen. Vuosisatojen ajan pappilat olivat tarjonneet rahvaal- le esikuvan kristillisestä perhe-elä- mästä. Kansallisuusaatteen myötä tämä tehtävä siirtyi osin sivisty- neistöperheille. Näiden piirissä kehiteltiin uudenlaisia käytänteitä ja jopa uusia traditioita, jotka sit- ten aikaa myöten levisivät rahvaan pariin. Esimerkkinä Ojanen mai- nitsee joulun vieton. Harva tulee ajatelleeksi, että siirtymä Jukolan veljesten oluthuuruisesta juhlin- tajana. Juha Manninen esittelee
toisenlaisen Chydeniuksen, joka kyllä hyväksyi talouden säätelyn, kunhan vain pysytään järkevissä rajoissa. Jotta säätely ei haittaisi talouskehitystä, ihmisillä oli olta- va oikeus osallistua yhteiskunnal- lista päätöksentekoa koskevaan keskusteluun. Viisas politiikka perustui asioiden yhteiselle poh- dinnalle, mikä puolestaan edellytti paitsi mielipiteen ilmaisun vapaut- ta myös kansan valistamista. Talo- uspolitiikka vaati siten rinnalleen sivistyspolitiikkaa.
Chydeniuksen varmuus kanto- jensa oikeellisuudesta saattoi joh- tua tuolloin vallalla olleesta usko- muksesta, jonka mukaan Suomi oli luonnonvaroiltaan poikkeuk- sellisen rikas maa. Jos asia oli näin, silloin köyhyyden syynä täytyi olla taloudelliselle toimeliaisuu- delle asetetut esteet tai ihmisten tietämättömyys tai molemmat.
Jälkimmäistä puutetta Talousseu- ra ryhtyi sittemmin tarmokkaasti poistamaan.
Sivistyskäsitys muotoutuu
J.V. Snellmania (1806–1881) käsittelevä artikkeli tarjoaa sekin tuoreen näkökulman sinällään ka- luttuun aiheeseen. Mikko Lahti- nen kaivaa esiin arkipäivän ongel-
KIRJA-ARVIOT
nasta hillittyyn joulupukin odo- tukseen toteutui vasta 1800-luvun lopulla.
VAPAAN SIVISTYSTYÖN ERIYTYMINEN
Kirjan toisen jakson avaa Lah- den kansanopiston johtajana toimineen Edla Kojosen (1879–
1955) elämäntarina. Keskittyes- sään yhteen toimijaan ja hänen elämänvaiheisiinsa Anna Halme onnistuu tarjoamaan monipuoli- sen kuvan niistä vaatimuksista ja vaikeuksista, joita 1900-luvun al- kupuoliskolla kansansivistystyötä tekevä nainen joutui kohtaamaan.
Kerronta noudattaa uskollisesti Kojosen elämäntaivalta avaten sa- malla kurkistusikkunan 1900-lu- vun alkupuolen yhteiskunnalli- seen todellisuuteen. Samalla lukija saa monipuolisen kuvan kansan- opiston työntäyteisestä arjesta.
Tasa-arvon edistäjä
Kojosen elämä kiinnittyi selvä- piirteisesti kansanopistotyöhön.
Hedvig Gebhardin (1867–1961) kytkökset kansansivistystyöhön ovat jo vaikeammin hahmotetta- via. Helpointa olisi todeta hänen olleen Hannes Gebhardin vaimo ja siten vahvasti mukana osuustoi- mintaa edistävän Pellervo-seuran toiminnassa. Pellervolaisuuden ohella hän oli kuitenkin myös tin- kimätön sukupuolten tasa-arvon edistäjä ja naisasianainen.
Artikkelissaan Riitta Mäki- nen huomioikin ylioppilasnei-
tojen keskustelukerhon mutta sivuuttaa Gebhardin panoksen Kotiliesi-lehden toimituskunnan jäsenenä. Tätäkin olisi ollut hyvä pohdiskella. Naisen taloudellinen itsenäisyys oli keskeinen osa suku- puolten välistä tasa-arvoa. Niinpä Gebhard pohti vakavissaan, oli- siko perustettava erityinen nais- ten osuustoimintaliike. Tämä jäi tekemättä, mitä hän syystäkin myöhemmin katui. Jälkikäteen katsoen vaikuttaakin siltä, että Hedvig Gebhard ymmärsi osuus- toiminnan päätehtävän miestään paremmin.
Kohteena maaseudun väestö
Kansansivistystyön vaiheita tar- kasteltaessa ei voi jättää huomiot- ta nuorisoseuraa ja Santeri Alkiota (1862–1930). Hän kuuluu niihin itseoppineisiin, jotka toiveistaan huolimatta eivät saaneet aikanaan opintielle lähteä. Vaikka nuori- soseuraliikkeen nousu autono- mian ajan lopulla onkin Alkion suurimpia saavutuksia, osallistui hän kansanvalistustyöhön myös sanomalehtimiehenä, puhujana ja kirjailijana. Nämä kaikki olivat osa samaa valistustyötä, jonka päämääränä oli kehittää suoma- laisten siveellistä luonnetta, älyä ja käytännöllisyyttä. Seppo Niemelä rakentaa artikkelissaan hienon ko- konaiskuvan alkiolaisesta sivistys- ohjelmasta.
Kun otetaan huomioon kun- nallisen itsehallinnon synty 1860-luvulla, osuustoiminnan vi-
riäminen vuosituhannen vaihteen tienoilla ja yleisen äänioikeuden toteutuminen valtiollisissa vaa- leissa vuonna 1906, nuorisoseu- ratyön merkitystä maaseutuväen yhteiskunnallisena herättäjänä on vaikea yliarvioida. Tämän tie- täen tuntuu kummalliselta, mik- si Niemelä haluaa paikallistaa nuorisoseuraliikkeen juuret J. G.
Herderiin (1744–1803). Pidän selviönä, että saksalaista filosofiaa enemmän nuorisoseuratoimin- nan käynnistymiseen vaikuttivat pitäjille asetettu velvollisuus huo- lehtia köyhistään sekä yritykset torjua nälänhätää perustamalla viljamakasiineja ja opettamalla kansa viljelemään perunaa.
Vallankumouksellinen työväenliike
Nuorisoseuraliikkeen ja alussa myös osuustoiminnan kohde- joukkona olivat maaseudulla asu- vat vähävaraiset. Mutta myös työ- väestön yhteiskunnallisen aseman kohottamisessa nousi omaehtoi- nen opiskelu tärkeään asemaan.
Maria Lähteenmäki tarkastelee artikkelissaan professori Väinö Voionmaan (1869–1947) toi- mintaa sivistystyön käynnistäjänä ja ylläpitäjänä sosialidemokraatti- sessa työväenliikkeessä.
Vaikka Voionmaa oli ensi si- jassa yliopistomies ja kansanedus- taja, hänen työtään näillä aloilla on vaikea hahmottaa tuntematta hänen sivistyspoliittisia näkökan- tojaan. Yhteiskunnan ristiriidat
Petri Lempinen FT, toimitusjohtaja
Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKE ry
ensin sen taloudellista asemaa ko- henneta. Näin esimerkiksi palkka- tasoa koskeva säätely mahdollisti kansan sivistystason nousun, mikä puolestaan tasoitti ristiriitoja luo- den samalla pohjan rauhanomai- sin keinoin tapahtuvalle yhteis- kunnan kehittämiselle.
Kokonaan toisenlaista kantaa edusti vallankumouksellinen työ- väenliike, jota artikkelikokoelmas- sa edustaa vuonna 1994 konkurs- siin ajautunut Sirola-opisto. Joni Krekola on sisällyttänyt artikke- liinsa Yrjö Sirolan (1876–1936) elämänvaiheiden ja katsantokan- tojen esittelyn, mikä on sikäli pe- rusteltua, että vuonna 1946 toi- mintansa aloittanut kansankor- keakoulu kantoi hänen nimeään.
Itse opiston toimintaan Sirolalla ei ollut osaa eikä arpaa, sillä hän oli menehtynyt sairauteen Neu- vostoliitossa jo 1930-luvulla.
Sirola-opistoa voi hyvin pitää suomalaisen aikuiskasvatuksen kummajaisena, jonka erityislaa- tu olisi voitu artikkelissa tuoda selkeämmin esiin. Neuvostolii- tossa muotoiltu marxilainen or- todoksia ei nähnyt vaihtoehtoa vallankumoukselle, minkä tähden sosialidemokraattien reformipo- litiikka tuomittiin revisionismina.
Valistuksen tai sivistystyön sijasta
kelissaan käytännön opistotyötä 1900-luvun alkupuolella. Kiin- nekohtana on kaksi keskeistä toi- mijaa, nimittäin Tampereen ja Turun työväenopistoja johtanut Severi Nuormaa (1865–1924) ja Helsingin työväenopistossa ja Yhteiskunnallisessa korkeakou- lussa opettanut Zachris Castrén (1868–1938). Heitä molempia yhdisti nuorsuomalainen tausta ja halu säilyttää työväenopiston riip- pumattomuus niin esivaltaan kuin puolueisiinkin nähden.
Työväenopiston tarkoitus ei ollut vastata valtion tai työväen- puolueen vaan työväestön sivis- tystarpeisiin. Vastaavasti toimin- nan päämääränä ei ollut tietojen jakaminen vaan ihmisten ”herättä- minen tietoon ja henkiseen vilje- lyyn”, kuten Nuormaa asian ilmai- si. Kahden päähenkilönsä avulla Nest onnistuu tarjoamaan elävän ajankuvan työväestön parissa teh- dystä sivistystyöstä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana.
Ammattikasvatuksen vaiheita
Ammattikasvatus on erottamaton osa aikuiskasvatuksen kenttää.
Tätä osa-aluetta Anja Heikkinen valottaa kolmen avainhenkilön avulla. Nämä ovat maaherra, se-
jen tarkastaja ja teollisuuskoulun lehtori Jalmari Kekkonen (1878- 1948). Vaikka nämä kaikki liitty- vät tavalla tai toisella ammattikas- vatuksen vaiheisiin, he edustivat perin erilaisia katsantokantoja.
Von Haartmanin tarkoitukse- na näyttää olleen pitää oppipojat ja kisällit poissa pahanteosta ja saattaa heidät sen sijaan sunnun- taikoulun huomaan. Gebhard puolestaan halusi vahvistaa köy- hän kansan ja siten myös amma- tinharjoittajien elämänhallintaa osuustoiminnan ja pienviljelijöi- den neuvonnan avulla. Kekkosen toiminnassa taas korostui kou- lumainen ammattiopetus, jonka päämääränä oli yhtäältä amma- tillinen itsekasvatus ja toisaalta työntekijän arvon tunnustava työnjohtajakoulutus. Kiintoisa artikkeli, jonka erikoisuutena on henkilökohtaisten sukulaisuus- ja tuttavuusverkostojen esittely. Ko- vin on pienissä piireissä asioita ke- hitelty ja päätöksiä tehty.
Aikuiskasvatuksen ammatillistuminen
Jo Nuormaan artikkelissa keskus- henkilönä oli Zacharis Castrén.
Hivenen yllättäen Castrén on esil- lä myös Kari Kantasalmen tekstis- sä, jossa toisena päähenkilönä on
KIRJA-ARVIOT
Urpo Harva (1910–1994). Varsi- nainen pääasia näyttäisi kuitenkin olevan aikuiskasvattajan amma- tillistuminen, tai oikeammin pro- fessionalismin mahdollisuudet ja rajat. Mukaan on mahdutettu myös sosiologian teoriaa ja se- mantiikkaa.
Kantasalmen artikkeli poik- keaa ratkaisevasti niin kieleltään kuin rakenteeltaan kokoelman muista teksteistä. Jos on tarkoitus vertailla kahta keskeistä hahmoa, niin sitten vertailtakoon. Jos taas on tarkoitus esitellä aikuiskasva- tusalan toimijoiden ammatillis- tumista, niin sitten tulisi keskittyä siihen. Nyt kohtalaisen pieneen tilaan on mahdutettu vähintään neljän artikkelin ainekset. Itse jäin pohtimaan, olisiko painoon mennyt vahingossa artikkelin var- haisempi versio. Tämä voisi selit- tää esityksen rönsyilyn, tekstiin jääneet kielivirheet ja puutteelli- set viitetiedot. Artikkeli on myös teoksen pisimpiä. Karsimalla si- vumäärästä puolet pois, tästä olisi saattanut saada hyvinkin ansiok- kaan artikkelin.
Pauli Kettunen tarkastelee omassa artikkelissaan työnjoh- tajakoulutuksen vaiheita Suo- messa. Esityksen kerronnallinen jännite rakentuu Aksel Rafael Kurjen (1880–1950) varaan. To- dellinen päähenkilö on kuitenkin tieteellinen työnjohto ja siihen liittyvä koulutus, jonka kehitystä Kettunen kuvaa alkaen Kurjen edustamasta psykoteknisestä lä-
hestymistavasta ja päätyen työn rationalisointiin, tapaturmien torjuntaan ja me-hengen luontiin.
Artikkelin perusteella työn- tekijät oli tapana nähdä massa- na, joka työnjohtajan oli saatava toimimaan yhtiön tavoitteiden suuntaisesti. Samalla pyrittiin häivyttämään eri yhteisötyyppi- en eroavuudet: työpaikalla oltiin kuin yhtä perhettä. Päätöksen- tekoon henkilöstön ei tarvinnut osallistua eikä työelämän de- mokratisoitumista toivottu tai haluttu. Vilho Aukusti Niininen (1896–1980) oli poikkeus, joka tässä tapauksessa vahvistaa sään- nön. Osallistamisen sijaan työn- johdon oli keskityttävä vahvis- tamaan työpaikan ”me-henkeä”.
Vaikka Kettunen ei asiaa varsinai- sesti käsittelekään, artikkelista käy hyvin ilmi, kuinka vähän työn- johto-opeilla on ollut tekemistä kasvatuksen kanssa. Työnjohdon päämäärä ei ole henkilökunnan voimauttaminen vaan työvoiman hallinta. Kuulostaapa tutulta.
AIKUISKASVATUKSEN NÄKÖALAT
Teoksen kolmas pääjakso tarkas- telee otsikkonsa mukaisesti ai- kuiskoulutuksen näköaloja. Jukka Tuomistolla aiheena on suunnit- telukeskeinen aikuiskasvatuspoli- tiikka ja keskushenkilöinä yliopis- tomaailman puolelta Aulis Alanen (1929–1998) ja ammattiliiton edustajana koulutussihteeri Veli Lehtinen (s. 1937). Molemmat
olivat 1970-luvulla vahvasti mu- kana komiteatyössä, minkä tu- loksena aikuiskasvatus nivellettiin osaksi valtakunnallista koulutus- politiikkaa samalla kun aikuiskas- vatuksen toimiala laajeni koske- maan vapaan sivistystyön lisäksi ammattikoulutusta.
Komiteatyön konkreettisina saavutuksina Tuomisto mainit- see jatkuvan koulutuksen peri- aatteen ottamisen koulutuspo- liittisen suunnittelun lähtökoh- daksi vuonna 1978 ja järjestöjen sivistystyön tueksi tarkoitetun opintokeskuslain hyväksymisen samana vuonna. Komitean työtä jatkoi aikuiskoulutuksen kehittä- misorganisaatio (1979–1985) ja sittemmin myös Aikuiskoulutus- neuvosto (1984–2009). Kahden avainhenkilönsä avulla Tuomisto onnistuu rakentamaan monipuo- lisen kuvan ajanjaksosta, jolloin aikuiskasvatuksen kenttää laajen- nettiin vapaasta sivistystyöstä työ- elämän tarpeiden palvelemiseen, samalla kun aikuiskoulutus nivel-
Ilman pätevää tietoa ihmisten oli vaikea
hahmottaa, miten he
voisivat olojaan
kohentaa.
sen aikuiskasvatuksen vaiheisiin 1980-luvulta nykypäivään saakka.
Artikkelissa vaikuttajiksi nousevat kollektiiviset toimijat, kuten kor- kein virkamieskunta ja poliittiset päättäjät sekä näille vaikutteita an- taneet OECD ja Euroopan unioni.
Tuomiston tapaan Silvennoinen kuvaa murrosta, jolloin koulu- tuspolitiikan johtavaksi aatteeksi nostettiin markkina-ajattelu, joka asteittain syrjäytti aiemmin vallal- la olleen mahdollisuuksien tasa- arvon periaatteen. Jos koulutus oli aiemmin palvellut kansanvallan lujittamista, nyt painopiste siirtyi talouselämän tarpeiden tyydyttä- miseen.
Aikuiskasvatus muuttui yhä enemmän ammatillista osaamista lisääväksi aikuiskoulutukseksi ja jatkuvan koulutuksen idea elinikäi- seksi oppimiseksi. Tämän kehitys- kaaren Silvennoinen kuvaa hienos- ti. Vähemmälle huomiolle jää, että samaan aikaan se, mitä aiemmin kutsuttiin vapaaksi sivistystyöksi, surkastui jonkinmoiseksi virkis- tystoiminnaksi. Sen avulla maksu- kykyiset harrastajat voivat purkaa palkkatyön paineita tai täyttää elä- kevuosien tyhjyyttä – kun kaiken elämän täyttävä työ ei ole enää ryt- mittämässä arjen rutiineja.
tarkoitus on valottaa alan moni- naisia käytäntöjä ja niiden tausto- ja. Hankkeen turvin on työstetty neljä artikkelikokoelmaa, joista kolme on saatu jo valmiiksi. Nyt käsillä olevan teoksen lisäksi on julkaistu Aikuisten kasvu ja akti- vointi (toim. Anja Heikkinen &
Eeva Kallio) ja Aikuiskasvatus ja demokratian haaste (toim. Risto Rinne & Arto Jauhiainen). Toimi- joita ja vaikuttajia esittelevällä ar- tikkelikokoelmalla on niin teemo- jensa kuin kirjoittajienkin osalta paljon yhteistä viimeksi mainitun kanssa.
Teoksen rakenteesta ja arva- tenkin myös syntytavasta johtuen kuva jää hajanaiseksi ja osin jopa sattumanvaraiseksi. Esimerkiksi Talousseuran ohella tarkasteluun olisi yhtä hyvin voinut ottaa Tu- run Soitannollisen Seuran. Vas- taavasti Anders Chydeniuksen rinnalla olisi voitu esitellä Anders Litzeliuksen, H.G. Porthanin tai vaikkapa Jacob Tengströmin nä- kemyksiä. Ja olisiko Snellmanin rinnalle pitänyt ottaa Agathon Meurman tai Yrjö Koskinen?
Miksi Kansanvalistusseura saa esittelynsä mutta ei nelisenkym- mentä vuotta aikaisemmin perus- tettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura? Entä sanoma- ja aikakaus-
paamaan johdantotekstejä, joissa artikkeleissa esille nostetut toi- mijat ja instituutiot olisi nivottu osaksi laajempaa kulttuurihisto- riallista kokonaisuutta. Nyt lukija saattaa näet erehtyä luulemaan, että tässä se aikuiskasvatuksen ke- hityshistoria sitten on.
Jotta teoksesta saisi irti kaiken sen, mitä siihen on ladattu, täytyy jo entuudestaan tuntea varsin hy- vin suomalaista sivistystyön his- toriaa. Ratkaisua voi puolustella toteamalla, että semmoistahan se historia on, mosaiikkimaista.
Vaan kun sitä se ei nimenomaan ole. Kerrottu historia ja varsinkin kirjamuotoon saatettu historia on aina ehyt kertomus, jolla on selkeä juoni. Nyt tarkasteltavassa teok- sessa juoni jää aukkoiseksi. Tämä on harmillista, sillä itse artikkelit ovat poikkeuksellisen antoisia.
Yksittäisten tekstiensä ansiosta teos soveltuukin erinomaisesti opetuskäyttöön, tosin enemmän artikkelikokoelmana kuin esityk- sen kattavuuteen pyrkivänä his- toriana.
SELKOKIELEN HAASTE
Teoksen kieliasu on pääosin moit- teeton. Joihinkin teksteihin on jää- nyt liikaa lyöntivirheitä, jotka olisi aihepiiriä tunteva oikolukija hel-
KIRJA-ARVIOT
posti korjannut. Myös esitysta- paan liittyviä pikkuvirheitä löytyi riittämiin. Niinpä vaikka käytössä oli loppuviitteet, paikoin oli vielä jäljellä tekstinsisäisiä viittauksia.
Tekstiin sijoitettujen viitenu- meroiden sijainti vaihteli ollen välillä yläindeksi ja välillä taas nor- maalifontti. Teoksen lopussa oli kaikille artikkeleille yhteinen kir- jallisuusluettelo, mutta joissakin artikkeleissa kirjallisuusluettelo oli sijoitettu artikkelin yhteyteen.
Harmillisempia ovat kuitenkin viitteiden puutteet. Loppuviitteitä puuttui ja osaa viitteissä mainituis- ta lähteistä ei löytynyt mistään kir- jallisuusluettelosta.
En ota näitä puutteita esiin sik- si, että ne olisivat nimenomaan tässä teoksessa poikkeuksellisen yleisiä, vaan siksi, että aikamme tiedejulkaisuissa viimeistelemät- tömyys on enemmän sääntö kuin poikkeus. Olen itse ollut mukana toimittamassa artikkelikokoelmia ja tiedän, ettei virheistä voi syyt- tää sen enempää kirjoittajia kuin toimittajiakaan. Molemmat näet tulevat nopeasti tekstille sokeiksi.
Siksi tarvitaan erikseen nimetty henkilö, joka kielenhuollollisten seikkojen ohella pystyy arvioi- maan esityksen ymmärrettävyyttä ja johdonmukaisuutta. Tämä voi- si edistää myös tieteellistä tiedon- muodostusta, sillä ainakin oman kokemukseni perusteella selkiyty- mättömiä ajatuksia on mahdoton- ta esittää selkokielisesti.
Risto Ikonen KT, yliopistonlehtori Kasvatustieteen ja
aikuiskasvatustieteen oppiaine Itä-Suomen yliopisto
