Ihmisen olemassaolossa erotetaan kolme pe- rusmuotoa, jotka ovat kehollisuus (orgaani- sen tapahtumisen kokonaisuus), situationaa- lisuus (situaatioon eli elämäntilanteeseen suhteutuneisuus) ja tajunnallisuus (elämyk- sellisen kokemuksen kokonaisuus). Mieli- sairauksista, mielenterveyden häiriöistä, psyykkisistä eli mentaalisista ongelmista pu- huttaessa tarkoitetaan tajunnallisuudessa esiintyviä – asianomaisen itsensä ja/tai yh- teiskunnan kannalta – epäsuotuisia koke- muksia. Jos kyseessä ovat mentaaliset ilmiöt, ne ovat tavattavissa vain tajunnassa. Koke- muksen sisällön laadusta häiriön olemassa- olo aina todetaan ja erilaisten auttamismuo- tojen menestystä arvioidaan kokemuksessa tapahtuvista muutoksista. Aivoista mentaali- sia ongelmia ei löydetä.
Ihmisen toisissa olemassaolon muodoissa ke- hollisuudessa ja situationaalisuudessa esiinty- vät häiriöt tunnistetaan muilla tavoilla ja nii- den tutkimus edellyttää niihin soveltuvia me- netelmiä sekä käsitejärjestelmiä. Olemus- puolien keskinäisen läpäisevyyden johdosta häiriöllä yhdessä niistä on taipumus laajeta toisiinkin. Häiriöt kussakin olemuspuolessa ovat kuitenkin aina sen perusrakennetta vas- taten sille spesifejä. Kielenkäytössä on tästä huolimatta tapana puhua lähes kaikista ihmi- sessä esiintyvistä häiriöistä sairauksina.
Tajunnallisuudella on ihmisen kokonaisuu- dessa erikoisasema mm. siksi, että siinä voi- daan tietää, mitä toiset olemuspuolet niin suo- tuisina kuin epäsuotuisinakin ovat. Siksi ta- junnan olemis- ja toimintatapa on ensin ym- märrettävä. Tajunnan perusluonne eli olemus on elämyksellisyys. Siinä objektit, ilmiöt ja asiat tulevat koettaviksi. Elämyksellisyydessä tarjoutunut sisältö saa omalaatuisen oivaltu- van ’läsnäolon’ kvaliteetin. Sen ilmeistä ole- massaoloa itsessämme ei voi järjellisesti epäil-
lä. Tästä tajunnan olemuksesta jyrkästi poik- keavaa ihmisen olemassaolossa on tajuton ke- hollinen tapahtuminen (selkäytimen toiminta, aineenvaihdunta, solun jakautuminen ym.).
Siihen ei missään olosuhteissa liity elämyksiä (näin myös Eino Kaila). Orgaaninen tapahtu- minenkin on elämän kannalta mielekästä. Kui- tenkin vain tajunnan sisäinen tapahtuminen on mielellistä, so. mielillä (noemoilla) ope- roivaa. Kaikkia kokemuksia voidaan kutsua merkityksiksi, koska maailma, sen oliot ja oma olemassaolo näyttäytyvät niissä kokevalle ta- junnalle aina jotakin merkitsevinä. Merkitys- ten kokonaisuus kunkin yksilön kohdalla on hänen subjektiivinen maailmankuvansa.
Kokemuksen sisältö usein viittaa johonkin kohteeseen eli sillä on tiedostettu tarkoite.
Käänteisesti ilmaisten sisältö edustaa tajunnas- sa kohdetta. Silloin on kyseessä manifestoitu- nut intentionaalisuus. Aina ei kokemuksen tar- koite kuitenkaan ole manifestoitunut. Koke- mussisällöillä, kuten ikävystyneisyydellä, on- nellisuudella ja ahdistuneisuudella ei ole mi- tään tiedostettua tarkoitetta. Silti nekin ottavat subjektiivisessa maailmankuvassa jonkin ase- man ja tehtävän. Ne ovat merkitseviä maail- mankuvassa paradoksaalisesti intentioivan merkityksen negaation johdosta. Niissä ei il- mene, mitä koettu sisältö tarkoittaa. Ne voivat laaduillaan sävyttää myös maailmankuvan ko- konaisuutta. Näiden epäintentionaalisten mer- kitysten huomioon ottaminen on mentaalisten ongelmien tutkimuksessa erittäin olennaista.
Merkitykset maailmankuvassa ovat sisältö- jensä perusteella erilaisia, kuten aistimuksia, havaintoja, mielikuvia, tietoa, tunnetta, uskoa ja intuitiota. Koetut merkitykset voivat olla myös tiedotus- ja selkeysasteiltaan suuresti toisistaan poikkeavia. Eroavuuksistaan huoli- matta merkitykset ovat kuitenkin yleensä jos- sakin mielellisessä suhteessa keskenään. Täl- löin ne liittyvät toisiinsa joko maailmankuvaa
I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
21
Minikurssi mentaalisten ongelmien ymmärtämiseksi
Lauri Rauhala
selkeyttäen ja rikastaen tai mielellisiin konflik- teihin sekä maailmankuvan kokonaisuuden häiriöihin johtavasti.
Merkitysten lajit ja maailmankuvan häiriöt
Mentaalisten ongelmien ymmärtämiseksi on tarpeen ottaa lähtökohdaksi juuri subjektiivi- sen maailmankuvan kokonaisuus, jolloin kaik- kia merkitysten lajeja, niiden mielellisiä suh- teita ja ilmenemisen realistisuus- sekä sel- keysasteita voidaan tarkastella yhdessä. Jossa- kin tapauksessa merkitys saattaa olla epäsuo- tuisa yksittäisenäkin esimerkiksi silloin, kun sisältöaihe on havaittu virheellisesti tai se on tulkkiutunut maailmankuvassa vääristyneesti.
Tällainen yksikin merkitys voi aiheuttaa häm- mennystä maailmankuvan kokonaisuudessa.
Yleisemmin mentaalinen häiriö on kuitenkin – struktuuritasolla kuvaten – siinä, että merki- tyslajit eivät ole suhteissa toisiinsa aidosti mie- lellisyyden logiikan säätelemällä tavalla. Ne voivat sekoittua keskenään tai vaihtaa paikkaa esimerkiksi siten, että tunne esiintyy tiedon paikalla ja päinvastoin, jolloin syntyy intentio- naalisuuden vääristymiä. Merkitys ei silloin tarkoita sitä kohdetta, jota sen reaalisesti tulisi intentioida.
Monissa tapauksissa häiritseväksi osoittau- tunut merkitys saattaa olla sinänsä täysin rea- listinen, mutta sen ottama paikka maailman- kuvan muodostuksessa on väärä. Häiriötä maailmankuvassa seuraa usein myös siitä, että jokin merkityksen selkeys- ja/tai tiedostusaste ei ole sellainen kuin tilanne maailman jäsentä- misessä edellyttäisi. Joskus ei mitään merki- tystä ole, vaan maailmankuvassa on tältä osin merkitysaukko. Tällainen tilanne voi esiintyä arkikokemuksessa kenellä tahansa, kun koh- dataan uusi tuntematon ilmiö.
Nämä muutamat esimerkit valaisevat niitä merkityslajien keskinäisiin suhteisiin asettu- misen mahdollisuuksia, joissa ongelmia suh- teessa maailmaan voi syntyä. Se miksi merki- tysten lajit ja niiden selkeysasteet jäsentyvät maailmankuvassa häiriöön johtavalla tavalla, selittyy tavallisimmin siten, että ne ovat saa- neet yksilöhistorian vaiheissa erilaisia dynaa- misia varauksia, jotka omine painotuksineen säätelevät merkitysverkostojen syntyä. Tätä dynamiikkaa ei voi yleistävässä maailmanku- van filosofisessa struktuurin analyysissa ta-
voittaa. Se edellyttää asianomaisten merkitys- ten reaalisisältöjen tuntemusta. Sellainen on mahdollista vain empiirisessä subjektiivisen maailmankuvan tutkimuksessa, kuten psyko- terapiassa.
Olennaista tässä käytävien tarkastelujen kannalta on todeta, että mentaalinen häiriö – silloin kun todella siitä on kysymys – on juuri merkityksissä, niiden keskinäisissä suhteissa ja niihin sisältyvässä mielellisessä dynamiikas- sa itsessään eikä jossakin niiden ulkopuolella.
Siksi niitä on tarkasteltava merkitysten kan- nalta adekvaatilla tavalla. Ihminen on suhtees- sa maailmaan ratkaisevan tärkeällä tavalla juuri maailmankuvassaan. Jos merkitykset sii- nä eivät jäsennä maailmaa realistisesti, orien- toitumisessa siihen ilmenee väistämättä häi- riöitä eli syntyy mentaalisia ongelmia. Kult- tuurissa on esimerkiksi omat arvonsa ja nor- minsa, joihin yksilön on mukauduttava. Jos tutkimuksessa jo alustavassa orientoitumises- sa mentaaliset ongelmat edellytetään sairauk- siksi, menetetään juuri se, mistä pitäisi alkaa, eli tajunnan merkitystaso. Seurauksena on ole- musvieraan systematiikan ja käsitteistön so- vellus sekä usein melko hyödytön yritys sijoi- tella näitä ilmiöitä tautiluokkiin. Koska men- taaliset ongelmat ovat ainutkertaisen ihmisen elämänpiirissä syntyneitä, ovat ne myös par- haiten yksilökohtaisesti ymmärrettävissä.
Yleistävät tautinimikkeet sopivat huonosti tä- hän problematiikkaan.
Tutkimus ja selittäminen
Mentaalisten ongelmien tutkimuksessa selitet- tävänä on ihmisen subjektiivisen maailmanku- van epäsuotuisa kehitysvaihe. Tällöin tajun- nan kokemustason huomioon ottaminen ei kuitenkaan yksin riitä. Toiset ihmisen olemus- puolet kehollisuus ja situationaalisuus ovat myös osallisia epäsuotuisan maailmankuvan konstituoitumiseen (kehkeytymiseen). Siksi ne on otettava selittämisessä mukaan. Kukin ole- muspuoli osallistuu merkitysten tuottamiseen oman rakenteensa mahdollistamalla spesifillä tavalla. Siksi niiden kunkin tutkimiseen sovel- tuvat tieteet voivat selittää vain rajoitetun osan kokonaisproblematiikasta.
Aivojen selitysmahdollisuutta on usein vii- me aikoina pidetty periaatteessa yksin riittä- vänä. Kuitenkin aivojen tärkein selittävä osuus on toistaiseksi nähtävissä ensisijaisesti
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
22
siinä, että ne mahdollistavat tajunnan elämyk- sellisyyden potentiaalin. Miten tämä selitys yksityiskohtaisesti toimii, sitä ei tiedetä. Järjel- lisyytemme kuitenkin hyväksyy näkemyksen, että tajunnan kokemuksellisuus on aivojen funktio. Vaihtoehtona olisi vain läpinäkymä- tön mysteeri. Aivot ovat siten merkitysten ole- massaolon yksi välttämätön, mutta ei riittävä ehto. Se organisoituminen, mikä aivoissa ta- pahtuu esimerkiksi aistimuksen käsittelyssä, on vielä luonteeltaan fysikaalista. Voidaan esi- merkiksi seurata sähköisesti mitattavan im- pulssin kulkua hermoradoissa ja tutkia synap- seissa vallitsevia kemiallisia tiloja, mutta mer- kityksiä ne eivät ole. Merkitys ideaalisena en- titeettinä on olemassa vasta tajunnassa ja sil- loin sen käyttäytymistä ei enää voida seurata fysikaalisena ilmiönä.
Ihmistutkimuksessa on näköjään ollut han- kalaa sietää merkitysten olemassaoloa ja nii- den vaatimaa spesifiä tutkimusotetta. Lähi- menneisyydessä – erityisesti filosofiassa – on esiintynyt monenlaisia yrityksiä häivyttää kä- sitys tajunnan merkitystason suhteellisesta it- senäisyydestä ja omalakisesta toimivuudesta erilaisilla fysikalismin muodoilla. Joidenkin niiden lyhyt esittely valaisee tässä käytävää tarkastelua. Suosittu on tällöin ollut mm.
emergenssin käsitteen fysikalistinen tulkinta.
Silloin siinä edellytetään orgaaniseen fyysi- seen olemassaoloon jo sisältyvän ’järkevyy- den’ kohoaminen (supervenience) korkeammal- le tasolle. Siinä yritetään ikään kuin välttää loogisesti uuden olemassaolon tason synty ja säilyttää olemassaolon fyysinen ykseys. Eräät amerikkalaiset neurofilosofeiksi itseään kutsu- vat tutkijat jopa ehdottavat, että tajunnan ja tietoisuuden käsitteet voidaan tarpeettomina kokonaan hylätä.
Tietenkin – evoluution kulun hyväksyen – kokemiskapasiteetti on kehittynyt aineellisuu- desta. Kun tämä tajunnaksi kutsuttava ole- massaolon taso on ihmiseen syntynyt, ei sen toimintaa voida enää järjellisesti tehdä ky- seenalaiseksi. Puhe alemmasta (fyysisestä) ja korkeammasta tasosta (jolle ei haluta antaa ni- meä eikä toimintavaltuuksia) vaikuttaa keino- tekoiselta sanoilla leikkimiseltä. Selkeämmältä tuntuisi edellyttää, että korkeampi entiteetti on mieli (noema) eikä enää fyysinen olio. Kor- keammalla tasolla pätee mielellisyyden logiik- ka, joka tarkoittaa sitä, että merkitykset suh- teutuvat toisiinsa merkitsevyytensä perusteel- la. Alemman tason aivotapahtumat ovat viime kädessä fysiikan lakien alaisia. Emergenssi ei
näin ymmärrettynä ole saman fyysisen oloti- lan liukumista tasolta toiselle, vaan siinä on kyseessä looginen hyppäys uudelle tasolle, jonka huomioon ottamista ihmisen tutkimuk- sessa ei voida syrjäyttää.
Mentaaliset ja fyysiset ilmiöt: sama asia?
Ehkä vielä jyrkempää fysikalismia edustaa identiteettihypoteesi. Sen mukaan mentaali- nen ja fyysinen aivotapahtuminen ovat alun perin (eli ontologisesti) sama ilmiö, joka vain kuvataan kahdella eri kielellä (kuten planeetta Venus kuvataan eri asemissa aamu- ja iltatäh- deksi). Kaikkein jyrkimmässä muodossaan identiteettihypoteesi ei tunnu enää järkevältä.
Jos osapuolet ovat samaa, mitä tuo sama sil- loin olisi? Se ei puheena olevassa asiayhtey- dessä voisi olla kumpaakaan aivoprosesseja eikä merkitystä, vaan jotakin kolmatta. Edel- leen voidaan kysyä, miten samuus todetaan, kun kuvaukset ovat loputtomasti erilaisia. Mi- kä tätä oletettua samuutta voisi edes yrittää todeta, kun siihen periaatteessa kykenevää merkitystasoa ei enää itsenäisesti toimivana olisikaan? Jos taas merkitystason suhteellisen itsenäinen toimivuus hyväksytään, palataan lähtöasemiin eli identtisyysoletus purkautuu.
Materialistista selitystapaa on joskus tuettu myös isomorfialla. Tätä mm. logiikassa aivan eri merkityksessä käytettyä käsitettä on sovel- lettu myös psykofyysisen ongelman yhteyteen ja mentaalisten ongelmien selittämiseen siten, että aivotapahtumalla ja merkityskokemuksel- la olisi jokin yhdenmukainen struktuuri. Iso- morfian on näin katsottu helpottavan mentaa- listen ilmiöiden selittämistä aivofysiikalla.
Monin eri tavoin tulkittuna se oli paljon käy- tetty loogisen empirismin filosofisena työkalu- na, koska tässä suuntauksessa oli ohjelmana mm. yhtenäisteorian kehittely. Ongelmana isomorfian käsitteen käytössä mentaalisen ja aivofyysisen suhteessa on kuitenkin se, ettei ole onnistuttu osoittamaan, mitä tuo oletettu struktuuriyhtäläisyys olisi. Päinvastoin tuntuu järkevämmältä edellyttää, että fyysisen tapah- tumisen ja ideaalisen merkitystason ole- misstruktuurit ovat nimenomaan jyrkästi eri- laisia. Merkitystason perusolemus on mielen ilmentämisessä ja fysikaalisen orgaanisen ta- son perusolemus siinä, että se toteuttaa ja yllä- pitää elämää aineellisuudessa.
I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
23
Näiden näkemysten kanssa samansuuntai- nen on suomalaisen filosofin Erik Steniuksen käsitys isomorfiasta. Hän toteaa, että siitä voi- daan puhua vain saman peruskategorian pii- rissä esiintyvien tapahtumien kesken, mutta ei ristikkäin eri olemismuotojen välillä. Siten iso- morfiaa eli struktuuriyhtäläisyyttä voidaan edellyttää esimerkiksi kahden aivotapahtu- man ja toisaalta kahden mentaalisen tapahtu- man välillä, mutta ei näiden olemassaolon muotojen tapahtumien kesken.
Edellisen kaltaisissa fysikalismin yrityksis- sä näyttäytyvä liian pitkälle viety tavoitteisuus yksinkertaistaa ihmisen tutkimusta. Niissä ei oteta huomioon merkitystajunnan ja aivojen omalaatuista suhdetta, jossa edellä esitetyt pelkistetyt ratkaisumallit eivät oikein toimi.
Yksi tämän ongelmallisen suhteen muoto voi- daan ilmaista seuraavasti: ensin täytyy olla ai- vot, jotta voisi olla tajuntaa (ontologinen pri- maarisuus), toisaalta ensin täytyy olla tajunta, jotta tietäisimme, että meillä on aivot ja voi- simme niitä tutkia (tieto-opillinen primaari- suus). Näitä primaarisuuden muotoja ei voida kieltää eikä syrjäyttää. Aivot ja niiden toiminta ovat meille jotakin tiedettyä vain tajunnan avulla. Jos esimerkiksi selitetään kausaalisesti, miten aivot ovat merkityksen syy, on tämä se- littävä aivokuvaus olemassa vain tajunnan merkityksissä. Selittäviä merkityksiä vastaava aivotapahtuma on tutkijalle tuntematonta.
Tajunnan yksilökohtainen historiallisuus
Jokaiselle on arkikokemuksesta selviö, että voimme ajatella ilman etukäteistä aivoproses- sien järjestelyä ajattelua tuottavaksi. Merkityk- sen, kuten jonkin käsitteen käytön järjellisyys, ei edellytä mitään materiaalisteknistä aivofyy- sistä perustelua tullakseen ymmärretyksi ja esimerkiksi tietona oikeutetuksi sekä päteväk- si. Ajattelu etenee piittaamatta mitään siihen suhteessa olevista aivoprosesseista. Vaikka voisimme tiedostaa ajattelumme hetkellä käyt- tämämme käsitteen aivofysiologisen vastineen – mikä ei ole meille mahdollista – se ei lisäisi mitään itse koettuun merkitykseen.
Tämäntapaista argumentointia voidaan esittää perusteluksi sille vaatimukselle, että merkityksinä todellistuva subjektiivinen maa- ilmankuva on epäsuotuisanakin identifioitava
ja ensisijaisesti tutkittava sekä selitettävä sen omalla tasolla. Oletus, että vain aivotoimin- noista lähtevä ja niihin palauttava fysikaalinen selitys on tieteellistä ja arvokasta, on pelkkä materialistinen ennakkoluulo. Tutkimus on ar- vokasta silloin, kun se avaa sovellusmahdolli- suuksia ja kun sille perustuva praksis toimii.
Tällaisesta menestyvästä tajuntalähtöisestä tutkimuksesta ja sovelluksesta on mentaalis- ten ongelmien kohdallakin riittävästi näyttöjä.
Aivotutkimus voi paljastaa geneettisesti määräytyneitä epäsuotuisan kokemuksen eh- toja ja elämänhistorian aikana hermojärjestel- miin muodostuneita altistuksia maailmanku- van epärealistiselle muodostumiselle. Niiden tuntemus on hyödyllistä, koska ne saattavat asettaa rajoituksia joillekin kokemuslajeille ja suosia toisia. Esimerkkinä tästä ovat lasten lie- vät aivovauriot, joista seuraa erilaisia koke- muksellisia kehityshäiriöitä. Yksityisten mer- kityssisältöjen kohdalla aivojen selitysvoima on vähäinen. Tältä kannalta niiden osuus voi- daan parhaiten ymmärtää ’instrumentaalises- ti’. Ne tekevät, mitä ihmispersoonan elämä niillä teettää. Itsekseen tai yksinään ne eivät voisi synnyttää ainakaan selvästi intentioivia merkityksiä.
Struktuuritasolla aivojen ja maailmankuvan keskinäisiä suhteita voi kokoavasti kuvailla seuraavasti. Aivot käsittelevät sähkökemialli- sesti niitä aistimuksia ja muita merkitysaihei- ta, joita situationaalisuudessa välittyy maail- masta. Situationaalisuuden osuus kokemusai- heiden antajana on siksi selittämisessä erittäin suuri. Samoin tajunnan yksilökohtainen histo- riallisuus on usein ratkaisevan tärkeä. Jo ole- massa oleva vanha kokemustausta aina tulkit- see tajuntaan tarjoutuvan mielellisen sisällön maailmankuvassa kulloinkin vallitsevan jä- sentymisasteen ohjaamalla tavalla ja sijoittaa kehkeytyvän merkityksen mielellisiin verkos- toihinsa. Vaikka aivot tietenkin säilyttävät ko- kemussisältöjä, maailmankuvassa vallitseva merkitysten sisäinen organisoitumistila ja -as- te toimii neuraalisen säilytyskoodin avaajana.
Muistoista ikään kuin ’kutsutaan’ esiin, mitä
’tarvitaan’. Näin hyppäyksen merkitystasolle voidaan kuvitella tapahtuvan. Olisi vaikeam- paa olettaa tapahtumien kulkua sellaiseksi, et- tä aivot fysikaalisena prosessina osaisivat teh- dä ja syöttää tajuntaan juuri sellaisen sisällön, minkä maailmankuvan jäsentymisvaihe kul- loinkin tarvitsee.
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
24
Avuksi olemisen keinojen etsintä
Mentaalisten ongelmien korjaamista tavoitel- taessa käsite hoito ei medikalisoivasti rajoitta- vana tunnu sopivalta yleistävältä nimeltä. Sen sijaan kaikkia erilaisia korjaavia toimintoja koordinova yläkäsite voisi olla esimerkiksi avuksi oleminen tai auttaminen. Mentaalisista ongelmista puhuttaessa kieli on toistaiseksi kauttaaltaan kehittymätöntä, koska se on suo- raan lainattu kehollisten sairauksien ja hoidon piiristä. Yksi tärkeä tämän alan tutkijoitten tehtävä olisikin kehittää ja vakiinnuttaa näihin ilmiöihin soveltuvaa kieltä. Adekvaatilla kie- lenkäytöllä on erittäin suuri merkitys myös kansalaisiin kohdistuvassa valistustyössä.
Auttamisen keinoja etsittäessä on lähdettä- vä siitä, että mentaalisia ongelmia on kaikilla normaaleilla ihmisillä, koska ne kuuluvat elä- mään. Jos jollakin ei niitä olisi, hän muistuttai- si enemmän robottia kuin ihmistä. Ihmisen luontaisen henkisen vajavuuden johdosta niitä syntyy kodeissa perheenjäsenten kesken, kou- luissa ja työpaikoilla, sukupuolten välillä sekä eri ikä- ja ammattiryhmiin kuuluvien ihmisten kesken. Läheskään kaikki ne eivät näy tilas- toissa, koska ne kärsitään yksin tai lähipiirissä ja vain luottohenkilöitten kanssa niihin ratkai- suja etsien. Vaikka koettujen ongelmien rasit- tavuudessa on aste-eroja, ei kuitenkaan ole ai- hetta tehdä kovin jyrkkää olemuksellista eroa lievien jokamiehen ja vaikeiden häiriöiden kesken. Niiden välinen raja on kuin veteen piirretty viiva. Riippuu monista elämäntilan- teen ja kokemushistorian tekijöistä, milloin jo- kin ongelma saa mentaalisen sietokyvyn ylit- tävän rasitusasteen. Vaikeammissa häiriöissä on usein kyse vain lievien ongelmien moni- kerroista. Lievillä elämänongelmilla on taipu- mus synnyttää toisia ja epäsuotuisuusasteel- taan kumuloitua, jolloin voi syntyä häiriön vaikea aste.
Ongelmien vaikeusasteen kriteerinä pide- tään monesti sitä, että voidaan todeta myös kokemusta vastaavia aivotoimintojen negatii- visia muutoksia. Aivotapahtumisen ja koke- muksen yleinen vastavuoroisuus tekee ym- märrettäväksi sen, että esimerkiksi välittäjäai- neitten toiminta synapseissa häiriintyy psy- kooseissa, kun kokemuksen rasittavuusaste pahenee. Tällöin ei voida sanoa kumpi on pri- maarisempi kokemus vai aivotoiminnan häi- riö. On vain jatkuva noidankehä. Tämä totea- mus ei tietenkään kumoa sitä, että on myös perittyä altistuneisuutta ongelmien synnylle.
Perinnöllisyys ei kuitenkaan anna selvää erot- teluperustaa vaikealle ja lievälle mentaaliselle ongelmallisuudelle.
Vaikka mentaalisten häiriöitten lajit voi- daan nähdä edellä kuvatulla tavalla jatkumo- na, ei se oikeuta medikalisaation suosimaa päätelmää, että kyseessä on yhtenäinen psyyk- kisten sairauksien ulottuvuus, josta seuraavan ongelmakentän hallinta kuuluisi lääketieteelle.
Todetusta asiantilasta voidaan tehdä aivan toi- senlainen johtopäätös. Siinä on kyseessä inhi- millisen elämän moninaisista vaikeuksista ta- junnassa kehkeytyvien maailmankuvien epä- suotuisuusasteiden jatkumo. Jokainen tällai- nen maailmankuva heijastaa merkityksinä yk- silöllistä problematiikkakenttää. Siksi mitään yleistä medisiinistä patenttiratkaisua, joka so- pisi eri ihmisten kaikkiin mahdollisiin ongel- miin, ei periaatteessakaan ole, vaan auttami- sen muodot on nähtävä moninaisina.
Yleisenä periaatteena voidaan silloin pitää sitä, että keinojen tulisi vastata ongelmia.
Ihanteellista auttamisstrategiaa olisi se, että kunkin autettavan kohdalla poistettaisiin ne elämäntilanteen rakennetekijät, joista huoli, pelko, ahdistus ja masennus saavat tajuntaan merkitysaiheensa. Jos tässä tavoitteessa onnis- tuttaisiin, todennäköisesti pääosa kokemuksen häiriöistäkin häviäisi. Tällaisen toimintamallin esillä pitäminen on inhimillisesti suositeltavaa siksi, että se velvoittaa epäsuotuisien kokemis- aiheiden etsintään eikä johda vain niistä muo- dostuneitten merkitysten poistamiseen esi- merkiksi aivoja manipuloimalla. Epäsuotuisa kokemushan on viesti siitä, että elämän koko- naisuus ei ole kunnossa.
Auttamiskeinojen yhtenä lajina on tietenkin mainittava lääkitseminen. Kun aivoissa tode- taan sellaisia joko synnynnäisiä tai syntymän jälkeisen elämän aikana hankittuja vaurioita ja virhetoimintoja, jotka ilmeisesti ovat joittenkin kokemushäiriöiden olemassaolon ehtoja, pitää niitä korjata lääkkein silloin, kun se on mah- dollista. Tavoitteena tällöin voi reaalisesti olla aivotoimintojen normalisointi. Se on eri asia kuin toive, että lääkkeellä voitaisiin poistaa jonkin yksittäinen merkitys. Aivolääkkeen vai- kutuksen sellaista spesifiyttä, että se vali- koivasti tuhoaisi jonkin epäsuotuisan koke- muksen merkitsevyyden ja jättäisi toiset en- nalleen, lienee vaikea saavuttaa. Se seikka, että aivolääkkeillä on suotuisaa vaikutusta psy- koottisten kokemusten kohdalta, tulee ym- märrettäväksi juuri aivojen normalisoitumisen johdosta. Kun tietty välittäjäaineen toiminta-
I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
25
häiriö lääkkeen avulla korjautuu, voivat nor- malisoituneet aivotoiminnot muodostaa sellai- sia kokemuksen välttämättömyysehtoja, että realistiset merkityskokemukset tulevat mah- dollisiksi.
Lääkkeitä voidaan tuskin koskaan kehittää sellaisiksi, että ne tunnistaisivat vääristyneen merkityksen merkityksenä ja tuhoaisivat sen.
Merkitysspesifejä ne eivät voine koskaan olla, vaan lääkkeen kohteensa tunnistamisen täytyy perustua kemialliseen ’viisauteen’. Siten ns.
”psyyken lääkkeet” tulevat aina olemaan aivo- lääkkeitä. Tässä on nähtävä lääkkeiden käytön mielekkyysraja mentaalisten ongelmien kor- jaamisessa. Ne toimivat parhaiten sellaisissa tapauksissa, joissa voidaan neuraalisissa jär- jestelmissä todeta selvä viallisuus, johon lääke kohdistetaan. Sellaista aivotutkimuksen tark- kuusastetta, että kaikkiin mahdollisiin yksilöl- lisiin elämäntaidollisiin ongelmiin vastinesuh- teessa olevat neurokemialliset tilat tunnet- taisiin ja voitaisiin kehitellä niitä korjaava täs- mälääke, tuskin voidaan saavuttaa muualla kuin tieteisfantasioissa. Vain tautidiagnostiik- kaan tukeutuvaa ja kussakin diagnostisessa ryhmässä yleistävää lääkitsemisstrategiaa ta- voitteleva mentaalisten ongelmien korjaamis- tavoite ei tunnu realistiselta. Kehittelykelpoi- nen tavoiteideaali on löydettävä muualta.
Kapeuttavan sairausnäkökulman kahleet
Olisi perin hankalaa luonnostella sellaista aut- tamismuotojen luetteloa, joka olisi kaikki mahdolliset mentaaliset ongelmat kattava. Se ei ole tarpeellistakaan. Auttamisen keinot avautuvat käyttöön, kunkin autettavan yksi- lön ongelmankentän selvittämisessä. Auttami- sen keinot voivat tapauksesta riippuen – ja sa- mankin tapauksen kohdalla eri vaiheissa – ol- la erilaisia. Luonteeltaan ne saattavat silloin – painotusta vaihdellen – olla joko taloudellisia, sosiaalisia, yhteiskunnallisia, uskonnollisia, kulttuurisia tai fyysisiä sairauksia (myös aivo- toimintojen häiriöitä) korjaavia. Olennaista on, että tutkijat havahtuvat kapeuttavan sairaus- näkökulman kahleista ja näkevät kaikki mah- dollisuudet ongelmaihmiselle avuksi olemi- sessa avoimina. Tutkijatason ensisijaisena teh- tävänä on kartoittaa inhimillisten vaikeuksien moninaisuutta ja osoittaa päättäville elimille, miten niissä olisi toimittava. Paljon on tehtä- vissä kollektiivisilla tasoilla. Kenties pääosa jää kuitenkin aina henkilökohtaisen ohjannan ja tuen tasolla toteutettavaksi. Tärkeintä silloin on toisen ihmisen – ja lasten sekä nuoren koh- dalla erityisesti turvallisen aikuisen – läsnäolo.
Kirjoittaja on filosofian emeritusdosentti Turun yliopistossa ja psykologian emeritusprofessori Hel- singin yliopistossa.
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
