TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2019 61 KIRJALLISUUS
KIRJALLISUUS
ARVOSTELLUT KIRJAT 61 Eero Tarasti: Euroop- pa/Ehkä. Athanor 2016. • Yrjö Sepänmaa
63 Edward Shorter (suom.
Eila Salomaa): Psykiatrian histo- ria. Into Kustannus 2019. • Aki Alanko
65 Tiina Piilola: Kaleva- lan naiset. S&S 2019. • Merja Leppälahti
66 Kari Raivio: Näytön paikka.
Tutkimustiedon käyttö ja vää- rinkäyttö. Gaudeamus 2019.
•Mikko K. Heikkilä
68 Seppo Laaksonen: Survey Methodology and Missing Data.
Tools and Techniques for Prac- titioners. Springer 2018. • Maria Valaste
69 Michael Tomasello: Beco- ming Human. A Theory of On- togeny. The Belknap Press / Harvard University Press 2019.
•Vesa Oittinen
71 Otto Latva: Merihirviöt – merenneidosta mustekalaan.
John Nurmisen Säätiö 2019.
•Mattias Tolvanen
Epäilyn, hävityksen ja toivon Eurooppa
Eero Tarasti: Eurooppa/Ehkä.
Romaani. Athanor 2016.
Vinoviiva kirjan nimessä! Merkit- seekö se näkyville jätettyjä nimi- vaihtoehtoja, vai tuoko se esiin pilkkua tai ajatusviivaa paremmin vaihtoehtoiset tulevaisuudet ja nii- hin sisältyvän epäilyksensekaisen toivon?
Eurooppa on edelleen, Euroo- pan unionista huolimatta, iden- titeetiltään hajanainen ja rajat etelässä ja idässä ovat tulkinnan- varaisia. Kahden maailmansodan rintamat, alueelliset konfliktit ja si- sällissodat ovat muodostaneet jakolinjoja. Taustalla ovat olleet ideo logiset näkemyserot, etniset ryhmittymiset ja taloudelliset jän- nitteet. Tähän maastoon sijoittuu Eero Tarastin, kansainvälisesti ar- vostetun semiootikon ja Helsingin yliopiston musiikkitieteen emeri- tusprofessorin, aateromaani Eu- rooppa/Ehkä (2016).
Romaani on Tarastin toinen.
Ensimmäinen, Professori Amforta- sin salaisuus (1995), oli määrittä- mättömään tulevaisuuteen sijoit- tuva kuvaus ”suuren katastrofin”
jälkeisestä maailmasta. Euroop- pa oli autioitunut ja jäänyt Ameri- canan takamaaksi, entinen Suomi
palautunut hajanaisten, luontais- taloudessa elävien ihmisryhmien linkolalaiseksi luontoidylliksi. Eu- rooppa/Ehkä näyttää kuvaavan ai- kaa juuri ennen tuota korkeakult- tuurin tuhonnutta katastrofia.
Tarasti ottaa romaaneissaan vi- sionaarin roolin. Tällaisella tieteen ja taiteen rajamailla liikkuvalla fik- tiolla on merkityksensä taiteellisen tutkimuksen ja filosofisten dialo- gien kontekstissa. Kyse on tutkijan roolinvaihdon mahdollisuuksista ja tieteellisen toiminnan tulosten esit- tämisen vaihtoehtoisista muodoista.
Rooleja ja toimintakenttää näyttävän akateemisen uran teh- neellä tutkija-pianisti-säveltäjä-kir- jailijalla riittävän. Hän on ollut ak- tiivinen toimija tiedeseuroissa, joista hänelle läheisin on Suomen Semiotiikan Seura. Läheisiä ovat myös taiteidenvälisen tutkimuk- sen Synteesi-lehti ja uusimpana antiikin ja nykypäivän Kreikasta, eurooppalaisuuden alkulähteiltä, voimaa hakeva Academy of Cultu- ral Heritages eli Kulttuuriperintö- jen akatemia.
Tulivuoren juurella
Juoni- ja henkilötasolla Euroop- pa/Ehkä-romaanissa kulkee tun- teiden epävarmuus, ehkä: epä- röinti rakkaudessa – suostuako vai ei? Vastaus – ehkä – saadaan vasta viimeisillä riveillä. Ytimel- tään teos on kuitenkin aatteiden, ideologioi den ja filosofioiden esit- telyä ja vuoropuhelua. Taustaää- ninä ovat monet kulttuurivaikut- tajat, poliitikot, kirjailijat ja filosofit, usein alkukielisin sitaatein. Kes- kustelijoiden oppineisuuden leima on vahva, mutta vaikka heistä mo- net ovat sivistyneistöön kuuluvia professoreja ja kenraaleja, he ei- vät oikein tunnu sisäistäneen sa- nomaansa. Tuosta oppineisuuden osoittamisen pakosta syntyy ro- maanin satiirinen vire, koska hen- kilöhahmot puhuvat auktoriteette- ja lainaten omaansa vahvemmalla äänellä. Se on heidän snobis- miaan, harvemmin sisäistettyä aat- teiden dialogia.
Varttunutta polvea pitemmäl- le tähtää ja pääseekin seurueen
62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2019 KIRJALLISUUS
nuoremman polven veljeskolmik- ko sekä heidän yhteinen ihas- tuksensa, päähenkilöksi kohoa- va Sandra (Aleksandra Bomoloff).
Veljeksistä vanhin, Giorgio, edus- taa ruumiinkulttuuria, Tullio tiedet- tä ja Paolo taidetta. Sandralla on taito havaita synestesiaa musiikin ja kuvataiteen välillä, siksi seitsen- osaiseen maalaussarjaan upotettu piilosanoma paljastuukin juuri hä- nen kyvyin.
Sandran viimeinen luovuuden näyttö on omaelämäkerrallisen ro- maanin käsikirjoitus, joka kylläkin tuntuu päätyvän sihteerinä toimi- van kirjurin nimiin. Tullio voittaa fi- losofisella tutkielmalla Goncourt- palkinnon, tosin kuolleen veljensä työllä. Paolo säveltää maanisen epätoivoisesti Kalevala-aiheista kantaattia Tuonelan joutsen, jon- ka keskeinen osa on Eino Leinon
”Sudenkorentojen laulu” (julkaistu nuotitettuna romaanin liitteenä).
Eri puolilta Eurooppaa saapu- vien sukulaisten vuosittainen ta- paamispaikka on Villa Nevski, ar- vokas huvila Tohisoossa Virossa, Tallinnan lähellä. Seurueesta ja itse huvilasta henkii tšehovilainen pysähtyneisyys, vaikka aika on jo toisen maailmansodan alus, elo- kuu 1939. Myrskyn enteiltä sulje- taan mieli ja silmät, vain ohimen- nen viitataan ”ruskeapaitaisiin univormunuorukaisiin”. Seuraa- va, viimeiseksi jäävä Viron-tapaa- minen on miehitysaikaan, kun talo on hoitamattomana rapistunut ja puutarha villiintynyt, ihmiset muut- tuneet asenteiltaan ja persoonal- taan, maailman mullistukset ha- jottaneet joukon Pariisiin sekä Eurooppaa ulommaksi Brasiliaan ja Siperiaan.
Puhetta puheesta, sanoja sanoista
Ei yksin tapaamispaikka eikä vain seurueen vaalima muodolli- nen tapa- ja keskustelukulttuuri luo romaanin henkeä. Teos alkaa 1800-luvun klassikoiden tapaan lukijan puhuttelulla, jossa kertoja vetää lukijan, ”lukijamme”, kump- panikseen puhumalla ”tarinastam-
me”, viittaa kaikkitietävän (mutta ei kaikkea sanovan) kertojan sta- tukseensa ja myöhemmin noin vain jättää välillä seurueen omil- leen, kertomuksensa kesken. Sii- nä Sandra-vanhus puhuu yksinään nauhalle itsensä kolmannen per- soonan henkilöksi etäännyttäen.
Jarru (Jari Jalonen), työtön matka- toimistovirkailija, litteroi ja korjaa muistelukerronnan epäuskottavan valmiin oloiseksi romaanikäsikir- joitukseksi.
Tarastin romaani rakentuu näis- tä kymmenien ja satojen sivu- jen mittaisista fiktiivisistä lainois- ta ja niihin upotetuista ”oikeista”
sitaateista ja tekstiotteista. Ker- tomus siirtyy Virosta Pariisiin ja Brasi liasta Siperiaan 2000-luvun alkuun sijoittuvien välisoittojen kautta. Eläytyvä lukija palautetaan näillä väliintuloilla hetkeksi ny- kyaikaan, mutta tulee pian vede- tyksi takaisin menneen maailman tapahtumiin. Henkilökuvat syve- nevät alun karikatyyreistä ymmär- rystä ja myötätuntoa, mutta myös sääliä ja inhoakin herättäviksi.
Yhtä lailla kuin myötäilee filo- sofien ajatuksenkulkuja, romaani mukautuu tyyleihin. Tšehovia ilma- piirin ja keskustelukulttuurin ku- vauksissa, Proustia Kadonnutta aikaa etsimässä -henkisessä men- neen etsinnässä ja sen palautumi- sessa moniaistisina kuvina, Ecoa ylinokkelissa juonenkäänteissä.
Kaksi aikaa ja ajattelutapaa kohtaa: nykyajan nuoria aikuisia edustavan Jarrun ja muistojaan uudelleen elävän vanhan Sand- ran. Korkea ja matala, järjesty- nyt ja sekainen elämänpiiri – joilla aluksi ja ensi katsomalta ei ole mi- tään yhteistä – kohtaavat ja syntyy yhteinen ymmärrys, ehkä. Samaan ehkä-onnelliseen loppuun näyttä- vät päätyvän molempien päähen- kilöiden rakkaustarinatkin.
Akateemista hyvässä ja pahassa Entä Eurooppa? ”Tähän se mei- dän Eurooppa joutui sitten”, tode- taan alistuneesti. Mennyt aika on joka tapauksessa peruuttamatto- masti ohi. Huvilan keskusteluryh-
mä on haihtunut vanhan Sandran kuvitelmaksi ja houreiksi, Jarrun ryhmästä ei ole johtajansa aidois- ta sivistyspyrkimyksistä huolimatta pohtimaan edessä olevia pakolais- virtoja, islamin mukana palaavaa uskonnollisuutta, monikulttuuri- suuden haasteita tai ääri-ideolo- gioiden nousua. Siinä tuntuu sama etäisyys ympäröivään todellisuu- teen kuin huvilan keskustelijoilla, kun elettiin 1800-luvun idylliä vielä ennen toista maailmansotaa.
Tarastin romaani jos mikään on akateeminen. Se toteuttaa kirjal- lisuudentutkimuksessa käsiteltä- viä rakennekaavoja samalla, kun se tavan takaa muistuttaa olevan- sa kielellinen rakennelma. Se ana- lysoi musiikkia ja pohtii sävellys- työn ja yleisemmin taiteellisen luomisen kysymyksiä. Se käsitte- lee kuvataiteita ja taiteidenvälisiä yhtäläisyyksiä ja eroja. Se sisältää pienen antologian verran filoso
-
fian klassikoiden ajatelmia, trak- taatteja ja tekstimukaelmia.
Akateemisuuteen liitetään usein kuivuuden mielikuva. Yllät- tävästi tämä 700-sivuinen, tee- moiltaan raskas teos jaksaa pitää mielenkiinnon yllä, kiskoo luki- jaansa eteenpäin katsomaan, mitä sivua kääntäessä tulee vastaan.
Juuri näin, kahdella tasolla, luki- ja elää – sanoja, rivejä ja kappalei- ta seuraten, mutta samalla niiden luomia tapahtumia myötäeläen.
Näkyykö Eero Tarastin rivien- välinen viite rooliinsa sepittäjänä ja impressaarina – tai professori Amfortasin oloisena arkkisemioo- tikkona – seuraavassa sivuhen- kilön metafiktiivisessä repliikissä:
”Ja jos se teksti on vielä kesken- eräinen, niin kyllä me tiedetään yksi, joka sen laittaa kuntoon.”
YRJÖ SEPÄNMAA
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston ympäristöestetiikan emeritusprofessori.
