Ikääntyminen: Miten hyvästä asiasta tuli ongelma?

Ikääntyminen:

Miten hyvästä asiasta tuli ongelma?

Mikko Puhakka Professori

Kansantaloustieteen laitos, Oulun yliopisto

Matti Virén Professori

Taloustieteen laitos, Turun yliopisto

1. Johdanto

P

raha-, finanssi- ja rakennepolitiikassa. Ikäänty- misen oletetaan supistavan vuosittaista talous- kasvua jopa puoli prosenttiyksikköä. Sen sano- taan johtavan sellaiseen julkisten menojen kas- vuun, joka vastaa jopa 5–10 %:n BKT-osuut- ta. Edelleen sen sanotaan johtavan työvoima- pulaan, joka pakottaa lisäämään siirtolaisuutta Suomeen.^{2 3}

Tämä keskustelu ikääntymisongelmasta tuntuu joillakin tavoin menneen sivuraiteille.

Ei aina nimittäin ole selvää, milloin ongelma- na on ikääntyminen ja milloin jokin muu sa- manaikaisesti tapahtuva demografinen tai ta- loudellinen muutos. Tätä keskustelua käydään lähinnä olemassa olevien institutionaalisten ra- joitteiden asettamissa puitteissa pohtimatta juuri ollenkaan sitä, onko niissä mahdollisesti jotakin vikaa. Jos ikääntyminen on ”suurongel- ma”, on siitä mahdotonta keskustella rakenta- vasti ja ongelmaan uskottavia ratkaisuja esit- täen ilman, että voitaisiin asettaa nämä rajoit- teet kyseenalaisiksi. Sen sijaan, että yleensä aina lähdetään liikkeelle olemassa olevista instituu- tioista, olisi joskus mielekästä tarkastella ”ta- lousteorian mukaista” ratkaisua, josta ilmeni- si, miten talous sopeutuu parhaalla tavalla muutoksiin. Vain tällaisen tarkastelun avulla voi päätellä, mitkä institutionaaliset rajoitukset ovat kaikkein ongelmallisimpia ja miten paljon näiden rajoitusten poistaminen hyödyttäisi yh- teiskuntaa.

Viime vuosikymmeninä Suomen demogra-

1 Kiitämme Yrjö Jahnssonin säätiötä tuesta.

2 Esimerkkeinä viittaamme tässä yhteydessä Oksasen (2003) ja Tuukkasen(2004) kirjoituksiin, ks. myös IMF (2001).

3 Rahapolitiikan osalta ongelmalliset vaikutukset näyttävät pienemmiltä (ks. esim. Auerbach ja Hermann (2002)).

Ongelmia oletetaan tulevan erityisesti pääomaliikkeiden kasvavasta volatiilisuudesta ja ennakoimattomista korkovai- kutuksista.

finen kuva on muuttunut valtavasti; väestön keski-ikä on kasvanut samalla kun lapsiluku (”hedelmällisyys”) on laskenut. Näillä asioilla voi toki olla jotain tekemistä keskenään, mut- ta silti lienee selvää, että väestön ikääntyminen ei sellaisenaan implikoi lapsiluvun (väestön

”luonnollinen” kasvu) supistumista. Siksi on kohtuutonta indikoida ”väestö ikääntyy” -lau- sumalla myös väestön kasvun supistumista.

Miksi väestön kasvu on supistunut, on ta- vattoman tärkeä kysymys, ja on sääli, että eko- nomistit ovat sitä suhteellisen vähän analysoi- neet. Vielä huolestuttavampaa on se, että väes- tön kasvua on monissa yhteyksissä tarkasteltu ikään kuin se olisi eksogeeninen tapahtuma.⁴ Toki on niin, että väestön kasvuun on vaikea vaikuttaa normaalilla politiikka-arsenaalilla (verot ja tulonsiirrot). Jos keskustellaan ns. hy- vinvointiyhteiskunnan luonteesta, mikä kar- keasti ottaen tarkoittaa julkisen sektorin kokoa, lienee selvää, että näillä valinnoilla on ratkai- seva vaikutus tärkeisiin demografisiin trendei- hin.

Mutta palataan ikääntymiseen. Onko ikään- tyminen tosiaan niin paha asia, kuin mitä jul- kisuudessa annetaan ymmärtää? Periaatteelli- sella tasolla vastaus on ”ei”. Eliniän kasvu tar- koittaa mm. sitä, että elinikäinen kulutus ja va- paa-aika lisääntyvät. Jos vähänkin tukeudum- me hyötyteoreettiseen lähestymistapaan, tämän pitäisi olla yksiselitteisesti hyvä asia. Ainoa tapa kyseenalaistaa tämä tulos on olettaa, että elin- iän kasvu näkyy vain jonkinlaisena kasvuna

”terminaalivaiheen” kestossa: siinä ajassa, jon- ka ihminen vain sairastaa ja on kykenemätön tekemään mitään työtä, jopa kuluttamaan tai

”viettämään” vapaa aikaa. Kun elinikä kasvaa,

lisääntynee myös se osuus ajasta, joka kuluu loppuvaiheeseen, mutta ei liene kyse yksin- omaan siitä. Tuntuu luontevalta ajatella, että eliniän kasvu kasvattaa lähestulkoon yksi yh- teen sitä aikaa, jona ihminen on työkykyinen ja kykenevä kuluttamaan. Itse asiassa tällaista todistusaineistoa on olemassa, kuten Lee(2003, erityisesti s. 185–86) raportoi.⁵

Ehkä olennaisempaa kuin keskustella siitä, onko ”ikääntyminen hyvä vai paha asia”, on keskustelu siitä, mitä eliniän kasvu itse asiassa aiheuttaa. Aiheuttaako se todellakin kasvun taittumisen ja pakottavan tarpeen kasvattaa jul- kista sektoria ja kiristää verotusta?

2. Väestön ikääntyminen ja taloudellinen kasvu

Näyttää siltä, että ikääntymisen ja taloudellisen kasvun välisestä yhteydestä ei ole olemassa sel- keätä analyysiä, vaan pikemminkin erilaisia ole- tuksia ja arvioita. Aina ei ole selvää, onko ar- vioiden taustalla vain ja ainoastaan oletus sii- tä, että elinikä kasvaa, vai onko siihen liitetty oletuksia väestön kasvusta ja verotuksen kiris- tymisestä.

Periaatteessahan eliniän kasvun pitäisi olla pikemminkin kasvua kiihdyttävä kuin hidasta- va tekijä. Ajatellaan aggregaattituotantofunk- tiota Y = F(K, L, H), jossa L viittaa työvoiman määrään (työtunteihin), Kfyysiseen pääomaan ja H inhimilliseen pääomaan. Annettuna syn- tyvyys eliniän kasvu lisää työvoiman määrää olettaen, ettei sen tarjontaa rajoiteta. Eliniän kasvu lisää myös inhimillisen pääoman määrää.

4Väestön kasvuvauhtikaan ei liene pitkällä aikavälillä ek- sogeeninen, kuten Malthus argumentoi.

5Ikääntymisen vaikutuksia koskevaa keskustelua hämmen- tää se, että niiden arviointiin sisällytetään usein parantu- neen lääketieteen tarjoamien hoitotoimenpiteiden aiheutta- mat lisäkustannukset. Niiden merkityksestä ks. esim. Wise (2005).

Näin siksi, että eliniän piteneminen lisää inhi- milliseen pääomaan tehtävien investointien kannattavuutta, kuten Eytan Sheshinski(1967) demonstroi jo lähes neljä vuosikymmentä sit- ten. Hän osoitti nykyään tavanomaisena pide- tyllä inhimillisen pääoman akkumulaatiomallil- la, että jos elinaika on kovin lyhyt, investointe- ja henkiseen pääomaan ei tapahdu lainkaan.

Jos elinikä hieman pitenee, investoidaan, mut- ta välittömästi investointivaiheen jälkeen inhi- millinen pääoma kulutetaan pois. Vasta riittä- vän pitkällä aikahorisontilla investoinnit tule- vat ”suuriksi” ja inhimillisen pääoman määrää pyritään pitämään korkealla tasolla aina lähel- le ”terminaalivaihetta”. Jotta kasvu hidastuisi, pitäisi eliniän kasvun vaikuttaa säästämisastee- seen ja pääoman akkumulaatioon. Toki näin voi olla, mutta periaatteessa voinee ajatella, että säästämisaste pikemminkin nousee kuin las- kee.⁶

Ainoa asia, joka voi romuttaa kaikki edellä mainitut päätelmät, on se, että joidenkin ole- massa olevien rajoitusten vuoksi työvoiman elinikäinen tarjonta ei kasva eliniän kasvaessa.

Tällainen on tilanne, jos sekä päivittäisten/vii-

koittaisten/vuosittaisten työtuntien määrä (8- tuntinen työpäivä) että eläkkeellesiirtymisikä ovat lainsäädännöllä määrätyt.

Ilman rajoituksia on selvää, että eliniän kas- vu johtaa täsmälleen samansuuruiseen kasvuun työvoiman tarjonnassa. Jos ei ole mitään (ulko- puolista) eläkejärjestelmää, ei siten veroja eikä eläketuloja, työntekijä on töissä periaatteessa

”loppuun asti”. Työtuntien määrä (per työpäi- vä) pysyy itse asiassa vakiona, jos elinikä kas- vaa. Nämä tulokset on verraten helposti osoi- tettavissa (ks. liite 1).

Tässä piileekin koko ”villakoiran ydin”. Jos ei olisi mitään rajoituksia työvoiman tarjonnalle eikä julkisen vallan pakottamaa eläkejärjestel- mää, ei olisi olemassa eläköitymisongelmaa.

Eliniän kasvuun reagoitaisiin vain lisäämällä vastaavasti työvoiman tarjontaa eli siirtymällä eläkkeelle myöhemmin.

Eläkejärjestelmä muuttaa käyttäytymistä sil- tä osin, että töissä ei olla ”loppuun asti”. Jos työvoiman tarjonta on {0,1}-tyyppinen valinta, ei eläkeajanjaksona olla töissä. Jos valinta on työtuntipohjainen, tällöin eläkeajanjaksona työ- voiman tarjonta (työtunnit) vastaavasti supis- tuu, mennen jopa nollaan.

Nämä tulokset perustuvat oletuksiin, että palkka on vakio ajassa (vastaten tuottavuutta) ja että kotitalouksilla ei ole likviditeettirajoituk- sia. Näin ei välttämättä tapahdu käytännössä.

Erityisesti palkkojen osalta on syytä pohtia mahdollisuutta, että palkat noudattavat jonkin- laista senioriteettisääntöä niin, että elinkaaren lopulla palkat ylittävät tuottavuuden. Tällöin työvoiman tarjonnan pitäisi itse asiassa kasvaa iän myötä! Ongelma on kuitenkin siinä, että palkan ja tuottavuuden välinen poikkeama ai- kaansaa sen, että työttömiksi joutuneet eivät millään työllisty uudestaan. Ongelma ei ole kovin ilmeinen tapauksessa, jossa tuottavuus

6 Tämä riippuu siitä, miten aggregaattisäästäminen määräy- tyy. Jos viitekehikkona käyttää Modiglianin (1970) mallia, jossa aggregoidaan eri sukupolvien säästämisasteet, päädy- tään siihen, että säästämisaste nousee eliniän mukana. Tu- losta on tietenkin vaikea mieltää, kun ajattelee, että koko sotien jälkeisen ajan elinikä on noussut, mutta säästämisas- teet lähes kaikissa länsimaissa ovat trendinomaisesti laske- neet, jopa lähelle nollaa. Esimerkiksi Deaton(2005) kui- tenkin huomauttaa, että säästämisasteet ovat laskeneet kai- kissa ikäryhmissä, eikä kyse siten ole ”vanhojen” ja ”nuor- ten” säästämisasteiden erotuksen muutoksista. Nimittäin po- sitiiviset säästöt eivät ajoitu elinkaaren alkuosaan vaan pi- kemminkin keskiosaan, mikä taas puolestaan saattaa selit- tää sen, että säästämisasteiden ja ”vanhojen ihmisten” väes- töosuuden välillä voi poikkileikkausaineistossa olla negatii- vinen korrelaatio.

on vakio yli elinkaaren. Mutta jos omaksum- me tyypillisen inhimillisen pääoman akkumu- laatiomallin (ks. esim. Ben-Porath (1967) ja Weiss (1972, 1986)), päädymme siihen, että tuottavuus laskee elinkaaren lopussa ja poik- keama potentiaaliseen senioriteettipalkkaan tulee entistä ilmeisemmäksi. Niinpä ollaan ti- lanteessa, jossa eliniän kasvuun ei reagoida työ- voiman tarjontaa kasvattamalla, vaikka eläk- keelle siirtymiseen ei liittyisikään lainsäädän- nöllisiä yms. rajoituksia. Kaikki tämä korostaa sitä, että ”eläkeongelma” ei ole pelkästään fis- kaalinen, vaan riippuu hyvin olennaisesti siitä, miten hyvin – joustavasti – työmarkkinat toi- mivat.

3. Politiikkasuosituksia

Eliniän kasvuun olisi reagoitava toimilla, jotka kasvattavat työvoiman tarjontaa. Mikään ei tie- tenkään sano, että tarjonnan kasvun pitäisi kos- kea vain eläkkeelle siirtymisen ajankohtaa.

Myös työntuntien määrää pitäisi voida kasvat- taa. Itse asiassa järkevintä olisi kasvattaa niitä silloin, kun yksilön tuottavuus on suurimmil- laan. Kaikille sama 8-tuntinen työpäivä on

”pakkopaita”, joka ehkäisee oikean suuntaisen sopeutumisen siinäkin tapauksessa, että se oli- si sekä työntekijälle että työnantajalle edulli- nen. Olemme tottuneet pitämään sitä historial- lisena uudistuksena ja parannuksena, mutta on kyseenalaista, onko se sittenkään maineensa arvoinen. Nykymaailmassa työntekijöiden ase- ma ei ole aivan niin epätoivoinen, kuin mitä se oli, tai kuviteltiin olleen, sata vuotta sitten.

Työn tarjonnan kasvattamisen lisäksi olisi tietenkin lisättävä kannustimia vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Olennaista tässä suhteessa on se, että yksilöt voivat luottaa siihen, ettei säästöjä lasketa heidän vahingokseen: julkisen

vallan tarjoamia etuuksia ei vähennetä samas- sa suhteessa kuin yksilöiden säästöt karttuvat.

Yksilöiden pitäisi myös kyetä luottamaan sii- hen, että ”valtio ei millään tavoin takavarikoi heidän säästöjään”. Yksi toimenpide, joka täs- sä suhteessa auttaisi, olisi perintöverotuksesta luopuminen. On epäselvää, mihin oikeutuk- seen loppujen lopuksi perustuu se, että valtio kuittaa osan niistä eläkesäästöistä, joita yksilöt eivät ehdi käyttämään elinaikanaan.

Eliniän kasvu lisää automaattisesti haluk- kuutta säästää eläkepäiviä varten; tätä haluk- kuutta ei pitäisi heikentää epärealistisilla lu- pauksilla siitä, että valtio takaa kaikissa tilan- teissa eläkkeet, terveydenhoidon ja muut van- huspalvelut. Eliniän kasvun myötä myös kou- lutusinvestointien henkilökohtaiset tuotot kas- vavat, minkä voisi olettaa mahdollistavan kou- lutuksen subventioiden supistamisen.

Verotuksella on tärkeä merkitys työvoiman tarjonnan ja eläkkeelle siirtymisen määräytymi- sessä. Ajatus siitä, että eläkeongelma ratkais- taan veroja kiristämällä, on äärimmäisen taka- peroinen, koska tällöin väistämättä vain pahen- netaan mahdollista ongelmaa: työvoiman tar- jonta supistuu ja tulonsiirtojen tarve kasvaa. "

Kirjallisuus

Auerbach, A. ja H. Hermann (2002): Ageing, Finan- cial markets and Monetary Policy, Springer, Ber- lin.

Deaton, A. (2005): Franco Modigliani and the Life- Cycle Theory of Consumption. Mimeo. Princeton University.

Ben-Porath, Y. (1967): ”The Production of Human Capital and the Life Cycle of Earnings”, Journal of Political Economy 75, August, Part 1, s. 352–

365.

IMF (2001): World Economic Outlook May 2001.

International Monetary Fund.

Lee, R. (2003): ”The Demographic Transition:

Three Centuries of Fundamental Change”, Jour- nal of Economic Perspectives 17:4, s. 167–190.

Oksanen, H. (2003): Population Ageing and Public Finance Targets. European Commission, Eco- nomic papers 196.

Modigliani, F. (1970): ”The life-cycle hypothesis and intercountry differences in the saving ratio”, teoksessa Eltis, W. A., M. Fg Scott ja J. N. Wolfe (toim.) Induction, growth and trade: essays in honour of Sir Roy Harrod. Oxford University Press, s. 197–225.

Sheshinski, E. (1967): ”On the Individual’s Lifetime Allocation between Education and Work”, Metroeconomica 20, s. 42–49.

Sheshinski, E. (1978): ”A Model of Social Security and Retirement Decisions”, Journal of Public Economics 10, s. 337–360.

Tuukkanen, J. (2004): ”Väestön ikääntyminen – jul- kisen talouden kestävyys – verotus”, Kansanta- loudellinen aikakauskirja 100, s. 281–292.

Weiss, Y. (1972): ”On the Optimal Lifetime Pattern of Labour Supply”, Economic Journal 82, s. 1293–1315.

Weiss, Y. (1986): ”The Determination of Life Cycle Earnings: A Survey”, teoksessa Ashenfelter, O.

ja R. Layard (toim.)Handbook of Labor Econom- ics I, Elsevier, s. 603–640.

Wise, D. (2005): ”Facing the Age Wave and Eco- nomic Policy: Fixing Public Pension System with Healthcare in the Wings”, Fiscal Studies26, s. 5–

34.

Yaari, M. (1965): ”Uncertain Lifetime, Life Insur- ance, and the Theory of the Consumer”, Review of Economic Studies 32, s. 137–150.

LIITE