136 virittäjä 1/2010
Helsingin seudun asutushistoriaa
Saulo Kepsu: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1027. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005. 255 s.
isbn 951-746-723-0, isbn 0355-1768.
Kaija Mallat, Sami Suviranta ja Reima T. A. Luoto (toim.): Kylä-Espoo. Espoon vanha asutusnimistö ja kylämaisema.
Espoo: Espoon kaupunkisuunnittelu- keskus 2008. 176 s. isbn 978-951-857-381-7.
Viime vuosina on ilmestynyt useita sel- vityksiä asutuksen synnystä ja kehityk- sestä Helsingin seudun kolmessa suuressa kaupungissa. Kylä-Espoo kuuluu Espoon nimistöä esittelevään kirjasarjaan, jossa ovat aiemmin ilmestyneet Järvi-Espoo (Paikkala 1992) ja Saaristo-Espoo (Paik- kala 1996). Uuteen maahan -kirjassa tut- kimuskohde on vanha Helsingen pitäjä, joka on käsittänyt nykyisten Helsingin ja Vantaan alueen. Tutkimukset ovat uusinta satoa Saulo Kepsun vuosikymmeniä jat- kuneesta työstä asutushistorian parissa.
Myös Kylä-Espoo -kirjan pääosan muo dostaa Saulo Kepsun artikkeli ”Es- poon vanha asutusnimistö”. Sitä täyden- tää Heikki Wuorenrinteen lyhyehkö ar- tikkeli ”Espoolainen kylämaisema”, jossa selvitetään kylämaiseman kehitystä kes- kiajalta nykyaikaan. Keskeisenä todis- tusaineistona tutkimuksissaan Kepsu on käyttänyt paikannimiä tausta-ajatuksena se tunnettu tosiasia, että paikannimet sisältävät tietoa antajistaan ja antamis- ajasta. Paikannimistö on sitä tärkeämpi lähde mitä kauem mas taaksepäin ajassa mennään ja mitä vähemmän on olemassa tietoa tarjoavia kirjallisia lähteitä. Kep-
sun pääaineistona ovat suoraan asutuk- seen liittyvät kylien ja kantatalojen ni- met. Asutusnimien etu luonnonpaikko- jen nimiin verrattuna on, että niitä voi seurata kirjallisten lähteiden avulla syste- maattisesti melko varhaisista ajoista, ky- lännimiä 1540-luvulta lähtien.
Kepsun tutkimusten tavoitteena on Helsingin seudun nykyaikaan jatkuneen asutuksen synnyn ja kehityksen selvittä- minen. Tavoite on selvä mutta ei yksinker- taisesti saavutettavissa, koska asutuksen alkuvaiheet, muun muassa kylien synty, sijoittuvat keskiaikaan, jolta on säilynyt asiakirjoja hyvin niukasti. Kepsu pyrkii ratkaisemaan ongelman rekonstruoimalla varhaisen asutuksen kehitystä myöhem- pien aikojen lähteiden perusteella. Ky- län- ja talonnimien lisäksi Kepsu tarkas- telee kylien rajapaikkojen nimiä sekä jos- sain määrin myös luonnonpaikkojen ja viljelysten nimiä. Näiden nimien todis- tusvoiman hän on havainnut tehdessään sitkeästi vuosikymmenien ajan arkisto- työtä, jonka tuloksena hän on hankkinut verrattoman lähdeaineistojen tuntemuk- sen sekä Suomen ja Ruotsin arkistoista poimitun valtavan asiakirjanimien ai- neiston. Tutkimukset perustuvat paikan- nimiä koskevan tiedon osalta arkistojen alkuperäislähteisiin. Niiden rinnalla hän on hyödyntänyt nimistöntutkimuksen, arkeologian ja historian alojen tutkimus- kirjallisuudesta löytyvän tiedon. Kepsu ei ole unohtanut kenttätutkimustakaan vaan on käynyt kaikilla vanhoilla kyläntonteilla tekemässä maastohavaintoja. Voi reilusti sanoa, että Kepsu rakentaa tutkimuksensa kaiken mahdollisen lähdeaineiston va- raan. Paikannimien kielellisen alkuperän
137
virittäjä 1/2010
ja iän selvittely saa tutkimuksissa paljon tilaa, mutta asutushistorialliseen tavoittee- seen pääsemiseen tarvitaan myös erilais- ten asutuksen vaiheita valaisevien seikko- jen, esimerkiksi kylien rajojen muodostu- misen sekä kylien ja talojen koon selvit- tämistä. Kepsu tarkastelee myös alueen luonnonoloja, joista asuttamisen ja elin- keinojen harjoittamisen edellytykset ovat pitkälti määräytyneet.
Kun tarkasteltavana on Helsingin seutu, maamme kaupungistunein yhte- näinen alue, saattaa tuntua oudolta, että kirjoissa puhutaan maalaisasutuksesta, kylistä, taloista ja pelloista. Tämän met- ropolialueen maalainen tausta on kuiten- kin yllättävän lähellä, esimerkiksi vielä 1700-luvun kartoissa näkyy Töölön ky- län taloja ja peltoja nykyisessä Hesperian puistossa Kansallisoopperan eteläpuo- lella. Vanhat kylät eivät ole jääneet his- toriaan, vaan ne ovat läsnä nykypäiväs- säkin, koska useimmat kylännimet on otettu käyttöön kaupunkirakenteen vi- rallisiksi kaupunginosien ja alueiden ni- miksi.
Uudenmaan asutuksen varhaisvaiheet on ollut tapana liittää ruotsalaisen uu- disasutuksen levittäytymiseen rannikolle keskiajalla, 1100-luvulta 1300-luvulle. On myös oletettu, että sisämaasta tulleet suo- menkieliset ovat osallistuneet rannikoi- den asuttamiseen, mutta tämän asutuk- sen osuus on jäänyt epämääräisemmäksi.
Kepsu pyrkii luomaan tarkan kuvan Hel- singin seudun asutuksesta seuraamalla kylittäisiä kielisuhteita varhaiskeskiajalta 1700–1800-luvulle saakka, johon men- nessä vanhan suomenkielisen rannik- koasutuksen on ajateltu ehtineen ruot- salaistua. Kepsu on kuitenkin löytänyt suomenkielisiä paikannimiä vielä tuona aikana laadituista isonjaon asiakirjoista, joissa on lueteltu kaikki talojen viljelysni-
met ja jonkin verran myös luonnonpaik- kojen nimiä. Niiden avulla hän tekee pää- telmiä suomen- ja ruotsinkielisen asutuk- sen alueista aiempina aikoina.
Kirjojen rakenteet ovat samantapai- set, mistä koituu se etu, että niitä voi lu- kea rinnakkain ja vertailla helposti. Asu- tushistoriallista taustatietoa sisältävän al- kuluvun jälkeen seuraa keskeisimpänä tutkimusaineistona olevien kylännimien ja kylien selvittely. Kylät on esitelty sana- kirjamaisesti artikkeleina vanhojen histo- riallisten ruotsinkielisten nimien mukai- sessa aakkosjärjestyksessä. Kylät löytyvät myös monien lukijoiden paremmin tun- temien suomalaistettujen nimien avulla.
Jokainen artikkeli sisältää tiedon vanhan kylänpaikan sijainnista, rajapaikkojen ni- mistä ja sijainnista, emäkylästä ja tytär- kylistä, kylän koosta, kylännimestä, osa- kylien ja kantatalojen nimistä, talojen ke- hityksestä, muusta asutushistoriallisesti merkittävästä nimistöstä sekä aineisto- jen pohjalta tehdyt päätelmät kylän asu- tuksen iästä ja alkuperästä. Artikkelien jälkeen seuraa asutushistoriallinen pää- telmäluku, jossa tekijä esittää tutkimus- ten tuloksena syntyneen kuvan asutuk- sen alkuperästä, kylien synnystä ja kehi- tyksestä.
Kyläartikkelit ovat runsassisältöi- siä, tiiviiseen mutta mukavan kertovaan muotoon kirjoitettuja tutkimuksia. Var- sinkin Uuteen maahan -kirjassa Kepsu onnistuu hyvin tasapainottelemaan tie- teellisen ja populaarin esityksen välillä.
Artikkelit tarjoa vat pääkaupunkiseudun menneisyydestä kiinnostuneelle lukijalle tuhdin tietopaketin. Niihin sisältyvää runsasta alkuperäisistä asiakirjoista poi- mittua ja luotettavaa tietoa voivat käyttää hyväkseen myös eri alojen tutkijat. Ni- mistöntutkijan huomio kiinnittyy esitet- tyihin etymologioihin, joita on paljon ja
138 virittäjä 1/2010
joista monet ovat uusia. Koska kirjat on tarkoitettu muidenkin kuin kielentutki- joiden luettaviksi, etymologioiden taus- taa perustellaan varsin kevyesti. Kepsun kylännimitulkintoja on kiintoisa vertailla Lars Huldénin aiemmin (2001) esittä- miin. Mainitsen vain muutaman esimer- kin. Kepsu perustaa etymologiset tulkin- tansa pitkälti nimien vanhoihin asiakirja- merkintöihin, joita hänellä onkin käytet- tävänään enemmän kuin aiemmilla tut- kijoilla. Hän tulkitsee varsin uskottavasti muutamat yleensä ruotsalaislähtöisinä pidetyt -skog-nimet, kuten Espoon ky- lännimet Tackskog (Takkula) ja Vällskog (Velskola), alkuaan suomalaisiksi -la-lop- puisiksi asutusnimiksi. Heikommin pe- rustellulta tuntuu ehdotus Helsingin ky- lännimen Åggelby (Oulunkylä) pohjau- tumisesta talonnimeen *Ohkola ~ *Ok- kola, mitä Kepsu itsekin epäilee. Samoin varsin rohkealta vaikuttaa ajatus, että Es- poon kylännimi Bemböle juontuisi suo- malaisesta nimestä *Penttala ~ *Penttilä ja että tästä kylännimestä olisi muodos- tettu myös saarennimi Pentala. Vaikka kaikki etymologiat eivät osoittautuisikaan perustelluiksi, on hyvä, että kekseliäänä etymologina tunnettu Kepsu on esittänyt runsaasti tulkintaehdotuksia keskustelta- viksi ja arvioitaviksi.
Uuteen maahan -kirjan alussa oleva laaja pitäjittäinen katsaus koko Uuden- maan asuttamiseen on laadittu kaikkien tutkimuksessa käytettyjen lähteiden avulla niin, että paikannimet nousevat arkeolo- gisten ja historiallisten tietojen pohjalta valaisemaan asutuksen vaiheita. Katsaus on hyvä yleisesitys ja se luo sopivan taus- tan Helsingin ja Vantaan asutuksen yksi- tyiskohtaiselle tarkastelulle. Ensimmäinen tieto nimestä Nyland on vuodelta 1326, mutta nimi ei kerro rannikon kyläasutuk- sen nuoruudesta, vaan kyseessä on uu-
delle maakunnalle annettu nimi. Vanhem- pien asiakirjatietojen nojalla Kepsu päätte- lee, että maakunnan asutus on syntynyt jo 1100–1200-luvulla. Hän myös esittää, että ennen sitä esihistoriallisella ajalla Uudella- maalla on ollut sekä väliaikaista että pysy- vää asutusta, joka on ilmeisesti ollut läh- töisin Varsinais-Suomesta, Hämeestä ja mahdollisesti myös Virosta.
Kepsu onnistuu tavoitteensa mukai- sesti rakentamaan Helsingin seudun asu- tuksen vaiheista perusteellisen ja kiin- nostavan kuvan. Perinteiseen tapaan hän liittää Lapp- ja Tavast-nimet seudulla varhain liikkuneisiin lappalaisiin ja hä- mäläisiin. Ensimmäisinä pysyvinä asut- tajina hän pitää sisämaasta tulleita hä- mäläisiä. Varhaiset asuttajat hakeutuivat suojaisiin paikkoihin, missä oli sopivaa viljelysmaata ja makeaa vettä. Siksi van- himmat kylät ovat sisämaassa jokien tun- tumassa, kuten 1000–1100-luvulla ennen ruotsalaisasutuksen tuloa perustetut Hel- singen kirkonkylä, Tuomarinkylä ja Kaa- rela muiden muassa. Rannikkokylät sitä vastoin osoittautuvat suhteellisen nuo- riksi. Suomenkielisten asuttajien perus- tamat kylät sijaitsevat Espoon pohjois- osista Helsingen luoteisosiin ulottuvalla alueella. Ruotsalaiset asuttajat ovat aset- tuneet Espoossa suomalaisalueen etelä- puolelle ja Helsingessä levittäytyneet en- nen kaikkea Vantaanjoen suulta kohti pohjoista. Siinä missä kuvaa asutuksen synnystä on rekonstruoitava ilman suoria lähdetietoja, talonnimien tarkastelu voi- daan perustaa asiakirjatietojen varaan.
Talonnimet sisältävät usein ensimmäi- sen isännän nimen, joka on mahdollista löytää asiakirjoista. Samalla talonnimille saadaan myös ikäys. Talonnimien avulla Kepsu päättelee Helsingin seudun asu- tuksen ehtineen ruotsalaistua lähes koko- naan 1500-luvulle tultaessa.
139
virittäjä 1/2010
Kirjojen kuvitus ansaitsee kiitoksen.
Menneisyyttä valotetaan jokaisen kylän vanhan kartan tai useampien karttojen ja valokuvien avulla. Usein vanhat vai- keatulkintaiset mutta kauniit kartat jää- vät pelkäksi kuvitukseksi, mutta näissä kirjoissa kartat on saatu tekstiä täyden- täviksi ja ymmärrettäviksi hyvin laadit- tujen kuvatekstien avulla. Erityisen on- nistunut ja runsas on Espoon-kirjan ku- vitus. Siinä on jokaisen kylän vanhasta keskusalueesta piirretty myös havainne- kartta, jossa nykyiseen karttakuvaan on merkitty vanha kylänpaikka ja vanhojen talojen sijainti. Tällainen esitys auttaa lu- kijaa suhteuttamaan vanhan todellisuu- den nykyiseen. Kirjassa on myös nykyva- lokuva kaikista Espoon vanhoista kylän- paikoista. Kirjojen asutushistoriallisissa päätelmäluvuissa on hyvin laadittuja asu- tuksen kielisuhteita valaisevia karttoja.
Saulo Kepsu kertoo tutkimuksissaan tukevan lähdeaineiston varassa yksityis- kohtaisen ja mukaansa tempaavan tari- nan Helsingin seudun menneisyydestä.
Kirjoja voi lämpimästi suositella näistä seuduista kiinnostuneille. Niistä voi myös oppia, millä tavalla erilaiset, usein vähemmän täydelliset lähdeaineistot saa puhumaan, kun niiden käsittelytaidon osaa.
Ritva Liisa Pitkänen etunimetyhteen.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Huldén, Lars 2001: Finlandssvenska bebyggelsenamn. Namn på landskap, kommuner, byar i Finland av svenskt ursprung eller med särskild svensk form.
Helsingfors: Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland nr 635.
Paikkala, Sirkka (toim.) 1992: Järvi- Espoo. Vesistönimet, luontoa, historiaa ja tulevaisuutta. Espoo: Espoon kaupunki- suunnitteluvirasto.
—— (toim.) 1996: Saaristo-Espoo. Nimistöä, luontoa, historiaa ja tulevaisuutta.
Espoo: Espoon kaupunkisuunnitteluvi- rasto.
Referoitua puhetta vuorovaikutuksessa
Elizabeth Holt ja Rebecca Clift (toim.):
Reporting talk. Reported speech in inter- action. Studies in interactional socio- linguistics 24. Cambridge: Cambridge University Press 2007. 287 sivua.
isbn 0-521-82483-4.
Elizabeth Holtin ja Rebecca Cliftin toi- mittama teos Reporting talk jatkaa refe- roinnin tutkimuksen perinnettä, mutta vie sitä yhä vuorovaikutteisempaan suun-
taan. Jo Markku Haakanan ja Jyrki Kal- liokosken (2005) toimittamassa teoksessa Referointi ja moniäänisyys tutkimuksen painopiste oli siirtynyt referoivien raken- teiden ja referoivan ja referoitavan tilan- teen suhteen tutkimisesta referointiti- lanteen vuorovaikutuksen tutkimiseen (Kuiri 2006). Käsillä olevassa teoksessa vuorovaikutuksen tutkimus on keskei- sin tavoite; kirjan kaikissa kymmenessä artikkelissa tutkitaan puheen tai ajatuk-
