60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 KIRJALLISUUS
Malik kritisoi avoimesti myös monikulttuurista käsitystä, jonka mukaan ”ryhmät eivät voi olla so- siaalisesti tasa-arvoisia ellei niiden nimenomaista kokemusta, kult- tuuria ja yhteiskunnallista panosta myönnetä ja tunnusteta julkises- ti” (s. 23). Humaanisti ajatteleval- le nykyajan eurooppalaiselle tämä kritiikki kuitenkin näyttäytyy käsit- tämättömänä.
Sukupolvien välinen kuilu?
Pamfletissaan Malik hyökkää so- siologisista kategorioista erityises- ti uskontoa ja vieläkin erityisem- min islamia vastaan. Malik lienee itse muslimitaustaisena tietoinen 1980-luvun alusta tähän päivään asti ilmenneestä maailmanlaajui- sesta islamin uudesta noususta muslimien keskuudessa, mutta ei tunnusta sen lähtevän muslimeis- ta itsestään. Päin vastoin, hän ku- vailee, miten 1970-luvulta alkaen Ranskassa ja Britanniassa juuri valtiovallan taholta on tuettu maa- hanmuuttajien omia uskonnolli- sia yhteisöjä, kun niiden on muun muassa toivottu arvomaailmansa avulla vähentävän maahanmuut- tajien rikollisuutta ja myös kiinnos- tusta ammattiliittoja kohtaan (s.
37). Kyse olisi siis jonkinlaisesta salaliitosta perinteistä vasemmis- toa vastaan?
Tämä ajattelutapa lähtee mus- limiyhteisön sisällä ilmenevästä eri sukupolvien välisestä konflik- tista. Osaa 1940–60-luvuilla syn- tyneistä muslimeista houkuttelivat heidän nuoruudessaan yleismaail- mallisesti radikaaleiksi koetut yh- teiskunnalliset ideologiat, kuten kommunismi ja sosialismi yleensä.
Kuten tunnettua, nämä ideologiat väheksyivät tai jopa halveksuivat uskontoa ja varsinkin uskonnon ja politiikan yhdistämistä. Arabimais- sa toki tehtiin kokeiluja arabisosia- lismin muodossa, jossa sosialismia mukautettiin islamin kanssa jonkin verran yhteensopivaksi, mutta var- sinkin Euroopan nuoret muslimit etsivät 1960- ja 1970-luvulla iden- titeettiään maallisuuden nimeen vannovista radikaaleista sosialisti- liikkeistä. Malikin ajattelutapa on-
kin jäänne tältä kaudelta. Hänen sukupolvensa hämmästelee tä- mänhetkistä musliminuorisoa, joka pukeutuu hijabiin ja fanittaa Face- bookissa muslimioppineiden fat- wa-sivustoja. Sama sukupolvi ja joltain osin myös uudempaa, kapi- talistisempaa maallisuutta kannat- tava liberaalien joukko ihmetteli esimerkiksi Muslimiveljeskunnan voitettua Egyptin vaaleissa vuon- na 2012, mitä heidän vallanku- moukselleen oikein tapahtui. Ma- lik suree Euroopassa tapahtuneita yhteiskunnallisia muutoksia, ku- ten ”vasemmiston romahdusta, luokkapolitiikan kuolemaa ja uni- versalististen yhteiskunnallista muutosta koskevien näkemysten rapautumista”. Hänen mielestään nämä asiat loivat tietä monikult- tuurisuuspolitiikan synnylle, joka on entisestään pirstaloittanut yh- teiskuntaa (s. 48).
Löyhää argumentointia Malikille uskonto ei kelpaa yksi- lön tai ryhmän identiteettiä määrit- täväksi kategoriaksi. Päin vastoin, hänen mielestään uskonnollisil- le yhteenliittymille ei pitäisi an- taa minkäänlaista yhteiskunnallis- ta statusta. Tätä ajattelutapaansa Malik yrittää valottaa kömpelöin kärjistyksin: ”Tarkoittaako tämä, että koulut pitäisi pakottaa opet- tamaan kreationismia, koska se kuuluu fundamentalistikristittyjen kulttuuriin?” (s. 24) ja ”Valtuuston huomiota on vaikea saada koros- tamalla, että alueesi on köyhä tai epäedullisessa asemassa, mut- ta jos sanot, että muslimiyhtei- sö on jäänyt osattomaksi tai kärsii puutteesta, valtuuston rahakirstut avautuvat yhtäkkiä” (s. 52).
Malikin mielestä se, että val- tiovalta tukee esimerkiksi uskon- nollisia yhdistyksiä, on vaikuttanut vahvemman uskonnollisen iden- titeetin syntyyn ja sekös valistuk- sen ja sosialismin nimeen vanno- vaa 60-luvun ihailijaa kismittää.
Kun 1960- ja 1970-luvulla sosialis- min nimissä kamppailtiin syrjivää maahanmuuttokontrollia tai maa- hanmuuttajien työpaikkasyrjin- tää vastaan, oli se Malikille poliit-
tisen tasa-arvon vaatimista (s. 41).
Jos maahanmuuttajien uskonnol- liset yhteisöt ottavat kantaa näitä samoja asioita vastaan, on se hä- nen mielestään kuitenkin lähinnä kulttuuri-identiteetin puolustamis- ta (s. 69). Malikin multikulturalis- min vastustaminen onkin siis poh- jimmiltaan uskontojen ja erityisesti islamin yhteiskunnallisen roolin vastustamista.
IMAN HEINONEN
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden mais- teri.
Kulttuurihistorian uudet sivut
Marjo Kaartinen, Hannu Salmi ja Marja Tuominen (toim.): Maam- me. Itsenäisen Suomen kulttuu- rihistoria. SKS 2016.
Kolmesta toimittajasta ja lukuisis- ta kirjoittajista, toimittajat heidän joukossaan, koostuva tekijäkollek- tiivi on pannut kokoon erilaisen Suomen kulttuurihistorian. Työn on innoittanut satavuotisen Suo- men ”itsenäisyyden muisto”, ku- ten johdantoartikkeli asian perus- telee. Perinteinen kulttuurihistoria paneutuu korkeakulttuuriin ja tai- teeseen, josta jälkimmäisestä pai- notuksesta on esimerkkinä Peter von Baghin kokoama, Tieto-Fin- landialla palkittu Sininen laulu. It- senäisen Suomen taiteiden tari- na (2007).
Tutkijakollektiivi on pääosil- taan Helsingin ulkopuolelta. Se-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 61
KIRJALLISUUS
littäneekö se, että painotus teok- sessa on uudenlainen? Se näkee kulttuurin osana yhteiskunnan muutosta ja suorastaan sille alis- teisena. Teos tarkastelee usein arkielämän kokemuksia ja vaiku- tuksia elämäntapoihin. Maam- me kuvaa yhteiskunnan poliittisen ja sosiaalisen jakautumisen so- tien välisenä aikana, ainakin näen- näisen yksituumaisuuden toisen maailmansodan sekä sitä seuran- neen jälleenrakennuskauden aika- na. Samalla suomalainen yhteis- kunta muuttui maatalousvaltiosta teolliseksi yhteiskunnaksi.
Tämä yhteiskunta joutui mur- rokseen 1990-luvun alussa. ”Hal- littu rakennemuutos” merkitsi talouden avautumista kansain- välisille markkinavoimille ja sitä seuranneita laman vuosia. Tasa- arvoinen Suomi muuttui ”laman jakamaksi kansakunnaksi”, kuten Anu-Hanna Anttila otsikoi artik- kelinsa. Se näkyy tulonjaon eri- arvoistumisena, pitkäaikaistyöt- tömyytenä ja leipäjonoina sekä toisaalta näyttämishaluisena juppi- kulttuurina. Paljolti Nokian vedos- sa syntyi kokonaan uusi luokka miljonäärejä. Lamalle ja siitä nou- sulle oli ominaista yhteiskunnalli- sen diskurssin muuttuminen. Han- nu Salmi osoittaa, että Suomessa alettiin painottaa tulevaisuutta ja innovaatioita.
Uusi kulttuurihistoria sivuaa sekä talous- ja poliittista histo- riaa sekä näkee sen osana yhteis- kunnallista kokonaisuutta. Kirjan ensimmäinen osa, ”Tunteva yh- teisö”, kartoittaa Hannu Salmen johdolla nuoren valtion syntytus- kia kansalaissodan seurauksista viinanpolttoon, rakkauselämään ja urheilun keskeiseen merkityk- seen. Suomalainen elämäntapa oli maaseutumainen, selvien nor- mien ja työnjaon säätelemä yh- teiskunta, jossa kuitenkin esiintyi jo modernisaation merkkejä esi- merkiksi jazzin tulossa musiikkiin ja kaupunkien ravintolakulttuuris- sa. Kuitenkin poliittinen väkival- ta muilutuksineen, ylioppilaiden kotiseutuharrastukset ja urheilun leviäminen kaikkiin kansanker-
roksiin olivat tyypillisempiä ajan il- miöitä.
Havainto, jonka mukaan met- säteollisuus ja alkoholipolitiikka liittyivät kieltolain aikana toisiin- sa, on mielenkiintoinen. Kieltola- ki haittasi viinimaissa suomalaisen paperinviennin edistämistä ja sii- näkin mielessä kieltolain kumoa- minen oli myös ulkopolitiikkaa.
Kieltolaissa oli myös luokkanäkö- kulma, sillä vaikka kaikki kansan- kerrokset nauttivat laitonta viinaa, rangaistukset kohdistuivat ensi- sijaisesti työväkeen. Viinan laa- dussa ja hinnassa oli huomattavia eroja siitä riippuen, missä sitä an- niskeltiin ja nautittiin. Tyypillinen viinanmyyjä oli työläistaustainen nainen, joka sillä tavalla ansait- si leipänsä, kuten Jonna Pulkki- nen toteaa kirjassaan Kieltolaki.
Kielletyn viinan historia Suomes- sa (2015).
Suomi oli maailmansotien välil- lä ristiriitojen maa. Yhtäällä oli ylä- luokan konservatiivinen korkea- kulttuuri, joka sai ilmentymänsä V. A. Koskenniemen saksalaispe- räisessä ajattelussa kansanhen- gestä ja kansansielusta. Nou- seva keskiluokka ei kuitenkaan välittänyt niinkään tästä perin- teestä kuin orastavasta anglo- saksisesta kulttuurista. Toisaalta oli hyvinkin elinvoimainen työvä- enkulttuuri, joka edisti poliittisia tavoitteitaan näyttämöillä ja jouk- koesiintymisissä. Yksi tekijä kui- tenkin yhdisti kansaa: urheilu ja siinä menestyminen kansainväli- sillä kilpakentillä. Urheilun yhdis- tävää, mutta myös ristiriitoja ku- vastavaa roolia kuvaa hyvin Lauri Keskinen luvussaan ”Urheilukan- san synty”. Minkä verran urheilul- la ja olympiamenestyksellä sekä elokuvalla ja iskelmämusiikilla oli kansaa yhdistävä merkitys, eten- kin 1930-luvulla?
Tämän kiistävät Petri Laukka ja Maiju Kannisto artikkelissaan me- diakulttuurista: ”ajatus yksimie- lisestä ja yhtenäisestä kansasta on puhdas uskomus, kansallinen myytti, joka luotiin tiettyyn tarpee- seen, Suomen olemassaolon tur- vaamiseen epävakaina aikoina”
(s. 372). Tässä standardiväittees- sä on epäilemättä perää, mutta sil- ti rohkenen väittää, että sekin on osaltaan myytti, sillä kansaa yh- distäviä tekijöitä todella oli. Sil- ti Maamme-kirjassa on myönteistä se, että vanhat kliseet asetetaan nykyajan testiin. Ajallisesti raja- tumpi on Ville Kivimäen ja Kirsi- Maria Hytösen toimittama teos Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950 (2015), joka kuvaa epävarmuuden ja epätietoisuuden aikaa. Silti täl- le kaudelle oli ominaista ”yhte- näiskertomus… joka tarjosi suoma- laisille kollektiivisen kokemus- ja samaistumispinnan” (s. 28).
Pohjois-Suomi saa toisen maail mansodan jälkeistä aikaa ku- vatessa enemmän huomiota kuin tavanomaisissa kulttuurihistoriois- sa. Tämä johtuu ennen kaikkea Veli-Pekka Lehtolan ja Marja Tuo- misen osuuksissa teoksessa, jois- sa kuvataan Lapin sotaa, evakko- kokemuksia ja jälleenrakennusta.
Ne ovat tavallisesti kulttuurihis- torioiden marginaalissa. Sama koskee myös ympäristö- ja met- säkiistoja, jotka voittopuolisesti si- joittuvat Pohjois-Suomeen ja mo- bilisoivat ennennäkemättömällä tavalla nuorempaa sukupolvea.
Se kosketti tietysti vain osaa suu- rista ikäluokista, mutta silti Koijär- veä ja yleensä ympäristökonflik- teja voi pitää mannheimilaisena sukupolvikokemuksena.
Tämä kulttuurihistoria kiertää miltei täyden kehän, itsenäisyy- den alkuajan elintarvikekriisistä 1990-alun lamaan ja leipäjonoi- hin. Ehkä tämä kuva on kuitenkin liian synkkä, sillä itsenäisyyden- ajan alkua ja nykytilaa ei voi ver- rata toisiinsa. Nykyajan Suomi on erilainen, koska se on kansainvä- linen ja monikulttuurinen, ja köy- hyys on suhteellista eikä absoluut- tista. Yläluokka on laajempi kuin 1920-luvulla, mutta eri yhteiskun- taluokkien kokemusmaailmat ovat edelleenkin erillään toisistaan. Ar- kielämän kulttuurihistoria, joka on kirjan keskeisenä teemana, on toi- sen maailmansodan jälkeisen yh- teisen sotakokemuksen jälkeen
62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 KIRJALLISUUS
jälleen eriytymässä toisistaan.
Nämä erot ovat kuitenkin hieno- varaisempia, eivätkä sosiaalisesti yhtä näkyviä.
Hannu Salmen päätösluku ”Tu- levaisuuden Suomi” väittää, että elämme ”useiden vaihtoehtoisten tulevaisuuksien risteysasemalla”
(s. 459). Omat jännitteensä tälle kehitykselle antaa ulkoinen kehi- tys, joka on aikaisempaa epävar- mempaa. Jos tätä kansakunnan kehitystä jäntevästi esitteleväl- le kulttuurihistorialle halutaan ha- kea kritiikkiä, niin yksi sellainen on kansainvälisten muutosten lai- minlyöminen pääosin. Suomi ei ole saari, vaan se on ollut koko historia nsa ajan ulkoisten voimi- en heittelemä osa maailmanhisto- riaa, jossa se on hakenut ankkuri- paikkaansa.
Kirjan kuvitus ansaitsee oman huomionsa. Se koostuu monipuo- lisista, osin aikaisemmin julkai- semattomista valokuvista ja ajan henkeä hyvin peilaavista julisteis- ta. Kirjaa lukiessa miltei odottaa millaista kuvitusta seuraavalla au- keamalla on. Toimittajat ovat näh- neet melkoisen vaivan kootes- saan kirjan kuvituksen. Kirjassa on myös asiallinen lähdeluettelo ja henkilöhakemisto.
RAIMO VÄYRYNEN
Kirjoittaja on valtio-opin professori (eme- ritus).
Vakuuttava katsaus tieteen yhteiskuntasuhteisiin
Esa Väliverronen: Julkinen tie- de. Vastapaino 2016.Maallikot tippuivat tieteen kärryil- tä jo varhain, mikäli heitä sinne koskaan kelpuutettiinkaan. Koper- nikus kirjoitti virkaveljilleen, että Newtonia tajutakseen piti osata matematiikkaa. Tieteen kehitty- essä tutkijat eriytyivät omiin seu- roihinsa ja lukittautuivat laborato- rioihinsa. Norsunluutorniin lisättiin kerroksia, kun tuloksista alettiin kertoa erikoistuneissa aikakaus- kirjoissa. Niiden vaikeaselkoinen kieli kutisti tieteen yleisöä entises- tään. Toisaalta tieteestä tuli var- hain myös julkista: 1600-luvulla herrasväki kutsuttiin katsomaan kokeita – ja lopuksi kerättiin ko- lehti. Rahoituksen lisäksi haluttiin arvostusta ja kunnioitusta, jotka ovat säilyneet tutkijoiden julkisten esiintymisten motiiveina vuosisa- dasta toiseen.
Tieteen julkisuus ja yleistajuis- taminen ottivat aimo harppauk- sen 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin tutkimisella saattoi jo an- saita elantonsa ja tieteenalojen asiaa yhteiskunnassa ajettiin pe- rustamalla yhdistyksiä. Seuraavan vuosisadan alkuvuosikymmeninä tiede kansainvälistyi ja sen saa- vutuksista tuli kansallisen ylpey- den aiheita, mikä lisäsi tutkijoiden näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa var- sinkin Suomen kaltaisissa nuoris- sa valtioissa. 1950- ja 1960-luvulla suuren yleisön kiinnostusta tietee- seen lisäsivät kansainvälisen kil- pailun huipentumat: ydinvoima ja avaruuden valloitus. Syntyi myös
uusi ammattikunta, tiedetoimitta- jat, jotka käänsivät monimutkaisia asioita yleiskielelle. Innostus kui- tenkin laantui, kun kriittiset ympä- ristöaiheiset uutiset lisäsivät ym- märrystä tiede- ja teknologiauskon kielteisistä vaikutuksista.
Nykyinen, poikkeuksellisen voi- makas tieteen julkisuuden aalto alkoi 1980-luvulla markkinoinnin ja PR-työn yleisen kasvun ohes- sa. Tieteen julkisuudesta on tul- lut toiminnan läpäisevä perusperi- aate, jolla on erilaajuisia muotoja.
Suppeimmillaan se pätee tieteen ja tieteenalojen sisäpiirissä, jossa yhden tutkijan tulokset alistetaan muiden arviointiin, niitä testataan ja niistä keskustellaan, jotta tieto olisi luotettavaa ja sitä saataisiin li- sää. Tiede – ja sen tuottama tie- to – on julkista myös palvelessaan yhteiskunnallista päätöksentekoa, jonka tuotokset vaikuttavat kansa- laisten elämään. Julkista toimintaa on myös tutkimuksen toteutumi- sen ja tiedon soveltamisessa on- nistumisen arviointi. Laajimmillaan tieteen julkisuus on, kun se ulot- tuu asiantuntijapiireistä koko yh- teiskuntaan, esimerkiksi median tai kansalaiset osallistavan tiede- foorumin välityksellä, ja kun sen tulokset ovat avoimesti saatavilla.
Tyypillisessä median tiedeuu- tisessa esiintyy lääketiede tai täh- titieteen kaltainen luonnontiede.
Ne tuottavat konkreettista, mitat- tavaa ja selkeiksi raporteiksi tai- puvaa tietoa, joka vaikuttaa ih- misten hyvinvointiin ja kiehtoo heidän mielikuvitustaan. Tulok- seksi saadaan uusia lääkkeitä ja hoitomenetelmiä, patentteja tai tietoa taivaankappaleista ja maail- mankaikkeuden synnystä. Yhteis- kuntatieteilijät ja humanistit puo- lestaan esiintyvät julkisuudessa tulkitsijoina, jotka selittävät ajan- kohtaista yhteiskunnallista ta- pahtumaa tai kulttuurista ilmiötä asiantuntemukseensa ja analyysi- taitoihinsa nojautuen.
Tiedetoimittajan työympäristö on mullistunut 2000-luvulla ja työ- hön on kohdistunut uudenlaisia paineita, jotka koskevat lähdekri- tiikkiä, toimittajan omaa asiaosaa-
