Adventistien ja luterilaisten oppikeskustelut 1994- 1998 – Adventistien erityispiirteiden näkökulmasta
Johannes Väänänen Ekumeniikan pro gradu -tutkielma Tammikuu 2019
HELSINGIN YLIOPISTO − HELSINGFORS UNIVERSITET
Tiedekunta/Osasto − Fakultet/Sektion
Teologinen tiedekunta
Laitos − Institution
Systemaattinen teologia
Tekijä − Författare
Johannes Väänänen
Työn nimi − Arbetets titel
Adventistien ja luterilaisten oppikeskustelu 1994-1998 - Adventistien erityispiirteiden näkökulmasta
Oppiaine − Läroämne
Ekumeniikka
Työn laji − Arbetets art
tutkielma
Aika − Datum
19.1.2019
Sivumäärä − Sidoantal
63 sivua
Tiivistelmä − Referat
Tavoitteet. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata seitsemännen päivän adventistien ja luterilaisten välisiä ekumeenisia oppikeskusteluja vuosina 1994–1998. Tutkimuksessa kuvataan kahden ekumeenisilta lähtökohdiltaan erilaisen kirkkokunnan oppikeskusteluja.
Tutkimuksessa selvitetään Adventtikirkon erityispiirteiden kuten tutkivan tuomion, sapattilepopäivän ja lopun ajan ennustusten käsittelyä ekumeenisissa oppineuvotteluissa.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat Adventtikirkon syntyhistoria Amerikassa 1800-luvun herätyksen aikana, Adventtikirkon keskeiset opilliset erityispiirteet sekä aikaisemmat Adventtikirkon ekumeeniset oppineuvottelut, joita on käyty muiden kirkkokuntien kanssa, erityisesti evankelikaalisten. Osana teoreettista viitekehystä on adventismissa arvostetun Ellen G. Whiten elämä ja ajatukset.
Menetelmät. Tutkimusaineistoon kuului Lutherans & Adventist in Conversation – Report and Papers Presented 1994–1998 eli ekumeenisten oppikeskustelut. Oppikeskustelut rakentuvat neljästä erillisestä tapaamisesta, minkä perusteella on laadittu loppuraportti perusteluineen, johtopäätöksineen sekä suosituksineen. Tutkimusaineistoon kuului lisäksi neljän oppikeskusteluiden aikana pidetyt esitelmät. Tutkimus oli kvalitatiivinen sisällönanalyysi, jonka tutkimusmetodina oli systemaattisen analyysin menetelmä. Tutkimusaineisto kuvattiin systemaattisesti valitun metodin avulla.
Tulokset ja johtopäätökset. Luterilaiset kirkot ovat käyneet paljon neuvotteluja, mikä näkyy luterilaisen osapuolen tavassa tuoda asioita esiin oppikeskusteluihin. Luterilaiset kirkot suhtautuvat positiivisesti kristillisten kirkkojen yhteyden rakentamiseen. Adventtikirkko pienempänä kirkkona ja aiemmin varauksellisesti ekumeeniseen toimintaan suhtautuneena on kokemattomampi oppikeskustelujen osapuolena. Adventtikirkko on tietoisesti korostanut sanomansa tärkeyttä kristillisten kirkkojen yhteyden sijaan. Adventtikirkko haluaa päästä lahkolaisuuden maineestaan pois ja saada tunnuksen yhtenä protestanttisena kirkkokuntana, mikä näkyy osapuolen tavassa käydä oppikeskusteluja. Adventtikirkon opillinen toiminta on henkilöitynyt vahvasti Bert B. Beachiin ja William G. Johnsoniin, joiden suhtautuminen on ollut positiivista ekumeenisen toimintaan, mikä on mahdollistanut käydyt oppikeskustelut.
Kirkkokuntien tapa lukea Raamattua, soveltaa tutkimusmenetelmiä sekä viitata siihen opissaan, poikkeavat toisistaan. Raamatun apokalyptinen kirjallisuus on keskeinen osa Adventtikirkon erityisiä opillisia piirteitä. Luterilaiset suhtautuvat epäilevästi Adventtikirkon tulkintoihin Raamatun apokalyptisesta kirjallisuudesta. Kuitenkin molempien kirkkokuntien raamattukäsityksissä on paljon yhtäläisyyksiä sekä molemmat vetoavat yksin Raamattuun kristillisen opin lähteenä. Kirkkokunnilla on riittävä yhteinen näkemys vanhurskauttamisopista ja sakramenteista, vaikka käytännössä ajattelu ja käytäntö sakramenteista ovat erilaiset. Molemmat kirkkokunnat näkevät kasteen edellyttävän uskoa ja puolestaan molemmat näkevät tärkeäksi ehtoollisen hengellisen ulottuvuuden. Yhteiset näkemykset ovat mahdollistaneet kirkkokuntien molemminpuolisen yksinkertaisen tunnustamisen kristillisenä kirkkona.
Avainsanat – Nyckelord
Adventtikirkko, adventismi, ekumenia, ekumeeninen oppikeskustelu, luterilainen kirkko, luterilaisuus
Säilytyspaikka – Förvaringställe
Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia
Muita tietoja
Sisällysluettelo
Johdanto ... 1
Taustaluku – Adventtikirkon lähtökohdat ekumeeniseen oppineuvotteluun ... 4
Adventismi liikkeenä ja sen syntyhistoria ... 4
Ellen G. White ... 10
Adventistien aiempi ekumeeninen toiminta ... 13
Aiempi suomalainen keskustelu ... 21
Analyysi adventistien ja luterilaisten neuvotteluista ... 25
Raportti 1994-1998 ... 26
Uskonvanhurskaus ... 28
Raamattu ja kirkon auktoriteetti ... 31
Lopun ajat ... 34
Suositukset ... 36
Darmstadt 1994 ... 38
Toronto 1996 ... 43
Jongny 1997 ... 51
Cartigny 1998 ... 56
Loppukatsaus ... 62
Lähteet ja apuneuvot ... 64
Kirjallisuus ... 64
Johdanto
Työssäni kuvaan seitsemännen päivän adventistien (myöhemmin
adventistien)1 ja luterilaisten välisiä oppikeskusteluja vuosina 1994-1998. Nämä keskustelut sijoitetaan laajempaan asiayhteyteen osana adventistien ekumeenista toimintaa ja niiden lähestymiskulmana ovat adventistien opilliset erityispiirteet.
Työssäni syvennyn tiettyihin adventisteille ominaisiin opinkappaleisiin siten, kun ne ovat keskeisellä sijalla oppikeskusteluissa. Keskeisiä opillisia piirteitä ovat kymmenestä käskystä nouseva sapatti lepopäivänä (lauantai), vuodesta 1844 alkanut tutkivan tuomion ajan jakso sekä muut lopun aikoihin liittyvät profeetalliset korostukset.
Henkilökohtainen motivaatio työn kirjoittamiselle on syntynyt siitä, että olen varttunut adventistiperheessä sekä opiskellut adventistien ylläpitämissä oppilaitoksissa aina ala-asteelta lukioon asti. Toisaalta myöhemmin erityisesti ensimmäisen yliopistotutkinnon suorittamisen aikana tutustuin omakohtaisesti kirjojen ja seurakuntatoiminnan kautta luterilaisiin herätysliikkeisiin ja vapaisiin suuntiin.
Teologian opinnot olen aloittanut näiden tapahtumien jälkeen, jonka aikana nämä kysymykset ovat mielessäni kypsyneet enemmän tai vähemmän aktiivisesti.
Välillä opintojen parissa ja toisinaan sukulaisten kanssa joulun vieton lomassa.
Olen mielessäni saavuttanut näihin kysymyksiin riittävän etäisyyden, jotta voin aloittaa opinnäytetyöhöni tarvittavan tutkimuksen teon tieteelle ominaiseen neutraaliin tapaan. Etäisyydestä huolimatta koen aiheen henkilökohtaisesti kiinnostavaksi ja yleisesti merkitykselliseksi.
Vaikutelmani on, että adventistit ovat olleet varauksellisia osallistumaan ekumeeniseen työskentelyyn. Tästä kertoo, että he eivät ole olleet aktiivisia vaikuttajia ekumeenisissa järjestöissä. Nykyään Suomen Adventtikirkko on esimerkiksi kuitenkin tarkkailijajäsenenä Suomen ekumeenisessa neuvostossa2 ja jäsenenä Suomen vapaakristillisessä neuvostossa.3 Toisaalta varauksellisuus on jäsentynyt positiivisella tavalla sen kautta, että he ovat kokeneet vahvasti oman kirkollisen identiteettinsä ja missionsa. Tämän perinnön säilyttäminen on ollut tälle pienelle kirkolle keskeisempää kuin ekumeeniseen työhön osallistuminen.
1 Adventistinen liike on jakautunut sapatti pyhäpäivänään viettäviin seitsemännen päivän adventisteihin sekä sunnuntaita viettäviin adventisteihin.
2 Suomen ekumeenisen neuvoston kotisivut, 2018
3 Suomen vapaakristillisen neuvoston kotisivut, 2018
Toisaalta ruohonjuuritasolla on kuitenkin vallinnut positiivinen suhtautuminen muihin uskontoihin.
Yleisesti katsottuna yhteinen liike on vahvempi kuin hajanainen.
Henkilökohtaisesti näen tämän yhtenä motivaationa ekumeeniselle liikkeelle.
Adventismi on ollut käsitykseni mukaan tästä kaukana. Oletukseni on, että tämän vuoksi adventismin ja muun kristikunnan lähestyminen vahvistaa kristikuntaa suhteellisesti enemmän.
Taustaluvussa asetan vuosina 1994-1998 käydyt adventistien ja luterilaisten väliset oppikeskustelut kontekstiin adventistien muun ekumeenisen työskentelyn rinnalle. Tässä minulla keskeisenä kirjallisuutena on teologian tohtori Stefan Höschelen tutkimukset. Hän on koonnut yhteen adventistien antamia
julkilausumia ja ekumeeniseen työskentelyyn liittyvä asiakirjoja teoksessaan Interchurch and Interfaith Relations – Seventh-day Adventist Statements and Documents. Väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessaan (habilitaatio) Interchurch Relations in Adventist History: A Study in Ecumenics hän on kuvannut laaja- alaisesti adventistien ekumeenista työskentelyä. Näissä esitettyjen asiakirjojen rinnalle myöhemmässä analyysissa tuodaan myös luterilaiset tunnustuskirjat ja adventistien 28 virallista opinkohtaa.
Vuosina 1994-1998 pidettyihin adventistien ja luterilaisten välisiin oppineuvotteluihin syventyessä ovat seuraavat kysymykset keskeisiä. Miten kirkkojen erilainen ekumeeninen tausta ja kokemus näkyy keskustelussa? Onko kirkoilla erilaiset lähtökohdat oppikeskusteluun osallistumisella ja miten se mahdollisesti näkyy? Korostuuko kirkkojen kirjoitettu virallinen oppi ja jos niin miten? Onko eri osapuolien toiminnassa tässä suhteessa eroa? Nouseeko
kirjoitetun virallisen opin rinnalle keskusteluissa perinteelle tärkeät lähteet kuten adventisteilla Ellen G. Whiten kirjoitukset? Ilmeneekö virallisin opin ja
esimerkiksi Ellen G. Whiten kirjoitusten välillä oleva mahdollinen jännite? Miten adventistien erityispiirteet käsitellään oppikeskusteluissa näistä esimerkkeinä sapattikysymys, tutkiva tuomio ja lopun aikoihin liittyvät profetiat? Lähtökohtana näille kysymyksille on keskeisimpänä tavoitteena kuvata ja analysoida käytyjä keskusteluja kokonaisuudessaan oleellisin osin.
Opinnäytetyön analyysiluvussa käytän systemaattista analyysiä työkaluna aineiston käsittelyssä. Pyrin tämän systemaattisen työskentelyn avulla löytämään vastauksia yllä esitettyihin kysymyksiin. Systemaattisessa työskentelyssä
katsotaan oppikeskusteluun osallistuvien argumentaatiota ja niiden taustalla vaikuttavia oletuksia sekä pyritään tunnistamaan mahdollisia virhepäätelmiä.
Opinnäytetyön rakenne muodostuu kahden pääluvun ympärille. Johdantoa seuraavassa taustaluvussa käydään läpi adventtikirkkoa liikkeenä, adventistien käymät aikaisemmat ekumeeniset keskustelut sekä niihin liittyviä julkilausumia.
Lisäksi esitellään adventismissa keskeisellä sijalla olevaa Ellen G. Whiteä sekä esitellään yhtenä vertailukohtana Suomessa vuonna 1970-luvulla käytyä keskustelua adventismin ja luterilaisuuden välillä. Pääkeskustelijat tuossa
keskustelussa olivat Olavi Rouhe ja Uuras Saarnivaara. Pääluvussa systemaattisen analyysin keinoin tutkitaan vuosien 1994-1998 aikana pidettyjä adventistien ja luterilaisten oppikeskusteluja. Huomioiden johdannossa aikaisemmin esille tuodut lähtökohdat, aineiston ja kysymykset.
Taustaluku – Adventtikirkon lähtökohdat ekumeeniseen oppineuvotteluun
Tässä analyysiä taustoittavassa luvussa keskitytään adventismiin, sillä suomalaisessa kontekstissa oppikeskustelujen toinen osapuoli – luterilaisuus - oletetaan yleisesti tutummaksi ja siitä onkin laajasti kirjoitettu eri yhteyksissä.
Taustaluvussa käydään ensin läpi adventismin historiaa liikkeenä sekä kirkon keskeiset opilliset korostukset. Lisäksi tutustumme adventtiliikkeessä arvostettuun profeettaan Ellen G. Whiteen. Avaan vertailun vuoksi 1970-luvulla käytyä
vapaamuotoisempaa ekumeenista keskustelua Olavi Rouheen ja Uuras Saarnivaaran välillä. Tämä tuo vertailupohjan virallisen oppikeskustelujen rinnalle.
Adventismi liikkeenä ja sen syntyhistoria
Seitsemännen päivän adventistien kirkkokuntaa Suomessa edustaa Suomen Adventtikirkko. Liikkeen nimessä esiintyvä adventilla tarkoitetaan liikkeessä Jeesuksen toisen tulemisen odotusta. Seitsemännellä päivällä viitataan siihen, että lepopäivänä vietetään viikon viimeistä päivää, joka oli aikaisemmin lauantai.4 Kirkon nimessä olevat kaksi asiaa korostuvat voimakkaasti Adventtikirkon käytännön elämässä ja opissa.
Adventismissa korostetaan adventilla kirkkoa osana jatkumoa varhaisessa kristillisessä seurakunnassa vaikuttaneeseen odotukseen Kristuksen pikaisesta takaisin tulemisesta. Myös luterilaiset Johann Albrecht Bengel ja Abraham Achrenius odottivat Kristuksen pikaista paluuta ja tutkivat sen tapahtumisen merkkejä Raamatusta siten liittyen tähän osaan adventistien perinnettä.5
Adventismin juuret ovat toisaalta 1500-luvun uskonpuhdistuksen
valtavirrassa. Kokonaisuutena adventismi on lähempänä radikaalireformaatiota, jota edustivat anabaptistit. Lutherilta perittiin pelastuskäsitys, missä armo saadaan yksin uskon kautta. Kuitenkin anabaptisteilta periytyi vahva uskomus, että usko edeltää kastetta. Yhteiskunnalliselta näkökannalta korostettiin toisaalta, että kirkko ja valtio tulee pitää erilleen. Nämä näkemykset poikkesivat protestantismin valtavirrasta. Keskeistä oli, etteivät anabaptistit nähneet protestantismin
valtavirran todellisuudessa noudattavan yksin Raamattu-periaatetta. 6
4 Rouhe 1984, 7-9.
5 Rouhe 1984, 10-11.
6 Knight 2002, 26-27.
Ennalleenpalauttamisliike vaikutti 1800-luvun alkupuolella Amerikassa, heille oli ominaista tahto palata takaisin Raamattuun kristillisen elämän ja
teologian määrittäjänä. Erityisesti Kristillinen yhteys -liike oli tärkeä adventismin historiassa koska James White (tuleva Ellen G. Whiten aviomies) ja Joseph Bates vaikuttivat liikkeen parissa. He toivat liikkeen parista ajatuksen palauttaa sapatti lepopäiväksi sekä käsityksen kolminaisuusopista Raamatun vastaisena.7
Myös metodismilla oli keskeinen vaikutus Adventtikirkon kehitysvuosina.
Nämä ajatukset tulivat erityisesti Ellen G. Whiten kautta, joka kasvoi
metodistikirkossa. Metodismissa korostettiin vapaata tahtoa ja toisaalta pyhitystä kristillisessä elämässä.8
William Miller oli deisti. Tätä kautta adventismiin on tullut perintö, missä arvostetaan älyllistä asennetta uskontoon sen sijaan, että korostettaisiin
kokemusta. Tämä on nähty vaikuttavan siinä, että adventismin oppikäsityksiä pidetään johdonmukaisina ja hyvin Raamatulla perusteltuina.9
Puritanismi vaikutti suuresti 1800-luvun ajattelussa Amerikassa. He korostivat sapatin viettämisen tärkeyttä, mutta heillä tämä tosin tapahtui sunnuntaina. Raamatun arvovalta sekä Jumalan lakien noudattaminen oli keskeisiä määrääviä periaatteita. Liittokeskeinen ajattelu tarkoitti heille, että Jumala siunaa uskollisia kristittyjä yhteiskuntia. Sapatin viettäminen oli heille merkki tuosta uskollisuudesta. Yhteiskuntaa yritettiin suunnata oikeaan suuntaan säätämällä kristillisen moraalin mukaisia lakeja.10
Juutalaisten laki nähdään nykyään kahtena lakina. Monia juutalaisia koskettaneita säädöksiä ei kristityn enää tarvitse noudattaa. Ne lait, jotka ovat vahvistettu Uudessa testamentissa ovat sellaisia, mitkä koskevat myös kristittyjä ja tähän nähdään sisältyvän myös kymmenen käskyä kokonaisuudessaan.11
William Millerin 1830-luvulla aloittama yhteiskristillinen herätysliike syntyi Jeesuksen takaisintulemisen odotuksen ympärille. Miller laski Danielin kirjan ennustuksiin perustuen Jeesuksen tulolle tarkan ajankohdan, joka oli 22.päivä lokakuuta 1844. Jeesuksen odotetun pikaisen paluun vuoksi ei ollut mielekästä perustaa erillistä kirkkokuntaa vaan koota eri kirkkokunnissa vaikuttavia henkilöitä yhteen herätysliikemäisesti.12
7 Knight 2002, 28.
8 Knight 2002, 29-30.
9 Knight 2002, 31.
10 Knight 2002, 31-32.
11 Arasola, 1996, 40-41.
12 Rouhe 1984, 11-12.
Miller itse säilytti positiivisen asenteen kohdattuaan pettymyksen. Muutoin liike hajaantui erilaisiksi ryhmittymiksi. Yhdeksi tulkinnaksi tapahtumista nousi, että Kristus oli mainittuna päivämääränä maahan palaamisen sijaan siirtynyt taivaalliseen pyhäkköön suorittamaan ylimmäispapillista tehtäväänsä. Myös Ellen G. White sai myöhemmin vuonna 1844 näyn, mikä vahvisti joukon uskoa siihen, että adventtiliike oli Jumalan johdossa. Ryhmittymä siirtyi viettämään sapattia Joseph Batesin kirjoitusten seurauksena vuonna 1846. Ensimmäinen seitsemännen päivän adventistien yleiskokous pidettiin vuonna 1863.13
Samuele Bacchiocchi avaa Kristuksen toiminta taivaallisessa pyhäkössä tarkentaen, ettei sen ole tarkoitus heikentää Kristuksen ristinsovitustyön arvoa.
Pyhäkköpalvelus on Kristuksen välittäjänä toimista ihmisen ja Jumalan välillä.
Päivittäisen työnsä kautta Kristus tukee yksittäistä kristittyä ja seurakuntaa sen tehtävässä. Kristuksen esirukousten kautta kristittyjen rukoukset välittyvät Jumalalla, sitä kautta toistuva anteeksianto välittyy sitä pyytävälle.14
Adventtikirkon organisaatio muodostuu seurakunnista, piirikunnista, unioneista, osastoista sekä pääkonferenssista. Suomi muodostaa yhden unionin.
Pääkonferenssi sijaitsee Marylandin osavaltiossa. Kirkon ylin päättävä elin pääkonferenssin yleiskokous kokoontuu viiden vuoden välein. Adventtikirkko on hyvin kansainvälinen ja laajasti levinnyt kirkkokunta.15 Vahva
organisaatiorakenne on edes auttanut, ettei kirkko ole lähtenyt hajaantumaan sisäisen tai ulkoisen paineen takia. Tämä nähtiin Neuvostoliitossa 1980-luvulla.16
Adventismin kaksi peruslähtökohtaa ovat protestanttisuus sekä kiinnostus lopun aikoja koskeviin profetioihin. Adventismissa vallinnutta kymmenen käskyn korostusta on hyvä katsoa siitä näkökulmasta, että missä historiallisessa
tilanteessa adventismi on syntynyt. Yhdysvalloissa 1800-luvulla herätyksen aikana kristinuskolle keskeinen totuus uskosta vanhurskauttamisesta oli laajasti tunnettu ja tämän vuoksi oli luontaista korostaa kuulijakunnalle tuntemattomia keskeisiksi koettuja totuuksia.17
Kirkkojen maailmanneuvosto on vuonna 1967 arvioinut, että Ellen G.
Whiten kirjoituksilla on adventismissa hieman pienempi asema kuin luterilaisilla tunnustuskirjoilla tunnustususkollisessa luterilaisuudessa, mutta hieman enemmän
13 Rouhe 1984, 13-15.
14 Bachiocchi 1989, 150-154.
15 Rouhe 1984, 16-17.
16 Lohne 1987, 125.
17 Rouhe 1984, 20-21.
painoarvoa kuin Lutherin kirjoituksilla yleensä. Adventismissa näkyy Whiten näkemys historiasta suurena taisteluna Kristuksen ja saatanan välillä.18
Adventistit korostavat, etteivät heidän opinkohtiensa kirjallinen esitys ole tunnustuskirjojen asemassa vaan ainoastaan selventää, mitä he Raamatun perusteella opettavat. Tämä opinkohtien esitys on päivittynyt vuonna 1931, sen jälkeen vuonna 1980 kattamaan 27 opinkohtaa19 ja viimeksi vuonna 2005 siihen lisättiin kohta 11, mikä liittyy Kristuksessa kasvamiseen ja hengelliseen
sodankäyntiin.20
Adventtikirkon toiminta on moninaista, ja he viittaavatkin mielellään Jeesuksen esimerkkiin, joka saarnasi, opetti ja paransi. Kirkko kokoontuu jumalanpalvelukseen sapattina. Jumalanpalvelus koostuu
raamatuntutkistelutilaisuudesta ja saarnasta. Raamatuntutkisteluun voi
valmistautua etukäteen opintovihko ”Raamatun Sanoma”21 avulla, jonka mukaan raamatuntutkistelussa edetään. Jumalanpalveluksessa on myös rukousta,
yhteislaulua sekä musiikkiesityksiä. Ehtoollisjumalanpalvelus järjestetään noin neljä kertaa vuodessa, mihin kuuluu veljien ja sisarten jalkainpesu. Kaste
suoritetaan upotuskasteella, mikä voi tapahtua kirkossa sijaitsevassa kastealtaassa tai luonnossa.22
Adventtikirkossa nähdään, että Uuden testamentin sapatti on lauantai.
Tämän vuoksi myös nykyään kristityn tulisi viettää lepopäiväänsä sapattina eli lauantaina.23 Paavali tuo esille, että juutalaisuudesta periytyviä ihmisten käskyjä ei tule enää noudattaa, mutta Clifford Goldstein korostaa, että kymmenen käskyä ja siihen sisältyvä lepokäsky ovat Jumalan antamia.24 Arvo W. Arasola täydentää tätä todeten sunnuntain viettämisen oikeutuksen rakentuvan inhimillisen arvovallan varaan.25
Evankelioimiskampanjoita järjestetään kristinuskosta vieraantuneiden ihmisten tavoittamiseksi. Ellen White vetosi koulu- ja kasvatustyön puolesta, minkä seurauksena 1870-luvulta kirkko panosti koulutukseen. Nykyisin
18 Rouhe 1984, 21-22.
19 Rouhe 1984, 22.
20 Wikipedia 2018, 28 Fundamental Beliefs.
21 General Conference of Seventh-day Adventists 2018, Adult Bible Study Guide.
22 Rouhe 1984, 73-75.
23 Goldstein 1994, 134.
24 Goldstein 1994, 126.
25 Rouhe 1995, 66.
Adventtikirkolla on peruskouluja, lukioita ja yliopistoja ympäri maailmaan.
Keskeinen opetuskeskus on Kaliforniassa sijaitseva Loma Linda-yliopisto.26 Adventtikirkolle on tunnusomaista panostaa terveys- ja raittiustyöhön.
Kirkossa on alusta asti suhtauduttu negatiivisesti tupakkaan ja alkoholiin.
Kasvisravinnon syömistä pidetään hyvänä ideaalina. Ellen White on ollut keskeinen vaikuttaja esimerkiksi julkaisemalla kirjan How to live. Kirkko pyörittää myös monia parantoloita ja sairaaloita.27
Samuele Bacchiocchi tuo esille Adventtikirkon jyrkän kannan alkoholiin toteamalla, että Raamattu opettaa ehdotonta pidättäytymistä päihteistä. Tämä tuodaan esille niin, että käymistien kautta tuotettujen juomien kielto on ehdoton.
Alkoholittoman rypälemehun juominen on kuitenkin sallittua.28
Kustannustoiminta ja kirjallisuustyö on ilmennyt vilkkaana omana
kustannustoiminta sekä aktiivisten kirjaevankelistojen toimintana. Säännöllinen radio- ja televisionlähetystoiminta on keskittynyt Yhdysvaltoihin. Kirkko pyörittää myös kirjeopistoa.29
Kirkon sosiaalinen toiminta on kanavoitu Adventist Development and Relief Agency-järjestön (ADRA) kautta, mikä ilmenee hyväntekeväisyystyönä ja
katastrofitilanteissa avustustyönä. Lisäksi kirkko panostaa uskonnonvapaustyöhön oman uskonnonvapausjaoston kautta.30
Adventtikirkko pyrkii pysymään poissa politiikasta, kunnioittaa esivaltaa, mutta näkee uskollisuuden Jumalalle ensisijaisena velvollisuutena. Useimmat nuoret adventistimiehet suorittavat asepalveluksen sijaan siviilipalveluksen.
Suhde muihin kristillisiin yhteisöihin adventisteilla on positiivinen ja he tunnustavat, että Jumalan vilpittömiä lapsia on kaikkien tunnutuskuntien keskuudessa. He ovat kuitenkin suhtautuneet varauksellisesti ekumeenisen toimintaan ja heille on pitkä perinne toimia ainoastaan tarkkailijastatuksen kautta ekumeenisissa järjestöissä. Adventtikirkko näkee rajoittamattoman oman
sanomansa levittämisen ensisijaisena eikä näe sen sopivan yhteen Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenyyden kanssa.31
Adventtikirkon sisällä on ollut myös ristiriitoja. Vuonna 1956 Donald Grey Barnhousen julkaisema lehti Eternity julkaisi artikkelin kysyen ”ovatko
26 Rouhe 1984, 75-76.
27 Rouhe 1984, 76-77.
28 Bacchiocchi 1989, 35.
29 Rouhe 1984, 77-78.
30 Rouhe 1984, 78.
31 Rouhe 1984, 79-80.
seitsemännen päivän adventistit kristittyjä?” Tässä artikkelissa kritisoitiin erityisesti merkittävän adventistiteologin M. L. Andreasenin edustamaa
”äärisiipeä”. Tämä johti siihen, että Amerikan uskonnollisiin lahkoihin erikoistunut kirjailija Walter Martin kirjoitti kirjan adventismista. Keskeiset kysymykset olivat: onko Kristuksen sovitustyö saatettu loppuun ristillä, tuleeko pelastus yhdessä armon ja lain tekojen suorittamisen seurauksena, onko Jeesus luotu olento ja ottiko Jeesus maan päälle tullessaan syntisen luonnon. Tätä seurasi paljon keskustelua, mutta lopullinen Martinin johtopäätös oli, että Adventtikirkko on kristillinen kirkko, mutta sen teologiassa on heikkouksia.32
Vuonna 1947 syntyi keskustelu vuoden 1888 yleiskokouksessa tehtyjen päätösten vaikutuksesta Adventtikirkon kehityksessä. L. H. Christian nosti esille, että tuon kokouksen päätöksiä oli kyseenalaistettu, mutta joita hän nyt
voimakkaasti puolusti.33
Ongelma tiivistyi siihen, että nähtiin että kirkko oli laiminlyönyt
kokouksessa esitetyn kutsun yhteisölliseen katumukseen ja parannukseen. Tämä kritiikki perustuu siihen, että kirkko ei ole toimeenpannut tehtäväänsä levittää ilosanomaa uskontunnustuksensa mukaisesti. Sanoma on tiivistetysti se, että Jeesuksen uhrityö tarjoaa kaikille pelastavaa armoa. Tämä uhri on laillisesti vanhurskauttanut kaikki ihmiset. Uskon kautta vanhurskauttamisen tulee muuttaa ihmisen sydän. Uskovalle kirjoitetaan uuden liiton mukainen laki sydämeen.
Jumalan rakkaus etsii aktiivisesti syntisiä. Kadotukseen joutuminen on
vaikeampaa kuin pelastuminen. Kristus osoitti elämällään maan päällä, mitä on täydellinen vanhurskaus. Oikean uskon yhteensovittaminen ja synnin tekemisen jatkaminen ei ole yhteensovitettavissa. Ainoa mitä kristitty tarvitse on aito Uuden Testamentin mukainen usko. Tämä on adventistien näkemyksen mukaan
enemmän kuin uskonpuhdistajien opettama usko.34
Jo adventismin alkuaikoina 1800-luvun lopulla kirkossa oli vallalla
enemmänkin Raamatun ajatusinspiraatio kuin muutoin voimakkaasti Amerikassa vaikuttanut sanainspiraatio (fundamentalismi). 1950-luvulla heräsi keskustelu Raamatun inspiraatiosta ja tähän keskustelun luonteeseen vaikutti se, että nyt liikkeen piirissä oli enemmän koulutettuja teologeja kuin sen syntyhistoriassa.
Adventtikirkossa vahvistettiin vuonna 1986 periaate, että Raamattu on Jumalan
32 Knight 2002, 155-158.
33 Knight 2002, 168.
34 Knight 2002, 168-171.
sanaa sekä erehtymätön ilmoitus Jumalan tahdosta ja pelastussuunnitelmasta.
Historialliskriittisen metodin soveltaminen torjuttiin, tämä nähtiin ihmisjärjen asettamiseksi Raamatun yläpuolelle. Korostetaan kuitenkin samalla, ettei yksittäinen metodi ole oleellinen kysymys vaan se, että nähdäänkö Raamattu Jumalan ilmoituksena vai ei.35
Adventtikirkko on kasvanut vahvasti erityisesti vuodesta 1900 vuoteen 1950, jolloin jäsenmäärä nousi 75 000:sta 750 000:een.36 Suomessa
Adventtikirkolla oli vuonna 2000 71 suomenkielistä seurakuntaa, joissa oli yhteensä 5 600 jäsentä.37 Vuonna 2017 kirkolla oli 5 000 kastettua jäsentä ja 3 600, jotka olivat liittyneet Suomen Adventtikirkkoon. Maailmanlaajuisesti jäseniä on vajaa 20 miljoonaa henkilöä.38
Ellen G. White
Ellen G. Whiten (1827-1915)39 kirjallinen tuotanto on keskeisessä asemassa Adventtikirkon hartauskirjallisuutena. Keskeisiä hänen teoksiaan ovat Tie
Kristuksen luo, Aikakausien Toivo, Kodin Suuri Lääkäri, Kristuksen vertaukset, Suuri taistelu, Vuorisaarna ja Ajatuksia siunausten vuorelta.40
White kastettiin upotuskasteella 12-vuotiaana vuonna 1840 Metodistikirkossa. Kastetta edelsi, että hän oli kuullut William Millerin (Adventtikirkon alkuaikojen keskeisiä hahmoja) saarnaavan. Hänelle tuli myöhemmin kuitenkin henkilökohtainen kriisi pyhityskristillisyyden kanssa.41
Suuren pettymyksen jälkeen (kun Jeesus ei tullut takaisin) vuonna 1844 White aloitti profeetan työnsä. Aluksi tämä nuori, ujo ja heikko tyttö vastusteli kutsumusta, koska pelkäsi sen johtavan itsensä korottamiseen.42
Joulukuussa 1844 rukoustilaisuudessa hän mainitsee saaneensa kokea vahvan näyn Jumalan kirkkaudesta, mikä antoi kokemuksen tulevasta Kristuksen paluusta.43
Ellen G. White meni naimisiin kirkossa keskeisissä tehtävissä toimineen adventistisaarnaajan James Whiten kanssa vuonna 1846. He yhdessä tutustuivat
35 Knight 2002, 179-184.
36 Höschele 2016, 255-256.
37 Hietamäki & Hyvänen 2001, 27.
38 Annola 2017, 96.
39 Määttänen 1963, 11.
40 Määttänen 1963, 9.
41 Määttänen 1963, 31-32.
42 Määttänen 1963, 36-40.
43 Delafield 1971, 52.
lepopäiväkysymykseen tuolloin Josef Batesin kautta ja alkoivat viettämään sapattia lepopäivänä.44 Heille syntyi avioliiton aikana neljä lasta.45
White työskenteli aktiivisesti kirkon palveluksessa kuolemaansa asti. Hän ei toiminut virallisena kirkon työntekijänä. Hän myös matkusti maailmanlaajuisesti mm. Eurooppaan ja Australiaan.46 White työskenteli 1884 alkaen noin kaksi vuotta Euroopassa vieraillen kahdeksassa eri maassa pitäen majapaikkaansa Sveitsissä Baselin kaupungissa.47
Määttänen toteaa Ellen G. Whiten nähty täyttävän profeetan tunnusmerkit, sillä hän toimii sopusoinnussa Jumalan sanan ja lain kanssa, hänen elämänsä toi hyviä hedelmiä, hänen lausumansa ennustukset toteutuivat ja hän korotti
Kristusta. Esimerkiksi hänen ennustuksensa Adventtikirkon ja toisaalta spiritismin leviämisestä on nähty toteutuneen.48
Whiten merkitys Adventtikirkolle on nähty korvaamattomana, vaikka hänellä ei ole koskaan ollut virkaa kirkossa. Hänen perintönsä korostuu erityisesti seuraavista näkökulmista. Hän korosti järjestyksen ja yhtenäisyyden merkitystä.
Hänen laajan kirjallisen tuotantonsa lisäksi hän on kannustanut kasvattamaan kirkon piirissä kirjojen kustannustoimintaa ja kirjaevankelistojen toimintaa. Noin kymmenen prosenttia Whiten kirjoitetusta sanasta keskittyy terveys- ja
raittiusaiheisiin. Tässä ehdoton päihteistä kieltäytyminen alkaen kahvista ja kasvissyönti olivat keskeisellä sijalla. White ei ollut itse käynyt kouluja, mutta silti hänet on nimetty oikean kasvatuksen apostoliksi. Hän on kirjoittanut kuusi kirjaa kasvatuksesta. Hän uskoi holistiseen kasvatukseen, missä ruumis, henki ja sydän kehittyvät samanaikaisesti. Evankelioimistyö oli hänelle korkein kutsumus, jota hän kutsui sielun pelastustieteeksi. Hyväntekeväisyystyön hän näki tärkeäksi kristittynä kasvamisen kannalta. Oppikysymykset tuli ratkaista henkilökohtaisen Raamatun tutkimisen kautta. 49
D. A. Delafield korostaa, että Kristus oli Raamatun kirjoitusten keskeisin henkilö ja samoin Kristus oli myös Whiten kirjoitusten keskiössä. Samalla Kristuksen ristin sovitustyö oli evankeliumin ja Raamatun keskiössä. White tuo
44 Määttänen 1963, 41-42.
45 Määttänen 1963, 45.
46 Määttänen 1963, 47-55.
47 Delafield 1975, 5.
48 Määttänen 1963, 58-68.
49 Määttänen 1963, 74-104.
monin tavoin esille, miten Kristus on kaikki kaikessa.50 Hän korosti, että teologiset kiistat tulee ratkaista Raamattuun nojautuen.51
Ellen G. Whiteä kohtaa on myös esitetty paljon arvostelua, joista Onni Määttänen nostaa ensin esille sen, että on nähty Whiten kirjoitusten ottavan Raamatun paikan Adventtikirkossa. Whitea on kuitenkin sanottu yhden kirjan naiseksi, ja hän on todennut että ”yksi raamatunlause on arvokkaampi kuin kymmenen tuhatta ihmisten mielipidettä tai väitettä.” Whiten kirjoituksen nähdään Adventtikirkossa suurennuslasina, joka ainoastaan selventää sillä tutkittuja Raamatun kirjoja.52
Whiten näkyjen on sanottu johtuvan hänen sairaudestaan. Hän sai jo lapsena kiven iskun päähänsä ja oli hauras ruumiiltaan. Häntä on pidetty hysteerisenä ja kaatumatauti sairastavana. Näin on todettu myös Raamatun profeetoista
puhuttaessa. Hänellä oli kuitenkin lämmin asenne ihmisiä kohtaan, mitä on pidetty yhtenä osoituksena hänen terveistä sielunvoimistaan.53
Whiten kirjoitusten on väitetty olleen hänen sihteerinsä työtä. Hän on itse vastannut tähän syytökseen, että on saanut taivaasta apua ja toisaalta hänen sihteerinsä osallistuivat tekstin puhtaaksi kirjoitukseen.54
Ellen G. Whiten asemaa on arvosteltu myös Adventtikirkon sisällä. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kirjoitusten asema adventismissa muodostui hyvin korkealle arvostetuksi ja niitä alettiin pitää virheettöminä ja inspiroituina. Tämä jatkui pitkään, mutta asetettiin kyseenalaiseksi 1970-luvulta alkaen. Tällöin tuotiin esille, kuinka hän oli lainannut muista kirjoista. Toisaalta hänen
terveyssanomaansa kritisoitiin lainatuksi muilta aikakauden
terveysreformaattoreilta. Adventistipastori Walter Rea syventyi Whiten
kirjoitusten tutkimukseen niiden puutteiden löytämiseksi ja hän päätyikin siihen, että niissä oli lainattu paljon muusta kirjallisuudesta. Tämä on johtanut siihen, että Whiten asema nähdään hyvin kahtiajakautuneesti adventismin sisällä. Toiset näkevät hänet vanhanaikaisena ja jopa huijarina. Toisen taas käytännössä pitävät häntä teologisena auktoriteettina.55
Ellen G. White on itse todennut kirjoitusten asemasta niin, että niitä tulee arvostella niiden tuottaman hedelmän kautta sekä missä Hengessä ne on esitetty.
50 Delafield 1917, 43-45.
51 Knight 2000, 80.
52 Määttänen 1963, 106-107.
53 Määttänen 1963, 107-108.
54 Määttänen 1963, 108-109.
55 Knight 2002, 174-178.
Kirjoitusten arvon hän esittää hyvin mustavalkoisesti, ne ovat joko Jumalasta tai saatanasta. Tulee katsoa, mikä niiden vaikutus on niitä kuulevaan seurakuntaan.56
Adventistien aiempi ekumeeninen toiminta
Adventtikirkosta oli tullut viimeistään Toisen maailmansodan jälkeen globaali uskonto. Vahva lopun aikojen painotus sai kirkossa painoa kahden maailmansodan jäljiltä. Kirkon globaali laajentuminen ja kirkon jäsenmäärän kasvaminen tarkoitti samalla, että kosketuspinta muihin kristillisiin kirkkoihin lisääntyi.57
Adventtikirkolla oli jo syntynyt laajasti yhteyksiä muihin kirkkoihin käytännöllisellä ja hengellisellä tasolla, mutta ei virallisia keskusteluyhteyksiä.
Ensimmäinen virallinen oppi vaikka sitä ei sellaiseksi mielletty muodostettiin vuonna 1931 22 perusopinkohdan muodossa. Tämä avasi osaltaan
mahdollisuuden keskustelujen aloittamisen muiden kristillisten kirkkojen kanssa.
Adventtikirkossa jouduttiin lähteä rakentamaan suhdetta sotien jälkeen
maailmaan, kun sodanaikaiset lopun ajan visiot eivät toteutuneet. Aikaisemmin käsitelty Walter R. Martinin julkaisema kirja adventismista vuonna 1955 oli osaltaan käynnistämässä keskustelua adventistien ja konservatiivisten evankelikaalisten kristittyjen välillä.58
Tämän kirjan seurauksena järjestettiin useita keskinäisiä kokoontumisia, niiden kautta kävi selväksi, että Adventtikirkon keskeisenä tavoitteena oli tulla tunnustetuksi osaksi kristillistä kirkkojen yhteisöä.59
Keskustelujen perusteella kummankin osapuolen leirissä heräsi keskustelujen perusteella voimakasta kritiikkiä. Adventtikirkon puolelta keskeinen adventistiteologi Milian L. Andreasen toi huolensa esille, että
perinteisistä adventistiopetuksista oli luovuttu keskustelujen aikana. Martin nostaa esille, että keskustelujen perusteella kirkkojen välille syntyi yhteinen sanasto, mikä mahdollisti toisiensa ymmärtämisen. Lisäksi neuvottelujen kautta tuotiin tietäväksi se huomattava opillinen kehitys, mitä Adventtikirkossa oli tapahtunut sen perustamisen jälkeen. Keskeinen tallainen kehitys sovitusopissa oli nostaa Jeesuksen ristin kuolema sovitustyössä keskeiseksi, kun aikaisemmin siinä oli ollut keskiössä Jeesuksen suorittama pyhäkköpalvelus taivaassa.60
56 Delafield 1971, 55.
57 Höschele 2016, 255.
58 Höschele 2016, 256-258.
59 Höschele 2016, 263.
60 Höschele 2016, 263-266.
Evankelikaalisten kanssa käytyjen merkitystä korostaa se, että sitä nimitetään Adventtikirkon sisällä teologisen jännityksen aikakaudeksi. Nuo vuosina 1955-1956 käydyt keskustelut olivat ensimmäinen Adventtikirkon ja toisen kristillisen kirkon käymät oppineuvottelut.61
Adventtikirkolle keskustelut merkitsivät, että he siirtyivät pois 1800-luvun aikakaudesta missä he olivat esiintyneet lahkona. Kyky keskusteluun toisen kristillisen kirkon kanssa tarkoitti, että kirkon oma organisatorinen rakenne oli kehittynyt. Evankelikaaliset ja Adventtikirkko kummatkin olivat sivussa ekumeenisen työskentelyn valtavirrasta, joten oli luonnollista, että nämä
luonteeltaan läheiset kirkot aloittivat keskenään neuvottelut. Tämä ei kuitenkaan yksinään riittänyt takaamaan heidän näkyvyyttään laajemmassa ekumeenisessa keskustelussa.62
Aikaisemmin Adventtikirkko oli pyrkinyt yhteistyöhön lähinnä muiden sapattia viettävien kirkkojen kanssa pyrkien hengelliseen yhteyteen. Lähetystyön ja raamattuseurojen kautta he olivat yhteydessä myös muihin kirkkoihin.
Evankelikaalisten kanssa käytyjen oppikeskustelujen kautta aukesi uudenlainen tapa tehdä yhteistyötä. Tämä tapa oli yksinkertaisesti kommunikoida ja avata keskusteluyhteys muiden kirkkojen kanssa. Tähän ei liittynyt toisten oppien tunnustamista vaan ajatus kristillisestä yhteydestä moninaisuuden keskellä.63
Keskustelut antoivat mahdollisuuden adventistiteologeille muodostaa teologiaansa paremmin ymmärrettävään ja tarkempaan muotoon koko teologian alalla ei ainoastaan adventismissa erityispiirteinä olevassa sapattikysymyksessä ja eskatologissa näkemyksissä. Tämä avasi mahdollisuuden käydä jatkossakin rakentavaa teologista keskustelua muita kirkkoja edustavien teologien kanssa.64
Samalla on syytä muistaa, että keskustelujen asetelma oli rajoittunut.
Kummatkin kirkot olivat lähtökohdiltaan fundamentalistisia ja he edustivat ainoastaan kirkkoja amerikkalaisesta näkökulmasta. Lisäksi evankelikaalisuus ei ollut yksittäinen kirkko vaan laajempi kirkkojen yhdistys.65
Suhde roomalaiskatolisuuteen on lähtökohdiltaan haastava, koska kirkolla on keskeinen rooli adventismin ajattelussa sapatinpitäjiä vainoavana kirkkona.
Ellen G. Whitella oli keskeinen rooli kehottaessaan neutraaliin suhteeseen
Katolisen kirkon kanssa erityisesti hänen Euroopan matkansa jälkeen. Bert Beach
61 Höschele 2016, 268-269.
62 Höschele 2016, 269.
63 Höschele 2016, 269-270.
64 Höschele 2016, 270.
oli yhtenä Adventtikirkon tarkkailijoista keskusteluissa Kirkkojen
maailmanneuvostossa Katolisen kirkon kanssa ja hän kirjoitti kirjan, mikä muodostui tärkeäksi avaukseksi Adventtikirkon ekumeenisessa työssä. Keskeistä siinä oli, että ensimmäistä kertaa adventismin sisältä pyrittiin neutraalisti ja systemaattisesti ymmärtämään toista kirkkoa.66
Beachin keskeiset periaatteet olivat pyrkimys kuunnella ja ymmärtää.
Siirtyminen uskon puolustamisesta ekumeniikkaan ja Jumalan toiminnan tunnustaminen myös muissa kristillisissä kirkoissa. Lisäksi pyrkimys käydä dialogia Adventtikirkon opista.67 Beach päättyy analyysissaan positiiviseen näkemykseen Kirkkojen maailmanneuvoston toiminnasta sekä Vatikaanin toisesta konsiilista, vaikka esitti myös kriittisiä näkemyksiä.68
Kirkkojen maailmanneuvoston ja Adventtikirkon välisissä keskusteluissa vuosina 1965-1972 käytiin mm. seuraavia aiheita läpi: laki ja evankeliumi erityisesti suhteessa lepopäiväkäskyyn, uskonnollinen vapaus ja käännytys, profetia ja apokalyptinen profetia, Jumalan sana ja sen inspiraatio, kirkon sosiaalinen vastuu sekä kirkon luonne ja tehtävä.69
Keskeisiksi erottavaksi tekijöiksi työskentelyssä Kirkkojen maailmanneuvostossa muodostui tulkinnat siitä, mihin Johanneksen
Ilmestyskirjan luku 13 viittaa, Raamatun ja historiallisten tapahtumien yhteys sekä oletukset apokalyptisten tekstien systemaattisuudesta.70
Tämän ensimmäisen kosketuksen jäljiltä ei Adventtikirkko liittynyt Kirkkojen maailmanneuvoston jäseneksi, mutta tuli mukaan toimintaan
tarkkailijajäsenenä.71 Adventtikirkko piti kuitenkin hyvin kriittisen näkemyksen Kirkkojen maailmanneuvoston toimintaa kohtaan, sillä näkivät sen toiminnan liian liberaaliksi, sosiopoliittisiin asioihin suuntautuneena sekä liian
myötämieliseksi Roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan. Adventtikirkkoa nimitettiin skeptiseksi kirkoksi. Tämä kriittinen sävy jatkui aina vuonna 1983 pidettyyn Vancouverin kokoukseen, jolloin William Johnson kirjoitti Adventist Review- lehteen positiivisempaan sävyyn samalla kuitenkin tuoden esille varauksiaan.72
65 Höschele 2016, 270.
66 Höschele 2016, 271-274.
67 Höschele 2016, 276.
68 Höschele 2016, 279.
69 Höschele 2016, 286.
70 Höschele 2016, 289.
71 Höschele 2016, 290.
72 Höschele 2016, 292.
Conference of Secretaries of World Christian Communions -järjestössä Adventtikirkko on ollut jäsenenä jo vuodesta 1968 alkaen, mikä on nähty positiivisena vapaamuotoisena keskustelufoorumina muiden kirkkojen kanssa.
Adventistiteologi Bert B. Beach toimi myös järjestön johtotehtävissä.73 Järjestön eetoksessa adventisteille sopi se, ettei siellä pyritty julkisiin julkilausumiin vaan voitiin keskustella suoraan huomioimatta kunkin kirkkokunnan perinnön
aiheuttamia rasitteita keskustelulle.74
Bert Beachin vaikutus uuden Global Christian Forumin synnyssä oli merkittävä 2000-luvun alussa. Uusi järjestö oli yhdistelmä CWCC ja WCC järjestöjen toimintaperiaatteita ja rakennetta.75
Adventistien suhde ekumeniaan on pysynyt samana jo 1970-luvulta nykyaikaan. Tämä selviää vertailemalla Adventtikirkon kahden keskeisen
ekumeniassa toimineen teologin kirjallista tuotantoa vertailemalla. Nämä teologit ovat Bert B. Beach ja William Johnson.76 Johnsonin tuotannosta välittyy kuitenkin positiivisempi ja valoisampi suhde ekumeniaan, vaikka sisältö keskeisiltä osiltaan on sama.77 Kuitenkin negatiivinen suhtautuminen näkyvään yhteyteen ja toisen kirkkojen tunnustamiseen on säilynyt.78
Adventtikirkon sisällä on käyty keskustelua erillisen Adventtikirkon Raamatun käännöksen julkaisemisesta, mutta nämä on johdonmukaisesti torjuttu kirkon konsensuksen kautta. Raamattuseurojen toiminnan ja käännöstuen
rahoittaminen ja itse työhön osallistuminen on ollut pitkään luonteva tapa Adventtikirkon osallistua yhteistyöhön muiden kirkkojen kanssa.79
Kansallisella tasolla Adventtikirkko alkoi toimimaan useassa maassa ekumeenisten järjestöjen toiminnassa mukana 1900-luvun loppua lähestyttäessä, joista Suomen vapaakristillinen neuvosto oli ensimmäisiä.80
Adventtikirkon sisällä luotiin vuonna 1980 osasto, joka vastasi suhteista muiden kirkkojen kanssa. Osaston tehtävänä oli valvoa kirkon johtajien toimia suhteessa muihin kirkkoihin, arvioida Adventtikirkon suhdetta ekumeeniseen liikkeeseen sekä rakentaa toimintamalli ja ajattelumalli, minkä kautta voitiin toimia muiden kirkkojen kanssa. Osasto otti myös kantaa siihen, että
73 Höschele 2016, 296-297.
74 Höschele 2016, 299.
75 Höschele 2016, 302.
76 Höschele 2016, 308.
77 Höschele 2016, 311.
78 Höschele 2016, 313.
79 Höschele 2016, 314-315.
80 Höschele 2016, 326.
aloitettaisiinko viralliset oppineuvottelut toisen kirkkokunnan kanssa. Osasto on sallinut perustamisestaan lähtien kahdentoista ekumeenisen keskustelun
aloittamisen.81
Adventistien ja luterilaisten väliset oppikeskustelut olivat ensimmäinen iso ja perusteellisesti valmisteltu oppikeskustelu, johon Adventtikirkko ryhtyi sen jälkeen, oltiin käyty oppikeskustelu Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa.82
Keskustelujen alkuasetelma on mielenkiintoinen ja haastava sillä
Adventtikirkko ja luterilaiset kirkot on nähty olevan protestanttisista kirkoista kauimpana toisistaan. Adventtikirkko on saanut sellaisia vaikutteita, mitkä nähdään luterilaisuudessa vieraana ja vastakkaisena omille näkemyksille. Näitä ovat kalvinismi, anabaptismi, armioniolaisuus, restorationismi ja
pyhityskristillisyys.83
Samalla Adventtikirkossa nähdään Lutherin perintö korvaamattoman arvokkaaksi ja hänen nimeä kanta kirkko erityisasemassa siinä, kun
Adventtikirkko haluaa tulla tunnustetuksi reformaation perinnettä jatkavaksi kirkoksi.84
Luterilaisilla oli vahvat perinteet virallisten oppineuvottelujen käymisestä ja alkuasetelmana oli, että he tutkivat sitä voidaanko adventismi tulkita
tasavertaiseksi kristilliseksi kirkoksi sen sijaan, että se nähtäisiin lahkolaisuutena.
Toisaalta luterilaisuuden edustajat tiesivät vain vähän adventismista.85
Keskustelun asetelma johti siihen, että oppikeskusteluissa keskityttiin juuri niihin aiheisiin mistä kirkot olivat eri mieltä.86 Näiden keskustelujen sisältöä käsitellään tarkemmin seuraavassa analyysiluvussa.
Roomalaiskatolisen kirkon kanssa käytävät keskustelut olivat vaikeampi lähtökohdiltaan, sillä kirkko oli nähty adventismin lopunaikojen teologiassa Babylonina ja heidät on nähty sunnuntailain kautta vähemmistökirkon ahdistelijana.87
Adventtikirkon piirissä oli julkaistu kirjallisuutta, mikä oli luonteeltaan hyvin antikatolilaista ja missä rinnastettiin paavi paholaiseen. Adventtikirkon johto päätyi tekemään julkilausuman vuonna 1997, missä todettiin
81 Höschele 2016, 331.
82 Höschele 2016, 339.
83 Höschele 2016, 340.
84 Höschele 2016, 340.
85 Höschele 2016, 340-341.
86 Höschele 2016, 342.
87 Höschele 2016, 345.
Roomalaiskatolisen kirkon olevan nykyään positiivinen kristillinen toimija.88 Samalla Adventtikirkolla on näkemys siitä, että tulevaisuudessa profetian
mukaisesti Roomalaiskatolinen kirkko vainoaisi toisin ajattelevia kristittyjä, jotka pitävät sapattia pyhäpäivänään. Julkilausumassa myönnetään Adventtikirkon puolelta esitetty ennakkoluuloisuus. Tämä sai positiivisen vastauksen
Roomalaiskatoliselta kirkolta vuonna 1998.89
Toisaalta julkilausumassa (How Seventh-Day Adventists View Roman Catholicism) tuodaan vahvasti esille, miten historiassa Katolinen kirkko on toiminut voimakkaasti vähemmistökirkkoa vastaan ja täten heikentänyt
uskontojenvapautta. Kirkon pohjalla on Raamatun ulkopuolinen opetus ja mikä on asettanut myös paavin korotettuun asemaan.90
Ensimmäinen tunnusteleva kokoontuminen tapahtui vuonna 2000, minkä jälkeen vuonna 2001 pidettiin ensimmäinen varsinainen neuvottelu missä käytiin yhdessä läpi adventismin keskeiset opilliset korostukset. Vuoden 2002
neuvottelussa käytiin läpi sapatti vs. sunnuntai kristillisenä pyhäpäivänä. Tämä keskustelu laajeni käsittelemään raamattukäsitystä, Vanhan testamentin asemaa kristinuskossa ja kristillisen kirkon historian opillista kehitystä.91
Keskustelun perusteella löydettiin useita yhdistäviä tekijöitä kuten, että Raamatussa on asetettu lepopäivä, Jeesuksen ylösnousemuksessa sapattia ei ole lakkautettu, mutta täytetty, kristinoppi perustuu Raamattuun ja kymmenen käskyä ovat Jumalan antama elämänohje. Keskeiset erot olivat sapattiteologia, lepopäivän viettäminen eri viikonpäivinä lauantai vs. sunnuntai ja Raamatun
tulkintaperiaatteet.92
Kolmas kokoontuminen keskittyi kirkkojen näkemykseen Raamattujen tulkinnasta ja sen traditioista. Tulkintatraditioiden lisäksi käsiteltiin kirkkojen näkemyksiä toisistaan. Keskustelu oli luonteeltaan vastakkain asettelevaa ja voimakasta sananvaihtoa. Adventistit kritisoivat Roomalaiskatolisen kirkon näkemyksiä pyhimyksistä, tekojen asemaa pelastuksessa, aneista, Marian asemaa ja kiirastulta. Roomalaiskatolinen kirkko kritisoi Adventtikirkossa esiintyvän lahkomaisia piirteitä ja halusi saada selvennyksiä, miten adventistit näkevät antikristuksen.93
88 Höschele 2010, 88.
89 Höschele 2016, 348.
90 Höschele 2010, 88.
91 Höschele 2016, 350.
92 Höschele 2016, 351.
93 Höschele 2016, 351-352.
Adventtikirkko on käynyt useita neuvotteluja sitä lähellä olevien reformoitujen ja evankelikaalisten kirkkojen kanssa yhteensä viidessä neuvottelusarjassa vuoden 1980 jälkeen.94
Adventtikirkolla oli vuonna 1985 menestyksekkäät kaksipäiväiset neuvottelut WEA:n (World Evangelical Alliance) kanssa. Neuvotteluissa saavutettiin hyvä hengellinen yhteys ja neuvottelujen luonne oli positiivinen ja rakentava. Evankelikaaliset tutkivat kuitenkin tarkoitin Adventtikirkon oppeja ennen kuin tämä yhteys saavutettiin.95
Adventtikirkko lähestyi näitä keskusteluja uudella tavalla, sillä he toivat keskusteluissa avoimesti esille kirkon sisällä vallitsevan jakaantumisen tietyissä adventisteille keskeisissä opeissa, näitä olivat tutkiva tuomio taivaallisessa pyhäkössä, Ellen G. Whiten kirjoitusten asema ja sekä jäännöksen asema lopunajan teologiassa.96
Vuonna 2001 järjestettiin kaksipäiväiset neuvottelut reformoidu kirkon ja Adventtikirkon välillä. Reformoidun kirkon toiveesta keskustelut keskittyivät kirkon missioon maailmassa.97
Adventtikirkon delegaatio oppi neuvotteluista, että kaksi kirkkoa voivat olla yhtä ja eri mieltä joistakin opeista, mutta silti keskittyä keskustelemaan
rakentavasti yksittäisestä teemasta kuten sosiaalinen vastuu. Keskustelun aihe oli sellainen, että se edes auttoi Adventtikirkkoa kehittämään omaa teologiaansa vastaamaan näihin keskustelun kysymyksiin. Toisen osapuolen kuuntelemisessa harjaantuminen on keskeisessä osassa oppineuvotteluja.98
Pelastusarmeijan kanssa vuonna 2004-2008 pidettyjen neuvottelujen ominainen piirre oli kirkkojen välillä koettu hengellinen yhteys. Kirkkojen tavat harjoittaa kristinuskoa olivat käytännön tasolla hyvin samanlaisia. Kirkkoja yhdistää samanlainen raamattukäsitys, käytännöllinen keskittyminen lähetys- ja auttamistyöhön ja pyhityskristillisyyden painotus. Erottavia tekijöitä ovat lepopäiväkysymys sekä poikkeavat tulkinnat lopunaikojen tapahtumista.99
94 Höschele 2016, 354.
95 Höschele 2016, 355-356.
96 Höschele 2016, 356.
97 Höschele 2016, 358.
98 Höschele 2016, 360.
99 Höschele 2016, 360-361.
Mennoniittojen kanssa käydyt oppineuvottelut olivat positiivinen kokemus, koska kirkkojen taustoissa on yhteneviä piirteitä sekä iso joukko opillisia ja käytännöllisiä yhteisesti jaettuja painotuksia.100
Uudet neuvottelut evankelikaalisten kristittyjen kanssa aloitettiin vuonna 2006 niiden perusteella annettiin yhteinen julkilausuma. Julkilausumassa todettiin Adventtikirkkojen noudattavan WEA:n uskontunnustusta ja toisaalta
evankelikaaliset tunnustivat, että Ellen G. Whiten kirjoituksen ovat
kristuskeskeisiä. Höschelen tulkinnan mukaan tämä tarkoittaa, että Adventtikirkko tuli tunnustetuksi yhtenä evankelikaalisena kirkkona. 101
Oppineuvottelut presbyteriaanisen kirkon kanssa aloitettiin tunnustelevilla keskusteluilla vuosina 2006-2008 ja varsinaiset neuvottelut pidettiin vuosina 2010-2013. Nämä olivat laajamittaisimmat keskustelut, mitä Adventtikirkko on käynyt toisen kristillisen kirkon kanssa. Keskustelussa oli läsnä paljon
aikaisemmista keskusteluista olevia tunnusomaisia piirteitä yhdistävistä tekijöistä kirkkojen välillä. Keskustelut päätyivät vahvaan yhteiseen julkilausumaan, missä todettiin kirkkojen kuuluvan yhteiseen Jeesuksen johtamaan kirkkoon kuitenkin samalla tunnustaen kirkkojen välillä olevan todellisia merkityksellisiä eroja.102
Adventtikirkko on määritellyt suhdettaan muihin kristillisiin kirkkoihin vuonna 1988 julkaistussa julkilausumassa (How Do Adventists View Their Relationship to Other Churches?). Lausunnossa tuodaan ilmi se, että monet nykyiset vähemmistökirkot ovat syntyneet protestiliikkeinä suhteessa suuriin kirkkoihin. Nykyisessä uskonnonvapautta ja suvaitsevaisuutta korostavassa ilmapiirissä on hyvät mahdollisuudet lähteä rakentamaan siltoja kirkkojen välille.103
Adventtikirkko maailmanlaajuisena kirkkona on oppinut tuntemaan käytännön tasolla muut kirkot yhteistyökumppaneina yhteisen ilosanoman levittämisessä. Samalla adventistit näkevät, että valekristillisyys on laajalle levinnyttä kirkoissa. Tämä kehitys on alkanut jo apostolien ajoista voimistuen lopun aikoihin mentäessä. Tämä kehitys ei rajoitu, minkään yhden kirkkokunnan sisälle. Adventtikirkko näkee itsensä jäännöskirkkona, mutta kristittyjen jäännös ei rajoitu minkään tietyn kirkkokunnan rajoihin. Tämä tehtävä määrittää
adventistien toimia myös ekumeenisessa toiminnassa ja he haluavat korostetusti
100 Höschele 2016, 362-363.
101 Höschele 2016, 363-364.
102 Höschele 2016, 364.
103 Höschele 2010, 77.
pitää kiinni raamatullisista totuuksista. Yhteisen ymmärryksen kasvattaminen kirkkojen välillä nähdään positiivisena, sillä se ei aseta vaarannetuksi
Adventtikirkossa löydettyjä raamatullisia totuuksia ja toisaalta on omiaan lievittämään adventismia kohtaan nähtyä lahkolaisuutta.104
Adventtikirkossakin odotetaan ja toivotaan kristittyjen näkyvän yhteyden pikaista realisoitumista, mutta tämä liitetään Jeesuksen takaisin tulemiseen.105
Aiempi suomalainen keskustelu
Uuras Saarnivaara ja Olavi Rouhe ovat käyneet kahden kirjan välityksellä keskustelun luterilaisuuden ja adventistien välisestä suhteesta 1970-luvulla.
Keskustelu alkoi, kun Uuras Saarnivaara vuonna 1972 julkaisi kirjan, missä Sunnuntai ja Lauantai keskustelevat luterilaisia ja adventisteja erottavista asioista.106 Olavi Rouhe vastasi poleemisena pitämäänsä Saarnivaaran kirjaan vielä samana vuonna lyhyellä kirjasella.107
Kiinnostavaksi Saarnivaaran ja Rouheen dialogin tekee työn kontekstissa se, että pääsemme vertaamaan, miten samasta aiheesta keskustellaan
vapaamuotoisemmin ja toisaalta virallisen ekumeenisen oppikeskustelun sisällä.
Keskustelun sävyn lisäksi esitetyt argumentit voi poiketa, käytetyt lähteet ja auktoriteetit saattavat erota sekä lopputulema voi olla erilainen.
Saarnivaara aloittaa kirjansa kirkkoja erottavasta kastekäsityksestä. Hän rinnastaa kristillisen kasteen ja juutalaisuuteen kuuluvan ympärileikkauksen.
Ympärileikkausta ei tarvinnut tehdä ymmärtämässä iässä, mikä on tunnusomaista myös lapsikasteelle. Kirjassa tuodaan esille ympärileikkaus uskonvanhurskauden merkkinä, mikä siis edelsi uskoa. Saarnivaara havainnollistaakin kasteen, sanan ja uskon välistä yhteyttä todeten, että luterilaisuudessa se voi olla joko a) kaste – sana – usko (lapsikaste), b) sana – kaste – usko (aikuiskaste) ja c) sana – usko – kaste (aikuiskaste). Lapsikasteen hyväksyttävyyttä hän perustelee ympärileikkaus rinnastuksen lisäksi perhekuntakasteilla, Jeesuksen suhtautumisella lapsiin, kasteen ja uskon välisen järjestyksen joustavuudella ja kuvaamalla lapsen kastamista liiton merkkinä.108
Saarnivaaran esitystapa on poleeminen ja alentava. Kirjassa on lainattu C. S.
Lewisin Paholaisen kirjeopistosta tapaa, missä vanhempi demoni opettaa nuorta
104 Höschele 2010, 79-80.
105 Höschele 2010, 81.
106 Saarnivaara 1972, 3-6.
107 Rouhe 1972, 3.
108 Saarnivaara 1972, 7-31.
veljenpoikaansa. Sunnuntai on tässä vanhempi ja viisaampi, joka ohjaa sinisilmäistä Lauantai pois virheistään. Lauantai saadaan myös toistuvasti toteamaan kuinka väärässä kirkkonsa arvostetut opettajat ovat ja nimeltä tässä mainitaan Wiljam Aittala sekä Arvo Arasola. Tätä kirjaa on edeltänyt lehtien palstojen välityksellä tapahtunut dialogi Saarnivaara ja adventistiopettajien välillä.
Saarnivaaran tapa ilmaista asioista tekee vaikeaksi vastata kirjaan asiapohjalta. Adventistipastori Olavi Rouhe on valinnut vastaustavaksi vastata hyvin lyhyesti ja tiivisti. Rouhe ensin tuo esille Saarnivaaran poleemisen tyyliin sekä lukuisat asiavirheet. Hän perustelee kirjaan vastaamista ylipäätään sillä, että helposti eksyvät voisivat harhautua Saarnivaaran kirjan lukemalla. Rouhe tuo esille kritiikissään, että Abraham oli ainut henkilö, jonka kohdalla Raamatussa puhutaan ympäristöleikkauksesta uskonvanhurskauden sinettinä. Tässä tilanteessa Rouheen näkemyksen mukaan järjestys oli aikuiskastetta vastaava niin, että Abrahamilla oli ensin usko ja sen jälkeen vasta hänelle tehtiin ympärileikkaus.109
Rouhe kritisoi sekavaksi kastenäkemystä, missä kaste, usko ja sana voivat olla missä tahansa järjestyksessä. Hän tuo esille käytännön ongelmana sen, että nykyistä lapsikastenäkemystä rasittaa se, että siitä jää käytännössä kokonaan puuttumaan kolmas tekijä - usko.110
Rouheen vastaus on niin suppea, että sitä on vaikea nähdä pyrkimykseksi aitoon dialogiin. Taustana voi tosin vaikuttaa se, että adventistien näkemykset on tuotu jo julki tuoreissa julkaisuissa, joten mahdollisesti Rouhe ei ole nähnyt tarpeelliseksi niitä toistaa. Samalla näyttää kuitenkin siltä, että adventistien puolelta on nähty tarpeelliseksi ottaa kantaa Saarnivaaran kirjan väitteet ja eikä hiljaisuudella niitä hyväksyä. Toisaalta laaja perusteellisesti jatkokeskustelua ei ole selvästi nähty hedelmällisenä.
Saarnivaara lähtee perustelemaan lepopäiväkysymyksessä, että sapattia ei ole vietetty luomisesta asti vaan vasta Moosekselle annettujen kymmenen käskyn julkaisun jälkeen. Tässä hän perustelee sen, että luomiskertomuksessa puhutaan sapatin antamisesta, kun taas Siinain tapahtumien aikana puhutaan ilmoituksesta ja antamisesta ikään kuin sanamuodoista kävisi selväksi, ettei sapatin viettäminen ollut vakiintunut tapa ennen kymmenen käskyn antamista. Tätä perustellessaan
109 Rouhe 1972, 6-8.
110 Rouhe 1972, 8-9.
hän päätyy siihen, että adventistien käsitys Adamin ja Eevan sapatin vietosta on peräisin adventistien ”luulojen kirjasta”.111
Saarnivaara erottelee kymmenen käskyä kahteen. Kristuksen lakiin, mitä kristityn tulee noudattaa, kuuluu kaikki muut kymmenen käskyä paitsi
sapattikäsky. Kirjan veli Sapatti tunnustaa kilvan kirjoittajan kanssa, että adventistit ovat asiassa väärässä.112
Saarnivaara perustelee Herran päivän (sunnuntai eli tuolloin viikon
ensimmäinen päivä) esiintyvän Raamatussa useasti Jeesuksen keskeisten tekojen sijoittuessa sunnuntaille. Adventistien negatiivisessa esittämän Rooman
sunnuntailain hän näkee positiivisessa valossa, sillä tuohon mennessä kristittyjen jumalanpalveluspäiväksi oli vakiintunut sunnuntai. Rooman keisarin päätös helpotti heidän elämäänsä.113
Rouhe vastaa esitettyyn kritiikkiin perustelemalla kantansa osin tunnustuskirjojen ja Lutherin kirjoituksilla. Lutherin kirjoituksiin vedoten hän toteaa, että sapattia vietettiin jo ennen Mooseksen aikaa. Kristuksen lain
(kymmenen käskyä vähennettynä lepopäiväkäskyllä) epäloogisuuden puolesta hän argumentoi ilman viitteitä todeten että olisi vierasta, että Jumalan vanhan liiton käskyt kirjoitettaisiin uudestaan yhtenevästi poistaen ainoastaan yksi käsky.
Raamatun ja sen alkukielen tulkinnan perusteella hän vastaa Saarnivaaran väitteisiin, miten sapatti ja Herran päivä esiintyy ja tulee tulkita.114
Kirjansa lopuksi Saarnivaara käsittelee vielä adventistien käsitystä tutkivasta tuomiosta ja kuolemattomuudesta. Tutkivan tuomion osalta hän tuo esille tulkintansa Danielin kirjan 8:14 jakeesta, missä hän viittaa Aleksanteri Suuren valtakunnan jakaantumiseen. Täten torjuen adventistien keskuudessa jakeen perusteella esitettyyn laskentatapaan Jeesuksen siirtymistä taivaalliseen pyhäkköön aloittaakseen ihmisten syntien käymisen läpi kirjasta.115
Hän torjuu myös adventistien käsityksen, että kadotukseen tuomittujen ihmisten sielu lakkaa olemasta tuonelassa. Tätä hän perustelee
luomiskertomuksen ja heprean sanojen merkityksiä avaamalla.116 Lopuksi kirjan johtopäätöksenä hän antaa veli Sapatille synninpäästön Jeesuksen nimeen, kun
111 Saarnivaara 1972, 32-36.
112 Saarnivaara 1972, 39-42.
113 Saarnivaara 1972, 55-59.
114 Rouhe 1972, 10-14.
115 Saarnivaara 1972, 74-78.
116 Saarnivaara 1972, 86-88.
veli Sapatti on hylännyt adventistien inhimilliset harhaopit ja luvannut irtisanoutua Adventtikirkosta.117
Rouheen vastaa Saarnivaaralle oikoen hänen mielestään Saarnivaaran virheellisiä käsityksiä adventistien kannoista, Ellen G. Whiten kirjoista, Raamatun tulkinnasta sekä Lutherin kirjoitusten tulkinnasta. Kiinnostavaa on millä tavalla hän lopettaa kirjan. Hän tuo esille, miten Saarnivaaran kirja on nähty
ennennäkemättömän voimakkaana hyökkäyksenä toista kristillistä kirkkoa vastaan. Hän toteaa, että luterilaista kantaa voisi puolustaa paremmin kuin Saarnivaara on tehnyt. Ilmaisee surunsa, että kaksi uskonpuhdistuksen perillistä käyvät niin voimakasta sanallista sodankäyntiä keskenään. Hän päättää lopuksi sovittelevat sanat Saarnivaaran suuntaan puhumalla hänestä kamppailevana totuudenetsijänä.118
117 Saarnivaara 1972, 100-101.
118 Rouhe 1972, 24-40.
Analyysi adventistien ja luterilaisten neuvotteluista
Luterilaiset ja adventistit kokoontuivat vuosina 1994-1998 neljään
erilliseen ekumeeniseen keskusteluun. Niiden pohjalta Luterilainen maailmanliitto ja Adventtikirkon pääkonferenssi julkaisivat yhteistyössä keskustelujen raportin ja esitelmät yksissä kansissa. Tässä tutkielmassa käytetään tuota teosta Lutherans &
Adventist in Conversation – Report and Papers Presented 1994-1998 pääasiallisena lähteenä. Jatkossa kirjaan viitataan lyhenteellä LAC.
Käyn systemaattisesti läpi raportin ja esitelmien aineistoa kuvaillen keskeisiä osioita. Analysoin raporttia ja esitelmiä siinä kontekstissa, miten adventistit ja luterilaiset ovat aikaisemmin toimineet ekumeenisessa toiminnassa.
Tarkastelen sitä, miten eri osapuolien asiakirjat ja auktoriteetit ilmenevät
keskustelussa. Vertaan keskustelutapaa, esitettyjen argumenttien ja aiheiden eroa aikaisemmin käsiteltyyn Uuras Saarnivaaran ja Olavi Rouheen väliseen
keskusteluun.
Raportin ja esitelmien läpikäynnin seurauksena sekä esille nostettujen näkökulmien kautta on pyrkimykseni ymmärtää pidettyjä oppikeskusteluja.
Millaisista lähtökohdista oppikeskusteluihin saavuttiin, miten ne etenivät asiakirjojen valossa ja millainen niiden lopputulos oli?
Mitä ekumenialla oikeastaan tarkoitetaan ja mitkä ovat mahdollisia ekumeenisen oppikeskustelut tavoitteet? Minna Hietamäki on avannut asiaa seuraavasti. Kreikan sana ekumenia tarkoittaa koko tunnettua maanpiiriä.
Ekumeeninen kirkko varhaiskirkon aikana siis edusti koko kristillistä kirkkoa.
Ekumeeninen liike nykyisin pyrkii palauttamaan tuon menetetyn yhteyden.
Hietamäki tuo esiin tavan käydä ekumeenista keskustelua, mitä hän kutsuu hyväksyväksi tunnustamiseksi. Se pitää sisällään tunnistamisen, hyväksymisen, arvonannon ja kunnioittamisen.119
Tämä lähestymistapa ekumeenisen keskusteluun mahdollistaa, etteivät ne lukkiudu eriäviin näkemyksiin eikä niihin liity tarpeetonta vastakkainasettelua.
Toisen kirkon tunnustaminen voi olla laajaa tai suppeaa. Laajemmassa mielessä sitä voi olla erilaiset vapaamuotoiset tunnustamisteot, kun taas suppea käsitys viittaa viralliseen tunnustamistapahtumaan.120
119 Haara et al. 2017, 189.
120 Haara et al. 2017, 190-191.
