si
vuoteellaan
pienenä ja käpertyneenä. Vanhuus oli tullutauttamattomasti
ja pienisairauskin. Oli
täytynyt paneutua vuoteeseen,jota hän ei ollutkoskaan
rakastanut. Mutta ei hän vielä uskonutviimeisellä vuoteella
venyvänsä,eimil-
lään kuolinvuoteella.
Ehei,vielähän tästä
nousee jatarttuu
asioihin,katsas- taa,että
puotineitsyet kaupassa ovat niinkuin on oltava,uihnä sitä
nyt voi kuolla kesken kaiken ja jättää, asioita niinkuin ne sattuvat olemaan...Vanhan rouvan pienissä,pyöreissä
hiirensilmissä välähteli
pirteys.Niis- sä
piiliehkä
salattua ivaakin,kunhän
katsoi vierastaan,hengenmiestä,joka oli tullut häntä lohduttamaantässä niin sanotussa sairaudessa.
Muttamillaista se
lohdutus oli? Se antoi ymmärtää,että kuolema tulee,että se on jo ovella. Niin-
hän
tuo tullenee,mutta se tulee sitten joskus ajallaan,sitten kunLotta-rouva
on tehnyt kauppoja ky]likseen,elänyt ja järjestänyt, Ovella se ei suinkaan ole Tuo hengenmies,kasvot punertavina kuin porsaan pinta,antoi ymmärtää,että oli ajateltava ties mitä,koska oli vanha... Hä.nkö,Lotta Åalholm,vanha?Vuosilukuni
voi kyllä olla runsas kahdeksankymmentä,mutta
mitä
se nyt oli sellaiselle,jol- le seei
ollut mitään,joka eivielä
vanhuutta oikeastaan tuntenut...Ja sitten hengenmies
oli
vuovannut asiaa eteenpäin. Osaahan pappi. Raa- matuissa kuului olevan muun muassa,että toimita talosi jaettä toimellisesti
vaeltaneet saavat levon...Niinkuin
lepo nyt olisi suurikin houkutus Lotta Aalho.lmillei Ikävä
rasitus sehänelle
oli. Vain levottomuus,liike,kaupatolivat
hänestä
jonkinarvoista.
Mutta tuoporsaanpintakasvoinen
ei ensinkään ymmärtä- nyt LottaAalholmia. Se
etsi omaansa ja sanoi lopulta suoraanmitä
tuo"toimi-
ta talosi"merkitsee tässä
tapauksessa. Koska Lotta-rouva oli lapseton ja hä- nelle olisiunattu
ajallista omaisuutta.niin hän tekisi nytotollisen
työntestamenttaamalla omaisuutensa kotikaupunkinsa
seurakunnalle, Öitten voitai- siin rakentaa kirkko,komea#os
komeakin. Sitten senmalmiset
kellot julis.tai-sivat ajasta aikaan,paitsi nyt Herran kunniaa,myöskin
tämän
kaupunginautuaos
ti nukkuneen tyttären Lotta Aalholmin kunniaa ja
muistoa...
Sillä
hetkellä hengenmies olikin joosittain
pärissyt tuumansa perille.Vanha kauppiasrouva ei
enä*
jaksanut jatella,että tuon lohduttajan kasvot jnaimuistuttivat
pientä,iloista porsasta,ettähän
etsiomaansa.
LottaAalholmin
kasvot
valkoisella
pieluksella näyttivätentistä kurttuisemnilta
jakutistu-
neemmilta.Hänen hiirensilmiens»
pirteys sammui.Hän
tunsituskastumista
ja väsymystä jakuiskasi
ohuella,melkeinvikisevällä äänellä:
Tuumitaan,tuu- mitaan. ..Kadulta kuului kulkusten heleä
ääni.
Hevonen ravasi komeastiohi.
Ja hän,Lotta Aalholm,venyivain vuoteellaan... Lhkä
ensi kerranelämässään hän
tunsi kipeästi pudonneensa kärryiltä,jääneensä
tienoheen.
Hänoli aina
rakas- tanut hyviä hevosia, ollut hevosluontoinen ihminen. Vielä,aivan
äskettäin, vaik- ka olikin vanhamummaa.hän
oli tuiskahtanut puotinsa portaillenähdessään
ko- mean oriin kulkevan ohi, pysäjrttänyt ajomiehen jakatsellut ihaillut kaunista
eläintä.
Ja nythän
vain makasi,vaikka hevosenkaviot
jymisivät uljaasti Ka- tuun ja kulkunenhelisi ihanasti.
Oliko tosiaankin niin,ettähänen oli
mentä- väkaiken lihan
tietä,ja juuri nyt, lähitulevaisuudessa, eikä joskuskaukaise-
na,
tuntemattomana
päivänä... Se oli ajatus,joka tuskastutti,sai hienkihoa-
maan otsaan.Ei enää mitään
kauppoja ja raha ja tavara jäisi myöskinauttamattomasti.
Kenen hyviksi? Siitähän se huolehti
tämä
hengenmieskin,katovesta tavarasta, jokakuitenkin
on hyvin sopivaa ihmiselle,joka myöskin onkatoava...
Eikå Lot- ta Aalholm tuntenut olevansa syypää sellaiseen,ettähän olisi
kiinnittänyt sy-dämensä
katoavaan tavaraan. Kaupat,liike",
touhu, ne olivat olleetthänestä
jota- kin,ne olivat elämää,josta hän olinauttinut.
Omaisuus oli tullut siinäsivun-
sa,melkein huomaamatta,siunautumalla
niinkuin
vanhantestamentin vanhurskail-
le. Olitosiaankin
kovaa,ettähänellä
ei ollut perillistä,hilloinhan kaikki
olisi järjestynytikäänkuin luonnostaan.
Hänen
pieniSdvartinsa
oli annettu ja otettuhäneltä
jo ammoin,niin vKa
kaukaisina
aikoina,ettäafa netuntuivat
epätodellisilta. Samoihinaikoihin
oli LottaAalholmilta
otettu myöskin suuri Edvarti,mies. Se olikai silloin
tuntu- nutkipeältä,kuten elämä
voi toisinaan tuntua, riutta sen jälkeenaiizbäa hän
oli ollut jomonta
kymmentä vuotta leski,kauppias, rouva Aalholm, itse. Kauppojfja,kauppoja...
Eikä
ainoastaan omassa puotissa,missä puotineitsyethääräili-
vät javälist
;-' kyllästyivät rouvansaalinomaiseen läsnäoloon
javahtimiseen.
Silloin joku veitikka
neiteistä
huusi:Hiiri,hiirii
Tuolla sevilistää...
Ja.
silloin
Lotta Aalholm lyllersi kiireesti'tiehensä,lyllersi,vaikka hyvintie
sikin,että ehkä eimitään hiirtä
ollutkaan...Sillä
hiiri»kauhea,oli ainoa,jo- tahän
pelkäsi.Niin,häh ei ollut tehnyt kauppoja ainoastaan täällä,vaan myöskin satojen virstojen päässä
sisämaassa
vieraitten kaupunkien markkinoilla. Hän ajeli.pit-kät talviset
taipaleetkukkuraisten
kuormienpäällä
jaoli
joskusniin
jähme-tyksissä,että hänet oli kannettava
sisälle
sulamaan. xAutta siitä selvittyään oli hän heti entisensä,itse rouva Aalholm,toimen muori. Kauppoja,kauppoja...Hän myi vaikka leningin
päältään
kuten koiran vieraassa kaupungissamarkkina- tanssiaisissa.
Hänellä oli yllään silkkileninki,välmehtivä ja läikkyvä,jota kaupungin rouvat ihastelivat. --Mistä tuollaisia
saa? --Vaikka tästä.'eaz2
Ostatteko? sanoi Lotta Aalholm. Ja
hän lähti niiltä markkinoilta
ilmansilkki- leninkiään
pitkille paluutaipaleille,joilla hän oppi rakastamaan hyviähevcsis
Kauppoja, Se olielä.mää.
Omaisuus tulisiinä
sinussa luonnostaan,niir
kuin maa kantaa vuotuiset kasvunsa.
Vanha kauppiasrouva
oli
vajonnutmietteisiinsä
ja muistoihinsa,eikäenä kuullut
hengenmiehen puhetta,tyyntä ja tasaista niinkuin hiljainen sade.Niin,Lotta Aalholm ei
luullut
kiinnittyneensä sydäntänsäkatoavaan
tavaraan, vaikka hän
myöskään
ei tosiaankaan ollut tullut rukoilleeksi,että Hefcra, älä
niin paljon anna... '-Annuskoi
vasta ensi kertaakärsivänsä rikkauden
kiu-soja,nyt kun tuo hengenmies oli tullut häntä lohduttamaan ja julistamaan,että kuolema on
lähellä
ja kirkko,seurankunta,olisi sovelias perimään jälkeenJää-
vän tämän maailman
hyvyyden.Olikohan tuo niin? Rouva Aalholm tunsi saaneensa
ratkaistavakseen kauhe
an pulman,ihankipeää
ja kipeiksitekevän. Hän
ajatteli,ettäolisi
paljonhei
ponpi, ellei nyt elää,niin ainakin kuolla jonakin jonninjoutava köyhänä muori-nadolta
ei jäisi mitään käsin kosketeltavaa jälkeentulevaisille.Hänestä
tun tui,ettäsellainen
ihminenlähtee täältä
rauhallisena,onnellisena...Mutta
roi va Aalholm saalähtiessään ikäänkuin liian
suuren kaupan päätettäväkseen...Oliko
hänen
vaihdettava kaikki kirkkoon? Sen ristikohoaisi
komeasti ta vastakohti
ja näkyisikaikkialle
kaupunkiin ja kauas maantiellekina matkaaja silmään ja kellot julistaisivat ostajansa muistoa ja kunniaa,niinkuin hengen-mies oli
sanonut.Minkähän
nuo omissa touhuissaan tohkaisevat ihmisetvain muistaisivat
mennyttäAalholmin
muoria? Muttaolihan
ajateltavissa,että tuol-lainen
teko,että Lotta Aalholmlähtiessään
tulisi nostaneeksi maastakomean temppelin,että
seolisi otollista autuuden asiassa...
Rikas kauppiasrouva maka.si vuoteelleen
entistä
pienempänä,kurtistuneem- pana jakutistuneerapana,heikkona,hämmentyneenä
ja hätäytyneenä,.Mitä pitäisi ihmisen tehdä,kun hä,nei
voienää
tehdä, kauppoja?Mitä
oli kirkko hänelle teir nyt?Lotta Aalholm oli kyllä astunut kirkkoon
melkein
joka sunnuntai,silkis-sä
kahisten,ollakseen niinkuin tulee. Mutta kirkko,uskonto,ajatustulevaises-
ta ei ollut koskaanollut hänelle läheinen
jalämmin
asia,kuten kaupat.komeat hevoset,li
ike,kokotämä
maailma. Kauhukseen hän tunsi ajattelevansa,, että,koko
tämä
tuumaseurakunna.ll
e,kirj olle lahjoittamisesta oli kovin vieras,melkein synniksi luettavahänelle. Ikäänkuin hän omaisuudellaan
pyrkisi ostamaantin
tulevaiseen
autuuteen. Ja kirkonkellojen komea kumina selämmitti
ehkä za vain harvojaniistä
ihmisistä,joiden kanssa hän oli tehnyt kauppoja,joidenkukkaroista
rouvaAalholmin omaisuus oli
valunut pieninä,pieninä purosina. Si-täkö varten,että nyt kohoaisi kirkontorni,joka ulottuisi taivaaseen ja
Aalhol
min muori voisi astua ylös autuuteen oman kirkkonsa rappusia...Vanha rouva tunsi tavatonta väsymystä, rfön eroitti
vielä
pyöreät ja punertavat kasvot,jotka
niin
toivatmieleen
pienen,vikeltävän
porsaan.Hän
yritti sopertaa jotakin ja vaipuivastustamattomaan uneen.
Kun hän heräsi, niin
hän
huoraasi miehen hahmon yhätivuoteensa vieressä.
Mutta
se ei ollut enää tuo ihminen,joka oli tulluttuomaan hänelle
hengellistälohdutusta. Tämä oli
komerssi»kaupungin porvareita,ammattiveli.Hän
oli tulluttervehtimään sairasta
ja ennen pitkääkävi
ilmi,ettähänelläkin
oli hyviä neu- voja rouva.Aalholrain
omaisuuden suhteen,jota hän ei vyöräisimukanaan lähties-
sään
täältä,sitten joskus. Vuosiåadanpäästä,sanoi komerssi kohteliaasti.
Ja rouva Aalholm ajatteli,että tämä oli
sentään
miellyttävämpi mies kuin edellinen,jokatörkeästi
julisti kuoleman jo kolkuttavan oven takana.Xomerssi puhui
meluisasti
ja. iloisesti,että
tämä kaupunki, jossa LottaAalholm oli
syntynyt ja vaikuttanut,oli tietenkinhäntä lähinnä.
Senelämää
jaedistymistä oli ajateltava. Nyt oli ilmeistä,että
sen
elinehtoihin kuului pää- sy rautatieverkoston yhteyteen. Se oli tähän asti ollut vain kaunis toive,mut- taLotta Aalholm
voisi loihtia kotikaupungilleenrautatien
jatulevaisuuden
muutamalla kynänvedolla. Samalla hän pystyttäisi oman muistomerkkinsä,eikä mi- tään kuollutta,hyödyttömänä jyköttäv-äkiveä
tai patsasta,vaanelävän
jaliik-
kuvan,ainavaikuttavan muistomerkin.
Rouva Alholm
oli
jälleenvirkeä.
Hänenhiirensilmänsä katsoivat
pirteinä jahieman ivallisina.
-- Vairautatiet
puheli hän vikisevinäänin.
-- ati yamärrä
mihin nykyajan ihmisillä, onsellainen
hoppu,etteivät
heennätä
hevosilla,joilla ei
tähänkään asti
olemistäön
myöhästytty,vaan ajaa löyhöttävätkaiken- laisilla antikristuksen
vaunuilla... Ho.,no* pani komerssi. --Mehäli tiedäm-
me,me juuri,
että maailma
on otettava sellaisenaan,kaikkinekiireineen. Ilman rautatietä
kaupunkimme jää muinaiseksi kyliksi ja sen kauppiaat nappikauppi-aiksi...
Sillä hetkellä.
Lotta Aalholm sai itse kiireellisyyden puuskan.Mitä hän tässä
makasi? Sillä, aikaa puotineitsyetkin puodissaelävät miten
sattuu...Ifän
tunsi
tunsi
itsensä terveeksi
jakärsimättömäksi. Hän kimmahti istualleen vuoteella.
-- Kyllä
tässä
onminulle
kaupunkia ja kauppoja kylliksi. Aivanhantässfe' kyllästyy! Siinä
istuu miestä,että penkki sujuu,pappia jospippiäkin.muka
su-runvalittajaa,kuolevaksi
katsovaa ja hokee,että paneomaisuutesi
siihen ja sii hen,pystytä kirkko,rakennarautatie. Mutta minä
sanon,ettätarvitsen
omani it-se'. Henki
minussa kulkee...Komerssi
nousi,pyysi anteeksi.hymyili jakumarteli.
--
Minä
huomaan sen. Ja kauankulkekoonkin. Mutta toivottavasti
rouva ty tyynnyttyään huomaa,ettäesittämäni asia
on oikea jaselvä...
,\
T
iin päättyi LottaAalholmin ensimmäinen
sairaus.Hän nousi
jalkeille,seisoskeli
puodissamyyjättäriänsä
kiusaksi,lyllersitiehensä
kuullessaan nei-tiveitikan kirkaisevan:
-Voi,hiiri,hiiri
'.Hän
ehtiportaillekin nähdessään
komeallaoriilla
ajettavan ohi,pysäytti ajomiehen jaihaili
kyllikseen uljas-ta
eläintä. Hän
kävi kauppaa jaeli. Å
Lopulta hänen
aikansatietenkin
tuli,sitten kunhän oli
sadankymmenellä, yli yhdeksänkymmenen.Siihen aikaan oli
pienen kaupunginelämässä
jännitystä, makua.Mihin
joutuuLotta Aalholmin rikkaus? Ehkä
saadaanvielä nähdä miten tavarasta riidellään...
Sitä ei
saatunähdä.
Löytyiselkeä
testamentti,jolla rouva Lotta Aalkoli rolm j&ttikaiken omaisuutensa rautatien rakentamiseksi kotikaupunkiinsa.
Kansa
kertoi kuinka
vanhusoli
selittänyttoimenpiteensä papille
kuolin-vuoteellaan:
- Ennen se