Metodien matkassa näkymä

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 1 75 teet, jotka aikaisempi tutkimus ko-

ki ongelmallisina. Nummen löytö perustuu siihen, että hän on lähte- nyt näytelmästä eikä ajankohdan näytelmäkäsityksestä. On helppo yhtyä siihen, että Nummisuutarit ei ole klassinen komedia eikä vastaa kirjoittamisajan draamallisia ihan- teita. Uskoakseni vain harva pää- tyisi nykyään samaan käsitykseen kuin näytelmän aikanaan palkin- nut lautakunta, joka totesi Eskon hahmon olevan ”todenperäinen ja johdonmukainen luonteenkuvaus”.

Analyysien ja tulkintojen aikasi- donnaisuus paljastuu herkullisesti.

Nummen mukaan Nummi- suutarit on yhteisön näytelmä ei- kä vain Eskon näytelmä, niin kuin se useimmiten luetaan ja esite- tään. Tässä näkemyksessä hänel- lä on edeltäjiä, mutta esitystradi- tio on tunnetusti seurannut Eskoa näytelmän keskiössä ja poistanut yhteisöllisiä kohtauksia tarvittaes- sa. Nummen päätelmään on help- po yhtyä: ”Rakenneanalyysi osoit- taa myös, että näytelmä ei ole yhden henkilön komedia, vaan useiden eri tavoin muodostuvien henkilösuh- teiden perhekomedia.” Kivi käyt- tää komediaa rakentaessaan tietoi- sesti komedialle ominaisia keinoja.

Mitä oppineempi lukija, sitä enem- män komedia avautuu. Jos tuntee Raamatun tai Homeroksen Odys- seian, Nummisuutareista avautuu uusia tasoja.

Pentti Paavolaisen katsaus

”Nummisuutarit näyttämöllä” on ensiarvoisen tärkeä. Olisin toivo- nut, että se olisi saanut enemmän- kin tilaa teoksen kokonaisuudessa.

Nummisuutarien esitystraditio ja sen suhde Suomalaiseen teatteriin (sittemmin Suomen Kansallisteat- teriin) saa pätevän selvityksensä.

Kuvaus moninaisista Eskoista, Iiva-

reista ja Sakereista antaa esityshis- toriallisesti kiinnostavaa tietoa. Lä- hes 80 vuotta esitystraditio noudat- ti samoja painotuksia, kunnes Eino Salmelaisen tulkinta vuonna 1954 rikkoi sovinnaisen käsityksen.

Kun kirjoittaja pääsee omaan aikaansa ja niihin esityksiin, joita hän uskoakseni on nähnyt, odotin tekstiltä enemmän. Otsikko ”Mur- tumia Nummisuutarien maailmas- sa” lupaa paljon, mutta luvun anti jää luettelomaiseksi. Siinä olisi ol- lut hyvä tilaisuus tuoda ohjaajien ja näyttelijöiden ääni paremmin kuu- luviin, sillä useat työryhmien jä- senet olisivat olleet haastateltavis- sa. Nyt ääneen pääsevät arvostelijat kritiikeissään, ja yksittäisen kriiti- kon käsitys korostuu. Tällä hetkel- lä esityksistä on jo tallenteita, mut- ta 1970–80-luvuilla ne olivat har- vinaisia. Tekijöiden pohdinnat oli- sivat tuoneet teatterin maailman tähän erinomaiseen editioon.

Näytelmä tekstinä on erityisen kiinnostava kriittisen edition ma- teriaalina. Näytelmähän on teatte- riesityksen perusta, ja jokainen oh- jaaja käsittelee tekstiä oman esityk- sensä tarpeisiin. Toisintoja on siis yhtä monta kuin on esitystäkin. Te- atterintutkimuksen kannalta olisi kiinnostavaa katsoa, kuinka kau- aksi eri ohjaajat ovat päässeet tai joutuneet Kiven omasta tekstis- tä ja mitä se kertoo kulloisestakin esitysajankohdasta.

Kirjoittaja on toiminut Helsingin yli- opiston kotimaisen kirjallisuuden pro- fessorina ja Suomen Kansallisteatterin pääjohtajana.

Lehden osoitteet

Tieteessä tapahtuu -lehti käy läpi osoiterekisteriään. Ilmoit- taisitko pikimmiten Sami Joki- selle Tieteellisten seurain val- tuuskuntaan (sami.jokinen@

tsv.fi), jos lehdellä ei enää ole vastaanottajaa (tilaaja on jää- nyt esimerkiksi eläkkeelle tai vaihtanut työpaikkaa). Jokisel- le voi lähettää myös korjauksia

osoitteisiin, esimerkiksi jos lai- toksen tai henkilön nimi on

muuttunut.

Kesäisin terveisin, toimitus

Metodien matkassa

Pöysä, Jyrki, Järviluoma, Helmi

& Vakimo, Sinikka (toim.). 2010.

Vaeltavat Metodit. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.

Vaeltavat Metodit on artikkeliko- koelma, jossa yhdistyy positiivisel- la tavalla oppiaineiden välinen yh- teistyö Itä-Suomen yliopiston filo- sofisen tiedekunnan humanistisel- la osastolla. Teoksessa esiintyvät niin perinteentutkimus kuin kir- jallisuustiedekin, mutta teksteissä on käytetty erityisenä virikkeenä kulttuurintutkimusta ja naistutki- musta. Tekstejä yhdistävä tekijänä on pyritty pitämään paikantunei- suuden teemaa. Kirjan tavoitteet ovat korkealla, sillä tekstien toivo- taan tukevan uusien kulttuurintut- kimuksellisten metodologioiden hahmottelua.

Kirja on jaettu neljään eri osaan, jotka sisältävät yhteensä yhdeksän- toista artikkelia. Kirjan ensimmäi-

76 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 1

Tutkijan eettiset valinnat

Sinikka Vakimon mielenkiintoi- nen artikkeli tarkastelee tutki- musetiikkaa ja tutkimusmetodo- logian ja -etiikan välisiä sidok- sia. Artikkelin lähtökohtana olivat Vakimon omat kokemukset tutki- musetiikan opetuksesta ja opetus- tilanteissa esille nousseet ongelmat.

Esille oli esimerkiksi noussut kysy- mys, mikä oikeastaan kuuluu tutki- musetiikkaan ja mikä ei. Tämä ky- symys asettuu uudenlaiseen valoon opetettaessa monialaista ja -meto- dologista ryhmää.

Vakimo pohtii etiikan suhdet- ta tutkimusmetodologiaan ja tut- kimuseettisten periaatteiden pai- notuksien vaihtelua eri vuosikym- meninä. Hänen mukaansa vanha kvantitatiiviseen tutkimusottee- seen perustuva tutkimusetiikkaa, joka painottaa yleisiä ja kaikkiin tutkimustilanteisiin sovellettavia sääntöjä, ei enää toimi opetustilan- teissa. Uudempi, laadullisen tutki- muksen perustalle rakentuva, tut- kimusetiikka kiinnittääkin huo- mionsa tutkimusmetodologiaan ja tilannekohtaisiin arvioihin sekä korostaa yksittäisen tutkijan omaa eettistä sitoutumista. Tällaista tut- kimusetiikkaa ei voida opettaa huomioimatta tutkimuskontekstia.

Vakimo käsittelee hienos- ti myös sitä, mitä tutkimusetiik- ka nykyään pitää sisällään ja mitä tutkimusetiikassa tulisi oikeastaan ottaa huomioon. Tässä kontekstis- sa keskiöön nousevat tutkijan oma paikantuminen kentällä. Kriitti- sen tarkastelun alle joutuvat muun muassa vakiintuneet eettiset sään- nöstöt ja suuntaviivat. Ilmaan hei- tetään myös kysymys siitä, miten nykyinen akateeminen työympä- ristö tukee tutkijan työskentelyn eettisyyttä. Vakimon mukaan eet-

tisyyden tulisi olla ennen kaikkea osa tutkijan perustaitoja ja arjessa läsnä olevaa herkkyyttä tutkimuk- sen kohteena olevien ryhmien tai ihmisten tarpeille ja odotuksille.

Metodisia kokeiluja

Tuulikki Kurjen artikkeli tarkaste- lee tutkimuspäiväkirjaa osana tut- kimuksen tekoa ja tutkijan henki- lökohtaisena työvälineenä. Luon- teeltaan tutkimuspäiväkirjateks- tit ovat hyvin erityislaatuisia, sillä ne ovat yhtaikaa sekä osa tutki- muskenttää ja -prosessia että etno- grafian kirjoittamisen käytäntei- tä. Nämä tekstit ovat myös jotain hyvin yksityistä ja samalla kuiten- kin osittain julkista. Nykyään tutki- muspäiväkirjoja tehdään myös täy- sin julkisiksi, esimerkiksi kaikille avoimina blogeina. Kurki avaa oi- valtavassa artikkelissaan hienos- ti tutkimuspäiväkirjan tarjoamia mahdollisuuksia.

Muodostaan riippumatta tutki- muspäiväkirja voi Kurjen mukaan tukea tutkimuksen suunnittelussa, auttaa dokumentoinnissa tai toi- mia kriittisen tarkastelun välinee- nä. Parhaimmillaan päiväkirjan pito toimii myös tietoisen ajatte- lemisen välineenä ja erilaisten aja- tuskokeilujen sensuroimattoma- na kenttänä, jossa intuitio yhdis- tyy kurinalaisempaan päättelyyn.

Olennaista päiväkirjan sivuilla on Kurjelle itselleen ollut erilaisiin kysymyksiin vastaaminen, mutta myös se, että hän on kyennyt nä- kemään kysymyksen ja tätä kautta edennyt tutkimuksessa eteenpäin.

Tutkimuspäiväkirjan avulla koko tutkimusprosessi voidaan nähdä eräänlaisena narratiivien rakenta- misena. Kyseessä on siis prosessi, jonka tuloksena tutkijalla on ker- rottavanaan kertomus sekä tutki- nen osa Tutkija luo kohteensa (ja

vastaa siitä) keskittyy käsittele- mään tutkijan ja tutkimuskohteen välistä suhdetta neljän tutkimus- aineistoon liittyviä ongelmia kä- sittelevää artikkelin kautta. Ar- tikkelien teemat vaihtelevat tutki- musaineiston muodostamisen on- gelmista tilaustöiden tekemisen problematiikkaan. Teoksen toisen osan nimike Itsen näköinen me- netelmä tarkastelee tutkimusme- netelmien soveltamista. Osa sisäl- tää yhteensä viisi varsin erilaista artikkelia muun muassa narrato- logisten käsitteiden käytöstä kult- tuurintutkimuksen parissa, taiteis- tumisen prosessia jäsenkategori- soinnin kautta ja kuuntelukävelyä tutkimuksen teon välineenä.

Kirjan kolmas osa Läsnäolon haasteet avaa lukijan eteen mie- lenkiintoisen näköalan tutkimuk- sen teon haasteisiin tutkijan oman läsnäolon ja osallistumisen kautta.

Osassa tarkastellaan muun muassa sukupuolta, aistihavaintoja ja tut- kijan omaa ruumiillisuutta kent- tätyössä sekä tutkijan ja tutkittavi- en välistä dialogia ja osallistumista osana etnografista kenttätyötä.

Kirjan viimeinen osa Kaksin tekstin kanssa tarkastelee kauno- kirjallisuutta ja arkistoista löyty- viä tekstejä tutkimuskohteina. Ar- tikkelit käsittelevät esimerkiksi lä- hilukua folkloristisen runon sekä lehmäaiheisen kirjoituskilpailun aineiston tutkimusvälineenä sekä kansanrunojen puuttuvia konteks- titietoja. Artikkelien suuren mää- rän ja variaation vuoksi tarkaste- len tässä tekstissä vain muutamia valikoituja artikkeleita kirjasta.

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 1 77 muskohteestaan että omasta tut-

kimusprosessistaan. Tutkimuspäi- väkirja on tavallaan myös tutki- muksen eräänlainen varjoteksti, mutta myös askel kohti lopullis- ta tutkimustekstiä. Olennaista on, että tutkimuspäiväkirja auttaa tut- kimuksen ongelmakohtien tietoi- sessa työstämisessä, mutta myös mielekkään tutkimuskysymyksen muodostamisessa.

Kurjen artikkelin luontevana jatkeena on Johanna Uotisen ly- hyehkö, mutta ajatuksia herättävä artikkeli autoetnografiasta. Uoti- nen käsittelee tekstissään siis tut- kijan henkilökohtaisia kokemuk- sia käsittelevää tutkimusmetodia, joka pyrkii ymmärtämään yleistä tutkimalla yksityistä ja yksittäis- tä. Uotilan omaan kokemukseen pohjaava teksti tarkastelee autoet- nografiaa kriittisesti niin sen heik- kouksien ja vahvuuksienkin kaut- ta. Ongelmallista autoetnografiasta yleistämisessä on Uotilan mukaan se, että kyseisessä metodissa kaik- ki tapahtuu tutkijan omassa pääs- sä eikä neuvoja tutkimusmetodin käyttämiseen tahdo löytyä.

Onnistuneen autoetnografian teossa keskeistä on tehdyn tutki- muksen ja tuotetun tiedon huolel- linen paikantaminen, mutta myös kriittisyys aihevalinnassa. Uotilan vaatimukset autoetnografialle ovat varsin korkealla. Hänen mukaansa metodin tulisi olla yhtä aikaa ”hen- kilökohtaista ja tutkimuksellista, tunteita herättävää ja analyyttis- tä, kuvaavaa ja teoreettista’,”mutta myös taiteellisesti laadukasta, muutosta aikaansaavaa ja yhteis- kunnallisesti vaikuttavaa, miksei myös performatiivista. Käsitellyt aiheet ovat usein olleet myös hy- vin dramaattisia ja syvään luotaa- via. Autoetnografiaa on usein kriti-

soitu liiallisesta tutkijan henkilöön keskittymisestä. Metodina autoet- nografia mahdollistaa kuitenkin arjen erilaisten käytäntöjen tar- kastelemisen uudella syvemmällä tavalla. Kyseistä metodia voidaan käyttää tilanteissa, joissa laajempi etnografinen kenttätyö ei ole mah- dollista.

Etnologi, ystävä?

Helmi Järviluoman artikkeli kä- sittelee ystävyyttä sekä siihen liit- tyvää etäisyyttä ja läheisyyttä osa- na etnografisen tutkimusta. Järvi- luoma lähtee liikkeelle ystävyyden ylevien määreiden kyseenalaista- misesta ja purkamisesta sekä tar- kastelee etnografiasta ja antropolo- giasta nousevia käsityksiä ystävyy- destä osana kenttätyötä. Ystävyy- den määreistä ei kirjallisuudessa ole keskusteltu kovinkaan paljon, vaikkakin antropologinen tutki- muskirjallisuus on pullollaan eri- laisia kertomuksia ystävyys-, tun- ne- ja seksuaalisuhteista. Tarkaste- lemalla avoimesti omaa tutkijaelä- mänkertaansa Järviluoma pyrkii tuomaan esille omia ajatuksiaan ja lähestymistapojaan etnografian ja ystävyyden välisen suhteen avaa- miseen. Tässä hän käyttää esimerk- kinä muun muassa omaa pro gra- du työtään, johon osallistui osittain hänen omia sukulaisiaan.

Artikkelin loppuosassa Järvi- luoma siirtyy tarkastelemaan omaa henkilökohtaista ystävyyssuhdet- taan tutkimuksen parissa tavattuun maahanmuuttajanaiseen. Tämän ystävyyssuhteen avaamisen kautta Järviluoma kysyykin osuvasti, on- ko hyväksyttävää, että etnografiaa tehdessään tutkija ”kesyttää” itsel- leen ystävän etenkin, jos tämä on hyvin haavoittuvassa elämäntilan- teessa. Tätä kautta artikkeli avaa

oivaltavasti myös tutkimuksen te- koon liittyviä rajanvedon ja eetti- syyden ongelmia.

Faktaa vai fiktiota?

Stig Söderholmin artikkeli käsit- telee hollantilaisen Judith Visserin prostituutiota kuvaavaa esikois- romaania Tegengif (Vastamyrk- kyä) ja sen vastaanottoa. Artikke- lin keskeisenä teemana on fiktion ja faktan välinen rajanveto. Viss- ner on luonut kirjaansa kertomuk- sen topografian ja paikallisen au- tenttisuuden näkymän käyttämäl- lä Rotterdamissa olevia oikeita klu- beja ja niiden katuosoitteita, mikä tuo tekstiin realistisen tyylin kaut- ta myös dokumentaarisia aineksia.

Osa kirjan lukijoista olettikin kir- jan olevan autobiografinen ja muu- tamat seksiklubien asiakkaat sijoit- tivat itsensä romaaniin. Söderholm kutsuukin kirjan aikaan saamaa re- aktiota ja sensuurivaateita moraali- seksi paniikiksi.

Söderholm käsittelee artikke- lissaan myös sosiaalisen median kautta tapahtuvaa lukijoiden välis- tä vuorovaikutusta, johon hän lai- naa fanifiktion käsitettä, jossa fanit yksilöinä ja yhteisönä muokkaa- vat ja jatkavat tekijän alkuperäistä kertomusta. Tätä kautta keskuste- luun nousevat fiktion rajat ja nii- den määritelmät. Fiktioon viittaa- vaa genremääritystä ”romaani” voi- daan lukea notkeasti ikään kuin se olisi ei-fiktiota. Vissnerin tapauk- sessa soppaa hämmentää vielä kir- jailijan toinen kirja, joka vahvistaa autobiografisuuden illuusiota. Toi- sen romaanin avausjaksossa minä- kertoja muistelee, kuinka hän kir- joitti romaanin nimeltään Tegen- gif ja miten tämä herätti lukijoissa voimakkaita reaktioita ja oletuksia omaelämänkerrallisuudesta. Tämä

78 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 – 5 / 2 0 1 1

itsereflektio ja kahden fiktion sisäk- käisyys tuo tekstiin metafiktiomai- sia piirteitä. Kirjojen mimeettisyys, eli todellisuutta mukaileva luonne, hämärtää fiktion ja todellisen ra- joja. Lukijoiden keskustelut osoit- tavat, että fiktio ja ei-fiktio voivat esiintyä myös rinnakkain.

Oppimateriaaliksi ja ajatuksia herättämään

Osa kirjan teksteistä on selkeästi käyttökelpoisia ja tarjoavat hyvän lisän vaikkapa graduaan suunnit- televille opiskelijoille. Esimerkiksi Seppo Knuuttilan tutkimusaineis- ton muodostamista käsittelevä ar- tikkeli ja Sinikka Vakimon artikke- li kävisivät selkeydessään suoraan opetusmateriaaliksi. Myös Tuulik- ki Kurjen tutkimuspäiväkirjaa kä- sittelevä teksti tarjoaa hyvät lähtö- kohdat opiskelijoiden oman tutki- muspäiväkirjan käyttöä ja suunnit- telua ajatellen. Samaten Johanna Uotisen autoetnografiaa käsittele- välle artikkelille löytyy myös var- masti kysyntää, kun huomioimme miten vähän aiheesta on kirjoitettu.

Tuoreiden näkökulmiensa ta- kia kirja tarjoaa virkistävää luetta- vaa muullekin akateemiselle ylei- sölle. Erityisen positiivisena asi- ana on mielestäni pidettävä sitä, että teoksessa käytettäviä käsittei- tä on lainattu vuorovaikutuksessa tieteenalojen rajoja ylittäen. Teok- sen sivuilla pitkän uran tehneet professorit asettuvat samalle linjal- le akateemista uraansa aloittelevi- en jatko-opiskelijoiden kanssa il- man, että ketään on nostettu jalus- talle. Kirjan kirjoittamiseen on sel- keästi uhrattu paljon aikaa ja työtä, koska tekstit keskustelevat toisten- sa kanssa läpi koko teoksen. Se on hyvä osoitus tiiviistä yhteistyöstä kirjan kirjoittamisvaiheessa ja li-

sää kirjan arvoa.

Tekstien ryhmittelyssä oli joi- tain ongelmia, mikä on kovin yleis- tä tämän tyyppisille artikkeliko- koelmille. Artikkelien pituuksissa on myös huomattavia eroja lyhyim- pien tekstien ollessa vain yksitoista sivua ja pisimpien yltäessä yli kol- menkymmenen sivun mittaan. Yk- sittäisistä artikkeleista on löydettä- vissä myös selkeämpiä ongelma- kohtia. Muutamissa artikkeleissa on esimerkiksi käytetty paljon pit- kiä lainauksia, jotka eivät palvele ai- na artikkelin tarkoitusperiä.

Muutamasta artikkelista puut- tuivat selkeät artikkelia jäsentävät tavoitteet ja teksti jäi lähinnä muis- tuttamaan enemmän projektin re- feraattia kuin kirjan teemaan liit- tyvää metodiartikkelia. Muutamia lähteitä puuttui lähdeluetteloista ja joihinkin teksteihin oli jäänyt eräitä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Itä- Suomen yliopistossa.

Tieteenteon uusimpien suuntausten

ymmärtämisestä

Wissenschaftlerinnen und Wissenschaftler als Wissenschaftsmanager?

Teoksessa: Wohin mit uns?

Wissenschaftlerinnen und Wissenschaftler der Zukunft. Toim.

Lidia Guzy, Anja Mihr ja Rajah Scheepers. Peter Lang Verlag 2009.

Georg Krückenillä on tieteen or- ganisaation ja johtamisen lahjoi- tusprofessuuri Speyerissä. Hän on

ollut Stanfordin ylipiston stipendi- aattina ja vierailevana professori- na Pariisin Sciences Po -yliopistos- sa (Centre de sociologie des Orga- nisations).

Tieteen management on moni- mutkaisten organisaatioiden suun- nitelmallista johtamista ja hahmot- tamista. Kirjakaupat ovat täynnä kirjoja, jotka neuvovat, kuinka ai- kaa tai rakkautta, rahaa tai uraa voi- daan tehokkaasti hallinnoida, ku- ten eri projekteja.

Yksinkertaisen argumentaati- on mukaan valtion säästämispakot johtavat pienempiin resursseihin, mikä pakottaa tehokkaampaan tu- loksentekoon. Jotta tämä saavutet- taisiin, on tieteeseen otettava mu- kaan liiketalouden instrumentteja.

Näin argumentoivat tieteen mana- gementin puolustajat, toisaalta krii- tikot varoittavat tieteen ”liiketalou- dellistamisesta”.

Onko tämä management aino- astaan Yhdysvalloista tuleva muo- ti-ilmiö ja samalla tieteilijän hitaas- ti lamaannuttava suuntaus, joka ei enää ajan paineessa ole tieteellistä vaan liiketaloudellista toimintaa?

Kirjoittajan mukaan näin ei ole, hä- nen mukaansa kyse on monimuo- toisuudesta (Komplexität), ei niin- kään rahasta.

Ensimmäisenä tieteen joh- tamisessa ei ole kyse liiketalou- den hallinnan instrumenttien käyttöönotosta, vaikka yksittäi- set instrumentit, kuten balanched scorecards, tai esikuva-analyy- si (bench marking) ja suoritusky- vyn mittaaminen sekä tavoiteso- pimukset (management by objec- tives) ovatkin tärkeitä. Tieteen on itsensä ja ympäristönsä monimuo- toisuuden johdosta kuitenkin ke- hityttävä oman hallintansa suun- taan, kun tarkastelee, mitkä pro-