T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
74
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
suistuneille matemaatikoille” (”Tiedeuskovainen ripittäytyy”, niin & näin 2/2004, 156-157; tässä 157). Tällaiset loanheitot eivät ansaitsisi vakavaa huomiota, elleivät ne kontekstualisoisi – ikävällä, kyseenalaisella tavalla – Tontin sinänsä ansiokas- ta yritystä elvyttää hermeneutiikan harrastusta Suomessa.
[14] Moni Wittgenstein-tuntija tosin pitäisi sanaa ”oppi- järjestelmä” ongelmallisena Filosofisten tutkimusten yhteydessä.
[15] Vrt. Pihlström, Naturalizing the Transcendental, erityisesti luku 1.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen filoso- fian dosentti ja yliopistonlehtori.
Mika Kiikeri ja Petri Ylikoski: Tiede tutkimus- kohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimuk- seen. Gaudeamus, Helsinki 2004. 247 sivua.
Tieteentutkimus on nopeasti kehittyvä ja moni- tieteinen tutkimusala, joka on viime aikoina saa- nut yhä vahvempaa jalansijaa myös Suomessa.
Opetusministeriön aloitteesta maahamme on pe- rustettu kaksi tieteen- ja teknologiantutkimuk- sen yksikköä. Tämän lisäksi Suomessa on jo jon- kin aikaa toiminut tieteen- ja teknologiantutki- muksen tohtorikoulu ja alan tieteellinen yhdistys Suomen tieteen- ja teknologiantutkimuksen seu- ra, joka on jo lähes kahden vuosikymmenen ajan julkaissut kansainvälistä Science Studies -lehteä.
On siksi luontevaa, että kaksi tieteentutkimusta Helsingin ja Tampereen yliopistoissa opettanutta filosofia on ottanut tehtäväkseen alan ensimmäi- sen suomenkielisen oppikirjan laatimisen. Näin syntynyt teos Tiede tutkimuskohteena: filosofinen johdatus tieteentutkimukseen palvelee tieteentutki- muksen vahvistumassa olevaa perusopetusta ja esittelee alaa laajemmallekin tieteestä kiinnostu- neelle lukijakunnalle.
Tiede ja tieteentutkimus
Eräiden muiden alan oppikirjojen tapaan Kiike- ri ja Ylikoski lähtevät kirjassaan liikkeelle tar- kastelemalla sitä, mitä tiede oikeastaan on. He toteavat, että käsitteelle on löydettävissä aina- kin kuusi erilaista merkitystä: 1) tieteen tähän mennessä saavuttamat tulokset eli se, mitä nyt pidetään totena; 2) tieteen tulevaisuudessa saa- vuttamat tulokset eli se, mihin tiede pyrkii; 3) ne menetelmät, joita tieteessä tosiasiallisesti
käytetään; 4) ne menetelmät, joita tieteessä tu- lisi käyttää; 5) kaikkien tutkijoiden muodosta- ma yhteisö ja 6) ne instituutiot (esim. yliopis- tot), joissa tiedettä harjoitetaan.
Vaikka nämä kuusi merkitystä liittyvätkin läheisesti toisiinsa, ei tieteelle kuitenkaan voi- da antaa yhtä yleistä määritelmää. Kaikki tähän mennessä laaditut luonnehdinnat joko jättävät joitain tieteelle olennaisia piirteitä ulkopuolel- leen tai laskevat selvästi ei-tieteellisiä asioita piiriinsä. Kiikeri ja Ylikoski toteavatkin käsit- teen käytön riippuvan aina asiayhteydestä. Tär- keää on tällöin se, että käsitteen käyttäjä ja hä- nen yleisönsä tietää, missä merkityksessä sanaa kulloinkin käytetään.
Arkielämässä sanalle tiede on kuitenkin muo- toutunut eräänlainen vakiintunut käyttötapa, jota kirjoittajat kutsuvat ”perinteiseksi tiedenä- kemykseksi”. Tämän käsityksen mukaan tie- dettä luonnehtii pyrkimys saavuttaa rationaali- sin menetelmin sellaista yleispätevää ja puoluee- tonta tietoa, joka voidaan esittää väitelauseiden muodossa. Arkiajattelussa – mukaan lukien tie- teilijöiden omat kuvaukset toiminnastaan – täl- lainen tieto on usein myös arvottavasti latautu- nutta: siinä missä tosina tai järkevinä pidetyt us- komukset eivät edellytä perusteluja niitä kaipaa- vat muiden omaksumat, omasta mielestämme epätodet väitteet.
Kiikerin ja Ylikosken mukaan tieteentutki- mus ei hyväksy tällaista tiedon käyttäjän epä- symmetristä asennetta vaan omaksuu sen si- jaan katselijan näkökulman. Tieteentutkija tosin sanoen pidättäytyy ottamasta kantaa väittämi- en totuudellisuuteen ja vaatii selitystä yhtä lail- la tosille ja järkeville kuin epätosille ja järjettö- millekin uskomuksille.
Selkeästi tieteentutkimuksesta
Juha Tuunainen
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
75
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Rajauksia
Edellä kuvattu symmetrinen selittäminen on toki vain yksi mutta kiistämättä keskeinen tie- teentutkimuksen teema. Kiikerin ja Ylikosken kirjassa se tulee toistuvasti esiin esimerkiksi tie- teellisiä kiistoja, tieteellisen tiedon sosiologiaa sekä realismia ja relativismia koskevissa luvuis- sa. Muita kirjan kattamia tieteentutkimuksen lohkoja ovat kokeiden tekeminen ja tulkinta, tieteenfilosofian historiallinen muutos, tieteen normit ja palkkiojärjestelmä, tieteellinen keksi- minen sekä tieteen popularisointi ja sen julki- nen ymmärrys. Kustakin näistä alueesta anne- taan tiivis, helposti ymmärrettävä ja olennaisiin kysymyksiin keskittyvä kuvaus.
Kirjasta ulos puolestaan rajautuvat sellaiset tärkeät ja ajankohtaiset teemat kuten tieteen yh- teys talouteen ja politiikkaan, tutkimustulos- ten yhteiskunnallisen käytön problematiikka tai vaikkapa tieteen, sukupuolen ja vallan kysy- mykset. Tätä ei kuitenkaan välttämättä tule pi- tää kirjan heikkoutena, onhan maassamme äs- kettäin ilmestynyt (tai piakkoin ilmestymässä) useitakin näitä aiheita kattavasti käsitteleviä teoksia (esim. Husu & Rolin 2005; Lemola & Hon- kanen 2004; Miettinen 2002).
Näinkin suppeaan teokseen valikoiduista tapaustutkimuksista voidaan tietysti aina esit- tää erilaisia näkemyksiä, eikä kaikkea tarpeel- lista mitenkään voida mahduttaa yhden kirjan tarjoamaan tilaan. Kirjoittajien valinnat ovat- kin pääosin hyviä ja perusteltuja. Kirjan tieteel- listä keksimistä koskevassa luvussa olisin kui- tenkin nyt esitellyn Steve Woolgarin radiopul- sarien keksimistä koskevan tutkimuksen ohella ottanut huomioon myös Harold Garfinkelin ja muiden (Garfinkel, Lynch & Livingston 1981) ana- lyysin optisen pulsarin löytämisestä.
Siinä missä Woolgar käyttää aineistonaan radioastronomien jälkikäteisiä keksimistä kos- kevia kuvauksia, analysoi Garfinkel yhteistyö- kumppaneineen tieteilijöiden ääninauhoitettua, reaaliaikaista toimintaa. Garfinkelin ja muiden avulla Kiikeri ja Ylikoski olisivat voineet tuo- da esiin sen keksimiseen liittyvän tärkeän nä- kökohdan, että keksimisessä on löydösten jälki- käteisen tunnistamisen ja ominaisuuksien mää- rittämisen lisäksi kyse myös keksinnön tehnei- den tieteilijöiden sosiaalisista ja materiaalisista työkäytännöistä. Toisin sanoen arkisten työkäy- täntöjen kautta tieteilijät tulevat muotoilleeksi sellaisia kriteerejä, joiden avulla myös muut tie- deyhteisön jäsenet sekä saavat tietää että pys- tyvät mahdollisesti havaitsemaan ja verifioi-
maan löydetyn ilmiön. Näin tieteellistä keksi- mistä koskeva luku olisi saatu kytketyksi aiem- min esillä olleeseen etnografisen laboratoriotut- kimuksen traditioon ja tieteellisten kiistojen tut- kimukseen.
Filosofisesti selkeyttävää analyysia
Hajanaisena tutkimusalueena tieteentutki- mus ammentaa monista eri lähteistä ja kytkey- tyy useisiin niin sanottuihin emätieteisiin. Näi- tä ovat esimerkiksi filosofia, sosiologia, psyko- logia ja historia. Eräs Kiikerin ja Ylikosken kir- jalleen asettama keskeinen tavoite onkin ollut luoda siltoja tiedettä tutkivien erilaisten lähes- tymistapojen välille. Erityisen keskeiselle sijalle tässä pyrkimyksessä nousee tieteensosiologisen keskustelun filosofinen selkeyttäminen. Tässä tehtävässä kirjoittajat onnistuvat mainiosti.
Analysoimalla esimerkiksi tiedon sosiologi- an vahvaa ohjelmaa tai etnografisia laborato- riotutkimuksia Kiikeri ja Ylikoski purkavat me- nestyksellisesti näihin traditioihin liittyviä mut- ta filosofiaa paremmin tuntemattomalle lukijal- le hieman epäselviksi jääviä epistemologisia ja ontologisia näkökohtia. Monelle tieteentutkijal- le ja opiskelijalle on myös varmasti helpottavaa huomata kirjoittajien toteavan, ettei empiiristä tutkimusta tekevän sosiologin tai historioitsijan tarvitse ottaa ”filosofisesti oikeaoppista” kantaa esimerkiksi sellaiseen ikuisuuskysymykseen kuin realismin ja relativismin välinen kiista.
Erinomainen oppikirja
Oppikirjalle asettuvana haasteena voidaan pi- tää sitä, että kirja pystyy tarjoamaan lukijalle helposti lähestyttävän yleiskatsauksen kysees- sä olevan tutkimusalueen eri lohkoihin, lähes- tymistapoihin ja keskusteluihin. Tässä tehtä- vässä Kiikeri ja Ylikoski onnistuvat varsin hy- vin ottaen huomioon sen, että tieteentutkimuk- sen tapauksessa kyse on erittäin hajanaisesta ja eripuraisesta kentästä, joka kehittyy paljol- ti empiiristen tapaustutkimusten kautta. Tiede tutkimuskohteena onkin asiantunteva ja katta- va teos, joka esittelee tieteentukimuksen ydin- aineksen helppotajuisessa muodossa. Teokseen valitut teoreettiset teemat ovat tärkeitä ja niitä käsitellään tavalla, joka näyttäisi takaavan sen, ettei kirja vanhene kovinkaan nopeasti.
Kirja kytkee menestyksellisesti joskus irralli- silta tuntuvat tieteentutkimuksen kysymyksen-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
76
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
asettelut laajempiin filosofisiin teemoihin. Näin se erinomaisella tavalla täydentää muuta alan oppikirjatarjontaa, johon kuuluu muun muas- sa alan keskeisten artikkelien kokoelma (Biagio- li 1999) ja konstruktivistiseen tieteen- ja tekno- logiantutkimukseen keskittyvä oppikirja (Sis- mondo 2004) edellä mainittujen suomalaisten teosten lisäksi. Kiikerin ja Ylikosken teoksensa loppuun kokoama luettelo eri aiheisiin liittyvis- tä keskeisistä teksteistä on lisäksi hyödyllinen apuväline niille, jotka haluavat perehtyä johon- kin teemaan syvällisemmin kuin mihin kirjassa on voitu mennä.
Oppikirjamuodosta seuraa kuitenkin se, että kirjoittajien oma tieteenfilosofinen näkemyk- sensä ei tule kirjassa kovinkaan hyvin näkyviin, ellei sellaisena pidetä heidän kykyään selven- tää tieteentutkimukseen liittyviä tietoteoreetti- sia ja ontologisia näkökohtia tai läpi kirjan käy- vää sovittelevaa asennetta alan erimielisyyksiin nähden.
Kirjan ajankohtaisuutta olisi voinut lisätä sil- lä, että kirjoittajat olisivat esittäneet selkeäm- min sen, mikä tieteentutkimuksen keskeisin anti tähän mennessä on ollut ja mitkä sen tär- keimmät tulevaisuuden haasteet ovat. Tällai- sen kokeneemmallekin tutkijalle kiinnostavan ja hyödyllisen jakson olisi voinut helposti liit-
tää kirjan viimeiseksi luvuksi ilman, että se olisi haitannut teoksen oppikirjakäyttöä tai vaaran- tanut sen pitkäikäisyyttä.
KIRJALLISUUS
Biagioli, Mario (toim.) (1999): The Science Studies Reader.
New York: Routledge.
Garfinkel, Harold, Michael Lynch & Eric Livings- ton (1981): ”The Work of a Discovering Science Construed with Materials From the Optically Discovered Pulsar”. Philosophy of the Social Sciences 11(2):131-58.
Husu, Liisa & Kristina Rolin (toim.) (2005): Tiede, tieto ja sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus.
Lemola, Tarmo & Petri Honkanen (toim.) (2004): In- novaatiopolitiikka – Kenen hyväksi, keiden ehdoilla?
Helsinki: Gaudeamus.
Miettinen, Reijo (2002): National Innovation System:
Scientific Concept or Political Rhetoric. Helsinki:
Edita.
Sismondo, Sergio (2004): An Introduction to Science and Technology Studies. Oxford: Blackwell Publishing.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja tieteen- ja tekno- logiantutkija Helsingin yliopiston Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksikössä.
Seppo Miettinen: Logiikka – perusteet. Gaude- amus, Helsinki 2003. 249 sivua, ovh. 25 € Erilaiset logiikan perusoppikirjat palvelevat eri- laisia kohderyhmiä. Osa on suunnattu ensi si- jassa matematiikan tai tietojenkäsittelyn opiske- lijoille (esimerkiksi Salminen – Väänänen: Johda- tus logiikkaan), osa taas erityisesti filosofian opis- kelijoille (esimerkiksi Rantala – Virtanen: Logiik- kaa – teoriaa ja sovelluksia). Käännöskirjallisuu- den puolelta löytyy myös kielitieteilijälle suun- nattu teos (Allwood – Anderson – Dahl: Logik för Lingvister (suom. Logiikka ja kieli)).
Seppo Miettisen uusin logiikan oppikirja Lo- giikka – perusteet pyrkii huomioimaan kaikkien sellaisten oppiaineiden tarpeet, joissa logiikkaa opetetaan. Miettiseltä on aikaisemmin (1970-lu- vulla) ilmestynyt kaksiosainen Logiikan perus-
teet, jonka ensimmäiseen osaan sisältyvät ne pe- rustiedot, jotka nykyään muodostavat logiikan alkeiskurssin keskeisen sisällön. Perustietojen lisäksi jo kyseisen teoksen ensimmäinen osa si- sältää ainesta, joka ylittää tavanomaisen perus- kurssin tason. Logiikan perusteet -teoksen rinnal- le ilmestyi sittemmin pieni oppikirja Logiikan peruskurssi, joka on tarkoitettu yliopistolliseksi oppikirjaksi kahden opintoviikon kurssia var- ten. Logiikka – perusteet on sisällöltään ja sivu- määrältään laajempi kuin Logiikan peruskurssi, mutta kuitenkin suppeampi ja helpompi kuin Logiikan perusteet -kirjan ensimmäinen osa.
*
Miettisen uuden kirjan johdantoluku sisältää tärkeiden alkuselvitysten (kuten formaalikie- len rakenne, objekti- ja metakielen ero) lisäksi
