T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
74
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
Evolution and Human Behavior. 26: 171-185.
Fehr, E. & Gächter, S. (2002): Altruistic punishment in humans.Nature. 415: 137-140.
Frank, R., Gilovich, T. & Reagan, D. (1993): Does study- ing economics inhibit cooperation? Journal of Eco- nomic Perspectives. 7 (2): 159-171.
Gray, R., Heaney, M. & Fairhall, S. (2003): Evolution- ary Psychology and the challenge of adaptive explanation. Teoksessa: Sterelny, K. & Fitness, J.
toim.From Mating to Mentality: Evaluating Evolu- tionary Psychology. Psychology Press. New York.
s. 247-268.
Gurven, M. (2000): It’s a wonderful life: signaling gen- erosity among ache of Paraguay. Evolution and Human Behavoir. 21: 263-282.
Kanazawa, Satoshi (2000): Scientific discoveries as cultural displays: A further test of Miller’s court- ship model. Evolution and Human Behavior. 21:
317-321.
Kauko, Virpi (2002): Kadonneen turkin arvoitus. Tiet- eessä tapahtuu 7/2002.
Kelly, S. & Dunbar, R. (2001): Who dares, wins; heroism versus altruism in women’s mate choice. Human Nature. 12: 89-105.
Kingdon, J. (2003): Lowly Origin. Princeton University Press. Princeton.
Krebs, D. (2000): The evolution of moral dispositions in the human species. Annals of the New York Academy of Sciences. Vol 907: 132-148.
Miller, Geoffrey (2000): The Mating Mind. Doubleday.
New York.
Nuorteva, Pekka (2002): Miten ihmisen kadonnut turk- ki vaihtui vaatteisiin? Tieteessä tapahtuu 8/2002.
Pashos, A. (2004): Do all women prefer high-status men? New results on sex and educational differ- ences in mating preferences. Paper presented in Human Behavior and Evolution Society seminar.
Berliini 2004. 21.-25.7. (www.hbes.com)
Sahlins, Marshall (1972): Stone Age Economics. Aldine- Atherton. Chigaco.
Sarmaja, Heikki (2001): Ystävävalinnan merkitys al- truismin evoluutiossa. Esitelmä Darwin-seuran seminaarissa Helsingissä 9.11.2001. (www.dar- win-seura.fi )
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä.Yhteiskuntapolitiikka 2/2002.
Shuster, S. M. & Wade, M. (2003) : Mating Systems and Strategies. Princeton University Press. Princeton.
Smith, E. A. & Bliege Bird, R. L. (2000): Turtle hunt- ing and tombstone opening: public generosity as costly signaling. Evolution and Human Behavior.
21: 245-261.
Sosis, R. (2000): Costly signaling and torch fi shing on Ifaluk atoll. Evolution and Human Behavior. 21:
223-224.
Symons, Donald (1979): The Evolution of Human Sexual- ity. Oxford University Press. New York.
Tammisalo, Osmo (2002): Riisuivatko täit ihmisen turkistaan?Tieteessä tapahtuu 4/2002.
Trivers, Robert (2002): Natural Selection and Social Theo- ry. Oxford University Press. New York.
Zahavi, A. & Zahavi, A. (1997): The Handicap Principle.
Oxford.
Kirjoittaja on elintarviketieteiden maisteri, vapaa toimittaja ja tietokirjailija.
Valto Peiponen: Linnun silmin. Lintujen näkö- aisti, ulkonäkö ja sukupuolivalinta. Yliopisto- paino 2000. Sid. 250 s.
Valto Peiponen: Kehrää jälintu ja muita hor- rostavia lintuja. Omakustanne 2004. Sid. 184 s.
Eläintieteen dosentti Valto Peiponen on erikois- tunut kahteen lintutieteelliseen aiheeseen, jotka ovat Suomessa niukasti tutkittuja: lintujen nä- köaistiin ja horrokseen. Peiponen on tutkinut näitä teemoja jo 1950-luvulta asti, perehtynyt alan ulkomaiseen tutkimukseen sekä luennoi- nut erikoisaloistaan useille Helsingin yliopiston kasvattamille ornitologipolville.
Peiponen on tehnyt suuren palveluksen suo- malaiselle lintutieteelle julkaisemalla elämän- työnsä tuloksena kertyneen tietämyksen. On arvokasta, että suomeksikin julkaistaan linnuis-
ta muitakin kuin määritysoppaita. Vielä 1900- luvun alkupuolella kustantajilla oli varaa jul- kaista suhteellisesti enemmän lintujen elämää yleistajuisesti kuvaavia kirjoja kuin nykyisin.
Toki luontokuvakirjoja ilmestyy tuhka tiheään, mutta niiden tietosisältö jää yleensä vaatimat- tomaksi.
Vuonna 2000 ilmestynyt Linnun silmin vas- taa moniin maallikonkin mieleen nouseviin ky- symyksiin. Miksi linnut ovat niin värikkäitä, ja miten höyhenpuvun värit kehittyvät? Millaisia erikoispiirteitä linnun silmässä on, ja missä yh- teydessä ne ovat lintujen omaan ulkonäköön ja elinympäristöön?
Tuoreen, vuonna 2004 omakustanteena il- mestyneenKehrääjälintu ja muita horrostavia lin- tuja -kirjan teemana on puolestaan paitsi keh- rääjän horrostamisen ja siihen liittyvän tutki- muksen perinpohjainen esittely, myös muiden
Lintujen värikäs maailma
Pertti Koskimies
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
75
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
horrostavien linturyhmien erikoisista elinta- voista ja niihin liittyvistä sopeutumista kerto- minen.
Mikä tekee linnun?
Yhtenä syynä lintujen suosioon luonnontark- kailijoiden keskuudessa pidetään sitä, että ne aistivat ympäristönsä samalla lailla kuin ihmi- nenkin, mutta onko linnun maailma todella sa- man näköinen kuin ihmisen?
Kun maallikkoa pyytää luonnehtimaan lin- tua, hän mainitsee ensimmäisinä lentotaidon, laulun ja värikkään ulkonäön. Kuitenkin val- tava määrä hyönteisiä ja lähes neljäsosa nisäk- käistäkin (lepakot) osaavat lentää. Monet muut- kin eläimet ääntelevät monipuolisesti ja ovat värikkäitä. Linnun määrittelee linnuksi kuiten- kin yksiselitteisesti höyhen: kaikilla linnuilla on höyheniä, mutta millään muulla eläimellä nii- tä ei ole. Höyhenet ovat lintujen kantamuoto- jen, dinosaurusten, suomuista vähitellen kehit- tyneitä, lentämisen vuoksi keveitä mutta kestä- viä rakenteita.
Onkin perusteltua, että Linnun silmin -kir- jan ensimmäisessä luvussa Peiponen tarkaste- lee perinpohjaisesti höyhenten rakennetta, väri- aineita jopa biokemiallisten kaavojen tarkkuu- della sekä värien merkitystä linnun lämpötalo- udessa, suojautumisessa ja yksilöiden välisessä viestinnässä.
Toisessa luvussa käyvät yksityiskohtaises- ti ilmi silmän yleis- sekä verkkokalvon raken- ne, tappisolujen öljypisaroiden merkitys sekä spektrivärien ja ultraviolettivalon näkeminen.
Luvusta käy ilmi myös ihmissilmälle näkymät- tömän ultraviolettivalon merkitys linnuille la- jien välisessä ja lajinsisäisessä kommunikaati- ossa, ravinnon etsinnässä ja suunnistamisessa.
UV-valoa heijastavat höyhenet näyttävät lin- nun silmin erilaisilta kuin ihmissilmin. Lintujen värinäön primäärisiä värejä ovatkin punainen, vihreä, sininen ja ultravioletti.
Kolmannen luvun aiheita ovat höyhenpu- vun värien ja muiden ornamenttien evoluu- tio, lajien välinen ja lajinsisäinen informaatio ja viestintä sekä sukupuolivalintaan liittyvät ky- symykset. Värikkäällä höyhenpuvulla, töyh- döillä, röyhelöillä ja muilla ornamenteilla on il- miselvästi ollut huomattava merkitys lintujen kehityksessä, koska vastaavaa koreutta ei juuri löydy kuin trooppisten perhosten ja koralliriut- tojen kalojen joukoista.
Peiposen johtopäätös on, että päivälinnuilla
on hyvä väriaisti, jonka avulla ne saavat tarkkaa tietoa elinympäristönsä yksityiskohdista var- sinkin lähietäisyydellä. Toinen tärkeä aisti eten- kin pitemmillä etäisyyksillä on kuulo. Vaikka värien erottelukyky näyttäisi olevan huonompi kuin ihmisellä, linnulla on kyky nähdä UV-valo värinä. Lintujen värikäs höyhenpuku ja selkä- rankaisten tarkin kamerasilmä ovat kehittyneet vuorovaikutuksessa toisiinsa ja lintujen elinym- päristöihin.
Innostuneesti lintujen fysiologiasta
Peiponen kirjoittaa sujuvasti ja innostuneesti jopa fysiologisista ja fysikaalisista näköön liit- tyvistä aiheista, joiden ymmärtäminen vieraal- la kielellä tuottaisi useimmille vaikeuksia. Luki- jasta helpommalta tuntuu haltioitua viimeisen luvun aihepiireihin – lintujen elämään sisältyy todellisia luonnonihmeitä, jotka tässä saavat se- lityksensä. Paikoin englanninkielisten ammatti- termien tarpeeton käyttö tai jopa yhdistäminen suomenkieliseen sanaan (”mahtailudisplay”) särähtävät kielikorvassani.
Tekstissä vilisee numeroita ja latinankieli- siä laji- ja ruumiinosien nimityksiä, jotka saat- tavat karkottaa monia kirjan parista. Aiheesta todella kiinnostunut saa vastapainoksi tarkim- man ja tuoreimman mahdollisen tietopaketin ja näkökulmia lintujen rakenteen ja elämäntapo- jen välisestä suhteesta ja kehittymisestä kym- menien vuosimiljoonien saatossa. Paikoin kir- ja tyytyy luettelemaan alkuperäistutkimusten tuloksia vetämättä kutakin aihepiiriä riittäväs- ti yhteen. Selkeämpi johtopäätösten yhteenve- to kunkin luvun lopussa helpottaisi päätulosten omaksumista. Niin silmän rakenteen kuin lin- tujen ulkonäön kehitystä olisi voinut liittää vie- läkin laajemmin yleisiin evoluution ja elinym- päristönvalinnan perusteisiin.
Lähdeviitteiden ahkera käyttö ja pitkä kir- jallisuusluettelo johtavat kiinnostuneen luki- jan alkuperäistutkimuksiin ja vakuuttavat kir- joittajan perehtyneisyydestä asiaansa. Värikkäi- den valokuvien lisäksi kuvituksena on selven- täviä kaavioita esimerkiksi silmän ja höyhenten rakenteesta.
Kirjan aihepiiri kiinnostanee kuitenkin vali- tettavan pientä joukkoa edes luonnonharrasta- jia, sillä jopa lintuharrastajien huikea enemmis- tö kutistaa uteliaisuutensa vain lajien tunnis- tamiseen ja toisten löytämien harvinaisuuksi- en perässä juoksemiseen, mikä synnyttää uut- ta tietoa lintujen esiintymisestä ja elämäntavois-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
76
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
ta tuskin paljon enempää kuin lintupostimerk- kien keräily, ainakin siihen tuhlattuun aikaan ja luonnonvaroihin verrattuna! Yksi syy lintuhar- rastajien kääpiöitymiseen pelkiksi pinnanlistaa- jiksi lintujen tutkimisen, suojelun ja laaja-alai- sen uteliaisuuden sijaan on luultavasti lintujen elämää yleistajuisesti ja innostavasti kuvaavien kirjojen niukkuus. Peiposen kirja on nykyaika- na harvinaista lintuherkkua!
Ruoka loppuu – horros pelastaa
Kehrääjä on poikkeus noin 250 pesivän lintula- jimme joukossa. Se on ainoa hämärälintumme, jonka saalistus ja muu aktiivinen liikkuminen supistuu kesäöinä reiluun viiteen tuntiin, ke- vät- ja syyskesän hämärissä vain 1–1,5 tuntiin.
Kehrääjä ei pysty levittäytymään Keski-Suo- mea pohjoisemmaksi, koska siellä kesäyöt ovat sille liian valoisia.
Erikoisten elintapojensa ja hyvän suojaväri- tyksensä vuoksi kehrääjä on hankala tutkimus- kohde. Peiponen on perehtynyt kehrääjään pa- remmin kuin kukaan muu suomalainen lintu- tieteilijä. Omien tutkimustensa ja laajan oppi- neisuutensa tulokset hän esittelee omakustan- teena julkaisemassa kirjassaan Kehrääjälintu.
Yhtenä harvoista fysiologiaan erikoistuneis- ta ornitologeistamme Peiposta alkoi kiinnos- taa kehrääjä jo 1960-luvulla, koska sillä saattaisi olla linnuille harvinainen kyky vaipua horrok- seen. Peiponen kuvaa yksityiskohtaisesti, kuin- ka jännittävää ja mielikuvitusta kutkuttavaa oli ennestään tuntemattoman kehrääjän lämpö- talouden tutkiminen. Kirja on kiintoisa luku- kokemus kaikille vanhoja kunnon naturaliste- ja arvostaville ja tieteellisen luonnontutkimuk- sen yksinkertaisista, kaikkien ulottuvilla olevis- ta menetelmistä kiinnostuneille lukijoille.
Kirja lähtee liikkeelle perusasioista eli lintu- jen ruumiinlämmöstä ja sen säätelystä sekä hor- roksen yleispiirteiden esittelystä. Horrokseen vaipuvista kehrääjistä esitellään tarkasti ame- rikkalainen horroskehrääjä (poorwill) ja meikä- läinen, laajalti yli Euroopan levittäytynyt keh- rääjä. Jo 1940-luvun lopulla amerikkalaisen horroskehrääjän oli havaittu viettäneen ainakin kolme talvikuukautta horroksessa, mitä tuolloin pidettiin tieteellisenä sensaationa. Tosin horros- kehrääjän talvehtimisesta näin poikkeavalla ta- valla oli mainintoja 1700-luvulta lähtien.
Kiinnostus kehrääjiin johdatti Peiposen myös muiden horrokseen vaipuvien lintu- jen pariin. Niihin kuuluvat kirskulintujen lah-
kon kiitäjät (meillä tervapääsky) ja kolibrit, af- rikkalainen hiirilintujen eli hiirojen lahko sekä varpuslintujen Afrikkaan ja Etelä-Aasiaan le- vittäytynyt medestäjien heimo. Tietyissä luon- nonoloissa osa näihin neljään lahkoon kuulu- vista lajeista pystyy laskemaan ruumiinlämpö- ään normaalista reilusta 40 Celsius-asteesta alle kymmenen asteen ja virota tästä inaktiivisesta, kuolemiselta näyttävästä vaiheesta automaatti- sesti olosuhteiden salliessa. Vaikka Kehrääjälin- nun lähtökohta onkin horrostamisen ja siihen liittyvän tutkimuksen perinpohjainen esittely, Peiponen kertoo laajalti muistakin horrostavi- en linturyhmien erikoisista elintavoista ja nii- hin liittyvistä sopeutumista.
Horrostaminen on sopeutuma ravinnon ajoittaiseen niukkuuteen. Esimerkiksi kotoiset kehrääjä ja tervapääsky ovat erikoistuneet saa- listamaan lentäviä hyönteisiä, joita ei juuri ole saatavilla kylmällä ja sateisella säällä. Kymme- neen asteeseen ruumiinlämpönsä laskeva hor- roskehrääjä tarvitsee energiaa vain viisi pro- senttia täysin aktiiviseen yksilöön verrattuna.
Kolibrit imevät kukista mettä päivisin ja hor- rostavat öisin vähentääkseen nopean aineen- vaihduntansa kiihdyttämää energiankulutusta.
Hiirilinnut syövät hedelmiä, joissa on niukas- ti kaloreita tyydyttämään ympärivuorokautista energiantarvetta.
Hyvä yhteenveto lintujen horroksesta
Kehrääjälintu tuo suomenkielisten lukijoiden ulottuville hyvän yhteenvedon lintujen hor- roksesta. Tekstissä on ensi kertaa suomeksi pal- jon uutta tietoa meikäläisestä kehrääjästä ja ter- vapääskystä, joita Peiposen lisäksi ovat viime vuosikymmeninä tutkineet muutamat muutkin ornitologimme. Tutkimustulokset on esitetty tarkasti ja lähdeviitteet huolellisesti. Englannin- kieliset termit ovat usein mukana, jolloin vää- rinymmärryksen vaara vähenee. Alkuperäiset mittaukset ja muut numeeriset tiedot on usein koottu taulukoihin, asetelmiin ja diagrammei- hin, mutta paikoin teksti on raskaslukuista hen- gästyttävän täyteen ahdetun eikä aina niin loo- gisesti esitetyn tietomäärän vuoksi.
Kieli on paikoin hieman hiomatonta ja tie- teellisen jäykkää; se olisi kaivannut tiivistämis- tä ja toimittamista. Turhaa toistoa esiintyy aika ajoin, ja epäolennaiset yksityiskohdat katkaise- vat pääasioiden logiikan. Kuten Linnun silmin -kirjaan, olisi tähänkin teokseen ainakin jokai- sesta pääluvusta toivonut tärkeimpien tietojen
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
77
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2005
tiivistelmää, johtopäätösten erottamista yksi- tyiskohdista.
Kirjan liitteenä (Appendix) julkaistu teksti henkilökohtaisista, kirjoittajan mukaan tieteel- lisestä kateudesta syntyneistä nurjamielisyyk- sistä tutkijayhteisöissä ei mitenkään liity lintu- jen elämän esittelyyn, ja sen olisi suonut jäädä julkaisematta tässä yhteydessä.
Rajatun aiheen yhteenvedot ovat entistä tär- keämpiä tiedon pirstoutuessa ja lisääntyessä kiihtyvää vauhtia. Peiposen kirja täyttää paik- kansa lintujen horrostutkimuksen keskeisenä yhteenvetona pitkään. Kirjassa on valokuvia esitellyistä lajeista sekä runsaasti tekstiä valai- sevia, osittain alkuperäisistä tutkimuksista ko- pioituja diagrammeja.
Lukiessani tervapääskyistä muistin kuin ei- lispäivän Peiposen luennot Helsingin yliopis- ton eläintieteen laitoksella 30 vuoden takaa, hänen äänenpainonsa ja paperipinonsa rapi- nan! Peiposen luennot kuuluivat niihin harvoi- hin ornitologian erikoiskursseihin, joita ennen Olli Järvisen professuuria oli laitoksella tarjolla.
Erikoinen ja nuorelle lintuharrastajalle ja biolo- gianopiskelijalle uppo-outo aihe sekä Peiposen persoonallinen kerronta ovat pysyneet muistis-
sa hyvin! On hienoa, että Peiponen on jaksanut koota samoista aihepiireistä tuoreimmatkin tut- kimukset tähän kirjaan.
Ornitologiaa yliopistomaailman ulkopuolella
Lintuja koskevan tietokirjan julkaiseminen omakustanteena Suomessa on harvinainen ja kunnioitettava kulttuuriteko, josta nostan hat- tua entiselle yliopisto-opettajalleni. Toivon kir- jan päätyvän tutkijoiden lisäksi myös luonnon- harrastajien käsiin osoituksena ja innoitukseksi siitä, miten jännittäviä löytöjä harrastajatutkija- kin voisi tehdä lintumaailmassa paneutumalla johonkin lajiin tai kysymykseen.
Suomi on itse asiassa lintutieteen ehdo- ton suurvalta, ja huiman valtaosan ornitologi- sesta ja erityisesti pitkäaikaisesta huippututki- muksesta ovat tehneet yliopistojen ulkopuolel- la työskennelleet ornitologit, kuten Valto Peipo- nenkin.
Kirjoittaja on fi losofi an lisensiaatti ja tutkija Helsin- gin yliopistossa sekä tietokirjailija.
Kurt Fagerstedt, Kerttu Pellinen, Pekka Saran- pää ja Tuuli Timonen: Mikä puu – mistä puus- ta. Yliopistopaino 2004, 184 s., uudistettu 2.
painos
Mikä puu – mistä puusta -opaskirjan kirjoittajat ovat Helsingin yliopiston tutkijoita ja puulajien monipuolisia asiantuntijoita. He ovat suunnan- neet kirjansa laajalle käyttäjäkunnalle ja otta- neet sen kiitettävästi huomioon sekä ulkoasus- sa, kirjoitustyylissä että asiasisällössä.
Kirjan 40 ensimmäistä sivua käsittelee yleis- tä puuanatomiaa. Tämä osuus soveltuukin hy- vin puuvartisten kasvien sisärakenteiden ope- tukseen niin yliopistoissa kuin ammatillisis- sa oppilaitoksissa. Kirjoittajat ovat onnistuneet ihailtavan hyvin anatomisen tekstin kirjoittami- sessa ja muokanneet sen sopivaksi myös aihee- seen aiemmin perehtymättömälle. Tekstin ym-
märrettävyyttä parantaa suomenkielisen käsit- teistön käyttö, mikä poikkeaa myönteisesti ylei- sestä yliopistojen opetustavasta. Solujen raken- neosien tarkka esitystapa saattaa kuitenkin tun- tua lukijasta vaikealta, vaikka tutkijaa se miel- lyttääkin.
Monipuolisuus etuna
Pääosan kirjasta muodostavat yksittäisten puu- lajien kuvaukset. Parhaiten kirja soveltuukin puulajien tunnistuksen apuvälineeksi, aivan te- kijöiden alkuperäisen päätavoitteen mukaisesti.
Aihetta on käsitelty poikkeuksellisen monipuo- lisesti. Lukijoita miellyttänee, että kirjaan on koottu yksiin kansiin sellaistakin puulajitieto- utta, jota aiemmin olisi pitänyt etsiä useista eri lähteistä. Opas sisältää tarkat kuvaukset Suo-
