Affektiivis[-deskriptiivis-onomatopoieettis]ten sanojen asema kielen merkkisysteemissä
Raimo Anttila
Kielitiede on nyt päässyt sadan vuoden aikuisikään, sillä vuosi 1876 oli selvä lähtö- j a käännekohta, joka yleensä tunnetaan esim. August Leskienin äännelakien poikkeuksettomuuden vaatimuksesta. M u t t a t ä h ä n vuoteen m a h - tuu tusina nykyisen kielitieteen muitakin kulmakiviä, p u h u m a t t a k a a n koko kymmenluvusta, j o n k a tuotanto täyttää melkein kaiken sen olennaisen arsenaalin, j o h o n olemme tottuneet. Jos siirrämme satalukua 1876—1976 kymmenisen vuotta taaksepäin, saamme j o p a samannimiset rajat: William Dwight Whitneyn »Language and the study of language» (1867), josta va- littu »Language and its study» ilmestyi j u u r i käännehetkellä (1876), j a Erkki Itkosen »Kieli j a sen tutkimus» (1966), joka p ä ä t t ä ä sataluvun hiu- kan ennenaikaisesti. Näissä sanskritisti j a uralisti vaihtavat viestikapulaa kielitieteen areenalla niin taitavasti, että kotikenttäläiset saavat kadehtien ihailla. M o d e r n i n kielitieteen perustajatriumviraatilta (Scherer, Steinthal, Whitney) riitti huomiota myös kielen psykologiselle puolelle, j o n k a nuor- grammaatikkojen menestys sitten pian tukahdutti tai sysäsi ainakin syrjem- mälle. Tällöin kuten aina näin rajuissa uudisraivauksissa h e r k e m m ä t j a
»perifeerisemmät» rakennelmat saivat väistyä sivuun tai j o p a täyteen unoh- dukseen.
Yhden tällaisen herkän kohdan muodostivat onomatopoieettiset j a m u u t sen tyyppiset sanat. Saralla on kyllä ollut koko joukko tutkijoita, j a ilmiötä on luokiteltu eri puolilta (Urschöpfung, kansanetymologia, attraction paro- nymique, congeneric assimilation, Streckformen, phonaestheme, recurrent partials, iteratives, kontaminaatio, blending, irradiation, Reimwortbildung, j n e . ) . En p u u t u tässä sen tarkemmin historiaan, riittänee kun totean yleisenä
piirteenä olleen sen, että tutkijat ovat usein itsenäisesti j o h t u n e e t tällaisen käsitteen välttämättömyyteen, vaikkei sille sitten olisikaan annettu näkyvää paikkaa.
Affektiivis-deskriptiivispitoisilla sanoilla on ollut tiettyjä vaikeuksia salonki- kelpoisuuden saavuttamisessa, oli sitten kysymys synkroniasta tai diakroniasta.
Kuitenkin on tuttua, että tällaisten sanojen äännesysteemi voi erota muusta kielestä (vrt. Ravila 1952). Diagrammilla voidaan esittää, että ei ole kysymys
»normaaleista» symbolisista aineksista. J a koska on kyse ikoneista, rekonstruk- tiot j o u t u v a t tällä alueella heikolle pohjalle, j a näin siis historiankin puolelta
RAIMO A N T T I L A
on löytynyt syytä deskriptiivisten sanojen käsittelyn karttamiseen. Suomessa voidaan katsoa Eliel Lagercrantzin j a Ahti Rytkösen puolustaneen affekti- pitoisten sanojen tutkimuksen asemaa, vaikkakin huonosti menestyen. Ryt- kösen (1940) yritys on kansainvälistä kärkiluokkaa, j a on sääli, ettei hän ole teoreettisesti sitonut sitä paremmin yllä viittaamaani traditioon, j a ennen m u u t a on sääli, etteivät m u u t alan tutkijat tunne tätä kirjaa. Prof. Lauri Kettusen jäämistöstä U C L A hankki teoksia, j o t k a nähtävästi jäivät yli suomalaisilta, j a niiden joukossa on ainakin yksi helmi, Rytkösen Kettuselle omistama kappale (PH 115 R 898 v. 3): »Professori Lauri Kettuselle ystä- vyydessä t ä m ä n reputetun väitöskirjan tekijä». Rytkönen polemisoi varsinkin Toivosta vastaan j a todistelee, että savolaisukkelit eivät ole h ä n t ä petelleet tekaisemalla olemattomia sanoja, siliä hän ei ole koskaan joutunut todista- maan aivan u u d e n sanan syntyä. K ä y t t ä m ä n i kappaleen arvoa lisäävät Kettusen omat reunahuomautukset, joista viimeinen kirjan lopussa (s. 185) on tärkein: »Rytkönen mainitaan kerran — jos ei ehkä t ä m ä n polven eläessä
— hedelmällisimpien j a uraauurtavimpien tutkijain eturivissä. T ä t ä kirjaa ei m u u t e n ole koskaan ' r e p u t e t t u ' (miltei koko johdatus — teoksen arvok- kain osa — on u u t t a ) , m u t t a mene tiedä eivätkö R., T . j a K. olisi valmiit r e p u t t a m a a n . » Lyhennykset tarkoittanevat Rapolaa, Toivosta j a K a l i m a a . Yleisen kielitieteen kannalta Kettusen arviointi on oikea. En halua tässä myöskään yksityiskohtaisemmin analysoida Rytkösen kirjaa vaan muistutan, että tilaa riittää kielen kaikkien osien tutkimiselle. Affektiivis-deskriptiivis- onomatopoieettisten sanojen ei tarvitse j ä ä d ä kaappien nurkkiin; niitä voi reilusti tuulettaa myös merkityksen osalta. Areenana ei nyt enää saisi olla pelkästään slangia käsittelevät laudaturtyöt yms. Pyrin seuraavassa osoitta- m a a n , että t ä m ä n alueen suomen kielen sanasto kertoo selvästi tärkeitä tosioita kielen rakenteellisesta perusolemuksesta.1
»Itämerensuomen äänellä kuvaaville sanoille on ominaista laaja ensim- mäisen tavun vokaalin vaihtelu: a:e:i:o:u:y:ä:ö [ K e t t u n e n : »niin on»], j o h o n kuitenkin eri sanat eri tavoin ottavat osaa. Niinpä esimerkiksi uskomme, että verbit ramuta, remuta, rimuta, romuta, rumuta, rymytä, rämytä, römytä kuu- luvat kaikki yhteen j a kuvaavat kukin erilaista äänen vivahdusta» (Ryt- könen s. 22). T ä m ä n tyyppinen sanasto on saanut tarkan kartoituksen myös Robert Austerlitzin luentomonisteissa. Ne sisältävät taulukoita, joissa j u u r e t on ryhmitelty alku- j a loppukonsonanttiensa m u k a a n vokaalisarakkeisiin (esim. [ilman päätteitä] pom-jpam-; pop-; pih-fpuh-jpoh-jpöh-; pir-lpur-\pyr-\
por-jpör-jpär-; j n e . ) . O n myös selvästi yhteen kuuluvia sarjoja, joissa konso- nanttikehys vaihtelee, esim. höpöttää, löpöttää, höpsöttää. Rytkönen a n t a a
1 Käytän tässä oikotietä rakentamalla sen aineiston pohjalle, jonka Rytkönen, Luthy (1973), Länsimäki ja Anttila (1974b, 1975a) ovat esittäneet. Puheenvuoroni on myös uusi askel siihen morfologian pohdiskeluun, jota olen viime aikoina pitänyt yllä (Anttila 1974a, 1975b, 1976ab).
lukuisia esimerkkejä vastaavista tapauksista. Kolmas tyyppi on se, jossa sama kanta esiintyy eri johdosten yhteydessä, esim. har-ajikkajujainen Maija- Liisa Länsimäen kurnaaliterminologiasta (1975 s. 273) tai lim-onaati/u/
ppajpsajpska (Anttila 1975a). Kaikki kolme osatyyppiä voivat sekoittua, kuten esim. Länsimäen taulukossa (s. 274): latkujletkujlitkujpletkujfletkuj lutkujplutkuj'klutkujluttana j a hoil-jholi-lhuil-jhuli-jhulj-jhui-jhoi-j-ulj- [ynnä erilai- sia j o h t i m i a ] . Tällainen materiaali on t u t t u a suomen taitajille. Sama jous- tavuus toistuu affektisissa johtimissa, esim. kuukka tai kutonen, jutku tai jutsku
(ks. Anttila 1975a). Toistamatta sen enempää esimerkkejä voidaan todeta Länsimäen luonnehdinnan yleisesti päteväksi: »Kaikissa esimerkkitapauksissa on pysyvä äänteellinen ydin, j o h o n liittyy vapaasti varioivia aineksia. Täl- laisia vaihtelevia aineksia ovat ensinnäkin vokaalit, joissa on runsaastikin m u u n t e l u a (esim. harri ~ horri ~ hurri ~ hyrri — —)» (s. 276). T ä m ä n jälkeen Länsimäki esittää havaintoja konsonanttien esiintymishierarkioista.
Niin kuin Ravilakin mainitsi, vieraat sanat tulkitaan helposti affektipitoisiksi, j a niinpä lainasanat tuovat usein vain pelkkää u u t t a v ä r i ä (ilman m u u t a syytä). Sama pätee omankin kielen ammattijargoneihin yms. Syynä on se, että referentit ovat ulkopuoliselle tuntemattomia, j a siksi »tarkka» tulkinta on m a h d o t o n t a . Tulkinta on tehtävä tunteen, mahdollisuuden j a tilapäisten tuntomerkkien pohjalta. Tuloksena on affektipitoinen väri. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole e p ä m ä ä r ä i n e n runoilu, vaan teoreettisesti täysin validi j a välttämätön merkityksen kulma. Tilanne tulee selvemmäksi, jos tulkitsemme sitä Charles S. Peircen fenomenologisten kategorioiden avulla. Niitä on kolme: ensiys, toisuus j a kolmannuus (firstness, secondness, thirdness; Erstheit, Zvveitheit, Drittheit). Ensiys käsittää kvaliteetin, mahdollisuuden, ominai- suuden (property), toisuus (re)aktion, kokemuksen, todellisuuden j a kol- m a n n u u s ajattelun, suhteen, välttämättömyyden, representaation, mentali- teetin (vrt. Anttila 1974b s. 8; m u t t a p a r h a a n a j o h d a n t o n a kaikkeen t ä h ä n suosittelen Elisabeth Waltherin kirjaa 1974). Yllä mainituilta laina- j a am- mattisanoilta p u u t t u u toisuuskonnektio, ne ovat vain materiaa (VValther s. 51), j a siksi m a h d o l l i n e n tulkinta on luonnollista j a pakollistakin (ensiys). VValther a n t a a kirjansa sivulla 95 merkkitrikotomioiden inkluusio- asteet (hänen kollegansa M a x Bensen laatima kuvio). Jos käymme läpi ensiy- den alle j ä ä v ä t käsitteet, on tilanne seuraava (»alhaalta ylöspäin»):
1. KVALIMERKKI (qualisign, tone) on »alhaisin» merkki tyyppi, joka edus- t a a merkkiä pelkkänä l a a t u n a ;
2. sisäisen objektin (referentin) kannalta se on d e s k r i p t i i v i n e n j a edustaa puhdasta ideaa tai kvaliteettia;
3. ulkoisen objektin kannalta se on a b s t r a k t i i v i n e n — m a h - dollisen merkki (niin kuin esim. väri tai makeus).
4. I K O N I edustaa referenttinsä puhtaasti abstrakteja j a formaaleja piir-
RAIMO A N T T I L A
teitä k u v i n a ( d i a g r a m m e i n a ) ;
5. sisäisen interpretanttinsa (se idea joka syntyy merkin tulkitsijan mie- lessä ; vastaa K a n t i n Urteil-käsitettä) kannalta se on h y p o t e e t t i n e n (metafora, vertaukset, kuvat, oletukset, predikaatiot). Kysymyksessä on sen i m p r e s s i o n kvaliteetti, impression, j o n k a vain merkki voi generoida, ei itse aktuaali vaikutus [sense; Auslegung].
6. Ulkoisen interpretantin kannalta on ensiys tässä s y m p a t e e t t i s t a , e m o t i o n a a l i s t a (merkkiin reagoidaan tunteenomaisesti; esim. taide- teoksen tyydytysesteettinen tulkinta) [meaning; Intention, Äusserung].
7. Merkin suhde ulkoiseen interpretanttiin ensiysasteessa on s u g g e s - t i i v i s t a (muoti, seremonia, sievä paketointi mainonnassa).
8. Finaalisen interpretantin kannalta merkkiä katsotaan sen tarkoituksesta käsin. Ensiysaste on tällöin s a t u r o i v a a , nautintoa tuottavaa [signi- ficance; Sinn, Bedeutung].
9. R E E M A (rhema) merkitsee yksityisten merkkien avointa joukkoa (esim.
[X] on punainen, [X] on [f]:n isä). Remaattiset merkit ovat interpretantti- kentässä a v o i m i a e i v ä t k ä v o i o l l a t o s i a t a i e p ä t o s i a . N ä m ä ovat klassisen logiikan käsitteitä.
10. Merkin suhde ulkoiseen objektiin j a finaaliseen interpretanttiin antaa ilmaisun varmuusasteen. Ensiystasossa se on v a i s t o n v a r m u u t t a .
Luettelointi k a t t a a siis vain ensiyskategorian j a t u n t u u näin äkkipikaa t a v a t t o m a n »abstraktilta» tai pelkältä sanahelinältä. Syy tuntumiseen lienee sittenkin meidän kielimiesten. P u h u m m e kyllä aina kielestä tärkeimpänä merkkisysteeminä, m u t t a semiotiikasta emme paljoa välitä (esim. fonetiikan terminologia on paljon t u t u m p a a kuin yllä oleva). J u u r i t ä h ä n on saatava muutos. Yllä olevan luettelon jokaisessa kymmenessä kohdassa on harven- nettu olennaisinta, j a tulos on yllättävä (mutta tietenkin odotuksen mukainen) : J o k a k o h t a s o p i i t a r k a l l e e n d e s k r i p t i i v i s - a f f e k -
t i i v i s - o n o m a t o p o i e e t t i s e n s a n a s t o n m e r k i t y k s e e n . Tällainen sanasto kuvaa kohdettaan ikonina. V o i m m e ajatella tilannetta takkatuleksi, jolloin vokaalit edustavat liekkejä, konsonantit puuasetelmia, j o t k a nekin aina silloin tällöin m u u t t u v a t . K u v a on häilyvästä asiantilasta (juuri ensiyden perusolemus). Merkkien osatyyppejä on yhdeksän (vrt. Vir.
1/1975 s. 101b— 102a):
1 2 3
1 kvalimerkki
(tone) ikoni reema
2 sinmerkki (token) indeksi disentti
3 legimerkki
(type) symboli argumentti
Rivit ovat merkkitrikotomeja (Beziige), j o t k a esittävät merkin suhdetta (1) itseensä, (2) objektiin (referenttiin) j a (3) interpretanttiin; sarakkeet edustavat merkkitriadeja (Stufen): merkkiä (1) pelkkänä laatuna (quality), (2) individuaalina objektina tai t a p a h t u m a n a (event), merkkiesiintymänä (sin = sinfgularis]) j a (3) sääntönä tai lakina (lex/legi-) (joka kontrolloi sin- merkkien tuottamista), merkki tyyppinä. N u m e r o t 1 viittaavat merkin m a - teriapuoleen, 2 objekteihin j a 3 interpretantteihin [dieetit on tässä uuslatinalais- englantilaisittain annettu disenttinä eikä dikenttinä, dosentin kunniaksi]. Taas- kaan en voi käsitellä koko kuviota. Ykköstriadi (sarake 1) onkin j o mainittu yllä olevassa luettelossa, j a nyt tarvitsemme enää vain ykköstrikotomiasta (rivi 1) 2:n j a 3:n asteen, j o t t a ensiyskenttä tulee kokonaan kuvatuksi.
Affektiivis-deskriptiivis-onomatopoieettisten sanojen tutkijat ovat pakosti joutuneet k ä y t t ä m ä ä n näille sanoille tyypillisiä kanonisia muotoja (esim.
Rytkönen, Austerlitz, Länsimäki j a m i n ä ) . Tällaiset muodot ovat paljon rajallisempia kuin kielen koko leksikko. Näin merkki j o itsessään osoittaa, että se edustaa vain osa-aluetta. Inventaarit kuuluvat legimerkkeihin, j a valinta niistä on semioottinen prosessi. M u t t a näin saatu deskriptiivinen (jne.) kanoninen muoto on alemmalla tasolla oma lakinsa, j o n k a vaatimusten täyttäminen on tunnetusti häilyvää m u t t a ei mielivaltaista. J o ajatus, että savolaisukkelit pystyisivät p e t t ä m ä ä n kaupunkilaisia olemattomilla sanoilla, todistaa säännön olemassaoloa (vaikka se olisi miten ateoreettinen hyvänsä).
O n siis käynyt j o ilmi, että onomatopoieettiset (yms.) sanat sijoittuvat täysin laillisille paikoille, vaikkakin vuotaville seinämille (nimittäin merkki itsenään [ykkösrivi] j a merkki mahdollisuutena [ykkössarake]). J a koska merkit kas- vavat kielen k ä y t ö n puitteissa, on selvää, että tätä tietä saadaan silloin tällöin uusia symbolejakin (esim. kitka fysiikan t e r m i n ä ; Rytkösellä lukuisia muitakin esimerkkejä). Rajoja ei voikaan vetää ehdottoman tarkasti. Tässä yhteydessä u n o h d e t a a n helposti esim. syntaksin ikoniset j a remaattiset perus- piirteet. Kieliopilliset ainekset j a affektipitoiset sanat käyttävätkin usein samoja muotokeinoja (vrt. Anttila 1975b), esim. reduplikaatiota, intonaatiota j a vokaalivaihtelulta ( p u h u m a t t a k a a n itsestään selvistä suffikseista). Suomen runsas sihistä jsähistä /suhista (yms.) -tyyppi sisältää j o ikonisen diagrammin luurangossaan s-h-:n, m u t t a keskellä on kuva (image), mikä viittaa vielä suo- remmin luonnon ääneen. Arabissa vokaalit viittaavat kieliopillisiin kate- gorioihin (vrt. Anttila 1974a s. 332), m u t t a kummassakin tapauksessa mor- fologian diagrammi on periaatteessa sama. Näitä seikkoja ei yleensä tulla ajatelleeksi. T ä h ä n voi verrata myös venäjän monikon ns. perifeerisiä sija- päätteitä, joissa vokaalien erottavat piirteet korreloivat suoraan nomini- luokkien avonaisuuden j a sulkeutuneisuuden kanssa (Andersen 1976):
RAIMO A N T T I L A
TÄYSIN A V O I N S U L K E U T U N E I N
subst. adj.pron. pers.pron. anaf.pron. adj. 2 3,4 ax
a m am,i
ix im im,i
as a m am,i
ix im im,i
ex/ix em/im em,i / im,i
ux u m um,a
ox om om,a Sen sijaan että käsittelemäni sanaston alue olisi jonkinlainen äpärä, se ilmentää varsin p u h t a a n a morfologian perusrakennetta, diagrammatisaation periaatetta. Muoto-opin tehtävänä on rakentaa diagrammeja merkitysken- tästä (vrt. Vir. 4/1974 s. 337). Suomen deskriptiivis-affektiivis-onomatopoieet- tiset sanat osoittavat t ä m ä n mitä kirkkaimmin, sillä näissä konventionaali osuus on minimissään. Niiden todistusvoimaa ei suinkaan vähennä äänne- h a h m o n häilyvyys; päinvastoin muodon joustavuus heijastaa suoraan mer- kityksen »epämääräisyyttä». Eikä näiden sanojen todistusarvo rajoitu pel- kästään diagrammatisaation selventämiseen. »Varioivat ainekset» osoittavat pakonomaisesti myös sen, että morfologian toinen peruselementti on perhe- yhtäläisyyden käsite, j o t a esitin ensi kerran allomorfien määritelmään Virit- täjän sivuilla (4/1974 s. 336—337). Puheena oleva sanastoaines vaatii sel- västi selityksekseen yhtäläisyyksien j a erojen verkon. Vain näin voidaan kielellinen aines selittää, eikä siis reifioitujen syvämuotojen avulla (ks. Anttila
1976a). Siksi diagrammin tuottamiseen käytetään vain niitä loimia j a kutimia, jotka ovat tarpeen. Näin esim. nimeen Kai lisätään suffiksi, jotta saadaan affek- tiivinen Kaitsu, auskultantti typistetään muotoon ausku (jossa nyt on »oikea»
-sku), kautsu on valmis sellaisenaan (ammattiterminä sen affektipitoisuus on tosin hyvin rajallista), m u t t a normaalisti j o u d u t a a n sekä typistämään että lisäämään: punaviini—>punkku (ks. Anttila 1975a). "Tämä osoittaa, että puheen tuoton tavoitteena on selvä diagrammi eikä lähtökohtana voi siis olla mikään syvämuoto, josta todellisuudessa esiintyvät pintavariantit j o h d e t a a n (niin kuin esim. keskiajan kieliopin periaatteet vaativat) (ks. Anttila 1976b § 5.3).
T a r k e m p i kartoitus tällä alalla on vielä suorittamatta. O n k o esim. niin, että suomen »sisäinen flektio» (kilistä/kalista/kolista yms.) pyrkii painottu- m a a n deskriptiivisten j a onomatopoieettisten sanojen kenttään, kun taas suffiksit kasaantuisivat affektipuolelle (limu/limukka/limppa\ri\/limpsa/limpska)?
Riittänee kun olen yrittänyt tässä esittää tällaisen sanaston semioottiset perusteet. M u t t a alueen morfologinenkin anti on huomattava, niin kuin olen lähteissä mainituissa töissäni yrittänyt osoittaa. Deskriptiivistä (yms.) sanastoa pidetään myös uralilaisten kielten erityisenä rikkautena, j a sen tarkempi ana- lyysi olisi morfologian teorialle antoisaa. M u t t a j o tällainen lyhyt vihjauskin n ä y t t ä ä lisäävän suomen morfologiaan u u t t a t e o r e e t t i s t a väriä.
L Ä H T E I T Ä
A N D E R S E N , H E N N I N G 1976: T o w a r d s a typology of c h a n g e : analogy. Proceedings of the Second International Conference on Historical Linguistics, ed.
by W m . M . Christie. N o r t h - H o l l a n d , A m s t e r d a m .
A N T T I L A , R A I M O 1974a: Allomorfien semiotiikkaa. — Vir. 4/1974 s. 331—338.
1974b: Formalization as degeneration in historical linguistics. — His- torical Linguistics. Proceedings of t h e First I n t e r n a t i o n a l Conference on Historical Linguistics 1, ed. b y J o h n Anderson a n d Charles J o n e s , s. 1—32. N o r t h - H o l l a n d , A m s t e r d a m .
1975a: Finnish affective vocabulary: an(other) invitation. — Ural-Altaische J a h r b i i c h e r 47 s. 10—19.
1975b: Exception as regularity in phonology. — Phonologica 1972.
Proceedings of t h e Second International Phonology Meeting, ed. b y W . U . Dressler, F . V . M a r e s et alii, s. 91—99. Fink, M u n c h e n . 1976a: T h e metamorphosis of allomorphs. T h e Second L A C U S F o r u m 1975, e d . by P. Reich. H o r n b e a m Press, Columbia, S. C.
1976b: Analogy. M o u t o n , T h e H a g u e .
L U T H Y , M E L V I N J . 1973: Phonological a n d lexical aspects of Colloquial Finnish.
I n d i a n a Univ. Pubi. Uralic a n d Altaic Series 119.
LÄNSIMÄKI, M A I J A - L I I S A 1975: K u r n a a l i on kummallista. — V i r . 3/1975 s. 267—278.
R A V I L A , PAAVO 1952: Onomatopoieettisten j a deskriptiivisten sanojen asema kielen äännesysteemissä. — Vir. 4/1952 s. 262—274.
R Y T K Ö N E N , A H T I 1940: Kielentutkimuksen t y ö m a a l t a I I I : E r ä i d e n itämerensuomen te-sanojen historiaa. Jyväskylä.
YVALTHER, ELISABETH 1974: Allgemeine Zeichenlehre. Einfuhrung in die G r u n d - lagen der Semiotik. Deutsche Verlags-Anstalt, Stuttgart.
Die Rolle des Lautmalereiwortschatzes (u. dgl.) im Zeichensystem der Sprache
Raimo Anttila
Der Erfolg der j u n g g r a m m a t i s c h e n R i c h t u n g (seit 1876) v e r d r ä n g t e viele feinere Aspekte der Sprache, d a r u n t e r das berechtigte S t u d i u m des gefühls- mässigen (u. dgl.) Wortschatzes, trotz einer R e i h e von wichtigen Einzelunter- suchungen (über Lautmalerei, R e i m - wortbildungen, P h o n ä s t h e m e usw.). Die- ses Gebiet h a t sowohl der Synchronie als a u c h der Diachronie Schwierigkeiten bereitet, u n d die finnischen Vorkämpfer des Begriffs h a b e n wenig Glück gehabt, wie z.B. Eliel L a g e r c r a n t z u n d Ahti R y t k ö n e n (1940). D e n n o c h zeigt gerade dieser Wortschatz wichtige G r u n d z ü g e der Morphologie. R y t k ö n e n u n d R o b e r t Austerlitz, wie a u c h a n d e r e , h a b e n R e i h e n des Typs ramuta / remuta / rimuta / romuta/rumuta/rynivlä/rämytä/römytä analy- siert. D a z u k o m m e n R e i h e n mit wech- selnden K o n s o n a n t e n wie häpöttääjlöpöt- tääjhöpsöttää oder hoil-/holi-/huil-/huli-/hulj-/
hui-/hoi-/-ulj- (samt verschiedenen Suf- fixen). Die Bedeutungen dieser Bildungen verteilen sich ü b e r die Erstheitsecke der Inklusionsstufen von Bense (Walther 1974:95), d e n n hier treten Begriffe wie
" Q u a l i t ä t , deskriptiv, abstraktiv, Ikon, Bilder, sympathetisch, suggestiv, saturie- rend, Offenheit (des R h e m a ) u n d I n - stinkt(sicherheit)" auf, die alle die herkömmlichen G e d a n k e n ü b e r deskrip- tiv-affektiv-onomatopöetischen W o r t - schatz decken. Die Flexibilität dieses Wortschatzes entspricht ganz gut der Erstheitsstufe (Mittelstufe) als Möglich- keit. Der Mittelbezug der Zeichentypen liefert dagegen diesem Wortschatz eine
theoretische Basis für Verständlichma- c h u n g der "Offenheit" kanonischer For- men dieser Wörter. Selektion aus einem I n v e n t a r (als Legizeichen) ist ein grund- sätzlicher semiotischer Prozess. Der Be- reich der deskriptiven (u. dgl.) W ö r t e r u n t e r den Zeichentypen erfasst also so- wohl die Mittelstufe als a u c h den Mittel- bezug, u n d diese W ö r t e r werden konse- q u e n t semiotisch fundiert. Die G r e n z e n sind nicht scharf, d e n n die Zeichen wachsen von Mittel- bis I n t e r p r e t a n t e n - stufe, u n d d a d u r c h b e k o m m t m a n neue Symbole, z.B. kitka 'Friktion'. M a n vergisst a u c h leicht die rhematischen u n d ikonischen Eigenschaften der Syn- tax, u n d oft g e b r a u c h e n die affektbe- Iadenen W ö r t e r dieselben Formmittel wie grammatische Kategorien, z.B. R e - duplikation, I n t o n a t i o n u n d Vokalwech- sel, wie in d e n finnischen R e i h e n des T y p s sihistä/sähistä/suhista vs. die russischen peripheralen Pluralkasus mit Vokalen a/i/e/u/o, in denen die distinktiven Merk- m a l e direkt die Offen- u n d Geschlossen- heit der Nominalklassen widerspiegeln (Andersen). Dieses Gebiet des Voka- bulars zeigt ferner ganz deutlich die G r u n d a u f g a b e der M o r p h o l o g i e : die E r - zeugung der D i a g r a m m e für die Be- deutungsfelder. Ausser der D i a g r a m m a t i - sationsforderung k o m m t noch die Notwendigkeit der Familienähnlichkeits- auffassung in der Morphologie. U n d letztens, das Beweismaterial spricht streng gegen reifizierte Tiefenstrukturen, d e n n ein gutes D i a g r a m m ist das Ziel d e r Erzeugung, nicht der Ausgangspunkt.
0 soile:
Anschrift:
University of California Dept. of Linguistics Los Angeles California 90024
