64 Esittelyjä ja erittelyjä
JYRÄNKI VASTAAN
TASAVALLAN PRESIDENTTI
ANTERO JYRÄNKI: Presidentti.
Tutkimus valtionpäämiehen ase- masta Suomessa v. 1919-1976.
Vammala 1978.
On tuskin aihetta kovin laveasti to- distella Jyrängin presidentti- tutkimuksen kiinnostavuutta muil- lekin kuin juristeille. Näinä kansal- lisen itsetutkistelun ja itsesensuu- ria uhmaavan Kekkos-keskustelun päivinä mielenkiinnottoman kirjan kirjoittaminen tasavallan presiden- tin asemasta ei onnistuisi kuin eh- kä kaikkein toivottomimmin pykä- läviidakkoonsa eksyneille juristeil- le. Ja tähän joukkoon Jyränki ei kuulu; tästä antavat näyttöä jo hä- nen aiemmat tutkimuksensa. Jy- rängille ei tehtäne vääryyttä, jos hänet suomalaisen valtio- oikeustieteen kirjoissa sijoitetaan Paavo Kastarin alullepanemaan, lakikirjasta kohti tosiasiallista val- tioelämää irrottautumaan pyrki- vään suuntaukseen, tarkemmin sa- nottuna sen vasempaan sivustaan.
Kastarilaiseen perinteeseen si- sältyy myös pyrkimys käsitteellis- teoreettisten pohdiskelujen välttä- miseen. Tämä pyrkimys on ym- märrettävissä reaktioksi saksalais- peräisen valtio-oikeudellisen positi- vismin itseriittoisen pitämisen maailmansa eristäytyneelle "juridi- sen logiikan" menetelmälle. Sii- hen liittyy kuitenkin myös omat vaaransa: yhteiskunnan eri osa- alueiden keskinäissuhteiden (teo- reettisen) jäsennyksen puuttuessa tutkimus saattaa latistua pintail- miöiden empiristiseksi rekisteröi- miseksi ja yhteiskunnallisten lain- alaisuuksien vaikutusten sivuutta- minen voi johtaa valtion elinten ja muiden poliittisen järjestelmän subjektien käyttäytymisen volunta- ristisiin tulkintoihin.
Edellä sanottua ei tule ymmär- tää Jyränkiin kohdistuvaksi kritii- kiksi. Jyränki toki näkee esimer- kiksi presidentin käyttäytymisen taustalla muutakin kuin subjektii- visia valtapyrkimyksiä. Jyrängillä- kin on kuitenkin havaittavissa tai- pumus teoreettisten tarkastelujen
minimoimiseen, suoraan asiaan käymiseen. Presidentti-tutkimuk- sen lähtökohtia esittelevä johdan- to-osa onkin varsin suppea ja mo- nia kysymyksiä avoimeksi jättävä.
Jyrängin mukaan tasavallan pre- sidentillä on 1970-luvun suomalai- sessa yhteiskunnassa viisi tärkeää roolia: presidentti on yhtaikaa valtion symboli, valtiollisen vallan käyttäjä, sovittelija, poliittinen päätöksentekijä ja yhteiskunnalli- nen vaikuttaja. Näinkin presiden- tin asemaa on ehkä mahdollista eritellä, joskin voidaan kysyä, mi- ten esimerkiksi valtiollisen vallan käyttäjän ja poliittisen päätöksen- tekijän roolit eroavat toisistaan.
Luettelosta jää kuitenkin kaipaa- maan olennaisinta ja perustavaa, Jyrängillä toisistaan irallisiksi jää- viä "rooleja" yhdistävää presiden- tin asemaa määrittävää tekijää.
Tätä tekijää voi tietysti pitää itses- täänselvyytenä, mutta itsestäänsel- vyyksienkin julkilausuminen on joskus paikallaan. Siis: Suomen ta- savallan presidentti on osa tietyn historiallisesti ja konkreettisesti määrittyneen kapitalistisen yhteis- kunnan valtiokoneistoa. President- ti-instituutiota ei käy tarkastelemi- nen muutoin kuin yhteydessä koko valtiokoneistoon ja sen asemaa määrääviin yleisiin ja erityisin teki- jöihin.
Vaatimus presidentin tarkastele- misesta osana (kapitalistista) val- tiokoneistoa ei tietenkään merkitse sen mahdollisuuden apriorista kiel- tämistä, että myös eri valtion elin- ten välille voi syntyä poliittisesti ja yhteiskunnallisesti merkityksellisiä ristiriitoja, ja että yhteiskunnan luokkaristiriidat voivat tunkeutua myös valtiokoneiston sisälle. Val- tiokoneisto ei ole mikään monoliit- tinen kokonaisuus. Vaikka kieltäi- simmekin valtion elinten käyttävän omaperäistä, niistä itsestään lähte- vää valtaa, on mahdollista, että eri yhteiskuntaluokkien ja muiden so- siaalisten ryhmien vaikutusmah- dollisuudet valtiokoneiston eri osiin vaihtelevat. Nimenomaan näiden vaikutusmahdollisuuksien jelmatoimikunnan valitsemat nor-
maalisti USA-johtoiset panelit kun pitävät sosialismin vas- taisia provokaatioita usein tär- keämpinä kuin matemaattisia pe- rusteita. Neuvostoliiton matemaa- tikkojen edustajat ovatkin IMU:ssa tehneet esityksen valinta- menettelyn demokratisoimiseksi.
Tämä onkin ICM:n tulevaisuuden kohtalonkysymys. Jollei Neuvosto- liiton matemaattisen tutkimuksen saavutuksilla ole mahdollisuutta tulla esiin kongressin ohjelmassa niiden merkittävyyden edellyttä- mällä painolla, niin tuskin perin- teikkään kongressin näivettymistä voidaan estää.
Jukka Mäkinen
vaihtelussa on kenties viimekätinen selitys valtio-orgaanien keskinäis- suhteissa kapitalistisissa maissa joskus havaittaviin kärkeviinkin ristiriitoihin. Todella merkityksel- lisiksi tällaiset ristiriidat kohoavat kuitenkin vasta erityisen vakavissa yhteiskunnallisissa kriisitilanteis- sa. Esimerkistä käyköön vaikkapa Allenden Chile, jossa luokkavoi- mien yhteenoton kiivaus ilmeni niin hallituksen ja parlamentin, hallituksen ja oikeuslaitoksen kuin lopulta myös hallituksen ja armei- jan välisissä suhteissa.
Suomen osalta emme voi puhua tämänkaltaisista yhteiskunnallisis- ta kriisitilanteista ylimpien valtioe- lintemme keskinäissuhteet määrit- televän hallitusmuodon voimassa- oloaikana. Myöskään esimerkiksi presidentin ja eduskunnan keski- näissuhteissa ei ole ilmennyt kärke- viä ristiriitoja. Valtiokoneiston toi- mintaa on hallitusmuodon voimas- saoloaikana leimannut pikemmin- kin verraten suuri homogeenisuus kuin luokkataistelun kiivautta hei- jastava eripuraisuus.
Tämä tosiasia saattaa kyseena- laiseksi erään Jyrängin keskeisen lähtökohdan oikeutuksen. Jyrän- gin mukaan "tutkimuksen johtava- na ajatuksena on eduskunnan ja tasavallan presidentin asema vas- takkaisina valtapooleina". Halli- tusmuotoa valmisteltaessa nimeno- maan tämä näkökanta määräsi paljossa porvarillisten valtiosään- töasiantuntijoiden ja puolueiden kannanmuodostusta, kuten Jyränki vakuuttavasti osoittaakin: "Edus- kunnan valtaa kohtaan tunnettu epäluulo heijasti itse asiassa yhteis- kunnallisen muutoksen pelkoa. Pe- lättiin, että yleisen ja yhtäläisen vaalioikeuden mukaan valitussa eduskunnassa vasemmisto saisi enemmistön — kuten vuonna 1916 oli käynytkin — ja ryhtyisi muutta- maan yhteiskuntaa tavoitteittensa mukaisesti. . . . Tällaista kehitystä vastaan haettiin turvaa valtionpää- miehestä." Poliittisen oikeiston hallitusmuodon säätämisen aikoi- hin tuntema ja luokkasotaa edeltä-
neiden vuosien valtiollisten tapah- tumien perustelema pelko ei ole kuitenkaan realisoitunut: eduskun- taan ei ole syntynyt sellaista enem- mistöä, joka olisi pyrkinyt parla- mentaarista tietä vallankumouk- sellisiin uudistuksiin ja jota vas- taan olisi ollut pakko turvautua ta- savallan presidentin laajoihin val- taoikeuksiin. Jyränki toteaa tutki- muksessaan itsekin niiden tapaus- ten harvinaisuuden, joissa presi- dentin ja eduskunnan enemmistön välisen ristiriidan mahdollisuus oli- si realisoitunut; eduskunta on ollut varsin passiivinen reaktioissaan presidentin itsenäiseen toimival- tuuksiensa käyttöön.
Jyrängin teoksensa johdantolu- vussa esittämä "johtava ajatus" ta- savallan presidentistä ja eduskun- nasta vastakkaisina valtapooleina on ehkä pelastettavissa ymmärtä- mällä se hypoteesiksi, jota varsinai- set tutkimustulokset eivät kuiten- kaan verifioi. Jyränki näyttää kui- tenkin ottavan tämän verifioitu- mattoman hypoteesinsa lähtökoh- dakseen myös tulevaisuuteen suuntautuville valtiosääntöpoliitti- sille kehitelmilleen. Nämä kehitel- mät eivät sinänsä ole uusia: Jyrän- ki on esitellyt ajatuksiaan eri yh- teyksissä jo aiemminkin. Uutta on se, että nyt näiden ajatusten poh- jaksi on esitetty todella mittava tut- kimustyö tasavallan presidentin valtiosääntöisestä ja tosiasiallisesta asemasta nykyisen hallitusmuo- tomme voimassaoloaikana. En lie- ne väärässä, jos tulkitsen Jyrängin pyrkineen toteuttamaan v. 1975 esittämäänsä ohjelmalausetta:
"marxilaista oikeustiedettä on ke- hitettävä niin, että se vastaa kapi- talistisessa yhteiskunnassa käytä- vän luokkataistelun vaatimuksia".
Jyrängin eräänä pyrkimyksenä lie- neekin ollut valtiosääntöpoliittisten tunnusten perusteleminen konk- reettisilla tutkimustuloksilla.
Teoksensa valtiosääntöpoliitti- sessa osassa Jyränki kuitenkin tun- tuu sivuuttavan keskeiset tutki- mustuloksensa — joista yksi kiis- tatta lienee juuri presidentin ja
eduskunnan ristiriitatilanteiden harvinaisuus — ja palaavan halli- tusmuodon säätämisajankohdan asetelmaan: eduskunnan valta vas- taan presidentin valta. Jyrängin mukaan valtiosääntökomiteassa omaksutuissa vasemmiston kan- nanotoissa pidettiin silmällä "sel- laista tulevaisuuden tilannetta, jos- sa eduskunnassa olisi taloudellis- yhteiskunnallisen järjestelmän pe- rusteiden muuttamista kannattava enemmistö ja jossa poliittisesti tie- toinen valitsijoiden enemmistö olisi samalla kannalla". Edelleen hän toteaa, että mm. ehdotukset tasa- vallan presidentin itsenäisen ase- man poistamisesta "olivat myös kannanotto taloudellis-yhteiskun- nallisen järjestelmän rauhanomai- sen muutoksen puolesta".
Tällaisina perustelut eduskun- nan aseman lujittamiselle ja tasa- vallan presidentin itsenäisten val- taoikeuksien poistamiselle ovat ko- vin abstrakteja tämän päivän po- liittista tilannetta ajatellen ja tuskin riittävät osoittamaan ylimpien val- tioelinten toimivaltasuhteita koske- van valtiosääntöuudistuksen paik- kaa demokraattisten voimien stra- tegiassa. Jyrängin kaavailema hy- poteettinen tulevaisuuden tilanne, jossa "eduskunnassa olisi taloudel- lis-yhteiskunnallisen järjestelmän perusteiden muuttamista kannat- tava enemmistö ja jossa poliittisesti tietoinen valitsijoiden enemmistö olisi samalla kannalla", tuskin tä- män päivän Suomessa kykenee nostamaan valtiosääntöuudistusta todella keskeiseksi poliittiseksi tunnukseksi. Ajankohtaisten po- liittisten tunnusten on perustuttava nykytilanteen ja siihen johtaneiden tekijöiden konkreettiin analyysiin.
Valtiosääntöuudistuksen kriitti- nen vasemmistolainen arvioija on vaarassa joutua helposti leimatuksi eduskunnan valta-aseman vastus- tajaksi tai jopa väkivaltaisen ku- mouksen kannattajaksi. Valtio- sääntöuudistuksesta vasemmiston sisällä käydyt kiistat eivät kuiten- kaan ole ilmentäneet niinkään eri- mielisyyttä tarpeellisuudesta lujit-
66 Esittelyjä ja erittelyjä 3.78 TIEDE JA EDISTYS
taa eduskunnan asemaa kuin näke- myseroja eduskunnan vallan ka- ventumisen syistä sekä keinoista porvarillisen demokratian kehityk- sen suunnan kääntämiseksi ja val- tiosääntöuudistuksen asemasta näiden keinojen joukossa. Vaati- mus eduskunnan johtavasta ase- masta porvarillisessa demokratias- sa on perusteltu: juuri edus- kunta tarjoaa yleensä parhaat mahdollisuudet demokraattisten voimien vaikutukselle ja nimeno- maan eduskuntatyöhön on — mm.
asioiden käsittelyn julkisuuden vuoksi — mahdollista kytkeä myös ulkoparlamentaarinen painostus.
Mutta onko tasavallan presidentin itsenäinen toimivaltuuksiensa käyttö keskeinen selitys eduskun- nan aseman kaventumiselle, ja on- ko näiden toimivaltuuksien poista- minen siten keskeinen keino edus- kunnan aseman lujittamiseksi?
Tarkastelkaamme, miten Jyrän- ki itse selittää presidentin aseman lujittumisen vuodesta 1968 lähtien.
Häneen mukaansa tämä ilmiö näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että hallitusten koostu- muksesta päätellen eduskuntaryh- mien yhteistoimintakyky näyttää tehostuneen. Hän lähteekin etsi- mään syitä toteamalleen ilmiölle valtiokoneiston ulkopuolelta. Kes- keisenä presidentin vallan kasvun selittäjänä hän pitää valtion roolin muuttamista. Lainaan Jyrängin analyysin olennaisen kohdan:
"Valtiota tarvitaan sääntele- mään niitä markkinatalousjärjes- telmän toimintahäiriöitä, jotka ai- heutuvat tosiasiallisen monopoli- ja oligopoliaseman saavuttaneiden kansallisten ja ylikansallisten suuryritysten toiminnasta ja jotka 1970-luvun puolivälissä kärjistyvät kansainväliseksi talouslamaksi.
Häiriöitä aiheuttaa myös pohjoisa- merikkalaisen ja länsieurooppalai- sen pääoman kilpailusta johtuva.
paine Länsi-Euroopan taloudelli- seen yhdentymiseen. Yhdentymis- prosessi, johon osallistuminen Suo- messakin selitetään maan talouse- lämälle välttämättömäksi, aiheut-
taa tuotannon supistuksia, kaataa yrityksiä ja lisää työttömyyttä. Suo- men talousjärjestelmä siirtyy 1960- luvulla uuteen vaiheeseen, jossa tarvitaan aiempaa huomattavasti kiinteämpää yhteistyötä toisaalta teollisuuden, kaupan ja luottolai- tosten ja toisaalta julkisen vallan elinten kesken. Talouselämän häi- riöiden sääntely ei ole enää mah- dollista yksityisen sektorin omin toimin. Valtion on puututtava asi- aan, ja valtionelimistä joutuvat lii- kekannalle, paitsi valtioneuvosto ja varsinainen virkakoneisto, myös tasavallan presidentti, samalla kun paine lisääntyy vallan eneneväksi siirtämiseksi pois eduskunnalta.
Presidenttiä tarvitaan koossapitä- vänä tekijänä, taloudellis- yhteiskunnallisen kriisin selvittäjä- nä siinä, missä eduskunta, puo- lueet, ministeristö ja virkakoneisto osoittavat tähän tehtävään kykene- mättömyytensä."
Tärkeimmiksi tekijöiksi Jyränki siis näkee monopolikapitalismin toimintahäiriöt ja niihin kytkeyty- vät Länsi-Euroopan taloudellisen integraation mukanaan tuomat häiriövaikutukset, jotka ovat voi- mistaneet valtiollisten sääntelyiden tarvetta ja muun ohessa pakotta- neet myös tasavallan presidentin
"liikekannalle". Jyrängin analyysi on pääpiirteissään oikea, mutta se jää kuitenkin eräissä suhteissa liian abstraktiksi. Niin eduskunnan kuin tasavallan presidentinkin ase- massa tapahtuneiden muutosten selittämiseksi analyysia on jatket- tava ja syvennettävä: on eriteltävä suomalaisen monopolipääoman omaksumaa strategiaa arvonlisäys- ongelmiensa ratkaisemiseksi ja tä- män strategian ainakin osittaisen onnistumisen mukanaan tuomia muutoksia poliittisen järjestel- mämme rakenteeseen. Ratkaisevin puute Jyrängin analyysissa on tulo- politiikan keskeisen aseman si- vuuttaminen, tulopoliittisen hallit- semistavan aiheuttamien poliitti- sen järjestelmän rakennemuutos- ten erittelemättä jättäminen.
Jyränki on aiemmin moittinut
eräitä vasemmistolaisia valtiosään- töuudistuksen arvioijia siitä, että nämä eivät ole riittävästi tarkastel- leet tasavallan presidentin osuutta tulopolitiikan toteuttamisessa. Sa- ma moite on nyt kohdistetavissa Jy- ränkiin itseensä. Tulopoliittista hallitsemistapaa analysoimalla oli- sivat saaneet selityksensä esimer- kiksi tasavallan presidentin aiem- paa aktiivisempi rooli hallitusten muodostamisessa ja nimenomaan laajapohjaisten ministeristöjen ai- kaansaamisessa, samoin kuin hä- nen entistä toistuvammat esiinty- misensä "kansallisen edun" tai
"yhteisedun" puolustajana. Sa- moin olisi käynyt ymmärrettäväksi Jyrängillä selittämättä jäävä "pai- ne vallan eneneväksi siirtämiseksi eduskunnalta". Tässä ilmiössä ei ole kysymys vain eikä edes ensisi- jaisesti tasavallan presidentin ase- man lujittumisen kääntöpuolesta.
Olennaista on koko politiikan teke- misen luonteen muuttuminen tulo- politiikan kaudella, painopisteen siirtyminen sopimusten tekemiseen ja lainsäädäntöaktien muuttumi- nen eduskunnan itsenäisestä pää- töksenteosta eduskunnan ulkopuo- lella solmittujen sopimusten ehto- jen täyttämiseksi.
Hahmotellun kaltainen analyysi on välttämätön valtiosääntöuudis- tuksen paikan määrittelemiseksi.
Eduskunnan aseman lujittamisen kannalta ensisijaista ei kuitenkaan ole joidenkin valtiosäännön pykä- lien muuttaminen, vaikka tämän- kaltaisellakin reformilla — esimer- kiksi juuri presidentin itsenäisten valtaoikeuksien supistamisella — on varmasti oma merkityksensä.
Jos on niin, että tasavallan presi- dentin valta-asemaa ylläpitää ja eduskunnan merkitystä kaventaa nykyhetken Suomessa ennen muu- ta tulopoliittinen hallitsemistapa, poliittisen järjestelmämme demok- ratisointipyrkimysten on otettava pääkohteekseen juuri se ja sen ta- kana olevat monopolipääoman ta- loudelliset, uusintamisongelmiensa ratkaisemiseen länsisuuntauksen avulla tähtäävät tavoitteet.
Valtiosääntöuudistuksen merki- tyksen arvioinnissa Jyrängillä esiin- tyvät ongelmat palautuvat nähdäk- seni osaksi myös puutteisiin valtio- sääntönormien aseman ja ylipää- tänsäkin koko valtiomuotoproble- matiikan (teoreettisessa) jäsentä- misessä. Jyrängin mukaan "luki- jalle ei tarvinne korostaa, että val- tiosäännön kirjaimen orgaanikäyt- täytymiselle asettamat rajat eivät normaalioloissakaan ole ylit- tämättömiä ja että kirjoitettu valtiosääntö ei ole ainoa orgaa- nien toimintaan vaikuttava ja sitä rajoittava tekijä". Jy- ränki "otaksuu lukijalle tunnetuk- si" myös seuraavat näkökohdat:
"Oikeasuhtaisen kuvan antaminen presidentti-instituutiosta edellyt- täisi itse asiassa johdannoksi kuvan hahmottelemista koko yhteiskun- nallisesta vallankäytöstä. Tällöin havaittaisiin, että vallitsevasta ta- loudellis-yhteiskunnallisesta järjes- telmästä suoraan johtuu eräitä val- tion orgaanien toiminnalle merki- tyksellisiä seikkoja. Valtion orgaa- nien valta ei välittömästi ulotu tuo- tanto- ja luotonantotoiminnan yk- sityiseen sektoriin. Talousjärjestel- män rakenteella on taipumus ohja- ta valtionorgaanien ratkaisuja jär- jestelmää säilyttävään suuntaan."
Saattaa tietysti olla, että maini- tut, Jyrängin kovin abstraktein ve- doin hahmottelemat seikat ovat lu- kijoille jo ennalta tunnettuja. Silti ei voi välttyä vaikutelmalta, että esitettyä hieman laajemmat teo- reettis-luonteiset esityöt näiden ky- symysten parissa olisivat jäntevöit- täneet tukimusta ja ennen muuta auttaneet oikeasuhtaisten valtio- sääntöpoliittisten johtopäätösten tekemistä tutkimustuloksista. Esi- merkiksi marxilaisessa kirjallisuu- dessa valtiomuodon käsitteestä ja sen eri ainesosista esitettyjen näkö- kohtien kehittely ja soveltaminen olisi saattanut helpottaa valtio- sääntönormien ja tähän liittyen valtiosääntöuudistuksen merkityk- sen paikantamisessa. Myöskään sen seikan tarkempi selvittäminen, minkälaisten välittävien mekanis- mien kautta "vallitsevasta talou-
dellis-yhteiskunnallisesta järjestel- mästä johtuvat valtionorgaanien toiminnalle merkitykselliset sei- kat" vaikuttavat valtiokoneiston ja sen eri osien käyttäytymiseen, ei varmaankaan olisi tuottanut aina- kaan haittaa tasavallan presidentin aseman erittelylle.
Jyrängin tutkimus synnyttää myös eräitä mielenkiintoisia kysy- myksiä oikeustieteen tehtävistä ja asemasta erityisesti valtiota tutki- vien tieteenalojen tehtävänjaossa.
Jyrängin teos on tarkoitettu oikeus- tieteelliseksi tutkimukseksi. Tä- män mukaisesti hän ilmoittaa sen lähtökohtana olevan asianomaiset valtiosääntönormit. Tätä lähtökoh- taa vastaan tuskin on huomautta- mista: jollekin yhteiskuntailmiölle antaa juridisen leiman nimeno- maan sen asema oikeudellisen sääntelyn kohteena. Silti lähtökoh- ta kaipaa tarkennusta. Vastatta- vaksi asettuu eräs oikeustieteen
"iäisyyskysymyksistä": missä mää- rin judirisen tutkimuksen on pitäy- dyttävä lähtökohdassaan, positii- visoikeudellisissa normeissa, ja missä määrin sen on tarkasteltava oikeudellisen sääntelyn prosessia kokonaisuudessaan, yhtäältä pa- lattava normeista taaksepäin nii- den asettamiseen ja sisältöön joh- taneisiin yhteiskunnallisiin tekijöi- hin ja toisaalta edettävä ohi nor- mien niiden realisoitumiseen (tai realisoitumatta jäämiseen) tosi- asiallisissa yhteiskuntasuhteis- sa sekä niiden konkreettiseen realisoitumistapaan vaikutta- neisiin seikkoihin? Valtiosään- töoikeudessa nämä kysymyk- valtiosääntönormeille — kuten Jy- rankikin vuoden 1919 hallitusmuo- tomme osalta huomauttaa — yleensä ominaista monille tulkin- tavaihtoehdoille mahdollisuudet suova väljyys.
Marxilaista käsitystä oiki.tudelli- sesta sääntelystä voinee pääpiirteis- sään luonnehtia seuraavasti. Oi- keusnormit ovat omalaatuisen oi- keudellisen heijastusprosessin tu- loksia ja niiden tehtävänä on vai- kuttaa takaisin heijastuksen koh-
teena olleisiin yhteiskuntasuhtei- siin, joko niitä säilyttävästi tai niitä joissakin suhteissa muuntavasti.
Heijastusprosessin välittömänä subjektina on tietty valtio-orgaani ja sen lopputulokseen vaikuttavat paitsi heijastuksen kohteena olevat yhteiskuntasuhteet myös ne konk- reettiset olosuhteet, joissa prosessi tapahtuu, ennen muuta kulloinen- kin poliittinen tilanne. Oikeudelli- sen sääntelyn prosessi päättyy — luonnollisesti edellyttäen että nor- mit ovat tehokkaita — normien realisoitumiseen yhteiskuntasuh- teiden konkreettisten subjektien käyttäytymisessä, mihin puoles- taan oikeusnormien ohella vaikut- tavat lukuisat muutkin yhteiskun- nalliset tekijät.
Jyränki ei — teoreettisten poh- diskelujen välttämispyrkimyksel- leen uskollisen — anna teoksensa johdantoluvussa yllä esitettyyn oi- keustieteen "iäisyyskysymykseen"
selvää vastausta. Vastaus on luettavissa pikemminkin tutki- muksen toteuttamisen ja tutkimus- tulosten esittämisen tavasta.
Vastaus lienee tulkittavissa seuraavasti: valtiosääntöoi- keuden on tutkittava positiivis- oikeudellisten valtiosääntö- normien ohella myös niiden synty- perustaa sekä niiden realisoimista- paa ja siihen vaikuttaneita tekijöi- tä. Jyränki näet tarkastelee aluksi
"suomalaisen presidialismin histo- riallisia juuria" eli tasavallan presi- dentin valtiosääntöisen aseman määrittävien normien poliittista ja ideologista taustaa, siirtyy tämän jälkeen näiden normien sekä nii- den tulkinnan ja soveltamisen sys- temaattiseen erittelyyn ja esittää lo- puksi teoksensa viimeisessä luvussa käsityksensä tasavallan presidentin tosiasiallisen aseman muotoutumi- seen johtaneista tekijöistä. Toisen- kinlainen rakenne olisi ollut ajatel- tavissa (tekijä oli sitä myös tiettä- västi harkinnut), joskin ehkä käy- tännössä vaikeasti toteutettavissa.
Tarkoitan tosiasiallisen orgaani- käytännön ja siihen vaikuttaneiden, yhteiskunnallisten tekijöiden nivo- mista yhteen sen sijaan, että jäl-
68 Esittelyjä ja erittelyjä 3.78 TIEDE JA EDISTYS
kimmäiset näkökohdat nykyiseen tapaan esitetään kokoavasti ja or- gaanikäytännön tarkastelusta ir- roitettuna. Tämä olisi kuitenkin il- meisesti edellyttänyt omaksutusta presidentin toimivaltuuksien syste- maattisesta käsittelystä luopumista ja siirtymistä kronologiseen jäsen- nykseen. Tärkeintä kuitenkin on, että Jyränki todellakin uskaltautuu murtautumaan positiivisoikeudel- listen normien kehästä, analysoi- maan niin tutkittavanaan olevien valtiosääntönormien muotoutumis- ta kuin niiden realisoitumistakin.
Jyrängin tutkimuksen yhteydessä ajankohtaistuu myös jälleen kerran kysymys tutkijan omien normeja koskevien tulkintasuositusten oi- keutuksesta. Tulkintasuositusten oikeutus, niiden "tieteellisyys", on toisinaan pyritty kieltämään sillä, että ne perustuvat arvoihin ja että tutkimuksen on positivistisen tie- teenfilosofian mukaisesti pitäydyt- tävä todennettavissa olevissa tosia- siaväittämissä; juridisen tutkimuk- sen olisi siksi "voimassa olevan oi- keuden kantaa" selvittäessään ra- joituttava kuvaamaan vallitsevaa orgaanikäytäntöä ja tekemään tä- män pohjalta ennusteita käytän- nön tulevasta suunnasta. Jyränki ei puolla tällaista käsitystä tulkinta- suositusten asemasta, vaikka hän eräissä yhteyksissä katsookin jou- tuvansa laskemaan aseensa yhte- näisen ja vakiintuneen orgaanikäy- tännön edessä.
Jo teoksensa johdantolu- vussa hän kirjoittaa: "Kun valtiosääntönormien tulkinnssa tä- hän asti on pääpainoisesti suosittu presidentin asemaa vahvistavia tul- kintavaihtoehtoja, esitetään tässä.
tutkimuksessa — siellä, missä pe- rustuslain sanonta sen sallii — ja perustellaan myös eduskunnan asemaa vahvistavia tulkintavaih- toehtoja." Tällaisia tulkintasuosi- tuksia hän esittääkin mm. käsitel- lessään seuraavia seikkoja: tasaval- lan presidentin oikeutta erottaa valtioneuvosto tai sen jäsen ilman erottamista edeltävää eduskunnan ilmaisemaa epäluottamusta; käsi-
tystä, jonka mukaan ennenaikais- ten vaalien määrääminen sinänsä syrjäyttäisi eduskunnan valtioneu- vostolle nimenomaisesti ilmaise- man epäluottamuksen' ajankohtaa, jolloin hallitusmuodon edellyttämä eduskunnan hyväksyminen määrä- tyille valtiosopimuksille on hankit- tava; sekä kantaa, jonka mukaan tasavallan presidentti olisi velvolli- nen jättämään tavallisessa lainsää- tämisjärjestyksessä hyväksytyn la- kiehdotuksen vahvistamatta kat- soessaan sen edellyttävän perustus- lainsäätämisjärjestystä ja jonka mukaan eduskunnalla ei puoles- taan olisi oikeutta vaalien jälkeen hyväksyä tällä perusteella vahvista- matta jätettyä lakiehdotusta.
Jyrängin tulkintasuosituksiin nähden omaksumaan kantaan on syytä yhtyä. Edistyksellisten oi- keustieteen harjoittajien eräänä tehtävänä on demokraattisten tul- kintavaihtoehtojen esittäminen ja perusteleminen. On vain muistetta- va, että näiden tulkintavaihtoehto- jen toteutuminen ei ole ainoastaan juridinen vaan myös — ja valtio- sääntöoikeudesta puhuttaessa yleensä ensisijaisestikin — poliitti- nen kysymys. Myös Jyränki näyttää olevan tästä selvillä kirjoittaes- saan, että tiettyjen taustakijöiden
"pysyessä muuttumattomina ei ole perusteltua odottaa ainakaan äkil- lisesti sellaista valtionorgaanien käyttäytymisen muutosta, joka esi- merkiksi heikentäisi ratkaisevasti tasavallan presidentin asemaa eduskunnan ja valtioneuvoston eduksi".
Arvioinnin pitäytyminen edellä käsitellyn kaltaisissa metodisissa, teoreettisissa ja valtiosääntöpoliit- tisissa kysymyksissä ei tee täyttä oi- keutta Jyrängin tutkimukselle.
Tutkimuksen, määrällinen paino- piste näet sijoittuu voimassa ole- vien tasavallan presidentin asemaa koskevien valtiosääntönormien, niiden tulkinnan ja niihin nojatun orgaanikäytännön tarkasteluun. Ja näiltä osin tutkimus on eittämättö- män huolellista ja vakuuttavaa työ- tä: analysoimalla oikeuskirjallisuu-
dessa esitettyjä käsityksiä sekä tosi- asiallista orgaanikäytäntöä — erityisesti suuntaa-antavia "kään- nekohtatapauksia" — Jyränki osoittaa, miten sanonnaltaan väljiä valtiosääntönormeja on järjestel- mällisesti tulkittu tasavallan presi- dentin itsenäistä vallankäyttöä puoltavalla tavalla ja miten niin eduskunta kuin valtioneuvostokin ovat yleensä kokeneet tällaisen val- lankäytön legitiimiksi, ts. jättäneet käyttämättä valtiosäännön sana- muodon puitteissa niille mahdolli- sia reagointikeinoja. Myös "suo- malaisen presidialismin historialli- set juuret" on esitetty onnistunees- ti. Valtiosääntöpoliittisten rinta- malinjojen muotoutuminen suur- lakkovuodesta lähtien, näiden rin- tamalinjojen kiinnittyminen yhteis- kunnan luokkaristiriitoihin, sekä konkreettisiin valtiosääntökannan- ottoihin vaikuttaneet ulkoisten ja sisäisten olosuhteiden muutokset ovat kuvattu selkeästi ja jäsenty- neesti. Aatehistorialliset linjanve- dot vaikuttavat tosin joissakin koh- din turhan huimapäisiltä: esimer- kiksi porvarilliseksi liberaaliksi yleensä luonnehditun K. J.
Ståhlbergin kytkeminen hegeliläi- seen ajatusperinteeseen ei tunnu täysin vakuuttavalta.
Tutkimuksen keskustelulle alt- tein osa on kuitenkin niiden yhteis- kunnallisten taustatekij öiden analyysi, jotka ovat johtaneet presi- dentin itsenäistä asemaa korosta- neeseen tulkintaan ja käytäntöön.
Erityisesti tämä koskee toisen maa- ilmansodan jälkeisen ajanjakson erittelyä. Tulopoliittisen hallitse- mistavan rakenteellisten piirteiden, sivuuttamisen ohella varsinkin Jy- rängin tulkinta nykyisen ulkopo- liittisen linjamme muotoutumises- ta ja vakiintumisesta herättää eräi- tä vastaväitteitä. Niinpä käsitys, jonka mukaan ulkopolitiikka olisi todella oikeistorealismiksi kutsu- tun ajatustavan mukaisesti pystytty kohottamaan poliittisen ja ideolo- gisen taistelun yläpuolella olevaksi alueeksi, tuskin pitää paikkaansa;
ulkopoliittisesta linjasta on käyty ja käydään jatkuvaa kamppailua.
PEKKA KOSONEN — TIMO KOSTE — JUKKA PEKKARI- NEN — JOHAN WILLNER: Key- nesiläisyys ja Suomen talouspoli- tiikka. Tutkijaliiton julkaisusarja 8, Helsinki 1978.
John Maynard Keynes huomaut- ti Yleisessä teoriassaan, että ns.
käytännön miehet, jotka sanois- saan mielellään halveksivat teo- riaa, ovat tosiasiassa jonkun, useimmiten jo ammoin kuolleen, ajattelijan vankeja. Tavoitteiden ja keinojen välisiä suhteita kosket- tavien käsitysten välttämättömyys, jonka olemassaolo ei riipu tiedos- tamisestaan, käy eritoten ilmi py- rittäessä järjestelmällisesti vaikut- tamaan niin monimutkaiseen koh- teeseen kuin kehittynyt kapitalisti- nen talouskin on.
Käsitys valtion kapitalistiseen talouteen puuttumisen keynesiläi- sistä perusteista on tuttu. Samoin on tunnettua se, kuinka nykyinen lama, joka ei ole tuntunut sopivan tuon teoriarakennelman puittei- siin, on johtanut pakoon keynesi- Jäisyydestä ilman, että olisi synty- nyt vaihtoehtoista teoriaa. Tämä kaikkihan on keskeinen osa paljon hoetusta kansantaloustieteen krii- sistä.
Kaavamaisesti esitettynä talous- tieteen ja -politiikan suhde kehitty- neissä kapitalistisissa yhteiskunnis- sa näyttää selvältä. Tosiasiassa on- gelmiston kysymykset ovat vaikeita ja hankalasti tutkittavia. Riittävää analyysia niistä ei olekaan olemas- sa: käsityksemme eivät aina ole vankasti perusteltuja.
Aivan erityisesti tämä koskee suomalaista kehitystä. Alan tutki- mus on ollut viriämässä vasta viime vuosina, nykyisten pulmien pakot- tamana. Tutkijaliiton viime vuo- den syksyllä järjestämä seminaari
"Keynesiläisyys ja Suomen talous- politiikka" kokosi runsaasti sekä liiton jäseniä että muita kiinnostu- neita yhteiskuntatieteilijöitä ja oli eittämätön välitilinpäätös käsi- tystemme kehittymisestä. Alustuk-
set on nyt julkaistu 72-sivuisena kirjasena, jonka sisältö ei ole vuo- dessa vanhentunut.
Seminaarin yhtenä tarkoitukse- na oli "keynesiläisten" ja "marxi- laisten" käsitysten saattaminen sa- malle areenalle. On mielenkiintois- ta havaita, kuinka pitkälle saman- suuntainen käsitys on erilaisista lähtökohdista etenevillä tutkijoilla ainakin silloin, kun on kyse men- neen selittämisestä. Näyttää vallit- sevan yksimielisyys, että keynesiläi- syyden varsin heikko ote talouspo- liitikoistamme johtuu siitä, että maan keskeiset taloudelliset ongel- mat — kasvu, rakennemuutos, kansainväliset suhteet — ovat ol- leet varsin kaukana alkuperäisestä Keynesin teorian suhdanneongel- mistosta. Samaten näytetään ole- van sitä mieltä, että välttämätön vaikkeikaan ehkä riittävä ehto vii- me vuosien työttömyyden helpotta- miselle olisi ollut paluu Keynesiin, kokonaiskysynnän lisääminen.
Jukka Pekkarisen — jota voi- daan pitää johtavana keynesiläisyy- den tutkijana maassamme — ai- heena on keynesiläisyyden kriisi.
Esitelmän, jonka yksi versio on ai- kaisemmin julkaistu tässä lehdes- sä, pääteesit ovat seuraavat. Key- nesiläisyys ei alun perinkään ollut yleinen teoria kapitalistisen talou- den kehityksestä. Siihen sisältyy tä- mänsuuntaisia ituja, mutta ne on jätetty kehittelemättä. Päinvastoin:
teoria on Keynesistä rappeutunut.
Sen nykyinen kriisi on seuraus "ko- konaisuutta tiedostamattomista osittaismanipuloinneista", kapita- listisen talouden sörkkimisestä.
Tämä ei kuitenkaan merkitse, et- teikö perikeynesiläisiä ajatuksia voitaisi edelleen käyttää menes- tyksellisesti työttömyyden lievittä- miseen.
Korostaessaan Keynesin teorian osittaisluonnetta Pekkarinen on halukas lopettamaan puheen key- nesiläisestä taloustieteestä "kiistä- mättä kuitenkaan tie t t y j en konkreettisten kysymyksenasette- lujen merkitystä". Teoreettinen ke- Mikä merkitys Jyrängin ulkopoli-
tiikkaa koskeviin käsityksiin esitet- tävillä vastaväitteillä on esimerkik- si valtiosääntöuudistuksen kannal- ta, jääköön tässä yhteydessä arvioi- matta; tasavallan presidentin ulko- poliittisia valtuuksia koskevaa int- tämistä on tuskin syytä virittää uu- delleen.
Kaarlo Tuori
