lektiot
Väitöksenalkajaisesitelmä Helsingin yliopistossa
3. kesäkuuta 2005
Satuitteko seuraamaan huhtikuussa Helsin- gin Sanomain mielipidesivulla käytyä kes- kustelua siitä, ketä saa kutsua mummoksi tai vaariksi? Eräs lehden lukija oli tyrmis- tynyt siitä, että 60 vuotta täyttäneitä naisia mummotellaan tilanteissa, joissa lapsen- lapsista ei ole tietoakaan. Toinen lukija vas- tasi hänelle Nykysuomen sanakirjaa laina- ten, että mummohan tarkoittaa vanhaa nais- ta. Keskustelu jatkui siitä, miten ovat latau- tuneet nimitykset mummo, mummi, akka, eukko, muija, muori ja ämmä tai ukki, vaa- ri, ukko ja äijä tai mukula, tenava, muksu, kakara ja pentu.
Kirjoittajilla on sanojen sävyistä ja käy- tön sopivuudesta varsin varmoja näkemyk-
Kyselytestit synonymian selvittämisessä
Sanastotietoutta
kielenpuhujilta sähköiseen sanakirjaan
ULLA VANHATALO
siä. Tietyt nimitykset ovat selvästi halven- tavia, sanottiin. Yhtä pontevasti väitettiin vastaan. Erään kirjoittajan mukaan suomen kieli muuttuu neljässäkymmenessä vuodes- sa niin paljon, että ihmisten olisi syytä tar- kistaa sanatietoutta Nykysuomen sanakirjaa tuoreemmista opuksista. Keskustelu meni lopulta siihen, että esimerkiksi mummo- sanan käytön välttäminen nähtiin jopa huo- lestuttavana tarpeena silotella todellisuut- ta ja kieltää ihmisen vanheneminen.
Tämä pieni esimerkki avatkoon väitös- tilaisuuteni. Puhumme synonyymeistä eli suunnilleen samaa tarkoittavista sanoista, niiden pienistä merkityseroista sekä ennen kaikkea siitä, miten näitä eroja voidaan tut- kia ja miksi niitä kannattaa tutkia. Esimerk- kimme mummot ja vaarit tuntuvat ehkä en- sinäkemältä itsestään selviltä tai turhan pie- niltä tutkimuksen aiheilta, mutta asian he-
rättämien tunteiden palo kertoo kuitenkin toista.
TEORIAVS. KÄYTÄNTÖ
Synonymiasta eli sanojen samantapaisista merkityksistä on kielitieteessä paljon teo- rioita, jotka ovat osin keskenäänkin ristirii- taisia. Nämä teoriat ovat kaukana tavallises- ta ihmisestä, eivätkä teorioiden kirjoittajat ole useinkaan paneutuneet siihen kieleen, jota ihmiset arjessaan käyttävät. Samaan ai- kaan erityisesti sanakirjojen toimitustyös- sä, leksikografiassa, on tehty kovasti töitä synonyymien keruun, lajittelun ja esittelyn kanssa. Tietoa on kerätty aikaisemmista sanakirjoista, ja työssä on käytetty paljon myös laajoja sanomalehtitekstikorpuksia.
Jos varsinaiset synonymian teoriat ovatkin suurelle yleisölle tuntemattomia, on sana- kirjoista tullut liki puolijumalia. Ihmisillä on tarve saada tietää, mikä kielessä on oi- kein, mitä sanat ihan oikeasti tarkoittavat, millaisia merkityksiä ja sävyjä ne muka- naan kantavat. Vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen aikana sanakirjoihin kertynyt tieto edustaa kysyjälle usein lähes erehty- mätöntä ilmoitusta.
Otan tästä pari esimerkkiä. Esimerkit eivät liity synonymiaan, mutta kuvaavat tilannetta, jossa sanat elävät yhteiskunnas- sa. Toukokuussa 2005 Helsingin Sanomis- sa keskusteltiin suomettumisesta, siis tästä lähihistorian ilmiöstä, jossa Suomi mukaut- ti politiikaansa Neuvostoliiton vaikutuksen takia. Keskustelu kääntyi suomettumisen merkityksen vähättelyyn tai tunnustami- seen, ja yhdeksi todistusaineistoksi otettiin
— ei enempää eikä vähempää kuin sana- kirja. Sanottiin suunnilleen niin, että suo- mettumista ei ole ollutkaan, koska sitä ei löydy Nykysuomen sanakirjasta. Sana- kirjalle annettiin aikamoinen auktoriteetti- asema. Samoina päivinä saman lehden mielipidesivulla otettiin voimakkaasti kan-
taa toiseenkin sanastokysymykseen. Erään kotimaisen matkatoimiston konkurssin myötä alan liitto vaati, että käsitettä valmis- matka on täsmennettävä. Matkatoimisto- jen, viranomaisten ja asiakkaiden näkökul- missa kun on ollut toistuvia erimielisyyk- siä siitä, mitä valmismatkaan sisältyy ja mitä korvataan, kun jo maksettu valmis- matka jostain syystä peruuntuu. Kirjoituk- sessa vaadittiin, että käsite määritellään kauppa- ja teollisuusministeriön määrää- mässä valmismatka-asiain neuvottelu- toimikunnassa.
Elämme siis ajassa, jossa monet asiat perustuvat sanojen käyttöön. Sanakirjojen sisältämä tieto kohtaa ympäröivän yhteis- kunnan monenlaisia odotuksia ja vaatimuk- sia. Sanakirjasta haetaan vastauksia hyvin- kin erilaisiin kysymyksiin. Mutta mihin sanakirjan sisältämä tieto perustuu? Onko tieto riittävää ja ajantasaista? Jos jokin ilmiö sanakirjasta puuttuu, tarkoittaako tämä, et- tei kyseistä ilmiötä ole olemassa?
KOLLEKTIIVINENTIETO JASENKERÄÄMINENTESTEILLÄ
Väitöskirjassani osoitan, että meillä on ole- massa sanojen — näin myös synonyymien
— merkityksistä runsaasti yhteistä tietoa, jota sanakirjoista ei löydy mutta jota voi- daan tavoittaa kyselytesteillä. Kyselytestillä tässä tutkimuksessa tarkoitetaan sitä, että tavallisille ihmisille annetaan kynä ja pa- perilomake, jossa on erinäisiä kysymyksiä äidinkielen sanoista. Palatkaamme nyt alus- sa esitettyihin esimerkkeihin, tarkemmin lapsi-sanan synonyymeihin.
Pyytäisin nyt arvon yleisöä osallistu- maan pieneen testinäytteeseen. Alkuval- mistelujen perusteella oletan, että osa sa- noista mukula, tenava, muksu, kakara, pen- tu ja kersa on ihmislapseen viitattaessa jol- lain tavalla latautuneita, joko positiivisesti tai negatiivisesti. Pyydän yleisöä nosta-
maan käden ylös, jos kohta sanomallani sanalla on kielteinen eli negatiivinen lataus.
Testitilanne on tällainen: tapaat vanhan ystäväsi kadulla ja haluat kysyä, mitä hänen lapselleen kuuluu. Jos seuraavissa kysy- myksissä on negatiivinen lataus, nosta käsi ylös.
– Mites sun mukulas jaksaa?
– Mites sun kakaras jaksaa?
– Mites sun tenavas jaksaa?
– Mites sun muksus jaksaa?
– Mites sun pentus jaksaa?
– Mites sun kersas jaksaa?
Ylös nousseiden käsien määrä osoittaa, että ainakin sanoilla kersa ja kakara näyt- tää olevan negatiivinen lataus. Sanojen te- nava ja pentu tuloksissa on jonkin verran hajontaa. Tähän hajontaan voi olla monia syitä. Kyseisten sanojen lataus on ehkä po- sitiivinen tai lataus puuttuu, tai kenties sa- nat olivat koehenkilöille tuntemattomia tai tehtävänanto epäselvä. Tai ehkä koehenki- löt nukkuivat tai heidän kättään pakotti juuri testin aikaan niin, ettei se millään noussut ylös — tai he olivat yksinkertaisesti kylläs- tyneitä testiin ja miettivät, että loppuisi jo koko lektio ja saisipa täytekakkua. Tämän- kaltaiset epävarmuustekijät vastauksien suhteen ovat mukana myös väitöstutkimuk- sessani.
Voinemme kuitenkin todeta, että tässä salissa olevilla koehenkilöillä on aika yk- simielinen käsitys siitä, että sanat kersa ja kakara ovat negatiivisemmin latautuneita kuin sanat mukula ja muksu. Meillä on todennäköisesti yhteinen käsitys myös sii- tä, että nämä sanat eroavat toisistaan vielä monissa muissakin suhteissa, joiden selvit- tämiseen tarvittaisiin hieman tarkempia tutkimuksia.
Meillä on siis yhteistä tietoa näistä mer- kityseroista. Tätä tietoa kutsutaan kollektii- viseksi tai intersubjektiiviseksi tiedoksi. Se
tarkoittaa sitä, että me suomalaiset yhdes- sä tiedämme parhaiten, mitä sanat tarkoit- tavat. Äitini tietää paljon muttei kaikkea suomen kielen sanojen merkityksistä, ar- voisa kustos tietää ehkä enemmän kuin äi- tini muttei kuitenkaan kaikkea, eikä edes paras sanakirjankirjoittaja tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä asiasta voitaisiin tietää.
Jos koko tämä sali kertoo näkemyksensä jostakin sanasta, väitän kuitenkin, että tie- dämme siitä jo aika paljon. Paikalla on miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja ja eri paikkakunnilta kotoisin olevia ihmisiä, joil- la on erilainen koulutus- ja työelämätausta ja jotka ovat kielellisesti eri tavoin aktiivi- sia. Me yhdessä muodostaisimme aika hy- vän koehenkilöjoukon. Rohkenen tosin epäillä, että tästä salista löytyy tänään enemmän kielentutkijoita kuin normaali- väestöstä keskimäärin, ja tämä mahdollinen vääristymä olisi tietenkin otettava huo- mioon vastauksia tulkittaessa.
Tutkimuksessani olen hyödyntänyt sitä, että me kaikki tiedämme. Teistä, äidinkie- lisistä suomen kielen puhujista, ikään kuin uutetaan tätä tietoa sanojen merkityksistä ja merkitysten eroista. Olen keskittynyt sii- hen, miten tällainen menetelmä toimii, mil- laisia hyötyjä ja millaisia ongelmia sen käy- tössä on. Seuraavaksi tarkastelen sitä, mitä iloa tuon tiedon saavuttamisesta on. Miksi ihmeessä tällaista tutkimusta kannattaa teh- dä?
TIEDONSOVELLUS
Meille noiden äskeisten lapsi-sanan syno- nyymien merkityserot ovat aika selviä asioita, mutta sellaiselle, joka opettelee suomea vieraana kielenä, erot eivät auke- ne ilman selityksiä. Samalla tavalla olem- me itse pulassa, kun meidän pitäisi valita vieraassa kielessä yksi sana annetusta syno- nyymijoukosta. Aina emme voi pyytää jo- takuta kyseisen kielen puhujaa selittämään
meille sanan merkitystä. Voisimmeko sitä paitsi edes luottaa siihen, että yksi ihminen osaa kertoa kaiken sen, mitä meidän tarvit- see tietää?
Sanakirjakaan ei tässä usein auta, näen- näisesti pieniä merkityseroja kun ei ole sin- ne kirjattu. Yksi syy tähän kirjaamattomuu- teen on se, ettei merkityseroja ole juurikaan tutkittu. Kun kerran kyseessä on näin selvä asia, miksi ihmeessä merkityserojen tark- kaa kuvaamista ei ole aikaisemmin suunni- teltu ja toteutettu?
Ajatelkaamme nyt vaikka Nykysuomen sanakirjaa. Siinä on monta paksua osaa pientä tiheää tekstiä. Jos sinne ryhdyttäisiin lisäilemään yhtä ja toista lisätietoa, tulisi kirjasta sataniteinen eikä sen käyttäminen olisi enää tarkoituksenmukaista. Entä mi- ten toimittaisiin sitten, kun jonkin sanan merkitys muuttuisikin käytössä? Entä jos käyttäjä haluaisikin vertailla vaikkapa sy- nonyymien käyttöyhteyksiä sanakirjan eri osista? On selvää, että tällainen kyselytes- teillä saatava varsin moniuloitteinen tieto vaatii sähköisen esitysmuodon. Perinteinen paperisanakirja ei millään voi sulattaa tar- vittavaa tietomäärää.
Asiat ovat vaikuttaneet toisiinsa: tieto- tekniikan ja erityisesti verkkotekniikan ke- hitys on viidentoista vuoden aikana ollut räjähdysmäistä. Vasta tämä on tehnyt mah- dolliseksi moniuloitteisten merkitysten kaappaamisen sanakirjoihin, nimenomaan sähköisiin sanakirjoihin. Jos sanastontutki- joilla onkin ollut kiinnostusta yksityiskoh- taiseen merkitysvivahteiden selvittämiseen, on tämä kuitenkin jäänyt varsin suppeaksi tutkimukseksi ilmeisesti juuri siksi, ettei tie- dolle ole nähty tarvetta eikä sovellusmah- dollisuuksia. Nykyisessä tilanteessa on val- tava epäsuhta: teknisesti olisi mahdollista hyödyntää tietokoneiden ohjelmia niin pit- källe kuin vain hurjimmat mielikuvat kan- tavat ja rakentaa uusi uljas sanakirja. Sisältö kuitenkin puuttuu, tämä hienovireinen tie-
to sanastosta, vaikkapa juuri synonyymien pienistä merkityseroista. Teknisesti näppä- ristä mutta sisällöllisesti jälkeenjääneistä sanakirjoista on Internetissä jo olemassa kiinnostavia esimerkkejä.
Ainut ratkaisu tilanteeseen — jos tilan- teen korjaaminen nähdään yhteiskunnassa ja kielentutkijoiden kesken mielekkääksi — on voimakas panostus nykykielen sanaston tutkimukseen ja tutkimusmenetelmien ke- hittämiseen. Kokeellisen sanastontutki- muksen edustajana nostan tietenkin mielel- läni esiin juuri tämän menetelmän merki- tyksen. Vakavasti ottaen tarvitsemme tällä hetkellä laajaa yhteistoimintaa kaikkien sanastoa eri muodoissa käsittelevien taho- jen ja tutkijoiden kanssa. Tarvitaan ennak- koluulotonta, luovaa otetta. Asiaa täytyy uskaltaa katsoa eri näkökulmista kuin mis- tä sitä on tähän asti on katsottu. On mietit- tävä perusteellisesti esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Ketä varten sanaston tutki- musta tehdään? Mikä oikeasti aiheuttaa ongelmia sanakirjan käyttäjille? Mitä sano- ja tutkia? Mitä jättää suosiolla tutkimatta?
LOPUKSI
Tutkija joutuu vastaamaan muille ja erityi- sesti itselleen siihen, miksi hän työtänsä tekee. Mikä on tutkimuksen motiivi? Kun kuuntelemme ympäristöämme, voimme todeta, että tutkimustyön motiivit ovat var- sin kirjavia, usein hyvin arkisia: tutkimus- työtä tekemällä hankitaan elantoa, pysytään pois pahanteosta, kokeillaan, mihin pysty- tään, tuotetaan uutta tietoa tai tyydytetään uteliaisuutta tai jopa kunnianhimoa. Kielen- tutkijat harvoin mainostavat tekevänsä työ- tänsä siksi, että yhteiskunnassa olisi sille ti- lausta. Joskus voitaisiin ehkä keskustella myös siitä, että varsinkin niin kauan kuin liki kaikkea humanistista tutkimusta teh- dään yhteiskunnan varoilla, voisi tutkimuk- sella ehkä olla vastuu yhteiskunnan autta-
misesta niissä tilanteissa, joissa se asiantun- tija-apua tarvitsee. Kun yhteiskunnassa pohditaan, mikä on korrekti ilmaus ’vanhal- le naiselle’ tai mitä tarkoittaa valmismatka, pitäisi sanastontutkijain herätä. Ei vain au- kaisemaan sanakirjaa, vaan niin sanotusti painumaan turpeeseen tutkimaan, mitä sa- nat tällä hetkellä tässä yhteiskunnassa elä- vien suomalaisten kielessä sisällään pitävät.
Näin tulisi tehdä, jottemme päätyisi tilan-
teeseen, jossa sanojen merkityksestä pääte- tään sanomalehtien mielipidesivuilla tai kauppa- ja teollisuusministeriön määrää- mässä valmismatka-asiain neuvottelutoimi- kunnassa.
Jos sanastontutkimusta tehdään näin, yhteiskuntalähtöisesti, ei tutkijan enää tar- vitse miettiä sitä, mitä hän haluaa tutkia, vaan hänen täytyy löytää se, mitä ehdotto- masti pitää tutkia.
ULLA VANHATALO Kyselytestit synonymian selvittämisessä — sanastotietoutta kielenpuhu- jilta sähköiseen sanakirjaan. Elektroninen väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://
ethesis.helsinki.fi/.
Suomalais-ugrilainen laitos, PL 25 (Franzeninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: ulla.vanhatalo@helsinki.fi
