TARINOITA HYVINVOIVASTA OPETTAJUUDESTA / Tuula Åminne
- Vapaa tarina kasvustani kohti ammatillista hyvinvointia.
Opettajaksi päätyminen ei ollut mikään itsestäänselvyys. Olen tehnyt pitkän matkan monen mutkan kautta – yksityiskohtiin menemättä. En pidä sitä huonona asiana. Oma aikuiseksi
kasvaminen ennen opintoihin hakeutumista ja opettajaksi valmistumista on omalla kohdallani ollut voimavara, jolla olen osannut kohdata perheet kypsemmin?
Valmistuttuani noin 30-vuotiaana luokanopettajaksi tein useita vuosia töitä kielikylpyopettajana.
Nuo vuodet saivat minut epäilemään, että koulujärjestelmässämme täytyy olla melkoisen paljon tyhjänkäyntiä: äidinkielisesti suomenkielisille oppilaille voidaan opettaa (menestyksekkäästi) samat oppisisällöt suomen sijasta ruotsiksi. Sen havaitseminen valoi minuun uskoa siitä, että aikaa on muuhunkin kuin pelkän kirjatiedon pänttäämiseen. Pidin, ja pidän edelleen, toiminallisia ja keskustelevia menetelmiä tehokkaina. Niistä hyötyvät kaikki oppilaat, eivät vain ne, joilla on sanastollisia puutteita ja/tai kielellisiä tai muita oppimiseen vaikuttavia vaikeuksia.
35 vuotta täytettyäni lapsia syntyi 3 reilun neljän vuoden sisään. Olin kotona 10 vuotta omien lasteni kanssa. Palattuani töihin ja siirryttyäni tavallisiin luokanopettajan tehtäviin kielikylvyn sijasta, koin usein arjessa riittämättömyyttä. Opetustodellisuus oli kotona ollessani muuttunut kovasti. Oliko sitten syynä uusi asuinpaikkakunta vai kulunut aika, siihen en osaa vastata.
Ryhmäkoot olivat kasvaneet huimasti ja hyvin heterogeeninen oppilasaines haastoi arjessa. Yritin erilaisia sirkustemppuja, joista osa onnistui paremmin, osa huonommin. Paljon vetoapua sain kielikylpymenetelmistä, mutta arki oli hakuammuntaa niiden oppilaiden kohdalla, jotka olisivat tarvinneet kaikista eniten eriyttämistä. Päätin kouluttautua erityisopettajaksi. Olin vakuuttunut siitä, että mitä tahansa opettajan työtä tehdessäni, siitä pätevöitymisestä olisi iloa.
Työskentelin aluksi erityisopettajana alakoulussa, kunnes omien lasteni kasvettua päätin hakeutua yläkouluun. Kaipasin vaihtelua. Ennen kuin ennätin aloittaa virassani, sain omasta kunnastani tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä. Kunta oli saanut kaksivuotisen kärkihankerahoituksen Opetushallitukselta. Hankerahan turvin oli tarkoitus paitsi kouluttaa henkilökuntaa myös muotoilla kirjallinen tukimateriaali ja toimintamalli lahjakkaiden oppilaiden opetuksen järjestämiseksi.
Projektin edetessä vahvistuin uskossani. Olin aina epäillyt, että nautin omassa työssäni eniten kehittämisestä ja suunnittelusta. Nyt olen siitä täysin vakuuttunut. Olen taipuvainen ajattelemaan, että ennen työelämässä viimeiselle loppusuoralle siirtymistä, haluaisin vielä täyspäiväisesti toimia koulutuksen ja opetuksen kehittämistehtävissä. Toivottavasti se on mahdollista. Mikäli ei, keskityn tekemään arjestani parhaan mahdollisen – tavalla tai toisella. Juuri nyt otan kaiken irti
resurssiopettajuudesta oman 7. vuosiluokalla olevan pienryhmäni kanssa.
Työkokemus ja kouluttautuminen ovat muovanneet minusta sellaisen kuin tänä päivänä koen olevani: Olen opettajana pikemminkin valmentaja kuin opettamalla opettava opettaja. Mitä vanhemmaksi ja (kokeneemmaksi) tulen, sitä tärkeämpänä pidän ihmisenä olemisen taitoja: kykyä
olla yhdessä toisten kanssa ja kykyä löytää itsestään tarvittavat vahvuudet ryhmässä pärjäämiseksi.
Koen olevani pikemminkin rinnalla kulkija kuin kasvattaja. Kognitiivisia tavoitteita voi saavuttaa läpi elämänsä, mutta perusopetuksessa vietetty aika sijoittuu tärkeille herkkyyskausille. Niiden kausien aikana ihminen kehittyy, kokee halua ryhmäytyä ja oppii suunnistamaan mahdollisimman oikein erilaisissa ympäristöissä yhteistyössä toisten ihmisten kanssa. Sitä aikaa ei pidä uhrata kokonaan tiedon alttarille. Ahkeruus ei ole ainut hyve. Ihmisellä on oma arvonsa ihan sellaisenaan. Jokaisena päivänä ei tarvitse ylittää itseään.
Samalla tavoin kuin perheessä tunnen rakkautta omaa puolisoani ja lapsiani kohtaan, koen pedagogista rakkautta oppilaitani kohtaan. Rakkauden elementti ei ole synonyymi
kutsumusopettajalle. Rakkauteen liitän tässä yhteydessä halun tehdä valintoja, joiden koen
koituvan parhaaksi niille ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä – olivat he sitten perheenjäseniä, ystäviä tai työkavereita. Työkavereikseni lasken myös ja erityisesti oppilaani.
Uskon, että hyvä kasvattaa hyvää. Ketään ei saa kasvattaa rikki. Liika on aina liikaa.
Suunnitelmallisuus ja suunnitelmassa pitäytyminen, tavoitteiden asettaminen ja saavuttaminen ja mahdollisesti tavoitteiden uudelleen asettaminen, ohjaavat pedagogista toimintaani.
Olen luonteeltani optimisti. Tyhmyyksiä voi tehdä, mutta niistä täytyy kantaa vastuu. Vääristä valinnoista pitää oppia jotakin. Kukaan ei ole täydellinen – ei edes opettaja . Rankaisemalla kasvatetaan useimmiten vain uhmaa. Huutamalla on hävinnyt jo ennen kuin on osannut lopettaa huutamisensa. Hyvän keskusteluyhteyden vallitessa voidaan yhdessä löytää rakentavia
vaihtoehtoja toimia toisin ja korjata mahdollisesti aiheutettuja vahinkoja.
Näillä kilometreillä koen olevani taitava punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja. Pidän itseäni taitavana organisoijana ja osaan löytää luovia ratkaisuja erilaisissa yllättävissä tilanteissa. Osaan tarttua tilaisuuteen ja ohjata opetusta siihen suuntaan, johon se luontevasti lähtee kallistumaan.
Kokemus on vapauttanut aikaa kehittämiselle. Into oppia omassa työssä ja omasta työstään ei ole kadonnut. En ole (edelleenkään) muuttunut kyyniseksi, vaan näen potentiaalia oppilaissani.
Stressitilanteissa saatan sortua taivasteluun ja päivittelyyn ennen itseni kokoamista ja tositoimiin tarttumista. Sen hengähdyshetken voin harvakseltaan suoda itselleni, mikäli tuntuu siltä, että happi ei yksinkertaisesti kulje. Tuleen ei kuitenkaan pidä jäädä makaamaan.
Varmasti osin siksi, että sain lapset vasta varhaisen keski-iän kynnyksellä ja minulla oli mahdollisuus luovia läpi ruuhkavuosien kotiäitinä hyssytellen, olen säästynyt kovimmilta väsymyksen puuskilta ja jaksamisessani ei ole esiintynyt ongelmia. Päinvastoin. Olen kokenut, että työ on toiminut minulle vastapainona perhe-elämälle. Ajoittain olen kaivannut enemmän aikuiskontakteja työelämässä.
Koulun arki on melko yksinäistä, joskin positiivisessa merkityksessään myös itsenäistä, puurtamista.
Monet eteen tulevat ongelmatilanteet on vain jotenkin hoidettava siinä hetkessä akuuteilta osiltaan maaliin. Vasta tilanteen ollessa jo ohi, on mahdollisuus kilauttaa kaverille tai koputtaa kollegan olkapäätä neuvojen saamiseksi. Joskus se turhauttaa.
Supervoimanani on kautta vuosien ollut jonkinlainen naiivi rakkaus työhön. Riippumatta siitä, mitä töitä olen tehnyt, olen nähnyt työn tekemisen ihmisen perusoikeutena, en niinkään velvollisuutena vai pakkona. Uuden oppiminen on ollut mieluisaa. Rutiinien kautta on vapautunut aikaa tehdä ja kokeilla sellaista, mihin nuorena opettajana ei ollut aikaa eikä osaamista. Nousen mielelläni
maanantaisinkin sängystä lähteäkseni töihin. Tyytyväisyys on mielentila, jonka voi halutessaan valita.
Matka on edelleen kesken.Viimeinen loppusuora ei ole vielä auennut. Koitan kehittää itsessäni
”MINÄ PAREMMAKSI” –ajattelua. Yritän sinnikkäästi keskittyä siihen, että onnistuisin
automatisoimaan päivittäiseen kielenkäyttööni sellaiset sanavalinnat, joilla voin nostaa ja kohottaa, kannustaa ja opastaa. Pyrin toimimaan siten, etten kasvata ketään rikki. Keskityn ajattelemaan sellaisia ajatuksia, joiden avulla voidaan vahvistaa hyvää.
Aion keskittyä havainnoimaan entistä(kin) tarkemmin hyvää ympäristössäni. Etsin tietoisesti sellaisia malleja toimia, joiden soisin muodostuvan osaksi kouluyhteisömme toimintakulttuuria.
Yritän oppia sekä aikuisilta että lapsilta ja koitan iloita yksittäisen oppilaan edistymisestä aina, kun siihen suinkin tarjoutuu mahdollisuus – oli kyse sitten kuinka pienestä kultahippusesta tahansa.
Opettelen entistäkin tarkemmin muistuttamaan itseäni siitä, että oppilaat eivät ole meidän
aikuisten työn ja suoriutumisen välikappaleita vaan jonkun lapsia. Lapsia, joita kohdellaan kotona ja vapaa-ajalla hyvin tai huonosti. Lapsia, joita rakastetaan enemmän tai vähemmän. Minulla työhöni palkattuna aikuisena on joka päivä mahdollisuus kohottaa tai latistaa. On hyvin pitkälle minusta itsestäni kiinni, kumman vaihtoehtoisen tavan toimia valitsen.
Tasavertaisuus työyhteisössä on minulle se majakka, jota palvon. Oppilaat ja koko koulussa
työskentelevä henkilökunta luovat yhdessä puitteet omalle ja toinen toistensa hyvinvoinnille. Koulu on työpaikka. Siellä tulee käyttäytyä työpaikalle ominaisella arvokkuudella: työpaikalla ei huudeta, ei uhkailla eikä puhuta väheksyen tai halveksien. Ei toisten edessä eikä eteenkään toisten selän takana. Ei lapsista eikä aikuisista. Turvallinen yhteisö kannattelee ja auttaa lentoon.
Olen päättänyt etsiä hyvää ympäriltäni, aloittaa siitä, että yhä useammin ja useammin keskityn puhumaan hyvää myös selän takana. Haluan luottaa siihen, että se on tapa, joka tarttuu. Meistä jokainen voi tehdä jotakin toinen toistensa hyvinvoinnin edistämiseksi. Kun ympärillä olevat ihmiset voivat hyvin, voit itsekin paremmin.
Ole hyvä itsellesi.
Mieti mitä sinä haluat oikeasti tehdä.
Ja kun keksit sen, ala harjoitella – mutta aloita riittävän kevyesti, jottei orastava matkasi kohti tähtihetkeäsi jumitu alkumetreille.
(Lauri Järvilehto)
