” Jaettua ymmärrystä yhteisestä työstä”
-
Työntekijöiden jäsennykset onnistuneesta työnohjauksesta
Anni Seppälä
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja
Kauppatieteiden
tiedekunta Sosiaalityö
Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2021
Kaarina Mönkköselle, ja organisaation puolelta ohjaajalleni Aija-Riitta Saastamoiselle (YTM, sosiaalityöntekijä, työnohjaaja STOry). Minua ohjattiin hyvin ja sain teiltä paljon mielenkiintoisia näkökulmia työhöni!
Riitta Vornanen jaksoi vastailla hölmöimpiinkin kysymyksiini minä tahansa viikonpäivänä ja lähes mihin tahansa aikaan. Kiitos Riitta omistautumisesta meidän loppuvaiheen opiskelijoiden
monenkirjaviin tuotoksiin ja kiitos ohjauksesta!
Haluan kiittää esihenkilöitäni Pinja Salmi, Tiina Nurmi ja Taina Nurmikumpu, että mahdollistitte minulle tutkimusaineiston keräämisen ja opintovapaan, jonka aikana sain tehdä tutkielman.
Kiitos Mari Vilkman ja Marjo Lyyra sekä muut Sytyläiset! Teidän ansiotanne on se, että pääsin koulutuksiin paikan päälle pyytämään kirjoitusaineistoa.
Kiitän Riku Äyriä. Olet oikeassa: Sinulle olisi tässä opinnäytetyössä pitänyt omistaa ihan kokonainen kiitossivu!
Kiitos Eetu ja Hemppu!
Kiitos Tuula Äyri, Juhani Äyri, Ulla Äyri, Kimmo Äyri ja Arja Alanko kaikesta käytännön avusta tämän prosessin aikana.
Kiitos Anja Seppälä ja Maria Seppälä kaikesta tuesta tänä raskaana koronavuonna.
Kiitos serkut ympäri Suomen ja maailmalla!
Kiitos ystävät, tuttavat, opiskelutoverit ja kollegat siellä etäyhteyksien päässä ja lähellä!
Erityiskiitos kollegalle, Pauliina Planting, kun kannustit tekemään opinnäytetyön työnohjauksesta vakuuttaen kerta toisensa jälkeen, että ”Työnohjaus on ihan hyvä aihe”.
Kiitos Sahtiryhmäläiset: Suvi Haarala, Sanna Töyrylä, Katri Matikainen, Petri Rautavuo, Silja Pennanen, Sanna Salpamäki. Kiitän siitä, että valoitte uskoa siihen, että opinnäytetyönkin tekemisestä voi kuitenkin loppujen lopuksi selvitä hengissä, ja kiitos, ettette antaneet minun syrjäytyä opintovapaankaan aikana. Olette mahtavia.
Koronakeväänä 2021, Anni Seppälä
ABSTRACT
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Johdatus aiheeseen ... 1
1.2 Tutkimustehtävä ja tarkennetut tutkimuskysymykset ... 7
2 TYÖNOHJAUS TYÖN TUKENA ... 9
2.1 Työnohjauksen määrittelyä käytäntönä ja toimintana Suomessa ... 9
2.2 Sosiaalityön erityislaatu ... 13
2.3 Ammatillinen sosialisaatio ja oppimisteoriat ... 14
2.4 Työnohjauksen roolit sosiaalityössä ... 15
3 TYÖNOHJAUKSEN TUTKIMUS ... 19
3.1 Kansainvälinen tutkimus työnohjauksesta sosiaalityössä ... 19
3.2 Suomalainen tutkimus työnohjauksesta ... 21
4 TAVOITTEENA TYÖHYVINVOINTI ... …22
4.1 Sosiaalityön kuormittavuus ... 22
4.2 Lastensuojelun tila ja lastensuojelun systeeminen toimintamalli ... 25
4.2.1 Lastensuojelun tila ... 25
4.2.2 Systeeminen toimintamalli lastensuojelussa ... 28
4.3 Työnohjauksen rooli systeemisessä toimintamallissa ... 32
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS………… ... .34
5.1 Eläytymismenetelmä aineiston tuottamisen menetelmänä ... 34
5.2 Tutkimukseen osallistujien valinta... 39
5.3 Aineiston hankinta ... 40
5.4 Aineisto ja analyysi aineistolähtöisenä sisällön analyysinä ... 43
5.5 Tutkimuksen etiikka ja luotettavuus ... 48
6 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 54
6.1 Myönteisten kehyskertomusten tuottamat teemat ... 54
6.1.1 Työnohjauksen edellytykset ja työnohjaajan osaaminen ... 54
6.1.2 Työryhmän osaaminen, työnohjauksen sisältö ja muut toiveet liittyen työnohjaukseen ... 55
6.2 Kielteisten kehyskertomusten tuottamat teemat ... 56
6.2.1 Työnohjauksen edellytykset, työnohjaajan ja työryhmän osaaminen, ja miten näissä epäonnistuttiin ... 56
6.2.2 Tunteet, asiat, asiakkaat ja yhteishenki työnohjauksen sisältönä ... 57
6.2.3 Esimies esiin ja vanhat kokemukset romukoppaan eli muut toiveet liittyen työnohjaukseen .. 58
6.2.4 Työhyvinvointia kaipailemassa... 59
6.2.5 Systeemistä toimintamallia ja suhdeperusteista työskentelyä etsimässä ... 59
6.3 Tutkimuksen tuloksia ... 61
6.3.1 Onnistunut työnohjaus ... 61
6.3.2 Työnohjaajan osaaminen, työryhmän osaaminen ja luottamus ... 63
6.3.3 Työyhteisön ristiriidat ... 64
6.3.4 Työnohjauksen sisältöjen kirjo ... 66
6.3.5 Työn määrä, kiire ja asiakasmäärät työhyvinvoinnin vajeina ... 68
6.3.6 Asiakasnäkökulma ja suhdeperusteinen, systeeminen, sosiaalityö ... 71
7 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 78
LÄHTEET ... 84
LIITTEET ... 94 Liite 1 Kirjoituspyyntö
Liite 2 Kehyskertomukset
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Yhteiskuntatieteiden laitos
Tekijä Anni Seppälä Työn nimi
”Jaettua ymmärrystä yhteisestä työstä”
- Työntekijöiden jäsennykset onnistuneesta työnohjauksesta Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu-tutkielma
Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Riitta Vornanen (Professori, Sosiaalityö) ja Kaarina Mönkkönen (Yliopistonlehtori, Sosiaalityö)
Aika
Huhtikuu 2021
Sivumäärä
93 sivua + 2 liitettä (2 sivua) Tiivistelmä
Tutkimukseni kohdistuu lastensuojelun työntekijöiden työnohjaukselle antamiin
merkityksiin. Tutkimuksen aineisto on kerätty eläytymismenetelmällä organisaatiossa, joka on parhaillaan kouluttautumassa lastensuojelun systeemiseen toimintamalliin. Tutkimuksen aineistona on kolmekymmentäviisi lastensuojelun työntekijän kirjoittamaa
eläytymiskertomusta. Aineiston analyysi on aineistolähtöinen sisällönanalyysi.
Tutkimuksen tuloksena saatiin onnistuneen työnohjauksen elementtejä, joilla on vahva sidos vuorovaikutukselliseen sosiaalityöhön. Tuloksista jäsentyy myös työhyvinvoinnin
näkökulma, sosiaalityön erityisyys suhteessa muihin kunta-alan töihin sekä lastensuojelun erityisyys sosiaalityön sisällä. Työnohjauksen tärkeys työhyvinvointia ylläpitävänä
toimintana korostuu.
Jatkotutkimuksen aiheena työnohjaus sosiaalityössä, ja nimenomaan suomalaisessa työnohjausjärjestelmässä suhteessa systeemiseen toimintamalliin nähdään tärkeänä.
Asiasanat
Sosiaalityö, lastensuojelu, työnohjaus, lastensuojelun systeeminen toimintamalli, eläytymismenetelmä, aineistolähtöinen sisällönanalyysi, työhyvinvointi
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department of Social Sciences
Author Anni Seppälä Title
”Shared Knowledge of our Common Work”
- the Purposes given by Social Work Practitioners to successful Supervision Academic subject
Social Work
Type of thesis Master’s thesis
Supervisors
Riitta Vornanen (Professor of Social Work) and Kaarina Mönkkönen (University Lecturer of Social Work)
Date April 2021
Pages
93 pages + 2 appendices (2 pages)
Abstract
My master’s thesis examines the purposes given by child welfare workers to supervision.
The data collection was conducted using the method of empathy-based stories in an organisation, which is currently training their staff to the new RSW (Reclaiming Social Work)- model in child protection. The thesis data consists of thirtyfive essays written by child welfare workers. The analysis of the study is data-based qualitative content analysis.
As a result of this study the core elements of a successful supervision in child welfare work are revealed. These elements have a strong linkage to interactive social work. Based on the results of this study, an aspect of employee well-being occurs, as well as the special
characteristics of social work as a profession and the special characteristics of child welfare work in social work profession. The importance of supervision as a practice maintaining well-being at work is emphasized.
Further research in the field of supervision is considered very important, as research in the Finnish field of supervision and especially in relation to RSW- model and clinical
supervision is lacking.
Key words
Social work, child welfare, supervision, RSW-model, method of empathy-based stories, content analysis, well-being at work
Archive location University of Eastern Finland Library
1 JOHDANTO
1.1 Johdatus aiheeseen
Olen toiminut lastensuojelussa sosiaalityöntekijän viransijaisena vailla niin sanottua muodollista pätevyyttä viimeisestä yhdeksästä vuodesta kahdeksan vuotta. Nyt edeltävänä vuonna siirryin lastensuojelusta työikäisten palveluihin töihin. Kahdeksan vuoden ajan kuitenkin koin, että yhä paineistuvaa lastensuojelutyötä helpotti säännöllisesti toteutunut ryhmätyönohjaus, jossa ulko- puolinen työnohjaaja herätteli ryhmän jäseniä näkemään, mikä lopultakin kussakin työtehtävässä oli keskeinen ydin. Työnohjaaja myös palautti tarvittaessa perustehtävän äärelle ja pohtimaan, mikä työssä on olennaista.
Vuosien kuluessa opin huomaamaan, että tuo kokemukseni ei ollut yleistettävissä kaikkien lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemukseksi. Eräs kollegani totesi joskus lähtiessämme työnohjaukseen, että hän ei tiedä, kumpi on pahempi; se, että asioita vatvotaan työnohjauksessa, vai se, että työntekijä jatkaa kyseisen ongelmakohdan kanssa eteenpäin sitä koskaan käsittelemättä.
Olin hämmästynyt tästä huomiosta: olimmehan käyneet samassa työnohjauksessa, ja kuvittelin, että onnistumisen kokemus oli yhteinen! Mielestäni työnantajan kautta saatavat tuet raskaaseen työhön eivät olleet mittavat, ja samaan aikaan uutiset muista kunnista kertoivat meneillään olevista
yhteistoimintaneuvotteluista. Monenlaisia säästöohjelmia käynnisteltiin eri puolella Suomea. Itse ajattelin, että kaikki saatu tuki työhön on hyödynnettävä. Jäin miettimään, mitä asioita ilmiö nimeltä työnohjaus lopulta sisältää, ja mistä asioista muodostuu työntekijälle kokemus onnistuneesta
työnohjauksesta.
Lastensuojelussa uudesta, vuorovaikutukselliseen työhön painottavasta suhdeperusteisesta työmallista, niin sanotusta systeemisestä toimintamallista, alettiin puhua yhä enemmän vuodesta 2017 alkaen. Iso-Britanniassa oli havaittu, että asiakastyytyväisyys kasvoi, kun työntekijä oli muodostanut asiakkaan kanssa hyvän vuorovaikutussuhteen, jota kannatteli yhteinen ajatus toimimisesta lapsen eduksi. (Aaltio & Isokuortti 2019; Bostock & al. 2017, 27-29; Forrester & al.
2013, 10-13).
Mallissa oli paljonkin uutta ihmeteltävää, kuten asiakasmäärät, asiakkaiden nopea liikkuminen prosessin läpi, ajatus työntekijöiden yhteisistä asiakkaista, joiden tilanne oli jokaisen työntekijän tiedossa, ja hypoteesit asiakastilanteista, vain joitakin mainitakseni.
Minun mielenkiintoni mallissa vangitsivat kuitenkin työtä ohjaavat käytännöt: asiakasjakotiimissä asian perinpohjainen mallinnus kunkin asiakasperheen tilanteesta, asiakastyön vahva
tavoitteellisuus, ja ”kuka minä olen tässä”- ajattelu, perheterapeutin tiivis läsnäolo lastensuojelun viikkotiimissä, ja toisaalta niin sanotun ulkopuolisen työnohjauksen vähäisyys. Systeemisessä toimintamallissa ajatus työnohjauksesta on se, että systeemisen osaamisen syventämiseksi työntekijöille tarjotaan viikkokokouksissa tapahtuvan systeemisen asiakastyön ohjauksen lisäksi tarvittaessa myös ulkopuolista systeemistä työnohjausta. (Aaltio & Isokuortti 2019).
Tämänkaltaisen työnohjauksen sisältö näyttäytyy kirjallisuuden perusteella opetuksellisena, ja ohjausta järjestettäneen vain tarpeen mukaan. Vaikka aiemmin mainitut asiakasjakotilanteet ja ohjatut tiimit ovat yhtä lailla työtä ohjaavaa toimintaa tai nimitettäköön sitä työn ohjaukseksikin, olin huolissani, häviääkö mallin mukana asiakascaseihin sitomaton ryhmätyönohjaus kokonaan?
Pelkäsin, että minulta viedään se paikka, missä sai vapaasti tuulettaa tunteitaan esimerkiksi organisaatiomuutoksista, ja löytää ulkopuolisen tahon herättelemänä oma paikkansa ja tehtävänsä ympärillä vellovasta työn paljoudesta.
Mielestäni työnohjaus oli toiminut myös vahvasti ryhmäytymisen paikkana, missä jokainen uskalsi sopivassa määrin avata myös omaa elämäntilannettaan. Yhteisestä jakamisesta seurannut
turvallisuuden tunne kantoi myös työnohjauksen ulkopuolella tutussa työporukassa toimiessa.
Mietin, olinkohan ymmärtänyt systeemisen mallin oikein: Tarkoittiko tämä työnohjauksen loppua siinä mielessä, kuin olin sen tähän saakka käsittänyt?
Lähtökohtainen ajatukseni tämän tutkimuksen aiheesta oli siis kiinnostus tutkia, miten systeeminen toimintamalli huomioi työnohjauksen. Tutkimus on työntekijälähtöinen tarkoittaen näkökulmaa, että työnohjauksesta hyötyvät eniten juuri työntekijät, ja siksi heidän suhtautumistaan
työnohjaukseen on pyritty selvittämään. Syy tähän näkökulmaan on omassa taustassani lastensuojelun sosiaalityöntekijänä.
Tutkimuksen aihe kuitenkin hieman muuttui työn edetessä. Koska tutkimuksen tekoajankohtana lastensuojelun systeemistä toimintamallia oltiin vasta pilotoimassa Suomeen, ja koska alueelle, jossa halusin tutkimukseni toteuttaa, systeemiseen malliin liittyviä koulutuksia oltiin vasta
aloittelemassa, palautin aiheeni alkuperäiseen ajatukseeni ilmiöstä nimeltä ”onnistunut työnohjaus”.
Systeeminen toimintamalli vahvana lähitulevaisuuden kehityssuuntana säilyi kuitenkin tutkimukseni sivujuonena.
Jonkun aikaa pohdin mielessäni ajatusta tutkia vuorovaikutusta työnohjaustapahtuman sisällä, ja sitä kautta työnohjauksen onnistumista. Luottamuksellisiin työnohjauskeskusteluihin mukaan pääseminen niin, että tuloksena olisi ollut jotain yleistettäväksi kelpaavaa tietoa, tai edes tietoa, jolla olisi ollut merkitystä tapahtuman ulkopuolella, ei tuntunut realistiselta. Kyseinen tarkastelukulma ei myöskään tuntunut sopivan opinnäytetyöni aikataulutukseen, tai ylipäätään osaamiseni rajojen sisäpuolelle.
Työnohjauksen tutkimus suomalaisessa sosiaalityössä painottuu 1980- ja 1990-luvuille, jolloin tutkimuksen tehtäväksi muodostui perustella reflektiivisen sosiaalityön ja sosiaalityönohjauksen tukiroolin merkitystä sosiaalityössä. (Auvinen ja Ruuskanen 1985; Karvinen-Niinikoski 1996).
Työnohjauksen niin sanottu supportiivinen funktio työntekijöille on 2000-luvulle tultaessa tunnustettu reflektiivisen sosiaalityön työnohjauksen tärkeimmäksi funktioksi. (Karvinen-
Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007; Wilkins & al. 2018), vaikkakin työnohjauksen määrittely on edelleen tarkentumassa (Kärkkäinen 2013). Työnohjaus tutkimusaiheena ei 2000-luvun
Suomessa ole kuitenkaan juurikaan kirvoittanut sosiaalityön tutkijoiden mielenkiintoa.
Kansainvälistä sosiaalityön työnohjauksen tutkimusta on tehty hyvin monenlaisista näkökulmista, mutta valtaosa tästä perustuu työnohjausmalliin, jossa työnohjaaja on ohjattaviensa esimies (mm.
Wilkins & al.2018; Rankine & al.2018; Hafford-Letchfield & Engelbrecht 2018). Muilla oppialoilla, kuten hoitotyössä, teologiassa ja pedagogiikassa työnohjausta on tutkittu ihan viime vuosiin saakka (Kärkkäinen 2013; Alila 2014; Keski-Luopa 2018; Niemelä 2019; Ikonen 2020).
Suomessa työnohjausta on kehitetty monilla eri ammattialoilla rinnakkain vailla tiiviimpää yhteistyötä. (Kärkkäinen 2013, 21).
Työnohjaus on laajasti tunnustettu tärkeäksi tuen muodoksi sosiaalityössä. (Wilkins & al. 2018).
Työnohjauksen tarve sosiaalityöntekijöille on ollut ilmeinen jo 1980-luvulta lähtien, jolloin työnohjaus sosiaalityössä yleistyi. (Auvinen & al. 1991). Työnohjausta on korostettu työhön kiinnittävänä elementtinä täydennyskoulutusmahdollisuuksien lisäksi sosiaalityöntekijöiden
työhyvinvointitutkimuksessa. (Baldschun 2018). Sosiaalityön erityinen kuormittavuus työntekijöille on tunnustettu jo 1980-luvulla ilmestyneistä tutkimuksista lähtien (Matela 2011). Sosiaalityön kuormittavuutta on tutkittu paljonkin (mm. Forsman 2010; Matela 2011; Salo & al. 2016;
Baldschun 2018; Mänttäri-van der Kuip 2015).
Myös tutkimuksia, joissa mielenkiinto kohdistuu sosiaalityön sisällä nimenomaan lastensuojelun sosiaalityön kuormittavuuteen ja lastensuojelun sosiaalityön erityispiirteisiin, on tehty. (mm.
Forsman 2010; Baldschun 2018). Pohjoismaisessa vertailussa on todettu sosiaalityöntekijöiden
olevan kaikkein kuormittuneimpia kunta-alan työntekijäryhmistä ja sosiaalityöntekijöiden joukosta lastensuojelussa työskentelevien raportoivan korkeampaa kuormitusta kuin muissa sosiaalityön tehtävissä työskentelevien. (Salo & al.2016; Junnonen & al. 2019).
Näkemyksiä lastensuojelun tilasta on tutkittu lastensuojelun työnohjaajien ja asiakkaiden
näkökulmasta. (Alhanen 2014). Kansainvälisesti on tutkittu työnohjauksen sisältöjä ja työnohjaajien koulutuksen sisältöjä sekä työnohjaajan ja työnohjattavien vuorovaikutusta. (ks. mm. Wilkins & al.
2018; O’Donaghue & Tsui 2015).
Lisäksi tutkimusta työnohjauksesta sosiaalityössä on ilmestynyt muun muassa moniammatillisen työryhmän työnohjauksesta, tutkimusta käytäntöön perustuvista työnohjausmalleista, työnohjauksen kustannustehokkuudesta sosiaalityölle, ja työnohjauksen hyvinvointivaikutuksista työntekijöihin (mm. O’Donaghue 2015; Bogo & McKnight 2006; Carpenter & al. 2013; Beddoe & al. 2016).
Sosiaalityössä tärkeäksi koettua reflektiota on tutkittu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käytännön työssä, ja todettu työnohjauksen puoltavan paikkaansa työntekijöiden reflektion paikkana. (Ferguson 2016a, b, c ja 2018).
Työntekijöiden näkemyksiä työnohjauksen onnistumisen merkityksistä ei ole Suomessa väitöstasoisin tutkimuksin tutkittu. Tutkimukseni avaa näkökulmaa työnohjauksesta ja työnohjauksen merkityksellisyydestä työntekijöiden silmin. Tutkimuksessani työnohjauksen kokemukset liitetään systeemiseen toimintamallin mukaiseen vuorovaikutukselliseen ja suhdeperusteiseen asiakastyöhön, johon siirtyminen on valtakunnallisesti Suomen kunnissa käynnissä. Tutkimus sijoittuu sikäli haastavaan vaiheeseen, että työkäytännöt ovat parhaillaan muutosvaiheessa eikä tutkimus pysty tavoittamaan systeemisen mallin pysyviä toimintakäytäntöjä.
Systeemisen toimintamallin mukaisesta työnohjauksesta ei suomalaisessa sosiaalityön työnohjauksen kontekstissa ole vielä tutkimusta. Systeeminen toimintamalli voidaan nähdä lastensuojelutyötä uudistavana, yhtenäistävänä mallina, jossa korostuu hallinnollisen työn sijaan ihmislähtöisen, suhdeperusteisen työn vaatimus sosiaalityössä. (Fagerstöm 2016; Lahtinen,
Männistö ja Raivio 2017). Ajattelen, että tämä vaade voi kuormittaa työntekijää uudella tavalla, kun häneltä oletetaan työssään monitahoisten ongelmien kanssa kamppailevien perheiden auttamistyötä terapeuttisella työotteella, mutta samalla viranomaisroolinsa säilyttäen. Tästä johtuen
suhdeperusteisen työn vaade voi tuoda myös uusia vaatimuksia sosiaalityön työnohjaukselle.Tässä vaiheessa ei tarkasti vielä tiedetä, kuinka työntekijöiden työote on muuttunut, sillä työntekijät ovat vasta kouluttautuneet uuteen orientaatioon, ja työntekijöitä opastamaan systeemiseen työskentelyyn on vasta hiljattain saatu moniammatillista osaamista omaavia kliinikoita.
Tutkimuksessani työnohjausta käsitellään työhyvinvointia ylläpitävänä toimintana. Tutkimukseni lähtökohta on tuoda esiin lastensuojelun työntekijöiden ajatuksia työnohjauksesta työtä ja
ammatillista kasvua tukevana reflektion foorumina.
Lastensuojelun sosiaalityössä on todettu eri ammattiryhmien väheksyvän toistensa näkemyksiä, mikäli ne esitetään arkisella kielellä. (Alhanen 2014, 57). Tutkimukseni ottaa tutkittaviksi juuri nämä arkikielellä ilmaistut työntekijöiden ajatukset, jotka kertovat työntekijöiden suhtautumisesta työnohjaukseen, systeemiseen toimintamalliin ja työssä toteutuviin muutoksiin.
Tutkimukseni sijoittuu työntekijälähtöiseksi sosiaalityön työnohjauksen tutkimukseksi tarkoittaen sitä, että tutkimus on tehty työntekijöiden näkökulmasta ja tutkimus perustuu tutkijan ajatukseen työnohjauksen hyödyllisyydestä työntekijöille. Aihetta ei siis varsinaisesti ole tutkittu
palvelunkäyttäjien tai työnantajan näkökulmasta. Tutkimuksessa painottuu työntekijöiden työhyvinvoinnin ja voimavarakeskeisyyden näkökulma. Erityisenä mielenkiinnon kohteena tutkimuksessa on lastensuojelun sosiaalityö ja lastensuojelun työntekijät perustuen tutkijan, eli minun, omaan kokemukseen lastensuojelutyössä työskennelleenä sosiaalityöntekijänä.
Päädyin tutkimukseni suhteen miettimään, voisiko aiheesta saada kirjallista aineistoa. Lähtiessäni tutkimaan työntekijöiden näkökulmaa työnohjaukseen oletukseni oli, että systeemisen
toimintamallin periaatteet varmastikin näkyisivät vaikutteina näissä kirjoituksissa ajan hengen mukaisesti. Päätin tutkia työntekijöiden näkökulmaa työnohjauksesta eläytymismenetelmän avulla.
Ajankohtana, jolloin pyysin kirjoituksia tutkimusta varten, tutkimani sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän työntekijöitä parhaillaan koulutettiin lastensuojelun systeemiseen toimintamalliin (Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koulutus ”Lastensuojelun systeeminen toimintamalli, Syty”).
Päädyin keräämään tutkimusaineistoni näissä systeemisen toimintamallin koulutuksissa, koska halusin vastaajien tuntevan hyvin systeemistä toimintamallia, olevan pitkäaikaisia lastensuojelun työntekijöitä, ja käyneen jo pidemmän ajan erilaisissa työnohjauksissa, joiden kautta heillä olisi selkeä mielikuva onnistuneista ja epäonnistuneista työnohjauksista.
Tutkimukseni kirjoitukset on kerätty kuusipäiväisen ja kolmiosaisen systeemisen toimintamallin koulutuksen kahdelta viimeiseltä päivältä, eli koulutuksen viimeiseltä osalta, ja kahdesta eri
koulutusryhmästä. Toiseen näistä koulutuksesta osallistuin itse, sillä viimeinen koulutusosa puuttui muuten suorittamastani systeemisen toimintamallin niin sanotusta syty-koulutuksesta. Muut
koulutukseen osallistuvat eivät kuitenkaan tienneet, että aioin pyytää heiltä kirjoituksia koulutuksen päätteeksi.
Erona aiemman, usein ryhmämuotoisen, työnohjauksen ja systeemisen toimintamallin mukaisen työnohjauksen välillä näen sen, että aiemmin työnohjaaja kutsuttiin organisaation ulkopuolelta ja hänellä oli usein psykologin tai psykoterapeutin koulutus. Sen sijaan systeemisessä toimintamallissa säännöllinen asiakastyötä ohjaava työnohjaus on oleellinen osa systeemisen lastensuojelun
järjestelmää, työtä ohjataan viikottaisissa systeemisissä tiimeissä, ja työtä ohjaava henkilö on osa samaa organisaatiota työntekijän kanssa, ja vieläpä usein saman tiimin jäsen. Systeemisessä toimintamallissa työtä ohjaava työntekijä on usein koulutukseltaan sosiaalityöntekijä,
perheterapeutti tai perheterapeuttikoulutuksen käynyt sosiaalityöntekijä. Erillistä systeemistä työnohjausta viikkotiimien lisäksi järjestetään ainoastaan tarpeen mukaan työntekijöiden tietojen ja taitojen syventämiseksi ulkopuolisen työnohjaajan ohjauksessa. (ks. Aaltio & Isokuortti 2019).
Työntekijät, jotka vastasivat kirjoituspyyntöihini, ovat ison kuntayhtymän pääosin lastensuojelutyössä toimivia työntekijöitä. Kuntayhtymään kuuluu niin pieniä, kuin asukasmäärältään suuriakin kuntia, joiden lapsiperheasiat on järjestetty saman organisaation alle. Lastensuojelussa työskentelevien vastaajien lisäksi osa kirjoituspyyntöön vastaajista toimi sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa eli niin sanotussa perhesosiaalityössä, ja pieni osa perheoikeudellisessa yksikössä.
Työnimikkeiltään kirjoituspyyntöön vastanneet työntekijät ovat sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia ja perheohjaajia. Mukana oli myös muutama lastenvalvojan nimikkeellä toimiva perheoikeudellisten palvelujen työntekijä, ja lisäksi mukana oli muutama sosiaalityöntekijäharjoittelija, jotka suorittivat sosiaalityön kolmatta ja samalla viimeistä harjoittelua lastensuojelussa. Kouluttajilta asiaa kysyessäni selvisi, että kaikilla harjoittelijoista oli jo kokemusta joko muun tyyppisestä sosiaalityöstä ja lastensuojelutyöstä, joten oletettavaa on, että harjoittelijoilla oli myös kokemusta työnohjauksesta aiemmissa töissään. Näiltä osin katson, että myös harjoittelijat kuuluivat asiaa hyvin tunteviin työntekijöihin, jotka ovat tutkimukseni kohderyhmää.
Kirjoitukset keräsin kahdessa systeemisen toimintamallin koulutustilaisuudessa syys-lokakuussa 2020. Koulutukset järjestettiin tutkimani kuntayhtymän vakituisille työntekijöille ja pitkäaikaisille sijaisille. Koulutustilaisuudessa koulutettavista yksikään ei kieltäytynyt kirjoituspyyntöön vastaamisesta. Niin sanotun systeemisen toimintamallin mukaista työnohjausta ei ollut vielä järjestetty tutkimani kuntayhtymän työntekijöille, vaikkakin siirtymä systeemisen toimintamallin mukaiseen työskentelyyn oli vähittäin jo käynnissä.
Kun tutkimuksessani puhun lastensuojelutyöstä ja lastensuojelusta, käytän lastensuojelulain
määritelmää. Lastensuojelulain mukaisesti lastensuojelua on lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu, jota toteutetaan tekemällä lastensuojelutarpeen selvitys ja asiakassuunnitelma sekä järjestämällä avohuollon tukitoimia. Lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua ovat myös lapsen kiireellinen sijoitus ja huostaanotto sekä niihin liittyvä sijaishuolto ja jälkihuolto. (LsL 13.04.2007; 3§).
Tutkimuksessani käytän lisäksi käsitettä ”lastensuojelun sosiaalityö” kuvaamaan kaikkea sitä sosiaalityötä, jota kunnan viranomaistyönä lastensuojelussa ja perhesosiaalityössä tehdään sosiaalityöntekijöiden, sosiaaliohjaajien ja perheohjaajien toimesta. Käytän myös käsitteitä
”lastensuojelun työntekijät” kuvaamaan lastensuojelussa ja sosiaalihuoltolain mukaisissa
palveluissa, mukaan lukien perhesosiaalityö, työskenteleviä sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia ja perheohjaajia kunnassa. Lastensuojelun systeemistä toimintamallia ja käsitettä systeeminen,
suhdeperusteinen sosiaalityö, on kuvailtu tarkemmin luvun 4 alaluvussa 4.2.2.
1.2 Tutkimustehtävä ja tarkennetut tutkimuskysymykset
Tutkimuksessani tutkin lastensuojelun työntekijöiden onnistuneelle työnohjaukselle antamia merkityksiä. Merkityksiä etsin työntekijöiden tuottamista kirjoitelmista. Kirjoitelmia ohjaa kaksi kehyskertomusta. Toinen kehyskertomus kehottaa jatkamaan kertomusta, jossa työnohjaus on ollut onnistunut, toisessa taas kehotetaan jatkamaan epäonnistuneen työnohjauksen kuvausta. Lopuksi käyn läpi tutkimuksen tuloksia, ja tulkitsen, mitä kehyskertomusten variointi tuotti tutkimukselle.
Tarkennetut tutkimuskysymykseni ovat:
1. Millaisia merkityksiä ja asioita lastensuojelun työntekijät kirjoituksissaan jäsentävät puhuttaessa onnistuneesta/ tarpeita vastaavasta työnohjauksesta?
2. Miten vuorovaikutteisuus /suhdeperusteisuus näkyy kirjoituksissa
Pyysin kirjoituksia kahdessa systeemisen toimintamallin koulutuksessa, jonka osallistujat olivat lastensuojelun, perhesosiaalityön ja perheoikeudellisten palveluiden vakituista henkilöstöä ja pitkäaikaisia sijaisia. Kirjoituspyynnöt pyydettiin ajankohtana, jolloin tutkimani organisaatio oli kouluttautumassa lastensuojelun systeemiseen toimintamalliin.
Tutkin sitä, millaisia merkityksiä työntekijät antavat onnistuneelle työnohjaukselle, mikä tekee työnohjauksesta onnistuneen työntekijän näkökulmasta, sekä sitä, mitä systeemisen toimintamallin mukaisia suhdeperusteisen vuorovaikutustyön elementtejä työnohjauskirjoitukset sisältävät.
Tutkimuksen tuloksia analysoin aineistolähtöisesti sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksellani annan työntekijöille mahdollisuuden kertoa, miten he toivoisivat työtään ohjattavan. Näkökulmani tutkimuksessa on työhyvinvointiin ja sosiaalialan työntekijöiden voimavaralähtöisyyteen painottava näkökulma.
2 TYÖNOHJAUS TYÖN TUKENA
2.1 Työnohjauksen määrittelyä käytäntönä ja toimintana Suomessa
Työnohjausta toimintana sovelletaan monella ammattialalla Suomessa. Tyypillisesti työnohjausta käytetään ainakin seuraavilla aloilla: sivistyspalveluissa; Kirkon toiminnoissa työntekijöiden tukena; terveydenhuollossa, erityisesti psykiatrisissa palveluissa, työntekijöille tarjottavana palveluna; sekä sosiaalityössä. (Kärkkäinen 2013, 21). Työnohjausta määritellään käsitteenä ja toimintana suomalaisessa työnohjaustutkimuksessa ja kirjallisuudessa hyvin eri tavoin, johtuen siitä, että työnohjausta on kehitetty rinnakkain monilla eri ammattialoilla toisistaan
riippumattomasti. (emt. 21). Työnohjaus voi olla yksilötyönohjausta, ryhmätyönohjausta tai yhteisötyönohjausta. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007).
Työnohjauksen käsite on edelleen epäselvä ja heikosti määritelty, vaikkakin työnohjaustutkimuksen ansiosta määrittely on tarkentumassa. (Kärkkäinen 2013, 21). Työnohjausta on myös usein määritelty negaation kautta, eli siten, mitä työnohjaus ainakaan ei ole. Työnohjaus ei ole konsultaatiota, terapiaa, sielunhoitoa, työhön perehdyttämistä, koulutusta, mentorointia eikä jälkipuintia (debriefing).
Työnohjaus ei myöskään ole sisäistä kehittäjyyttä tai tutorointia. (emt. 22.)
Sosiaalityössä työnohjauksella on oma erityislaatunsa, joka erottaa sen muiden alojen työnohjauksesta. Sosiaalityössä työnohjausta on perinteisesti tarkasteltu pragmaattisesti, työnohjauksen funktioiden kautta. Funktiot sosiaalityön työnohjaukselle ovat hallinnollinen, koulutuksellinen sekä supportiivinen eli tukea antava funktio. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho &
Salonen 2007.) Sosiaalityön työnohjauksen merkitys on tiivistetty siten, että todetaan sen olevan työntekijän työorientaation tutkimista ja kehittämistä. Synnöve Karvinen-Niinikoski (2007) on määritellyt työnohjausta sosiaalityössä todeten, että työnohjaus on pitkäjänteistä ja pitkäkestoista ohjattavan työhön liittyvien teemojen ja koettujen pulmien yhteistä jakamista ja pohtimista.
(Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 142.)
Kirkon työnohjauksen lähtökohta on sielunhoidossa, ja teologisilla ja hengellisillä kysymyksillä on paikkansa sairaalateologien työnohjauksissa, mikäli ohjattavat näin haluavat. (Kärkkäinen 2013, 21). Sivistyspalveluissa työnohjaus taas on suunnattu erityisesti rehtoreille. Tämä niin sanottu hallinnollinen työnohjaus muun muassa vahvistaa johtamisen perustehtävää, tukee päätöksentekoa, auttaa opetustyön suunnittelussa, mahdollistaa varhaisen puuttumisen työyhteisön
ongelmatilanteisiin sekä lisää henkilöstöjohtamisen valmiuksia. (Kärkkäinen 2013, 57.)
Työnohjauksen viitekehys voi olla hyvin monimuotoinen. Viitekehyksiä voidaan käyttää työnohjaustilanteen ja työnohjattavien tarpeiden mukaan. Työnohjausta voidaan toteuttaa esimerkiksi humanistisen ihmiskäsityksen tai psykoterapian viitekehyksestä, kokonaan
viitekehyksettä tai viitekehystä tarpeen mukaan vaihdellen. Viitekehyksiä voi työnohjauksessa olla yhteydestä riippuen esimerkiksi analyyttinen ja systeeminen viitekehys, perheterapian viitekehys, opettamisen ja oppimisen viitekehys, erilaiset ryhmä- ja organisaatioteoriat, sekä yksilön kasvun ja kehityksen teoriat. (Kärkkäinen 2013, 74; O’Donaghue 2004).
Työnohjauksesta sosiaalityössä on kirjoitettu ammatillisen työn tärkeänä tukena ja ammatillisen sosialisaation keinona. Aiempi tutkimus sosiaalityön työnohjauksesta Suomessa on pääosin 1980-ja 1990-luvuilta. Työnohjaustutkimuksen tavoitteena aiemmissa tutkimuksissa voi nähdä ennen kaikkea pyrkimyksen perustella työnohjauksen merkitystä sosiaalityölle niin hallinnollisen kuin tukiroolinsakin kautta, sekä juurruttaa työnohjauskäytäntöä Suomeen. (Auvinen & Ruuskanen 1985; Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007).
Osittain työnohjauksen teoreettisten perustelujen ja työnohjauksen määrittelyn vaikeudet voidaan paikantaa siihen seikkaan, että työnohjauksen empiirinen tutkimus Suomessa on kovin puutteellista ja sama pätee sosiaalityön työnohjauksen tutkimiseen. Sosiaalityön työnohjaus on säilynyt melko muuttumattomana huolimatta sosiaalityön murroksista ja kriiseistä. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho
& Salonen 2007, 68.) Tosin kansainvälisesti nimenomaan sosiaalityön työnohjauksen empiiristä tutkimusta viime vuosikymmeneltä jo löytyy. (mm. O’Donaghue & Tsui 2015; Beddoe 2010).
Työnohjauksen empiirinen tutkimus lienee ollut Suomessa vilkkainta hoitotieteissä. (Karvinen- Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 68). Myös Ruotsissa Suomen ohella on todettu sosiaalityön työnohjaukseen kohdistuvan tutkimuksen puute. Työnohjausta koskeva tutkimustoiminta virisi Suomessa 1980-luvulla ja vuonna 1989 ilmestyi ensimmäinen väitöstutkimus työnohjauksesta terveydenhuollossa. Sosiaalityön puolella 1980-luvulla ilmestyi julkaisuja työnohjaukseen liittyen, muun muassa Anja Auvisen ja Raili Ruuskasen tutkielma Sosiaalityön työnohjaus – osa hallinnon kehittämistä vuonna 1985 ja Synnöve Karvisen Työnohjaus ja työn kehittäminen sosiaalityössä samana vuonna. (emt. 44, 69.)
Suomalaisessa sosiaalityön työnohjauksen tutkimuksessa työnohjausta ja sen funktioita on tarkasteltu historiallisesti koulutuksen välineenä, hallinnollisena välineenä sekä tuen välineenä (Karvinen- Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007). Työnohjaus on yksi ammatillinen opetuksen väline.
(Tarvainen 1964, 6).
Toisaalta taas työnohjauksella on myös hallinnollinen, administratiivinen tehtävänsä. (Tarvainen 1964, 6.) Kolmantena seikkana voidaan nähdä työnohjauksen tukea antava, supportiivinen funktio.
(Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007).
Funktioista ensimmäisen, ammatillisen opetuksen funktion mukaisesti, työnohjausta voidaan käyttää työntekijän ammatillisen tietoisuuden herättelijänä, niin sanotun ammatillisen sosialisaation keinona.
Kun työntekijän tietoisuus ohjaa ammatillista toimintaa, voi työnohjaus parhaimmillaan toimia tietoisuuden lisääjänä ja sitä kautta sosiaalityöntekijän voimavarana, kun hän pyrkii itsensä kehittämiseen niin ammatillisesti kuin persoonallisestikin. (Auvinen & Ruuskanen 1985, 2,5,9.) Työnohjauksen hallinnollinen funktio liittyy työn kehittämiseen. Työnohjauksellisesta näkökulmasta sosiaalityö voidaankin nähdä ei vaan ammattina tai joukkona menetelmiä vaan toimintana, jolla pyritään kehittämään sekä ammatin teoriaa että käytäntöä. (Auvinen & Ruuskanen 1985, 2,5,9.) Hallinnollinen funktio liittyy osaltaan varsinkin 1980-luvulla virinneeseen keskusteluun työnohjauksen anglosaksisesta perinnöstä, johon oleellisesti kuului työnohjaajan esimiesasema suhteessa työnohjattavaan. Suomessa taas työnohjauksen vaatimus ja lähtökohta on sosiaalityön ammatillistumisen ajan ollut jatkuvasti työntekijälähtöistä. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho &
Salonen 2007, 72-73 ja 43-44.). 1980-luvulla työnohjauksen tehtävänä nähtiin sosiaalityön kehittäminen ja ohjaaminen, ja työnohjauksen odotettiin jopa kaikkineen vastaavan työn kehittämisestä, kun sosiaalitoimistojen hierarkkinen organisaatio ei näyttänyt sallivan sosiaalityön ammatillista kehittämistehtävää toimistojen johdolle. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 44.)
Työnohjauksen kolmas funktio, niin sanottu supportiivinen funktio työntekijöiden hyvinvointia ylläpitävänä toimintana on erityisesti korostunut viime vuosikymmeninä. Työnohjauksen merkitystä työhyvinvointia tukevana keinona on painotettu sosiaalityöntekijöiden työn kuormitusta selvittävissä tutkimuksissa. Sosiaalityön kuormittavuutta on selitetty muun muassa sosiaalihuoltolainsäädännön muutoksilla, jotka ovat tuoneet lisää vaateita sosiaalityölle. (Matela 2011, 15; Alhanen 2014, 45; Salo
& al. 2016, 7, 29).
Työnohjauksen merkitys työntekijöiden hyvinvoinnin tukemisen keinona on tärkeä huomioida myös työnantajan taholta. Työhyvinvointi nähdään merkittävänä tekijänä myös työntekijöiden työssä pysymisen ja vähäisemmän vaihtuvuuden kannalta (Salo & al. 2016, 19). Sosiaalityön palvelujen laadullinen paraneminen asiakkaan suuntaan voidaan nähdä yhtymäkohtana hallinnollisen,
yhteiskunnallisen ja työntekijän henkilökohtaisen työssä kehittymisen näkökulmien välillä. (Auvinen
& Ruuskanen 1985, 2,5,9.) Sosiaalityön työnohjauksen vaikutukset asiakastyön laatuun on kuitenkin myöhemmin käytännön tutkimusten tuloksena myös kyseenalaistettu (mm. Wilkins & al. 2018), ja useammassa tutkimuksessa on todettu, että laajempiotantaiset tutkimukset asiakasvaikutuksista puuttuvat. (Beddoe & al. 2016; Carpenter& al. 2013).
Kansainvälisessä tutkimuksessa työnohjauksesta sosiaalityön asiakastyöhön liittyvä työnohjaus ajatellaan vielä erilliseksi muusta työnohjauksesta. Sosiaalityön asiakastyön työnohjauksen ajatellaan kuuluvan funktioista koulutukselliseen funktioon, ja siitä käytetään englanninkielisissä tutkimuksissa nimitystä ”kliininen työnohjaus”. Joidenkin tutkijoiden mielestä tämä ”kliininen työnohjaus”
muodostaa työnohjauksessa itsenäisen alan, johon osa työnohjaajista koulutuksen kautta erikoistuu.
(Sewell 2018).
Suomalainen tutkimus työnohjauksesta on keskittynyt muille oppialoille kuin sosiaalityöhön. Viime vuosilta suomalaista väitöstasoista tutkimusta, joka olisi keskittynyt tutkimaan sosiaalityön ja työnohjauksen suhdetta, ei löytynyt. Viimeisin tutkimus sosiaalityön oppiaineessa liittyen työnohjauksen ja sosiaalityön suhteeseen on Synnöve Karvisen väitöstutkimus Sosiaalityön ammatillisuus modernista professionaalisuudesta reflektiiviseen asiantuntijuuteen vuodelta 1996.
Tätä aiemmat suomalaiset tutkimukset ovat 1980-luvulta, muun muassa Anja Auvisen ja Raili Ruuskasen julkaisu. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 39-44; Auvinen &
Ruuskanen 1985; Auvinen & al. 1991).
Karvinen-Niinikosken vuonna 1996 ilmestyneessä väitöstutkimuksessa sosiaalityön
ammatillisuuden muutos nähtiin muutoksena modernista professionaalisuudesta refleksiiviseen asiantuntijuuteen, jota tukemassa työnohjaus voi parhaimmillaan olla. Työnohjauksen siirtymä nähdään siirtymänä hallinnollisesta kehittämistehtävästä asiakastapausten ohjauksen kautta työntekijän oppimis- ja kehittämisprosessiksi, joka on työntekijän työorientaation tutkimista ja kehittämistä. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 30-32.) Sosiaalityön kehittäminen näyttikin muodostuneen 1990-luvulle tultaessa työnohjauksen sisällöksi. 2000-luvulle tultaessa työnohjauksessa vahvistuivat erilaiset asiantuntijuuden teemat. (emt. 44).
2.2 Sosiaalityön erityislaatu
Sosiaalityö on työnohjauksen suhteen erityinen ammatti- ja oppiala, koska sille on ominaista työn kohteen ja sisällön jatkuva muuttuminen yhteiskunnallisen kehityksen myötä. (Auvinen & al. 1991, 3-7; Juhila 2006). Koska sosiaalityö on yhteiskunnallinen instituutio, sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamisen tavat ja roolit eivät ole yksinomaan toimijoiden itsensä päätettävissä.
Instituutiona sosiaalityö on aina vahvasti sidoksissa kulloisenkin historiallisen ajan vallitseviin näkemyksiin, tapahtumiin ja keskusteluihin. Olennainen toimintaympäristö suomalaisen sosiaalityön kannalta on hyvinvointivaltio ja sen sosiaalipoliittinen järjestelmä, sekä erityisesti näiden tulevaisuus. (Juhila 2006, 12.)
Sosiaalityössä ei ole samalla tavoin kysymys kaikille kansalaisille suunnatusta universaalista toiminnasta kuin esimerkiksi sosiaalipalveluissa tai sosiaalivakuutuksessa. Sosiaalityö mielletään vain joihinkin kansalaisryhmiin kohdentuvaksi tai vain joissakin erityisissä ongelmatilanteissa tarvittavaksi marginaaliseksi toiminnaksi. Sosiaalityö voidaan kuitenkin nähdä tärkeänä ”ajan ankkurina”, sillä se, miten sosiaalityön piirissä oleviin ihmisiin suhtaudutaan ja kuinka paljon heitä kulloinkin on, kertoo olennaisia asioita koko yhteiskunnan ilmapiiristä ja tilasta. (emt. 13).
Sosiaalityön luonne asettaa työnohjaukselle reunaehdot ja haasteet. Sosiaalityön ja työnohjauksen suhdetta kuvastaa se, että työnohjauksen kehittymistä ei voida erottaa sosiaalityön ammatillistumiskehityksestä, vaan työnohjaus on liittynyt sosiaalityön kehitykseen aina siitä lähtien, kun sosiaalityö alkoi muuttua ammattimaiseksi. (Auvinen & Ruuskanen 1985). Joidenkin tutkijoiden mielestä työnohjaus on itse asiassa vain yksi sosiaalityön aloista, johon osa sosiaalityöntekijöistä erikoistuu. (Brashears 1995). Sosiaalityön työnohjauksesta on vaikea puhua käsittelemättä samalla ammatin luonnetta ihmistyönä, tehtävien ja ammatin ideologian suhdetta, työn kohteen monimuotoisuutta sekä ammatin ja organisaation keskinäistä suhdetta. (Auvinen & al. 1991, 3-7.) Edellä mainitut ovat tekijöitä, jotka perustelevat työnohjauksen merkitystä ammatin ja ammattilaisen itseymmärrykselle ja tiedostavan työotteen syntymiselle. Sosiaalityön jatkuvasti muuttuvat tarpeet ja lisääntyvä psyykkinen kuormitus olivat osittain nostamassa kiinnostusta työnohjausta kohtaan 1970- 1980-luvuilla. Siitä, että työnohjaus parantaa myös työssä viihtymistä, on tutkimuksia. (Auvinen &
al. 1991, 9-19; Forsman 2010; Salo & al. 2016; Baldschun 2018). Kansainvälisin tutkimuksin on todennettu, että työnohjaus vahvistaa muun muassa työntekijöiden työtyytyväisyyttä, ammattitaidon vahvistumista ja työssä pysymistä. (mm. Beddoe & al. 2016; Carpenter & al. 2013).
Sosiaalityön työnohjaaminen edellyttää kulloisenkin yhteiskunnan hahmottamista kokonaisuutena ja sosiaalityön erityistehtävän hahmottamista sen osana. (Auvinen & al. 1991, 7-15). Sosiaali- työntekijät ovat korostaneet, että he tarvitsevat työnohjausta, koska heidän työnsä kohde on niin epämääräinen jatkuvasti muuttuvassa yhteiskunnassa ja työ on monimuotoista. Sosiaalityöntekijät pitävät työnohjausta tärkeänä ammatti-identiteetin vahvistamiselle ja ammattisosialisaatiolle.
(Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007.) Työnohjauksen tärkein lähtökohta sosiaalityössä onkin ollut pyrkimys oman toiminnan kriittiseen arviointiin ja kehittämiseen.
(Auvinen & al. 1991, 3-7). Suomessa työnohjauksen vaatimus on tullut ammattialan
ammatillistumishistorian ajan suoraan työntekijöiltä. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 72-73 ja 43-44).
2.3 Ammatillinen sosialisaatio ja oppimisteoriat
Ammatillisesta sosialisaatiosta puhuttaessa tarkoitetaan lähinnä koulutuksen lisäksi henkilön oppimista työnsä edellyttämään rooliin, oppimista työkäytäntöihin ja yhteisöön, sekä työn arvomaailman sisäistämistä. Ammatillinen sosialisaatio liitetään työnohjauksen funktioista koulutukselliseen funktioon ja oppimisteorioihin. (Karvinen-Niinikoski & al. 2007.)
Ammatillisessa sosialisaatiossa korostuu työstä ja kokemuksesta oppiminen. Nähdään, että jotta kokemusta voitaisiin jäsentää ja oppiminen ja kasvu kytkeä henkilökohtaiseen kehitykseen, tarvitaan työnohjausta. Työnohjauksella voidaan ikään kuin varmistaa, että ammatillinen
sosialisaatio ja identiteetti kehittyvät jatkuvasti, ja että oppiminen ajoittuu sopivasti. (Auvinen & al.
1991, 10 & Ferguson 2016a, b, c ja 2018).
Sosiaalityön yhteydessä on puhuttu siitä, että työnohjaukseen soveltuu erinomaisesti niin sanottu kokemuksellisen oppimisen malli. Kokemuksellinen oppiminen on terminä lainattu
oppimisteorioista. Kokemuksellisella oppimisella tarkoitetaan lähinnä sitä, että oppiminen perustuu ohjattavien työssään hankkimiin kokemuksiin. Kokemuksellisen oppimisen mallissa oppiminen ymmärretään tapahtumasarjaksi, jossa tieto luodaan sosiaalisen ja persoonallisen kokemuksen muutoksen kautta. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 56-57.) Oppiakseen työstään ja työnsä hyvin sosiaalityöntekijän olisi tultava ”taitavaksi oppijaksi”, joka erottelee tietoisen dialektisesti vastakkaisia oppimisen tapoja, näitä ollen konkreettinen kokeminen, abstrakti käsitteellistäminen, aktiivi toiminta ja pohdiskeleva havainnointi. (Auvinen & al. 1991, 10).
Työssä välttämättömän kokemuksellisen oppimisen lisäksi muun muassa Aulikki Kananoja on lastensuojeluun kohdistuvissa selvityksissään puhunut systeemiseen tiimityöhön siirryttäessä orientaation muutoksen tuovan mukanaan vaatimuksia muun muassa perustaa työkäytännöt tutkimustiedolle ja osoittaa uuden toimintamallin vaikuttavuutta erilaisin mittarein. (Kananoja 2019b, 28.). Samaan aikaan myös näyttöön perustuvia työnohjauksen malleja on peräänkuulutettu sosiaalityön työnohjauksesta keskusteltaessa. (mm. O’Donoghue & Tsui 2015).
Sosiaalityön on perinteisesti ajateltu perustuvan kokemukselliseen oppimiseen. Tiimityöhön perustuvan suhdeperusteisen työskentelyn ja monimutkaistuvien sosiaalisten ongelmien myötä vaatimus ammattikäytäntöjen perustelemiseen tutkimuksella on kuitenkin entisestään vahvistunut.
(Kananoja 2019b, 28). Työnohjauksen viitekehyksenä usein käytetty kokemuksellinen oppiminen tulee joltain osin lähelle uudempaa tutkivan oppimisen käsitettä, joka laajemmin ajateltuna tarkoittaa ihmettelevää ja tutkivaa asennetta maailmaa ja tietoa kohtaan. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 61).
Tutkiva oppiminen on yhteisöllistä ja se sisältää tiedollisten prosessien lisäksi oppimisen myötä tapahtuvan identiteetin muodostumisen ja kehityksen. (mm. Ferguson 2016a, b, c; 2018). Tutkivaa oppimista ja siitä laajennettua ekspansiivisen oppimisen mallia on sovellettu esimerkiksi
organisaatiotutkimuksessa. (Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 61). Sosiaalityön käytännön tutkimuksessa käytetyn reflektion määritelmän on ajateltu perustuvan tutkivan oppimisen termistölle. (Ferguson 2016a, b, c; 2018).
2.4 Työnohjauksen roolit sosiaalityössä
Työnohjauksen tärkeimpänä tehtävänä johdon näkökulmasta voidaan nähdä työntekijöitten
valmiuksien turvaaminen sosiaalihuollon ja sosiaalityön tavoitteiden saavuttamiseksi. (Auvinen &
Ruuskanen 1985, 5). Työnohjaus perustuu näkemykseen, jonka mukaan kaikessa inhimillisessä toiminnassa on mukana myös tiedostamattomia pyrkimyksiä, jotka suuntaavat toimintaa muuhun kuin julkilausuttuun päämäärään. (mm. Brashears 1995). Sosiaalityössä työnohjaus on usein mielletty juuri siksi paikaksi, missä työntekijä kriittistä reflektiota harjoittaen ylläpitää ja kehittää ammatillista osaamistaan organisaation ulkopuolelta tulevan ohjaajan ohjauksessa. (Karvinen- Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 122-125).
Työnohjauksen suhde laajempaan toimintakontekstiin löytyy työntekijän perustehtävän kautta.
Perustehtävällä tarkoitetaan tehtävää, joka organisaation on suoritettava saadakseen oikeutuksen olemassaololleen. Organisaation työnjako määrittyy työntekijöiden perustehtävien mukaisesti. (mm.
Archers 1991; Karvinen-Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007.) Eri työntekijöillä voi olla erilainen näkemys perustehtävästä. Toimijalle muodostunut käyttöteoria eli oma sisäistetty käsitys organisaation toiminnasta ja omasta tehtävästä organisaatiossa voi olla sisäisesti ja eri henkilöiden kesken ristiriitainen ja hämärtynyt. Työnohjaus voi tällöin tarkoittaa yhteisen käyttöteorian luomista.
Tällöin työnohjaajan tehtävä on tukea ja vahvistaa ohjattavan ammatillista identiteettiä tämän perustehtävässä. Tällä tavoin työnohjaus voi tukea ohjattavaa ammatilliseen kasvuun. (Karvinen- Niinikoski, Rantalaiho & Salonen 2007, 105-106.)
Sosiaalityön luonne muutokseen pyrkivänä auttamistyönä ei ole muuttunut vuosikymmenien kuluessa. (Raunio 2000, 6). Yhteiskunta ympärillä on kuitenkin jatkuvasti muutoksessa.
Työnohjaus työntekijöiden tuen muotona on perusteiltaan samanlaista kuin historiallisesti, mutta työnohjauksen kohteena olevien työntekijöiden ympäristö muuttuu. Työntekijät ja ammatillinen toiminta reagoivat yhteiskunnan murrokseen postmoderniin siirtyvässä yhteiskunnassa. (emt 5-20).
Työnohjauksen supportiivinen funktio on hyväksytty sosiaalityössä laajasti. (mm. Wilkins & al.
2018). Tutkimuksissa, joissa sosiaalihuollon työntekijöiltä on kysytty heidän ajatuksiaan ideaalista työnohjauksesta, tulos on ollut, etteivät työntekijät koe hyötyvänsä hallinnollisesta työnohjauksesta.
(O’Donaghue& Tsui 2015).
Aiempien vuosikymmenien tutkimuksessa työnohjaajan rooli on nähty myös ohjattaviensa työn taloudellisuuden ja tehokkuuden varmistajana tai niin sanotusti rahakirstun vartijana. (mm.
Brashears 1995). Erityisesti lastensuojelun työnohjauksen merkityksestä lastensuojelun
työntekijöille on tehty täysin päinvastaisiakin tulkintoja. (ks. mm. Ferguson 2016 a, b, c ja 2018).
Työnohjauksen funktio mielletään 2000-luvun sosiaalityössä vahvasti tukiroolinsa kautta. (mm.
Wilkins & al. 2018). Sosiaalihuollon reunaehdot määrittyvät kuitenkin myös vallitsevien talouden realiteettien ja poliittisten linjausten mukaan. (Mänttäri-van der Kuip 2015; Alhanen 2014).
Sosiaalihuollossa tapahtuvat päämäärien asettelut, strategioiden valinnat, suunnittelu ja
ohjaustoiminnot ovat hallinnollisia prosesseja, joilla on työnohjausprosessista niin sisällöltään kuin toteutukseltaankin poikkeava toimintatapa. (Auvinen & Ruuskanen 1985, 5; Ferguson 2016 a, b, c ja 2018). Työnohjauksen tehtävä sosiaalityössä onkin ohjata työntekijää löytämään paikkansa suhteessa yhteiskuntaan, organisaatioon ja asiakkaaseen. (Auvinen & al. 1991).
Kai Alhanen (2014) on kirjoittanut palveluiden pirstaloitumisesta lastensuojelun sosiaalityössä.
Lastensuojelun asiakkaat ohjataan lyhytaikaisiin, itsenäistäviin palveluihin vaikka palveluntarve olisi pitkäaikainen ja tuen tarve intensiivinen. Suuntaus vaikuttaa sopivan hyvin yhteen tuottavan yksilön ihanteen kanssa. Tuottavan yksilön ajatellaan toimivan yhteiskunnassa, jonka suurin tavoite on taloudellinen tehokkuus ja taloudellinen kasvu. Samalla tätä suuntausta vahvistavat myös
tuottavan yksilön ihanteeseen kriittisesti suhtautuvat suuntaukset, kuten empowerment, jossa
pyritään avun kohteena olevien yksilöiden voimaannuttamiseen. Lopputuloksena asiakkaat eivät saa sitä apua, mitä tarvitsisivat, ja lopulta joudutaan turvautumaan viimesijaisiin keinoihin, kuten lapsen huostaanottoon. (Alhanen 2014, 42).
Myös työnohjaus on palvelu, joka tarjotaan työntekijöille heidän työnsä tueksi. Lähtökohtaisena oletuksena on se, että sekä työnohjaaja että työntekijät sitoutuvat työnohjaukseen pitkäaikaisesti.
Työnohjaussuhteiden kesto siten, että ohjattavat ovat saman työnohjaajan ohjattavina, on laskettu keskimäärin kestävän noin yhdestä kolmeen vuotta. (Wilkins & al. 2018). Sosiaalityössä
työntekijöiden työn luonne on kuormittava jatkuvasti, eikä työn kuormituksen ole tutkimuksin huomattu keventyvän työkokemuksen tai iän mukana, pikemminkin päinvastoin. (Salo & al 2016;
Baldschun 2018). Myös työntekijöiden tarve työnohjaukseen on jatkuvasti olemassa, ei ainoastaan lyhytaikaisesti, määräajaksi, tai kriisiluontoisesti.
Samoin kuin sosiaalityökin, myös työnohjaus sopeutuu ja mukautuu vallalla oleviin yhteiskunnal- lisiin näkemyksiin. Maija Mänttäri-van der Kuipin (2015) mukaan on kiistatonta, että useilla sosiaalityöntekijöistä ei ole tarvittavia taloudellisia ja henkilöstöresursseja tehdä työtään siten kuin edellytetään. Eletään ”niukkuuden aikaa”, jossa kaikki lasketaan tuottavuuden ja tehokkuuden kriteereillä, koska muunlaisia mittareita ei ole kyetty kehittämään. (Mänttäri-van der Kuip 2015, 22- 26). Vaikka yhteiskunnallinen tilanne ja taloudelliset puitteet määrittävät sosiaalityötä vahvasti, eivät sosiaalityön profession ohjaamiseen tehokkuudesta ja taloudellisuudesta lähtevien arvojen mukaan määräytyvät keinot kovin hyvin sovi. (Auvinen & Ruuskanen 1985, 2).
Lastensuojelun systeemisessä toimintamallissa työnohjaus painottuu työntekijöiden
työhyvinvoinnin tukemisen sijaan ennen kaikkea asiakastyön ohjaukseen. Kansainvälisessä tutkimuksessa tällainen asiakastyön työnohjaus on erotettu kokonaan muusta työnohjauksesta ja tästä puhutaan nimityksellä ”kliininen työnohjaus”. (Sewell 2018). Systeemisessä toimintamallissa asiakastyön työnohjauksessakin noudatetaan vahvaa läpinäkyvyyden periaatetta. Tämä tarkoittaa sitä, että asiakas voi olla mukana silloin, kun hänen asiaansa viikkotiimissä käsitellään. (Fagerström 2016; Lahtinen, Männistö ja Raivio 2017, 24).
Asiakastyön ulkopuolista systeemistä työnohjausta järjestetään työntekijöille tarpeen mukaan. (ks.
Aaltio ja Isokuortti 2019). Mielestäni tällaisiin asiakastyön ohjaustilanteisiin työntekijöiden pohdinnat omasta ammatillisuudestaan tai pohdinnat liittyen organisaatioon tai sosiaalityön yhteiskunnalliseen paikkaan eivät sovi. Nähtäväksi jää, muodostuuko harvatahtisesta, tarpeen mukaan toteutuvasta ulkopuolisesta työnohjauksesta systeemisen toimintamallin työntekijöille vapaampaa reflektiota ylläpitävä foorumi.
3 TYÖNOHJAUKSEN TUTKIMUS
3.1 Kansainvälinen tutkimus työnohjauksesta sosiaalityössä
Sosiaalityön ja työnohjauksen suhdetta on tutkittu muualla maailmassa todeten, että työnohjaus on yksi syy siihen, että sosiaalityöstä on tullut ammattimaisempaa. (Hafford-Letchfield & Engelbrecht 2018). Jotkin tutkimukset lähtevät siitä olettamasta, että työnohjaus sai alkunsa sosiaalityön piiristä.
(Bruce & Austin 2001; Tsui 1997).
Sosiaalityön ja työnohjauksen tutkimukset maailmalta eivät ole vertailtavissa Suomessa tehtyyn työnohjauksen tutkimukseen. Tämä johtuu järjestelmien eroista: Sosiaalityön työnohjauksen tutkimusta on tehty määrällisesti eniten Pohjois-Amerikassa; Yhdysvalloissa ja Kanadassa, sekä Iso-Britanniassa. Iso-Britanniasta ja Amerikan Yhdysvalloista levinneessä työnohjauksen perinteessä työnohjaaja on esimiesasemassa ohjattaviinsa. Tästä johtuen osa työnohjauksen tutkimuksesta painottuu esimerkiksi työnohjaajien kouluttamiseen työntekijöistä esimies-
työnohjaajiksi. (ks. mm. Wilkins & al. 2018; Rankine& al.2018; Hafford-Letchfield& Engelbrecht 2018).
Työnohjauksen suhteen tutkimuksessa on jaoteltu myös moniammatilliset työnohjaukset ja toisaalta vertaistyönohjaukset (”peer supervision”), joista jälkimmäisessä viitataan työnohjausryhmän
ohjattavien yhtenäiseen koulutustaustaan ja ammattiasemaan työssä. Lisäksi työnohjausta on jaoteltu anglosaksisen mallin mukaan ”kliiniseen työnohjaukseen”, joka keskittyy opetukselliseen asiakastyön ohjaukseen vastakohtana hallinnolliseen tai tukirooliin keskittyvään työnohjaukseen.
Työnohjaus myös usein sekoitetaan sosiaalityön opiskelijoiden ”kenttätyöksi” kutsuttuihin
harjoittelujaksoihin, joissa opiskelijat perehtyvät työssä ammatin sisältöön vanhempien kollegoiden ohjaamana. (Sewell 2018.)
Ulkopuolelta tulevaa työnohjaajaa ja tähän perustuvaa työnohjausta ei juurikaan suosita sosiaalityön työnohjauksessa muualla kuin Pohjoismaissa. (mm. Sewell 2018.) Pohjoismaissa tanskalainen Jacob Magnussen (2018) on tutkinut ryhmätyönohjausta vuorovaikutuksen näkökulmasta julkisen sektorin palveluissa. Tutkimuksen lopputuloksena todetaan ulkopuolisen työnohjaajan käyttö hyödylliseksi, koska se suuntaa työnohjauksen tarkoitusta pois hallinnollisista asetelmista kohti positiivisempaa roolitusta työnohjaajan ja työnohjattavien välillä. Tuloksena tästä voi
parhaimmillaan olla innovatiivinen ja luova foorumi, joka antaa tilaa ja aikaa reflektiolle, ja välttää päätöksenteon ”oikopolut” jotka anglosaksisessa työnohjausmallissa voivat pahimmillaan olla vallitsevina. (Magnussen 2018; Hafford-Letchfield& Engelbrecht 2018.)
Järjestelmien eroista huolimatta todettakoon, että työnohjausta sosiaalityön kontekstissa on tutkittu etenkin englanninkielisessä maailmassa erittäin monista näkökulmista. Työnohjauksen sisältöjä ja työnohjaajien koulutuksen sisältöjä sekä työnohjaajan ja työnohjattavien vuorovaikutusta on tutkittu. (Wilkins & al. 2018; O’Donaghue & Tsui 2015). Moniammatillisen työryhmän työnohjausta sosiaalityössä on tutkittu, pyritty löytämään käytäntöön perustuvaa toimivaa työnohjausmallia, työnohjauksen kustannustehokkuutta sosiaalityölle on tutkittu, sekä selvitetty työnohjauksen hyvinvointivaikutuksia työntekijöihin. (mm. O’Donaghue 2015; Bogo & McKnight 2006; Carpenter & al. 2013; Beddoe & al. 2016). Käytännön sosiaalityön näkökulmasta
merkityksellistä reflektiota on tutkittu, ja työnohjauksen on todettu puoltavan paikkaansa
työntekijöiden reflektion paikkana. (Ferguson 2016a, b, c ja 2018). Myös resilienssin vahvistaminen työnohjauksen avulla on tutkimuksin todettu. (mm. McSweeney 2018).
Uusseelantilaiset tutkijat (O’Donoghue & Tsui 2015) ovat käyneet läpi englanniksi ilmestyneitä sosiaalityön työnohjauksen tutkimuksia neljän vuosikymmenen ajalta, ja todenneet, että vertailevat tutkimukset useamman maan välillä aiheesta puuttuvat. Myös asiakasnäkökulman laajempi tutkimus puuttuu. Työnohjauksen on todettu vaikuttavan työntekijöiden hyvinvointiin, ja tämän työhyvinvoinnin on oletettu heijastuvan myös asiakaskokemukseen, mutta riittävän laajoja, luotettavia ja yleistettäviä tutkimuksia työntekijöille suunnatun työnohjauksen vaikutuksista asiakkaisiin ei tutkijoiden mukaan juurikaan ole tehty. Samoin tutkimus työnohjauksen puuttumisesta ja tämän seikan oletetuista negatiivisesta vaikutuksesta asiakastyön tuloksiin on kyllä tehty, mutta otokset ovat suppeita varsinkin tutkimuksissa, joissa on käytetty satunnaisotantaa. (O’Donoghue &
Tsui 2015.)
Haasteena kansainvälisessä sosiaalityön työnohjaustutkimuksessa on se, että tehdyillä tutkimuksilla ei ole riittävää yleistettävyyttä; tutkimuskoot ovat pieniä ja tutkimukset ovat yleensä suppeita, paikallisia haastattelututkimuksia. Työnohjauksen laadun ja vaikuttavuuden tutkimusta on hidastanut myös sopivien mittareiden löytyminen työnohjauksen laadun mittaamiseen. Usein tutkimukset myös perustuvat työnohjaajien omaan arvioon työnohjauksen laadusta, joka voidaan nähdä kiistanalaisena lähtökohtana tutkimukselle. (Sewell 2018; O’Donoghue & Tsui 2015.)
Tutkimuksissa kulttuurin vaikutusta työnohjaukseen ei ole riittävästi huomioitu. (O’Donaghue &
Tsui 2015). Valtaosa työnohjauksen tutkimuksesta painottuu englanninkielisiin maihin: Iso- Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Uuteen Seelantiin ja Autraliaan, joista määrällisesti eniten tutkimusta on julkaistu Amerikan Yhdysvalloissa. (Sewell 2018).
Sosiaalityön aloista nimenomaan lastensuojelun ja työohjauksen suhteeseen keskittyvät tutkimukset käsittelevät usein case-työskentelyä, tai niin sanottua ”kliinistä työnohjausta” asiakaslapsen asioissa.
(mm. Sewell 2018). Lastensuojelun työnohjauksessa korostuivatkin lapsen turvallisuusnäkökohtien painottaminen, riskien hallinta ja työstä nousevien tunteiden käsittely työntekijän kanssa.
Työnohjaajat olivat tutkimusten mukaan kertoneet vaikeuksista ja toisaalta toiveistaan olla paremmin ja oikea-aikaisemmin tavoitettavissa työntekijöille juuri lastensuojelun asioissa työntekijälle kertyvän
”tunnekuorman” purkamiseksi. (O’Donoghue & Tsui 2015; Ferguson 2016a, b, c.)
Myös sosiaalityöntekijöiden tyytyväisyyttä työnohjaukseen englanninkielisissä maissa on tutkittu, ja työntekijöiden mukaan ideaali työnohjaus vastasi heidän käytännön työnsä haasteisiin ja kehitti heidän ammatillista osaamistaan. Näiden lisäksi nähtiin, että työnohjaajalla tuli olla riittävä ammatillinen osaaminen sosiaalityön ohjaamiseen. Hallinnollisesta näkökulmasta toimivaa työnohjausta sosiaalityöntekijät eivät pitäneet työlleen mielekkäänä. (O’Donoghue & Tsui 2015;
Beddoe & al. 2016.)
3.2 Suomalainen tutkimus työnohjauksesta
Suomalainen tutkimus työnohjauksesta on keskittynyt muille oppialoille kuin sosiaalityöhön. Muun muassa johtamisen ja kehittämisen apuvälineenä, sairaanhoidossa, kasvatustieteissä ja teologiassa työnohjauksesta on ilmestynyt väitöstutkimuksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Viimeisin väitöstutkimus työnohjauksesta valmistui viime vuonna, Marko Ikosen (2020) Helsingin yliopiston Teologiseen tiedekuntaan valmistunut Työnohjaus – luottamukseen perustuva praksis: ohjauksen elementit ohjattavan toimijuuden kehittämisen mahdollistajina. Ikosen väitöstutkimus keskittyy työnohjauksen määritelmän selventämiseen ja kuvaavan mallin luonnosteluun työnohjauksesta työnohjaajan ja työnohjattavan yhteistoimintana.
Maj-Lis Kärkkäinen (2013) on tehnyt väitöskirjansa työnohjauksesta psykiatrisessa
erikoissairaanhoidossa, jossa hän on käynyt läpi työnohjauksen merkityksiä niin työntekijöille kuin potilaillekin ja hahmotellut mallia Mielenterveyslain mukaiseksi työnohjausmalliksi. Sanna Alila (2014) puolestaan on tarkastellut työnohjausta inklusiivisen opettajuuden tukena Lapin yliopistolle tekemässään väitöstutkimuksessa. Leila Keski-Luopa (2018) on hahmotellut kokonaisvaltaista työnohjauksen teoriaa sosiaalipsykologiaan pohjautuvassa väitöskirjassaan Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Kulttuurisen monimuotoisuuden käsittelyä työnohjauksessa on tutkinut Aila Niemelä (2019) väitöstutkimuksessaan Työnohjaus monikulttuuriosaamisen edistäjänä. Tutkimus on valmistunut Tampereen kasvatustieteelliseen tiedekuntaan.
4 TAVOITTEENA TYÖHYVINVOINTI 4.1 Sosiaalityön kuormittavuus
Työnohjaus on yksi työnantajan sosiaalityöntekijöille tarjoama keino ylläpitää ammattitaitoa, työhyvinvointia ja työkykyä. Työkykyä ja hyvinvointia voi sosiaalityössä uhata työn kuormittavuus.
Sosiaalityön kuormittavuuden tutkimuksia on tehty jo 1980-luvulta lähtien (mm. Matela 2011;
Junnonen & al. 2019; Forsman 2010; Baldschun 2018). Sosiaalityöntekijöiden työn kuormittavuutta on tutkittu Suomessa muun muassa Työterveyslaitoksen vuonna 2016 ilmestyneessä Sosiaalityöntekijöiden hyvinvointi -tutkimuksessa ja tutkimuksen lopputuloksena vahvistui tieto siitä, että sosiaalityöntekijät ovat erityisen kuormittuneita tehtävässään. (Salo & al. 2016).
Työnohjausta on tarkasteltu Maj-Lis Kärkkäisen (2013) hoitotyön alaan kuuluvassa väitöskirjassa Mielenterveyslain (14.12.1990/1116) ja – asetuksen (21.12.1990/1247) mukaisesti osana psykiatrista hoitotyötä. Mielenterveyslaissa on määritelty, että työnohjaus on mielenterveyspalveluissa työskenteleville tarpeellinen tukimuoto. Lain henki on se, että mielenterveystyö nähdään vaativana hoitotyönä, johon työntekijöillä lain mukaan tulee olla tarvittava tuki. (Mielenterveyslaki 14.12.1990/1116). Vastaavaa säännöstä ei ole esimerkiksi sosiaalihuollon ammattihenkilölaissa (817/2015), tai sosiaalihuoltolaissa (1301/2014), vaikka sosiaalihuollon asiakaskunta on usein samaa, kuin psykiatrisen hoitotyön asiakaskuntakin monen sosiaalihuollon asiakkaan ollessa mielenterveyslain määrittämien avopalveluiden piirissä.
Työterveyslaitoksen Kunta10-tutkimusaineistossa on tutkittu, mitä kuormittavia tekijöitä juuri sosiaalityössä esiintyy, ja millaisia muutoksia kuormittavuudessa on tapahtunut vuosina 2000-2012.
Kunta10-tutkimusaineiston perusteella on todettu, että sosiaalityöntekijät kokivat enemmän
kuormitusta työssään kuin erityisopettajat, psykologit tai lastentarhanopettajat. (Salo & al.2016, 3.) Lisäksi tutkimusten mukaan suomalaiset sosiaalityöntekijät ovat merkittävästi kuormittuneempia työssään kuin sosiaalityöntekijät muissa Pohjoismaissa. (Salo & al. 2016, 6; Baldschun 2018).
Kuormittavia asioita suomalaisten sosiaalityöntekijöiden kohdalla olivat erityisesti suuret asiakasmäärät, rooliristiriidat työssä, kiireinen työtahti ja työyhteisön ongelmat. Lisäksi
sosiaalityöhön kuuluvia erityisiä kuormitustekijöitä olivat muun muassa asiakasvastuu, asiakkaiden tunteiden vastaanottaminen ja käsitteleminen ja monimutkainen ongelmanratkaisu. Sosiaalityössä työntekijöitä kuormittaa myös asiakkaiden moniongelmaisuus, joka on lisääntynyt
sosiaalipalveluissa viimeisimpien kahden vuosikymmenen aikana. (Salo & al. 2016; Matela 2011.)
Myös riittämättömät resurssit luovat lisäpainetta työhön ja paljon työtä tehdään itsenäisesti ilman työparia. (Matela 2011; Salo & al. 2016; ks. myös Forsman 2010). Sosiaalialalla työntekijöiden vaihtuvuuden on todettu olevan suurta. Vaihtuvuus vaikuttaa työn resursseihin. (Matela 2011.) Vajavaisilla resursseilla pystytään tarjoamaan lakisääteiset palvelut, mutta palvelujen kehittäminen ja suunnitteleminen jää usein vähemmälle. (Salo & al. 2016). Erityisesti lastensuojelussa
työntekijöiden vaihtuvuus on suurta ja se nähdään kansainvälisesti ongelmana. Useissa maissa on oltu huolissaan lastensuojelun toteutumisesta ja tämä huoli on liitetty sekä sosiaalityöntekijöiden työstä lähtemiseen että työntekijöiden runsaaseen vaihtuvuuteen. Työntekijöiden vaihtuvuus edellä mainituista syistä on nähty seikkana, joka jopa vaarantaa lastensuojelujärjestelmän toimivuuden.
(Matela 2011, 16.)
Monet lastensuojelualan selvitykset ja kehittämisprojektit, muun muassa vuosien 2012 ja 2017 Kuntaliiton selvitykset, ovat tuoneet esiin huolen sosiaalityön kuormituksen kohtuuttomuudesta.
Korkean asiakasmäärän lisäksi huomiota on kiinnitetty sijaisten puutteeseen, sosiaalityöntekijöiden suureen vaihtuvuuteen, työn johtamiseen ja organisointiin. Muiden kuin eläköityvien, siis
kokonaan alalta pois siirtyvien, työntekijöiden määrä kertoo lastensuojelun sosiaalityön vetovoiman vähenemisestä ja tämä näyttäytyy tulevaisuuden näkökulmasta vakavana kysymyksenä. (Kananoja 2019b, 25.)
Kokoavasti voidaan todeta, että henkisesti hyvin kuormittava ja vaativakin työ voi olla työntekijälle mielekästä ja palkitsevaa, mikäli työntekijä kokee, että hänen työlleen antamansa aika ja uurastus tunnustetaan, ja mikäli työn vaatimukset laadullisesti ja määrällisesti ovat kohtuullisessa suhteessa työntekijän ja työyhteisön voimavaroihin. (Matela 2011, 24). Jotta sosiaalityöntekijöiden
työhyvinvointia ja työoloja voidaan parantaa, on tärkeää suunnata katse niihin esteisiin, jotka estävät työntekijöiden vapautta soveltaa kykyjään ja osaamistaan työssään. Tähän tarvitaan tietoa, jotta voidaan alkaa luoda uusia käytäntöjä sosiaalityöhön. (Mänttäri-van der Kuip 2015, 6.)
Erityisesti lastensuojelussa sosiaalityöntekijöiden jaksamista ja jatkamista tutkinut Sinikka Forsman on kuvannut työntekijöiden työssään kohtaamaa tunnekuormitusta sanalla ’arkirämpiminen’; työ sisältää suuren määrän ihmissuhteita, siinä kohdataan rankkoja asioita ja tunteita ja jatkuva toimiminen laajoissa ja monialaisissa verkostoissa kuormittaa työntekijää. (Forsman 2010, 101-105).
2000-luvulla tehdyissä yhdysvaltalaisissa tutkimuksissa on todettu, että lastensuojelun arvellaan käyvän yhä kuormittavammaksi työalaksi. (Matela 2011, 30.)
Eniten tähän vaikuttavat kasvaneet asiakasmäärät, monitahoisia ongelmia sisältävät asiakastilanteet, se seikka, että päivystysluonteinen työ lisääntyy, sekä työntekijöiden jatkuva pelko negatiivisesta mediajulkisuudesta ja mahdollisista vahingonkorvausoikeudenkäynneistä. Tässä yhteydessä on puhuttu jopa lastensuojelun kriisiytymisestä. (Matela 2011, 30.) Ristiriidat ja tulkinnalliset erot lapsen suojelutarpeiden määrittelyssä sosiaalityöntekijöiden, perheen ja muiden asiaan liittyvien tahojen välillä, sekä tilanteisiin liittyvät vahvat emootiot ovat sitä mielenmaisemaa, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijät päivittäin toimivat. (Forsman 2010, 101-105.)
Työn kuormittavuuteen liittyen on tutkittu yhtenä kuormitustekijänä myös sosiaalityöntekijöiden sekundaaritraumatisoitumisen riskiä. (Salo &al. 2016, 20). Lastensuojelun sosiaalityötä leimaavat lasten turvattomat kasvuolot, perheiden kasautuvat ongelmat, vanhempien tai nuorten päihde- ja mielenterveysongelmat, väkivaltaiset ihmissuhteet, ja lasten ja vanhempien edun ristiriita.
(Kananoja 2019b, 26). Tutkimuksissa on löydetty sekä sekundaaritraumatisoitumisen riskiä nostavia tekijöitä että sekundaaritraumatisoitumiselta suojaavia tekijöitä. (Salo &al. 2016, 20).
Tutkimuksissa laajasta joukosta analysoituja muuttujia sekundaaritraumatisoitumisen riskitekijöiksi havaittiin poikkileikkausasetelmassa riittämätön työnohjaus ja täydennyskoulutusmahdollisuudet, työn vaatimukset, järkyttävät tilanteet asiakastyössä, erityisesti sosiaalityöhön liittyvät kuormittavat tekijät sekä psyykkinen kuormittuneisuus. Suojaavia tekijöitä olivat hyvät tietoisuustaidot ja
tunteiden eriyttäminen. (Salo &al. 2016, 20.)
Tunnetyön lisäksi sosiaalityöntekijöitä kuormittaa heidän kokemansa eräänlainen ”tulosvastuu”
suhteessa asiakkaisiinsa. Tämä vastuu ei pidä sisällään taloudellisia mittareita vaan asiakasvastuun asiakkaan tilanteen kohenemisesta työskentelyn edetessä, ja riittävien tukitoimien myöntämisestä asiakkaalle. Organisaation asettaessa taloudellisen tehokkuuden vaatimukset sosiaalityöntekijän työlle, ajaa tämänkaltainen ”tulosvastuu” työntekijän tilanteeseen, jossa hän epäonnistuu sekä organisaation niukkuuden vaateessa että asiakkaan tilanteen kohentamisessa. Organisaation, asiakkaan ja työntekijän edut ajautuvat ristiriitaan. Tilanne on kuormittava erityisesti työntekijälle, joka pyrkii toimimaan kaikkien tahojen hyvinvointia suojellen. (Mänttäri-van der Kuip 2015, 22- 23.)
Kunta10- tutkimuksessa muihin työntekijäryhmiin verraten sosiaalityöntekijöiden vastauksissa työpaineen suurempi kokemus ja työn hallinnan vähäisempi kokemus tulivat selkeästi ilmi. (Salo&
al. 2016, 20; Baldschun 2018, 63). Työpaineiden suhteen tulos työntekijän iällä tai työkokemuksella ei näyttänyt olevan merkitystä. Tutkimusten perusteella pääselitys kokemukselle sosiaalityön
kuormittavuudesta näyttäisi löytyvän työn luonteesta suhteessa muihin ammatteihin.
