Eriarvoistuva lapsuus sosiaalityön haasteena
Narratiivinen kirjallisuuskatsaus lasten eriarvoistumisesta
Dilbar Uotinen pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto TOUKOKUU 2021
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Dilbar Uotinen Työn nimi
Eriarvoistuva lapsuus sosiaalityön haasteena. Narratiivinen kirjallisuuskatsaus lasten eriarvoistumisesta Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Sosiaalityön pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Merja Tarvainen ja Taru Kekoni Aika
Toukokuu 2021
Sivumäärä 76
TIIVISTELMÄ
Tässä pro gradu -tutkielmassa perehdytään lasten ja lapsiperheiden eriarvoistumisesta tehtyyn tutkimuk- seen. Tutkimuksen tarkoitus on tuottaa tietoa lasten ja lapsiperheiden eriavoistumisesta relevantin suo- malaisen ja ulkomaalaisen sosiaalityön tutkimuksen avulla. Tutkimuksen tarkoituksena yhteenvetää tätä tutkimusta narratiivisen kirjallisuuskatsauksen avulla. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä 14 ver- taisarvioiduissa julkaisukanavissa ilmestyneissä tieteellisissä tutkimusjulkaistuista.
Tässä tutkielmassa aineiston analysointi suoritettiin kahdessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa tehtiin yhteenveto käytössä olevista narratiiviseen kirjallisuuskatsaukseen sisällytetyistä tutkimuksista.
Toisessa vaiheessa tutkimusaineisto luokiteltiin viiteen teemaan, jotka kiteyttävät artikkeleiden ydinasiat.
Tutkielman tulosten mukaan sosiaalityön lapsiasiakkaisiin liittyvä eriarvoistumisen tutkimusta on tehty pääasiassa pienehköin aineistoin. Lisäksi aiemmat tutkimukset ovat keskittyneet tiettyjen asiakasryh- mien, erityisesti aikuisasiakkuuden tutkimukseen. Tämän vuoksi tästä tutkielmasta puuttuu tietynlaista, esimerkiksi määrällistä vaikuttavuutta, jota voitaisiin tavoitella laajemmilla ja monimuotoisemmilla ai- neistokokonaisuuksilla sekä tutkimalla systemaattisesti sosiaalityön kaikkia asiakasryhmiä. Sosiaalityön tutkimuksen keskiössä tulisi olla lapsi ja lapsiperhe asiakkaat. Tuloksellinen ja vaikuttava sosiaalityö alkaa asiakaslähtöisesti ja asiakkaan tarpeista. Jatkossa tarvittaisiinkin lisää tutkimusta lapsiasiakkaiden näkökulmasta.
Avainsanat: Sosiaalityö, lapset ja lapsiperheet, eriarvoisuus, narratiivinen kirjallisuuskatsaus Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Dilbar Uotinen Title
An unequal childhood as a challenge to social work. Narrative Literary Review Main Subject
Social Work
Level
Master’s Thesis Supervisor
Merja Tarvainen and Taru Kekoni Date
May 2021
Number of Pages 76
ABSTRACT
An unequal childhood as a challenge to social work. Narrative Literary Review.
This Master's thesis is a narrative review concerning inequality of children and families with children.
The purpose of this study is to provide information on how different aspects of inequality among children and children and families with children have been studied in both Finnish and international research that relates to social work.
The aim of this research is to sum up this research through a narrative literature review. The research data consists of 14 scientific research publications that that have been published in peer-reviewed publication.
The material of this study has been analyzed in two phases. An informative summary was constructed about all the articles in the first phase. In the second phase, the research data was organized into five themes that present the key results.
According to the results of the thesis, research on inequality regarding child welfare in social work is based mostly on qualitative research tradition and relatively small datasets. In addition, the research has focused on specific customer groups, and in particular to adult clients. As a result, the research seems to lack a certain level of impact that would be possible to achieve through wider datasets and research that aims to investigate all customer segments of social work more systematically. This study proposes that children and young people and families with children should be at the center of social work research, because successful and impressive social work begins with the client and the customer's needs. Moreover, customers’ perspective may be recognized in a greater sense.
Keywords: Social Work, Children and Families with Children, Inequality, Narrative Literary Review
Sisällys
1 JOHDANTO ... 1
2 ERIARVOISUUDEN ULOTTUVUUKSIA JA MÄÄRITTELYÄ ... 3
2.1 Lapsiperheiden huono-osaisuuden yhteiskunnallinen tausta ... 3
2.2 Huono-osaisuus eriarvoisuuden ulottuvuutena ... 6
2.3. Huono-osaisuuden poliittinen ulottuvuus ... 9
2.4 Huono-osaisuuden taloudellinen ulottuvuus ... 12
2.5 Huono-osaisuuden sosiaalinen ulottuvuus ... 15
3 LASTEN ERIARVOISUUS SOSIAALITYÖN KOHDEILMIÖNÄ ... 18
3.1 Lasten ja lapsiperheiden sosiaalityö eriarvoistumisen vastavoimana ... 18
3.2 Lapsen etu ja lastensuojelu ... 21
4.1 Tutkimustehtävä ... 25
4.2 Kirjallisuuskatsaus tutkimuksen metodina ... 25
4.3 Kuvaileva eli narratiivinen kirjallisuuskatsaus ... 26
4.4 Aineistonhaku ja kriittinen arviointi ... 29
4. 5 Aineiston sisäänotto ja poissulkukriteerit ... 32
4.6 Aineisto ja analyysin kulku ... 34
4.7 Tutkimuseettiset kysymykset ... 40
5 LASTEN ERIARVOISUUS SOSIAALITYÖN HAASTEENA ... 43
5.1 Ongelmien ylisukupolvisuus ... 43
5.2 Lapsiperheiden köyhyys ... 46
5.3 Lasten ja nuorten päihde- ja mielenterveysongelmat ... 48
5.4. Lasten ja nuorten rikollisuus ... 50
5.5 Sosiaalityö ja yhteiskunnallinen vaikuttamistyö ... 52
6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 56
LÄHDELUETTELO ... 64
1 JOHDANTO
Tutkimukseni käsittelee lasten eriarvoisuutta ilmiönä, jota tarkastelen kirjallisuuskatsauksen keinoin tutkimalla tieteellisiä artikkeleita. Tarkastelen lasten eriarvoisuuteen vaikuttavia rakenteellisia ja yk- silöllisiä tekijöitä kuvailevaa eli narratiivista kirjallisuuskatsausta käyttäen. Tutkielman tavoitteena on jäsentää ja analysoida aiemman tutkimuksen tuloksia lasten tai lapsiperheiden eriarvoistumiseen vaikuttavista tekijöistä. Valitsin lasten eriarvoistumisen tutkielman aiheeksi, koska huono-osaisuus lapsiperheissä on kasvanut, mikä aiheuttaa lasten eriarvoistumista ja pahoinvointia. Kuten Toikka ym. (2020, 123) toteavat, kiinnostus lasten kokemaa hyvinvointia kohtaan on vielä melko tuore ja tutkimuksia leimaa edelleen aikuiskeskeisyys. Lasten eriarvoistuminen, lapsiperheiden huono-osai- suus ja siihen liittyvä problematiikka on kasvava ilmiö ja sosiaalityön näkökulmasta on tärkeää tar- kastella yhteiskunnallisia ongelmia.
Kallion ja Hakovirran (2020) mukaan vanhempien huono-osaisuuden ja köyhyyden vaikutuksia las- ten hyvinvointiin on Suomessa tutkittu vähän ja lasten näkökulma on jäänyt usein huomiomatta. Köy- hyyden vaikutusten tutkiminen lasten ja nuorten sekä lapsiperheiden elämässä on tärkeää, koska yhä suurempi osa lapsista joutuu elämään ainakin osan lapsuuttaan köyhyydessä. Köyhyydellä on nega- tiivisia vaikutuksia lapsen turvalliseen kasvuun, kehitykseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
Lasten ja perheiden kannalta köyhyys aiheuttaa eriarvoisuutta ja heikentää lasten ja nuorten mahdol- lisuuksia jokapäiväiseen elämiseen, toimimiseen ja kulutukseen. Aktiivisena toimijana lapsi tarvitse myös sosiaalisia suhteita ja osallistumisen mahdollisuuksia ympäristönsä. (Hakovirta 2010, 185.) Tutkielman keskiössä on lasten eriarvoistuminen (ja huono-osaisuus) lapsiperheissä. Lisäksi tutkiel- massa on tarkoituksena selvittää, mitä lasten eriarvoistumisella tarkoitetaan sosiaalityön yhteydessä.
Sosiaalityön tutkimusaiheena minua kiinnostaa yhteiskunnassa kasvava lasten ja nuorten eriarvoisuus ja ilmiön aiheuttamat haasteet sosiaalityölle. Kiinnostukseni tutkia lasten eriarvoisuutta pohjautuu kokemuksiini lastensuojelun avo- ja sijaishuollon sosiaalityöntekijänä työskentelystä. Kokemukseni mukaan lastensuojelun sosiaalityön lapsiasiakkailla on usein jollain tavoin puutteellinen lapsuus.
Kiinnostuin aiheesta lisää työskennellessäni aikuissosiaalityön asumispalveluiden sosiaalityönteki- jänä ja huomatessani, että nuorisoasiakkaiden suurella osalla oli lastensuojelutaustaa ja moni heistä on ollut sijoitettuna kodin ulkopuolella. Suomessa lastensuojelupalveluita tuetaan monipuolisesti ja huolehditaan palveluiden tarjonnasta maksamalla miljoonia euroja lastensuojelun palveluita tarjoa- ville yksiköille. Massiivisista tukitoimesta ja sijoitusjaksosta huolimatta samat lapset ovat edelleen nuorina aikuisina sosiaalipalveluiden suurkuluttajia.
Keskustelu eriarvoisuudesta ja huono-osaisuudesta on lisääntynyt 2000-luvulla niin kansainvälisesti kuin kansallisesti. Sosiaalityön keskeiseksi tehtäväksi on noussut yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vastustaminen ja heikomman puolelle asettuminen, koska eriarvoisuuden lisääntyminen on todettu vaikuttavan yhteiskunnan eheyteen ja sosiaaliseen hyvinvointiin.
Tutkielmassani olen kiinnostunut siitä mitkä asiat vaikuttavat siihen, että lasten eriarvoistumiseen ja sen kasvuun. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, miten ilmiötä ja sen aiheuttamia seurauksia saataisiin vähennettyä. Sosiaalisena ongelmana tätä aihetta on tärkeää tutkia ja tuottaa mahdollisesti uutta tietoa siitä, miten yhteiskunnalliset rakenteet ja muutokset vaikuttavat lapsiperheisiin ja sitä kautta lasten eriarvoistumiseen. Tutkimukseni viitekehys on lasten eriarvoistumisen ongelmatiikan tunnistaminen ja ehkäiseminen sosiaalityön avulla.
Tämän tutkimukseni toisessa luvussa määrittelen eriarvoistumista ja sen ulottuvuuksia. Avaan eriar- voistumisen taloudellista, poliittista ja sosiaalista ulottuvuutta. Kolmannessa luvussa tarkastelen las- ten eriarvoistumista sosiaalityön kohteena ja neljännessä luvussa esitän tutkimuksen toteutumista ja kuvaan tutkimustehtävän. Luvussa viisi esitän tutkimukseni tuloksia ja luvussa kuusi esittelen kirjal- lisuuskatsauksen johtopäätöksiä. Luvussa seitsemän pohdin tutkimukseni luotettavuutta ja hahmotte- len esiin nousseita jatkotutkimusideoita.
2 ERIARVOISUUDEN ULOTTUVUUKSIA JA MÄÄRITTELYÄ
2.1 Lapsiperheiden huono-osaisuuden yhteiskunnallinen tausta
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan lasten eriarvoisuutta ja kiinnitetään huomiota erityisesti huono- osaisuuden sisältöön ja luonteeseen, sillä lapsiperheiden huono-osaisuus aiheuttaa lasten eriarvois- tumista.
Eriarvoisuus ei ole käsitteellisesti tai ilmiönä yksiselitteinen. Kuten Melin (2011) toteaa, että sosio- logian keskeisenä tehtävänä on ollut yhteiskunnallisten tulojakojen tutkiminen ja eriarvoisuuden kä- sitteellistäminen. Yhteiskunnassa voidaan paikallistaa erilaisia jakolinjoja, kuten esimerkiksi ikä, su- kupuoli, etnisyys ja alueellisuus. Sosiologiassa yhteiskunnallisia jakolinjoja voidaan käsitteellistää yhteiskuntaluokan käsitteen avulla. Kantola ym. (2012, 12-24) puolestaan korostaa, käsitteitä eriar- voisuudesta käytetään tieteellisissä julkaisuissa, raporteissa ilman tarkempaa määrittelyä tai täsmen- nystä.
Suomalainen yhteiskunta on vauras, yhä suuremman elintaso ja elämänlaatu on hyvällä tasolla. Suo- malainen yhteiskunta hyvinvointivaltiona on onnistunut luomaan kaikille yhteiskunnallisia, ilmaisia etuuksia kuten koulutus, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut. Maailmalla Suomea tunnetaan tasa-ar- von mallimaana. Kuitenkaan kaikki kansalaiset ja perheet eivät ole mukana tässä myönteisessä kehi- tyksessä. Suomessa on ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsiviä ihmisryhmiä, joiden toiminta- kykyjä edellisten sukupolvien valinnat kuormittavat. (Saari & Eskelinen & Björklund 2020.)
Suomessa eriarvoisuus on kasvanut 1990-luvun lamavuosien jälkeen ja sen seurauksena huono-osais- ten määrä on lisääntynyt tasaisesti. Pitkäaikaistyöttömyys ja erilaisten etuuksien ja sosiaali- ja tervey- denhuollonpalveluiden leikkaus johtivat siihen, että 1990-luvun lopulla huono-osasiuudesta puhuttiin jo pitkittyneenä huono-osaisuutena. Kuten Kuivalainen (2013) ja Saikkonen ym. (2015) toteavat, 2000-luvun huono-osaisuus kohdistui erityisesti tiettyihin ihmisryhmiin ja heikommassa asemassa olevien elämäntilanne vaikeutui entisestään. Lisäksi pitkäaikaistyöttömien ja toimeentuloetuuksien pitkäaikaisasiakkaiden määrä kasvoi ja huono-osaisilla menee aiempaa huonommin. (Saikkonen ym.
2015; THL 2015.)
Myös Littlewood ja Herkommer (1999, 10–12) toteavat, että rikkaiden ja köyhien väliset kuilu on kasvanut entisestään. Köyhyyden, pitkäaikais- ja massatyöttömyyden kasvun myötä yhteiskunta oli uuden tilanteen edessä. Muutoksia, yhteiskunnallisista jakautumisista pyrittiin selittämään huono-
osaisuudenkäsitteiden avulla, koska perinteisillä sosiaalisen stratifikaation, eli eiarvoistumisen teori- oilla ei enää ollut tarvittavaa selitysvoimaa.
Yhteiskuntapolitiikan yhtenä keskeisenä haasteena onkin estää pienituloisuusriskin kasvu. Tuloero- jen kasvun taustalla on ollut sekä kaikkein hyväntuloisimpien tulojen ”irtiotto” keskituloista että pie- nituloisempien tulokehityksen jälkeen jääminen muiden tulokehityksestä. Tulokehityksestä jälkeen jääminen kytkee tuloerojen ja sosiaaliturvan kehityksen toisiinsa, sillä tulonsiirrot ovat tärkein toi- meentulon lähde pienituloisempien kohdalla. Kehitys on samalla lisännyt huolta taloudellisen eriar- voisuuden jo toteutuneista hyvinvointivaikutuksista. Yhteyttä on arvioitu löytyvän mm. pitkäaikais- työttömyyden kokemuksiin, toimeentulotuen tarpeeseen sekä lastensuojelutoimiin. (Ilmakunnas 2011, 28.)
Eriarvoisuus ei ole vain huono-osaisuutta, koska yhteiskuntaluokat välittävät ja mahdollisesti uusin- tavat yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Tutkimukset ja tilastot puolestaan kertovat mm. yhteiskunnal- lisia tulojakautumien epätasaisesta jakautumisesta, luokkaperustaisesta osakesäästämisestä sekä asunto-omaisuuden keskittymisestä keskiluokkaan. Olennaista on huomioida myös se, että eri suku- polvilla voi olla erilaiset resurssit kohdata elämänsä ehdot. Yhteiskunnan polarisoitumisella on nega- tiivisia vaikutuksia, sillä erityisesti nuorten työttömyyden pitkittyessä tilanne voi johtaa nuorten syr- jäytymiseen ja pahoinvoinnin kasvuun. (Melin & Blom 2011, 211.)
Myös Laihialan (2018, 7) mukaan rakenteellinen ja sosiaalinen syrjäytyminen ovat eriarvoisuuden tuottamia. Aiempien tutkimuksien valossa voidaan todeta, että heikommassa asemassa olevat ihmis- ryhmät eroavat hyvinvoivasta väestön osasta niin elämänlaadultaan, terveydeltään kuin elintasoltaan.
Verrattuna väestötason tutkimuksiin huono-osaisten hyvinvointia on tutkittu hyvin vähän. Suoma- laisten elämäntasoa käsittelevien tutkimuksien väestökyselyn tuloksesta saattaa rakentua liian myön- teinen käsitys tilanteesta, sillä kyselyt eivät välttämättä tavoita heikommissa asemassa olevia. (Lai- hiala, 201 6-7.)
Sosiaalinen syrjäytyminen on moniulotteinen ilmiö, sillä syrjäytyminen voi johtua jostain ulottuvuu- desta, ja yleensä samanaikaisista tapahtumaketjuista. Myös muut huono-osaisuuden ulottuvuudet voivat ruokkia syrjäytymistä. (Vleminckx & Bergham 2001, 34.) Esimerkiksi sosiaalisen syrjäytymi- sen kriittisyys riippuu siitä, miten monenlaiset vajavaisuudet yhdessä vahvistavat syrjäytymisen tilaa.
Sosiaalisen syrjäytymisen tilallinen ulottuvuus voi liittyä myös kumulatiivisuuteen, jolloin tietyt kau- punginosat voivat olla eriytyneitä äärimmäistä köyhyyttä kokevien ihmisten asuinalueiksi, joissa asuu pitkäaikaistyöttömät ja riippuvaisia erilaisista tuista. (Littlewood & Herkommer 1999, 15- 18.)
Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut muutos ja taloudellinen lama vaikeuttavat hyvinvointival- tion mahdollisuuksiin, ja huolena onkin esimerkiksi, se pystyykö hyvinvointivaltio vastata väestö – ja yhteiskuntarakenteen ja talouden muutokseen. Valitettavasti suomalaiset eivät ole tilanteessa yksin, sillä ongelmien haasteet ovat globaalia ja samanlaiset haasteet ovat myös monissa muissa hyvinvoin- tivaltioissa. (Laihiala 2018, 6-7). Eurooppalaisten tapa reagoida taloustaantumaan palveluiden leik- kaamalla on kritisoitu. Talouslaman myötä hyvinvointivaltioissa sosiaaliturvaetuuksien leikkaaminen ja keskustelu etuuksien vastikkeellisuudesta on jatkunut pitkään. (Lødemel & Trickey 2001.) Monen OECD-_maan kohdalla tilanne näkyy eriarvoisuuden kasvuna. Suomessa taloudellinen eriar- voisuuden kasvu on ollut erityisen rajua. 1990-luvun lamavuosista 2000-luvun alkuun tuloerojen- kasvu oli huomattavasti jyrkempää kuin muissa länsimaissa. (OECD 2008; 2011). Varallisuuserot ovat jatkaneet kasvuaan, eivätkä tulojen jakautumisen kuilu ole lähteneet laskuun vaan taloudellisen eriarvoisuuden kasvu on jatkunut. (Jousilahti & Niemelä 2016.)
Sosiaalinen eriarvoistuminen, syrjäytyminen tai köyhyys viittaavat eri tavalla saman ilmiön lopputu- lokseen ja prosessiin. Matala palkkatulo, heikko toimeentulo ja taloudellinen vajaus aiheuttavat köy- hyyttä, sillä sosiaalinen syrjäytyminen muodostuu monitahoisista epäonnistumisista. (Bergham 1995, 16.) Köyhyyttä voi tarkastella sosiaalisen syrjäytymisen osa-alueena, koska sosiaalinen syrjäytymi- nen käsitteenä on hyvin laaja. Siihen liittyvät erilaiset ei toivotut seikat, kuten taloudelliset resurssit, matalakoulutus, työttömyys, asunnottomuus ja nämä kaikki ovat keskeisiä köyhyyden mittareita.
Suhteellisen deprevaation käsite on köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen välimaastossa, joka on tieteellisessä teoriassa yhdenmukainen syrjäytymisen käsitteen kanssa. Köyhyyden käsitettä on laa- jennettu esimerkiksi suhteellisen deprevaation käsitteen avulla. (Bergham 1995, 16, 20.)
Yleensä eriarvoisuutta määriteltäessä törmätään siihen, että erilaisuus on tiukasti kytköksessä eriar- voisuuden kanssa. Vuorisalo (2013, 33) pohtii erilaisuuden ja eriarvoisuuden suhdetta, sekä erityisesti sitä, kuinka erilaisuus voi muuttua eriarvoisuudeksi. Kuten Therborn (2014) toteaa, erilaisuus muut- tuu eriarvoisuudeksi, kun rikotaan tasavertaisuuden ideaa. Eriarvoisuutta on myös sukupuolten tai ikäpolvien välinen epätasa-arvo, kun se vahingoittaa ihmisten tasavertaisuuden normia. Therbornin (2014) mukaan eriarvoisuutta on mahdollista tarkastella myös esimerkiksi diskurssiviesti, eli kielen- käyttöön liittyvänä merkityksellistämisenä. (Riitaoja 2013, 32.)
2.2 Huono-osaisuus eriarvoisuuden ulottuvuutena
Seuraavaksi hahmottelen eriarvoisuuden erilaisia ulottuvuuksia kuten aiempi tutkimus on niitä tavan- omaisesti luonnehtinut. Määrittelen ulottuvuuksia käyttäen sosiaalityön tutkimuskirjallisuuden li- säksi yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian aloihin kuuluvaa tutkimusta, jolla avaan ilmiön moniker- roksisuutta. Urho Rauhala (1988) on luokitellut huono-osaisuuden ulottuvuudet seitsemään osa-alu- eeseen: taloudellinen, sosiaalinen, terveydellinen huono-osaisuus, vallankäyttö sekä syrjäytyminen osallistumisesta, työmarkkinoilta, asuntomarkkinoilta ja koulutuksesta syrjäytyminen. Huomasin, että Rauhalan (1988) jaottelu ei sovi tämän teeman tutkimiseen sellaisenaan, koska tutkimukseni koh- teena olevat lapset ikänsä perusteella eivät ole syrjäytyneitä koulutuksesta tai työelämästä. Lisäksi suurin osa lapsista asuu vielä vanhempiensa luona. Tämän vuoksi jätin pois luokittelustani syrjäyty- misen työmarkkinoilla ja asuntomarkkinoilta. Otan omaan tarkasteluuni mukaan taloudellisen huono- osaisuuden.
Niemelän ja kumppaneiden (2013, 7) mukaan Suomessa on vahvat perinteet väestön elintason ja elinolojen hyvinvointitutkimuksesta, jotka tuottavat tietoa mm. väestön hyvinvoinnin eri ulottu- vuuksista yhteiskunnallisen uudistamisen ja päätöksenteon perustaksi. Niemelä ym. (2013, 7) ko- rostavat, että hyvinvointivaltio nojautuu hyvinvointitutkimukseen. Esimerkiksi 1960-1980 luvuilla alettiin tarkasteleman väestön hyvinvoinnin elintasoa ja tulojen jakautumista mittareilla, joilla voi- daan tutkia monipuolisesti elintasoa ja hyvin vointia yhteiskunnassa.
Tutkimukset käsittelivät sitä, miten suomalainen yhteiskunta hyvinvoinnin näkökulmasta siir-
tyi ”ryysyrannasta hyvinvointivaltioon”. Tutkimuksien lähtökohtana ei vielä ollut huono-osaisuuden ulottuvuus, eli elinolojen ja hyvinvoinnin puutteet. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa tapahtui em- piirisen tutkimuksen liittyvä käänne, jolloin huono-osaisuus tuli näkökulmaksi hyvinvointitutki- mukseen. (Niemelä & Saari 2013, 7-8.)
Huono-osaisuus on moniulotteinen ilmiö, ja sen on nähty eroavan pelkastä köyhyydestä. Toisaalta köyhyys taloudellisena huono-osaisuutena on olennainen tekijä huono-osaisuuden kokonaiskuvassa.
Huono-osaisuutta voidaan eritellä myös syrjäytymiskäsitteessä. Huono-osaisuus on usein erotettu myös syrjäytymisestä sekä tutkimuksessa että ilmiötasolla, mutta kuitenkin esimerkiksi osallisuuden puutteita tai vajeita voidaan tulkita huono-osaisuuden ulottuvuutena. (Barnes 2002; Rauhala 1991;
Room 1999.)
Huono-osaisuuden käsitteeseen sekä mittaamistapoihin liittyy useita, erilaisia haasteita: Mistä huono- osaisuus muodostuu? Liittyykö huono-osaisuus yksilöiden tilanteisiin vai rakenteisiin? Onko huono- osaisuuttamahdollista jaotella erilaisiin osatekijöihin vai ei (esim. Sund 2006, 50). Kun on määritelty huono-osaiset, pohdittava keitä ovat sitten ne hyväosaiset tai ns. normaalit eli tällöin on kyse huono- osaisuuden tarkastelusta suhteessa muihin, kuten esimerkiksi käsityksiin ns. hyväosaisista yhteiskun- nassa. Huono-osaisuus on moniulotteinen ilmiö, ja periaatteessa huono-osaisuus voi käynnistyä jopa yhdestä puutteesta tai vajeesta, jos ihminen näin itse kokee. Eräiden määritelmien mukaan henkilön oma kokemus huono-osaisuudesta on ratkaiseva kriteeri huono-osaisuudelle. (Heikkilä 1990; Ojala
& Kontula 2002; Rintala & Karvonen 2003.)
Juho Saari (2015, 103-105) esittää, että köyhyys ja huono-osaisuus kytkeytyvät pitkän aikavälin ta- pahtumiin ja muutoksiin, jotka voivat myös kasautua ja uusiutua. Näillä tekijöillä on vaikutusta huono-osaisuuden kehityskulkuun ja syrjäytymisen polkuun. Haastavat, usein negatiivisiksi nimetyt elämäntapahtumat heikentävät yksilön voimavaroja monin tavoin: ne saattavat esimerkiksi heikentää toimintakykyä ja ruokkia kasautuvia kielteisiä vaikutuksia ja siten kasvattaa riskiä syrjäytyä. Lapsi- perheiden ongelmien ylisukupolvisuuden taustalla vaikuttavat myös yhteiskunnan rakenteelliset on- gelmat sekä yksilöiden omat ratkaisut. (Lehtonen & Seppälä 2013.)
Kuten Kainulainen ym. (2013, 23-24) toteavat, että kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja pidetään eräänä tapana mitata ja tarkastella huono-osaisuutta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa huono- osaisuutta katsotaan liittyvän erityisesti mielenterveys- ja päihdehuollon palveluiden sekä asunnotto- muuteen liittyvien palveluiden käyttöön. Koetun ja objektiivisesti mitattavan huono-osaisuuden väli- nen suhde saattaa olla toisinaan hankala, jopa ristiriitainen. (Kainulainen ym. 2013.)
Toisaalta Kainulaisen ja Saaren (2013, 39-40) tutkimuksen alkuosassa osoitetaan, että ihmiset voivat yli- tai aliarvioida oma-huono-osaisuuttaan. Tätä ilmiötä on selitetty esimerkiksi yhteiskunnan insti- tuutionaalisella rakenteella. Tämä on osoitusta siitä, että hyvinvointivaltiot osoittavat merkityksensä ihmisten sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ylläpitäjinä ja vahvistajina. (Kainulainen & Saari 2013.) Tutkimukset ovat osoittaneet ja havainneet, että huono- osaisuuden taustalla on useita eri samankal- taisia tekijöitä, joilla on tapana yhdistyä (mm. Kieselbach 2003; Blomgren 2005). Syrjäytyminen käsitteenä on usein katsottu epämääräisenä. Syrjäytymisen muotoja voi olla haastavaa tavoittaa em- piirisen keinoin, eikä syrjäytymisen moniulotteisuutta välttämättä tavoiteta edes poikkileikkausai- neistoin. (Heikkilä 1990; Karisto ym. 1998; Helne 2002.)
Pitkäkestoinen toimeentuloasiakkuus ennakoi tulevaa köyhyyttä ja huono-osaisuus saattaa seurata yksittäistä ihmistä läpi elämän. Kuten aiempi tutkimus kertoo, huono-osaisuus lähtökohtana ruokkii lisää huono-osaisuuden kierrettä. Tämä havainto liittyy esimerkiksi pitkäaikaisesti tai jopa pysyväis- luonteisesti vähimmäisturvan varassa eläviin. Huolen aiheena on nuorten aikuisten huono-osaisuuden yleistyminen, koska viimeksi kuluneiden vuosien aikana nuorten toimeentulotukea saajien määrän on todettu kasvavan. (Kuokkanen ym. 2011, 20.)
Nykyään Suomessa on enemmän köyhiä ja huono-osaisuudesta keskustellaan laajalti yhteiskunnassa.
Esimerkiksi vuonna 2011 eduskuntavaalien yhteydessä eri puolueiden ehdokkaat ilmaisivat huolensa eriarvoisuudesta. Lisäksi on havaittu, että isoissa kaupungeissa asuminen eriytyy: niihin muodostuu asuinalueita, joiden asukkailla on moninaisia huono-osaisuuteen liittyviä haasteita. Varsinaisesta slummiutumisesta puhuminen olisi varmaan liioittelua, mutta kuitenkin esimerkiksi työttömyyden kasautumisessa voi olla suuria asuinaluekohtaisia eroja. (Melin ym. 2011, 207; Kuokkanen ym.
2011.)
Melin & Blom (2011, 210-211) toteavat, että huono-osaisuuden taustalla on tekijöitä, jotka tuottavat toimeentulo-ongelmia, jotka synnyttävät ja ylläpitävät muita huono-osaisuuden ilmiöitä. On myös usein tyypillistä, että erilaiset kielteiset asiat kytkeytyvät toisiinsa ja siten vahvistavat toisiaan.
Psyykkiset ja fyysiset ongelmat sekä erilaiset elämänhallintaan liittyvät ongelmat vaikeuttavat ihmi- sen työllistymistä ja osallisuutta.
Lapsiperheiden huono-osaisuus voi liittyä lapsen elämänvaiheissa eri tilanteisiin. Joissain tapauksissa huono-osaisuus voi leimata perhettä jo aivan varhaisista vaiheista alkaen. Varhaisessa vaiheessa al- kanut sidos huono-osaisuuteen saattaa kasvattaa lasta omaksumaan huono-osaisuuteen liittyviä ilmi- öitä osaksi elämäänsä. On kuitenkin olennaista, että eri sukupolvilla voi olla erilaisia valmiuksia koh- data elämänsä ehdot. Pitkäaikainen nuorten työttömyys voi ruokkia kasvia yhteiskunnallisia jakoja sekä syrjäytymistä. Eriarvoisuus puolestaan ei ole pelkkää huono-osaisuutta. Tilastolliset katsaukset sekä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tutkimukset tuovat ilmi sekä epätasaisen tulonjaon että keski- luokkaisen tavan omistaa asunto. (Melin & Blom 2011, 211.)
Huono-osaisuuden ominaispiirteenä on terminologian moniulotteisuus ja kokonaisvaltaisuus, sillä perinteisesti huono-osaisuutta on tutkittu poikkileikkaustutkimuksin, kuten myös köyhyyttä on ollut tapana tutkia. (esim. Berghman 1995; Room 1999; Kainulainen 2006). Huono-osaisuuden käsite ta- voittelee kokonaisvaltaista otetta kohdeilmiöstään ja sopii siksi hyvin tähän tutkielmaan; lisäksi huono-osaisuuden käsitettä voi jäsennellä eri osa-alueisiin tai ulottuvuuksiin. (Sund 2006, 44.)
Kuten Karvonen ym. (2014, 172–173; Berg ym. 2011, 168.) toteavat, että tutkimukset tuovat esiin, esimerkiksi jokin yksittäinen huono-osaisuuden ulottuvuus ei välttämättä murenna elämänhallintaa, mutta huono-osaisuuden kasautuminen johtaa syrjäytymiseen. Huono-osaisuus ja syrjäytyminen ovat toisiaan lähikäsitteitä ja huono-osaisuutta luonnehditaan usein hyvinvoinnin kääntöpuolena: siinä missä hyvinvointitutkimus tarkastelee esimerkiksi terveyttä tai sosiaalisia suhteita, huono-osaisuuden tutkimus keskittyy näiden kääntöpuoliin tai vajeisiin. (Kauppinen & Saikku & Kokko 2010, 243–
246.)
2.3. Huono-osaisuuden poliittinen ulottuvuus
Seuraavaksi esittelen huono-osaisuuden ulottuvuuksia. Ulottuvuudet ovat politiikkaan liittyvä huono- osaisuus, sosiaalisiin ja taloudellisiin suhteisiin liittyviä tekijöitä. Euroopan unioni on kehittänyt köy- hyyden mittaamista 1980-luvulla ja Lissabonin strategian osana vv. 2000-2010 kehitettiin ”sosiaali- sen yhteenkuuluvuuteen” mittaristoa ja luotiin eurooppalaiset aineistot. Poliittisten erimielisyyksien vuoksi näiden indikaattoreiden kytkeminen poliittisiin tavoitteisiin epäonnistui. Tilanne muuttui vasta 2010- luvulla, jolloin saatiin luotua poliittiseen päätöksentekoon kytkeytyvät köyhyyden ja sosiaali- sen syrjäytymisen indikaattorit. Indikaattorit kytkettiin esimerkiksi osallisuutta korostavaan Eu- rooppa 2020 -strategiaan, ja tavoitteena oli köyhyyden ja syrjäytymisen vähentäminen sekä sosiaali- sen osallisuuden edistäminen. Esimerkiksi Suomessa heikommassa asemassa olevien määrän vähen- tämistavoitteeksi asetettiin vähentää köyhien, syrjäytyneiden heikommassa asemissa olevien määrää yli 140 000:lla vuoteen 2020 mennessä. (Niemelä & Saari 2013, 9.)
Kuten Saari (2015, 180) esittää, sosiaalipolitiikka on eräs julkisen vallan ja kansalaisten kohtaamis- muoto. Julkinen valta vaikuttaa monin eri tavoin kansalaistensa elämään. Julkinen valta voi esimer- kiksi ohjata koulutuksella sekä elintasoon vaikuttavin toimin. Lisäksi julkinen valta ”valistaa” ja ”kas- vattaa” sekä muutoin ohjaa kansalaisiaan. Kun tarkastellaan kaikkein heikoimmassa asemassa ole- vien huono-osaisten ihmisten hyvinvointia, voidaan tutkia esimerkiksi heidän resursseja tai toiminta- kykyä sekä tarkastella niitä vaikkapa suhteessa elämänlaatuun. Huono-osaisuuden kasautumista voi- daan myöskin tutkia tältä perustalta. (Saari 2015, 181- 185.)
Huono-osaisuutta voisi kuvata poliittisesti latautuneeksi ja epämääräiseksi käsitteeksi. Poliittisessa keskustelussa huono-osaisuuden käsitteellä saatetaan viitata esimerkiksi hyvinvointivajeisiin, pieniin
tuloihin, työttömyyteen tai sairauksiin sekä muihin ns. yhteiskunnan alempiin kerroksiin liitettyihin ilmiöihin. Toisaalta ei ole selvää, miten ja missä määrin ihmiset ensinnäkään määrittelevät itsensä huono-osaisiksi tai toisekseen millainen huono-osaisuuden identiteetti heillä mahdollisesti on. Iden- titeetin näkökulmasta huono-osaisuus on yhteydessä itsekunnioitukseen, jota oikeudenmukainen yh- teiskunta voi omalta osaltaan vahvistaa. Huono-osaisuutta voidaan tarkastella monien eri käsitteiden kautta. Näin olleen huono-osaisuutta, köyhyyttä ja syrjäytymistä voidaan pitää toistensa synonyy- meinä, silloin kun nämä käsitteet ymmärretään laajasti. (Kainulainen & Saari 2013, 22; 27.)
Keskustelu suomalaisten hyvinvoinnista ja hyvinvointivaltion pelivarasta tulevina vuosina hämmen- tävää. Hämmennystä aiheuttavat esimerkiksi huomiot eriarvoisuuden kasvusta sekä myös suhteelli- sen köyhyyden lisääntymisestä. Samaan aikaan on huomattu, että politiikka saattaa sirpaloitua han- kemuotoisiksi toimiksi. (Heikkilä 2006, 6.)
Hyvinvointivaltion tavoitteet kansalaisten hyvinvoinnin edistämisessä voidaan pelkistää taso- ja ja- kaumatavoitteiksi. Tasotavoitteella pyritään kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin kohentamiseen.
Myös köyhyyden poistaminen voidaan nähdä tasatavoitteena. Jakaumatavoite puolestaan viittaa pyr- kimyksiin tasata hyvinvointieroja ja siten ehkäistä eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Aina koko väestöön kohdennettu politiikka ei kohtaa kaikkien etuja, ja kohdennettu politiikka voi joissain tapauksissa vaikuttaa jonkin ryhmän hyvinvointiin ja samalla ikään kuin säteillä vaikutusta myös laajemmin.
Kuitenkin yleinen hyvä kehitys on jakautunut epätasaisesti, kun eniten ansaitsevien vauraus vaikuttaa vain kasvavan, mutta osalla väestöstä elinolot ovat selvästi muita heikommat. Ilmiötä voidaan kuvata suhteellisen köyhyyden käsitteellä. Suhteellinen köyhyys onkin kasvanut, ja keskusteluun myös Suo- messa on tulleet kysymykset syrjäytymisestä. (Kautto ym. 2006, 236-237.)
OECD:n (2005) tekemään raportin mukaan eriarvoisuuden kasvua väestötasolla on tutkittu erityisesti tulokehityksen näkökulmista ja tarkemmassa katsannossa kehitys ei tietenkään ole yhdenmukaista.
Suurimmassa osassa OECD-maita tapahtui hyvin vähän muutoksia. Irlannissa ja Ranskassa tulonjaon eriarvoisuus väheni 1990-luvulla, mutta Suomessa ja Ruotsissa taloudellinen eriarvoisuus puolestaan kasvoi eniten. Raportin mukaan tuloköyhien määrä kasvoi yli yhdellä prosenttiyksiköllä Australiassa, Itävallassa, Japanissa, Uudessa-Seelannissa, Ruotsissa ja Suomessa. Näin olleen Suomessa tulonjaon eriarvoisuuden kasvu on ollut nopeaa. (Tilastokeskus 2005.) Vaikka tulonjaon eriarvoisuuden kasvu on Suomessa tunnustettu, ilmiötä on vähätelty vetoamalla siihen, että eriarvoisuuden aste ja köyhyy- den määrä on Suomessa sittenkin edelleen kansainvälisesti matalalla eli hyvällä tasolla. (Kautto ym.
2005, 237-238.)
Nykypäivän yhteiskuntapolitiikalla tavoitellaan sosiaalisesti kestävän kehityksen edistämistä ja osal- lisuuden tukemista sekä eriarvoisuuden vähentämistä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen keinoiksi on määritelty esimerkiksi koulutuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon edistäminen sekä toimintaympäristöön ja kulttuuriin liittyvät toimet. (Laatu ym. 2012; THL 2016.) 1990-luvun suuresta lamasta tuli käänne, jonka luonnehdittiin Suomen hyvinvointivaltiokehityksen suunnanmuutokseksi (Julkunen 2001; 2017). Silloinen poliittinen retoriikka kritisoi hyvinvointivaltion laajuutta ja korosti niukkuutta. (Julkunen 2006.)
Moisio (2005, 40-41) toteaa, että perhepolitiikan tavoitteena on mahdollistaa ja kannustaa perheen perustamiseen. Perhepolitiikalla pyritään tukemaan perheitä taloudellisesti ja terveysnäkökulmasta.
Perhepolitiikka luokitellaan neljään ryhmään: ”lapsille ja perheille suunnatut julkiset palvelut, sub- ventoidut palvelut, suorat tai epäsuorat tulonsiirrot lapsiperheille, erilaiset verojärjestelmän kautta annettavat tuet sekä perhelainsäädäntö”. Jälkimmäinen viittaa lainsäädäntöön, joka määrittelee per- heiden ja yhteiskunnan suhde toisiinsa. (Moisio 2005, 40-42.)
Suomessa 1990-luvulla perhepolitiikan painopiste on siirtynyt lapsiperheille suunnattujen palvelui- den kehittämiseen. Suomen julkiset palvelut, jotka ovat suunnattu lapsiperheille, ovat kansainvälisesti kohtalaisen hyvät. 1990-luvun laman aikaan tehtyjä palveluiden vähentämispäätöksiä on kritisoitu laajalti ja nykyään niitä pidetään jopa virheinä koska niiden vuoksi lapsiperheiden ongelmat kasvoivat ja kasautuivat. Ongelmana oli lisäksi se, että kunnissa leikattiin lamaan vedoten lasten ja lapsiperhei- den palveluja harkitsemattomasti. Perheneuvoloiden hoitohenkilökuntaa vähennettiin, koululääkärei- den työpanosta siirrettiin pois kouluilta lasten ja nuorten tavoittamattomiin. Päiväkodissa lapsiryh- mien kokoa ja koulussa opetusryhmien kokoa suurennettiin ja vapaaehtoinen kerhotoiminta lopetet- tiin. Opetusryhmien koon kasvattaminen on vaikeuttanut erityisesti heikoimpien oppilaiden oppi- mista. Vaikka laman jälkeen kunnat ovat panostaneet ja lisänneet henkilöstöä mm. lasten, nuorten ja lapsiperheiden palveluihin, ne eivät ole palautuneet laman leikkauksia edeltävälle tasolle. (Moisio 2005, 41.)
Perheiden, valtion ja työmarkkinoiden keskinäisissä suhteissa on tunnistettu tapahtuneen 1990-luvun loppupuolella hidas, mutta selkeä muutos. Perheiden ja työmarkkinoiden on kuvattu niin sanotusti epävakaistuneen, joka puolestaan on synnyttänyt tarvetta hyvinvointivaltion turvalle ja toimeentulon takaamiselle. Myös perherakenteiden muutokset ovat muuttaneet perheen merkitystä hyvinvoinnin ja ylisukupolvisen turvan tuottajana. Suomi ajautui 1990-luvulla kansainvälisestikin poikkeuksellisen syvään taloudelliseen lamaan. Osa syrjäytyi työmarkkinoilta hetkeksi tai pysyvämmin, ja samaan ai- kaan kaikista varakkaimpien tulokehitys lähti erkanemaan muun väestön tulokehityksestä. Suomessa
noin puolet väestöstä asuu lapsiperheissä. Näin ollen lapsiperheiden toimeentuloa koskevat muutok- set vaikuttavat myös laajemmin tulonjaon kehitykseen yhteiskunnassa. Suhteellisen moni lapsiperhe näyttää olleen murroksessa menettäneiden puolella, sillä lapsiköyhyys kaksinkertaistui laman jäl- keen, samoin lapsiperheiden osuus alimmissa tuloluokissa kasvoi. (Moisio 2005, 36-37.)
Huono-osaisuuden politiikaksi kutsutun politiikan tulisi huomioida ihmisten kokemukset tästä ilmi- östä, ja lisäksi huono-osaisuuden politiikan tulisi perustua tietoihin tuloista ja elintasosta. Tärkeää on myös arvioida, minkälaiset asiat ylläpitävät, tukevat ja vahvistavat ihmisten hyvinvointia myös hei- koissa olosuhteissa. Kainulainen ja Saari (2013, 40) toteavat yhteiskuntapolitiikan onnistuneen, kun ihmiset pystyvät lisäämään elämään tyytyväisyyttään suhteellisen pienin tukitoimin ja palveluin.
(Kainulainen & Saari 2013, 40.) Eriarvoisuuden ulottuvuuksia voidaankin luonnehtia politiikkaulot- tuvuuden ohella sosiaalisiin ja taloudellisiin suhteisiin liittyviksi kokonaisuuksiksi.
2.4 Huono-osaisuuden taloudellinen ulottuvuus
Taloudellinen huono-osaisuus kiinnittyy rahallisten resurssien sekä elinolojen ohella yksilöiden toi- mintaan ja elämänhallintaan liittyvien voimavarojen vajeisiin. Tutkimuksien valossa voidaan todeta, että huono-osaisuuden lähtökohta ei ole muuttunut, vaikka viime vuosina taloustutkimuksien aineis- tot ovat muuttuneet kansallisista taloustutkimuksista eurooppalaisiin tulo- ja elinolotutkimuksiin. Ai- neellisten puutteiden lisäksi huono-osaisuus ilmenee myös muilla hyvinvoinnin osa-alueilla. (Nie- melä & Saari 2013, 9.)
Tilastollisten tietojen mukaan huono-osaiset elävät usein lyhyemmän elämän kuin hyväosaiset.
Huono-osaisuutta tuottavista elinikään vaikuttavista tekijöistä merkittävimmät ovat köyhyys, alhai- nen koulutustaso ja työttömyys. (Therborn 2014, 14−28.) Näistä tekijöistä koulutustasoa voidaan pi- tää tarkimpana ja vertailukelpoisimpana mittarina yhteiskunnallisen eriarvoisuuden aiheuttamien en- nenaikaisten kuolemien tarkastelulle, sillä koulutustaso vaikuttaa ihmisen elämänkulun määräytymi- seen usein tuloja ja varallisuutta enemmän. (Therborn 2014, 28.)
Resurssit ovat eräs huono-osaisuuden tarkastelun ulottuvuus, ja niiden ohella voidaan tutkia myös esimerkiksi elämään tyytyväisyyttä, identiteettiä sekä sosiaalisia suhteita. Hyvinvointivajeet
ruokkivat syvenevää huono-osaisuutta, joka voi näyttäytyä eritasoisena huono-osaisuutena ja köy- hyytenä. (Saari 2015, 163-168.)
Myös esimerkiksi Yhdysvalloissa korkeakoulutettujen valkoisten keski-ikäisten miesten elinikä on havaittu oleva keskimäärin kuusi vuotta enemmän kuin kouluttamattomien. Lisäksi varakkuudella, kokoaikatyöllä ja avioliitolla saa tutkimusten mukaan elämäänsä lisäaikaa suhteessa köyhiin, työttö- miin ja yksinasuviin, mutta koulutuksen vaikutus elinajan odotteeseen oli merkittävin. Köyhien ja vähän koulutettujen ihmisten on havaittu sairastuvan muihin verraten nuorempina yleisiin pitkäai- kaissairauksiin. Varhaislapsuuden eriarvoisuus ei vaikuta pelkästään terveyteen ja odotettavissa ole- vaan elinikään vaan myös odotettavissa olevaan tulotasoon. (Therborn 2014, 18−20.)
Suomessa tuloerot kasvoivat vv. 1995-2005 huomattavasti ja nopeimmin kuin muissa OECD- maissa, kuiteinkin vuoden 2005 jälkeen tuloerojen kasvu hidastui. Kasvun hidastuminen laski talouskriisin aikana vv. 2008-2009 ja kääntyi pienoiseen laskuun. (Sauli, Salmi & Lammi-Taskula 2012, 535.) Toisaalta Hannele Sauli (2018) korostaa, että suhteellinen tuloköyhyys on lisääntynyt. Esimerkiksi vuosina 1995–2007 köyhyysaste jopa lähes kolminkertaistui lapsiperheissä.
Avioerojen lisääntyminen on näkynyt yksinhuoltajien määrän kasvun lisäksi uusperheiden määrän kasvuna. 2000-luvilla avoparien määrä lapsiperheissä on kasvanut ja myös yksinhuoltajien määrä on kasvanut. 1990-luvulla yksinhuoltajaperheitä oli noin 90 000 ja ne muodostivat 14 prosenttia kaikista lapsiperheistä. Vuoteen 2003 mennessä yksinhuoltajatalouksia oli kasvanut 118 000 ja niiden osuus kaikista lapsiperheistä 20 prosenttiin. Perheiden hajoamisella on sekä välittömiä että pitkälle ulottuvia seurauksia lapsiperheiden toimeentuloon. Lapsiperheessä avioeron seurauksena on tavallisesti tulojen puolittuminen kahteen uuteen talouteen, joissa taloudellisten resurssien tarpeen määrä on lähtötilan- teeseen nähden erilainen. Myöskin yhden ansaitsijan taloudet ovat usein haavoittuvassa asemassa, jos esimerkiksi yhteiskunnallisessa taloustilanteessa tapahtuu yllättäviä muutoksia. (Moisio 2005, 37- 39.)
Taloudellisten muutosten sosiaaliset ja inhimilliset seuraukset ilmenevät usein parinkymmenen vuo- den viiveillä ja tämä vaikeuttaa ongelmien rakenteellisten syiden jäljittämistä. Näin on tapahtunut myös Suomen 1990-luvun laman synnyttämien sosiaalisten ongelmien, kuten eriarvoisuuden ja yh- teiskunnallisen polarisaation kehitykselle. (Siisiäinen 2014, 119-120.) Eriarvoisessa maailmassa syn- tyneet lapset saavat hyvin erilaiset lähtökohdat sekä elämänsä kulkua, että selviytymistä ajatellen.
Lasten selviytymismahdollisuudet vaihtelevat valtavasti riippuen äidin koulutuksesta, vanhempien tuloista ja asuinalueesta. (Therborn 2013, 20-21.)
Tilastojen mukaan vuonna 2012 Suomen väestöstä köyhyydelle altistuneiden naisten osuus oli 13,6 ja miesten osuus oli 12,9 prosenttia. Toisaalta vuonna 2012 naisten köyhyysriski Ruotsissa ja Nor- jassa oli miehiä hieman suurempi. Huomion arvoista oli, se että naisten köyhyys Tanskassa ja Islan- nissa oli miehiä pienempi. Henkilöt, jotka ansaitsevat alle 60 prosenttia väestön mediaanitulosta, kat- sotaan köyhiksi. (Maldonado & Nieuwenhuis 2015; Pressman 2003.) Suomessa ja OECD-maissa eri- tyisesti yksinhuoltajien köyhyysriski on muita perhemuotoja suurempi. Usein naisvetoiset kotitalou- det ovat taloudellisesti haavoittuvampia, ja todennäköisemmin köyhiä. Jopa kehittyneissä yhteiskun- nissa kuten Saksassa ja Yhdysvalloissa ero on kuitenkin vielä suurempi. (Laihiala & Ohisalo 2017, 131.)
Lapsiperheille pikavipit ja erilaiset kulutusluotot aiheuttavat taloudellisia mm. velka ja maksuhäiriö- ongelmia. Lapsiperheissä saattaa olla ongelmia sekä taloudenpidossa että kulutuksessa. Lisäksi hei- kommissa taloudellisessa asemassa asuvat yksinhuoltajaperheet eivät selviä taloudellisesta ahdin- gosta, laskujen maksusta vaan näiden perheiden kohdalla ongelmat kasautuvat. Matala koulutus ja pienet tulot sekä huoli perheen taloudellisesta tilanteesta voivat aiheuttaa erilaisia mielenterveyson- gelmia ja johtaa perheiden eriarvoistumiseen. Tiedonhaun osaamattomuuden takia perheet eivät ehkä tiedä riittävästi ja tarkoituksenmukaisesti tekemistään taloudellisista sitoumuksista. (Raijas 2009, 23- 24.)
Vanhempien työelämässä tapahtunut muutos, matala koulutus, yksinhuoltajuus ja vanhemman työ- kyvyttömyys ovat myös lapsiperheiden köyhyyden taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tilastojen mukaan noin viidesosalla köyhien lapsiperheiden huoltajista on korkeakoulututkinto, mutta he ovat useammin pätkä -tai osa-aikaisissa töissä. (THL 2018.) Matala koulutus voi vaikuttaa ihmisen käsitykseen itses- tään, kuten esimerkiksi ruokkia käsitystä huono-osaisuudesta. Matalalla koulutuksella onkin havaittu olevan verraten suora yhteys huono-osaisuuden kokemukseen. (Kainulainen & Saari 2013, 36.) Bruttokansantuote on kasvanut Suomessa voimakkaasti 1990-luvun laman jälkeen ja henkeä kohden laskettuna BKT on kaksinkertaistunut. Kotitalouksien hyvinvoinnin kannalta kehitys on ollut myön- teinen. Vaurastuminen kytkeytyy tulojen ja varallisuuden ohella myös henkilökohtaisten, kotitalouk- sien käytössä olevien kestokulutushyödykkeiden määrän lisääntymiseen ja laadun parantumiseen, joka johtaa sosiaalisten kontaktien vähentymiseen. Olemme siirtymässä itsepalveluyhteiskuntaan sa- malla kun kotitaloudet ovat muuttuneet kulutusyksiköstä palveluja tuottaviksi yksiköiksi. Ihmiset ei- vät enää tarvitse toisia ihmisiä perustarpeidensa tyydyttämiseen, vaan he pystyvät asumaan omissa asunnoissaan ja rahoittamaan oman ravintonsa ja kulutuksensa. Samalla itsepalvelu vähentää
kulutuksen sosiaalisuutta ja kulutus siirtyy julkisista yksityisiin tiloihin. Yhdessä nämä muutokset altistavat yksinäisyydelle. (Saari 2010, 18-21.)
2.5 Huono-osaisuuden sosiaalinen ulottuvuus
Sosiaalisten ongelmien määrittely ei ole yksiselitteistä. Sosiaalisilla ongelmilla on samanaikaisesti sekä objektiivinen, sosiaalisen tilan ulottuvuus ja tuon sosiaalisen tilan subjektiivinen ilmentymä.
Näin sosiaalisen ongelman voi määritellä sosiaaliseksi tilaksi, jonka osa yhteisöstä näkee haitalliseksi yhteisön jäsenille ja korjauksia vaativaksi. Tämä johtaa siihen, että sosiaaliset ongelmat vaihtelevat kulttuurin, ajan, historian ja yhteiskunnan mukaan. (Mooney, Knox & Schacht 2017, 5.)
Sosiaalisten ongelmien tarkastelussa käytetään apuna sosiologian teorioita, jotta moniulotteisten syy- seuraussuhteiden jäsentäminen olisi mahdollista. Käytettäviä sosiologian teoriasuuntauksia ovat ra- kenteellinen funktionalismi, konfliktiteoriat sekä symbolinen interaktionismi. Rakenteellinen funk- tionalismi tarkastelee sosiaalisten rakenteiden keskinäistä vuorovaikutusta ja sen vaikutuksia. Kon- fliktiteoriat tarkastelevat erilaisia ryhmiä ja niiden välistä resurssikilpailua. (Mooney, Knox &
Schacht 2017, 10–15.)
Hyvinvointivaltion toimintatapoja tarkasteltaessa voidaan puhua siirtymisestä universaalista margi- naalisen sosiaalipolitiikan suuntaan. Hyvinvointivaltion toimintatapojen riittämättömyys lisää köy- hyyttä ja psykososiaalisia ongelmia. (Raunio 2014, 195.) Myös Julkunen (2001, 13) toteaa, että toi- mentuloerot ja köyhyys ovat lisääntyneet. Huomio on tärkeä, sillä sosiaalipolitiikan universalismia on pidetty merkittävänä syynä Pohjoismaiden tasa-arvoisuudelle, tulonjaon tasaisuudelle ja köyhyy- den vähäisyydelle. (Julkunen 2001). Suomessa lapsiperheiden, yksinhuoltajien tai vanhusten köyhyys ilmiönä on ollut muita maita harvinaisempi. Tilanne viime aikoina on muuttunut ja kiinnitetty erityi- sesti huomiota lapsiperheiden köyhyyden lisääntymiseen. Ongelmien syinä ovat sekä lapsiperheiden aikuisten heikompi sijoittuminen työmarkkinoille että sosiaalipolitiikan heikentynyt kyky tasata tu- loeroja. (Raunio 2014, 202.)
Saaren (2010, 122) mukaan sosioekonomista asema voidaan tarkastella myös yksityiskohtaisemmin ottamalla huomioon henkilön koulutustaso, perherakenne, asuinympäristö, ikä ja sukupuoli. Kaikissa tarkasteluissa ryhmissä yksinäisyyskokemukset ovat vähäisiä, mutta yksinäisyys lisääntyy, kun
yksilö jää työttömäksi. Yksinäisyyden tunne häviää, jos henkilöllä on selkeä sosiaalinen rooli ja iden- titeetti.
Yksinasuvien ja yksinhuoltajien asema on erittäin heikko ja se näkyy toimeentulotuen saamisessa.
Esimerkiksi vuonna 2014 yksinhuoltajanaisista 27 prosenttia ja yksinhuoltajamiehistä 17 prosenttia sai toimeentulotukea. Toisaalta viisi prosenttia kahden vanhemman perheistä ja kaksi prosenttia lap- settomista pariskunnista sai toimeentulotukea (THL 2015). Parisuhde näyttää suojaavan perheitä pa- remmin taloudelliselta ahdingolta ja huono-osaisuudelta (Airio 2014; Niemelä 2014), jolloin pari- suhde saattaa olla ongelmallinen sosiaaliturvan ja tarveharkintaisten tukien suhteen arvioinnissa.
(mm. Määttä & Laine 2010.)
Kuten Raunio (2014) esittää, resurssien suuntaaminen tuen tarpeessa oleville perheille estäisi lapsi- perheiden ongelmien kasautumista. Onko tarkoituksenmukaista kaikki lapsiperheet ovat oikeutettuja saamaan erilaisia perheille tarkoitettuja etuuksia? Onko esimerkiksi tarpeen jakaa kaikille lapsilisää perheen tuloista riippumatta? Olisiko syytä pohtia ja satsata syrjäytyvien lapsiperheiden, vanhusten palveluihin, ja erityistukiin. On myös tärkeää arvioida resurssien jakolinjoja, jotta voidaan auttaa par- haalla tavalla vaikeuksissa olevia lapsiperheitä. (Raunio 2014, 233.)
Kuten Heino (2014) toteaa, juuri tasa-arvoisuuden eetos ohjasi hyvinvointivaltion rakentamista, mutta nykyään tasa-arvotavoite ohjaa päätöksentekoa vain heikosti. Lapsiperheköyhyys on Suomessa muihin Euroopan maihin nähden kuitenkin verraten vähäistä, mutta köyhyys vaikuttaa keskittyvän etenkin monilapsisten yksihuoltajien perheisiin. Tutkimuksien mukaan lapsiperheiden väliset elinta- soerot ovat lisääntyneet. (Heino 2014, 300.)
Yhteiskunnassa sosiaalisten ongelmien kasvun myötä lastensuojeluasiakkuuksien määrä kasvaa. Ka- sautuneiden ongelmien juuret juontuvat yleensä eriarvoisuudesta ja sen kasvu tuottaa lastensuojelu- palveluiden tarpeita. (Bardy &Heino 2013.) Kun sijoitetut lapset kasvavat aikuiseksi hyvinvointierot eivät välttämättä häviä, vaan ne voivat lisääntyä entisestään. Samoin nuorten toimeentulovaikeudet, matala koulutustaso tai koulutuksen puuttuminen kokonaan, teiniraskaudet ja psykiatrisen erikoissai- raanhoidon piiriin päättyminen on yhä yleisempää. Myös rekisteritutkimuksissa on havaittu ylisuku- polvisia hyvinvointierojen siirtymiä (Bardy & Heino 2013.)
Sellaisia yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä toimintoja tulee vahvistaa, jotka tukevat perheitä, vanhem- muutta, lapsuutta ja nuoruutta, samoin niitä toimintoja, jotka ehkäisevät ja vähentävät tarvetta lasten- suojelun asiakkuuteen. (Heino 2013, 312.) Yhteiskuntatieteilijöiden ja sosiaalitieteilijöiden on syytä
kiinnittää huomiota, miten ihmiset jäsentävät, suunnittelevat ja elävät arkielämänsä, koska yhteiskun- nallisissa rakenteissa ihmiset tekevät yksilöllisinä pidettyjä valintoja. (Raunio 2014.)
3 LASTEN ERIARVOISUUS SOSIAALITYÖN KOHDEILMIÖNÄ
3.1 Lasten ja lapsiperheiden sosiaalityö eriarvoistumisen vastavoimana
Sosiaalityön tutkimukset voivat laajentaa kuvaa lasten ja lapsiperheiden eriarvoisuudesta. Sosiaali- työn kannalta kiinnostavaa on pohtia, mitkä tekijät vaikuttavat yhtäältä ongelmien syntymiseen ja toisaalta kykenevät lievittämään niitä. Kyseessä voi olla yksilöllinen, sosiaalinen tai rakenteellinen ulottuvuus. (Juhila 2012a, 148–149.)
Sosiaalityö on asiakas- ja asiantuntijatyötä, jonka avulla luodaan yksilöiden, asiakasperheiden tar- peita vastaava sosiaalipalveluiden ja etuuksien kokonaisuuksia. Lisäksi sosiaalityötä käytännössä lin- kitetään muihin tukitoimiin sekä ohjataan asiakasta prosessissa ja tarjotaan kokonaisuuteen koordi- naatioapua. Näiden ohella sosiaalityöhön sisältyy työn tulosten vaikuttavuuden sekä työsuunnitel- man toteutumisen aktiivinen seuranta. Sosiaalityön vaikuttavuus voi olla esimerkiksi asiakasnäkö- kulmasta arvioiden sitä, että palvelulla saadaan aikaan toivottuja muutoksia asiakkaan tilanteeseen.
(Kettunen 2017, 6.) Vaatimukset vaikuttavuuden ulottuvat yhä enemmän myös sosiaalipalveluihin ja sosiaalityöhön. Viime vuosina useissa selvityksissä ja raporteissa on arvioitu lapsiperheiin ja lapsiin kohdistuvien yhteiskunnallisten toimenpiteiden ja perheille suunnattujen palveluiden vaikuttavuutta sekä tuloksellisuutta. (ks.Valtiovarainministeriö 2013; Valtioneuvoston kanslia 2013.)
Krögerin (2004, 203) mukaan pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa sosiaalityö ja sosiaalipal- velut kietoutuvat vahvasti toisiinsa, vaikka ne eivät tarkoita samaa asiaa. Sosiaalipalvelujärjestelmä toimii sosiaalityön kohteena ja sosiaalityötä pidetään välineenä ja peruskontekstina sekä yhtenä sosi- aalipalveluna muiden joukossa (Kröger 2004). Sosiaalityön tärkein tehtävä on yhteiskunnallisten pro- sessien tunnistaminen ja niiden tekijöiden esille tuominen, jotka heikentävät ja vaarantavat yhteisö- jen, perheiden ja yksilöiden hyvinvointia. Sosiaalityö on vahvasti eettisiä pohdintoja ja velvollisuuk- sia sisältävää hyvinvointityötä. (Pehkonen & Väänänen-Fomin 2011, 7; Kananoja ym. 2011, 23.) So- siaalityön yhteiskunnallisena velvoitteena on muun muassa haavoittavissa oloissa elävien ihmisten elämäntilanteiden parantaminen ja tukeminen. (Törrönen 2016.)
Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa määritellään ja korostetaan sosiaalityön viimesijaisuutta palve- lujärjestelmässä (Raunio 2009, 29). Suomalaisen sosiaalipalvelujärjestelmän liiallista järjestelmäkes- keisyyttä on kritisoitu. Kritiikin mukaan sosiaalipalvelujärjestelmässä asiakasnäkökulma on jäänyt varsin näkymättömäksi. (Pohjola 2010, 19). Järjestelmäkeskeinen työskentely pohjautuu lainsäädän- töön, minkä myötä pyritään turvaamaan asiakkaiden oikeusturva sekä palveluiden valtakunnallinen
yhdenmukaisuus. Tässä mallissa vaarana on se, että standardoidut menettelytavat, pintapuolisuus ja byrokraattisuus hallitsevat palvelujärjestelmää, jolloin asiakkaiden yksilölliset tarpeet eivät toteudu.
(Raunio 2009, 20.) Kuten Juhila ym. (2003, 11) muistuttavat, tällöin vaarana on, että palvelukäyttä- jille saattaa muodostua rooli palveluiden kohteena.
Suomalaisessa tutkimuksessa on havaittu perhetaustan vaikuttavan aikuisiällä esimerkiksi työllisty- miseen ja koulutukseen (Airio & Niemelä 2009, 6; Virmasalo 2002; Österbacka 2004). Karvonen ym.
(2016) toteavat, että lapsiperheiden köyhyydellä on monitahoisia negatiivisia vaikutuksia lapsiper- heiden ja lasten hyvinvointiin, joten yhteiskunnallinen keskustelu lapsiperheiden köyhyydestä on tär- keää. Lisäksi, on todettu, että lapsiperheen köyhyys ja taloudelliset ongelmat vaikuttavan lapsen kas- vuun ja hyvinvointiin. Eräs keskeinen köyhien lapsiperheiden kokema huolenaihe on vanhempien jaksaminen. (Halme & Perälä 2014, 221.)
Aiempi tutkimus on havainnut, että ongelmien ylisukupolvisuus saattaa ilmetä esimerkiksi myöhem- missä elämänvaiheissa puutteellisena koulutuksena, mielenterveysongelmina, alaikäisen sijoituksena kodin ulkopuolelle tai jopa rikoksien tekemisenä. Köyhyyden ja syrjäytymisriskin sekä niiden ns.
sosiaalisen periytyvyyden välillä nähdään syy-yhteys. (Salmi ym. 2014, 91.)
Tutkimukseen perustuen väitetään, että kolmasosa lapsista kärsii vaikeutuvista ongelmista, koska perheiden mahdollisuudet vastata lasten normaalista kehityksestä ovat olennaisesti huonontuneet. Li- säksi on esitetty, että yhteiskunnassa tapahtuvien merkittävien muutosten myötä voimakkaasti oirei- levien lasten ja nuorten pahoinvointi on kasvanut. Oireileminen näkyy muun muassa lasten ja nuorten mielenterveysongelmina, väkivaltaisena käyttäytymisenä ja huumausaineiden käyttönä. Lapsiperhei- den pahoinvoinnista keskusteltaessa tarkoitetaan ensisijaisesti lasten normaalin kasvun ja kehityksen vaarantumista. (Raunio 2004, 230-231.) Lapsuudenkodin merkitys ylisukupolviseen huono-osaisuu- teen ja köyhyyteen on lisääntynyt. Ylisukupolvisesta köyhyydestä kertovat eniten vanhempien alhai- nen koulutus, pitkittynyt työttömyys ja pitkittynyt toimeentuloasiakkuus. (Airio & Niemelä 2009, 3.)
Myllärniemi (2006, 103-105) on tutkimuksessaan tarkastellut nuorten huostaanottoja ja niihin vaikut- taneita tekijöitä. Myllärniemen (2006) mukaan erityisesti nuorten kohdalla on tärkeää selvittää ja ar- vioida, mistä huostaanoton syyt johtuvat ja miksi huostaanottoprosessin käynnistäminen on nuoren tilanteessa välttämätön. Työntekijöiden tulisi osata huomioida lastensuojelun asiakaslasten ja -
nuorten tarpeet ja erityispiirteet sekä selvittää, onko mahdollista tukea nuoria ja heidän vanhempia lastensuojelun avohuollon tukitoimiin. Myllärniemen (2006) tutkimuksessa kävi ilmi, että nuorille suunnattuja avohuollon tukitoimia ei ollenkaan ollut, tai avohuollon tukitoimia oli tarjottu harvemmin lastensuojelunasiakkaalle olleille nuorille ja heidän perheille kuin pienimmille lapsille ja lapsiper- heille. Koska avohuollon tukitoimet ovat perheille vapaaehtoisia, keinot sitouttaa esimerkiksi van- hempia tai nuoria avohuollon sosiaalityöhön voivat olla niukat. Yleensä pienten lasten perheiden ti- lanteissa heräävä huoli aiheuttaa nopean reagoinnin, ja lapsiperheet saavat palveluita helpommin kuin nuorisoperheet. (Myllärniemi 2006, 104-105.)
Suomen väestön hyvinvointi on parantunut ja, myös kansainvälisten vertailujen valossa voidaan to- deta, että Suomea pidetään edelleen johtavana hyvinvointivaltiona. Tästä huolimatta 2000-luvulla lapsiperheiden keskuudessa taloudellinen eriarvoisuus on lisääntynyt ja perusturvan varassa elävien lapsiperheiden tulot ovat heikentyneet. Samanaikaisesti tapahtunut perheiden tulojen polarisoitumi- nen ja palvelujärjestelmää on heikennetty. Heikoimmassa asemassa olevien perheiden ja lasten on- gelmat vaikeutuneet. Erityisesti yksinhuoltajien perheongelmat ovat kasautuneet ja perheiden köy- hyys on yleistynyt. (Riihinen 2011, 140-143; Forssen 2012, 120-125; Saari 2015, 10-13.)
Myös Vaarama (2011, 17- 24) toteaa, että pitkäaikaistyöttömyyden lisääntymisen seurauksena lapsi- perheiden asema on heikentynyt. Lapsiperheköyhyys näyttää periytyvän yli sukupolvien, koska pe- rusturva on jäänyt alemmas yleisestä tulokehityksestä, joka on ajanut erityisesti yksinhuoltajia köy- hyyteen. Kodin ulkopuolisten sijoitusten lisääntyminen kertoo myös lapsiperheiden pahoinvoinnista.
(Vaarama 2011, 17–19, 24.)
Sauli ym. (2012, 537) toteavat, että Suomessa hyvän taloudellisen kasvun vuosina lapsiköyhyys on moninkertaistunut, vaikka tuloerot ovat muuten kaventuneet. Esimerkiksi Suomessa vuonna 2014 on ollut 126 000 köyhää lasta (THL 2016). Salmi ym. (2016, 68) mukaan kyseisen raportin (THL 2016) tarkoituksena oli kuvata lapsiperheiden köyhyyttä sekä tuoda esille köyhyyden seurauksia moniulot- teisena ilmiönä. Vaikka lapsiperheiden köyhyys onkin nykyisin harvinaisempaa, mutta edelleen suuri määrä lapsia elää köyhissä perheissä kuin köyhyys koko väestön keskuudessa. (Salmi ym. 2016.) Mooney, Knox ja Schacht (2017, 5) ovat todenneet, että sosiaaliselle ongelmalle ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ja kaikenkattavaa määritelmää, ja käsitteenä sosiaalinen ongelma sisältää kaksi osaa.
Objektiivinen elementti kuvaa sitä, millaisena sosiaalinen todellisuus ja tilanteet näyttäytyvät meille omien kokemustemme ja yhteiskunnan esille tuoman keskustelun kautta. Subjektiivinen elementti puolestaan kuvastaa sitä, että uskomme tiettyjen sosiaalisten tilanteiden olevan haitallisia joko koko yhteiskunnalle tai tietylle osalle siitä. Lisäksi Mooney ym. (2017, 172) toteavat, että lapsiperheiden
sosiaalisten ongelmien taustalla ovat lähes poikkeuksetta taloudelliset seikat ja köyhyys. Taloudelli- sista ongelmista puolestaan on usein seurauksena ahdistusta, stressiä ja mielenterveysongelmia. Tällä on vaikutuksia esimerkiksi siihen, kuinka vanhempi jaksaa huomioida lastaan, ja kuinka hän käyttäy- tyy muita perheenjäseniään kohtaan.
Lasten eriarvoistuminen on kasvanut koko ajan huolimatta siitä, että valtiovalta/kunnat satsaavat las- tensuojeluun miljoonia euroja, eli tarkalleen 1,2 mrd vuodessa. (Kääriälä 2021.) On eettisesti tärkeää pohtia, miltä sosiaalityön lapsen näkökulmasta näyttäytyy, sekä pohtia interventioiden hyötyä lap- selle. Lasta ei voi numeroida johonkin tiettyyn lokeroon, missä tietyn kaavan mukaan tehtäisiin työtä.
Eettinen ymmärrys vaati pohjakseen teoreettista ja tutkimuksellista tietoa erilaisista sosiaalityön asi- akkuuksista ja kohdeongelmista. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tulkitsee näkemäänsä, ja tulkinnan kautta arvioidaan lastensuojelutarpeen selvityksessä asiakkuuden jatkumista. Asiakkaan avuntarpeen ja sosiaalityöntekijän huolen oikeuttaminen vaativat molemmat eettistä valppautta. (Laitinen & Väy- rynen 2011, 170-184.)
3.2 Lapsen etu ja lastensuojelu
Lastensuojelulain (417/2007, 6 §) mukaan lapsilla tarkoitetaan kaikkia niitä lapsia, jotka ovat alle 18- vuotiaita ja kirjallisuudessa lastensuojelun alaikäisistä lapsiasiakkaista puhutaan sekä lapsista ja nuo- rista. Vuonna 1991 Suomi sitoutui lasten oikeuksien sopimukseen (LOS), joka oli hyväksytty YK:ssa pari vuotta aiemmin (1989). Suomen nykyinen lastensuojelulaki (417/2007) pohjautuu tähän sopi- mukseen. Sopimuksen (LOS) määrittelyssä korostuvat alaikäisen ihmisoikeudet, taloudelliset, sivis- tykselliset ja sosiaaliset oikeudet. Lastenoikeuksien sopimuksen keskeinen tavoite on lapsen ihmis- arvon vahvistaminen, sekä erityissuojelun takaaminen heikommassa asemassa oleville lapsille.
(Bardy 2009, 30-31.) Lisäksi sopimuksessa on maininta siitä, että kaikilla lapsilla on oikeus toimia ja osallistua lapsen ihonväristä, kielestä, sukupuolesta, uskonnosta, tai poliittisesta mielipiteestä, etni- sestä, tai muusta alkuperästä, varallisuudesta, vammaisuudesta, syntyperästä tai muusta seikoista huo- limatta. (LOS, 2. artikla.)
Suomessa lapsikeskeinen työote on vahvistunut 2000-luvulla (Välimäki 2009, 2). Toisaalta lasten- suojelun sosiaalityötä on kritisoitu lastensuojelutyön epämääräisyydestä: lapsiasiakkaat eivät esimer- kiksi välttämättä aina edes tiedä tai tiedosta asiakkuuttaan tai sen merkitystä. Sosiaalityössä tarvitaan
tavoitteellisuutta sekä asiakkaan tilanteen ja voimavarojen systemaattista kartoittamista ja arviointia.
(Kananoja & Turunen 1998, 81-85.)
Lastensuojelussa pidetään tärkeänä ja tarpeellisena lasten säännöllisiä kohtaamisia, kuunnellaan ja ymmärretään lasten omia kokemuksia omista ja perheidensä tilanteesta. Kohtaamalla lapsi voidaan ensinnäkin päästä lähemmäs lapsen elämäntilannetta ja elämisen ympäristöä, sekä saada tietoa niistä.
Lisäksi kohtaaminen voi edistää sekä lapsen että koko perheen voimavarojen selvitystyötä. (Välimäki 2009, 92.)
Heinon (2014) mukaan lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu on tulevaisuudessakin ongelmien sie- tämistä ja ratkontaa. Lastensuojelun käytännöt kiinnittyvät merkittävällä tavalla muihin ammatteihin, hallinnonaloihin, palveluihin ja kansalaistoimintaan. Tietyissä tilanteissa lastensuojelulla on sekä vel- vollisuus että oikeus puuttua perheiden yksityisyyteen. Lastensuojelun sosiaalityön tarkoituksena on tukea ja auttaa. Lisäksi tämänkaltaisen valtaistamisen rinnalla kulkee kontrollitehtävä sekä viran- omaistehtävään ja ammattikäytäntöön liittyvä oikeus vallankäyttöön. Lastensuojelua voisikin luon- nehtia kielikuvan avulla palapeliksi, jota kootaan yhdessä lasten ja heidän (erillään tai yhdessä asu- vien) vanhempiensa kanssa. Lastensuojelussa lasten ja perheiden tilanteita tutkitaan, harkitaan ja ar- vioidaan systemaattisesti, ja sitä tulkitaan suhteessa eri toimijoiden voimavaroihin, kuten esimerkiksi sosiaalityön ja muun auttajaverkoston sekä lapsen lähiverkoston resursseihin. (Heino 2014, 287.) Lastensuojelun sosiaalityö on aina sidoksissa rakenteelliseen työotteeseen, joka voi liittyä esimerkiksi tiedontuottamiseen sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamistyöhön. (Laitinen & Väyrynen 2011, 185).
Sosiaalityöhön katsotaan kuuluvan olennaisesti kolme ydinasiaa: tutkimus, yliopistollinen opetus ja ammatilliset käytännöt. Valitettavasti usein lastensuojelutyön painen alla unohtuu työnlaadun arvi- ointi ja vaikuttaminen. (Mäntysaari 2006, 6.)
Kuten Heino (2014) painottaa, että lastensuojelun tehtävä on haastava, koska lastensuojelu kampailee sekä kuntatasolla että yhteiskunnan tasolla erilaisten ongelmien kanssa. On nähty ja todettu, että uusia ilmiöitä ja väestöryhmiä tulee jatkuvasti lastensuojelun piiriin. Monitahoisten ongelmien ratkomisen on vaikeaa saada työrauhaa. Syynä tähän on muun muassa se, että keskushallinnossa valmistellaan päätöksiä, organisaatiomuutoksia ja rakenneratkaisuja enemmän tai vähemmän hätäisesti. Usein nämä uudistuksen toteutuvat heikosti tai vain osin, koska päädytään poliittisiin kompromisseihin.
Lisäksi paikallishallinnot yrittävät kesyttää ongelmia jatkuvilla organisaatiouudistuksilla, hajautta- malla, erottamalla toimintajärjestelmien osia, keskittämällä ja yhteen sopimattomien järjestelmiä yh- distelmällä, mikä ei näytä tuottavan tyydyttävää ratkaisua sekään. (Heino 2014, 287-288.)
Tilanteiden vaikeudesta huolimatta hyvinvointipalveluissa on pystytty tarjoamaan varsin hyvin eri- laisia erityispalveluita ja tehostettua tukea, vaikka lasten määrä niiden piirissä on kasvanut. Saman- lainen tilanne on myös lastensuojelutyössä, koska sen piiriin tulevien lasten ja lapsiperheiden määrä on kasvanut. (Heino 2014, 288.)
Sosiaalityötä on tulkittu ja määritetty erilaisin käsittein eri aikakausilla. Marjatta Bardyn ja Tarja Heinon (2013, 13) mukaan lasten määrän jatkuva lisääntyminen lastensuojelun asiakkaina on indi- kaattori pahoinvoinnin kuvaamisessa. Eriarvoisuus väestön keskuudessa on kasvanut. Eriarvoisuuden kasvu tuottaa lastensuojelutarpeita ja on yksi merkittävä syy lasten määrän lisääntymisessä lasten- suojelussa. (Bardy & Heino 2013, 17-18). Lapsilla ja nuorilla voi olla erilaisia syitä lastensuojelun asiakkuuteensa: kun pieni lapsi sijoitetaan tai perheen asiakkuus ovat syyt usein lasten vanhemmista johtuvia, kun taas nuorten kohdalla syyt usein johtuvat heistä itsestään.
Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen (THL 2020) tilastoraportin mukaan vuonna 2019 lastensuojeluil- moituksia tehtiin 85 746 lapsista ja ilmoitusten määrä (156 200) kasvoi 7 prosenttia aiempaan vuoteen nähden, eli yhtä lasta kohti tehtiin keskimäärin 1,8 lastensuojeluilmoitusta. Sijoitettujen lasten määrä vuonna 2019 oli 4522 lasta ja huostassa olevien lasten ja nuorten määrä (11 178) pysyi edellisen vuoden tasolla (+1 %). Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lapsia ja nuoria oli vuoden 2019 aikana 18 928 lasta ja nuorta. Lukumäärässä on havaittavissa pientä kasvua edelliseen vuoteen verrattuna. Las- ten sijoittaminen ammattitoimintana toimiviin perhekoteihin on vähentynyt vuosia, ja jatkanut yhä jyrkempää laskemista vuonna 2019 (-12 % vuodesta 2018, -42 % vuodesta 2009.)
Vuonna 2019 lastensuojelun avohuollon asiakkaina olivat 52 858 lapsia ja nuoria. Edelliseen vuoteen verrattuna määrä oli tuhat asiakasta vähemmän (-4 %) edellisestä vuodesta. Kuntien velvollisuuksia ovat myös järjestää tarvittavia jälkihuollon palveluita sijaishuollossa oleville lapsille ja nuorille. Jäl- kihuoltoperustaisia sijoituksia oli (v. 2019) 1 500 lasta ja nuorta ja tämän lisäksi avohuollon tukeen luettiin yhteensä 7 646 jälkihuollossa olevaa lasta ja nuorta. Koko väestön 0-17 vuotiaasta ikäluokasta oli kiireellisesti sijoitettuja lapsi 0,4 prosenttia. Huostassa puolestaan kerrottiin olevan 1,1 prosenttia 0-17 ikäisestä väestöstä. Kodin ulkopuoliseen sijoitukseen oli sijoitettu 1,5 prosenttia 0-20 vuotiaasta väestöstä. Lisäksi lastensuojelun asiakkaita oli 4,3 prosenttia koko väestön 0-20 vuotiaiden ikäpol- vesta. (THL 2020.) Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen asiantuntijoiden mukaan vuonna 2019 luvut olivat huolestuttavia ja todistavat eriarvoisuuden ja lasten nuorten pahoinvoinnin kasvuna, koska kii- reellisesti tai muuten sijoitettujen sekä huostassa olevien lasten ja nuorten määrä oli aiempiin nähden suurempi. (THL 2020.)
Heinon (2014, 289) mukaan lastensuojelun tarvetta kasvattaa osaltaan erilaiset tekijät. Tällöin voi olla kyse esimerkiksi siitä, etteivät peruspalveluiden kuten koulun tai päivähoidon antama tuki riitä, mutta laajempien tukitoimien käyttöönotto saattaa viivästyä, jolloin haasteet ja ongelmat voivat ka- sautua entisestään. Lisäksi Heino (2014,) toteaa, että käytännössä ”ehkäisevä lastensuojelu ei toimi- nut lastensuojelun tarvetta ehkäisevästi”. Perus- ja erityispalveluiden koordinaatiota parantamalla voitaisiin kohentaa palveluiden saatavuutta sekä osuvuutta kohdata ongelmia. (Heino 2014, 289.) Toimivan ennaltaehkäisevä lastensuojelun myötä lapselle, nuorelle ja perheellä on mahdollisuuksia saada tarvitsemansa avun erilaisten palveluiden kautta ja vastaavasti lastensuojelun tarve pienenisi.
Kuten tutkimukset myös osittavat, että erilaisia hallinnollisia tehtäviä siirtyy hierarkiassa ns. alaspäin, perustason asiakastyöhön. Tilanne on aiheuttanut perustyön lisääntymistä ja samalla perustyöhön käytettävissä oleva aika tulee käytetyksi muuhun. Tämä niukentaa työntekijöiden asiakastyöhön käy- tettävissä olevaa aikaa ja muita resursseja. (Heino 2014, 289.)
Tilastojen perusteella lastensuojelun sosiaalityön asiakkaana ja avohuollon piirissä olleiden, sekä yli 18- vuotiaiden jälkihuollon asiakkaiden määrä on kasvanut koko 2000-luvun. Samoin uusien asiak- kaiden osuus esimerkiksi avohuollon asiakkaissa on kasvanut. Käytännössä entistä useampaa nuorta tuetaan heidän siirtyessä sijoituksesta itsenäiseen elämään, johon voi kuulua esimerkiksi opiskelua tai työtä. Kasvaneen lukumäärän voi tulkita viittaavan esimerkiksi tukipalvelujärjestelmän vaikeasel- koisuuteen sekä ylipäätään yksilöllisiin tukitarpeisiin, joihin tarvitaan ns. räätälöityjä tukipalveluita. (Heino, 2014, 292.)
Kuten Morch (2005, 29) painottaa, tulevaisuudessa nuorilla on suurempi rooli yhteiskuntamme kehi- tyksessä, joten tarvitaan erityisesti nuorisotutkimusta ja ajankohtaista tietoisuutta nuorten tilanteesta, jotta osataan puuttua ajoissa nuorten ongelmiin. Koulutuksen merkityksen korostaminen on erityisen tärkeää, sillä lapset ja nuoret nähdään satsauksena tulevaisuuteen. Yhteiskunnassa pärjäämisen tai pärjäämättömyyden mittarina on koulutus tai sen puute, jolla nuoria mitataan.
Heino (2014, 302) toteaa, että tutkimustietoa lastensuojelunvaikuttavuudesta on Suomessa hyvin vä- hän. Lastensuojelun tukitoimien vaikutuksia on tutkittu erilaisin tutkimusottein, ja tulkinnat saattavat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Lastensuojelun yhteiskunnallista tehtävänä on mahdollistaa tasa- arvon toteutumista. Lastensuojelun asiakaslapset ovat kokeneet usein vaikeita asioita, ja heistä moni usein tarvitsee monenlaisia erityishoidon, -opetuksen ja palvelluita. Valitettavasti joillekin lapsille terveyden eriarvoistuminen käynnistyy jo ennen kuin he ovat syntyneetkään ja hyvinvoinnin kääntö- puolen, eli huono-osaisuuden, eri ulottuvuudet on havaittavissa eroina verrattuna muihin ikätoverei- hin. (Heino 2014, 302.)
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
Tässä luvussa esittelen tutkimustehtäväni ja tutkimuskysymyksiä, tutkimusmenetelmänä kirjallisuus- katsausta. Lisäksi kerron tutkimukseni eri valinnat, kuten esimerkiksi aineiston sisäänotto- ja pois- sulkukriteerit sekä aineistohakujen hakutermit.
4.1 Tutkimustehtävä
Tutkimukseni tarkoituksena on kuvata suomalaisessa ja kansainvälisessä tieteellisessä lähdekirjalli- suudessa ja artikkeleissa käsiteltyjä keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat lasten ja lapsiperheiden eriar- voistumiseen. Tutkimukseni tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten lasten ja eriarvoistumista on käsitelty sosiaalityön tieteellisessä tutkimuksessa. Tarkoituksena on selvittää, millaista tietoa lasten eriarvoisuudesta tutkimuksissa tuotetaan sosiaalityön yhteydessä. Tutkimukseni tavoitteena on koota yhteen lasten eriarvoistumisen ulottuvuuksia käsittelevää tutkimusta narratiivisen kirjallisuuskat- sauksen avulla.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1 Millaisia ulottuvuuksia lasten ja lapsiperheiden eriarvoistumisessa voidaan tunnistaa?
2 Miten aihetta on tutkittu ja millaista tietoa sosiaalityön näkökulmasta tutkimukset ovat tuot- taneet?
4.2 Kirjallisuuskatsaus tutkimuksen metodina
Tutkimukseni toteutan laadullisena kirjallisuuskatsauksena ja käytän tutkimusmenetelmänä kuvaile- vaa kirjallisuuskatsausta. Tutkimisaineistona on kotimaisia ja kansainvälisiä tieteellisiä artikkeleita, jotka käsittelevät lasten eriarvoisuutta.
