Kirjallisuutta – Litteratur
Ilmastonmuutoksen filosofiaa
KYLLÖNEN, SIMO & OKSANEN, MARKKU (toim.) (2020). Ilmastonmuutos ja filosofia, 391 s. Gau- deamus, Helsinki.
Ilmastonmuutosta käsitteleviä tieteellisiä tekstejä ilmes- tyy tavan takaa. ”Ja nytkö mukaan tulevat myös filoso- fit?” kirjan johdannossa kysytään. Niinpä, mahtaneeko suomalaisilla filosofeilla riittää aidosti omintakeista an- nettavaa lähes nelisatasivuiseen kirjaan? Kirjan toimit- tajatkin harmittelevat filosofien ohutta kiinnostusta il- mastonmuutokseen.
Oli tietoinen valinta ja samalla myös riski ottaa kir- joittajiksi ainoastaan filosofiasta valmistuneita koti- maisia tutkijoita. Artikkelikokoelmaan voisi päätyä lii- aksi saman henkisiä sisältöjä, käsittelyyn voisi jäädä katveita tai kirjoitusten taso voisi vaihdella häiritse- västi. Niin ei kuitenkaan ole. Lukuko-
kemus toimii ja on ajatuksia avartava.
Hauska nähdä, että Suomessa on aina- kin 14:n kirjoittajan verran ilmaston- muutokseen eri kanteilta vakavasti pe- rehtyneitä akateemisen uransa eri vai- heissa olevia filosofeja.
Kirjassa on neljä kokonaisuutta, kussakin kolmesta neljään artikkelia:
I Ilmastotieteestä ja sen epäilystä toi- mintaan, II Yksilöt, yhteisöt ja ilmas- toetiikka, III Ympäristö ja luontosuh- de muutoksessa sekä IV Ihminen ja ih- misyys kriisin kynnyksellä. Jaottelu vahvistaa artikkeleiden yhdessä piirtä- mää kaarta ilmaston lämpenemiskehi- tyksen todentamisesta eksistenssifilo- sofisiin pohdintoihin.
Teoksen johdanto ei ole vain artikkeleiden puffi, ku- ten kokoomakirjoissa joskus voi olla. Se perustelee hy- vin sekä tieteenalan kyvyn tarjota omanlaisiaan ilmas- tonmuutokseen liittyviä sisältöjä että kokoomateoksen tarpeen. Filosofit ovat ammattinsa puolesta perehtyneet tieteelliseen todistamiseen ja asioiden välisten kytken- töjen sekä merkitysten arviointiin. Maantieteilijänä tu- lee ajatelleeksi toistakin holistiseen ymmärrykseen pe- rustuvaa tieteenalaa.
Esitän seuraavassa joitakin poimintoja kirjan tee- moista. En kuitenkaan käsittele kaikkien 15:n artikke- lin aiheita, vaikka kussakin on tärkeää asiaa. Suositte- len lukemaan.
Marko Ahteensuun artikkelissa Ilmastovitkuttelu ja tieteellinen epävarmuus ilmastodenialismi jaetaan vii- teen kategoriaan ilmiön kiistämisestä jonkinlaiseen
”peli on jo menetetty” -asenteeseen. Artikkeli ei mai- nitse ympäristönsuojelulle keskeistä varovaisuusperi-
aatetta, vaikka kirjoittaja argumentoi sen hengessä, että vitkuttelulle ei ole perusteita siitä huolimatta, että tieteellinen varmuus ei kaikkia vakuuta. Päätöksen- teossa on mietittävä myös ei-episteemisiä arvoväittä- miä, jotka huomioivat todistelun ohessa väärässä ole- misen kustannuksia.
Onko ilmastonmuutos varmaksi todistettu? Luonnon- tutkijana asennoiduin varauksellisesti Aki Lehtisen ar- tikkeliin, jossa filosofi arvioi ilmastomalleja, tutkimus- ongelmia ja käytettävissä olevaa dataa. Tieteenfilosofi kuitenkin pysyy lestissään ja vakuuttaa. Esimerkiksi Duhem–Quinen-ongelman käsittely etenee kiinnosta- vasti. Jos mallin antama tulos ei ole sopusoinnussa ha- vaintoaineiston kanssa, emme voi varmasti tietää, mi- kä mallin osista ristiriidan aiheutti. Ilmastomallit jos mitkä sisältävät melkoisen määrän olettamia, pakote-
tekijöitä, vuorovaikutuksia ja palaute- kytkentöjä. Kiintoisaa oli myös lukea ilmastotutkimuksen inhimillisemmäs- tä puolesta eli joidenkin mallintajien ja skeptikoiden välisestä epäluottamuk- sesta sekä amerikkalaisten ja euroop- palaisten tutkijoiden erilaisista toimin- taympäristöistä.
Teea Kortetmäen artikkeli Ilmasto- kriisi ja rakenteellinen epäoikeudenmu- kaisuus alkaa Mosambikia koetelleista hirmumyrskyistä ja rankkasateista, jois- ta hän etenee Iris Marion Youngin ke- hittelemään rakenteellisen epäoikeu- denmukaisuuden tematiikkaan. Keitä ovat ja missä toimivat he, jotka muu- tosta raskaiten aiheuttavat, ja mitkä vä- estöryhmät muutoksista eniten kärsi- vät? Nämä ovat Terrankin lukijoille tuttuja aiheita. Etäi- syyspiilevyys aiheuttaa tilassa ja ajassa kaukana olevi- en toimijoiden välistä eriarvoisuutta ja luo moraaliteo- riaa haastavia asetelmia. Eettiset aiheet jatkuvat myös kirjan seuraavissa luvuissa, joissa tarkastellaan yksilön vastuuta ja ilmastokysymysten ylisukupolvisuutta.
Maantieteilijään nappaa myös Markku Oksasen artik- keli pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta lämpenevässä maailmassa. Sietämättömät olosuhteet kuten tukala kuu- muus, kuivuus ja tulvat voivat ajaa satoja miljoonia ih- misiä kotiseuduiltaan. Keiden tulisi luovuttaa maata ke- nellekin, millaista tämän maan pitäisi olla ja missä sen tulisi sijaita? Aiheen poliittista tulenarkuutta ei tarvitse alleviivata. Jo Suomen kokemukset siirtokarjalaisten asuttamisesta osoittavat, että myötätunto ei välttämättä helpota omista eduista luopumista. Skaala ja sävyt ovat vaikeampia, kun on asutettava kaukaa tulevia, kulttuu- riltaan toisenlaisia ihmisiä.
Ympäristö ja luontosuhde muutoksessa -kokonaisuus käsittelee tuntoisiin eläimiin liittyvää ilmastoetiikkaa, esteettisiä arvoja ja ympäristön sekä ilmaston käsittei- tä. Artikkelit palkitsevat kustakin aiheesta kiinnostunei- ta lukijoita. Koska teksteissä on runsaahkosti viittauk- sia filosofiseen kirjallisuuteen, lukukokemusta syven- täisi, jos lukijalla olisi alan opintoja. Toki maallikkokin löytää yhtä ja toista, kun mukana on käytännöllisiä esi- merkkejä.
Helena Siipi käsittelee eliömaantiedettä sivuavia ai- heita käsitellessään luonnonsuojelua ilmaston lämme- tessä. Vaikka esimerkiksi lajiensuojeluun tähtäävä avus- tettu leviäminen voi yhtäältä olla mielekästä, sen sivu- tuotteena voidaan aiheuttaa ongelmia toisaalla. Vaara- na on löytää sananparren mukaisesti suota sieltä ja ve- telää täältä. On välttämätöntä etsiä uusia suojelutapoja vanhojen keinojen muuttuessa tehottomiksi. Jotkut niis- tä voivat vaikuttaa perinteisen suojelun näkökulmasta oudoilta ja jopa absurdeilta.
Kahden päätöskappaleen aiheet ovat maallikkonäkö- kulmasta erityisen ”filosofisia”. Mikko M. Puumala pohtii, viekö ihmisen perusolemus kohti ilmastokata- strofia. Ennennäkemättömän hyvinvoinnin, turvallisuu- den ja vaurauden koetellessa Maan kantokyvyn rajoja ilmastonmuutos vaatisi kykyä päättäväiseen toimintaan.
Mutta koska ominaisuutemme periytyvät pienistä yhtei- söistä konkreettisten haasteiden parissa, hankalien glo- baaleiden ongelmien ratkominen on vaikeaa. Järjen voi- malla voimme kuitenkin muokata instituutioita sellai- siksi, että biologiset heikkoutemme eivät estä toimimas- ta. Siitä Sami Pihlström jatkaa pelottavankin eksisten- tiaalisin miettein: ”Uhka ei koske ainoastaan olemassa- olomme jatkumista vaan myös sitä, että olemassaolom-
me nyt on vaarassa menettää kaiken arvonsa ja merki- tyksellisyytensä”.
Toimittajien loppusanat ankkuroituvat ehkä liiaksikin vuoteen 2020, jolloin teosta viimeisteltiin covid-19-pan- demian aikana. Koronakriisiksi nimetyn äkkijarrutuk- sen käsittelyn voi jopa nähdä antikliimaksina. Nopeita globaalilla tasolla toteutettuja koronatoimia pidetään to- ki ilmastonmuutoksen kannalta toivoa tarjoavina osoi- tuksina ihmiskunnan toimintakyvystä, mutta en aivan vakuutu aiheiden yhteensopivuudesta. Korona uhkaa meistä jokaista konkreettisen henkilökohtaisesti ja ro- kotteet ovat tuloillaan. Ilmastonmuutoksen vaarat ovat abstraktimpia eikä rokotteeseen verrattavia pelastavia ratkaisuja ole näköpiirissä.
Pidän kirjaa kokonaisuutena ottaen onnistuneena ja maantieteen näkökulmasta avartavana. Missään ei sor- ruta palopuheen kaltaiseen ilmastonmuutoksen vaka- vuuden todisteluun. Artikkelit ovat akateemisesti sisäl- törikkaita ja älyllisesti palkitsevia.
Toimittajat toivovat teoksen soveltuvan filosofian op- pikirjaksi. Saattaisipa se löytää tiensä myös maantieteen valinnaisesti tentittävään kirjallisuuteen. Vaikkei opis- kelijoidemme filosofinen lukeneisuus välttämättä riit- täisi kaikkien yksityiskohtien sisäistämiseen, hyvä yleis- kielinen luettavuus auttaa. Filosofian ammattitermit ku- vataan ymmärrettävästi ja myös hienovaraisesti käyte- tyt viitteet eri kappaleiden välillä vahvistavat kirjaa ko- konaisuutena.
RISTO KALLIOLA Maantieteen ja geologian laitos,
Turun yliopisto
Hauraat rajarauhat ja muita selviytymiskeinoja
KOKKONEN, JUKKA (2020). Rajan rauha. Itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809, 391 s. SKS, Helsinki.
Jukka Kokkosen teos Rajan rauha. Itäraja ja sen suo- jautumisen keinot 1490–1809 perehtyy rajarauhoihin, aikalaiskäsityksiin rauhasta sekä erilaisiin selviämis- ja puolustautumiskeinoihin Kainuun, Kuusamon ja Ve- näjän Karjalan seuduilla. Kokkonen on erikoistunut muun muassa perifeeristen alueiden sekä rajojen tutki- mukseen. Hän on aikaisemmin tutkinut koillisen raja- seudun kauppaa ja ylirajaisia kontakteja vuonna 2002 julkaistussa väitöskirjassaan, joka keskittyi 1600-luvun jälkipuolelle. Nyt painopiste on 1700-luvussa, josta Kokkosen mukaan on tarjolla myös monipuolisimmat lähdeaineistot.
Suojautumisen keinot jaetaan kahteen ryhmään: raja- rauhoihin sekä muihin aseellisiin tai rauhanomaisiin puolustuskeinoihin. Näistä rajarauhat ovat kirjan kan- tava teema. Ne olivat sota- tai kriisiaikana solmittuja suullisia tai kirjallisia sopimuksia, joilla sitouduttiin pi- dättäytymään vihollisuuksista paikallisesti. Menettelyl-
lä siis pyrittiin paikalliseen rauhaan keskellä valtakun- tien välistä sotatilaa tai kriisiä tai sellaisten uhatessa.
Rauhan ja sodan välinen tila oli erittäin hauras juuri ra- jaseudulla. Muita rahvaan puolustuskeinoja olivat muun muassa pakeneminen ja piiloutuminen. Myös valtio pyr- ki kontrolloimaan rajaseutuja erityisesti tarkastelujak- son loppua kohden.
Kokkosen tavoitteena on tutkia rajarauhamenettelyä pitkällä aikavälillä ja laveateemaisesti vastapainona tie- demaailman kiihkeätahtisuudelle. Kirja etenee systemaat- tisesti. Alkupuoli keskittyy sodankäyntiin ja rauhoihin – erityisesti rajarauhainstituutioon. Loppupuolella keski- tytään muun muassa rajaseudun erityisasemaan, haastei- siin ja kaupankäyntiin. Kirjassa tarkastellaan paikallisia oloja, rajakauppaa ja sodankäynnin ja tullilaitoksen ke- hitystä sekä sivutaan valtionrakennusta. Kokkonen tuo myös esiin rajarauhojen eurooppalaista ja pohjoismaa- laista taustaa. Samalla liikutaan ajassa edestakaisin.
Kirjasta välittyy Kokkosen perehtyneisyys lähteisiin sekä rajaseudun ylirajaisiin kontakteihin varhaisella uu- della ajalla. Pedantti tutkimustyö on paljastanut rajarau- hoihin aikaisemmin liitettyjen käsitysten aukkoja ja jo-
pa suoranaisia lähteiden virhetulkintoja. Keskeisten kä- sitteiden ja alkukielisten lainausten auki kirjoittaminen on tästä näkökulmasta perusteltua ja toivoisin näkevä- ni sitä enemmän Suomen historian tutkimuksessa. Kos- ka lähdeaineistot ovat pitkällä aikavä-
lillä pääosin muilla kielillä kirjoitettu- ja, suomentamisella on merkittävä osansa analyysissa.
Tavoite taustoittaa ja käsitellä laajoja teemoja, kuten rauhan tematiikkaa, val- tionrakennusta, talous-, sota- ja rajahis- toriaa pitkällä aikavälillä yhdessä yksi- tyiskohtaisen paikallistason kuvauksen kanssa asettaa haasteen tutkimuksen ra- jaamiselle. Tässä kohtaa laveateemai- suus kääntyy hieman tarkoitustaan vas- taan, sillä se tekee tekstistä paikoin asi- an ympärillä vaeltelevaa, mikä syö huo- miota pääasialliselta juonelta ja tutki- muksen tavoitteelta. Lukija on välillä vaarassa kadottaa punaisen langan.
Koska kirja painottuu tarkastelujak- son loppupuolelle 1700-lukuun, olisi
kronologinen tarkastelu vaikuttanut luonnollisemmalta valinnalta. Kronologian rikkominen pakottaa paikoin toistoon ja asettaa lukijalle lisäksi haasteen pysyä mu- kana niissä melko merkittävissä muutoksissa, joita val- takunta kävi läpi keskiajan lopulta 1800-luvun alkuun.
Erityisesti silmiin pistää maininta orastavasta kansallis- valtiosta jo Kustaa Vaasan hallinnollisista uudistuksis- ta lähtien, vaikka valtionrakennusprosessissa on hyväl- läkin tahdolla katsottuna enemmän katkoksia kuin jat- kuvuuksia. Kansallisvaltion orastus on tavallisesti ajoi- tettu Ranskan suuren vallankumouksen (1789) tienoil- le, joskin esimerkiksi Peter Sahlinsin (1988) ja Antti Räihän (2012) tutkimukset osoittavat, että yhteiskunnan lävistävä kansallinen ajattelu ja kansalaisuus kehittyi- vät vasta 1800-luvun kuluessa.
Rajarauhat ja paikallinen toimijuus ovat kirjan kiin- nostavimmat ja keskeisimmät aiheet. Kokkosen esimer- keistä välittyy paikallisväestön kiistaton rooli rajarau-
han valmistelussa ja ylläpitämisessä. Rajarauhoja ei kui- tenkaan solmittu valtiovallan ohi, kuten aikaisemmas- sa tutkimuksessa on toisinaan esitetty. Mukana oli ta- lonpoikien lisäksi aluehallinnon edustajia, joilla yleen- sä oli myös henkilökohtaisia intressejä pitää rajaseutu rauhallisena. Rajarauho- jen yhteys kauppasuhteisiin selittää yleistä tahtotilaa huolehtia ylirajaisista suhteista. Kun otetaan huomioon, että lähdeaineisto on pääosin Ruotsin puo- lelta historiallista rajaa, on Kokkonen onnistunut tuomaan esiin rajaseudun ylirajaista ulottuvuutta ja venäläistä nä- kökulmaa hyvin.
Teos suojautumisen keinoista täyttää lupauksensa rajarauhamenettelyn perus- teellisesta tarkastelusta, korjaa siihen liittyneitä historiantutkimuksessa eteen- päin siirtyneitä väärinkäsityksiä ja avaa kiinnostavaa alueellista kriisiajan toimi- juutta. Kirjaa voi suositella myös pai- kallishistoriasta kiinnostuneille.
KIRJALLISUUS
Kokkonen, J. (2002) Rajaseutu liikkeessä. Kainuun ja Pielisen Karjalan asukkaiden kontaktit Venäjän Karjalaan kreivin ajasta sarkasotaan (1650–1712). Bibliotheca historica 79.
SKS, Helsinki.
Räihä, A. (2012) Jatkuvuus ja muutosten hallinta. Hamina ja Lap- peenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720–1760-luvuil- la. Jyväskylä studies in humanities 183. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-4821-4 Sahlins, P. (1988) The nation in the village: state-building and
communal struggles in the Catalan borderland during the eighteenth and nineteenth centuries. The journal of modern history 60 (2) 234–263.
JENNI MEROVUO Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto
Monitieteinen teos eläimiä kunnioittavasta tulevaisuudesta
AALTOLA, ELISA & WAHLBERG, BIRGITTA (toim.) (2020). Me ja muut eläimet – Uusi maailmanjär- jestys, 334 s. Vastapaino, Tampere.
Me ja muut eläimet katsoo ihmis-eläin suhteiden tule- vaisuuteen. Visuaaliset ja tekniset toteutukset tekevät kirjasta miellyttävän lukea. Kirjassa on esipuheen ja johdannon lisäksi kuusi lukua, joista ensimmäisessä on kolme artikkelia ja muissa kaksi kussakin. Luvut muodostavat monitieteisen ja tasapainoisen kokonai- suuden. Luvut edustavat otsikkojen perusteella histo- rian, kasvatustieteen, taiteentutkimuksen, kielentutki- muksen, oikeustieteen ja asennetutkimuksen näkökul- mat. Kirjan toimittajat listaavat näiden lisäksi filoso-
fian, sosiologian, antiikintutkimuksen, kirjallisuuden- tutkimuksen ja teologian.
Aaltolan ja Wahlbergin kirjoittama esipuhe vie luki- jan kirjan syntyhetkiin ja paljastaa toimittajien kirjalle asettaman tavoitteen. Kirjan toivotaan ”saattavan luki- jan muita eläimiä kunnioittavan todellisuuden äärelle”
(s. 7). Mielenkiintoinen ilmaisu pysäyttää pohtimaan ihmistieteellisen eläintutkimuksen luonnetta ja kirjan asemoitumista osaksi tuota kenttää. Kriittistä eläintut- kimusta syytetään joskus liiasta poliittisuudesta. Vaik- ka tässäkin kirjassa kirjoittajat pohtivat, millaisia käy- tännöllisiä (ja poliittisia) vaikutuksia tuotetulla tiedol- la pitäisi olla, ei toive lukijan saattamisesta muita eläi- miä kunnioittavan todellisuuden äärelle vaadi lukijalta
mitään vaan tarjoaa mahdollisuuden. Reaktiot ja seu- raukset ovat lukijan oikeus ja vastuu. Kirjalla voikin hahmottaa olevan ainakin kaksi yleisöä. Kirja on kiin- nostava toislajisia eläimiä tutkiville ja haastava puheen- vuoro näihin näkökulmiin vasta tutustuville.
Monitieteisen kirjan tavoitteissa ja kysymyksenaset- teluissa on kriittiselle yhteiskuntatieteelle tyypillistä nä- kyväksi tekemisen taikaa. Siinä on myös tyypillisiä ih- mistieteellisen eläintutkimuksen piirteitä sikäli, että suuri osa eläintutkimuksen tekijöistä tekee tutkimusta, joka edustaa ja edistää tutkijan tärkeiksi kokemia arvo- ja ja yhteiskunnallisia päämääriä. Sitoutuminen arvoi- hin ei ole este luotettavan tieteellisen tutkimuksen teke- miselle. Kaikki tiede on poliittisesti latautunutta. Tämä lataus on vain helpompi havaita tutkimuksessa, jossa tutkimuskysymykset ja tavoitteet eivät asetu valtavir- taan saumattomasti, edusta yleistä näkemystä tai nauti institutionaalisesta tuesta. Avoimesti arvosidonnainen kysymyksenasettelu ei tarkoita, että tutkimus ja analyy- si olisivat epätieteellisiä tai subjektiivisia. Muutoin oli- si mahdotonta esimerkiksi tutkia luotettavasti ihmisoi- keuksien toteutumista.
Aaltola ja Wahlberg kirjoittavat tut- kimuksen arvosidonnaisuudesta joh- dantoluvussa ja kertovat kirjan artikke- lien mukailevan kriittisen eläintutki- muksen lähtökohtia, joskaan kaikki kirjoittajat eivät identifioidu kriittisen eläintutkimuksen edustajiksi. Aaltolan ja Wahlbergin omin sanoin kirjassa ei ole haluttu ”katkaista utopioilta meta- forisia siipiä”, mutta samaan aikaan on tuotettu eläintutkimusta, jossa on ”ra- tionaalista perusteltavuutta” eli jonka
”väitteet ovat johdonmukaisia ja kes- täviä” (s. 14). Kirjan johdanto toimii mainiona tekstinä lukijalle, joka ei vie- lä tiedä mutta haluaa ymmärtää, millai- seen maailmanjärjestykseen kriittinen eläintutkimus pyrkii. Kirjan johdan-
nossa näkyy viime aikoina vahvistunut trendi yhdistää kriittisen eläintutkimuksen tavoitteita muiden ihmis- kuntaa koettelevien kriittisten haasteiden tutkimiseen.
Tämä trendimuutos saattaa johdattaa ihmistieteellistä eläintutkimusta kohti holistisempaa paradigmaa. Kriit- tistä eläintutkimusta ei kannata tehdä vain toislajisten eläinten vuoksi vaan koko elonkirjon, siis myös ihmi- sen, hyvän elämän vuoksi.
Kirjassa on sekä vertaisarvioituja että arvioimattomi- na julkaistuja artikkeleita. Vertaisarvioidut tekstit erot- tuvat joukosta vertaisarviointia kuvaavalla symbolilla ja vertaisarvioimattomina julkaistut tekstit on lisäksi erotettu otsikoimalla ne ”näkökulmiksi”. Kirjoittajakun- nassa on mukana kokeneempia ja vähän vähemmän ko- keneita tutkijoita ja kirjoittajia. Jokaisen artikkelin alus- sa on kirjoittajan lyhyt esittely.
Kirjan ensimmäisen luvun teemana on Eläinten his- toria: mitä mennyt voi opettaa tulevasta? Luvun aloit- taa historioitsijoiden Otto Latvan ja Heta Lähdesmäen kirjoitus Miten kirjoittaa menneisyydestä ja rakentaa tulevaisuutta, joka on oikeastaan metodiartikkeli. Lat- va ja Lähdesmäki esittelevät historiantutkimuksen tar- joamia mahdollisuuksia eläintutkimukselle ja erittele-
vät sen erityispiirteitä ja myös riskejä. Tutkimusasetel- mien, aineistojen ja menetelmien kuvausta konkretisoi- daan esimerkeillä. Luku korostaa, että kriittiseen eläin- tutkimukseen kuuluu tutkijan kriittinen itsereflektio.
Latvan ja Lähdesmäen kirjoitusta seuraa Liisa Kasken antiikintutkimuksellinen artikkeli Oikeutta sanattomil- le? Eli mitä oppia antiikin virheistä. Näiden kahden tekstin lukeminen peräkkäin oli oivallinen lukukoke- mus. Ne historiantutkimuksen mahdollisuuksiin liitty- vät ajatukset, jotka edellinen teksti herätteli, kaikuivat hyvin mielessä Kasken tekstin edetessä. Molemmat ar- tikkelit auttavat lukijaa hahmottamaan, kuinka kapea ja rajoittunut vain tässä hetkessä ja ajassa oleskeleva mie- li on ja kuinka vääristynyt käsityksemme menneestä voi olla. Tietoisuus siitä, kuinka oli ennen, on hyvä ikkuna tämänhetkisten uskomusten ja käsitysten kyseenalaista- miseen ja sitä kautta tulevaisuuden visiointiin. Kasken tekstiä lukiessa jää epävarma olo siitä, onko kriittisen eläintutkimuksen kiinnittyminen muiden elonkirjoa uh- kaavien muutosten, esimerkiksi ilmastonmuutoksen, tut- kimukseen hyvä vai huono asia. ”Nojautuminen” ym- päristöpoliittisiin argumentteihin saat- taa jättää piiloon eläinkysymyksen omat erityispiirteet juuri kun niitä on jälleen opittu esittämään. Kasken eh- dottama ”lääke” tähän on kielellisen il- maisun monimuotoistaminen ja muun kuin kirjoitetun kielen tarjoamien mah- dollisuuksien käyttäminen.
Limppu Witickin teksti Näkökulma:
kirkko, joka puolustaa kaikkein vähäi- simpiä täydentää lähestymistavaltaan hyvin kirjan ensimmäisen luvun muita artikkeleita. Witickin teksti on hyvä esimerkki kriittisestä eläintutkimukses- ta, jolla tehdään näkyväksi ja kuuluvak- si asioita, jotka ovat kyllä olemassa mutta joita yhteiskunnassa on haluttu olla näkemättä tai kuulematta. Witick kirjoittaa monien esimerkkien kautta siitä, kuinka kirkko opetuksessaan ja toiminnassaan vai- kenee eläimistä tai kiertää eläinaiheen silloin kun vai- keneminen ei ole mahdollista. Raamatun tekstit mah- dollistavat eläinmyönteisen tulkinnan. Nykyisenkaltai- nen eläinten alisteista asemaa korostava tulkinta on syn- tynyt tulkitsevan ihmisen omien pelkojen, itsekkäiden tarpeiden tai sisäistetyn tavan vuoksi.
Kirjan toisen luvun teemana on Kasvatus: lasten eläin- pedagogia. Ensimmäisessä artikkelissa Vegitopia – vegaaninen idylli lasten ja muiden eläinten kirjallisena kohtaamispaikkana Marianna Koljonen tunnistaa erilai- sia tapoja, joilla lastenkirjallisuus on eri aikoina ajanut eläinten asiaa. Yhtäältä on kirjoitettu kirjoja, joiden ta- voitteena on ollut kasvattaa tietoisuutta jonkin tietyn eläimen, esimerkiksi hevosen, hyvinvoinnista ja hyvis- tä pitotavoista. Toisaalta on kirjallisuutta, jossa koros- tuu eläinten toimijuus ja vastarinta. Koljosen mielen- kiinnon kohteena on kuitenkin erityisesti syötäväksi kasvatetut eläimet ja veganisoiva kirjallisuus, jonka ku- vaama tulevaisuus on vegaaninen maailma, jossa ihmi- set eivät syö tai muilla tavoin käytä hyväkseen eläimiä.
Seuraavassa artikkelissa Näkymättömistä näkyviksi – eläimet tulevaisuuden koulujärjestelmässä Maria Hele-
na Saari pohtii mahdollisuutta kriittiseen eläinpedago- giikkaan, joka kehittää, tukee ja ylläpitää eläimet huo- mioivaa oppimista. Tämän luvun molemmissa artikke- leissa korostuu eräs kriittisen eläintutkimuksen erityi- nen osa-alue: kuinka viestimme lapsille eläimistä. On syytä pohtia, kuinka aikuisina kannamme vastuuta ti- lanteissa, joissa lapsille annetaan mahdollisuus tutustua vaihtoehtoiseen elämäntapaan, vaikka yhteiskunta ym- pärillä ei kovin hyvin tue muutosta. Esimerkiksi, mil- laista tukea lapsi saa tasapainoisen ruokavalion raken- tamiseen, jos haluaa luopua eläinten syömisestä? Toi- saalta Saaren tekstin kautta voi pohtia myös sitä, että lasten lisäksi myös aikuiset ja monet ammattilaiset, ku- ten opettajat tarvitsevat apua uuden eläinkeskeisen maa- ilmanjärjestyksen ymmärtämiseen ja siihen liittyvien haasteiden käsittelemiseen.
Kolmas luku, jonka aiheena on taiteet ja eläin sub- jektina, sisältää Helinä Äären artikkelin Eläviä kano- ja odotellessa – broilerikanojen roolin tulevaisuus kaunokirjallisuudessa ja Outimaija Hakalan artikkelin Objektin jälkeinen aika eläintaiteessa. Äären kirjalli- suudentutkimuksen piiriin sijoittuvassa artikkelissa on lukuisia empiirisiä havaintoja siitä, kuinka broilerit on esitetty kaunokirjallisuudessa. Tulokset eivät yllätä.
Eläin sivuutetaan ja näkyvissä on vain eläimen syömi- nen tai muu hyötykäyttö. Tämä trendi on säröytynyt viime aikoina ja Ääri haeskeleekin keskusteluyhteyt- tä kriittiseen broilerikeskusteluun esimerkiksi ilmas- tonmuutoksesta. Ääri kysyy oivaltavasti, olisiko kui- tenkin kiinnostavampaa kertoa kanasta kuin kanaham- purilaisen syömisestä. Vaikka Äären tekstin sopivuus taiteentutkimuksen kenttään tuntuu hieman kyseenalai- selta, se sopii kuitenkin mainiosti yhteen luvussa ole- van toisen tekstin kanssa. Hakalan artikkelissa on sa- mankaltainen toteutus kuin Äären artikkelissa. Haka- la esittelee ensin, kuinka eläimen subjektius on ollut kadoksissa taiteesta ja käy sitten läpi esimerkkejä toi- senlaisesta, eläimen subjektiuden tunnistavasta ja sen kanssa yhteistyössä toimivasta taiteesta.
Neljäs luku Kieli: vastaanluettu eläinkuva alkaa Elli Lehikoisen tekstillä ”Katsokaa nyt tätä, sika raskaana.”
Tietämisestä, empatiasta ja lisääntymisestä. Lehikoisen teksti on monikerroksinen. Kirjoituksen kontekstina on raskaana oleva nainen ja raskaana oleva sika. Lukija voi artikkelin kautta seurata Lehikoisen omaa pohdintaa sii- tä, mitä vaikutusta teksteillä, joissa kirjoittaja samais- tuu eläimen kokemukseen, voi olla ihmis-eläinsuhtei- den muutokselle. Toisaalta Lehikoinen kuljettaa poh- dintansa mukana Anu Silfverbergin erästä esseetä ja no- vellia esimerkkeinä ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuden samaistua sekä Silfverbergin novellissa esiintyvään pää- henkilöön että Silfverbergiin kirjoittajana. Tiina Ollilan artikkeli Näkökulma: Kielellisesti loppuuntuomitut tuo- tantoon kasvatetut eläimet puolestaan on diskurssiana- lyyttinen pohdinta eläimen kuolemaa kuvaavista ilmai- suista. Tässäkin tekstissä tulee esille eläinten piilotta- minen. Eläinten kuolema piilotetaan paitsi materiaali- sesti piilottamalla teurastamot, myös kielellisesti: eläi- men elämää ei kielenkäytössä edes tunnisteta, vaan syö- täväksi kasvatettu eläin on lihaa jo syntyessään. Tämän- tapaiset diskursiiviset käytännöt tekevät eläimen tappa-
misesta ja syömisestä ihmiselle helpompaa. Toisinpu- humalla voimme tehdä siitä hieman hankalampaa.
Viides luku Lainsäädäntö ja eläinoikeus alkaa Birgit- ta Wahlbergin tekstillä Tulevaisuuden eläinten suojelu:
eläinoikeudesta ja eläinten perusoikeuksista. Otsikko kuvaa hyvin artikkelin sisältöä. Wahlberg aloittaa ku- vaamalla, mitä on eläinoikeus, ja hahmottelemalla sen yleisiä oppeja. Tämän jälkeen artikkeli keskittyy Suo- men eläinoikeusjuristit -yhdistyksen muotoilemaan eh- dotukseen eläinten perusoikeuksiksi, erityisesti sen en- simmäiseen pykälään 1 § Eläinten suojelu. Ehdotukses- sa korostuu eläinlähtöisyys ja eläinyksilöllisyys eikä se perustu nykyiseen oikeusjärjestykseen tai sen uudelleen- tulkintaan vaan luo uutta. Tarja Koskelan artikkelissa Eläimen edustaminen oikeudenkäynnissä puolestaan esi- tellään erilaisia mahdollisuuksia rakentaa malli, joka turvaisi eläimen intressien huomioimisen oikeudenkäyn- nissä. Eläin rinnastuu tässä mallissa vajaavaltaisiin asi- anomistajiin, joille määrätään edustaja. Koskela hakee analogioita tällaiselle järjestelmälle sekä kansallisesta ympäristö- ja luonnonsuojeluoikeudellisesta kirjallisuu- desta että kansainvälisistä järjestelmistä. Tällaisen mal- lin rakentamiselle vaikuttaa olevan pikemmin mentaa- lisia kuin käytännöllisiä esteitä.
Kirjan viimeinen ja kuudes luku Yhteiskunta ja eläi- nasenteet sisältää Saara Kupsalan artikkelin Tuotanto- eläinten aseman muuttuminen: suuren yleisön asenteet yhteiskunnallisena voimatekijänä ja Elisa Aaltolan ar- tikkelin Ristiriitaisia eläinasenteita – lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia. Kupsala tuo esille, että nykyiset tuotantoeläinten pitomuodot eivät vastaa kansalaisten näkemyksiä ja arvoja. Kansalaiset eivät kuitenkaan elä arkeaan arvojensa ja eläinkäsitystensä mukaisesti.
Kupsala päätykin pohtimaan, millaisin keinoin tätä ris- tiriitaa saataisiin purettua. Yhtenä keinona on luoda ih- mis-eläinkohtaamisia, joiden kautta vahvistuu tietoi- suus siitä, millaisia olentoja eläimet ovat. Suorien kon- taktien myötä kognitiivinen katkos tiedon ja toimin- nan välillä saattaa purkautua. Aaltolan artikkeli lähtee liikkeelle samasta ristiriidasta kuin Kupsalan. Kupsa- lan pohdinnat mahdollisista ratkaisuista ulottuvat yk- silötasolta yhteiskunnan yleisiin rakenteisiin ja sosi- aaliseen vuorovaikutukseen. Aaltolan tekstin alkuosas- sa korostuu vahva yksilö, joka hallitsee ja käsittelee järjen ja tunteiden välistä suhdetta, ja siinä pohditaan yksilötason mahdollisuuksia purkaa ristiriitaa auki.
Tekstin jälkimmäisessä osassa tuodaan esille se, että yksilönä me emme ehkä tähän pysty. Moraalilla on myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Yhteiskunnallisella tasolla meitä kannustetaan esimerkiksi mainonnan kei- noin eläinten hyväksikäyttöön sen sijaan, että tarjot- taisiin tukea siitä luopumiseen.
Me ja muut eläimet on sisällöllisesti ihastuttavan ri- kas ja monitieteinen teos. Se on hyvin ajan tasalla ja jopa aikaansa edellä oleva puheenvuoro ihmis-eläin- suhteista, niiden tutkimisesta ja muutoksen tarpeesta.
OUTI RATAMÄKI Oikeustieteiden laitos,
Itä-Suomen yliopisto
Virtuaalinen kotiseutu – avaus uudenlaiseen kotiseutututkimukseen
RIUKULEHTO, SULEVI & HAASIO, ARI (toim.) (2020). Virtuaalinen kotiseutu. Tietolipas 266, 235 s.
SKS, Helsinki.
Digitaalisuus muuttaa toimintatapojamme ja luo uusia kulttuurisia ilmiöitä. Se muuttaa myös käsitystä siitä, mikä koetaan kotoisaksi. Internetistä on tullut yksi ko- toisuuden osa-alue, jossa työskennellään, tavataan tut- tuja ja viihdytään. Se on virtuaalinen kotiseutu, jossa solmimme uusia ihmissuhteita ja ylläpidämme uusia sosiaalisia verkostoja, kuten kirjan toimittajat itse asi- an ilmaisevat.
Sulevi Riukulehdon (HY Ruralia-instituutti) ja Ari Haasion (Seinäjoen AMK) toimittama teos on mielen- kiintoinen ja erittäin tervetullut avaus kotiseutukäsit- teen ymmärtämiseen maailmassa, jossa kotoisuuden ko- kemus syntyy ja täydentyy myös verkossa. Kirjan run- kona on Helsingin yliopistossa vuodesta 2011 asti toi- minut kokemuksellisen kotiseutututki-
muksen linja. Kirjan kirjoittajat ovat tutkimusjohtajia ja väitöskirjantekijöi- tä kuudessa suomalaisessa korkeakou- lussa, edustaen historian, informaatio- tutkimuksen, museologian, aluetieteen, musiikin tutkimuksen, sosiaalityön ja hallintotieteen aloja. Aineistossa liiku- taan Etelä-Pohjanmaalta Satakuntaan, kansalliselta tasolta ulkosuomalaisiin sekä monipaikkaisesti asuvista netti- ja pelifoorumeille.
Kotiseudusta lienee jokaisella joku näkemys. Se saattaa olla myös varsin paikkasidonnainen, kuten itselläni, jo- ten helposti päätyy pohtimaan samaa kuin Sulevi Riukulehto Kotiseutukoke- mus verkossa -avausluvussaan: onko virtuaalinen kotiseutu oikeasti olemas-
sa vai onko kyse vain tutkijoiden luomasta ilmiöstä?
Vastaus on sekä–että. Olennaisena nähdään nyt se, mi- tä ihmiset itse kotiseudustaan ajattelevat, ja etenkin se, käsittelevätkö ihmiset virtuaalisia ympäristöjä tasaver- taisesti muun elämisympäristönsä kanssa. Kaikkineen Riukulehdon johdattelu kotiseutuun, kokemukseen ja kotiseutukokemukseen on helppolukuinen ja -tajuinen kotiseutuopin ”abc”, jolla lukija huomaamattaan sujah- taa teeman pariin.
Kotiseutua viedään verkkoon ja sitä syntyy verkos- sa. Täten se voi olla reaalimaailman toisintoa tai täysin keksittyä maailmaa. Ääripäiden väliin jää aina myös harmaa vyöhyke, jonka virtuaalisella kotiseudulla re- aalimaailman elementit täydentyvät digitaalisilla osil- la. Avausta seuraavat kirjan kahdeksan lukua noudatte- lee samaa kaavaa johdatellessaan lukijaa virtuaaliret- kille. Liikkeelle lähdetään monelle varmasti tutuimmis- ta esimerkeistä (Facebook, virtuaalimuseo, pehmoGIS), ohjataan välillä laatikon ulkopuolelle (äänet, hikiko- morit, monipaikkaisuus, ulkosuomalaisuus) ja päädy- tään lopulta pelien maailmoihin. Rakenne on toimiva, joskin viimeisen, Haasion ja Riukulehdon kirjoittaman,
luvun luettuani huomasin palaavani hikikomoreihin.
Niillä kuvataan japanilaisessa yhteiskunnassa sosiaa- lista vetäytymistä ja sosiaalisesti vetäytyneitä, joiden virtuaaliyhteisöjä ja -maailmoja Haasio omassa luvus- saan avaa tarkemmin. Myös nuorten sosiaalisen vetäy- tymisen ja peliriippuvuuden välinen yhteys tunniste- taan – mikä tarkoittaa eriytymisen riskiä, mutta myös syrjäytyneen mahdollisuutta kokea onnistumista ja kun- nioitusta peliyhteisössään – ja siksi nämä luvut voisi- vat olla peräkkäinkin. Sisällöllisesti luvut painottuvat kuitenkin siihen, mikä näitä erottaa, ja se taas palkit- see lukijan.
Sosiaalisen vetäytymisen osalta kuvataan sitä, miten ja miksi (pääasiassa) nuoren elämä keskittyy yhteen huoneeseen, nettiin ja sen foorumeista rakentuville ko- tiseuduille. Elämismaailma on siis samaan aikaan sekä ahdas että avara, kun huoneeseen sulkeutunut on tieto- verkoin yhteydessä reaaliaikaisesti koko maailmaan.
Tämän nähdään vertautuvan myös ko- ko kotiseutuilmiöön, joka paikkaan si- dottuna voi olla rajallinen mutta il- miöineen ja variaatioineen hyvinkin laaja. Sitä tämä teoskin ansiokkaasti painottaa. Virtuaalista kotiseutua aja- tellen pelimaailman ja reaalimaailman tapahtumien ja paikkojen tulkinnoissa vaikuttaa olevan yllättävästikin yhtä- läisyyksiä: molempien tapahtumista ja tilanteista jää muistoja, pelin paikkoja ajatellaan maisemina ja ympäristöinä, on hahmoja, henkilöitä ja yhteisöjä.
Näin ollen pelaaja voi kokea pelin maailman kotoisana, luonnollisena ja elämyksiä tuottavana. Pelata voi yksin, mutta paljolti pelaaminen on sosiaalis- ta toimintaa. Peliyhteisöt kuvaavatkin hyvin sitä, miten reaalimaailman ta- paan myös virtuaalisessa maailmassa kiinnitytään yh- teisön aktiiviseksi jäseneksi. Reaalimaailmaan palataan taas vaikkapa siinä, että ystävystyneet pelaajat tapaa- vat toisiaan pelin ulkopuolellakin, pelit luovat sukupol- vikokemuksia ja e-urheilu kokoaa isoja yleisöjä turna- uksia katsomaan.
Nurmoo-Seura goes Facebook -luvussa Matti Mäki (Etelä-Pohjanmaan korkeakouluyhdistys ry) ja Teppo Ylitalo (Ruralia-instituutti) tuovat hienosti esille laa- jemminkin kunnista ja kyliltä tutun Facebook-ilmiön keskeisen sisällön ja merkityksen. Heti tuli mieleen oman kotiseutuni Postikorttien Turku sekä älykäs kylä (smart village) -konseptin parista Meidän Vuolijoki – OurVillage (Kajaani). Seuralla on myös nuoria jäseniä ja siksi ajatus nuorten kevytyhteisöstä on hyvä ja kan- natettava. Näen sen osana laajempaa keskustelua siitä, miten yhteys poismuuttaneisiin nuoriin säilyisi ja miten nuoret voisivat edelleen sekä seurata kotikuntansa asi- oita että vaikuttaakin niihin (ks. esim. Kestävä Maaseu- tu -hanke). Jälkimmäiseen yksi tapa voi olla vaikka peh- moGIS-menetelmä, jossa digitaaliselle kartalle merki- tään omia kokemus- ja käyttäytymistietoja. Osallista-
van kartoittamisen välineistöllä pyritään yleensä tavoit- tamaan tietyn alueen asukkaiden kokemuksia, mutta miksi ei myös alueella aiemmin asuneiden kokemuksia.
Digitaalisena kotiseutukokemuksena karttapohja tarjo- aa mahdollisuuden palauttaa mieleen paikoissa tapah- tuneita asioita, mutta kartalle merkittynä kokemukset ja muistot jäävät yhä rivien väliin. Siksi tarvitaan myös kollektiivista tulkintaa, jotta kokemukset tihentyvät ja- etuiksi kotiseutukuviksi. Karttatyökalu taipuu siis mo- neen, mutta ei kaikkeen, ja sitä Timo Suutari (Ruralia- instituutti) luvussaan hyvin havainnollistaa.
Nurmoo-Seuran Facebook-sivujen käyttäjistä suurin osa on varttuneempia, jotka muistelevat mielellään men- neitä. Sama näkyi myös ulkosuomalaisten blogikirjoi- tuksissa, joiden välittämää Suomi-kuvaa Minna Zech- ner (Tampereen yliopisto, Lapin yliopisto) ja Tiina Hau- tamäki (Seinäjoen AMK) tarkastelevat. Blogeissa ei välttämättä muistella menneitä, mutta mennyt aika vä- littyy silti, jolloin myös suomalainen hyvinvointivaltio näyttäytyy pysähtyneenä kuvana ajasta ennen muuttoa uudelle kotiseudulle. Virtuaalisesta kotiseudusta on tul- lut ideaalikotiseutu, jolle reaalimaailmasta ei löydy vält- tämättä enää vastinetta.
Kotiseutumuseoilla on oma olennainen merkityksen- sä kotiseudun käsitteen luomisessa. Kokoelmat koos- tuvat usein paikallisille asukkaille kuuluneista esineis- töistä ja museoiden pyörittäminen ja tiedonsiirto ovat paikallisten vastuulla. Digitoitaessa kokoelmat saavat kuitenkin uusia merkityksiä, uutta saavutettavuutta ja uutta yleisöä. Samalla paikalliset saavat mahdollisuu- den liittää kotiseutunsa laajempaan viitekehykseen. Di- gitoitu aineisto on myös helpommin yhdistettävissä muiden museoiden kokoelmiin. Magdalena Laine-Za- mojska (Adam Mickiewiczin yliopisto) käy perusteel- lisesti läpi sitä, miksi kotiseutumuseoidenkin virtuaa- lisista toteutuksista on keskusteltava, mitä haasteita ja mahdollisuuksia tähän sisältyy ja mikä merkitys sillä on tulevaisuutta ajatellen. Virtuaalimuseon taustaa, määrittelyä ja ryhmittelyä käydään kaikkinensa katta- vasti läpi, mikä antaa lukijalle kuin lukijalle hyvän yleiskuvan koko ilmiöön.
Katja Rinne-Kosken (Ruralia-instituutti) Monipaik- kainen ja digitaalinen kuntalaisuus -luku osuu aikaan monella tapaa. Monipaikkaisuus ja digitaalisuus, samoin kuin paikkariippumattomuus, kuuluu puheissa ja näkyy otsikoissa. Siitä covid-19-pandemia on pitänyt osaltaan huolen, mutta kaikki tämä oli totta jo aiemmin. Keskus- telun ajankohtaisuus alleviivaa kuitenkin sitä, miksi juu- ri nyt on hyvä hetki pohtia näiden trendien vaikutusta asumiseen, kotiseutukokemukseen, kuntalaisuuteen ja kuntainstituutioon. Luku tarjoaa tähän hyvää evästystä.
Se, mitä kirjasta jäin kaipaamaan, on hajujen ja tuok- sujen kotiseutu. Äänimaailma luonnollisesti on jo mu- kana. Se on koettua, kuultua, kuunneltua ja suunnitel- tuakin, mikä saa luvun kirjoittaneen Heikki Uimosen (TAU, Itä-Suomen yliopisto) pohtimaan myös kotiseu- dun tietoisen äänimaailman rakentamisen mahdollisuuk- sia. Yhtenä esimerkkinä ja lähteenä esitelty Yleisra- dion Äänien ilta -ohjelma puolestaan havainnollisti mai- niosti sitä, mistä äänien kotiseutu muodostuu kuulijoi- den toiveissa: koneiden äänistä, sillä vasta kymmenes oli luonnon ääni ja sekin ukkonen. Näistä lukiessa pa- lautuvat väkisinkin mieleen myös hajut, mutta virtuaa- lisuuden näkökulmasta haju on haastava ja siksi ratkai- su kirjan sisällön suhteen on looginen. Jään siis odotta- maan ”Kotiseutu goes 5D” -lukua.
Lopuksi palaan vielä lehtiotsikkoon sopivasti sattu- neeseen tuttuun sanontaan, joka tällä kertaa kuului: ”Ei mistään kotoisin ja hyvä niin” (Helsingin Sanomat 23.1.2021). Onko sanonnan henkilö kotiseuduton, mo- nipaikkainen vai paikkariippumaton? Syntyykö sano- jalla kotoisuuden kokemus useista kotiseuduista, toi- siinsa sulautuneista kotiseuduista, yhdestä kotiseudus- ta vai virtuaalisista kotiseuduista? Kyllä tai ei, juuria tai ei, niin lehtijutun lopussa tarinan maailmankansa- laisperheellekin löytyi yksi kotoisimmaksi koettu koh- de: maa, josta heillä oli eniten yhteisiä kokemuksia.
SAMI TANTARIMÄKI Brahea-keskus, Turun yliopisto
