Näkökulmia vapaan demokraattisen yhteiskunnan edellytyksiin
1Lectio praecursoria 8.8.2018 HANS ARENTSHORST
Väitöskirjani käsittelee kysymystä siitä, kuinka vapauden ihan- netta voisi toteuttaa nykyaikana. Moderneissa yhteiskunnissa se kattaa sekä liberaalin individuaalisen vapauden ideaalin, jonka mukaan jokainen yksilö voi päättää omasta elämästään, että demokraattisen kollektiivisen vapauden ideaalin, jonka mukaan ihmisten yhteenliittymä voi kollektiivisesti määrittää oman kohtalonsa. Modernien yhteiskuntien historia osoittaa, kuinka hankalaa näiden ideaalien toteuttaminen on ja kuinka helposti ne voivat toteutuessaan vääristyä.
Tänäkin päivänä ainakin kaksi erilaista kehityskulkua näyt- täisi heikentävän vapauden ihannetta. Ensimmäinen niistä on 1980-luvulta jatkunut globalisaation ja markkinoistumisen pro- sessi, joka ajaa vapaiden markkinoiden, sääntelyn purkamisen ja avoimien rajojen asiaa. Tavallisesti siihen liittyy yksilöllisen vapauden ideaali, joka painottaa yksityistä omistusoikeutta, henkilökohtaista vastuuta ja yrittäjyyttä vapailla markkinoilla.
Toinen kehityskulku on viimeaikainen nationalististen ja popu- lististen liikkeiden esiinnousu. Tavallisesti nämä liikkeet kriti- soivat globalisaatioita ja lupaavat palauttaa ”kansan” kollektii- visen vapauden, mutta yleensä ne yrittävät saavuttaa sen pa- lauttamalla kansan yhtenäisyyden negatiivisella tavalla, eli
1 Kiitän tekstin kääntämisestä Jaan-Erik Vainiota.
pääasiassa identifioimalla kansanvihollisia, kuten eliitin tai maahanmuuttajat tai muut vähemmistöt.
Voi sanoa, että molemmat kehityskulut pohjaavat ongelmal- lisiin tulkintoihin yksilöllisestä ja kollektiivisesta vapaudesta.
Globalisaatio ja markkinoistuminen johtavat usein ”atomisti- seen” kuvaan yhteiskunnasta, jossa riippumattomat yksilöt kil- pailevat vapailla markkinoilla. Usein tässä kuvassa individuaa- lisen vapauden institutionaaliset ennakkoehdot pelkistyvät markkinoihin ja laillisuusperiaatteeseen, ja individuaalisen va- pauden yhteiskunnalliset, poliittiset ja kulttuuriset ennakkoeh- dot jäävät huomiotta. Tämä voi kansalaisten parissa johtaa yh- teisöllisyyden rapautumiseen, voimattomuuteen ja identiteetti- kriiseihin. Populistit ja nationalistit voivat sitten käyttää tätä tyytymättömyyttä hyväkseen ja luvata palauttaa yhteisön, identiteetin ja kollektiivisen vapauden entiselleen. Ne pyrkivät toteuttamaan kaikki sisäiset erot hävittävän homogeenisen yk- seyden (homogeneous unity), siis ”kansan” yhtenäisyyden, joka perustuu samanlaisuuteen eikä moninaisuuteen, ja joka delegi- timisoi moniarvoisuuden ja uhkaa vähemmistöjen vapautta.
Voidaan siis sanoa, että nykypäivänä olemme tekemisissä sekä ongelmallisen individualismin että ongelmallisen kollekti- vismin kanssa tai, käyttääkseni väitöskirjani keskeisiä käsitteitä, olemme tekemisissä sekä atomismin ongelman että homogee- nisen ykseyden ongelman kanssa. Ne heikentävät individuaali- sen ja kollektiivisen vapauden ideaalien toteutumista. Tästä he- rää kysymys, voisimmeko välttää sekä atomismin että ho- mogeenisen ykseyden ongelmat ja toteuttaa individuaalista ja kollektiivista vapautta jollain tasapainoisemmalla ja vähem- män yksipuolisella tavalla.
Olen väitöskirjassani yrittänyt vastata tähän kysymykseen tarkastelemalla sitä poliittisen filosofian nykykäsitysten avulla.
Yksi tapa kuvata nykyistä poliittisen filosofian kenttää on nähdä se jakautuneena kolmeen leiriin — moraalinen leiri, yh- teiskunnallis-eettinen leiri ja poliittis-historiallinen leiri — joista jokaisessa keskitytään erityyppiseen ongelmaan. Moraalisessa leirissä filosofit keskittyvät ongelmiin, jotka liittyvät legitiimiy-
teen ja oikeudenmukaisuuteen. Tämän leirin filosofit, kuten pro- seduraalisen liberalismin edustajat ja ihmisoikeusteoreetikot, hakevat innoituksensa luonnonoikeuden filosofiasta ja Kantista, ja he ovat keskittyneet legitiimien moraalisten periaatteiden ja oikeudenmukaisuusteorioiden laatimiseen.
Yhteiskunnallis-eettisessä leirissä keskeinen kiinnostuksen kohde on tunnistaa yksilöiden itsetoteutuksen yhteiskunnalliset en- nakkoehdot, mikä usein tehdään ”negatiivista” kautta eli tunnis- tamalla ”sosiaalisia patologioita”, jotka estävät yksilöitä toteut- tamasta itseään. Tästä leiristä löydämme esimerkiksi kommu- nitaristit ja kriittisen teorian teoreetikot, joiden esikuvia ovat esimerkiksi Aristoteles, Hegel, Marx, Durkheim ja Dewey.
Lopuksi ovat vielä poliittis-historiallisen leirin ajattelijat, jotka ovat kiinnostuneita politiikan tekemisen ennakkoehdoista. He tutkivat sitä myöskin negatiivista kautta keskittyen niihin his- toriallisiin tilanteisiin, joissa politiikka on alistettu moraalille, etiikalle, yhteiskunnallisuudelle tai historialliselle teleologialle, mikä voi johtaa politikan minimoimiseen tai pahimmillaan po- litiikan ”loppuun”. Poliittis-historiallinen leiri hakee innoituk- sensa sellaisilta hahmoilta kuin Machiavelli, Tocqueville, Max Weber, Raymond Aron, Calude Lefort ja Reinhart Koselleck, jotka kaikki ottavat pääsuunnannäyttäjäkseen historian eivätkä moraalia tai etikkaa.
Jokaisella kolmesta leiristä on omat vapauskäsityksensä, ja koska nykyään vapauden ongelma näyttäisi pyörivän atomis- min ja homogeenisen ykseyden ongelmien ympärillä, erityisesti yhteiskunnallis-eettisen ja poliittis-historiallisen leirin välinen suhde on kiinnostava, sillä voimme löytää kaikki kuuluisat ato- mismin kriitikot yhteiskunnallis-eettisestä leiristä ja kaikki kuu- luisat homogeenisen ykseyden kriitikot poliittis-historiallisesta leiristä. Jos haluamme välttää sekä atomismin että homogeeni- sen ykseyden, näiden kahden leirin tarkastelu suhteissa toi- siinsa on hedelmällinen lähtökohta.
Silti juuri tällainen tarkastelu on pääosin loistanut poissa- olollaan filosofisissa keskusteluissa. Kun nykyfilosofit keskus- televat vapauden ongelmasta, yleensä keskeisimpänä on mo- raalisen ja yhteiskunnallis-eettisen leirin välinen suhde. Näin
on esimerkiksi väittelyissä negatiivisen ja positiivisen vapau- den puolustajien välillä, liberaalien ja kommunitaristien välillä sekä kantilaisten ja hegeliläisten välillä. Väitöskirjassa tavoit- teenani on ollut vaihtaa näkökulmaa ja yrittää aloittaa dialogi yhteiskunnallis-eettisen ja poliittis-historiallisen leirin filoso- fien välillä. Toiveeni on, että tämä voisi avata uusia näkökulmia vapauden ideaalin toteuttamiseen nykypäivänä.
Väitöskirja koostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä osassa tarkastelen kahden poliittis-historialliseen leiriin kuuluvan ranskalaisen ajattelijan Claude Lefortin ja Pierre Rosanvallonin vapauden teorioita. Kumpikin lähtee vapautta tarkastellessaan liikkeelle demokraattisen politiikan ennakkoehtojen kysymi- sestä. Tämä johdattaa heidät vapauskäsitykseen, jota kutsun va- paudeksi määräämättömyytenä (freedom as indeterminacy). Väitös- kirjan toisessa osassa keskityn Charles Taylorin ja Axel Honnet- hin töissä esiintyviin ajatuksiin vapaudesta. He molemmat toi- mivat yhteiskunnallis-eettisessä leirissä ja vapautta tarkastel- lessaan kumpikin aloittaa analysoimalla yksilön itsetoteutuk- sen yhteiskunnallisia ennakkoehtoja. Se johtaa heidät vapaus- käsitykseen, jota kutsun toisiaan täydentävien vapaudeksi (freedom as complementarity). Näiden neljän filosofin ajatuksia tarkastel- lessani olen keskittynyt erityisesti tapoihin, joilla he kritisoivat atomismia ja homogeenistä ykseyttä.
Väitöskirjan kahdessa ensimmäisessä osassa käy selväksi, että kaikki neljä filosofia tunnistavat atomismin ongelman, mutta he analysoivat sitä eri tavoin ja tarjoavat siihen erilaisia ratkaisuja. Lefort ja Rosanvallon pitävät atomismia väistämät- tömänä, koska se on välttämätön osa vapaan demokraattisen yhteiskunnan instituutioita. He väittävät, että kun siirrymme esimodernista orgaanisesta yhteiskunnasta moderniin demo- kraattiseen yksilöiden yhteiskuntaan, yhteiskunta menettää luonnollisen muotonsa ja olemuksensa ja muuttuu väistämättä atomistiseksi. Jotta demokraattiselle yhteiskunnalle voisi jäl- leen antaa muodon ja olemuksen, meidän ei Lefortin ja Rosan- vallonin mukaan tule yrittää palauttaa menneisyyden orgaani- sia yhteiskuntia. Sen sijaan tarvitaan jatkuvaa representaation
poliittista prosessia. Vain tällä tavalla voimme heidän mu- kaansa hallita atomismia tavalla, joka mahdollistaa sekä politii- kan tekemisen ennakkoehtojen ylläpitämisen että kyvyn vas- tustaa kaipuuta organisismiin ja homogeeniseen ykseyteen.
Taylor ja Honneth lähestyvät atomismia toisella tavalla: he näkevät sen yhteiskunnallisena patologiana, joka johtuu mo- dernissa maailmassa liiallisesta keskittymisestä yksilön oikeuk- siin. He pitävät vastavuoroista tunnustusta keinona peitota ato- mismi. Toisin sanoen kun puhumme vapaudesta, meidän tulisi yksilön oikeuksiin keskittymisen sijasta keskittyä intersubjek- tiivisten suhteiden laadun parantamiseen yhteiskunnassa. Ku- ten pyrin osoittamaan, Taylorilla ja Honnethilla tähän ratkai- suun kuitenkin yhdistyy (sosialistien ja kristittyjen jakama) halu luoda orgaaninen yhteiskunta uudelleen. Niinpä Taylor ja Honneth eivät atomismin kritiikissään suojaudu kunnolla ho- mogeenisen ykseyden ja politiikan lopun vaaroilta.
Väitän, että nämä erot Lefortin/Rosanvallonin ja Taylo- rin/Honnethin välillä havainnollistavat poliittis-historiallisen ja yhteiskunnallis-eettisen leirin kahta keskeistä, kritiikin mah- dollisuuksia koskevaa erimielisyyttä. Ensinnäkin erimielisyys koskee kysymystä, onko modernissa maailmassa vielä mahdol- lisuutta "etuoikeutettuun näkökulmaan", josta esittää kritiikkiä, ja toiseksi kysymystä, voiko vapaan demokraattisen yhteiskun- nan erilaiset ideaalit ja osatekijät sovittaa harmonisesti yhteen vai ei. Osoittautuu, että yhteiskunnallis-eettisen leirin filosofit, kuten Taylor ja Honneth, katsovat että sosiaaliset kontekstit huomioivalle etiikalle perustuva etuoikeutettu kriittinen näkö- kulma on yhä mahdollinen. He myös uskovat, että vapaan de- mokraattisen yhteiskunnan erilaiset ideaalit ja osatekijät on mahdollista sovittaa yhteen. Poliittis-historiallisen leirin filoso- fit hylkäävät molemmat oletukset ja omaksuvat sen sijaan kriit- tisen perspektivismin, jonka mukaan jatkuva poliittinen toiminta ja kompromissien löytäminen yhteismitattomien kantojen ja ideaalien välillä on paras vaihtoehtomme, jos tahdomme var- jella vapautta.
Väitöskirjan kolmannessa ja viimeisessä osassa käännyn kat- somaan taaksepäin ja koetan paikallistaa näiden erilaisten nä- kemysten historialliset lähtökohdat renessanssin, valistuksen ja romantiikan aikakausien ideaalien rekonstruktion avulla.
Mitä siis voimme oppia yhteiskunnallis-eettisen ja poliittis- historialilsen leirin välisestä vastakkainasettelusta? Jos pa- laamme niihin kahteen kehityskulkuun, joista lähdin liikkeelle, toisaalta atomismiin johtavaan globalisaatioon ja markkinaistu- miseen ja toisaalta homogeeniseen ykseyteen johtavaan natio- nalismiin ja populismiin, voimme sanoa, että kumpaankin liik- keeseen sisältyy ajatus etuoikeutetusta kriittisestä näkökul- masta. Toisessa se on teknokraatttisen asiantuntijan etuoikeu- tettu näkökulma, toisessa ”todellista kansaa” edustavan poliiti- kon etuoikeutettu näkökulma. Kumpaakin liikettä elähdyttää ajatus, että moderneissa yhteiskunnissa voitaisiin löytää har- moninen sovitus; joko markkinoiden avulla tai ykseyden pa- lauttavan vahvan johtajan avulla. Voi siis väittää, että molem- mille liikkeille on tunnusomaista halu hävittää politiikka. Siksi argumentoin väitöskirjassani, että tänä päivänä on tärkeää tuoda esiin poliittis-historiallisen leirin vähälle huomiolle jää- neet ajattelijat, sillä he kritisoivat juuri näitä kahta oletusta etu- oikeutetusta kriittisestä näkökulmasta ja harmonisesta sovituk- sesta. Niiden sijaan he tarjoavat näkemyksiä siitä, kuinka var- jella politiikan tekemisen ennakkoehtoja. Tämä voi vahvistaa kykyä vastustaa nykyään alati kasvavaa halua hävittää poli- tiikka ja näin hävittää vapaus.
Jyväskylän yliopisto
Kirjallisuus
Arentshorst, Hans (2018) Perspectives on freedom. Normative and political views on the preconditions of a free democratic society. Utrecht: Utrecht University. Quaestiones Infinitae 114. Co-tutelle-väitöskirja Jyväs- kylän ja Utrechtin yliopistoihin.
