490 tuspaikkojen ulkopuolelle. Tässä on epäilemättä kysymys nyky-yhteis- kunnan pysyväisluontoisesta raken- teellisesta marginaalista, jossa syr- jäytymisvaara on ilmeinen. Kun vielä tutkimustulokset osoittavat, että nämä marginaalissa olevat nuoret pyrkivät monesti elämään aivan tavallista elä- mää ja laatimaan olonsa mielekkääksi ilman erityistä alakulttuurista uhmaa, on tässä yhteiskuntapoliittisesti kyse muustakin kuin elinkeinoelämän
”nuorisohuolesta”. Nuorille margi- naalissa olisi löydyttävä oma toimiva visio, miten elää tässä yhteiskunnas- sa. Sosiaalipolitiikan ja koulutuspoli- tiikan pitkässä juoksussa ongelma ei näyttäisi ratkeavan koulutuspaikkoja lisäämällä, pikemminkin tarvittaisiin erityistä yhteiskuntapoliittista räätä- liä sovittamaan yhteen yksilöiden ja yhteiskunnan tarpeiden mukaisia rat- kaisuja näiden nuorten sivullisuuden vähentämiseksi.
Juhlakirjan pääteasemalta löytyy Yhteiskuntateoriaa, mikä sopiikin oikein hyvin ajatellen Pirkkoliisan tutkijanprofi ilia. Teos päättyy kahden oppialan tunnetun professorin Risto Eräsaaren ja J.P. Roosin kirjoituksiin.
Molemmat ovat olleet eri tavoin Pirk- koliisan tärkeitä yhteistyökumppanei- ta. Kumpikin heistä näyttää pysyneen tyylilleen uskollisina haasteen heittä- jinä. Pirkkoliisa professorina tuskin olisi aivan nykyisen itsensä näköinen, ellei olisi vuosikymmenien kuluessa ollut monesti vastauksen ja peruste- lun velkaa näille herroille sekä teori- an että metodologian kysymyksissä.
Marja Jä Marja Jä Marja J rvelä rvelä rvel
Yleisteos hyvinvointiyhteis- kunnan paikallistoimijoiden yhteistyöstä
Möttönen, Sakari & Niemelä, Jorma:
Kunta ja kolmas sektori. Yhteistyön uudet muodot. Jyväskylä: PS-kustan- nus. 2005, 219 s.
Institutionaalinen hyvinvointivaltio on heikentynyt. Tähän kehitykseen on oleellisesti liittynyt erilaisten welfare mix -mallien etsiminen, erityisesti paikallistasolla. Näin kansalaisyh- teiskunta ja sen järjestäytynyt osa jär- jestöt ovat nousseet uuteen asemaan sosiaalipolitiikan kentällä. Samalla myös kolmannen sektorin tutkimusta tehdään yhä enemmän. Tutkimukset ovat kuitenkin olleet pääasiassa eri- laisia projektien arviointeja ja selkeät yleisteokset ovat aihepiiristä puuttu- neet. Jälkimmäiseen puutteeseen vas- taa Sakari Möttösen ja Jorma Nieme- län teos ”Kunta ja kolmas sektori”.
Möttösen ja Niemelän mukaan sy- vällistä keskustelua kuntien ja kol- mannen sektorin välisestä yhteistyös- tä ei ole käyty. Teos pyrkii vastaamaan tähän puutteeseen. Tarkoituksena on punnita, millaista yhteistyötä kuntien ja järjestöjen tulisi tehdä ”uudessa ja uljaassa” hyvinvointiyhteiskunnassa.
Tekstissä pohditaan ovatko järjestöt objekteja vai subjekteja. Tällöin ala- kysymyksinä pohditaan esimerkiksi miten järjestöt suhtautuvat palvelujen tehostamislinjaan.
Jorma Niemelä on kirjoittanut lu- vut yksi ja kolme, joissa pääosassa on järjestöjen käsittely. Sakari Möttönen on vastannut kunta-asioita käsittele- vien lukujen kaksi ja neljä sisällöstä.
Luvut viisi, kuusi, seitsemän ja kah-
491
KIRJALLISUUS
deksan ovat syntyneet kirjoittajien yhteisvoimin. Ensimmäisessä luvus- sa käydään läpi kansalaisyhteiskun- nan ja julkisen vallan suhteita kol- men eri hyvinvointivaltion historian olennaisen ajanjakson aikana. Nie- melän mukaan hyvinvointivaltio ja kansalaisyhteiskunta sen osana saivat Suomessa kasvualustan 1800-luvun esipoliittisista kansalaisliikkeistä, kuten työväenliikkeestä. 1960–1970- lukujen hierarkkinen hyvinvointival- tio taas vaikutti järjestöihin byrokra- tisoivasti. Kun järjestöt linkittyivät yhä vahvemmin institutionaaliseen hyvinvointivaltioon, menettivät ne osan identiteetistään. 1990-luvun hy- vinvointivaltion ongelmat ja jälkimo- dernin maailman uudenlaiset riskit asettivat järjestöt jälleen uuteen tilan- teeseen.
Luvussa kaksi syvennytään hy- vinvointivaltion kehitykseen insti- tutionaalisesta kohti pluralistista hyvinvointikuntaa. Luvussa tuodaan esille, miten ja miksi paikallishallin- toa uudistettiin kovalla kädellä 1990- luvulla. Uudistusten tausta sijoittui jo 1980-luvulle, jolloin erilaiset ide- ologiset uusliberaalit opit, kuten New Public Management, nostivat suosi- otaan. Lamasta ja paikallishallinnon uudistuksista kunnat selvisivät hyvin.
Möttönen väittää kuntien aktiivisen toiminnan pelastaneen hyvinvointi- valtion. Muutosten myötä paikallista- so korostui ja Euroopan unioniin liit- tyminen toi mukanaan uusia palvelu- jen tuottamis- ja rahoittamistapoja.
Kolmas luku tarjoaa näkemyksen järjestöjen toiminnasta, moraalisesta taustasta, kehitysvaiheista ja merki- tyksestä. Nykyisellään järjestöt ovat vahvasti irtaantuneet perinteisistä
sosiaalisista liikkeistä. Niitä leimaa voimakkaasti paikallisuus ja yksityis- kulttuurin korostuminen. Ne voidaan nykyisin jakaa toimintansa perusteel- la viiteen ryhmään: edunvalvonta-, vapaaehtoistoiminta-, vertaistoimin- ta-, asiantuntija- ja palveluntuottaja- järjestöihin. Keskeisimmät tehtävät ovat sosiaalisen pääoman ja hyvin- voinnin lisääminen, välittämiskana- vien tarjoaminen, identiteetin raken- nusaineksien tarjoaminen, osallisuus- väylien luominen, marginaaliryhmien äänenkannattajana toimiminen, toi- von tuottaminen sekä innovaattorina toimiminen.
Luvussa neljä kuvataan kunnal- lishallinnon kehitystä kolmen vai- heen kautta. Ensimmäisenä vaihee- na Möttönen tuo esille 1960-luvulle kestäneen vahvan byrokraattisen hallintojärjestelmän. Vähitellen by- rokraattisuus sekoittui vahvasti po- litisoituneeseen kunnallishallintoon.
Politisoituminen johti siihen, että järjestöjen toimintaa alettiin kunnal- listaa. 1980-luvulle tultaessa politiik- ka ja hallinto pyrittiin ajan hengen mukaisesti erottamaan toisistaan.
Esille nousi ns. managerialismi, joka merkitsi, että poliittisilta päättäjiltä alettiin siirtää valtaa virkamiehille.
Tehokkuuden korostamisen myötä järjestöt alettiin nähdä yhtenä palve- luntuottajana. Nyt 2000-luvulla ma- nagerialistinen johtamisoppi on tul- lut tiensä päähän osittain sen vuoksi, että sen avulla ei voida enää vastata tietoyhteiskunnan muuttuviin tarpei- siin. Uudessa toimintaympäristössä toimintaa paikallistasolla leimaa voi- makas verkostomaisuus. Verkoston olennaisena osana toimivat myös järjestöt. Samalla järjestöt ovat pai-
492 kallistasolla myös strategiatoimijoita, demokratian vartijoita ja sosiaalisen pääoman kasvattajia.
Luvussa viisi kirjoittajat jatkavat kuntien ja järjestöjen ongelmallisen suhteen käsittelyä. Liikkeelle lähde- tään suurista linjoista käsittelemällä sitä kuinka hyvinvointivaltion tur- vaamisesta on keskusteltu ekonomi- sesta ja hyvinvointipoliittisesta nä- kökulmasta. Ekonomistinen eetos on tunkeutunut yhä voimakkaammin yh- teiskuntapolitiikan alueelle. Osasyy- nä talouden hegemoniseen asemaan voi pitää, ettei sosiaali- ja terveyden- huollossa ole juuri oltu kiinnostuneita talouskysymyksistä. Tästä kirjoittajat johdattavat lukijan palvelujärjestel- mien ongelmiin paikallistasolla, jossa kilpailuttamisen ongelmat korostu- vat. Juuri järjestöjen paikallistasolla tuottamien palveluiden kilpailutta- minen on tietyissä piireissä nähty kilpailua vääristävänä. Esimerkiksi verohallinto on pyrkinyt poistamaan kolmannen sektorin toimijoilta yleis- hyödyllisen yhteisön statuksen. Jos näin tapahtuisi, tehtäisiin järjestöistä voimakkaasti yritysmäisiä ja samal- la menetettäisiin ns. yhteisötalouden tarjoamat hyödyt.
Kuudennessa luvussa kirjoittajat ottavat askeleen kohti konkreettisem- paa käsittelemällä yhteistyön todel- lisia ongelmia ja mahdollisuuksia.
Luvun pääideana on tuoda esille, että järjestöjen toimintaa ei tule kehittää tai organisoida julkisen sektorin näkö- kulmasta. Esimerkkinä onnistuneesta kunnan ja järjestöjen yhteistyöstä kirjoittajat tuovat esille mm. yhteis- säätiömallin. Yhteisorganisaation ku- ten yhteissäätiön perustamisessa on nähtävissä selkeästi tilaaja-tuottaja
-mallin idea. Toiminta perustuu voi- makkaasti verkostomaisuudelle. Ver- kosto toimii, mikäli kunta ymmärtää organisaation yhteistoimintajärjestel- mänä, eikä vain palveluntuottamis- yksikkönä. Luvun lopuksi Möttönen ja Niemelä palaavat vielä pohtimaan kilpailuttamiseen liittyviä pulmia vii- taten esimerkiksi hankintalakiin liit- tyviin ongelmiin.
Seitsemännessä luvussa esitetään käytännön esimerkki kuntien ja jär- jestöjen yhteistyöstä. Kohteena on Jyväskylän seudun päihdepalvelu- säätiö. Kohteen esittely jää hieman pinnalliseksi, mutta koska kyseessä on yleisteos, toimii luvun sisältö ha- vainnollistavana käytännön kuvauk- sena sosiaalisesta innovaatiosta ja on näin olennainen osa kirjaa. Tekstin perusteella Jyväskylän seudun päih- depalvelusäätiön toimintaa voidaan- kin pitää onnistuneena esimerkkinä siitä, kuinka yhteistoimintaverkosto voi toimia tehokkaasti hyvinvointi- palveluiden tuotannossa.
Kahdeksas eli viimeinen luku päät- tää kirjan runollisin sanoin. Otsikko
”Kohti sosiaalisen eheyden yhteis- kuntaa” tarjoaa oivan lähtölaukauk- sen. Luvussa tuodaan esille kirjan perusprinsiipit: a) järjestöt eivät ole hyvinvointivaltion ongelmien ratkai- sijoita, b) hyvinvointivaltio vaatii toi- miakseen solidaarisuuteen perustuvan kansalaisyhteiskunnan, c) järjestöt tu- lee nähdä myös edunvalvojina, d) jär- jestöjen tulee toimia innovaattoreina, e) olemme siirtyneet palvelukunnasta verkostoyhteiskuntaan ja f) julkisen vallan tehtävänä on huolehtia univer- saalisti sosiaaliturvasta.
Teoksessa viehättää sen suorasukai- suus. Kirjoittajat tuovat selkeästi esil-
493
KIRJALLISUUS
le, millaisena he näkevät kolmannen sektorin merkityksen hyvinvointiyh- teiskunnassa nyt ja millainen sen tuli- si olla tulevaisuudessa. Positiivisena puolena on myös ajoittainen pohdis- keleva ote. Pohdiskelevuus kertoo kir- joittajien suuresta asiantuntijuudesta paikallistason hyvinvointipolitiikkaa kohtaan. Kirja täyttää suomalaisen sosiaalitieteellisen kirjallisuuden sel- vän aukon ja sitä voi yleisteosmai- suutensa vuoksi empimättä suositella aihealueen kurssikirjaksi sosiaalitie- teiden perusopintoihin.
Arttu Saarinen
