T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 67
sen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudel- lista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jat- kohuomio siitä, miten tämänkaltai- sen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaat- teet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hal- lita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudel- liseen toimeliaisuuteen, taitoon, taitee- seen ja ylellisyyteen vetoamalla.”
[3] On ironista, että niin monet Yhdys- valtain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudes- sa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisop- piin. Tosin konservatiivien uskonnolli- suus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudes- ta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä.
Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.”
Kirjallisuus
Alcock, J. (2001): The Triumph of Socio- biology. Oxford University Press.
Oxford.
Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature.
422: 125–126.
Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading beha- vior. Journal of Political Economy.
Vol114(3): 517–537.
Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere.
Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suom.
Tapani Kilpeläinen. niin & näin.
Tampere.
Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund.
McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human beha- vior. MIT Press.
Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Pen- guin Viking.
Quervel-Chaumette, M. ym. (2015):
Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/
srep18102.
Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luon- nonvalinnan. Terra Cognita.
Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books.
Smith, A. (1776/1933): Kansojen varal- lisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY.
Smith, A. (1776/2015): Kansojen varal- lisuus. Suom. Jaakko Kankaan- pää. WSOY.
Smith, A. (1790/2003): Moraalitun- tojen teoria. Suom. Matti Norri.
Kautelaari Kustannus.
Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuu- rin biologiaa. Terra Cognita.
Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009.
Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi.
Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.
Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjai- lija ja vapaa tutkija.
Apua kansallisen tragedian
ymmärtämiseen
Seikko EskolaMarko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema.
Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016.
Dosentti Marko Paavilainen on kir- joittanut yhdestä perhetrage diasta tutkimuksen, joka auttaa ymmär- tämään pian sata vuotta täyttävän Suomen itsenäisyyden alkuvaihet- ta. Kohteena on jo nuorena merkit- tävän elämäntyön tehneitten kol- men Thomé-veljeksen surmaami- nen punakapinan ensi päivinä ja sitä seuranneet tapahtumat.
Arkkitehdit Valter (s. 1874) ja Ivar (s. 1882) sekä metsänhoita- ja William (s. 1880) Thomé olivat kasvaneet Alajärvellä Etelä-Poh- janmaalla ruotsinkielisen metsän- hoitajaisän kruununtorpassa. Siel- lä he olivat omaksuneet vahvan eteläpohjalaisen identiteetin, oppi- neet hyvin suomenkielen, saaneet kosketuksen maatalousväestöön ja
ajan uskonnollisiin herännäisliik- keisiin. Oppikoulun he kävivät Ou- lun ruotsinkielisessä lyseossa. Nel- jäntenä veljessarjaan kuului vie- lä merkittävä taidemaalari Verner (1878–1953).
Valter opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi sa- maan aikaan kuin suuret tähdet Herman Gesellius, Armas Lind- gren ja Eliel Saarinen. Hän ja Karl Lindahl voittivat vuonna 1900 ju- gendtyylisellä ehdotuksellaan ark- kitehtikilpailun Polyteknikkojen talosta Helsingin Lönnrotinkadul- le. Kaksikon seuraava suuri työ oli Otavan toimitalo Uudenmaanka- dulle. He olivat myöhemmin myös kärkisijoilla Helsingin rautatiease- man kilpailussa, jonka Eliel Saari- nen voitti.
Pian oman toimiston perusta- nut Valter nousi aikakautensa kär- kiarkkitehtien joukkoon ja sai run- saasti töitä suurliike-elämältä, eri- tyisesti Serlachiukselta ja Ahl- strömiltä. Toimistoon liittyi myös hiljattain valmistunut nuorin ve- li Ivar. He voittivat vuonna 1916 Stockmannin tavaratalosta järjes- tetyn arkkitehtikilpailun. Lähes tyhjästä lähtenyt Valter kuului nyt Helsingin suurituloisiin. Ivar valit- tiin 1917 Hämeenlinnan kaupun- ginarkkitehdiksi.
Yhtä hyvin menestyi metsän- hoitaja Williamin yritys W. G.
Thomés Skogsbyrå – W. G. Thomén Metsätoimisto. Sotakysynnän syn- nyttämä talouden korkeasuhdan- ne tuotti runsaasti tilauksia. Wil- liamin hyvää asemaa osoittaa myös, että Oskari Tokoin senaat- ti kutsui hänet keväällä 1917 jäse- neksi valtion metsäkomiteaan te- kemään ehdotusta valtion metsien hoidosta yhdessä muiden muassa A. K. Cajanderin kanssa. William
68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6
oli myös mahtavan paperiyhtiön G. A. Serlachius Oy:n johtokun- nan jäsen. Loppukesällä 1917 hän teki Gösta Serlachiuksen toimek- siannosta matkan Kaukasukselle tutustuakseen sikäläisten metsä- varojen luomiin mahdollisuuksiin.
Kaiken kaikkiaan veljekset,
”Bröderna Thomé”, olivat saavut- taneet tunnustetun aseman Hel- singin seurapiireissä. Valter ja Ivar olivat jo perustaneet perheen. Wil- liam oli kesällä 1917 kihlautunut Märta von Bornin kanssa. Morsia- men isä oli johtavia ruotsinkielisiä poliitikkoja ja Sarvilahden karta- non paroni Viktor von Born. Yh- dessä veljekset olivat vuoden 1913 alussa ostaneet Kirkkonummel- ta Medvastön kartanon. Siitä oli muodostunut suvun keskuspaikka.
Katastrofi
Syksy 1917 oli Helsingissä levo- ton. Sisäpoliittisen jännityksen ohella, ja pahemminkin, vaikut- ti kurinsa menettänyt ja päällys- töstään vähät välittävä venäläinen sotaväki. Heitä oli enemmän kuin 20–50-vuotiai ta suomalaisia mie- hiä. Marraskuun suurlakko lukui- sine murhineen kärjisti tilanteen.
Venäläisten sotilaitten kanssa vel- jeilleet radikaalit saivat otteen loka- kuun vaalit hävinneessä sosiaalide- mokraattisessa puolueessa. Se joh- ti 27. tammikuuta 1918 aloitettuun kapinaan.
Tilanteen kärjistyminen oli saa- nut William Thomén päättämään, että kesäksi sovittut häät oli järjes- tettävä heti. Polterabend oli ehdit- ty juuri viettää, kun kapina seuraa- vana päivänä julistettiin. Kapinan toisena päivänä vietettiin pienessä piirissä Märta von Bornin ja Wil- liamin häitä.
Veljekset olivat päättäneet, et-
tä Helsinki oli jätettävä ja heidän on pyrittävä punaisen alueen ul- kopuolelle muodostumassa ole- viin valkoisiin joukkoihin. Heihin liittyi myös nuori arkkitehti Väinö Hollo ja kolme miestä Williamin metsätoimistosta. Joukko onnis- tui 30.1. välttämään punaisten var- tijat ja hiihtämään ulos Helsingistä Medvastöön.
Sieltä lähdettiin kolmella reellä tavoittelemaan valkoisia, jotka oli- vat jossakin Pori–Tampere-linjan takana. Kirkkonummen jälkeen matka jatkui Vihdin suuntaan. Tar- koituksena oli ohittaa tämän va- semmistolaisen pitäjän keskus. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä lä- hellä Nummelan asemaa kohdat- tiin aamun hämärissä punakaartin vartiomiehiä. He veivät herraseu- rueen esikuntaansa työväentaloon.
Siellä heitä kuulusteli paikallisen työväenyhdistyksen johtaja puu- seppä Edvard Helle. Hän oli maltil- lista linjaa edustava kansanedusta- ja, myöhemmän keskeisen sosiaa- lidemokraattisen vaikuttajan Veik- ko Helteen isä.
Tilanne muuttui, kun paikalle ilmestyi Hyvinkäältä punakaartin lentävä osasto. Se oli vähän aikai- semmin kohdannut toisen Helsin- gistä valkoisia kohti lähteneen ryh- män. Näitä yhdeksää miestä johti yliopiston amanuenssi, filosofian tohtori Holger Rancken. Hyvin- käältä tulleet ottivat heidät kiinni ja ampuivat jokaisen.
Saavuttuaan Nummelan työ- väentalolle lentävä osasto vaati Thomé-ryhmän vankeja haltuun- sa. Edvard Helle kieltäytyi viitaten kansanvaltuuskunnan määräyk- seen ja siihen, että hyvinkääläisillä ei ollut mitään tekemistä vangittu- jen kanssa. Lentävät uhkasivat nyt Hellettäkin syyttäen tätä ”herrojen
kätyriksi”. Paikallinen demarijoh- taja joutui suorastaan pakenemaan.
Vangit otettiin mukaan. Noin kilo- metrin matkan jälkeen vangit am- muttiin.
Tämän nuorista miehistä koos- tuneen lentävän ryhmän johtajana oli hyvinkääläinen 25-vuotias säh- kömies Lauri Kara. Hän oli komea mies, paikkakunnalla arvostet- tu, mutta myös kovista otteistaan tunnettu urheilija. Nämä lentävät osastot olivat valiojoukkoja. Niiden tehtävä oli varmentaa punaista val- taa vallankumouksen alueilla.
Eliittiyksikkönä sotaan lähtenyt lentävä osasto muuttui Karan joh- dolla murharyhmäksi, joka mur- hasi ja rosvosi mielensä mukaan kuuntelematta punaisten johtajia ja kumousta johtavan Helsingin kan- sanvaltuuskunnan mielipidettä.
Näitä vallankumouksellisia anar - kisteja oli punakaartin joukois- sa useita muitakin. Eräs tapaus sat- tui juuri samoina päivinä Kangasa- lan Suinulassa. Siitä tiedon saatuaan punaisten yleisesikunta kielsi kai- kenlaisen väkivallan vankeja koh- taan. Se jäi kuitenkin kauniiksi sa- noiksi, koska esikunnalla ei ollut voi- maa panna määräystä käytäntöön.
Nämä kiellot eivät vakuutta- neet valkoisia. Heille kaikki punai- set olivat samaa joukkoa. Osastojen teot nimenomaan näyttivät edusta- van koko vallankumousliikettä.
Kuva punaisten väkivallasta tuli valkoisille yhä karmeammaksi, kun surmattujen ruumiita tuotiin Hel- sinkiin haudattaviksi. Niiden välin- pitämätön siirtely ja hautaaminen ensin märkään suohon oli jättänyt ruhjeita ja jälkiä, jotka tunnistet- tiin kidutukseksi ja rääkkäykseksi vaikka mitään sellaista ei olisi teh- tykään.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 69
Seurauksia
Punaisessa Suomessa ei ilmestynyt muita kuin ”punaisia” lehtiä, joiden tietoja valkoiset eivät ottaneet va- kavasti. Radiotahan ei vielä silloin ollut. Sen sijaan jatkuvasti paisuvia huhuja väkivallanteoista kulki run- saasti. Kun valkoisten lehdet lopul- ta pääsivät ilmestymään, ne täyttyi- vät vastapuolen julmuuksien ku- vailusta. Tähän valkoiset voittajat sitten reagoivat, ei myöhemmän tutkimuksen numeroihin väkival- lanteoista.
Tällainen historian sattuma, hyvin tunnettujen ja arvostettujen Thomé-veljesten surmaaminen, antoi Hyvinkään nuorten miesten toimille suuren merkityksen. Väki- vallanteot nähtiin valkoisessa Suo- messa elimelliseksi ja suunnitel- malliseksi osaksi punaisten sodan- käyntiä, jonka tarkoituksena oli pe- lottaa ja eliminoida vastustajia.
Tässä oli taustaa sodan jälkei- selle jyrkälle reaktiolle. Tapahtues- saa juuri sodan alussa Thoméitten murha vahvisti heti kuvaa punais- ten brutaalista väkivallasta. Hehän eivät edes olleet olleet poliittisia vaikuttajia. Tapaus herätti erityi- sesti vihaa ruotsinkielisten piiris- sä, kun molemmat Vihdissä sa- maan aikaan surmatut ja valkois- ten puolelle pyrkineet ryhmät oli- vat ruotsinkielisiä.
Tämä näkyi erityisesti valkois- ten kenttäoikeuksien toimissa.
Noin kolmessa viikossa surmattiin Vihdissä sellaisen päätöksellä viiti- senkymmentä punaista, kaikkiaan enemmän kuin sata. Myös Hyvin- käällä kostotoimet kiihtyivät suu- rimpien joukkoon koko maassa.
Kaikkiaan punaisia teloitettiin ko- ko maassa lähes 8 000.
Miten kävi Thoméitten surmaa- jan Lauri Karan? Sodan lopussa hän
joutui valkoisten vangiksi. Mut- ta varsinaisista surmatöistään hän- tä ei tunnistettu ennen kuin onnis- tui karkaamaan ja pakenemaan ra- jan yli itään. Siellä hän sai sotilas- koulutuksen ja osallistui taisteluihin kenraali Judenitsin Pietariin hyök- kääviä joukkoja vastaan. Kara kaatui lokakuussa 1919 näissä taisteluissa.
Jälkimietteitä
Karan lentävällä osastolla ei ilmei- sesti ollut mitään tarkempaa tietoa siitä, keitä heidän Vihdin työväen- talosta sieppaamansa porvarit oli- vat. Eikä ole ainoatakaan todistet- ta siitä, että Kara olisi komennettu surmaamaan valkoisia ja siten to- teuttamaan ”punaisen johdon ve- ristä suunnitelmaa”. Punaisten joh- to tuomitsi väkivallantyöt, mutta se jäi vain sanoiksi. Kara saikin koko ajan jatkaa tehtävissään.
Pohtiessaan Karan ryhmän mo- tiiveja verisille otteilleen Paavilai- nen päätyy siihen, että kysymys oli
”sodan villitsemästä nuorten mies- ten sakista, joka miehisessä voi- maintunnossaan mellasti oman mielensä mukaan”. Tämä tuntuu uskottavalta. Mutta silloin ei voi välttää ajatusta, että sen taustal- la vaikutti työväenliikkeen vuosia harrastama vihapuhe porvarillisia riistäjiä ja epäoikeudenmukaisuut- ta kohtaan. Syksyllä 1917 se oli vie- lä kiihtynyt.
Punaisten ja valkoisten terro- rista ja surmatöistä on saatu paljon kvantitatiivista tietoa. Se on kuiten- kin kovin kyseenalainen tapa ver- rata tekijäin motiiveja. Teot suori- tettiin niiden tietojen varassa, mi- tä ajan tietolähteet antoivat. Ne oli- vat pääosin huhuja, ja vielä usein kovin liioiteltuja, eivät tutkimus- ten tuloksia.
Kolme kuukautta ennen kapi-
naa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit olivat saaneet 92 paikkaa ja Santeri Alkion joh- tama Maalaisliitto 26 paikkaa. Al- kio katsoi puolueensa olevan lähin- nä vasemmistolainen talonpoikais- puolue. Hän oli kovin kriittinen porvaripuolueita kohtaan. Vasta marraskuun suurlakon väkivaltai- suuksien jälkeen hän lähentyi jäl- kimmäisiä.
Helsinkiin sodan ajaksi jää- mään joutuneen Alkion päiväkirjat kertovat, että kapinan aloittaminen oli hänelle yllätys, pettymys ja suuri rikos. Sama käsitys hallitsee myös toisen pääkaupunkiin jääneen li- beraalin, Juhani Ahon, päiväkirjaa Hajamietteitä kapinaviikoilta.
Maalaisliiton kanssa sosiaalide- mokraateilla olisi ollut selvä enem- mistö yhteiskunnallisten tavoitteit- tensa ajamiseksi. Suomi olisi hyvin voinut heidän yhteistyöllään läh- teä 1920-luvulla rakentamaan hy- vinvointiyhteiskuntaa, olimmehan vuoden 1917 päättyessä sillä tiellä pidemmällä kuin Ruotsi. Täällä oli päätetty kunnallisesta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja kah- deksan tunnin työpäivästä. Svin- hufvudin senaatti oli jo ennen ka- pinan aloittamista antanut edus- kunnalle lakiesityksen torpparien vapauttamisesta. Itsenäisyysjulis- tuksessa se oli todennut Suomen tasavallaksi.
Jos Edvard Gylling, Kullervo Manner, O.V. Kuusinen, Yrjö Sirola ja kumppanit olisivat jättäneet tart- tumatta aseisiin, he olisivat olleet 1920-luvulla tasavaltalaisen Suo- men ministereitä. Joku heistä olisi saattanut viettää kesiään Naantalin Kultarannassa.
Kapinan aloittamisessa häm- mästyttää sen tavattoman heikko valmistelu. Johtajilla ei ollut min-
70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6
käänlaista kokemusta maan hallin- nosta. Thomén veljesten kohtalo- kin osoittaa, että he eivät hallinneet lainkaan joukkojaan. Punaisen ar- meijan ja järjestysvallan valmiste- lut olivat aivan alkutekijöissään.
Suomelle kohtalokasta oli, et- tä sosiaalidemokraattinen puolue ei hajonnut radikaaliin ja maltilli- seen siipeen, kuten Ruotsissa. Sii- nä tapauksessa kapinaa ei olisi edes syntynyt. Mutta vanha työväen- puolue oli heikoissa käsissä ja lii- an lumoutunut marxilaisesta ideo- logiasta sekä työväenliikkeen yh- tenäisyyden ensisijaisuudesta. Sen johtajat tervehtivät ilolla Leninin vallankumous ta, kun Ruotsissa Hjalmar Brantingin johtamat to- verit olivat aivan eri mieltä. Ruot- sin sosiaalidemokra attien johdol- le Leninin vallankumous ja kapina Suomessa olivat rikoksia demokra- tiaa vastaan.
Viime vuosikymmenien histo- riakeskustelussa on korostettu val- koista terroria ja vähätelty punais- ta. Takana on ilmeisesti ollut pyrki- mys vahvistaa kansan yhtenäisyyt- tä Neuvostoliiton uhkaa vastaan ja toisaalta korostus heijastaa so- siaalidemokratian keskeistä otetta maan politiikassa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaa- nilla on siinä ollut suuri merkitys.
Sitä taustaa vasten Linnaa voisi jo- pa kutsua kansallisromantikoksi.
Hän puhui punaisten puolesta sii- nä kuin Runeberg Suomen sodan sotilaitten.
Valkoisten valtiorikosoikeuk- sia on paljon moitittu, ja aiheesta.
Ne joutuivat työskentelemään liian nopeasti ja puutteellisten tietojen varassa. Myöhemmin on yleises- ti päädytty siihen, että vain johta- jat ja raskaisiin rikoksiin syyllisty- neet olisi pitänyt tuomita ja muut
päästää vankileireiltä vapaiksi. Tä- tä ajatellessa tulee mieleen tämän- päiväinen suhtautuminen turva- paikanhakijoihin. Sen mukaanhan jokaista pakolaista on kohdeltava yksilönä. Sitähän yritettiin vangit- tuihin punaisiinkin. Käytännössä se vain osoittautui mahdottomaksi.
Oikeudenmukaista ei ollut se- kään, että valkoisten rikokset jä- tettiin tuomitsematta. Mutta Lau- ri Karan ja kumppanien luomassa vihan ilmapiirissä maan vapautta- jien tuomitseminen olisi ollut mah- dotonta.
Kaiken kaikkiaan täytyy tode- ta, että kapinan aloittaminen oli suurin virhe, mitä itsenäisyysai- kamme politiikassa on tehty. Se es- ti työväen liikkeen johtaja-aseman itsenäisyyden ensi vuosikymme- ninä ja vaati kymmeniä tuhansia ihmishenkiä. Se oli vanhan työvä- enliikkeen konkurssi. Onneksi sen rau nioil le pystyttiin rakentamaan vahva edistyksellinen sosiaalide- mokraattinen puolue.
Paavilaisen hieno analyysi yh- den perheen tragediasta avaa nä- kökulman koko traagiseen tapah- tumasarjaan ja sen kohtalokkaisiin seurauksiin.
Kirjoittaja on professori (emeritus) ja entinen Kanava-lehden päätoimittaja.
Rehu-Virtasen komea elämänkaari
Anto Leikola Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava 2015.
Rooman kirjallisuuden professo- ri Edwin Linkomies ja biokemian professori A. I. Virtanen, molem- mat raskaan sarjan miehiä, olivat joskus joutuneet erimielisyyksiin Helsingin yliopiston konsistorissa.
Kun Linkomies huomasi jäävänsä väittelyssä tappiolle, hän laukaisi:
”Kyllä minun täytyy koko konsisto- rin kuullen tunnustaa, että profes- sori Virtasellakin on jonkinlaiset aivot – mutta en minä niitä omii- ni vaihtaisi!” Muistan kuulleeni tä- män kaskun eläinfysiologian pro- fessori Paavo Suomalaiselta, joka oli istunut konsistorissa samaan ai- kaan kuin mainitut herrat. Vertai- luun oli aihetta, sillä dosentti Tou- ko Perko kertoo uudessa kirjassaan professori Unto Vartiovaaran mai- ninneen, ettei hän ollut Suomessa tavannut Virtasen veroista älyllis- tä kapasiteettia muilla kuin Edwin Linkomiehellä. ”Tasan ei käy on- nen lahjat”, totesi J. L. Runeberg ai- koinaan. Samaan aikaan kun Vir- tanen valmistautui juhlimaan No- belin palkintoaan, Linkomies jou- tui sotasyyllisenä vankilaan.
Artturi Ilmari Virtasesta (1895–
1973) on aikaisemmin kirjoitettu kaksi kirjaa, jotka yhdessä muo- dostavat hyvinkin laajan elämäker- ran. Tekniikan tohtori Matti Heiko- sen AIV – Keksintöjen aika (1990) käsitti (viitteet pois luettuna) 144 sivua ja saman tekijän AIV – Isän- maan aika (1993) 286 sivua. Perko on pannut paremmaksi, sillä hänen
