Kieli, kielitiede ja tieteenteoria
Esa Itkonen
Niin sanotuissa primitiivisissä kulttuureissa esiintyy yleisenä ajattelutapa, onka m u k a a n luonto on k a u t t a a l t a a n erilaisten henkivoimien läpitunkemaa.
Tällaisia voimia ovat esimerkiksi viljan henki tai metsän henki, j o t k a voidaan myös y m m ä r t ä ä jonkinlaisiksi jumaluuksiksi. Luonnon henkivoimia k o h t a a n on mahdollista omaksua erilaisia asenteita', jos niitä on esimerkiksi tullut t a h t o - m a t t a a n loukanneeksi, niitä voi lepyttää tietyillä toimenpiteillä. K ä y t t ä ä k - semme omalle länsimaiselle ajattelullemme ominaisia käsitteitä voisimme siis sanoa, että primitiivisissä kulttuureissa raja sosiaalisen todellisuuden j a fysikaa- lisen todellisuuden välillä on häilyvä j a joissakin kohdin j o p a olematon. O m a s - sa kulttuuripiirissämme pidetään yhtenä tieteellisen ajattelun tunnusmerkkinä vapautumista edellä kuvatuista animistisista käsityksistä. Kiinnostavaa kyllä, tieteellinen ajattelu n ä y t t ä ä eräillä tahoilla j o h t a v a n meidät suorastaan vastak- kaiseen äärimmäisyyteen: ei ole ainoastaan niin, että inhimilliselle luonnolle ominaiset, animistiset piirteet poistetaan fysikaalisesta luonnosta, v a a n j o p a niin, että fysikaalisen luonnon piirteet siirretään myös inhimilliseen luontoon;
eli, kärjistäen sanottuna, inhimillisen luonnon piirteitä ei poisteta ainoastaan fysikaalisesta luonnosta, v a a n myös inhimillisestä luonnosta itsestään. Tällaisen näkemyksen voi sanoa sisältyvän siihen väitteeseen, että sekä fysikaalisen että sosiaalisen todellisuuden kuvaukseen pätee yksi j a sanaa tieteellinen metodi, joka on alun perin kehitetty fysikaalisen todellisuuden kuvausta varten j a joka
on siis olemukseltaan primaaristi luonnontieteellinen. Mikäli väite yhden yh- teisen tieteellisen metodin pätevyydestä olisi tosi, se merkitsisi sitä, että mitä tahansa eroja voidaankin vaistota tai kuvitella vallitseviksi ihmisten j a elotto- mien kappalten välillä, niiden välillä ei kuitenkaan voitaisi todeta m i t ä ä n tie- teellisesti merkittävää eroa. Näin muodoin myöskään luonnontieteiden j a ihmistieteiden välillä ei voisi olla m i t ä ä n laatueroa.
O n itsestään selvää, että kysymys inhimillisen luonnon j a ulkoinhimillisen luonnon tai vaihtoehtoisesti ihmistieteen j a luonnontieteen keskinäisestä suh- teesta on niin tieteelliseltä kuin filosofiselta j a maailmankatsomukselliseltakin kannalta tarkasteltuna keskeisimpiä kysymyksiä; joku voisi j o p a sanoa, että se on
1 Esitetty lectio praecursoriana Helsingin yliopistossa 26. 4. 1974.
itse asiassa kaikkein keskeisin. Miten t ä m ä kysymys nyt tulisi ratkaista? O n selvää, että sitä ei voida ratkaista luonnontieteiden avulla, sillä ehdotettu yksi j a yhteinen tieteellinen metodi on n i m e n o m a a n l u o n n o n tieteellinen, j o t e n
on triviaalisti totta, että luonnontieteet ovat sopusoinnussa t ä m ä n metodin kanssa. Siispä kysymys voidaan ratkaista vain ihmistieteiden avulla, tutkimalla, ovatko ihmistieteet todellakin sopusoinnussa kyseisen universaaliksi tarkoitetun metodin kanssa. T ä m ä n kysymyksenasettelun k a n n a l t a kielitiede on avainase- massa, sillä ihmistieteistä se on todennäköisesti pisimmälle kehitetty j a eksak- tein.
Tarkastelkaamme ensin lyhyesti m u u t a m i a luonnontieteiden j a ihmistietei- den yleisiä piirteitä. Luonnontiede sisältää vain yhdentyyppistä, nimittäin luonnontieteilijän itsensä, tietoisuutta. Ihmistiede sitä vastoin sisältää kaksi tietoisuuden tasoa: tiedemiehen tietoisuuden j a h ä n e n tutkimiensa ihmisten tietoisuuden. N ä m ä kaksi tietoisuuden tasoa toisiinsa yhdistävä tekijä on y m m ä r t ä m i n e n : tiedemies, j o k a ei ole y m m ä r t ä n y t tutkimiaan ihmisiä eli heidän tekojaan, ei pysty k u v a a m a a n tutkimuskohteitaan ihmisinä v a a n ainoastaan jonkinlaisina puhtaasti biologisina olentoina. Y m m ä r t ä m i n e n mer- kitsee ainakin periaatteellista kykyä t e h d ä s a m a a kuin tekevät ne, j o t k a on y m m ä r r e t t y . Ihmistieteilijän tutkimuskohteistaan saama tieto on siis luon- teeltaan tekijän tietoa, erotukseksi luonnontieteilijälle ominaisesta havaitsijan tiedosta. Y m m ä r t ä m i n e n ei kuitenkaan kulje yksisuuntaisesti vain tutkijasta tutkittavaan, vaan tutkimuksen kohteena olevat ihmiset voivat oppia ymmär- t ä m ä ä n heitä koskevan tieteen tulokset, j a t ä m ä n tiedon valossa he voivat esi- merkiksi tietoisella päätöksellä m u u t t a a aikaisempia käyttäytymistapojaan.
Tässä piilee se merkittävä potentiaali, joka ihmistieteillä on ihmisen v a p a u t u - misen kannalta j a josta psykiatria j a niin sanottu kriittinen sosiologia ovat j o antaneet osviittoja. — Sitä vastoin emme voi edes kuvitella, että luonnontie- teilijä y m m ä r t ä i s i tutkimuskohteitaan, esimerkiksi taivaankappaleita, j a että n ä m ä puolestaan ymmärtäisivät h ä n t ä .
L u o n n o n säännönmukaisuuksia koskeva tietomme perustuu yksityistapah- tumista s a a m a a m m e tietoon, j a siksi t ä m ä ensin mainittu, yleisiä säännönmukai- suuksia koskeva tietomme ei voi olla e h d o t t o m a n v a r m a a . S ä ä n n ö n me sitä vas- toin voimme tietää e h d o t t o m a n varmasti, koska m e opimme i t s e tekemään ne teot, j o t k a ovat — j a joiden me tiedämme olevan — t ä m ä n säännön mukai- sia. Sääntöjä koskeva tieto — tekijän tieto — on normatiivista, sillä se on tietoa siitä, mikä on oikein tai väärin. T ä m ä n t y y p p i n e n tieto ei ole sidoksissa tosiasial- lisiin esiintymiin: toisaalta monet tosiasialliset esiintymät ovat epäkorrekteja j a siksi irrelevantteja sääntöjen (eli sääntöjä eksemplifioivien korrektien tekojen tai muotojen) kuvauksen k a n n a l t a ; toisaalta jokin teko voidaan tietää korrek- tiksi j a sen ominaisuuksia voidaan tutkia, vaikka sitä ei olisi koskaan esiintynyt julkisessa, ajallis-paikallisessa todellisuudessa. Sitä vastoin korrektiuden tai
epäkorrektiuden dimensio p u u t t u u v ä l t t ä m ä t t ä luonnontieteiden tutkimilta tapahtumilta, j a siksi ne ovat tutkimuskohteina kaikki yhtä relevantteja. Esi- merkiksi kieliopin kirjoittaminen on kielen sääntöihin kohdistuvan normatiivi- sen tietomme eli kielitajumme tai kieli-intuitiomme analyysia. Kielitiedettä pitäisikin verrata, ei luonnontieteisiin vaan esimerkiksi sellaisiin »formaaleina»
pidettyihin tieteisiin kuin logiikkaan j a matematiikkaan: kuten kielitiede tutkii tietoa korrektin puhumisen säännöistä, siten logiikka tutkii tietoa korrektin päättelyn j a matematiikka tietoa korrektin laskemisen säännöistä.
Normatiivinen tieto, esimerkiksi kieli-intuitio, on mahdollista vain sosiaali- sessa kontekstissa, koska normit pysyvät voimassa vain sosiaalisen kanssakäymi- sen kautta j a normatiivisen tiedon introspektiossa mahdollisesti esiintyvät vir- heet voidaan todeta virheiksi vain muiden ihmisten esittämän kritiikin perus- teella.
Luonnontieteellisen ajattelun liiallinen, m u o d i n kaltainen vaikutus on j o h t a - n u t siihen, että kieltä yritetään fysikalisoida tai esineellistää monin eri tavoin, esimerkiksi joko kieltämällä kielen merkitysdimensio tai määrittelemällä kieli lauseiden joukoksi. Kielen esineellistämistä edistää myös vieraannuttamisefekti, joka on seurausta siitä, että kieltä r y h d y t ä ä n suin päin formalisoimaan joiden-
kin formaalista logiikasta tai keinotekoisten kielten tutkimuksesta sellaisinaan lainattujen periaatteiden nojalla. Luonnontieteellisesti asennoituneet kielen- tutkijat oletettavasti järkeilevät seuraavaan t a p a a n : luonnossa ei ole m i t ä ä n normatiivista; kielitiede on luonnontiede; siis kielessä ei ole m i t ä ä n normatii- vista. Tällaisen päättelyn virheellisyys j a yleensäkin normatiivisuutta kohtaan t u n n e t u n epäluulon perusteettomuus on ollut selvillä j o pitkän aikaa. Niin- p ä Helsingin yliopiston edesmennyt filosofian professori Erik A h l m a n j o aika- n a a n totesi, että tieteessä normien olemassaolon myöntämistä pidetään kum- m a kyllä yleisesti jonkinlaisena metafysiikkana j a että tästä syystä p y r i t ä ä n nor- mien sijasta p u h u m a a n joistakin itse asiassa täysin fiktiivisistä »sopimuksista»
tai »konventioista». O n kiinnostavaa, että Ahlmanin käsitys kielestä j a siten — ainakin epäsuorasti — myös kielitieteestä on varsin tarkoin yhtäpitävä sen kanssa, mitä edellä olen sanonut. Siteeraan h ä n e n v u o n n a 1948 ilmestynyttä artikkeliaan:
Kieli on niiden sääntöjen järjestelmä, joiden m u k a a n puhumista arvos- tellaan oikeaksi tai vääräksi. M i k ä ä n ei voi olla korrektia tai epäkorrektia, ellei ole olemassa m i t t a p u u t a , so. normia, j o h o n yksilöllistä tapausta v e r r a t a a n j a j o n k a se täyttää tai on t ä y t t ä m ä t t ä . Kielen n o r m i t saattavat kyllä olla vain intuitiivisesti tajuttuja, m u t t a v a r m a a n k i n niiden olemassa- olo ainakin jollakin tavoin t u n n e t a a n primitiivisenkin kieliyhteisön jäsen- ten keskuudessa. Kielen normijärjestelmän sisäistä rakennetta selviteltäessä ei voida yksinomaan nojautua tosiasiallisesti esiintyneisiin tapauksiin.
Viime kädessä on t u r v a u d u t t a v a kielitajuun j a koetettava sen avulla käsitteellisesti selvittää normien sisällys. ; , .
N ä m ä Ahlmanin käsitykset, joita h ä n esitti j o 20-luvulta lähtien, eivät ole m e - nettäneet m i t ä ä n ajankohtaisuudestaan.
Millä tavalla m e i d ä n on sitten tutkittava kieleen kohdistuvaa normatiivista tietoamme ? J o s m e r y h d y m m e k u v a a m a a n vaikkapa suomen kirjakielen ulkoi- sia paikallissijoja, on selvää, että näitä sijoja koskeva tietomme ei ole käytettä- vissämme heti, yhdellä kertaa j a kokonaisuudessaan. Käytännössä m e j o u d u m - m e p a l a u t t a m a a n mieleemme koko j o u k o n erilaisia käyttötapoja j a merkitys- nyansseja j a sitten tekemään niistä muistiinpanoja, j o t t a emme heti uudestaan unohtaisi niitä. Kielitieteellisen kuvauksen j a filosofisen kuvauksen p ä ä - m ä ä r ä t ovat tietenkin erilaiset. M u t t a äsken mainittu kielitieteellinen aineistonkeruumenetelmä on itse asiassa täysin identtinen wittgensteinilaisen kielifilosofian kuvaus t e k n i i k a n kanssa, joka lyhyesti sanottuna perustuu j u u r i siihen, että me p a l a u t a m m e mieleemme sanojen j a ilmausten käytön.
O n erityisesti h u o m a t t a v a , että me emme pyri muistamaan, miten m e itse tai j o k u m u u on jotain ilmausta käyttänyt, v a a n me pyrimme muistamaan, miten t ä t ä ilmausta on käytettävä; j a t ä m ä h ä n on luonteeltaan käsitteellinen, n o r m a - tiivinen kysymys. Wittgensteinilainen arkikielen filosofi H a r e on h u o m a u t t a - nut, että tällä kielifilosofian piirteellä on selvät yhtymäkohdat niin sanottuun a?iamnesis-oppim, jonka Platon esitti o m a n käsiteanalyyttisen metodinsa yhtey- dessä. Platonin m u k a a n oikean käsitteellisen tiedon saavuttaminen perustuu muistamiseen, j a t ä m ä muistaminen kohdistuu johonkin, minkä olemme tien- neet aikaisemmassa elämässämme. H a r e toteaa:
Platon oli oikeassa edellyttäessään, että m e analyysia suorittaessamme luo- t a m m e muistiimme. H ä n oli väärässä olettaessaan, että me muistamme jotakin, m i n k ä m e opimme aikaisemmassa elämässä. Se minkä m e itse asiassa muistamme, on se mitä me aikoinaan opimme istuessamme äitimme polvella j a mitä m e nyt emme muista silloin oppineemme.
— T a a s kerran ero luonnontieteelliseen tiedonhankintaan n ä h d e n on aivan perusluonteinen.
K u n olemme edellä luonnehditun mieleenpalauttamisoperaation kautta saaneet kokoon kielitieteellisen kuvauksemme kannalta relevantit seikat eli niin sanoakseni erottaneet jyvät akanoista, koetamme löytää aineistostamme uusia j a mielenkiintoisia yhteyksiä j a yleistyksiä. Niitä löydettyämme herää kysymys, millä tavalla meidän on esitettävä tutkimuksemme tulokset. T ä h ä n kysymyk- seen ei ole olemassa m i t ä ä n ilman m u u t a oikeaa vastausta, vaan vastaus riip- p u u suurelta osalta tutkijan henkilökohtaisista mieltymyksistä. Traditionaalin kielitieteen edustaja voi esittää tutkimustuloksensa selväkielisesti j a tarvittaessa havainnollistaa sanottavaansa jollakin apupiirroksella. Formalismiin taipuvai- n e n kielentutkija voi puolestaan käyttää esimerkiksi transformaatioteorian perinnäistä a p a r a a t t i a j a generoida aineistonsa lausesymbolista lähtien uudel- leenkirjoitussääntöjen j a transformaatiosääntöjen avulla. Kiinnostavaa kyllä,
transformationaalisesti värittyneen kielitieteen uusimmassa vaiheessa ekspli- siittinen generoiminen näyttää olevan jäämässä taka-alalle j a tärkeämmäksi on muodostumassa lausetyyppien looginen analyysi. Aika tulee n ä y t t ä m ä ä n , mikä on t ä m ä n kehityksen seuraava vaihe.
Kielitiede y m m ä r r e t t y n ä normatiivisen kielitajun tutkimukseksi on synkro- nista kielitiedettä. Synkronisen dimension prioriteetti diakroniseen dimensioon verrattuna on kuvaustekniikkamme välttämättömiä piirteitä: emme ilmei- sestikään pääse käsiksi kielen muutokseen, ennen kuin olemme tulleet tietä- m ä ä n , että kieli on tai on ollut sellainen j a sellainen tänä tai tuona hetkenä.
Kuitenkin kuvauksen kohteemme eli kielen itsensä kannalta t ä m ä suhde on päinvastainen: kuten kaikki sosiaaliset ilmiöt j a viime kädessä yhteiskunta itse myös kieli on konkreettisessa todellisuudessaan tarkasteltuna j a t k u v a n muutok- sen alainen. T ä m ä prosessi on todellinen, kun taas siitä niin sanoakseni irti leikatut, staattiset synkroniset tilat eivät sellaisinaan ole todellisia. Kuvaus- kohteen eli kielen itsensä kannalta diakroninen dimensio on siis primaari syn- kroniseen verrattuna. Yksipuolinen keskittyminen synkronisten tilojen kuvauk- seen j o h t a a helposti siihen, että kuvausteknisistä syistä suoritettujen yksinker- taistusten j a idealisaatioiden u n o h d e t a a n olevan yksinkertaistuksia j a ideali- saatioita, mikä tietenkin j o h t a a virheelliseen käsitykseen kielestä.
V e r r a t k a a m m e diakronista kielitieteellistä kuvausta luonnontieteelliseen ku- vaukseen. Ensi näkemältä ilmeinen ero on se, että kielen säännöt m u u t t u v a t , k u n taas luonnon säännönmukaisuudet ovat m u u t t u m a t t o m i a . T ä t ä vastaan voitaisiin väittää, että kielen sääntöjen muutokset j o h t u v a t pelkästään kielen- puhujia koskevien niin sanottujen alkuehtojen muutoksista j a että n ä m ä jälkim- mäiset muutokset itse olisivat joidenkin korkeammanasteisten luonnonlain kal- taisten säännönmukaisuuksien alaisia. T ä m ä vastaväite on kuitenkin täysin tyhjä, sillä edellä mainitun kaltaisia kielenmuutosta ohjaavia säännönmukai- suuksia ei ole koskaan pystytty löytämään. Ainoa »laki» (jos niin voidaan sa- n o a ) , j o t a muutokset näyttävät n o u d a t t a v a n , on se, että fysiologisten j a käsit- teellisten kykyjensä rajoissa ihmiset pyrkivät — alitajuisesti — m u u t t a m a a n kieltään mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla eli tavalla, joka par- haiten vastaa uusia tilanteita, syntyvätpä n ä m ä sitten kielen itsensä sääntö- järjestelmässä tai puhujien sosiaalisessa ympäristössä. T ä t ä periaatetta, että ihmisen käytös on yleensä tavoitteellista, ei voida parhaalla tahdollakaan tul- kita puhtaasti luonnontieteelliseksi laiksi.
Olen käsitellyt kielitieteen suhdetta kahteen toisensa poissulkevaan tieteen- filosofiaan. Toisen näkemyksen m u k a a n luonnontieteillä j a ihmistieteillä ei ole
laatueroa, kun taas toisen näkemyksen m u k a a n niillä on tällainen ero. Jälkim- mäistä tieteenfilosofiaa nimitän »hermeneutiikaksi». Käsitykseni m u k a a n ih- mistieteiden eli hermeneuttisten tieteiden yhteisenä nimittäjänä toimiva käsite on tekijän (ja samalla ymmärtäjän) tieto. Hermeneuttiset tieteethän
n i m e n o m a a n tutkivat ihmisten tekoja tai tekojen tuloksia tai tekoja ohjaavia e n e m m ä n tai v ä h e m m ä n institutionalisoituneita normeja. O n syytä mainita, että Suomen viimeaikaisessa filosofisessa keskustelussa tekijän tiedon käsite on ollut voimakkaasti esillä: sitä on käytetty valaisemaan mielenkiintoisella taval- la toisaalta logiikan j a matematiikan filosofiaa j a toisaalta sosiaalitieteiden filosofiaa. — Edellistä äsken mainituista kahdesta tieteenfilosofiasta nimitän
»positivismiksi». K ä y t ä n siis t ä t ä monitulkintaista termiä siinä tarkassa merki- tyksessä, jossa se merkitsee luonnontieteellisen metodologian pohjalta lähtevän ylitenäistieteen puolesta esiintyvää tieteenfilosofiaa. M u u n muassa Saksan liittotasavallan tämänhetkisessä filosofisessa keskustelussa »positivismi»-termiä käytetään j u u r i äsken mainitussa merkityksessä, j a joka tapauksessa t ä m ä tul- kinta, joka sijoittaa positivismin niin sanottuun galileiseen tieteentraditioon, tuo parhaiten ilmi positivismin tieteenhistoriallisen merkityksen.
Väitöskirjassani »Linguistics a n d Metascience» pyrin osoittamaan, että kieli on synkronisessa dimensiossaan sosiaalinen j a normatiivinen ilmiö j a diakroni- sessa dimensiossaan tavoitteellisesti j a tarkoituksenmukaisesti m u u t t u v a ilmiö j a että kielitiede on niin muodoin tyypillinen hermeneuttinen tiede.
theory of science
Esa Itkonen
T w o m a i n types of philosophy of science can be distinguished, one, or »hermen- eutics», m a i n t a i n i n g t h a t there is a qualitative difference between n a t u r a l a n d h u m a n sciences, the other, or »posi- tivism», m a i n t a i n i n g i n t u r n t h a t t h e methods developed within n a t u r a l sciences are directly applicable to the sub- j e c t - m a t t e r of h u m a n sciences as well. I n exploring this issue linguistics, as one of the most a d v a n c e d h u m a n sciences, turns out to have a decisive i m p o r t a n c e .
N a t u r a l sciences involve only one type of consciousness, n a m e l y t h a t of t h e re- searcher, whereas h u m a n sciences involve the consciousness b o t h of t h e researcher a n d of t h e research object. T h e link be- tween these two types of consciousness is u n d e r s t a n d i n g : a scientist w h o sets o u t to describe a g r o u p of h u m a n beings b u t lacks t h e dimension of u n d e r s t a n d i n g vis- a-vis t h e m is u n a b l e to describe t h e m as h u m a n beings. U n d e r s t a n d i n g is equiv- alent to being able, in principle, to do the same as those understood. Accordingly n a t u r a l sciences a n d h u m a n sciences must necessarily build u p o n two different types of knowledge, namely observer's knowl- edge a n d agent's knowledge, respect- ively. U n d e r s t a n d i n g is not just a one-way process going from t h e h u m a n scientist to his research object, b u t it m a y also proceed in the opposite direction. By contrast, it would b e a b s u r d to think t h a t a n a t u r a l scientist could u n d e r s t a n d his
research objects, e.g. gas molecules, a n d t h a t these could in t u r n u n d e r s t a n d h i m . T h e regularities investigated by t h e n a t u r a l scientist are empirical or h y p o - thetical because they come to b e k n o w n insofar as p a r t i c u l a r observed occurrences a p p a r e n t l y exemplifying t h e m come to b e k n o w n ; of course, there can be n o t h i n g correct or incorrect a b o u t such occur- rences. By contrast, a rule or n o r m can b e known with a n absolute certainty, because a person learns to perform himself those actions which are, or fail to b e , i n ac- cordance w i t h t h e rule. A rule determines, a n d is known to determine, t h e correctness or incorrectness of actions, irrespective of w h e t h e r these have ever occurred in t h e public space-time world. I n this sense it is perfectly legitimate to investigate non-existent (correct) actions a n d to use t h e m either to confirm or to refute p r o - posed descriptions pertaining to systems of rules.
T h e h e r m e n e u t i c position is vindicated by t h e fact t h a t , as analyses or expli- cations of n o r m a t i v e linguistic knowledge, linguistic descriptions can b e shown to b e entirely different from natural-science theories dealing, ultimately, with p a r t i c u - lar observable events. Linguistic analy- sis consists in m a k i n g generalizations; t h e striving after generality is a universal characteristic of all types of descriptions, not one restricted to natural-science descriptions only.
