"SOTIEN TÄYTYY HÄVITÄ SIVISTYSKANSOJEN KESKUUDESTA"
EVA ISAKSSON: Rauhan laborato- riot. Rauhankirjallisuuden edistämis- seura (1985).
EVA ISAKSSON (toim.): Atomiso- ta vai rauha. Maailma Albert Ein- steinin silmin. Rauhankirjallisuuden edistämisseura (1980).
TAPANI KAAKKURINIEMI &
JUKKA KANERVA (toim.): Kaik- ki miehet aseisiin? Puheenvuoroja siviilipalvelusta ja asevelvollisuudes- ta. Filo ry (Jyväskylä) (1985).
KARI KANTASALMI (toim.):
Suuri pamaus vai sivistys? HYY.
NORDISK FORUM no 35-36—
37: Oprustningens dynamik. Forsk- ning for fred.
3TAR777V- SCHEININ: Siviilipalve- lus ja perusoikeudet. Suomen siviili- palvelusmiesliitto (1984).
Rauhasta puhuvat nykyisin kaikki, ja siksi siitä on vaikea puhua; tai ai- nakin vaikea sanoa mitään mielen- kiintoista. Tämä väite on tosi, mut- ta onneksi se ei ole koko totuus.
On tapahtunut murros, ja se on tunnistettava: Olisi edesvastuutonta kyynisyyttä nähdä rauhanvakuutte- lujen yleistyminen pelkkänä kon- sensushöpinänä — toki taustana on historiallinen muutos, jonka perus- tana on rauhanliikkeen toiminta.
Mutta murroksesta seuraa uusi ti- lanne. Kun ministerit ovat rivissä tarjolla rauhantilaisuuksien pääpu- hujiksi, on rauhanliikkeellä edes- sään uusia tehtäviä.
Näitä myös pohditaan; tästä on osoituksena esimerkiksi yllä luetel- tu joukko uusia sodan ja rauhan ky- symyksiä käsitteleviä kirjoja.
(Sivumennen sanoen: Kun mur- rosten mahdollisuus tunnistetaan, niitä voidaan myös luoda. Esimerk- kinä on mielessäni tapaus Rainbow Warrior. Salaisten palvelujen agen- tit ovat murhanneet ihmisiä kautta maailman sivun, mutta eikö Rans- kan asiamiesten pikku pommi tässä tapauksessa räjähtänytkin meidän kaikkien rakkaimpien ja tärkeim- pien haaveidemme keskellä? Uppo- sivatko haaveet — vai upposiko jo- kin muu? Siinä tämän murroksen ydinkysymys.)
Rauha ei ole negaatio vaan affir- maatio — ei sodan poissaoloa vaan rauhan läsnäoloa. Mitä se on?
Tämän kysymyksen ympärillä liikkuvat käsillä olevat tekstit. Tie-
teellisen yhteisön nimenomaisiin ky- symyksiin keskittyvät Isakssonin kirja (jolla on hyvänä taustanaan yhteenveto Einsteinin sodanvastai- sesta ajattelusta ja toiminnasta), ar- tikkelikokoelma rauhanyliopistosta, sekä NSU:n Nordisk Forumin uu- sin numero.
Eva Isakssonin Rauhanlaborato- riot on näistä painavin. Se on tutki- joiden rauhanliikkeiden historia;
vastaavan laajuista esitystä saa etsiä kauan, olipa kyse mistä kielialuees- ta tahansa. Suuren osan kirjasta saa osakseen Pugwash-liikkeen his- toria sekä Pugwashin perustamista edeltänyt yksittäisten tutkijoiden (kuten Einsteinin) toiminta, mutta myös muut kansainväliset sekä myös eri maiden tärkeimmät kan- salliset liikkeet esitellään. Pidän erittäin paljon Eva Isakssonin lähes- tymistavasta, jota jo kirjan nimi il- mentää: Rauhan laboratorioiden toiminnalle ei riitä tieteen väärin- käytön eettinen kritiikki, vaan nii- den tavoitteena on rauhan lujittu- mista tukevan tutkimuksen aktiivi- nen edistäminen. Isakssonin nimi- henkilö on fyysikko Joseph Rot- blat, joka osallistui atomipommin kehittämiseen Los Alamosin labora- toriossa, mutta on sittemmin ollut Pugwashin aktivisti ja erityisesti sel- vittänyt tutkimuksissaan säteilyn vaikutuksia.
Selvästi tosin näkyy, että tämän lähestymistavan konkretisoiminen on ollut vaikeata: dokumentoiva katsaus eri liikkeiden toiminnoista on Isakssonin kirjassa hallitsevana.
Mutta kysymyshän on vaikea, eri- tyisesti koska se eriytyy aloittain.
Kysymys on kuitenkin esitetty, ja siitä seuraa jatkokysymyksiä — esi- merkiksi: Mitkä piirteet nykyisissä tutkimusperinteissä vaikeuttavat (estävät?) aktiivisten rauhanlabora- torioiden kehittämistä? Arvostuk- set, pätevöitymisen paineet, urake- hitys? Palautuuko kysymys (sosi- aali)psykologiaan, vai onko tieteen- näkemyksessä jotakin perin juurin ongelmallista?
Näihin kysymyksiin liittyvät useimmat HYY:n julkaiseman rau- hanyliopistoa käsittelevän kirjan ar- tikkelit; "rauhan yliopisto" ja "rau- han laboratorio" ovat toki saman tavoitteen eri osia. Useimpien artik- kelikokoelmien tavoin kirja jää ha-
janaiseksi, mutta ajatteluvirikkeitä antavia erillisiä teemoja siinä nou- see esiin runsaasti. Synteettisimmän puheenvuoron esittää Annika Taka- la ("Rauhankasvatus korkeakoulu- opetuksessa"). Hänen lähtökohta- naan on — useata muutakin kirjoit- tajaa ajatteluttanut — ongelma, miksi "perinteiset yliopistotieteet"
ovat jokseenkin tyystin vailla mo- raalista tietoisuutta, kykyä arvioida tutkimusta sen (mahdollisten) seu- raamusten perusteella. Tästä Anni- ka Takala jatkaa esittäen luettelon rauhankasvatuksen mahdollisiksi si- sällöllisiksi teemoiksi: niihin kannat- taa tutustua!
Hyvin miellyttävä piirre rauhan- yliopisto-kokoelmassa on sen moni- tieteisyys: rauhantutkimuksen ei pi- täisi olla ammattimaisten rauhantut- kijoiden yksinoikeus. Tätä korostaa mm. Erkki Berndtson artikkelis- saan ("Onko rauhantutkimus vain valtiollista toimintaa?"). Rauhantut- kimusta 50-luvulta periytyvien rau- hantutkimuslaitosten mielessä toki tarvitaan (esimerkiksi rauhanyli- opisto-kirjaan sisältyvät Pertti Joenniemen ja Unto Vesan artikke- lit ovat sisällökästä tekstiä), mutta perimmäinen tavoite, korkeakou- luyhteisön tietoisuuden ja vas- tuun herääminen, edellyttää kaik- kien erityisalojen tutkijoiden panosta. Berndtson menee vielä pidemmälle: "Eikö tärkeämpää kuin luoda uusia valtiollis-institu- tionaalisia rakenteita, mm. yli- opistoihin, olisi miettiä, miten eri kansalaisyhteiskunnan insti- tuutiot voisivat itse organisoida toimintaa juuri sodan ja rauhan on- gelmien kannalta." Korkeakou- luyhteisö ei voi pelkistyä hallin- nollisiin, valtiollisiin rakentei- siin. Joka niihin luottaa, saa tur- haan odottaa muutosta.
Berndtsonin konkreettinen ehdo- tus on, että kansalaisjärjestöt kuten ammattiyhdistysliike tai poliittiset puolueet organisoisivat omaa rau- hantutkimustaan. Mutta sama pallo pyörii myös tutkijoiden itsensä sy- liin. On turha kuvitella, että institu- tionalisoitunut tiede muuttuisi itses- tään. Tutkimuksen suunnasta ja si- tä määräävistä arvostuksista on käynnistettävä keskustelua tutkijoi- den ja opiskelijoiden kesken. Tämä on selvästikin kollektiivinen haaste,
TIEDE&EDISTYS 4185 Esittelyjä ja erittelyjä 343
siinä missä kieltäytyminen sodan valmisteluun suoranaisesti liittyväs- tä tai muuten eettisesti epäilyttäväs- tä tutkimuksesta on pääpainoisesti tutkijoiden yksilöllisen vastuun ky- symys. Käytännöllisemmin: Yksit- täisten tutkijoiden lienee esimerkik- si vaikea käynnistää keskustelua tutkimuksen perustavista tavoitteis- ta omien alojensa tieteellisissä sar- joissa, mutta entäpä jos sen tekisi- vät useat tutkijat yhdessä? Tämä- kin olisi tärkeää, kun pyrimme mur- tamaan vallitsevan kahtiajaon "tie- teen" ja tieteestä puhumisen, tie- teen itsetiedostuksen väliltä. Kissa on pöydällä, kuka siihen tarttuu?
Nordisk Forumin rauhantutki- muksen teemanumero on suomalai- siin tuotoksiin verrattuna (hiukan odottamatta) perinteisempi, rauhan- tutkimuksen ammattilaisten varaan rakentuva. Tämä kylläkin osittain määräytyy teemasta, joka on varus- telututkimuksen dynamiikka — se kun on rauhantutkimuksen ammat- tilaisten omin tutkimusongelma.
Numerossa on erittäin tärkeätä ai- neistoa varustelututkimuksen kehi- tyksestä Pohjoismaissa, mm. ana- lyysi NATO-maa Norjan rauhantut- kimuksen lähihistoriasta. Norjassa- han on tuomittu vakoilusta julkisen tiedon varassa toimineita tutkijoita, jotka pyrkivät sirpaleisia yksittäis- tietoja kokoamalla luomaan koko- naiskuvaa Norjan NATO-sidonnai- suuksista.
Luettelooni sisältyvät siviilipalve- lusta ja siviilipalvelijoiden asemaa käsittelevät tekstit ovat jonossa vii- meisenä, mutta sokeri pohjalla. Nii- hin sisältyy tavattomasti sellaista rauhanliikkeen toimintastrategian pohdintaa, jonka pitäisi olla jokai- sen sydämen asia. Ei tämä ole tar- kemmin ajatellen yllättävää: Suh- tautuminen asepalvelukseen on jo- kaisen miespuolisen kansalaisen eteen tuleva ratkaisu, jolla on syviä poliittisia pohjavireitä. Onhan femi- nistien "henkilökohtainen on poliit- tista" yksi harvoja suoraan nykyi- sen porvarillisen valtion turvavaltio -tendenssien vastaisia tunnuksia.
Kun kieltäydyt yhteistyöstä valtio- vallan kanssa maanpuolustuksen asiassa, kiellät poliittisesti perusta- valla tavalla valtiovallan auktoritee- tin omien ratkaisujesi yli. Kieltäyty- minen aseista voidaan näin nähdä
suoranaisesti poliittisena ratkaisu- na, riippumatta sen mahdollisista henkilökohtais-eettisistä perusteluis- ta. Aseistakieltäytymisellä on siis tärkeitä implikaatioita poliittisen toiminnan suhteen ylimalkaan (jos poliittisen toiminnan ydinkysymyk- seksi arvioidaan pyrkimys vapautua porvarillisen valtion vallan mekanis- meista).
Martin Scheininin kirja on nimen- sä mukaisesti katsaus siviilipalveluk- sen juridiikkaan, ja sehän on Lex Pihlajamäen aikakaudella olennai- nen kysymys. Kaakkuriniemen &
Kanervan artikkelikokoelma on kui- tenkin yleisemmin virittävä. Tätä voisin painottaa enemmänkin: har- voinpa saa käsiinsä yhtä tiivistä tekstikoostetta, jossa on yhtä pal- jon aivoja käynnistäviä aineksia.
Jos joku tulkitsee tämän kirjasen suositteluksi, niin on siinä täsmäl- leen oikeassa. Mitä lämpimimmin!
(Molempia edellä mainittuja kirjoja saa mm. Tutkijaliitosta.)
Eva Isaksson on löytänyt kirjaan- sa lainaamisen arvoisen katkelman Helsingin yliopiston rehtorin Wal- demar Ruinin lukuvuoden avajais- puheesta vuodelta 1915: "Tässä on nyt hervottomuudestaan heräävän humanistisen tieteen tehtävänä an- taa äänensä kaikua sen elimensä eli erikoistieteensä välityksellä, joka puhuu tahdonihanteen rohkeaa kiel- tä, joka kaikesta empiirisestä tila- päistiedosta vetoaa praktilliseen jär- keen eikä alennu jumaloimaan ke- hityksen pyhiä hitauslakeja. Sen on julistettava: sotien täytyy hävitä si- vistyskansojen keskuudesta. Että ne myöskin todella voivat Hävitä, siihen ei tarvita pohjaltaan muuta perustetta kuin se, että niitten pitää ja täytyy hävitä."
Näinhän on. Odotammeko, että jonkun nykyisen korkeakoulun reh- tori lausuisi samanlaisia sanoja? Ja jos lausuisikin, niin entä sitten?
Rauhan laboratorioiden, rauhan yliopistojen kehittämisen tehtävä on edessämme: se on ratkaistava.
Yrjö Haila
