lesta työ huokuu huolellisuutta ja viimeis- telyä, ja se etenee aineiston käsittelyssä loo- gisesti ja systemaattisesti. Lisäansiona on mainittava myös se, että tilastollisen käsit- telyn raskaudesta huolimatta työ on onnis-
uomalaisessa puhutun kielen variaa- tiota kartoittavassa tutkimuksessa ti- lannevariaatio on jatkuvasti jäänyt vähem- mälle huomiolle kuin käyttäjäkohtainen eli dialektaalinen variaatio, jota on tutkittu jo sadoissa opinnäytetöissä ja muissa tutki- muksissa. Hanna Lappalaisen väitöskirja paikkaa tämän tutkimuksellisen aukon, ja paikkaakin sen perusteellisesti. Aineistona on 16:n pääkaupunkiseudulla asuvan nuo- ren aikuisen muodostaman sosiaalisen ver- koston jäsenen nauhoitettua kieltä neljässä erilaisessa tilanteessa. Tilanteiden välisen variaation kartoituksen lisäksi tekijä paneu- tuu myös tilanteiden sisällä tapahtuviin puhe- ja yleiskielen välisiin koodinvaihtoi- hin ja selvittää, millaisia tehtäviä kielimuo- don vaihtumisella on. Tässä Lappalainen laajentaa sosiolingvistisen variaationana- lyysin paradigmaa keskustelunanalyysin puolelle.
UUSIA VASTAUKSIA VARIAATIONTUTKIMUKSEN
ONGELMAKOHTIIN
Tekijä asemoi tutkimuksensa aiempaan suo- malaisen sosiolingvistiikan traditioon hyvin
vakuuttavasti. Tähänastisen tutkimuksen ongelmakohdiksi hän luettelee yksilön ja ryhmän suhteen, aineistojen keruutavan ja laadun, tarkasteltavien piirteiden kapea- alaisuuden, kvantitatiivisuuden sekä tutki- muksen alueellisen painottuneisuuden. Näi- hin hän antaa oman vastauksensa tutkimal- la ryhmien sijasta verkostoa ja yksilöitä, käyttämällä materiaalina aitoja keskusteluja haastattelujen sijasta, tutkimalla äänne- ja muoto-opillisten piirteiden lisäksi myös sanastoa, käyttämällä kvalitatiivisia mene- telmiä ja tutkimalla pääkaupunkiseudun kieltä maaseudun nykypuhekielen ja muut- tuvien murteiden sijasta.
Tutkimus koostuu kolmesta jaksosta, jotka jakautuvat useisiin alalukuihin. En- simmäisessä jaksossa (luvut 1–2) Lappalai- nen esittelee ensin tutkimuksen teoreettisen taustan, lähtökohdat ja aineiston. Hän ku- vaa suomalaista variaationtutkimusta ja esittelee edellä mainitut ongelmakohdat.
Ajatus etenee variaation kuvaamisesta kohti sen selittämistä tilanteiden välillä ja tilan- teen sisässä, ja seuraavaksi tekijä esittelee keskustelunanalyysia ja vuorovaikutuksen näkökulman. Aiemmasta labovilaisesta tra- ditiosta poiketen tekijä nostaa keskeiseksi Hanna Lappalainen Variaatio ja sen funktiot. Erään sosiaalisen verkoston jäsenten kielellisen variaation ja vuorovaikutuksen tarkastelua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 964.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004. 406 s. ISBN 951-746-572-6.
PUHEKIELEN TILANNEVARIAATIO JA SEN FUNKTIOT
S
tuttu kirjoittamaan sujuvasti ja kiinnosta- vasti.
TUOMAS HUUMO
Sähköposti: tuomas.huumo@utu.fi
teesiksi sen, että tietyt puhekielen piirteet pikemminkin toimivat vuorovaikutuksen resursseina kuin ovat suoraa seurausta jois- tain kielenulkoisista seikoista, kuten suku- puolesta, iästä tai sosioekonomisesta ase- masta.
Tutkittavan verkoston jäseniä on nau- hoitettu neljässä eri tilanteessa: arkikeskus- teluissa, työpaikan kielenkäyttötilanteissa, hengellisissä nuortenilloissa ja uskonnolli- sissa kokouksissa. Kaksi viimeksi mainit- tua tilannetta selittyvät sillä, että informantit kuuluvat kaikki samaan herätyskristilliseen paikallisseurakuntaan. Uskonnollisista ko- kouksista tutkittavaksi on otettu joukko yleisölle pidettyjä puheita. Kaikilta infor- manteilta ei ole ollut mahdollista saada ma- teriaalia kaikista tilanteista. Lisäksi infor- manttien työpaikkojen vuorovaikutustilan- teet ovat kaikki luonteeltaan hyvin erilaisia.
Materiaali on siis varsin heterogeeninen.
Lappalainen kuuluu itse tähän samaan ver- kostoon ja on mukana aineistossa. Hän kuvaa näin myös omaa kielenkäyttöään.
TILANNEVARIAATION AVAAMINEN
Tutkimuksen toisessa jaksossa (luvut 3–5) Lappalainen analysoi edellä mainittujen ti- lanteiden kielellistä variaatiota. Hän esitte- lee kaikissa luvuissa ensin fonologista, morfologista ja morfosyntaktista variaatio- ta, jota hän lähestyy 15 piirteen kautta.
Nämä ovat piirteitä, joita suomalaisessa variaationtutkimuksessa on yleensäkin käy- tetty. Tutkittavana ovat jälkitavujen eA ja OA- sekä iA ja UA -yhtymien assimiloitu- minen, A:n ja i:n loppuheitto, jälkitavun i- loppuisen diftongin jälkikomponentin kato, kato yleiskielen d:n sijalla, ts-yhtymän vas- tineena tt tai t, aktiivin 2. partisiipin edus- tus, persoonapronominien pikapuhemuo- dot, demonstratiivipronominien tietyt puhe- kieliset muodot, olla, tulla, panna ja men- nä -verbien pikapuheiset vokaalivartalot, 3.
infinitiivin illatiivin lyhyt muoto sekä mo- nikon 1. ja 3. persoonan inkongruentit muo- dot. Piirteiden kvantitatiivisen tarkastelun avulla Lappalainen muodostaa puhujien puhekielisyysindeksin kussakin tarkastel- lussa tilanteessa.
Valittujen piirteiden operationalisointia olisi paikoin ollut hyvä pohtia tarkemmin.
Puhekielisyyttä mittaaviin 15 piirteeseen kuuluu esimerkiksi subjektipronominin käyttö 1. ja 2. persoonan verbimuotojen kanssa (esim. mä kävin saunassa vs. Ø kä- vin saunassa). Piirre on jo varhain normi- tettu niin, että yleiskielessä normina on välttää liiallista pronominin käyttöä. Lap- palainen tilastoi kaikki relevantit verbimuo- dot subjektipronominin esiintymisen ja esiintymättömyyden osalta, ja nämä tulok- set ovat osa puhekielisyysindeksiä. Kvan- tifioinnin jälkeen Lappalainen purkaa piir- rettä: pronominittomat tapaukset eivät itse asiassa muodosta yhtenäistä ryhmää, vaan on myös konventionaalistunutta pronomi- nittomuutta ilman, että olisi kyse yleiskie- lisyyden tavoittelusta — tästä esimerkkejä ovat vastaukset verbikysymyksiin (onks sulla kynä. – on.) ja eräät direktiivit (meet- te sinne toiseen kerrokseen ja – –). Näitä tapauksia on tutkittu sosiolingvistiikan ulkopuolella, ja Lappalainen hyödyntää tätä tutkimusta kvalitatiivisessa analyysissa.
Tietoa olisi voinut hyödyntää kuitenkin jo kvantifiointia suunniteltaessa: nyt piirteen puhekielisyysindeksi sisältää myös tapauk- set, jotka eivät ole relevantteja indeksiä las- kettaessa.
Puhujat käyttäytyvät kaikissa tilanteis- sa varsin puhekielisesti. Viidestätoista piir- teestä kymmenen on keskimäärin 85 pro- sentissa tapauksista aina puhekielisessä asussa. Näitä tekijä nimittää puhekielisty- neiksi piirteiksi. Piirteistä viisi eli kato d:n sijalla, pronominisubjektin käyttö, 3. infi- nitiivin illatiivi, jälkitavujen iA ja UA -yh- tymien edustus sekä A:n loppuheitto vaih-
televat enemmän, ja Lappalainen nimittää näitä varioiviksi piirteiksi. Analyysi tuottaa joitakin hyvin odotuksenmukaisia tuloksia, kuten sen, että puhekielisiä variantteja on miehillä naisia enemmän. Uusia havainto- ja ovat ne, joissa Lappalainen etsii vaihte- lun syitä vuorovaikutustilanteista. Tätä kautta päästään näkemään kiinnostavia seikkoja muun muassa yksilöllisestä vaih- telusta ja sen kiinnittymisestä tilanteensisäi- siin seikkoihin, kuten tilanteessa toistuviin kielellisiin toimintoihin. Esimerkiksi musii- kinopettajana toimiva tutkittava käyttää i:n loppuheitottomuutta (yksi, kaksi) keinona korostaa oppilailleen soitettavan kappaleen rytmiä.
Sosiolingvistisen variaationtutkimuk- sen piirrevalikoimaa Lappalainen laajentaa ottamalla mukaan sanastopiirteitä. Verkos- ton jäsenten puhetavan yhtenäisyys äänne- ja muotopiirteissä on johtanut etsimään muita piirteitä, joiden kautta pääsisi parem- min käsiksi eroihin, joita tutkittavien puhe- tavoissa kuitenkin vaikuttaa olevan. Analy- soitavina ovat intensiteettisanat, suunnitte- luilmaukset, slangisanat ja tilanteittain muutkin sanastoseikat.
Työpaikan puhetilanteiden sanaston analyysissa on tarpeen puhua institutionaa- lisuudesta ja eritellä siitä kertovia leksikaa- lisia valintoja. Uskonnollisissa tilanteissa taas analyysin kohteiksi tulevat uskonnol- linen sanasto ja frekventatiiviverbit. Lappa- lainen käyttää luovasti kumpaakin menetel- määnsä ja painottaa niitä aina vuorollaan erilaisia tilanteita analysoidessaan. Sanasto- piirteet osoittavat myös, että on järkevää tarkkailla eri tilanteissa eri piirteitä, vaik- ka se ei olekaan perinteisen variaation- analyysin pohjalta ollenkaan toivottavaa.
Sanastoseikkojen analyysi tuottaa myös paljon uusia havaintoja. Aiempien tutki- musten valossa jossain määrin odotuksen- mukaista on, että slangisanasto kuuluu enemmänkin miesten kuin naisten reper-
toaariin. Lappalainen osoittaa kuitenkin, että miehet ja naiset käyttävät slangia eri ta- voin (naiset esimerkiksi toistavat miesten- sä slangisanoja keinona kritisoida tai ironi- soida) ja että tämä kertoo eroista ehkä enemmän kuin pelkät laskelmat. Kakkos- jaksossa analysoidaankin laajasti myös lek- sikaalisten valintojen tehtäviä vuorovaiku- tuksessa.
Sanastopiirteitä tarkastellessaan Lappa- lainen ottaa esiin ongelmia, jotka liittyvät piirteiden valintaan ja operationalisointiin kvantifioinnin kannalta. Työssä laajimmin käsitellyn sanastopiirteen, suunnittelusano- jen, kohdalla operationalisointia olisi voi- nut pohtia enemmänkin. Lappalainen sisäl- lyttää suunnittelusanoihin lekseemit niin- ku, sillee(n) ~ sillai ja tota sillä perusteel- la, että ne toimivat puheen prosessoinnin merkkeinä. Kunkin sanan puhujittainen esiintymämäärä on laskettu tilanteittain (lu- kuun ottamatta tota-sanan spesifiseen refe- renttiin viittaavia tapauksia) ja kvantifioin- tia avataan aiempia laadullisia tutkimuksia hyödyntäen. Käy esimerkiksi ilmi, että sekä niinku että sillee(n) ~ sillai esiintyvät refe- roinnin merkkinä mutta tota ei. Samoin osoittautuu, että kaikki lekseemit ketjuun- tuvat toisten partikkelien kanssa mutta eri tavoin (esim. vähän niinku; tai silleen, ja silleen, et silleen, mut silleen; sitte tota; niin tota; tota nin, tota noin ni). Niinku-leksee- min keskeisiä käyttöjä on osoittaa reeman etisenä uutta tai muuten tärkeää tietoa il- maiseva lausuman osa; sillee(n) ~ sillai esiintyy puheen prosessoinnin merkkinä ja tota erityisesti sanahauissa ja itsekorjauk- sissa. Kullakin lekseemillä on siis oma pro- fiilinsa. Voikin kysyä, missä mielessä vali- tut lekseemit muodostavat kategorian ja ovat relevantteja kielellisiä vaihtoehtoja.
Lekseemien kokonaismäärää kiinnosta- vampi kvantitatiivinen tieto olisikin se, mihin tarkoituksiin eri puhujat käyttävät lekseemejä tilanteittain — missä määrin
puhujilla on erilaisia strategioita. Näin päästäisiin pohtimaan vaihtelua myös näkökulmasta, jolla on relevanssia muun muassa puhemaneerien ymmärtämiselle, puhetaidon opettamiselle ja julkisuuden keskusteluille »hyvästä» ja »huonosta»
kielestä.
Kustakin kolmesta tilanteesta Lappalai- nen ottaa esiin myös joitakin tilanteelle ominaisia vuorovaikutuksen piirteitä. Nyt keskiöön tulee muun muassa piirteitä, joi- ta aiemmassa tutkimuksessa on tarkasteltu lähinnä muuten kuin sosiolingvistisesti.
Lappalainen esimerkiksi vertaa kahden asiakaspalvelussa toimivan puhujan käyt- tämiä henkilöviittauksia työpaikalla. Näis- tä toisella keinot viitata vastaanottajaan (asiakkaaseen) varioivat ennen muuta asiakkaan tuttuuden ja iän mukaan, toisel- la taas esiintyi tilanteensisäistä variaatiota (esimerkiksi siirtymistä teitittelystä sinut- teluun), ja näillä puhujien välisillä eroilla oli myös yhteys tilanteen kestoon. Tarkastelta- vana on myös muun muassa kahden työpai- kallaan paljon direktiivejä esittävän puhu- jan tavat muotoilla direktiivejä. Niitä on tar- kasteltu esimerkiksi keskustelunanalyytti- sessa tutkimuksessa melko runsaasti, mut- ta ei yksilöllisen variaation näkökulmasta, ja tässäkin Lappalainen näyttää uusia suun- tia sekä sosiolingvistiselle että keskustelun- analyyttiselle tutkimukselle.
KOODINVAIHTO VUOROVAIKUTUKSEN
RESURSSINA
Kolmosjaksossa (luvut 6–7) Lappalainen siirtyy tilanteen sisään ja katsoo, millaisia vuorovaikutustehtäviä koodinvaihdolla on.
Sillä hän tarkoittaa puhekielisen ja yleiskie- lisen koodin vaihtelua. Nyt ei enää etsitä eroa yksilöiden eikä sukupuolten välillä, vaan tutkija pureutuu siihen, millaisia teh- täviä variaatiolla on tilanteen sisässä ja
miten merkitykset rakentuvat osallistujien yhteistyönä. Lappalaisen ajatuksena on näin syventää variaationanalyysia ja nostaa esiin sellaista määrällisesti vähäistä variaa- tiota, jonka aiempi tutkimus on yleensä si- vuuttanut.
Äänne- ja muotopiirteiden variaation hyväksikäyttämisen ohella (sekä puhekielis- tyneet että varioivat piirteet) koodinvaihto- jaksoissa tapahtuu usein muutoksia myös sanastossa ja syntaksissa. Lisäksi koodin- vaihto on merkitty usein paralingvistisesti:
esiintyy muutos artikulaatiotavassa, äänen- laadussa tai sävelkorkeudessa taikka puhu- ja nauraa. Tällaiset kontekstivihjeet ovat Lappalaisen mukaan erityisen tärkeitä, kos- ka vaihtelevat koodit ovat lähellä toisiaan.
Myös vastaanottajat käyttävät paralingvis- tisiä piirteitä osoittaessaan orientoitumistaan koodinvaihtoon. Tässä kohden olisi ollut hyvä selventää paralingvististen konteksti- vihjeiden roolia koodinvaihdon merkitsime- nä lisää: yhtäältä tekijä puhuu äänne- ja muotopiirteissä havaittavasta muutoksesta koodinvaihdon tarkastelun lähtökohtana (s.
286), toisaalta hän toteaa, ettei yleiskieltä ole mahdollista käyttää tunnusmerkittömästi konteksteissa, joissa se koodinvaihdossa esiintyy, ja että tunnusmerkkisyys on osoi- tettava paralingvistisesti (s. 288).
Koodinvaihdon tehtäviä Lappalainen esittelee yksittäisten esimerkkien avulla, jotka hän on poiminut sadan analysoidun ta- pauksen joukosta. Tarkastelu jakautuu kah- tia koodinvaihtoon toimintana ja sen käyt- töön ongelmallisten tilanteiden käsittely- keinona. Yhteinen nimittäjä on siirtymä tai muutos, ja aluksi Lappalainen analysoikin siirtymien luonnetta. Aineiston puhujat siir- tyvät koodinvaihtojaksoissa toiminnasta toiseen (esim. arkikeskustelusta ruoka- rukoukseen), topiikista toiseen, roolista toi- seen (esim. seurakunnan nuortenillan juon- tajaksi; referoimaan) tai moodista toiseen (esim. vakavasta humoristiseen). Lappalai-
nen osoittaa, että koodinvaihdolla voi olla useita tehtäviä samanaikaisesti. Tässä tekijä olisi voinut pohtia, olisivatko jotkin näistä tehtävistä toisia keskeisempiä (esim. refe- rointi ja toisen äänen ottaminen). Koodin- vaihdon analyysin toisessa osassa Lappalai- nen erittelee koodinvaihdon »semanttisem- paa» puolta: koodinvaihtoa ei esiinny esi- merkiksi kaikissa siirtymissä toiminnasta tai topiikista toiseen — missä sitä siis esiin- tyy? Osoittautuu, että usein kyse on arka- luonteisesta toiminnasta: erimielisyydestä, kritisoinnista, itsekehusta ja niin edelleen.
Näin ei kuitenkaan ole aina, ja tätä Lappa- lainen olisi voinut purkaa eksplisiittisem- min.
Aineistossa vaikuttaisi olevan karkeasti kahdenlaisia tapauksia: Arkikeskustelussa koodinvaihto liittyy tavalla tai toisella on- gelmalliseen toimintaan ja toimintajak- soon, jota koetetaan usein käsitellä huumo- rin keinoin. Koodinvaihto mahdollistaa etäännyttämisen, ikään kuin vieraan sanan avuksi ottamisen hankalassa tilanteessa.
Institutionaalisemmissa tilanteissa koodin- vaihto on osa toiminnan muutosta, johon liittyy roolimuutos (arkikeskustelusta ruo- karukoukseen; nuortenillan juonnot). Kyse on erillisestä toimintajaksosta, melkein siir- tymästä tekstilajista toiseen, ja ainakin osassa tapauksista takana on kirjakieli (Raamattu). Tältä osin Lappalaisen tutki- mus näyttää tietä koodinvaihdon tehtävien tutkimukselle erilaisissa institutionaalisis- sa vuorovaikutustilanteissa.
Koodinvaihdon analyysi on kiehtovaa luettavaa, ja se näyttää kielellisen variaation dynaamisuuden, sen käytön arkisten toi- mien merkitystä luovana resurssina. Lappa- lainen analysoi koodinvaihdon sisältävien puheenvuorojen rakennetta ja toimintaluon- netta, ja tarkastelu antaa sekä metodisia että kielenilmiöitä koskevia työkaluja niin so- siolingvistiselle tutkimukselle, keskuste- lunanalyyttiselle tutkimukselle kuin puhu-
tun kielen tutkimukselle yleensäkin. Luku myös osoittaa Lappalaisen kyvyn liikkua suvereenisti metodista toiseen.
Työn lopuksi tekijä kokoaa saamiaan tu- loksia ja esittelee muutaman kielenoppaan- sa yksilöprofiilin ja verkoston. Tässä hän piirtää laveaa sosiolingvististä muotokuvaa niistä informanteista, joilta on ollut käytet- tävissä materiaalia kaikista eri tilanteista.
METODIEN UUDISTAJA JA NÄKÖKULMIEN AVARTAJA
Tekijä arvioi, että hänen tutkimuksensa suurin anti on kahden menetelmän yhdis- tämisessä ja että hänen tutkimuksensa pi- kemminkin viitoittaa tietä uusille tutkimuk- sille ja ongelmanasetteluille kuin antaa uusia tuloksia. Variaationtutkimusta hän toivoo hyödyttävänsä entistä kvalitatiivi- semman tutkimusotteen kautta. Keskuste- luntutkijoita Lappalainen esittää pystyneen- sä opastamaan äänne- ja muotopiirteiden variaation vuorovaikutuksellisten funktioi- den tarkasteluun sekä yksilövariaation kar- toitukseen. Tässä hän varmasti osuu oi- keaan. Vaikka väitöskirjan arvokkaimmat tulokset ovatkin luonteeltaan teoreettis- metodologisia, toki myös kielellinen ana- lyysi tuottaa paljon uusia havaintoja. Tosin variaationtutkimuksen näkökulmasta jotkin tulokset ovat ennalta arvattavia ja jo aiem- massakin tutkimuksessa esiin nousseita.
Lappalaisen väitöskirja avaa uuden näköalan suomalaisessa variaationtutki- muksessa. Ensinnäkin se on ensimmäinen tutkimus, jossa laajasti kartoitetaan tilantei- den välistä kielellistä variaatiota. Kokonaan uusille urille tutkimus lähtee kartoittaessaan variaation vuorovaikutustehtäviä eri tilan- teiden sisässä. Hyvin todistetuksi tulee työn lähtökohtana oleva ajatus variaatiosta re- surssina, jota puhujat vuorovaikutustilan- teessa voivat hyödyntää erilaisia diskurssi- identiteettejä rakentaessaan.
Lappalainen on ottanut tehtäväkseen suururakan, ja työ on hyvin laaja sekä sivu- määrältään että asiasisällöltään. Tarkastelta- vat kielen ilmiöt edellyttävät monenlaisten kielenainesten analysointikykyä, kun ede- tään äänne- ja muotopiirteistä aina erilaisten kielellisten toimintojen rakentamiskeinoi- hin. Työ on äärettömän perusteellinen; kaik- ki ratkaisut perustellaan tarkoin aiempaan tutkimukseen nojaten, analyysit ovat tarkko- ja ja kaikki mahdollisuudet huomioon otta- via. Tutkimus on myös todiste tekijänsä lu- keneisuudesta ja osoittaa, että tekijä hallit- see paitsi kielitieteen yleisiä teorioita ja lä- hestymistapoja myös fennististä traditiota laajasti oman alueensa ulkopuolelta. Perus- teellisuus on toisaalta välistä pieni haitta.
Paikoin nimittäin fokus on vaarassa kadota
jonkin yksittäisen ongelman selvittelyn alle.
Lappalaisen väitöskirja on massiivinen teos. Suomalaisen variaationtutkimuksen tiellä historiallisesta dialektologiasta kohti variaation vuorovaikutuksellisia funktioita se on paitsi virstanpylväs myös uuden tien viitta, vankasti dokumentoitu ohjelman- julistuskin, joka tulee varmasti suuntaa- maan ja inspiroimaan tulevaa tutkimusta.
Suomalainen puhutun kielen tutkimus on reilussa sadassa vuodessa kulkenut pitkän matkan äännelaeista vuorovaikutuksen re- surssien tarkasteluun.
HARRI MANTILA
MARJA-LEENA SORJONEN Sähköposti:harri.mantila@oulu.fi
marja-leena.sorjonen@kotus.fi
ksi nykyisen suomalaisen sosioling- vistiikan keskeisistä metodologisis- ta kysymyksistä piilee kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimusotteen suhteessa.
Metodinvalinta ei toki näyttäydy mustaval- koisena joko–tai-kysymyksenä vaan pi- kemminkin janana, jonka toisessa päässä on määrällinen ja toisessa laadullinen menet- telytapa — ja niiden välissä lukuisia erilai- sia yhdistämisen mahdollisuuksia.
Vaikka sosiolingvistiikan nykykehitys kulkee kvalitatiivisempaan suuntaan, tutki- mustradition alku on ollut vankan kvanti- tatiivisesti painottunut. Kvantitatiivinen so-
siolingvistiikka lieneekin pidemmän histo- riansa ja vakiintuneisuutensa ansiosta jat- kumon päistä tutumpi ja siten helpommin määriteltävissä oleva sosiolingvistiikan suuntaus, jota on totuttu nimittämään labo- vilaiseksi traditioksi. Millaista sitten oi- keastaan on laadullinen sosiolingvistinen tutkimus?
Barbara Johnstonen teos Qualitative methods in sociolinguistics (2000) lupaa jo pelkän nimensä perusteella paljon metodo- logisten kysymysten kanssa painiskeleval- le — kvalitatiivista tutkimusta nimenomaan sosiolingvistiikan kannalta käsittelevää Barbara Johnstone Qualitative methods in sociolinguistics. Oxford: Oxford University Press 2000. 164 s. ISBN 0-19-513397-8.
