84
Tiedotustutkimus 2007:2
luettelo puuttuu. Lähdeluettelon puut- teet olisivat olleet helposti korjattavissa, mikä olisi selkeyttänyt työn lähtökohtien arviointia.
Kirjaan on liitetty kaksikin englannin- kielistä tiivistelmää, lyhyempi ja pidempi, mikä tuntuu oudolta – etenkin, kun suo- men- ja ruotsinkieliset tiivistelmät puut- tuvat. Zilliacus-Tikkanen sanoo kirjoitta- neensa kirjansa nykytoimittajille kertoak- seen, että naiset ovat Suomessa toimitta- neet yhtä kauan kuin meillä on ollut leh- tiäkin. Naiset journalismissa eivät siis ole mitään uusia tulokkaita, vaikka näin usein esitetäänkin. Zilliacus-Tikkasen projektia ei voi kuin kannattaa. Teos kannattaisikin kääntää myös suomeksi.
TARJA SAVOLAINEN
SAKSALAISTA
MEDIAN FILOSOFIAA
Mike Sandbothe&Ludwig Nagl (toim.) SYSTEMATISCHE ME- DIENPHILOSOPHIE. DEUTSCHE ZEITSCHRIFT FÜR PHILOSOPHIE.
Sonderband 7, Akademie Verlag, Berlin 2005, 410 s.
Saksalaisessa mediatutkimuksessa käy- dään parhaillaan vilkasta keskustelua mediafi losofi asta. ”Mediaalinen käänne”
on saanut innoituksensa mcluhanilaises- ta välineontologiasta ja Wittgensteinin ajattelusta, jonka mukaan kielen käyttö muovaa oleellisesti ajatteluamme. Medi- an käsite on keskustelun ytimessä, ja Sys- tematische Medienphilosophie valottaa lä hes tymiskulmia eri medioihin kattavas- ti. ”Systemaattinen” mediafi losofi a saat- taa otsikollaan karkoittaa potentiaalista lukijakuntaa. Systemaattinen ei kuiten- kaan viittaa millään tavoin systeemeihin, sulkeutuviin järjestelmiin, joilla olisi selvä closure. Toimittajat vakuuttavat johdan- noissaan, että pikemminkin kirjassa pyri- tään antidogmaattiseen asenteeseen, joka sallii diskurssien moninaisuuden. Mediaa voi tulkita niin arjen, tieteen kuin fi loso- fi ankin tasoilla. Teorian johtotähtenä on mediallisuuden ilmenemisen tavoittami- nen kaikessa moninaisuudessaan. Medi- oitumista lähestytään pikemminkin liik- keenä, myös erilaisten metodisten näkö- kulmien muunnoksina tanssista tietoko- neisiin.
Kirjoittajat pohtivat Gilles Deleuzen ja Felix Quattarin jo muutama vuosikym- men sitten poleemisesti esittämää kysy- mystä ”mitä fi losofi a on?” niin viestintä- kuin mediatutkimukselliseltakin kannal- ta, niin audiovisuaalisissa medioissa kuten valo- ja elokuvan tutkimuksessa, tanssi- ja teatteritaiteessa sekä kielitieteessä, kuin fi losofi assa ja sosiologiassa. Systematische Medienphilosophie jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisenä tarkastellaan aistimellisuuden välittyneisyyttä, tilan, ajan ja aistinten mediafi losofi aa. Toinen osa on saanut otsikokseen ”semiootti- set informaatio- ja viestintävälineet”. Sii- nä keskustellaan viestinnän mediafi loso-
85
Tiedotustutkimus 2007:2
fi asta, kehon, kielen, kirjoituksen, kuvan, musiikin, teatterin ja tanssin fi losofi oista.
Kolmannessa osassa keskitytään ”tekni- siin jakelu-, tuotanto- ja tallennusvälinei- siin”, joita ovat ääni, kirjapaino, valokuva, puhelin, elokuva, radio, televisio, tietoko- ne, internet ja virtuaalitodellisuus.
Mediafi losofi an lähtökohta on media- käytössä, muttei niinkään siinä, miten ihmiset käyttävät medioita, vaan pikem- minkin kysytään, miten mediat käyttä- vät ihmisiä? Nykykeskustelu juontuu paitsi mcluhanilaisesta välineajattelus- ta, myös Friedrich A. Kittlerin 1970- ja 1980-luvuilla kirjoittamista lacanilais- nietzscheläis-foucault’laisista mediaonto- lo gioista, materiaalis-teknisen uuttami- sesta fi losofi aan, kuten Christian Filk ana- lysoi ”Radion mediafi losofi a” -artikkelis- saan (s. 310).
Kirjan ensimmäisessä artikkelissa
”Ti lan mediafi losofi a” Götz Grossklaus kuvaa, kuinka tilan ymmärrys kehit- tyy mediahistoriassa. Hän avaa ajattelua myyttis-kvalitatiivisista orientoitumisis- ta ihmiskehoon tilallisuuden määrittäjä- nä. Ralf Beuthan jatkaa pohtimista ajan ulottuvuudella, ja Michael Giesecke ja Barbara Becker valottavat aistimellisuu- den genesistä. Giesecke esittää, että visu- aaliset ja auditiiviset aistit (näkö ja kuulo) ovat nyky-yhteiskunnassa yhdentyneet ja samalla visuaalisen ja taktiilisen aistimi- sen geneettiset yhteydet ovat katkenneet.
Beckerin mielestä mediateknologisessa kehityksessä kaukoaistit ovatkin korvan- neet yhä enenevässä määrin lähiaistien toimintaa. Yhteys aistimelliseen, kehol- liseen toimintaan on länsimaisen kirjal- lisen kulttuurin repressoimaa. Koko teos korostaa aistimellis-havainnollisen välit- tyneen toiminnan (Tätigkeit) genesis- tä mediaalisuuden katalysaattorina. Esi- merkiksi Sybille Krämer kirjoittaa äänen alistamisesta järkeilevälle kielelle, jolloin kehollinen lähtökohta puhumiseen on unohtunut. Oleminen on mediaalisuutta, kuten Bernd Stiegler kärjistää.
Kirjan artikkelit ponnistavat Nietz- schen, Derridan, Foucault’n, mutta myös Barthesin ja Benjaminin teoreettisesta perinnöstä. Pragmaattinen mediafi losofi a tukeutuu osaltaan myös Charles Sanders Peircen semioottiseen teoriaan. Kirjoitta-
jista suurin osa on suomalaisessa media- tutkimuksessa melko outoja nimiä, mut- ta esimerkiksi Dieter Mersch (”Kielen mediafi losofi a”), Sybille Krämer (”Äänen mediafi losofi a”), Bernd Stiegler (”Valoku- vauksen mediafi losofi a”) ja Stefan Mün- ker (”Virtuaalitodellisuuden mediafi loso- fi a”) ovat jo jonkin verran meilläkin huo- mattuja tutkijoita. Heidän töihinsä perus- tuu esimerkiksi Mika Elon parin vuoden takainen väitöskirja Valokuvan Medium (Tutkijaliitto 2005).
Systematische Medienphilosophien toi- nen toimittaja, Mike Sandbothe, luen- noi ensi elokuussa pohjoismaisessa vies- tintä- ja mediatutkimuskonferenssis- sa Helsingissä. Oireellista on, ettei hän käytä perinteistä luentoa mediumina, vaan esiintyy performanssiryhmässä, jon- ka jäseninä ovat taiteilijat Marit Benthe Norheim ja Charlicia Gounaris. Aalbor- gin yliopistossa työskentelevä Mike Sand- bothe on mediaalisen käänteen edustaja- na kirjoittanut myös teoksen pragmaat- tisen mediafi losofi an perusteista. Naglin ja Sandbothen toimittama Systemati- sche Medien philosophie on kuitenkin tie- dotustutkijoille ehkä paremmin avautu- va, monipuolinen johdatus saksalaiseen mediateoriaan.
IRMA KAARINA HALONEN
