I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
65
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 0 4
kansallisten tieteiden, tutkijat viitsivät kirjoittaa suomeksi yleistajuisia tietokirjoja, Nuorluodon antamaa tiivistä yleiskatsausta kirjakielten tut- kimuksen yleisiin ongelmanasetteluihin arvos- taa entistä enemmän. Tärkeätähän olisi, että suomen kielikin säilyisi – Nuorluodon esittele- mää termiä käyttääkseni – ”täysfunktioisena”
eikä muuttuisi vaikka valkovenäjän kaltaiseksi kieleksi, jolla ei tieteellistä kirjallisuutta niin- kään julkaista.
Hieman suomalaisemman terminologian li- säksi jäin kaipaamaan teokseen oikeastaan vain hiukan näytteitä esitellyistä kielistä. Tällaisten avulla olisi voinut helposti havainnollistaa lä- hisukuisten ja/tai toisistaan verraten myöhään erottautuneiden kielten ainakin ortografi sia ero- ja, eikä muoto-opillisten tai sanastollistenkaan erojen esille tuominen sopivasti valituista teks- tikatkelmista olisi varmaan ollut mahdotonta.
Työlästähän tällaisten havainnollistusten koosta- minen tietenkin olisi, mutta kun voinee toivoa, että Nuorluodon kirja päätyy myös moniin sel- laisiin kirjastoihin, joissa ei edes tiedetä alussa mainostetuista, osin vähälevikkisissä laitossar- joissa ilmestyneistä kirjaa täydentävistä teoksis- ta, olisivat lyhyetkin näytteet olleet paikallaan.
Mutta toivoa sopii myös, että näin sisällök- käästä kirjasta otetaan vielä joskus vähän uu-
distettukin painos. Nuorluodon kirja tuo var- masti monia uusia kiinnostuneita slaavilaisten kirjakielten äärelle.
KIRJALLISUUTTA
Ikola, Osmo (1967): ”Suomen kirjakieli”. Teoksessa Hakulinen, Lauri & Ikola, Osmo & Ravila, Paavo:
Kirjoituksia suomen kielestä, s. 34-56. Tietolipas 51.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kirsanov [Kirsimo], M. (1994): ”On the Votian Folk Spelling”. Teoksessa Verschwundene und verschwin- dende Ethnik des Baltikums: Probleme der Rekreation, s. 29. Bukva, Petteri.
Lauerma, Petri (tulossa): ”Aluemurre vai murteiden yhdistelmä. Keskustelu kirjakielen perustasta 1800-luvun alkupuolella”. Teoksessa Huumo, Kat- ja & Laitinen, Lea & Paloposki, Outi: Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ilmestyy kesällä 2004.)
Lehikoinen, Laila & Kiuru, Silva (1998): Kirjasuomen kehitys. 4. painos, uudistettu laitos. Helsingin yli- opiston suomen kielen laitos, Helsinki.
Punttila, Matti (1993): ”Meän kieli – uusi itämeren- suomalainen kieli?” Kieliposti 3/1993, s. 38-41.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.
Kirjoittaja on 1800-luvun kirjasuomen erikoistutkija Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.
Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja fi losofi a. Gau- deamus, Helsinki 2004, nid. 173 s.
Ihmisestä tieteellisen tutkimuksen kohteena on viime aikoina keskusteltu – toisinaan kiivaasti- kin – muun muassa tämän lehden palstoilla. On pohdittu ”ihmistieteiden” (eli humanististen ja yhteiskuntatieteiden) suhdetta luonnontieteisiin ja etenkin ihmiselle tyypillisten mentaalisten ja kulttuuristen ominaisuuksien ja käyttäytymista- pojen, kuten tietoisuuden ja moraalin, luonnon- tieteellistä (esimerkiksi biologista) selitettävyyt- tä. Koska keskustelijat näyttävät usein puhuvan toistensa ohi, on mainiota, että alan sekavahkoa diskurssia selventämään on julkaistu ajan tasalla oleva oppikirja.
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijan, dosentti Panu Raatikaisen teosta
Ihmistieteet ja fi losofi a voitaneen lukea erään- laisena antiteesinä neljännesvuosisata sitten (1979) ilmestyneelle kirjalle, jonka suomenkie- linen nimi oli Yhteiskuntatieteet ja fi losofi a. Tuo Peter Winchin alun perin 1958 julkaistu opus toi sosiaalitieteiden metodikeskusteluun Ludwig Wittgensteinin myöhäisfi losofi asta vaikutteita imeneen näkökulman, jonka varaan myöhem- min ”analyyttiseksi hermeneutiikaksi” kutsuttu suuntaus suureksi osaksi rakentui [1].
Winch tuli tunnetuksi relativistina, joka esit- ti, että ymmärrettävyyden ja rationaalisuuden kriteerit ovat kulttuurin tai (wittgensteinilai- sittain puhuen) elämänmuodon sisäisiä ja ettei
”ulkoapäin” voida ymmärtää eikä siten tutkia, mitä johonkin sosiaaliseen käytäntöön osallistu- vat ihmiset itse asiassa tekevät, puhumattakaan heidän ajattelunsa ja toimintansa arvioinnista.
Ihmistieteitä ihmettelemässä
Sami Pihlström
T I ETE E
S S
ÄTA
A P T H U U
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 0 4
Näin Winch suositteli ihmisen yhteisöllistä toi- mintaa tutkiville tieteille ”sisäistä”, ymmärtä- vää näkökulmaa luonnontieteistä omaksutun kausaalisen selittämisen – ja länsimaisen tieteen (ir)rationaalisuuden normeihin nojaavan vierai- den kulttuurien käytäntöjen rationaalisuuden arvioinnin – sijaan. Raatikainen toki noteeraa Winchin alan merkittävänä modernina klas- sikkona (ks. 50-52, 108-109). Hänen sujuvasti kirjoitetun teoksensa yhtenä pääteemana on kuitenkin relativismin kritiikki sekä tieteellisen realismin puolustus ihmistieteisiin sovellettuna – ja siten myös ihmistieteiden objektiivisuuden korostaminen.
Pätevä johdantoteos
Raatikaisen teos on tiivis tietopaketti ihmistietei- den keskeisistä fi losofi sista taustakysymyksistä ja alan merkittävimmistä ajattelijoista. Se eroaa muista ihmistieteitä viime vuosina käsitelleistä oppikirjoista ja artikkelikokoelmista [2] ennen kaikkea systemaattisen fi losofi sen lähestymis- tapansa vuoksi. Käytännön tutkimuksen teke- misen pulmiin, kuten laadullisen tutkimuksen metodeihin, ei nyt puututa. Erityisesti teoksessa keskitytään 1900-luvun tieteenfi losofi sten pää- suuntausten (positivismi, relativismi, konstruk- tionismi, realismi) merkitykseen ihmistieteiden kannalta (luku 2), tulkinnan ja ymmärtämisen käsitteisiin (luku 3) sekä kysymykseen tieteen arvovapaudesta (luku 4).
Monia tärkeitä teemoja ja fi losofeja käsitel- lään vain ohimennen, mutta valikoiva ja sup- peahko tarkastelu on tietenkin tämäntapaisessa teoksessa perusteltua: lienee tarkoitus, että kir- jaa voidaan käyttää johdattelevana oppikirja- na kaikilla humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla, osin myös yleisen tieteenfi losofi an joh- dantoteoksena [3]. Lukijaa ei rasiteta liiallisilla fi losofi silla yksityiskohdilla, mutta Raatikaisen esitys on kauttaaltaan huolellista ja asiantunte- vaa. Aloittelijallekin tulevat ainakin alustavasti tutuiksi sekä ihmistieteiden tieteenfi losofi an keskeiset suuntaukset ja käsitteet (mm. metodo- loginen monismi ja dualismi, havaintojen teo- riapitoisuus, paradigma, hermeneutiikka, tek- ninen normi) että tunnetuimmat alalla vaikut- taneet tutkijat (jo mainitun Winchin ohella mm.
Kuhn, Feyerabend, Foucault, Lyotard, Barnes, Bloor, Pickering, Latour, Dilthey, Gadamer, Weber, Husserl, Schutz, Collingwood, Geertz ja von Wright).
Raatikainen ei pyri neutraaliin esittelyyn eikä
siis suinkaan salaile omia fi losofi sia näkemyk- siään. Relativistien kiusaksi hän lyö pöytään muun muassa tunnetut itsensäkumoavuus- ja regressioargumentit (64-69), vaikka toteaakin, että maltillista relativismin muotoa voidaan varauksin puolustaa (70). Hänen sympatiansa ovat selvästi realismin suunnalla: realismi, joka ei kaihda teoreettisten entiteettien postulointia,
”ottaa tieteen todesta” (71). Kriittistä (ei-naii- via) realismia kehitellessään Raatikainen pää- tyy varsin lähelle Ilkka Niiniluodon tunnettua näkemystä, jonka mukaan tiede etsii totuutta tutkimuksesta riippumattomasta maailmasta ja voi ainakin jossain määrin pitkällä aikavälillä
”lähestyä totuutta” (ks. 72-79) [4].
Realismiakin vastaan esitettyjä syytöksiä (havainnon teoriapitoisuus, yhteismitattomuus, teorioiden empiirinen alimääräytyneisyys,
”pessimistinen metainduktio”, kehällisyys) kä- sitellään, mutta ehkä turhan suppeasti (79-82).
Realismi tuntuu selviytyvän voittajana liiankin helposti. Raatikaisen tapaa korostaa tieteellisen realismin periaatteellista soveltuvuutta ihmis- tieteisiin yhtä lailla kuin luonnontieteisiin on kuitenkin pidettävä onnistuneena ja tärkeänä (ks. 82-84). Olennaista tässä on, että ”tutkija itse ei uskomuksillaan ja teorioillaan luo todelli- suutta, jota tutkii”, vaikka hänen tutkimuskoh- teensa (inhimillinen toiminta, yhteiskunta jne.) tietenkin ovat mielestä, kielestä ja kulttuurista riippuvaisia (83).
Raatikainen onnistuu välttämään monet ta- vanomaiset, liiaksi yksinkertaistavat rajanve- dot luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä.
Aiempien aiheesta esitettyjen kannanottojen kriittistä selventämistä voidaankin pitää hänen teoksensa merkittävänä ansiona. Luonnon- ja ihmistieteiden olemuksellista eroa puolustavat ovat vedonneet esimerkiksi luonnontieteiden kokeellisuuteen ja pyrkimykseen ennustaa ha- vaintoja sekä ajatukseen, että luonnontieteissä tutkitaan toistuvia ja ihmistieteissä ainutker- taisia tapahtumia (112-113). Raatikainen osoit- taa selvästi, ettei näillä kriteereillä voida vetää mitään selvää rajaa eri tieteiden välille. Myös keskustelu ymmärtämisen käsitteen eri merki- tyksistä ja ”ymmärtävän ihmistieteen” erivah- vuisista muotoiluista (ks. etenkin 115-117) on valaisevaa. Siitä järkevästä antipositivistisesta ajatuksesta, että ihmistieteissä on ”tarvittaessa sallittua ottaa huomioon tutkittavien oma nä- kökulma”, on pitkä matka jyrkkään vaatimuk- seen, jonka mukaan ihmistieteiden on ”rajoitut- tava tutkittavien omaan näkökulmaan” ja myös näiden kantojen välistä löytyvään teesiin, jonka
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
67
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 0 4
mukaan tuo ”oma näkökulma” tulisi aina ottaa huomioon (117).
Raatikainen on varmastikin oikeassa huo- mauttaessaan, että monet ihmistieteiden eri- koislaatuisuutta korostaneet ovat liian yksioi- koisesti omaksuneet naiivin empiristisen tai positivistisen käsityksen luonnontieteistä ver- tailunsa pohjaksi. Luonnontieteissäkään ei teh- dä havaintoja ilman tulkintaa, ja myös luonnon- tieteellistä tutkimusprosessia voidaan verrata hermeneutiikasta tuttuun ”kehään”, jossa alus- tavia hypoteeseja testataan vertaamalla niitä havaintoihin ja tarvittaessa korjataan (121, 124) [5]. Myöskään arvovapauden ja arvosidonnai- suuden välinen ero ei lankea yhteen luonnon- tieteiden ja ihmistieteiden erottelun kanssa:
molemmissa voidaan tutkia teknisiä normeja, jotka koskevat arvokkaina pidettyjen päämää- rien ja niiden tavoittelussa tarvittavien keinojen suhteita (153-154). Näitä suhteita voidaan kuva- ta objektiivisesti tosin tai epätosin väitelausein, joten objektiivisuus on ”ainakin tavoiteltavana ihanteena mahdollista ja mielekästä myös ih- mistieteissä” (152).
Parasta fi losofi sta tietoa?
Nähdäkseni Raatikaisen kirjalla on sen monista vahvuuksista huolimatta kaksi merkittävää puu- tetta (jotka nekin ovat anteeksiannettavia ottaen huomioon pyrkimyksen kirjoittaa yleiskatsauk- sellinen oppikirja). Ensinnäkin pragmatismin pe- rinteen käsittely puuttuu tyystin tieteenfi losofi an suuntauksia esittelevästä luvusta. Tämä on vali- tettavaa ennen kaikkea siksi, että pragmatistisen (tieteen)fi losofi an lyhytkin tarkastelu olisi tuonut lisäväriä relativismista ja konstruktionismista käytyyn keskusteluun, etenkin kysymykseen sii- tä, onko mahdollista kannattaa sellaista maltillis- ta relativismin ja/tai konstruktionismin muotoa, joka olisi yhteensopiva (niin ikään maltillisen) tieteellisen realismin kanssa.
Nykypragmatisteista Hilary Putnam on kyl- lä kirjassa mukana, mutta hänen laajasta tuo- tannostaan Raatikainen keskittyy vain (kiistat- ta vaikutusvaltaisten) 1960-70-lukujen töiden esittelyyn [6]. Monet pragmatistien realismista, relativismista, totuudesta, objektiivisuudesta, arvoista ja muista tärkeistä fi losofi sista kiistaky- symyksistä esittämät tarkastelut ovat ehkä vain epäsuorasti relevantteja ihmistieteiden tieteen- fi losofi alle, mutta on huomattava, että pragma- tismin perinteen anti yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle näyttäisi vain vahvistuvan alan
uusimman kirjallisuuden valossa [7].
Toiseksi Raatikainen jättää huomiotta mo- nien ymmärtävää yhteiskuntatiedettä tavoi- telleiden ajattelijoiden, esimerkiksi Winchin, näkemysten transsendentaalisen (kantilaisen) aspektin. Raatikainen luokittelee mielestäni hiukan ongelmallisesti kantilaisen transsenden- taalisen idealismin (jota hän ei kovin tarkasti spesifi oi) ”jyrkän konstruktionismin” muo- doksi, joka väittää, että kielestä, käsitejärjestel- mästä tai kulttuurista riippumaton todellisuus – sikäli kuin sellaista edes on – on ”täysin tie- tomme ja kielemme tavoittamattomissa” (45).
Tämä on toki osuva kuvaus Kantin ”olioita sinänsä” koskevasta opista, mutta uskoakseni järkevästi kehitelty transsendentaalinen idea- lismi on yhteensopiva maltillisen tieteellisen realismin kanssa – katsoihan Kant itsekin sen sopivan yhteen ”empiirisen realismin” kanssa.
Myönnettäköön, ettei tämän teeman jatkokehit- tely ehkä kuitenkaan ole tieteenfi losofi an oppi- kirjassa tarpeen.
Uskoakseni Winch ja muut ”wittgensteinilai- set”, relativismiin tai jopa jyrkkään konstruk- tionismiin taipuvaiset ihmistieteiden tieteen- fi losofi t voidaan (kenties vastoin heidän omaa itseymmärrystään) hedelmällisellä tavalla tul- kita moderneiksi transsendentaalifi losofeiksi, jotka etsivät inhimillisen merkityksen, ymmär- tämisen ja rationaalisuuden välttämättömiä en- nakkoehtoja – ja löytävät nämä sääntöjen mää- rittämistä (mutta mahdollisesti ajan mittaan muuttuvista) yhteisöllisistä käytännöistä [8].
Raatikaisen laiminlyömää pragmatismia voi- daan itse asiassa tulkita samaan tapaan [9], ja monille muillekin alan tunnetuille käsitteille ja käsityksille – vaikkapa Foucault’n ”episteemeil- le”, jotka ovat historiallisesti muotoutuneita ja muuttuvia ”ajattelun edellytyksenä toimivia kokonaisvaltaisia, tiedostamattomia ajattelun muotoja” (52) – voitaisiin yrittää tarjota saman- kaltaista uudelleentulkintaa.
Konstruktionistienkin ajatus siitä, että tieteen (niin luonnon- kuin ihmistieteidenkin) tutkimat teoreettiset oliot ovat ”sosiaalisia konstruktioi- ta”, voitaisiin nähdä transsendentaalisena väit- teenä kaikkien (periaatteessa sekä tieteellisten että ei-tieteellisten) olemassaolo-oletusten si- donnaisuudesta inhimilliseen elämänmuotoon (tai fenomenologien ”elämismaailmaan”; vrt.
100-101), jonka kautta todellisuudelle anne- taan jonkinlainen merkityksellinen rakenne. Jos konstruktion ajatus ymmärretään kausaalisena tuottamisena, se on kieltämättä naiivi ja mah- doton hyväksyä (vrt. 79), mutta tämä ei liene
T I ETE E
S S
ÄTA
A P T H U U
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 0 4
ainoa mahdollinen tapa tulkita asiaa. Myös Davidsonin ”suopeuden periaatteen” tulkit- semisesta transsendentaalisena periaatteena voidaan keskustella (vrt. 129) – vaikka pidän- kin Raatikaisen Davidson-kritiikkiä (127-137) terävänäköisenä ja enimmäkseen varsin onnis- tuneena.
Kaikissa tällaisissa uudelleentulkintaehdo- tuksissa kokemuksen ja ymmärtämisen mah- dollisuuden välttämättömät ennakkoehdot eli transsendentaaliset ehdot on nähtävä histori- allisina ja periaatteessa muuttuvina, yhteisölli- siin käytäntöihin juurtuneina. Mutta tämä juuri korostaa ihmistieteiden ja perinteisen transsen- dentaalifi losofi sen tutkimuksen välisen vuoro- vaikutuksen tärkeyttä.
Lopuksi on todettava, että jää hieman epä- selväksi, mitä Raatikainen tarkoittaa väittäes- sään johdannossa, että hän nojaa ”parhaim- paan saatavilla olevaan fi losofi seen tietoon”
ja pyrkii antamaan lukijalle kuvan aiheensa kannalta merkityksellisestä ”fi losofi sesta nyky- tietämyksestä” (10). Ajatteleeko hän fi losofi an olevan tietoa etsivä tieteenala muiden joukos- sa – ja katsooko hän fi losofi sen tiedonhankin- tapyrkimyksen edistyneen? Tämä on tietenkin mahdollinen kanta, mutta on myös mahdol- lista puolustaa hyvin toisenlaista fi losofi akäsi- tystä, jonka mukaan fi losofi assa ei oikeastaan ole ”edistytty” antiikin jälkeen ainakaan siinä mielessä, että fi losofi sessa tutkimuksessa olisi löydetty uutta tietoa maailmasta. (Sikäli kuin uutta tietoa on saavutettu, voidaan katsoa, että fi losofi sen tutkimuksen ”tulokset” ovat muut- tuneet erityistieteellisiksi.) En suinkaan halua asettua kannattamaan tällaista kilpailevaa kä- sitystä fi losofi sen tiedon mahdollisuudesta (tai mahdottomuudesta) ja edistyksestä fi losofi assa, mutta tulee muistaa, että fi losofi sen ajattelun tai tutkimuksen luonnetta koskevat erimielisyydet saattavat vaikuttaa myös siihen, miten eri ajat- telijat ymmärtävät ihmistieteiden tieteenfi loso- fi an tehtävän.
VIITTEET
[1] Ks. Peter Winch, The Idea of a Social Science and Its Relation to Philosophy (1958), suom. Ilkka Malinen:
Yhteiskuntatieteet ja filosofia (Gummerus, Jyväs- kylä, 1979). Kattavin suomenkielinen tarkastelu Winchin ajattelusta sisältyy Heikki Kanniston laajaan artikkeliin ”Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka” (teoksessa Ilkka Niiniluoto &
Esa Saarinen, toim., Nykyajan fi losofi a, WSOY, Hel- sinki, 2002).
[2] Vrt. esim. Jari Eskola & Juha Suoranta, Johdatus laa- dulliseen tutkimukseen (Vastapaino, Tampere, 1998);
Kyösti Raunio, Positivismi ja ihmistiede: Sosiaalitut- kimuksen perustat ja käytännöt (Gaudeamus, Hel- sinki, 1999); Jari Eskola & Sami Pihlström (toim.), Ihmistä tutkimassa: Yhteiskuntatieteiden metodologian ajankohtaisia kysymyksiä (Kuopio University Press, Kuopio, 2003).
[3] Alan vakiintuneimmat oppikirjat, Ilkka Niiniluodon teokset Johdatus tieteenfi losofi aan: Käsitteen- ja teori- anmuodostus sekä Tieteellinen päättely ja selittäminen (Otava, Helsinki, 1980 ja 1983), ovat jo ehtineet yli 20 vuoden ikään, vaikka ovatkin yhä erittäin käyttökelpoisia.
[4] Vrt. Ilkka Niiniluoto, Critical Scientifi c Realism (Ox- ford University Press, Oxford, 1999).
[5] Samaan tapaan Niiniluoto muistutti jo kauan sitten, että hermeneuttista menetelmää voidaan pitää hypoteettis-deduktiivisen päättelymenetelmän soveltamisena merkitykselliseen materiaaliin (ks.
teostaTieteellinen päättely ja selittäminen, mainittu viitteessä 3 edellä).
[6] Varsinkin tieteen arvovapauden ja arvosidonnai- suuden tematiikkaa tarkastellessaan Raatikainen olisi voinut viitata Putnamin lukuisiin tieteen ja etiikan (tai tosiasioiden ja arvojen) suhdetta käsit- televiin tuoreempiin kirjoituksiin. Ks. esim. Hilary Putnam, The Collapse of the Fact/Value Dichotomy and Other Essays (Harvard University Press, Cam- bridge, MA & London, 2002).
[7] Ks. esim. Erkki Kilpisen väitöskirjaa The Enormous Fly-Wheel of Society: Pragmatism’s Habitual Concepti- on of Rationality and Social Theory (Research Reports 235, Department of Sociology, University of Hel- sinki, Helsinki, 2000). Vrt. jälleen myös tässä leh- dessä käytyjä keskusteluja esim. Richard Rortyn uuspragmatismin tulkinnasta. (Risto Heiskalan usein pragmatismia sivuaviin töihin Raatikainen kuitenkin viittaa.)
[8] Winchin työn transsendentaalisesta tulkinnasta ks.
esim. Kanniston artikkelia ”Ymmärtäminen, kri- tiikki ja hermeneutiikka” (mainittu viitteessä 1).
[9] Vrt. keskustelua tästä teemasta teoksissa Sami Pihl- ström, Kokemuksen käytännölliset ehdot: Kantilaisen fi losofi an uudelleenarviointia (Yliopistopaino, Hel- sinki, 2002) ja Naturalizing the Transcendental: A Pragmatic View (Prometheus/Humanity Books, Amherst, NY, 2003).
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen fi loso- fi an dosentti ja yliopistonlehtori.
