– nuoret ilmastoaktiivisina kansalaistoimijoina
Paula Ahola Pro gradu -tutkielma Sosiaalipedagogiikka Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2021
Sosiaalipedagogiikka
AHOLA, PAULA:Me halutaan sanoo, et nyt on pakko – nuoret ilmastoaktiivisina kansalaistoimijoina
Pro gradu -tutkielma, 110 sivua, 6 liitettä (7 sivua) Ohjaajat: ma. yliopistonlehtori Sanna Ryynänen tutkijatohtori Antti Rajala
Huhtikuu 2021
Avainsanat: nuoret, ilmastoaktiivisuus, toimijuus, poliittinen vaikuttaminen
TIIVISTELMÄ
Nuorten ilmastoliikehdintä on yksi aikamme näkyvimmistä kansalaisyhteiskunnan ilmiöistä.
Julkista tilaa haltuun ottaneet ja mieltään osoittavat nuoret ovat kiinnittäneet huomiota ilmastokriisiin ja ilmastotoimien kiireellisyyteen. Omaehtoinen näkyväksi tuleminen on samalla herättänyt keskustelun nuorten poliittisesta toimijuudesta ja toimintatilasta yhteiskunnassa.
Pro gradu -tutkielmani aiheena on nuorten ilmastoaktiivisuus poliittisena kansalaistoimijuutena.
Tavoitteena on selvittää, miten ja millaista toimijuutta nuoret rakentavat yhteiskunnallisten reunaehtojen puitteissa ja millaisia toimijuutta tukevia ja ehkäiseviä tekijöitä nuoret prosessista tunnistavat. Tutkielmassa tarkastelen toimijuutta sosiaalipedagogisen ymmärryksen valossa.
Erityisesti painottuvat toimijuuden vuorovaikutuksellinen, yhteisöllinen ja transformatiivinen luonne. Tuon tutkielmassa esille vallitsevia käsityksiä nuorten yhteiskunnallisesta ja poliittisesta asemasta sekä vaikuttamisesta. Nuorten vaikuttamista tarkastelen yhtäältä osana muodollisia, annettuja ja ennalta määritettyjä julkisen osallistumisen areenoita. Toisaalta laajennan poliittisuuden ymmärrystä nuorten arkitodellisuuteen, henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen vaikuttamiseen – johonilmastoaktiivisuuden ja -aktivismintarkastelukin sijoittuu.
Tutkielman aineistona toimii neljä pienryhmämuotoista teemahaastattelua. Niihin osallistui yhteensä kaksitoista 15–19-vuotiasta, eri tavoin ilmastoaktiivista nuorta eri puolilta Suomea.
Haastattelut toteutettiin helmi-maaliskuun 2020 aikana. Aineiston analyysissä hyödynsin sekä teoriaohjaavan sisällönanalyysin että temaattisen analyysin menetelmiä.
Analyysini pohjalta esitän nuorten ilmastotoimijuuden rakentumisen ajallisesti: yksilöhistoriana, havahtumisen kautta avautuvana nykyhetken toimintana sekä orientoitumisena tulevaisuuteen.
Toimijuuteen sysänneistä tekijöistä nuoret tuovat esiin erityisesti kriisitietoisuuden merkityksen, ilmastonmuutokseen liittyvät tunteet sekä velvollisuudentunnon toimintaan. Toimijuutta tukevina tekijöinä esillä ovat muun muassa itsetunnon vahvistuminen, sosiaalisen tuen ja yhteisöllisyyden merkitys sekä todelliset vaikutusmahdollisuudet. Puolestaan toimijuutta ehkäisevinä tekijöinä nuoret tunnistavat uupumista, mitätöintiä ja kiusaamista sekä yhteiskunnallisen sivuuttamisen.
Social Pedagogy
AHOLA, PAULA:We have a say, we must act, now – youth as climate active citizens Master’s thesis, 110 pages, 6 appendices (7 pages)
Advisors: temp. Senior Lecturer Sanna Ryynänen Postdoct. researcher Antti Rajala April 2021
Key words: youth, climate action, agency, political participation
ABSTRACT
The climate movement of youth is one of the most visible phenomena of our time in civil society.
Youth have claimed the public sphere in order to address the climate crisis and urgency of actions needed. The power of resistance pursued by youth has evoked public discussion concerning not only the climate crisis, but also the political agency of youth in the era of crisis.
In this research I examine youth climate action from the perspective of political agency. The aim of the study is to explore how youth construct climate active agency and what kind of forms does agency take. Moreover, study focuses on supportive and preventive factors and boundary conditions in relation to which climate agency is being constructed. I understand agency from a social pedagogical perspective, with the focus on its interactive, relational and transformative nature. I will also discuss the prevalent perceptions concerning the societal and political status and involvement of the youth. On the one hand, I will examine the political influencing of youth as part of formal, given and predefined arenas of public involvement. On the other hand, I understand the politics of youth more widely as part of everyday life, personal and collective action – where youthclimate action and activism is being contextualized.
The data consists of four thematic focus group interviews with twelve adolescents aged between 15 and 19, from various parts of Finland. The interviews were held during February and March 2020. In the analysis of the data I used both content analysis and thematic analysis.
Based on the analysis I present youth climate agency formation through a temporal structure: as a combination of individual history, present action and future orientation. The interviewees articulated the climate crisis consciousness, emotions and sense of duty as central factors in agency formation. From the supportive factors youth mentioned e.g. the strengthening of self-esteem, social support and climate community as well as possibility to influence. In turn, tiredness, disdain, harassment and societal exclusion were recognized as some of the main preventive factors.
1 JOHDANTO ...1
2 NUORTEN POLIITTINEN KANSALAISUUS AJASSA ...5
2.1 Top-down: nuorten poliittinen toimintatila ja osallistuminen rakenteissa ...5
2.2 Bottom-up: arkipoliittinen todellisuus ja sosiaaliset liikkeet... 11
3 TOIMIJUUS SOSIAALIPEDAGOGIIKASSA ... 17
3.1 Persoonallinen toimijuus ... 17
3.2 Toimijuuden dialektisuus ja relationaalisuus ... 21
3.3 Toimijuus maailman muuttamisena ... 24
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 28
4.1 Tutkimuksen paikantuminen: aiempi ja käynnissä oleva tutkimus... 28
4.2 Tutkimustehtävä, tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset ... 31
4.3 Tutkimuksen metodologinen orientaatio ... 32
4.4 Pienryhmähaastattelut: osallistujien haku, aineiston tuottaminen ja kuvaus ... 33
4.5 Aineiston analyysimenetelmä ja analyysin vaiheet ... 37
4.6 Eettiset kysymykset ja luotettavuuden arviointi ... 40
5 NUORTEN ILMASTOTOIMIJUUDEN RAKENTAMINEN ... 43
5.1 Ilmastoaktivoitumista edeltävä vaikuttaminen ja “havahtumisen hetki” ... 43
5.2 Ilmastotoiminta ja tavoitteet: kulutusvalintoja, kouluvierailuja ja lakkoja ... 46
5.3 ”En tekis tätä jos ei ois pakko” – toimijuuden merkitykset ja vaikuttimet... 55
6 ILMASTOTOIMIJUUTTA TUKEVAT JA EHKÄISEVÄT TEKIJÄT ... 70
6.1 Henkilökohtaiset resurssit ja rajoitteet ... 70
6.2 Sosiaaliset suhteet ja yhteisöt... 72
6.3 Rakenteellinen ja yhteiskunnallinen taso ... 76
7 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 86
7.1 Tulosten yhteenveto ... 86
7.2 Pohdinta, jatkotutkimusaiheet ja tutkimusprosessi ... 88
LIITTEET ... 104
LIITE 1: Haastattelukutsu ... 104
LIITE 2: Tiedote haastateltaville ... 105
LIITE 3: Suostumuslomake ... 106
LIITE 4: Ohjeistus haastattelumateriaaliin ... 107
LIITE 5: Haastattelurunko ... 108
LIITE 6: Analyysitaulukot ... 110
TAULUKOT Taulukko 1: Klusterointiesimerkki. ... 39
Taulukko 2: Abstrahointiesimerkki. ... 40
Taulukko 3: Ilmastotoiminnan piirteet. ... 54
1 JOHDANTO
”Nyt on pakko, ilmastolakko!”
Rytmikkäät huudot kajahtavat eduskuntatalon portailla. On meneillään suurmielenosoitus ilmaston puolesta. Tunnelma on vahvan latautunut ja karnevalistinen, kaikkea huolen ja toivon väliltä. Viesti on kuuluva ja kirkas: on tehtävä jotain, ja äkkiä.
(Ote tutkimuspäiväkirjasta, 27.9.2019.)
Syksy 2018 herätteli kansalaisyhteiskunnassa ja globaalisti uudenlaista ja vahvistuvaa liikehdintää. Ilmastomielenosoituksia ja -lakkoja, ilmasto- ja ympäristöryhmiä, kansalaistottelemattomuutta ja mikä vahvimpana – nuorten ääni. Ruotsalaisen Greta Thunbergin perjantaisista Fridays for future -koululakoista alkunsa saanut globaali ilmastoliikehdintä mobilisoi ennennäkemättömän joukon nuoria koululaisia vaatimaan elinkelpoista tulevaisuutta.
Tukea nuorten viestille tarjosivat muun muassa kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n 1.5 asteen erikoisraportti, tutkijoiden varoitukset luonnon biodiversiteetin romahduksesta, sään ääri-ilmiöt ympäri maailmaa sekä yksi mittaushistorian lämpimimmistä vuosista, jälleen.
Kiinnostuin nuorten ilmastoliikehdinnästä kansalaisyhteiskunnan ilmiönä. Tarkkaavaisuuteni kohdistui erityisesti ilmiön sukupolvierityisyyteen, sillä yhtäkkiä julkista tilaa – katuja, hallintorakennusten edustoja, fyysisiä ja virtuaalisia toreja ja keskusteluareenoita – ottivat omaehtoisesti ja luovasti haltuun nuorten aikuisten ohella myös alaikäiset lapset ja nuoret. Samalla kiinnostuin ilmiön herättämästä julkisesta keskustelusta. Siinä missä huomio kyllä kohdistui nuorten viestiin ilmastokriisiä koskien, kohdistui se vähintäänkin samoissa määrin viestin välittäjiin: nuoreen sukupolveen, joka oli saanut yhteiskunnalliset ja rakenteelliset mannerlaatat hienovaraiseen värähtelyyn. Kuka on poliittinen toimija, kenelle poliittinen toimintatila kuuluu?
Kuka saa puhua ja millä ehdoilla, ketä kuunnellaan ja keitä palvellen päätöksiä tehdään?
Syksyllä 2019 päätin lähteä sosiaalipedagogiikan gradututkielmassani tarkastelemaan ilmastoliikehdintää muutokseen orientoituvana pedagogis-poliittisena ilmiönä. Kiinnostuin ilmiöstä yhtäältä pedagogisesta näkökulmasta toimijuuteen ja toimijana kasvuna, toisaalta toimijuuden yhteiskuntapoliittisesta luonteesta. Mielessäni kehittyi tutkimuksellinen näkökulma:
nuorten ilmastoaktiivisuus ja -liikehdintä yhteiskunnallisen ja poliittisen toimijuuden rakentamisena, poliittisen toimintatilan neuvotteluna ja haltuunottona sekä julkisena haastona vallitsevaa status quota kohtaan. Tutkielmassani tarkastelen nuorten ilmastotoimijuuden muotoutumista sekä sitä tukevia ja ehkäiseviä tekijöitä. Lähestyn nuorten ilmastotoimijuutta ja - aktivismia hermeneuttisen ja kriittisen sosiaalipedagogiikan kautta. Tutkimuksen metateoreettisena orientaationa hermeneuttisuus tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää nuorten ilmastotoimintaa, kokemuksia, sekä toimijuuteen liittyviä merkityksiä ja tunteita. Kriittisyys puolestaan ohjaa ajattelua ja toimintaa tutkimuksessa siten, että tavoittelen tutkimuksellani ilmiön yhteiskunnallisuuden ja siihen liittyvien epäkohtien kriittistä tiedostamista ja tulkitsemista.
Ymmärrän kriittisyyden toteutuvan yhteistoiminnallisesti ilmiöön osallisten kanssa tapahtuvan dialogin ja reflektion kautta, sekä suuntautuvan tiedostamisen lisäksi myös yhteiskunnalliseen muutokseen. (Nivala & Ryynänen 2019, 63–66, 82–84.)
Tutkielmani keskeisin käsite on toimijuus, joka on sosiaalipedagogiikassa yleinen näkökulma ihmiseen toimintaa harjoittavana tai vähintäänkin siihen kykenevänä. Toimijuudessa on tiivistetysti kyse ihmisen ja maailman välisestä vuorovaikutteisesta ja keskinäisriippuvaisesta suhteesta, jossa ihminen tahtonsa, kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kautta muokkaa maailmaa, ja samalla maailma on ihmisessä, ajattelua ja toimintaa mahdollistaen ja ehdollistaen. (Nivala &
Ryynänen 2019, 95.) Tutkielmassani keskitän tarkasteluni erityisesti nuorten ilmastotoimijuuden merkityksillä latautuneeseen, sekä yhteisölliseen, transformatiiviseen ja poliittiseen luonteeseen.
Ilmastoliikehdintä on tehnyt näkyväksi ja haastanut yhteiskunnassa vakiintuneita käsityksiä ja sosiaalisia käytänteitä. Ensinnäkin, nuorten ilmastoaktivoituminen haastaa huolidiskurssia nuorten yhteiskunnallista passiivisuutta ja välinpitämättömyyttä koskien. Toiseksi, nuoret ovat vaatineet itselleen poliittista tunnustusta ja toimintatilaa, herättäen keskustelua ja neuvottelua siitä, kenelle demokratiassa vaikuttaminen tässä ajassa kuuluu. Kolmanneksi, nuorten ilmastotoiminta osoittaa, miten poliittista vaikuttamista tulee ymmärtää äänestyskäyriä laaja-alaisemmin. Tutkielmassani
käsittelen nuorten yhteiskunnallista asemaa ja vaikuttamisen toimintatilaa yllä olevista näkökulmista. Tuon esiin yhtäältä perinteisiä nuoria koskevia käsityksiä ja käytänteitä, jotka lähestyvät vaikuttamista ylhäältä alas ja ennalta määräytyvästi. Toisaalta tarkastelen nuorten vaikuttamista myös omaehtoisuuden, itsemääräytymisen ja toimijalähtöisyyden kautta – keskeisesti ilmastotoimijuuttakin määrittävinä tekijöinä. Ymmärrän ilmastoaktiiviset nuoret poliittisina kansalaistoimijoina “tässä ja nyt” (O´Brien, Selboe & Hayward 2018), ja esitän ilmastoaktiivisuuden osoituksena nuorten poliittisen toimijuuden laaja-alaisuudesta ja monimuotoisuudesta. Ymmärrän poliittisuuden paitsi muodollisten instituutioiden ja annettujen osallistumismuotojen kautta, myös arjen elämismaailmassa ja elinympäristöissä toteutuvina kansalaisuuden tekoina (Isin 2009). Lisäksi miellän ilmastoliikehdinnän julkista valtaa haastavana vastademokraattisena kansalaisvaikuttamisena, joka elävöittää demokratiaa nostamalla politiikan agendalle asioita, näkökulmia tai ääniä, jotka ovat jääneet huomiotta tai marginaaliin (Rosanvallon 2008).
Tutkimusaineisto koostuu 15–19-vuotiaiden ilmastoaktiivisten nuorten pienryhmämuotoisista teemahaastatteluista, jotka toteutuivat helmi-maaliskuun 2020 aikana. Yhteensä haastatteluihin osallistui kaksitoista nuorta. Aineiston analyysin toteutin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, ja hyödynsin lisäksi temaattisen analyysin menetelmää. Aineiston systemaattisessa analysoinnissa apuna oli Atlas.ti-analyysiohjelma.
Tutkielman rakenne koostuu seuraavanlaisesti. Teoreettisen viitekehyksen ensimmäisessä luvussa avaan erilaisia näkökulmia siihen, millä tavoin nuorten poliittista kansalaisuutta yhteiskunnassa ymmärretään ja mitkä ovat nuorten mahdollisuudet ja keinot osallistua ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja yhteiskuntapoliittiseen toimintaan. Toisessa teorialuvussa käsittelen toimijuutta sosiaalipedagogisen ymmärryksen valossa. Käsittelen toimijuutta sekä persoonaksi kasvamisena osana yhteisöä, että yhteiskunnallisena ja transformatiivisena, kriittisenä orientoitumisena maailman muuttamiseen. Luvun neljä aluksi tuon esille aiheeseen liittyvää aiempaa ja meneillään olevaa tutkimusta sekä esittelen tutkimustehtäväni ja tutkimuskysymykseni. Lisäksi esittelen tutkimuksen empiirisen toteutuksen vaiheita, kuvailen aineistoa ja analyysimenetelmää sekä reflektoin tekemiäni valintoja ja tutkimuksen toteutuksen prosessia. Tutkielmani tuloksia käyn läpi luvussa viisi ja kuusi siten, että ensimmäisessä tulosluvussa käsittelen nuorten ilmastotoimijuuden
muotoutumista ajallisen rakenteen kautta: havahtumisena, nykyhetken toimintana ja sen merkityksellistämisenä sekä tulevaisuuteen orientoitumisena. Luvussa kuusi käsittelen toimijuutta tukevia ja ehkäiseviä tekijöitä henkilökohtaisella, sosiaalisten suhteiden ja yhteisöjen, sekä rakenteellisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Lopuksi, luvussa seitsemän teen yhteenvetoa ja käyn pohdintaa tutkielmani keskeisistä johtopäätöksistä ja tutkimusprosessista.
2 NUORTEN POLIITTINEN KANSALAISUUS AJASSA
Nuorten ilmastoliikehdinnässä on kyse poliittisesta kansalaisvaikuttamisesta. Ilmastoaktiivinen toiminta on nostanut nuorten poliittisen vaikuttamisen ja yhteiskunnallisen aseman julkiseen keskusteluun. Tyypillisesti julkista keskustelua nuorten poliittista osallistumista koskien määrittävät yhtäältä nuorten osallistumattomuus, ja toisaalta vääränlaisena pidetty aktiivisuus (Anttila 2011, 80). Ilmastoliikehdinnän osalta nuoret ovat saaneet julkisesti kiitosta kansalaisaktiivisuudestaan ja osallistumisestaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Samalla ilmastoaktiivisuutta on kuitenkin kritisoitu väärin vaikuttamisesta.
Tässä teorialuvussa avaan nuorten poliittista kansalaisuutta koskevia näkökulmia. Aluksi vahvempi painotus on kansalaisuudessa asemana ja jäsenyytenä yhteisössä (Nivala 2008; Stenvall 2018). Ensimmäisessä alaluvussa käsittelen sitä, millaisia top-down -käsityksiä nuoriin liitetään poliittisina kansalaistoimijoina ja millainen on nuorten vaikuttamisen toimintatila yhteiskunnassa.
Tarkastelen nuorten poliittista vaikuttamista osana instituutioita ja annettuja osallistumisen muotoja. Luvun toisella puoliskolla poliittisuuden avaaminen ja kansalaisuuden teot tuovat esiin enemmän toimijalähtöisiä, bottom-up -näkökulmia (Stenvall 2018). Laajennan poliittisuuden käsittelemisen instituutioiden ja vakiintuneiden osallistumismuotojen ulkopuolelle nuorten arkeen ja elämismaailmaan, sekä kollektiiviseen kansalaistoimintaan.
2.1 Top-down: nuorten poliittinen toimintatila ja osallistuminen rakenteissa
Nuorisolain (2 §) tavoitteena on “edistää nuorten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia sekä kykyä ja edellytyksiä toimia yhteiskunnassa”. Lisäksi 24 §:n mukaan “kunnan ja valtion viranomaisen tulee tarjota ja järjestää nuorille mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa paikallista, alueellista ja valtakunnallista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn tai heitä tulee muutoin kuulla mainituissa asioissa. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa.”
(Nuorisolaki 1285/2016.) Nuorisolain lisäksi lastensuojelulaki (417/2007), YK:n lasten oikeuksien sopimus (UNICEF 1989), perustuslaki (731/1999) sekä koulutusta koskevat lait takaavat lapsille
ja nuorille juridisen aseman kuulemisen ja osallisuuden näkökulmasta. Vaikka lait ja säädökset pyrkivät turvaamaan lasten ja nuorten poliittisen osallisuuden, heidän toimintaympäristöistä poliittisuutta kuitenkin harvemmin tunnistetaan (Brown 2002, 569).
Demokratian ja poliittisuuden suppea ymmärrys: potentiaalikansalaisuutta ja alhaisia äänestysprosentteja
Demokratian kriisi on aikamme suuria narratiiveja. Suomalaisessa yhteiskunnassa yksi yleisimmistä huolista demokratian rappeutumista koskien on poliittisen osallistumisen vähentyminen erityisesti nuorten ikäpolvien kohdalla. Huolipuhe nuorten poliittisesta passiivisuudesta saa pontta useimmiten äänestysaktiivisuuden ailahtelevasta trendistä, mutta myös oletetusta sitoutumattomuudesta, kiinnostuksen puutteesta ja epäluottamuksesta politiikkaa ja demokraattisia instituutioita kohtaan (Harrinvirta 2019, 115). On totta, että äänestysoikeutetut nuoret ikäluokat ovat tyypillisesti olleet vanhempia ikäryhmiä heikommin kiinnittyneenä politiikkaan vaaliosallistumisen kautta. Vaalipassiivisuus liittyy kuitenkin enemmän nuoruuteen ikävaiheena, kuin historialliseen kehityskulkuun. (Mt., 124–125.) Epädemokraattisuuden trendin sijaan näyttöä on itse asiassa siitä, että niin eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudessa kuin myös muussa vaikuttamisessa on havaittavissa noususuhdannetta. Kasvaneen vaikuttamisaktiivisuuden lisäksi nuorten politiikkakiinnostus ja luottamus edustukselliseen demokratiaan ja sen instituutioihin ovat lievässä kasvussa. (Myllyniemi & Kiilakoski 2019, 19–34; Harrinvirta 2019, 119; Allianssi 2019.) Myös suomalaisnuorten tietämys yhteiskunnallisista asioista sekä yhteiskunnan rakenteista ja toiminnasta on kansainvälisesti vertailtuna huippuluokkaa, joskin samalla heidän käsityksensä kyvyistään yhteiskunnallisina toimijoina on verrattain heikkoa (Mehtäläinen, Niilo-Rämä & Nissinen 2017).
Yksioikoinen suhtautuminen nuorten vaikuttamiseen kertoo demokratiaa koskevasta suppeasta tulkintatavasta, jossa demokratia ymmärretään lähinnä päätöksenteko- ja hallintomallina. Vallalla oleva suppea ymmärrys korostaa perinteistä politiikkakäsitystä ja -osallistumista, joka tiivistyy tulkintaan, että demokratia toteutuu, kun kansalaiset aktivoituvat vaaliuurnilla vaikuttaakseen hallintokoneistoon. (Eskelinen 2019.) Myös nuoret itse ymmärtävät demokratian pitkälti perinteisen ymmärryksen valossa (Myllyniemi & Kiilakoski 2019, 27), eivätkä koe itseään
poliittisiksi toimijoiksi, vaikka olisivat osallisina aktiviteeteissa, joita voidaan toiminnan luonteen tai tavoitteiden osalta pitää poliittisina (Myllyniemi 2014, 19–20). On toki niin, että edustuksellisuuden kautta määritellään yhä pitkälti sitä, mikä politiikassa on agendalla, millaisia päätöksiä tehdään ja keiden toimesta. Nuoret myös kokevat äänestämisen ja perinteisen poliittisen osallistumisen tehokkaimpina ja suosituimpina vaikuttamisen muotoina (Myllyniemi & Kiilakoski 2019, 31–34). Perinteinen tulkinta demokratiasta ja poliittisesta osallistumisesta tuottaa kuitenkin vajavaista ymmärrystä nuorten yhteiskunnallisen vaikuttamisen tilasta ja todellisuudesta.
Mikäli poliittinen osallistuminen tulkitaan lähinnä edustuksellisuuden kautta, alaikäisten nuorten vaikuttaminen tullaan sivuuttaneeksi epäpoliittisena toimijuutena (ks. Nolte-Odhiambo 2016).
Alaikäiset ovat asemassa, jossa heillä on virallinen kansalaisuus, muttei täysivaltaisia mahdollisuuksia osallistua julkiseen keskusteluun ja yhteiskuntapoliittiseen toimintaan (Rytioja &
Kallio 2018, 6). Koska yhteiskunnan jäsenyys on tästä näkökulmasta tarkasteltuna täysivaltainen vasta täysi-ikäisyyden myötä, ajatellaan alaikäisiä nuoria lähinnä potentiaalikansalaisina (Haverinen 2012, 55–60; not-yet citizens, Nolte-Odhiambo 2016). Nuoruus mielletään joksikin tulemisen kautta (Harinen 2000, 20), ja vasta “kokonaisen” kansalaisuuden myötä lunastetaan täysi osallisuus yhteiskunnassa. Alaikäisille tarjoutuva poliittinen toimintatila käytännössä tarkoittaa perinteisen tulkinnan valossa sitä, että poliittisena osallistumisena tunnistetaan lähinnä poliittiset nuorisojärjestöt tai puoluejäsenyys. Täysi-ikäisyys laajentaa vaikuttamisen mahdollisuudet puoluejäsenyyden ohella äänestysoikeuteen ja ehdolle asettautumiseen kunta-, parlamentti-, EU- ja presidentinvaaleissa.
Nuorten poliittista toimintaa on mielekästä tarkastella laaja-alaisemmin, sillä kiinnostus demokraattisen järjestelmän ulkopuoliseen vaikuttamiseen on lisääntynyt. Myös osallistumisen ja vaikuttamisen muodot ovat monipuolistuneet. (Myllyniemi & Kiilakoski 2019.) Nuorten edustukselliseen politiikkaan osallistumisen tukeminen on toki tärkeää, sillä parlamentaristisen järjestelmän legitimiteetti elää sen kannatuksesta. Perinteiset poliittisen vaikuttamisen keinot eivät kuitenkaan ole yhtä kuin demokratiassa osallistumista kohtaan koettu kiinnostus. Poliittinen osallistuminen tapahtuu yhä enemmän myös edustuksellisen järjestelmän ulkopuolisissa, niin sanotuissa virallisissa ja epävirallisissa vaikuttamiskanavissa (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 9–11, 19). Edustuksellisen järjestelmän ulkopuolisen poliittisuuden tarkastelu avaakin näkymiä
sekä alaikäisten nuorten vaikuttamisen mahdollisuuksiin ja toiminnan tiloihin, että täysi- ikäistyneiden nuorten vaikuttamisen moninaiseen kirjoon.
Laajennettua demokratiaa: hallinnan kritiikkiä, näennäisaktivointia ja tosiasiallisen toimijuuden vaade
Yhtenä syynä perinteisen poliittisen osallistumisen suosion heikkenemiseen on pidetty edustuksellisuuden kuolleeksi kulmaksi kutsuttua tilannetta (ks. Thomassen 2012): kansalaiset eivät kykene ilmaisemaan intressejään tai koe tulevansa edustetuiksi niissä kysymyksissä, jotka osoittautuvat heille merkityksellisiksi. Ylipäänsä edustuksellinen järjestelmä koetaan usein kankeaksi väyläksi vaikuttaa ja sen responsiivisuutta eli kykyä vastata kansalaisten tarpeisiin pidetään puutteellisena. (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 13–14.) Nuorten ilmastoliikehdinnän miellän tarpeena saada erityisesti alaikäisten ääni kuuluviin julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa, sillä ilmastokriisi on osoittautunut mitä suurimmissa määrin nuoria sukupolvia koskettavaksi ilmiöksi.
Edustuksellisen järjestelmän heikkoudet ovat lisänneet keskustelua laajennetusta demokratiasta ja poliittisuudesta, joilla järjestelmää voitaisiin täydentää ja laajentaa. Puhutaan niin sanotuista uusista osallistumisen muodoista, joilla tarkoitetaan käytännössä mitä tahansa perinteisen vaali- ja puolueosallistumisen ulkopuolisia keinoja, joita kansalaiset käyttävät vaikuttaakseen asioihin (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 11). Keinot voivat aktualisoitua sekä virallisilla että epävirallisilla areenoilla. Virallisilla areenoilla viitataan institutionaaliseen poliittiseen osallistumiseen, jossa uusien osallistumisen muotojen tarkoituksena on täydentää demokratian nykymallia esimerkiksi vahvistamalla osallistuvan, deliberatiivisen eli puntaroivan sekä suoran demokratian vaikuttamiskanavia. Luvussa 2.2 käsittelemäni epäviralliset kanavat, joihin ilmastoaktiivisen toiminnan sijoitan, viittaavat puolestaan poliittisen järjestelmän ja institutionaalisen vaikuttamisen ulkopuolisiin areenoihin. (Mt., 19.) Uudet osallistumisen muodot mahdollistavat esimerkiksi sellaisten asioiden politisoitumisen, jotka eivät ole poliittisten instituutioiden agendalla riittävästi tai lainkaan, tai joita ei mielletä poliittisen järjestelmän piiriin kuuluviksi. Vaikka varsinaisesti uutta ei ole edustuksellisen järjestelmän ulkopuolinen poliittinen osallistuminen, uusien osallistumismuotojen merkitys suhteessa perinteisiksi miellettyihin on
kuitenkin kasvanut koko ajan ja poliittinen osallistuminen on kauttaaltaan monipuolistunut kohti meidän aikaamme. (Mt., 11, 19.)
Julkishallinnon tasolla on vuosituhannen vaihteesta lähtien kehitelty demokratiapolitiikkaa pyrkimyksenä luoda uusia virallisia institutionaalisen osallistumisen keinoja ja rakenteita, joilla tukea aktiivista kansalaisuutta ja demokratiassa osallistumista etääntymisen sijaan (Kestilä- Kekkonen & Korvela 2017, 14–15). Tunnetuin esimerkki lienee kansalaisaloite. Lapsia ja nuoria koskeva poliittinen ohjaus kytkeytyy osaksi tätä yhteiskunnallista trendiä, ja heitä on pyritty enenevissä määrin kuulemaan, aktivoimaan ja osallistamaan. Vastauksena huoleen nuorten poliittisesta passiivisuudesta, vaikuttamisen tukemiseksi ja lisäämiseksi on luotu lukuisia osallisuushankkeita, kehittämisprojekteja ja aktivoivia toimenpiteitä niin kunnallisen vaikuttamisen yhteyteen kuin nuorisotyön ja koulun kentille (Nivala 2008, 259). Osallistumisen edistämiseksi on muun muassa vahvistettu koulujen oppilas- ja opiskelijakuntien toimintaa (Perusopetuslaki 628/1998 § 47 a), taattu laissa mahdollisuus kunnallisten nuorisovaltuustojen tai muiden vaikuttamisryhmien kautta vaikuttamiseen (Kuntalaki 410/2015 § 26), luotu lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmia (LANUKE; VANUPO) ja kehitetty erilaisia kuulemisjärjestelmiä (ks. esim. Nuortenideat.fi). Suomessa lasten ja nuorten poliittinen ohjaus nauttiikin 2000-luvulla ennennäkemätöntä suosiota (Wrede 2011, 29–31).
Vaikuttamisrakenteiden luominen ei itsessään merkitsevästi lisää nuorten aktiivisuutta ja poliittista osallistumista (Lepola & Kokko 2015, 4). Nostan esiin kolme mielestäni keskeistä selittävää tekijää: osallistumisen hallinnan, vaikuttavuuden ja edustavuuden. Yhtenä demokratiapoliittisten toimenpiteiden tarkoituksena on, että ne tarjoavat nuorille mahdollisuuksia harjoitella kansalaistoiminnan, poliittisen keskustelun ja mielipiteen ilmaisun kannalta keskeisiä valmiuksia ja tuottavat kokemuksia osallisuudesta ja vaikuttamisesta (Nivala 2008, 259). Uusia toimenpiteitä ja rakenteita on kuitenkin kritisoitu osallistavasta hallinnasta. Tällöin niiden ajatellaan pyrkivän pikemminkin ylhäältä alas luotuun kontrolliin ja vallitsevan systeemin legitimointiin kuin demokratian vahvistamiseen. (Keränen 2017, 152–153.) Esimerkiksi peruskoulujen demokratiakasvatuksen on todettu painottavan virallisia poliittisia instituutioita vaikuttamisessa, minkä voi ajatella olevan osin ristiriidassa aktiivista, demokraattista toimijuutta painottavien opetussuunnitelman linjausten kanssa (Männistö 2020; Lepola & Kokko 2015, 3).
Osallistamistoimenpiteiden tulkitaan nojaavan perinteiseen politiikkakäsitykseen, jossa nuorten osallistumisen toivotaan kanavoituvan toivottuun suuntaan ja sitä hallinnoidaan ylhäältä viranomaisten toimesta (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 20). Kansalaisaktivisti Leo Straniuksen (2011, 65) mukaan “kukaan ei osallistu tai tule kuultavaksi siitä syystä, että voi legitimoida – oikeuttaa – demokraattisia käytäntöjä. Ihmiset (ja nuoret) osallistuvat siitä syystä, että he haluavat vaikuttaa heitä koskeviin tai heitä kiinnostaviin kysymyksiin.”
Pyritäänkö nuorten poliittisen osallisuuden tukemisella siis lähinnä sosiaalisten tavoitteiden saavuttamiseen, aikuiselämän kuivaharjoitteluun ja simulaatioon, vai realisoituuko se myös tosiasialliseksi vallaksi vaikuttaa poliittisiin päätöksiin (Kiilakoski & Gretschel 2011, 75)?
Osallistamistoimenpiteitä kritisoidaankin myös siitä, että ne tuottavat nuorille lähinnä näennäistä osallisuuden kokemusta ilman tosiasiallista tunnetta vaikuttavasta toimijuudesta (Anttila 2011, 80–81). Tällöin osallistumisesta voi tulla päämäärä itsessään ja toisarvoiseksi jää, pitääkö se sisällään todellista vaikuttavuutta. Esimerkiksi kuulemista voidaan pitää “heikon demokratian”
(Barber 1984) toimintatapana, sillä se ei edellytä vastaamista tai vastavuoroisuutta vaan perustuu lähinnä nuorten reaktiiviseen toimijuuteen (Bäcklund & Kallio 2012, 49; ks. luku 3.3).
Edustavuutta koskien, annetut osallistumisen muodot ja kuulemisjärjestelyt tavoittavat ennen kaikkea jo valmiiksi aktiiviset nuoret (Wrede 2011, 30). Siinä missä perinteisissä osallistumisen kanavissa näkyy problemaattisena pidettyä sosiodemografista vinoutuneisuutta – toisin sanoen, parempiosaiset osallistuvat enemmän, huonompiosaiset vähemmän –, myös uudet osallistumisen muodot uhkaavat aiheuttaa osallistumisen kasautumista eivätkä siten aktivoi toivotulla tavalla (Wass & Grönlund 2016, 30; Nivala & Ryynänen 2019, 164). Demokratiapolitiikan riskinä onkin, että se saattaa luoda ja uusintaa keinotekoista jakoa aktiivisiin ja passiivisiin kansalaisiin ja tukea tarkoituksettomasti eriarvoisuutta (Lepola ja Kokko 2015, 3; Bäcklund & Kallio 2012, 51).
Tarjotut osallistumisen muodot suosivat niitä nuoria, jotka mukautuvat demokratiapoliittisiin toimenpiteisiin sisäänkirjoitettuihin tulkintoihin suotuisasta ja konventionaalisesta toimijuudesta.
Puolestaan ne nuoret, joiden poliittinen osallistuminen ja kiinnittyminen jäävät hallinnon kannalta varjoon tai jotka eivät muilla tavoin aktivoidu vaikuttamisen virallisilla areenoilla, jäävät toimenpiteiden ulkopuolelle eikä heidän aktiivisuuttaan tunnusteta.
Näiden kolmen tekijän lisäksi osallistumisen muotojen toivottua heikompi suosio voi selittyä osin myös aktiivisuutta ja vastuuta yksilöivällä kulttuurilla. Uusliberalistinen arvomaailma tukee ajatusta ihmisestä oman onnensa seppänä, jolloin aktiivisuus mielletään tahtotilaksi ja toisaalta sosiaalisesti tuotetut ongelmat kasaantuvat yksilön harteille. (Beck & Beck-Gernsheim 2001, 22–
29.) Yhteisöjen tunnun ja yhteiskunnan merkityksen heikentyminen on ristiriidassa demokraattisten päämäärien edistämisen kanssa, jotka perustuvat ihmisten yhteen tulemiselle ja yhteisölliselle hengelle yhteiskunnan kehittämiseksi. Palaan aiheeseen lyhyesti vielä toimijuuden autonomian käsittelemisen yhteydessä luvussa 3.2.
2.2 Bottom-up: arkipoliittinen todellisuus ja sosiaaliset liikkeet
Voisiko poliittisuuden avaaminen arkeen, elämismaailmaan ja vaikuttamisen epävirallisille areenoille auttaa tunnistamaan ja tunnustamaan nuorten kansalaistoimijuuden rikkauden? Eeva Luhtakallion (2010) mukaan nykydemokratian ymmärtäminen edellyttää edellisessä luvussa käsitellyn ohella myös toisenlaista ymmärrystä poliittisuudesta, poliittisen tilan avaamista. Yhä enemmän vahvistuvat sellaiset näkökulmat ja tulkinnat, jotka esittävät, että niin demokratian arvioimiseksi ja vahvistamiseksi kuin nuorten poliittisen toiminnan ymmärtämiseksikin täytyy ottaa huomioon uudenlaiset yhteiskunnalliset tavat politisoida asioita eli avata tilaa politiikalle ja osoittaa asioiden ja ilmiöiden poliittinen luonne, sekä politikoida eli tehdä politiikkaa (mt.).
Nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen tilasta ja poliittisesta toimijuudesta saadaan siten todenmukaisempi ja moniulotteisempi käsitys vasta, kun ajatellaan demokratiaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista tilastoja, indikaattoreita ja mittauksia huomattavasti laaja- alaisemmin, nuorten elämismaailmasta käsin (Rytioja & Kallio 2018). Tällöin nuoria ei ajatella potentiaalikansalaisuuden tai osallistamisen kautta niin, että poliittisuus toteutuisi ylhäältä määritellyn ja ehdollistetun institutionaalisen vaikuttamisen kehyksissä. Sen sijaan nuoret mielletään lähtökohtaisesti poliittisiksi kansalaistoimijoiksi (O´Brien, Selboe & Hayward 2018).
Eletty kansalaisuus: arkipoliittinen todellisuus ja epäviralliset vaikuttamisen areenat
Yksi nuorisotutkimuksen saralla mielekkääksi koettu tapa ymmärtää nuorten monimuotoista poliittisuutta on lähestyä sitä elettynä kansalaisuutena. Tämä Engin F. Isinin (2009, 2012) kansalaisuusteoria käsittää kolme ulottuvuutta: kansalaisuus muodollisena asemana poliittisessa yhteisössä (vrt. luku 2.1), kansalaisuus osana vakiintuneita poliittisen toiminnan institutionalisoituneita käytänteitä (vrt. luku 2.2) sekä kansalaisuus henkilökohtaisesti motivoituneina tekoina. Rytiojan ja Kallion (2018, 18) politiikkakyselyihin perustuva analyysi nuorten kokemuksista kansalaisuudesta osoittaa, että alaikäisille nuorille kansalaisuus asemana määrittyy vahvasti iän kautta, suhteessa täysi-ikäisyyden kautta avautuvan aseman tarjoamiin oikeuksiin, kuten mahdollisuuteen äänestää. Kansalaisuuden käytännöt puolestaan tulkitaan ylhäältä päin järjestettynä ja rakenteisiin kiinnittyvänä toimintana, jonka tarjoamiin vaikutusmahdollisuuksiin suhtaudutaan melko epäileväisesti (Rytioja & Kallio 2018, 19–20).
Kansalaisuudessa ja poliittisen subjektiuden rakentumisessa tekojen kautta kiinnostus kohdistuu ihmisten asemasta riippumattomiin kokemuksellisiin maailmoihin ja arkipoliittiseen todellisuuteen (Kallio 2019, 167). Katse kohdennetaan jokapäiväiseen arkeen ja elämismaailmaan,
“normatiivisten kansalaisuustulkintojen piilottamiin toiminnan tiloihin” (Wood 2016, 390).
Kysymys on poliittisen osallisuuden epäinstitutionalisoimisesta, jolloin äänen ja edustavuuden sijaan osallistumisen luonnetta määrittävät identiteettiin, itsemäärittelyyn ja toimijuuteen liittyvät kysymykset (Percy-Smith 2016, 402). Isinin (2009, 383) mukaan kansalaisuuden teoissa huomio ei ole siis poliittisen yhteisön jäsenyydessä, vaan politiikan tekijyydessä ja teoissa. Kansalaisuuden teot tuottavat ihmisestä aktivistikansalaisen (activist citizen). Erona aktiiviseen kansalaiseen (active citizen) on se, että siinä missä aktiivinen kansalainen toimii lähinnä valmiiden käsikirjoitusten pohjalta, aktivistikansalainen häiritsee olemassa olevia käytänteitä ja käsikirjoituksia luomalla uusia. (Mt., 383–384; ks. myös transformatiivinen toimijuus, luku 3.3.) Tutkielmassani en tee näin selväpiirteistä määritelmällistä eroa aktiivisuuden ja aktivismin välillä muun muassa siitä syystä, että pyrkimyksenäni on olla mahdollisimman uskollinen nuorten itsensä määrittelyille.
Eletyn kansalaisuuden tarkasteluissa toimijuus ja poliittisuuden subjektilähtöisyys ovat keskiössä.
Kansalaisuuden tekojen ja arkipoliittisen todellisuuden huomioiminen nuorten vaikuttamisessa haastaa sellaista sukupolvijakoa, jonka mukaan nuoret ja eritoten alaikäiset asettuvat yhteiskunnan
sosiaalisessa järjestyksessä lähinnä poliittisen puuttumisen ja kontrollin kohteiksi, eivät poliittisiksi toimijoiksi (Harrikari 2008). Subjektilähtöisyys mahdollistaa nuorten yhteiskunnallisen ja poliittisen osallistumisen tunnistamisen monisävyisenä ja monipuolisena. On kuitenkin lisättävä, että vain harvat nuorista kuvaavat arkipoliittista todellisuuttaan politiikan termein (Myllyniemi & Kiilakoski 2019, 27–30). Pikemminkin tavat osallistua yhteiskunnalliseen muutokseen ajatellaan henkilökohtaisena asennoitumisena elämässä keskeisiksi koettuihin asioihin (Rytioja & Kallio 2018, 21).
Arkipoliittinen toimijuus rakentuu institutionaaliseen vaikuttamiseen kiinnittyvien, virallisten rakenteiden ulkopuolella, niin sanotuilla epävirallisilla areenoilla (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 19). Nuorten kohdalla poliittisen järjestelmän ulkopuoliset tavat politikoida eli ottaa kantaa ja vaikuttaa asioihin liikkuvat sujuvasti fyysisissä ja digitaalisissa elinympäristöissä näitä yhdistäen. Vaikuttaminen epävirallisilla areenoilla on osa kansalaisosallistumisen muutosta, jossa vaikuttaminen on yhä enemmän arkipäiväistä, epämuodollista ja järjestäytymätöntä, sekä samaan aikaan yksilöllistä ja verkostoitunutta. Henkilökohtaisen elämän politisoituminen kytkee kysymykset omakohtaisista valinnoista ja identiteeteistä osaksi poliittista toimijuutta. (Stranius 2009.) Poliittisena tekona voi pitää esimerkiksi mielipiteen ilmaisua ja keskustelua omaan elämään liittyvistä asioista. Vaikuttamiseksi voi laskea myös luovan toiminnan ja itseilmaisun taiteen keinoin. Yksi keskeisistä toimijuuden alustoista on sosiaalinen media, jossa keskusteluiden lisäksi esiintyy myös erilaisia kampanjoita, kannanottoja ja mielenilmauksia. Sosiaalisessa mediassa tuotetussa ja jaetussa sisällössä korostuvat verbaalisen ohella entistä enemmän kuvat, videot ja meemit. Visuaalinen sisältö osana politiikan tekemistä onkin nykyisin erityisen merkitsevä (Luhtakallio & Meriluoto 2020). Arkipoliittinen toimijuus voi toteutua myös vaihtoehtoisina kulutus- ja elämäntyylivalintoina, vetoomuksina tai boikotteina, joilla haastetaan esimerkiksi kuluttamiseen, sen eettisyyteen ja ekologisuuteen liittyviä normeja. Nuoret voivat vaikuttaa myös osana kollektiiveja erilaisissa pienryhmissä tai osana opiskelu-, harrastus-, työ- ja vapaaehtoistoimintaa. Lisäksi politiikan teot voivat artikuloitua esimerkiksi mielenilmausten, suoran toiminnan tai kansalaistottelemattomuuden keinoin.
Vaikka poliittisuus arjen tekoina ja valintoina rikastaa kuvaa nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen ja vaikuttamisen tilasta, on huomioitava, että kaikilla ei ole esimerkiksi sosio-
ekonomisista tekijöistä johtuen yhtäläisiä mahdollisuuksia vaikuttaa vaikkapa kuluttajakansalaisena tai sosiaalisessa mediassa. Arjen toimijuus ei siis tee poliittisesta osallistumisesta itsessään tasa-arvoista ja demokraattista. (Nivala & Ryynänen 2019, 165.) Poliittisen toimijuuden tarkastelu arkilähtöisesti on kuitenkin inklusiivisempi tapa tarkastella nuorten poliittisuutta, sillä se tuo vaikuttamisen fyysisesti ja sosiaalisesti lähelle jokaisen nuoren elämää. Tunnistettu ja tunnustettu vaikuttaminen ei asetu vain ennalta määriteltyihin puitteisiin ja toivottuun osallistumiseen, vaan nuorilla on tilaa myös omaehtoiselle ja vaikuttavalle toimijuudelle. (Lepola & Kokko 2015, 4–5.) Jotta yhteiskunnassa osallistuminen voisi herättää kiinnostusta, yhteiskunta ja yhteiskunnalliset asiat on koettava omakseen ja niissä vaikuttaminen tärkeäksi ja mahdolliseksi. Tunne siitä, että omalla toiminnalla pystyy poliittisesti vaikuttamaan, on keskeinen aktiivisen toimijuuden kannalta (Beaumont 2010, 525–531).
Myös osallisuus on merkittävä perusta yhteiskunnallisen toimijuuden kehittymiselle (Nivala 2008, 175). Jonkin yhteiskunnallisen asian kokeminen omakseen ja erityisesti siihen vaikuttaminen tuottaa kokemusta itsen merkityksestä yhteiskunnan jäsenenä ja voi liittää osaksi yhteisöä.
Kokemus ilmastokriisistä omaa arkitodellisuutta ja elämää koskettavana kysymyksenä on saanut nuoret aktivoitumaan yhteiskunnassa ja osana yhteisöä. Koska erityisesti alaikäisille poliittisen vaikuttamisen keinot ja alustat eivät ole näyttäytyneet mahdollisina tai mielekkäinä, poliittista toimintatilaa ja toimijuutta on käyty luomaan rakenteiden ulkopuolella. Ilmastokriisi muiden globaalisti polttavien kysymysten tavoin onkin yksi esimerkki muuttujista, jotka pakottavat poliittisen osallistumisen kentän muutokseen ja tuottavat uudenlaisia vaikuttamisen muotoja ja verkottuneisuutta (Kestilä-Kekkonen & Korvela 2017, 10). Ilmastoliikehdinnässä kyse on julkisen tilan omaehtoisesta haltuunotosta, jonka perustana on nuorten arjen yhteisöissä eletty ja jaettu kokemusmaailma (ks. Rytioja & Kallio 2018, 20).
Kansalaistoiminta haastamisena: vastademokratia(-aktivismi) ja ilmastoliikehdintä
Nuorten ilmastoliikehdintä kytkeytyy osaksi virallisia rakenteita toimien niiden puitteissa ja ehdollistamana, mutta on samalla luovaa, transformatiivista, epävirallista ja vakiintumatonta arjen toimijuutta – ja se voi olla kaikkea tätä samanaikaisesti. Kuten tutkimukseni tuloksissa esitän, myös suhde perinteiseen poliittiseen järjestelmään on moninainen. Osassa ilmastoaktiivista
toimintaa vaikuttaminen keskittyy enemmän yksilöiden ja paikallisyhteisöjen tasoille, kun taas esimerkiksi ilmastolakkoilu elää suhteestaan formaaliin poliittiseen järjestelmään ja rakenteisiin niitä haastamalla, arvioimalla ja tuomitsemalla.
Nuorten ilmastoliikehdintää virallisten, institutionaalisten poliittisten areenoiden ulkopuolisessa julkisessa tilassa tapahtuvana kansalaistoimintana voidaan ajatella joiltain osin vastademokratia- aktivismina. Nuorten kansalaistoiminta haastaa yhtäältä vakiintuneita politiikan tekemisen tapoja ja toisaalta myös nuorten näennäisaktivointia. (Anttila 2011.) Vastademokratialla ranskalainen poliittinen historioitsija Pierre Rosanvallon (2008) tarkoittaa demokratian muotoa, jonka lähtökohtana on kansalaisten kriittisyys ja epäluulo julkista valtaa kohtaan. Vastademokratia ei ole demokratian vastaisuutta tai sen rapauttamista, vaan kyseessä on kansalaislähtöinen poliittinen toiminta, jonka pyrkimyksenä on päinvastoin elävöittää demokratiaa. Vastademokratia siis toimii demokratian tukipilarina yhdessä kansalaisten legitimoimien demokraattisten instituutioiden kanssa, niiden jatkeena ja vastavoimana. Epäluulo ja epäluottamus ikään kuin “testaavat”
edustuksellisen järjestelmän puitteissa tapahtuvan toiminnan ja vallankäytön legitimiteetin ansaintoa. (Mt., 22–23, 26–27.) Ne ovat politiikkaa korjaava mekanismi, joka luo painetta politiikan ja sen tekemisen uudistamiseen. Tästä syystä epäluuloa ja epäluottamusta voi pitää demokratian luonteeseen kuuluvina, avoimen yhteiskunnan kehitykseen liittyvinä terveinä piirteinä. (Mt.) Toisaalta täydellinen ja herkeämätön, jopa kyyninen epäily tai “tuomiosirkus” voi johtaa populismiin (mt.) ja pitkittyessään epävakauteen ja legitimiteettikriisiin (Easton 1965).
Vaikka ilmastoliikehdinnässä osalliset alaikäiset nuoret eivät esimerkiksi lakkoillessaan haasta henkilökohtaisesti äänestämisen kautta antamaansa legitimiteettiä, voi mielenilmauksen ajatella vaateena responsiivisuudelle suhteessa heidän huoleensa koskien ilmastokriisiä ja tulevaisuutta.
Nuoret siis koettelevat demokraattisen järjestelmän legitimiteettiä esittämällä järjestelmälle kysymyksen siitä, voiko siihen luottaa ilmastokriisin kaltaisen haasteen osalta. Tätä on mielestäni oleellista pohtia osana ilmastokeskustelua.
Rosanvallonin (2008) mukaan demokratian ydintä on valpas ja kriittinen kansalaisuus. Passiivinen kansalaisuus on hänen mukaansa myytti, ja sidoksissa suppeaan ymmärrykseemme demokratiasta edustuksellis-hallinnollisena järjestelmänä. Emme elä poliittisen apatian aikakautta eikä ole syytä puhua kansalaisuuden rappeutumisesta, vaan muuttumisesta: äänestysdemokratian oheen on
kehittynyt ja voimistunut moninaista poliittista toimintaa. (Mt., 33–36.) Yhteiskunnalliset liikkeet muodostavat “näkyvimmän ja jäsentyneimmän vastademokratian ilmaisukanavan” nostaessaan poliittiseen käsittelyyn virallisen päätöksenteon areenoilla sivuun jääneitä kysymyksiä (mt., 65).
Ilmastokriisi on osoitus siitä, että kun yhteiskunnallinen todellisuus muuttuu, on myös demokratian elementtien voimasuhteiden ja toimintatapojen muututtava. Vastademokraattiset voimat haastavat rakenteet vastaamaan kansalaisten vaatimuksiin, mutta niiden pyrkimyksenä ei ole päästä valtaan vaan vaikuttaa siihen harjoittamalla valvontaa ja ohjaamalla valta-asemissa toimivia. (Mt., 66; Luhtakallio & Alapuro 2008, 10, 14.)
Karen O´Brien, Elin Selboe ja Bronwyn Hayward (2018) esittävät, että viime vuosien ilmastoliikehdinnässä on kyse uuden vastustuksen ajan (age of dissent) ilmiöstä. Tällä tarkoitetaan viime vuosikymmenen aikana laajalle levinneitä ja voimistuvia erimielisyyden ja huolen ilmauksia, jotka ilmenevät varsin moninaisin tavoin, aina vetäytymisistä turhautuneisuuden osoituksiin ja symbolisista teoista poliittiseen mobilisoitumiseen. Nuoret ovat joutuneet kohtaamaan vaikeita kysymyksiä koskien sitä, miten yhteiskunta ja sen eri toimijat käsittelevät ja hoitavat kompleksisia globaaleja haasteita. Ilmastoaktiiviset nuoret asettuvat haastajan asemaan:
he haastavat vallitsevia, ilmastonmuutosta voimistavia näkemyksiä, oletuksia ja päätöksiä, sekä politiikkaa, käytänteitä ja instituutioita. (Mt.; Hörschelmann 2016.) Vastaanotto tällaiselle vastademokraattiselle toiminnalle riippuu pitkälti toiminnan muodosta. Erona yksilöllisiin, osallistuvan ja kuluttavan kansalaisuuden tekoihin kohdistuvaan hyväksyvään vastaanottoon, ilmastolakkojen ja -mielenilmausten kaltainen, vastarintaa osoittava ja vallitsevaa järjestystä haastava aktiivisuus ja aktivismi assosioidaan herkästi irrationaalisuuteen, vastuuttomuuteen ja kontrollin puutteeseen (Kennelly 2011, 2, 133–134). Tulosluvussa tuon esille nuorten ilmastovaikuttamiseen liittyvän suhtautumisen nyansseja aineistooni nojaten.
3 TOIMIJUUS SOSIAALIPEDAGOGIIKASSA
Tutkielmani keskeinen käsite ontoimijuus. Tässä luvussa luon syvällisemmän katsauksen siihen, kuinka käsitteen ymmärrän ja millaisia keskeisiä edellytyksiä ja piirteitä toimijuuteen liittyy. Tuon esiin toimijuuden kaksi ulottuvuutta: persoonallisen sekä sen pohjalta kehittyvän yhteiskunnallisen toimijuuden (Nivala 2008, 313). Persoonallinen ei tässä yhteydessä viittaa niinkään arkikielisesti kuvaukseen ihmisen yksilöllisyydestä, vaan personalistisen filosofian ymmärrykseen ihmisestä ja hänen suhteestaan toisiin ihmisiin ja maailmaan (Nivala & Ryynänen 2019, 92). Käsittelen ensimmäisessä alaluvussa sosiaalipedagogiikassa vallitsevaa ymmärrystä toimijuuden olemuksesta ja edellytyksistä, sekä persoonan ja persoonallisuuden suhdetta toimijuuteen. Tämän jälkeen esittelen toimijuutta määrittävät dialektisuuden ja relationaalisuuden ajatukset. Lopuksi keskitän tarkastelun tutkielmani kannalta keskeiseen yhteiskunnallis- poliittiseen toimijuuteen maailman muuttamisena.
3.1 Persoonallinen toimijuus
Mikä toimijuus?
Ihmistieteissä ollaan kiinnostuneita ihmisestä toiminnan harjoittajana ja toimintaan kykenevänä.
Yhtenä käsitteellisenä kulmana ihmisen ja maailman suhteen tarkasteluun on vakiintunut ihmisen näkeminen ja kohtaaminen toimijana. Siihen viitataan usein aloitteellisuuden, osallisuuden ja intentionaalisuuden käsitteiden yhteydessä. Toimijuutta käsitteleviä teorioita ja jäsennyksiä on lukuisia, eikä käsite siten ole mitenkään yksiselitteinen. Käsitteen määrittely tai painotuserot myös elävät sen mukaan, mitä tai keitä tarkastellaan, kun tutkitaan toimijuutta.
Sosiaalipedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa ihmisen ymmärtäminen toimijana tai ainakin toimijuuteen kykenevänä on merkittävä lähtökohta ja periaate. Sosiaalipedagogisessa ymmärryksessä toimijuus tarkoittaa tiivistetysti yksilön kykyjä, mahdollisuuksia ja tahtoa tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja. (Nivala & Ryynänen 2019, 95.) Hieman laveammin
ilmaistuna toimijuudessa on siis kyse sisäisistä ja ulkoisista kyvyistä ja resursseista, kuten tiedoista, taidoista ja sosiaalisuudesta; potentiaalista eli toiminnallisista valmiuksista sekä mahdollisuuksista; ja lisäksi vapaudesta käyttää tai olla käyttämättä resursseja, valmiuksia ja mahdollisuuksia, sillä ilman jonkinasteista vapautta ei ole toimijuutta (mt., 101– 104; ks. myös Nussbaum 2011).
Mikä kaikki on toimijuutta? Toimijuutta määritellään ja arvioidaan erityisesti nyky- yhteiskunnallisessa keskustelussa usein havaittavissa olevan aktiivisuuden kautta. Aktiivinen toimijuus ymmärretään yksilöllisenä kyvykkyytenä ja haluna itsensä toteuttamiseen, jonka yhteydessä korostetaan omaehtoisuuden ja mahdollisuuksien merkitystä. Toimijuus ei kuitenkaan välttämättä ole erityisen aktiivista toimintaa. (Nivala & Ryynänen 2019, 104–105.) Jonkinasteista aktiivisuutta esiin tuovissa näkökulmissa toimijuudeksi ymmärretään mikä tahansa pysyvyyttä luova tai maailmaa muokkaava teko tai toimintaan suuntautuminen, joka ei ole sopeutumista tai lamaantumista (Lähteenmaa 2010, 53). Toimijuus voi olla myös havaittavilta muodoiltaan minimalistista, pientä toimijuutta (esim. Honkasalo 2013), tai jopa toimimatta jättämistä, kunhan se toteutuu vapauden pohjalta (Nivala & Ryynänen 2019, 104). Jokaisella on toimijuus vähintäänkin potentiaalina, mutta se elää ja vaihtelee tilanteisesti ja ajallisesti. Yksilön historia ja siihen liittyvä kokemuksellinen tieto, vallitsevat olosuhteet ja reunaehdot sekä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat toimijuuden muotoutumisessa aina läsnä määrittäen kulloinkin sitä, millaisena toimijuus esiintyy. (Emirbayer & Mische 1998.) Ulkoisesti voi olla vaikea arvioida harjoittaako joku toimijuuttaan vai ei. Esimerkiksi äänestämättä jättäminen voi olla tietoista toimijuuden harjoittamista, vaikka se ei ulospäin näyttäytyisi aktiivisena tekona.
Sosiaalipedagogiikan ihmis- ja toimijuuskäsityksessä keskeistä on, että huomioidaan ihmisen vapaus ja mahdollisuudet valita, millaista toimijuus on ja mikä on aktiivisuuden aste. (Nivala &
Ryynänen 2019, 104–105.)
Toimijuuden tarkasteluissa voidaan keskittyä yksilön omakohtaisiin kokemuksiin ja merkityksenantoihin, tutkia toimijuutta yhteistoimintana, tai tarkastella makrotasolla toimijuutta määritteleviä rakenteita ja reunaehtoja. Toimijuuden tasot eivät kuitenkaan ole toisistaan irrallisia, vaan kietoutuvat vahvasti yhteen. Sosiaalipedagogiikassa kiinnostus kohdistuu eritoten ihmisten yhteistoimintaan, toimijuuteen ihmisten välisissä suhteissa (Nivala & Ryynänen 2019, 95).
Tutkielmassani painotus on yksilöllisen toimijuuden yhteisöllisissä ja yhteiskunnallisissa ulottuvuuksissa.
Persoonana yhteisössä: toimijuuteen kasvu ja ihminen toimijana
Sosiaalipedagogiikassa toimijuutta koskevan ymmärryksen ja painotuksen taustalla vaikuttaa käsitys ihmisen perusolemuksen kaksinaisuudesta. Ihminen nähdään olentona, jota kuvastaa sekä hänen ainutlaatuisuutensa, että sisäinen potentiaalinsa (Nivala & Ryynänen 2019, 89), mutta joka sosiaalipedagogiikan teoreetikon Paul Natorpin sanoin tulee ”ihmiseksi vain inhimillisessä yhteisössä” (Natorp 2001, 169; ref. Nivala & Ryynänen 2019, 90). Ihmisen perusolemus on siis sekä yksilöllinen, että sosiaalinen – ei ole yksilöä ilman yhteisöä. Yksi vakiintunut jäsennys ihmisen perusolemuksen kaksinaiseen luonteeseen on Leena Kurjen kehittelemä personalistinen sosiaalipedagogiikka (ks. esim. Kurki 2002).
Personalismissa ihminen on lähtökohtaisesti ihmisarvon omaava ja ainutkertainen yksilö, jolla on potentiaali kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen, persoonaksi (Kurki 2002). Kurjen (mt., 94) mukaan ”persoona on ennen kaikkea toimija, ja juuri persoonan toiminta integroi koko hänen inhimillisen olemassaolonsa, tavoitteet, ajattelun ja tahdon”. Persoonallinen toimijuus on siis sisäänrakennettuna persoonan käsitteeseen, sillä persoonana ihminen pyrkii itsensä ilmaisemiseen, rakentamiseen ja vapautensa toteuttamiseen, sekä omien arvojen mukaisen toiminnan harjoittamiseen. Persoonaa kuvaavatkin eritoten vapauden, aktiivisuuden, omaperäisyyden, luovuuden ja avoimuuden ominaisuudet, kyvyt tai mahdollisuudet. (Mt., 93–95.) Vapaus ei kuitenkaan tarkoita mielivaltaisesti mitä vain, vaan sen harjoittamisessa keskeistä on huomioida jokaisen persoonan kunnioittaminen, eli se, mitä kaikille hyvä yhteiselämä on ja tulisi olla (Biesta 2017, 79). Kaikessa ainutkertaisuudessaan yksilö on nimittäin samalla erottamaton osa yhteiselämää ja sosiaalista järjestystä. Ihminen syntyy sosiaalisena olentona, jolla on luontainen pyrkimys liittyä toisiin ja kasvatuksen avulla vahvistuva kyky yhteistoimintaan. Persoonalliseen täyteyteen kasvu ja kehitys edellyttävät tuota sisäsyntyistä sosiaalisuutta, ja mahdollistuvat vain osana sosiaalista, dialogisessa suhteessa ja persoonien yhteisyydessä, kasvun tukemisen ja kasvatuksen avulla. (Kurki 2002, 69; Nivala & Ryynänen 2019, 94.) Persoonallinen toimijuus on siten aina jossain määrin sosiaalista, johonkin yhteiseen ja jaettuun kiinnittymistä tai niistä
kumpuavaa. Ihmisiä yhteen tuova sosiaalinen toiminta voi perustua esimerkiksi jaettuihin intresseihin, arvoihin tai uskomuksiin (Kurki 2002, 50), mistä nuorten ilmastotoiminta ja sosiaaliset liikkeet laajemminkin ovat hyviä esimerkkejä.
Millainen kasvu ja kasvatus tukevat persoonallisen toimijuuden kehittymistä? Koska persoonaksi kasvu tapahtuu yksilön ja sosiaalisen välisessä suhteessa, keskeistä on tuon vuorovaikutuksellisen suhteen laatu. Avuksi voi ottaa sosiaalipedagogiikan teoreetikko Herman Nohlin kehittämän käsitteen pedagoginen suhde, jolla tarkoitetaan kunnioittavaa kasvatuksellista suhdetta kahden ihmisen välillä. Pedagogisessa suhteessa lähtökohtana ovat kasvavan ihmisen kokemukset kasvattajan odotusten sijaan, ja suhde on olemassa hänen tarpeitansa, ei kasvattajan tai kasvatusinstituution tavoitteita varten. (Nivala & Ryynänen 2019, 115–116.) Kasvavaan on suhtauduttava kasvunsa ja oppimisensa toimijana, subjektina, sen sijaan että hänet objektivoitaisiin kasvatustoiminnan tai opetuksen kohteeksi (mt., 98–99; Freire 1974, 39–49). Kurjen (2002, 34) mukaan “pedagogisessa suhteessa vallitsee 'persoonallisuuden etuoikeus' ”, eli persoonallisen toimijuuden kasvun tukeminen on suhteen ensisijainen tavoite.
Kasvu persoonalliseksi toimijaksi tapahtuu kahdenkeskisyyden ohella myös osana yhteisöä ja sosiaalista laajemminkin. Erotuksena muista yksilön ja yhteisön välisistä suhteista,yhteisölliselle suhteelle tunnusomaista ovat erityisesti dialogisuuden, solidaarisuuden ja avoimuuden periaatteet.
Yhteisöllinen suhde luo otolliset olosuhteet kunnioittavalle kanssakäymiselle, ja persoonan kasvun mahdollistamisen ja tukemisen myötä luo näköaloja ja polkuja kohti oikeudenmukaisempaa ja inhimillisempää maailmaa. (Kurki 2002, 50–51.) Myös kasvatusteoreetikko Paulo Freire (esim.
1974, 2005) korostaa dialogin merkitystä sekä kasvatuskäsityksessä että ihmisten keskinäisessä kohtaamisessa. Dialogisuus tarkoittaa keskinäiselle tasavertaisuudelle ja luottamukselle rakentuvaa vuorovaikutusta sekä nöyrää ja rakastavaa omistautumista toisille ihmisille. Lisäksi usko ja toivo rakentavat mahdollisuuksien horisonttia, kasvua ja kehitystä kohti jotain parempaa.
(Freire 1974, 40; 2005, 97–101.) Dialogi laajeneekin käsittämään yhteistä reflektiota ja toimintaa maailmassa toimimiseksi ja sen muuttamiseksi (Freire 2005, 97), mitä käsittelen luvussa 3.3.
3.2 Toimijuuden dialektisuus ja relationaalisuus
Yksilön ja maailman välinen suhde
Yksi tärkeä toimijuuden olemusta koskeva kysymys on yksilön ja rakenteiden välinen suhde. Mikä on yksilön liikkumavara, autonomia ja vapaus tehdä valintoja, entä missä määrin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja muut yhteiskunnalliset tekijät ja rakenteet määrittävät toimijuutta?
Kärjistetyimmillään toimijuuden olemusta koskevat käsitykset voidaan jakaa toimija-rakenne - dikotomian mukaisesti. Länsimaisissa uusliberalistista ajattelua ja ihmiskuvaa ilmentävissä toimijuuden ymmärryksissä korostetaan autonomisen, intentionaalisen ja rationaalisen yksilön vapautta ja mahdollisuuksia tehdä valintoja ikään kuin tyhjiössä, sosiaalisista rakenteista ja rajoitteista riippumattomana. (Eteläpelto, Heiskanen & Collin 2011, 13–14, 20; Juvonen 2015, 35.) Tämänkaltainen valintojen ja mahdollisuuksien yksinomainen painottaminen antaa ymmärtää, että ihmiset ovat ennen kaikkea ”suvereeneja yksilöitä, jotka kaikissa tilanteissa kykenevät arvioimaan, valitsemaan ja toimimaan” (Juvonen 2015, 164). Individualistisia toimijuuden jäsennyksiä ja teorioita onkin haastettu kiivaasti. Varsin toisenlaiseksi toimijuuden olemus ymmärretään teorioissa, joissa toimijuus määrittyy ensisijaisesti rakenteiden, ehtojen ja rajoitteiden kautta (Heiskala 2000, 13–14). Tällöin puolestaan sivuutetaan toimijuuden maailmaa muuttava potentiaali, kun yksilö redusoidaan olosuhteiden määrittämäksi ja rakenteille alisteiseksi sosiaalisen yksikön soluksi.
Yhteiskunnallista todellisuutta on kiinnostuksen kohteesta riippuen mahdollista ja mielekästä lähestyä niin toiminnan kuin rakenteiden perspektiivistä (Heiskala 2000, 15). Toimijuuden ja rakenteen välinen dikotomia säilyy kuitenkin ratkaisemattomana, ja se voidaan ajatella varsin yksiulotteisena näkemyksenä toimijuuden käsittelemiseksi (Juvonen 2015, 36). Sen sijaan monissa toimijuuden jäsennyksissä, myös sosiaalipedagogiikassa, on vakiintunut lähtökohdaksi toimija- rakenne -vastakkainasettelun sijaan niiden dialektinen suhde (ks. esim. Freire 2005, 51–55).
Freiren (2005, 52) mukaan ihminen elää samanaikaisesti subjektiivisen todellisuuden eli tietoisuutensa ja kokemustensa, sekä objektiivisten tekijöiden eli historiallisten, poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen olosuhteiden määrittämänä. Tämän todellisuuksien välisen dialektisen
suhteen kautta toimijuus – jota Freire likimain tarkoittaa käsitteelläsubjektius – ja rakenne nähdään toisiaan edellyttävinä eikä toistensa vastakohtina. Objektiivinen todellisuus, “maailma” eli toiminnan puitteet vaikuttavat ajatteluumme ja toimintaamme sekä asettavat toimijuudelle ehtoja, mutta yhtä lailla ihminen vaikuttaa vallitsevaan todellisuuteen, niin sitä uusintamalla ja ylläpitämällä kuin muuttamallakin. (Mt., 52–55; Emirbayer & Mische 1998.) Myös dialektisessa ymmärryksessä toiminnan ja rakenteen välinen suhde saa painotuseroja. Esimerkiksi Biesta ja Tedder (2007) painottavat ekologisen toimijuuden ymmärryksessään yhteiskunnallisten ja rakenteellisten tekijöiden vaikutusta toimijuuden rakentamisessa. Toimijuus on tämän ymmärryksen mukaan prosessi, jossa yksilö tekee elämäänsä koskevia valintoja ympäristössä, joka yhtäältä tarjoaa sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia resursseja, ja toisaalta ehdollistaa toimintaa.
Luvussa 3.3 käsittelen transformatiivista toimijuuskäsitystä, joka haastaa tätä painotusta puolestaan korostamalla toimijuuden aktiivista, luovaa ja maailmaa muuttavaa potentiaalia.
Jos dialektisuus on havainnollistavaa kuvata erityisesti yksilön ja rakenteen välisenä vertikaalisena suhteena, relationaalisuus on toimijuuden horisontaalinen ulottuvuus. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ihminen voidaan ymmärtää perusolemukseltaan suhteissa syntyvänä ja toimivana, relationaalisena olentona (Gergen 2009). Relationaalisuus eli suhteisuus tarkoittaa toimijuuden sosiaalista kiinnittyneisyyttä eli sitä, ettei toimijuutta voi ymmärtää irrallaan sosiaalisista suhteista vaan se on läpeensä suhteinen rakenne (Emirbayer & Mische 1998, 974). Personalistisessa sosiaalipedagogiikassa korostetaan, että yksilön ja yhteisön välisen yhteyden tulisi olla kuitenkin kaksisuuntainen ja tasavertainen. Yksilöä ei pidetä alisteisena sosiaaliselle, vaan ihminen tulee nähdä aktiivisena toimijana, joka suuntautuu sosiaalisen todellisuuden uudelleen luomiseen.
Tasavertaisuus yksilön ja yhteisön välisyydessä merkitsee ideaalina sitä, että yksilö on yhteistä hyvää varten ja yhteisö taas vastaa yksilön tarpeisiin. Siten persoonallinen ja sosiaalinen ovat keskenään vuorovaikutuksellisessa ja toisiaan täydellistävässä suhteessa. (Kurki 2002.)
Riippuvuutta ja autonomiaa
Toimijuus siis rakentuu vuorovaikutuksessa niin ihmisten välillä (relationaalisesti) kuin yksilön ja yhteiskunnallisten rakenteiden välisissä suhteissa (dialektisesti). Siten toimijuus tulee ymmärtää pikemminkin ihmisten välisen ja rakenteisiin kiinnittyvän riippuvuuden kuin riippumattomuuden
kautta (Mauthner & Doucet 1998, 125). Kanssaihmiset, yhteisöt ja toiminnan yhteiskunnalliset puitteet ovat kaikki toimijuuden mahdollistumisen kannalta keskeisiä, jopa välttämättömiä.
Siinä missä toimijuuden yhtenä komponenttina on riippuvuus, yhtä lailla tulee huomioida myös omaehtoisuuden ja itsemääräämisen eliautonomian merkitys. Nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan muuttuvat ja vaihtelevat tilanteisesti. (Juvonen 2015, 164–165.) Tutkielmassani toimijuuden painotus on nuorten autonomiassa, riippuvuuden kudokset huomioiden. Autonomia on toimijuuden perusta, jolla tarkoitetaan tiivistetysti yksilön kykyä, mahdollisuuksia ja oikeuksia tehdä itsenäisyytensä ja vapautensa pohjalta omaa elämää koskettavia valintoja ja päätöksiä, ja toteuttaa niitä (mt., 39–40; Kurki 2002, 94; Nivala 2008, 139, 313–314). Lisäksi keskeistä on moraalinen kehitys eli kyky arvopohdintoihin ja -valintoihin sekä vastuunottoon (Nivala 2008, 314). Autonomia vastaakin monilta osin persoonallisen toimijuuden käsitettä. Autonomian voi jakaa vielä perusautonomiaan ja kriittiseen autonomiaan. Ensimmäisellä viitataan mahdollisuuksiin osallistua yhteiskunnan toimintaan niin, että toimijuus on ainakin jossain määrin autonomista eli yksilöllä on vapautta vaikuttaa valintoihinsa. Kriittinen autonomia tarkoittaa vapautta tehdä merkittäviä valintoja, eli kykyä ja mahdollisuuksia sekä kriittisesti tarkastella yhteiskunnallisia, toimijuutta määrittäviä ja ehdollistavia tekijöitä, että luoda muutosta. Ero perus- ja kriittisen autonomian välillä ei perustu niinkään ihmisten välisiin henkilökohtaisiin toimintavalmiuksiin, vaan pikemminkin ulkoisiin toimintamahdollisuuksiin. (Aaltio 2013, 63;
myös Nivala 2008, 313–315.)
Tutkimukseni keskiössä olevilla nuorilla riippuvuuden ja autonomian välinen suhde on murrosvaiheessa heidän sosialisoituessa yhteiskuntaan. Ikä vaikuttaa olennaisesti heidän yhteiskunnalliseen asemaan ja toimintamahdollisuuksiin, sillä täysi itsemääräämisoikeus saavutetaan vasta täysi-ikäisyyden myötä. Nuorten kasvu yhteiskunnallisiksi toimijoiksi on siten asteittaista, tiettyjen riippuvuussuhteiden höllentymistä tai niistä irtautumista, ja autonomian vahvistumista. Kasvatuksellisena tavoitteena autonomialla pyritään siihen, että lapset ja nuoret oppisivat tuntemaan asemansa siihen liittyvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen sekä tiedostamaan niiden kautta avautuvat toimintamahdollisuudet. Kuitenkin, mikäli autonomian tukeminen jää lähinnä tiedolliseen opetukseen ja perustaitojen kehittämiseen, tullaan ennen kaikkea vahvistaneeksi vallitsevaan järjestykseen sopeutumista. Autonomian perustaksi tällainen
minimaalinen kansalaiskasvatus on puutteellinen. (Nivala 2008, 145–146.) Minimaalisesta tulkinnasta esimerkkinä kuitenkin on muun muassa uusliberalistisen, yrittäjämäisen eetoksen vahvistuminen kasvatus- ja koulutuspoliittisena tavoitteena. Tällöin tavoitellaan autonomiaa yksilöllisen hyvinvoinnin ja suoriutumisen näkökulmasta, ei niinkään kriittisen autonomian kannalta keskeistä toisin näkemistä ja toimimista maailman muuttamiseksi. Suomalaisnuorten heikentynyt ymmärrys yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksestä osoittaa, että nuoria ohjataan elämään uusliberalistisia arvoja todeksi eikä niinkään tarkastelemaan rakenteita ja todellisuutta kriittisesti ja transformatiivisesti (Männistö 2018, 50–51). Kenties tätä voisi kutsua freireläisittäin objektiivisten tekijöiden “ylivallaksi”, joka on naamioituneena itseriittoista itsenäisyyttä korostavan autonomian kaapuun.
Sosiaalipedagogisessa tulkinnassa autonomia ymmärretään laajempien toimintavalmiuksien ja kriittisen toimintakyvyn kehittymisenä (Nivala & Ryynänen 2019, 150). Autonomia ei ole siis ainoastaan kansalaisen itsetoteutuksen, vaan myös yhteistoiminnan perusta, jonka kehittymisessä keskeisiä ovat osallisuutta tukevat sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus. Näin ollen se tulisi kytkeä yhä vahvemmin kollektiiviseen oppimiseen ja tiedonmuodostukseen. Kun nykyhetkeä tarkastellaan yhteisesti suhteessa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja normeihin, avautuu tilaa kriittiselle autonomialle. Asioiden yhteinen problematisointi onkin eräänlainen vastakäytäntö yhteiskunnallisten asioiden yksityistämisen ja vallitsevaan järjestykseen sopeuttavalle trendille.
(Männistö 2018, 52–55.) Se on julkisen tilan haltuunottoa, jossa harjoitetaan kollektiivista hyvän elämän pohdintaa, toisin näkemistä, ja avataan tilaa todellisuuden muutokselle (Arendt 2002) – sekä rakennetaan yhteiskunnallista, transformatiivista toimijuutta.
3.3 Toimijuus maailman muuttamisena
Kansalaiskasvatuksella pyritään luvussa 3.1 kuvatun persoonallisen toimijuuden vahvistumiseen tai laajenemiseen yhteiskunnalliseksi toimijuudeksi (Nivala 2008, 314). Nivala (mt., 262–263) määrittelee yhteiskunnallisen toimijuuden “kansalaisen autonomiseksi ja kriittiseksi toimintakyvyksi ja valmiudeksi osallistumiseen, jonka päämääränä on yhteiskunnan kehittäminen ja elämän ja toiminnan mielekkäiden olosuhteiden edistäminen”.
Vita activa: poliittinen toiminta, yhteisö ja toimijuus
Filosofi ja politiikan teoreetikko Hannah Arendtin (2002) mukaan aktiivinen elämä, vita activa, on ihmisenä olemisen perusta. Aktiivisella elämällä hän viittaa ihmisen kolmeen perusaktiviteettiin: työhön, valmistamiseen ja toimintaan. Työ (labour) vastaa ihmisruumiin eloonjäämisestä ja biologisista prosesseista, kun taas valmistaminen (work) viittaa ihmiselämää ylläpitävän esineellisen maailman rakentamiseen ja jatkuvuuden varmistamiseen. Tärkein näistä on kuitenkin toiminta (action), maailmassa oleminen yhdessä toisten kanssa. Toiminta on perusaktiviteeteista ainoa, joka edellyttää toisia ja ”tapahtuu suoraan ihmisten välillä ilman esineiden ja aineen välitystä”. (Mt., 15.)
Toiminnalla Arendt (2002) ei viittaa yleisluontoisesti sosiaaliseen yhdessäoloon, vaan nimenomaan poliittisuuteen ihmisten välisyytenä. Toiminta ja sen poliittisuus ilmenevät aina suhteessa toisiin ihmisiin, kyvyssä tuoda yhteisen toiminnan kautta maailmaan jotain ainutlaatuista ja odottamatonta (mt., 178–183). Bäcklund ja Kallion (2012, 42) arendtilaista määritelmää mukaillen, poliittinen toimijuus on kykyjä, mahdollisuuksia ja tahtoa tuoda tärkeäksi kokemiaan asioita julkisen piiriin. Poliittinen toiminta edellyttää vapaata julkista tilaa, yhteiskunnallisen toiminnan ja politiikan tekemisen ympäristöä (Arendt 2002), jossa poliittiset toimijat osallistuvat sosiaalisen ja yhteiskunnallisen elämän käytäntöjen haastamiseen ja rakentamiseen. Poliittinen toimijuus on paitsi toimintaa, myös tunne legitiimistä jäsenyydestä ja osallisuudesta itselle merkitykselliseen sosiaalis-poliittiseen yhteisöön. (Bäcklund & Kallio 2012, 42.) Arendtille yhteisen toiminnan arvo on ihmisten välisyyden ja julkisen tilan lisäksi erilaisten ihmisten osallisuuden takaamisessa. Poliittisessa toiminnassa keskeistä on ihmisten moninaisuus, sillä ihmisestä ihmisen tekee jokaisen ainutlaatuisuus – ”moninaisuus on inhimillisen toiminnan ehto”
(Arendt 2002, 16). Samalla toiminta puolestaan on moninaisuuden ehto, sillä vain ihmisten välisessä toiminnassa moninaisuus ja erityisyys voivat olla esillä (mt., 178–179).
Maailman muuttaminen on Arendtin (2002, 17) mukaan poliittisen toiminnan tärkein tavoite, poliittista toimintaa parhaimmillaan. Toiminnan poliittisuus on nimenomaan mahdollisuudessa tuoda maailmaan jotain ennalta-arvaamatonta ja totutusta poikkeavaa, tehdä spontaaneja avauksia
