Tommi Rytinki
G. H. von Wright ja G. E. Moore etiikan esikäsitteistä. Arvojen ontologisia ja eksistentiaalisia rajanvetoja.
Filosofian pro gradu -tutkielma Historiatieteen ja filosofian laitos Tampereen yliopisto Huhtikuu 2008
TAMPEREEN YLIOPISTO Historiatieteen ja filosofian laitos RYTINKI, TOMMI:
G. H. von Wright ja G. E. Moore etiikan esikäsitteistä. Arvojen ontologisia ja eksistentiaalisia rajanvetoja.
Filosofian pro gradu -tutkielma, 136 s.
Huhtikuu 2008
Avainkäsitteet: G. H. von Wright, G. E. Moore. Arvot, aksiologia, arvometafysiikka. Etiikka, metaetiikka. Ontologia, deontologia.
______________________________________
Tutkielmassa tarkastellaan hyvän käsitettä G. H. von Wrightin ja G. E. Mooren etiikan filosofioissa, ja pohditaan millaista relevanssia arvokäsitteiden typologisella jäsentämisellä voisi olla paitsi etiikassa myös laajemmin metafysiikassa.
Tutkielmassa pyritään antamaan von Wrightin esittämälle arvokäsitteiden typologialle ontologinen tulkinta. Tämä tarkoittaa sitä, että käsitteellisesti kattavaa ja kriittistä näkemystä arvoista ei pidetä ainoastaan käsitteellisenä konstruktiona, vaan myös näkemyksenä siitä kuinka arvot ovat. Pyrkimyksenä on tarkastella arkikäsitysten ja filosofisten näkemysten suhdetta, ja tähän pyritään tutkimalla käsitteen hyvä monimuotoisuutta luonnollisessa kielessä.
Hyvä on keskeisin arvokäsite von Wrightin ja Mooren filosofioissa, mutta sen käsitteellinen luonne ei ole helposti avautuva. Voidaan puhua esimerkiksi välineiden ja taitojen suhteellisesta paremmuudesta, terveydellisestä hyvästä ja mielihyvästä, mutta missä suhteessa nämä käsitteet ovat moraaliseen hyvään? Mooren mukaan kysymyksessä on yksi ei-luonnollinen ominaisuus, von Wrightin mukaan kysymys on suhdekäsitteistä joilla on määrättyjä ilmenemismuotoja.
Molempien ajattelussa arvokäsitteet edeltävät eettisten arvostelmien muodostamista.
Arvokäsitteet muodostavat laajan kokonaisuuden. Tutkielmassa luodaan katsaus von Wrightin ja Mooren tapoihin jäsentää tätä kokonaisuutta, sekä esitetään kriittisiä huomioita. Käsitteiden muodostuksen ontologisia perusteita pohdittaessa esille nousee realismin ja antirealismin ongelma, arkijärjen näkökulmasta pohditaan erityisesti arvokäsitteiden kokemuksellisia perusteita. Näyttäisi siltä, että hedoniset arvotekijät edeltävät kaikkea arvokäsitteiden muodostusta, mutta ne jäävät samalla itse vaille määritelmää.
Sisällysluettelo.
1. Johdanto. 1
a. Alkusanat. 1
b. Teema ja tutkimuskysymys. 2
2. Von Wright ja primaariset hyvän muodot. 6
a. Hyvä ja hyöty. 6
b. Välineiden maailma. 14
c. Hedoniset arvokäsitteet. 24
3. Moore ja hyvä. 32
a. Naturalistinen virhepäätelmä ja etiikan tieteellistäminen. 33 b. Naturalistisen ja metafyysisen etiikan ongelmia. 44
c. Utilitarismi. 48
d. Sisäinen arvo. 58
4. Von Wright ja ihmisen hyvä. 65
a. Hyvän typologia. 65
b. Etiikka, normit ja toiminta. 72
c. Hyveet, paheet, psykologis-antropomorfiset käsitteet. 90
d. Tutkimuskysymyksen temaattisia tarkennuksia. 99
5. Arvojen ontologia. 102
a. Kysymys hyvän substantiaalisuudesta. 102
b. Arvoluokkien typologia ja luonnollisen kielen common sense. 106
c. Hyvän ja hyödyn käsitteet. 108
d. Hedonisten arvokäsitteiden luonne rajatermeinä. 113
6. Loppusanat. 119
7. English summary. 121
Lähteet.
1 1. Johdanto.
a. Alkusanat.
G. H. von Wright puhuu usein kielen deskriptiivisen ja preskriptiivisen funktion, kuvailevan ja normatiivisen kielenkäytön eroista, siitä kuinka kieli on yhtäältä nähtävissä sitä konstituoivien sääntöjen ja toisaalta sille yksilöllisiä merkityksiä antavien sisältötermien kautta. Ja että säännöt, oli kyse sitten luonnollisen kielen tai erilaisten keinotekoisten kielten, vaikkapa tieteellisen kielen säännöistä, kysymyksessä on aina inhimillisen toiminnan tuote. Toiminta erilaisine päämäärineen konstituoi inhimilliset säännöt, eivät ulkosyntyiset syyt. Von Wrightin mukaan eräs ihmisyyttä keskeisesti määrittävä piirre on kyky ymmärtää ja luoda normatiivisia järjestelmiä. Toiminta on ikään kuin keinotekoisten järjestelmien kautta elämistä, ei syiden ja seurausten armoilla ajelehtimista. Ihminen luo itselleen sääntöjä erilaisten pelien, kielipelien puitteissa. Säännöt mahdollistavat sekä tietynlaisen ymmärryksen että toiminnan.
Tiedolla on sekä normatiivisia että kuvailevia ulottuvuuksia. Jos puhumme esimerkiksi luonnonlaeista, onko kysymys säännöistä vaiko väitelauseista joilla on deskriptiivinen sisältö?
Von Wright jakaa normit aspektiensa puolesta käskyihin, sääntöihin ja käytännöllisiin välttämättömyyksiin, ja luonnonlait lukeutuisivat tässä jäsennyksessä jälkimmäiseen luokkaan.
Toimintaan nähden tällaiset ilmaukset eivät ole sinänsä preskriptiivisiä, mutta ne voidaan liittää normiin ennen kaikkea luomalla tarkoitusperiin nähden käytännöllisiä välttämättömyyksiä.
Tällaisten normien kielellisiä vastineita von Wright kutsuu ”anankastisiksi lauseiksi” kreikan sanan anankastós, ’pakollinen, välttämätön’ mukaan. Ananke oli kreikkalainen välttämättömyyden ja kohtalon jumalatar.
Säännöt osoittavat toiminnan rajoja, ja esimerkiksi luonnonlait tietämisen rajoja, ja tässä mielessä kielen normatiiviset ja deskriptiiviset funktiot ovat käytännössä liukuvia. Tieteen voi sanoa olevan järjestelmä totuuksia, ensimmäisiä prinsiippejä joiden puittessa kaikki tiedoksi määriteltävät asiat ainakin periaatteen tasolla on mahdollista tarkistaa. Sen sijaan näitä ensimmäisiä prinsiippejä ei ainakaan periaatteen tasolla ole mahdollista minkään muun syyn perusteella tarkistaa ilman, etteikö se samalla muuttaisi koko järjestelmää. Ensimmäiset prinsiipit ovat eräänlaisia tieteen, tieteiden konstitutiivisia sääntöjä, ja Aristoteleen mukaan metafysiikka on se tiede jonka tehtävänä on tarkastella ensimmäisiä prinsiippejä. Yksilötasolla tällaisia
2
välittömiä perustotuuksia voisi kutsua esitiedoksi, ja tässä mielessä ne osoittavat oman olemisen ymmärryksemme rajoja. Toisin kuin tieteen prinsiipit, esitieto ei ole luonteeltaan ensisijaisesti kielellistä vaan kokemuksellista. Kuitenkin sekä propositionaalisen että kokemuksellisen ymmärryksen rajoja on mahdollista määritellä uudelleen hyvin eksplikoidun tietämyksen valossa.
Konstitutiiviset säännöt eivät ole muuttumattomia.
G. E. Moore, toinen tutkielmani teeman kannalta keskeinen ajattelija, pyrki luomaan etiikasta tiedettä rajaamalla sen koskemaan tutkimusta eettisten arvokäsitteiden luonteesta, ja analyyttiselle moraalifilosofialle yleensäkin on ollut luonteenomaista tarkka eronteko deskriptiivisten ja preskriptiivisten käsitteiden suhteen. Etiikan preskriptiiviset ulottuvuudet on tahdottu sulkeistaa, ja eettisiä termejä on tahdottu tutkailla puhtaasti käsitteellisiä ulottuvuuksia silmälläpitäen. Tätä lähestymistapaa on tapana kutsua metaetiikaksi.
Tämän tutkielman puitteissa olen pyrkinyt pitäytymään etiikan deskriptiivisten sisältötermien, arvokäsitteiden tarkastelussa, koska nähdäkseni eettisyys sikäli kuin se on mahdollista lähtee liikkeelle yksilöllisen tietämyksen, ei normiauktoriteettien näkökulmasta. Von Wright ei toisaalta näe arvokäsitteiden tarkastelua mielekkäänä luokitella sen paremmin metaetiikaksi kuin etiikaksikaan, vaan puhuu väljästi ottaen etiikan esikäsitteistä, joilla on sekä deskriptiivisiä että preskriptiivisiä ulottuvuuksia. Arvokäsitteet määrittelevät sen, mikä on hyvää ja pahaa, sen sijaan normatiiviset käsitteet mikä on oikeaa ja väärää. Luonnollisen kielen rakenteisiin on koodautuneena suuri määrä käsitteellistä ymmärrystä ja esiymmärrystä, ja tätä ymmärrystä ja sen rajoja von Wright lähtee The Varieties of Goodnessin puitteissa purkamaan.
b. Teema ja tutkimuskysymys.
Tutkielmallani on kolme tavoitetta, ja ne ovat seuraavat.
Ensinnäkin, pyrin tuomaan esiin ja selventämään niitä käsitteellisiä, loogisia, historiallisia ja tulkinnanteoreettisia lähtökohtia joiden puitteissa von Wright ja Moore päätyivät näkemyksiinsä koskien etiikan ja metaetiikan kysymyksiä. Aikaperspektiivi on kummallakin ajattelijalla erilainen, Moore muotoili näkemyksensä aivan 1900-luvun alkutaipaleella mutta von Wright vasta 1960-luvulle tultaessa. Lähtökohdiltaan heidän ajattelunsa eroavat ennen kaikkea metafyysisen asennoitumisen suhteen, voisi sanoa että siinä missä Moore on idealisti tai ns.
realisti, arvo-objektivisti, von Wright jo omien sanojensakin mukaan on konseptualisti, joka
3
palauttaa esimerkiksi arvokäsitteet subjektiivisiin kontekstuaalisiin lähtökohtiin. Toiselle ideaaliset entiteetit ovat reaalisesti olemassaolevia, toiselle vain kielellis-skemaattisina käsitteinä.
Molemmat ajattelijat ovat kuitenkin vahvasti kytköksissä ns. analyyttiseen traditioon, Moore Kantin metafysiikasta vaikutteita saaneena siinä missä von Wright puolestaan on ammentanut vaikutteita mm. Wittgensteinin filosofiasta.
Toisekseen pyrin vertailemaan von Wrightin ja Mooren temaattisesti hyvin läheistä mutta samalla metafysiikan kannalta hyvin vastakkaista positiota. Tavoitteeni ei ole osoittaa jompaa kumpaa näistä oikeaksi ja toista vääräksi, ainoastaan asettaa rinnakkain nämä aikaperspektiivinsä puolesta eriävät näkökulmat; ilman toista ei olisi toista.
Kolmanneksi mielessäni on eräs hypoteettinen luenta koskien erityisesti von Wrightin The Varieties of Goodnessia. Olen otsikoinut työni sanoilla ”G. H. von Wright ja G. E. Moore etiikan esikäsitteistä. Arvojen ontologisia ja eksistentiaalisia rajanvetoja.” Tämä vaatii hieman selityksiä.
Sanan ”ontologia” varaan työssäni tarkoittamaan filosofista käsiteanalyysia ja fenomenologiaa, jonka tarkoituksena on tarkastella jotakin asiaa tai ilmiötä sen perusteista lähtien sellaisena kuin se ”on”. Tähän tarkoitukseen voisi yleisellä tasolla käyttää myös sanaa ”metafysiikka”, mutta itse termin laajasta merkitysten variaatiosta johtuen olen tahtonut varata sille vain sen yleisluonteisen merkityksen. Sanalla ontologia sen sijaan on etenkin mannermaisessa filosofiassa merkitysvivahteita jotka viittaavat käsitteellisten rakenteiden kokonaisuuden ja perusteiden kriittiseen tarkasteluun.
Kun siis luen von Wrightin esitystä mahdollisuutena tulkita ”arvokäsitteiden typologiaa”
sellaisena kuin se eräissä länsimaisissa luonnollisissa kielissä näyttäisi jäsentyvän, tiedän ettei von Wright käyttänyt termiä ”ontologia” eikä hän liittänyt tätä kokonaisnäkemystä mannermaisiin metafysiikan tapoihin orientoitua. Hän pitäytyi käsiteanalyysissa, muttei kiistänyt etteikö tällä käsiteanalyysilla voisi olla myös mahdollisia eettisesti relevantteja käytännöllisiä kytköksiä. Myös se von Wrightin huomio, että hänen esittämänsä loogis-typologinen kokonaiskuva hyvän muodoista on pääpiirteissään lopullinen (että uusia hyvän muotoja ei synny, eivätkä ne kuole pois) houkuttelee sanomaan, että mikä tulkinnanteoreettinen taustaselitys lieneekään, arvokäsitteinä ne muodostavat hyvin eksplikoidun kokonaisnäkemyksen siitä kuinka arvot eivätkä vain arvokäsitteet ovat. Mitä niillä voi loogis-käytännöllisten kytköstensä puitteissa käsittää ja mitä ei. Tätä on nähdäkseni ontologia.
4
Luentani on kuitenkin tältä osin täysin hypoteettinen ja ehdotuksenomainen, mutta sillä on relevanssia kahdessakin suhteessa. Ensinnäkin erottelen terminologiassa Mooren etiikan esikäsitteitä koskevan näkökulman ”arvometafysiikaksi”, ja von Wrightin erityisen hyvin jäsennetyn näkemyksen ”arvojen ontologiaksi”. Toisekseen jokaisella filosofisestikin hyvin eksplikoidulla näkemyksellä on rajansa, ja von Wrightin (sekä täydentävästi Mooren) näkemyksen puitteissa tahdon tarkastella näitä rajoja koskien arvokäsitteitä. Hyvän muodot, muunnelmat arvokäsitteinä muodostavat suhteessa toisiinsa erilaisia loogisia kokonaisuuksia esimerkiksi positiivisen ja negatiivisen termin suhteen. Lähes kaikki hyvän muodot ovat suhteellisen ongelmattomasti jäsennettävissä tähän loogiseen matriisiin, kokonaiskuvaan.
Kuitenkaan von Wrightin mukaan mielihyvän ja mielipahan käsitteet (pleasure, pain) eivät ole transparentteja tässä suhteessa, ja Moore itse pitää tuskan käsitettä esiobjektiivisena. Työni puitteissa kutsun näitä subjektiivisesti ensisijaisia hedonisen arvon käsitteitä rajakäsitteiksi, ja pyrin osoittamaan niiden aseman ensisijaisesti eksistentiaalisina entiteetteinä, arvokäsitteinä jotka esiymmärryksenä konstituoivat muita arvokäsitteitä ja -tekijöitä, mutta joiden taakse ei näiden termien puitteissa ole mahdollista mennä. Tarkkaanottaen voisi sanoa, että tuska ja mielihyvä eivät ensisijaisesti ole käsitteitä ollenkaan, vaan vasta muut arvokäsitteet ovat loogisia ja sikäli ymmärryksemme puitteissa ehdollisia attribuointeja koskien maailmaa. Mitä moraalisen arvon määrittelemiseen tulee, sekä von Wrightin että Mooren mukaan vasta kun meillä on selkeä käsitys ensisijaisten arvotekijöiden luonteesta, voimme ryhtyä arvioimaan tekojen ja toimien eettisiä ulottuvuuksia. Tämä koskee siis osin kysymystä mahdollisuudesta kielen ja ymmärryksen deskriptiivisten ja preskriptiivisten ulottuvuuksien yhdistämiseen.
Tutkielmani käsittelyjärjestys on seuraava. Luvussa kaksi käyn yhteenvedonomaiseti läpi von Wrightin näkemyksen ensisijaisista hyvän muodoista, jotka ovat hedoninen, instrumentaalinen, tekninen, terveydellinen, utilitaarinen ja hyväätekevä hyvä. Esitän joitakin tarkennuksia kokonaiskuvaan sekä pyrin alustavasti osoittamaan että käsitteet utilitaarinen ja hyväätekevä hyvä ovat itsessään abstraktioita eikä niitä siksi pitäisi varsinaisesti luokitella ensisijaisiksi hyvän muodoiksi. Luvussa kolme käyn läpi G. E. Mooren etiikan filosofian. Aloitan Mooren ajatuksesta jonka mukaan hyvä on kaikkein perustavanlaatuisin eettinen käsite, ja että arvokäsitteiden tutkimus olisi tieteellisen etiikan tehtävä. Käyn läpi Mooren ”naturalistisen virhepäätelmän”
muodossa esittämää kritiikkiä eräille etiikan paradigmoille, tämän jälkeen tarkastelen joitakin Mooren ajatuksia käytännöllisen etiikan käsitteistä. Lopuksi tarkastelen hyveitä ja sisäisen arvon
5
käsitettä sekä tuon alustavasti esiin kysymyksen tuskan ontologisesta asemasta. Luvussa neljä luon kokonaiskatsauksen von Wrightin hyvän muotojen typologiaan ja käyn läpi von Wrightin määritelmän eettisestä hyvästä ja pahasta. Arvioin von Wrightin ja Mooren metafyysisiä positioita, tutkin von Wrightin käsitystä hyveistä ja kaikkien näiden suhteita ns. ihmisen hyvään.
Luvussa viisi esitän neljä tutkielmani teeman kannalta keskeistä kysymystä, jotka ovat: a.
Kysymys hyvän substantiaalisuudesta ja sen mahdollisesta luonteesta, b. Kysymys arvoluokkien typologiasta ja luonnollisen kielen common sensestä, c. Kysymys hyvän ja hyödyn käsitteen keskinäisestä suhteesta, ja d. Kysymys mielihyvän epämääräisestä luonteesta rajaterminä, sekä kysymys tuskan käsitteen epäsubstantiaalisuudesta. Näiden yhteys sisältötermeinä moraaliseen arvoon.
Monet avaamani polunpäät ja asiakokonaisuudet jäävät avoimiksi, esimerkiksi kysymys arvokäsitteiden ja normatiivisten käsitteiden yhteyksistä etiikassa, ja esimerkiksi Kantin moraalifilosofian vaikutus von Wrightin ja Mooren etiikan filosofiaan. Luvussa 5. pyrin ytimekkäästi tarkastelemaan eräitä mielestäni tärkeimpiä ”arvojen ontologiaa” koskevia kysymyksiä, ja jätän myös nämä kysymykset pitkälti avonaisiksi. Käyttämäni lähdemateriaalin määrä ei ole kovin laaja johtuen siitä ettei käsittelemiäni kysymyksiä (myöskään von Wrightin omien sanojen mukaan) ole juurikaan tutkittu. Sen sijaan että olisin yrittänyt tukeutua kommentaareihin joita ei ole, olen itse pyrkinyt ajattelemaan aihetta perusteellisesti. Kuitenkaan kiirehtimättä asioiden edelle, sillä vastausten antaminen on filosofiassa vaarallista.
Toivon että tutkielmani tuottaisi jonkinlaista mielihyvää myös muille kuin itselleni. Sehän merkitsisi että sillä on edes vähän sisällöllisiä perusteita olemassaoloonsa.
6 2. Von Wright ja primaariset hyvän muodot.
a. Hyvä ja hyöty.
Arvojen ontologiaa tutkittaessa hyödyn käsite nousee - kenties yllättäenkin - erääksi keskeisimmistä arvojen olemusta koskevan ymmärryksen vedenjakajaksi. Miksi?
Von Wright ei suorastaan alleviivaa tätä, mutta hyvän (arvoattribuuttina) käytön monimuotoisuus on käsitteellisesti kytkettävissä arvokeskusteluun jota etiikan filosofiassa on historian varrella käyty. Von Wright kirjoittaa:
"---the works of the classics have provided a much stronger stimulus to my thoughts than the writings of my contemporaries. In particular have I learnt from three: Aristotle, Kant, and Moore.
I have been successively under the spell of the Kantian idea of duty and the Moorean idea of intrinsic value. In fighting my way against Kant I was led to reject the position sometimes called 'deontologist', and in resisting Moore I became convinced of the untenability of value-objectivism and -intuitionism. In this largely negative way I arrived at a teleological position, in which the notions of the beneficial and the harmful and the good of man set the conceptual frame for a moral 'point of view'."1
Vaikka The Varieties of Goodness ei tekijän omien sanojen mukaan olekaan tutkielma etiikasta, on se tutkielma etiikan esikäsitteistä.2 Kirjan "eettinen" jänneväli kulkee länsimaisen ajattelun kahden merkittävimmän metafyysikon, Aristoteleen ja Kantin välillä, kuten tekijä itsekin antaa ymmärtää. Nimittäin: "Perhaps one could distinguish between two main variants of this position of ethics. The one makes the notion of the good of man relative to a notion of the nature of man.
The other makes it relative to the needs and wants of individual men. We could call the two variants the 'objectivist' and the 'subjectivist' variant respectively."3 Tekijän sanojen mukaan
1 Wright 1972, Preface V-VI
2 Wright 2001, suom. laitoksen esipuhe 7
3 Wright 1972, Preface VI
7
ensin mainittua edustaa Aristoteles, ja selvimmin jälkimmäistä edustaa mielestäni von Wright itse.4
Voisi väittää, että etiikasta on mahdoton keskustella järkiperäisesti ellei sen ajatella koskevan tekojen ja tarkoitusperien keskinäistä suhdetta, ja että laajassa mielessä arvot toimivat monin tavoin välittävinä sisältötermeinä tällaisia keskusteluja käytäessä. Nähdäkseni arvot tässä laajassa mielessä tarkoittavat The Varieties of Goodnessissa kaikkea sitä, mihin voidaan tavalla tai toisella viitata arvoattribuutilla hyvä ja sen muuntelevilla lähimerkityksillä, vastakohdat mukaan lukien. Ja suoraan ja epäsuorasti von Wright rajaa eettiset arvostelmat koskemaan ihmisen hyvää.5
"Objektivistinen" etiikan muunnelma Aristoteleella määrittelee ihmisen substantiaaliseksi olennoksi. Ihminen on zoon logon ekhon tai zoon politikon (Aristoteles on viitannut molempiin)6, järjellinen ja poliittinen olento.7 Eudaimonia, tyytyväisyys tai onnellisuus on ihmisen korkein päämäärä, ja jo annettujen substantiaalisten määritelmien mukaan tämän saavuttaminen on mahdollista ainoastaan yhteisössä elämällä ja järkeä oman paikkansa tuntien käyttämällä.8 Älylliset ja moraaliset hyveet, sekä muut hyvät asiat ohjaavat ihmisen tahtoa noudattamaan omaa parastaan.9 Jonkinasteinen ongelma on, kumman Aristoteles katsoi tärkeimmäksi: toisaalta metafysiikka oli tieteistä korkein ja ensimmäinen10, mutta kuitenkin politiikka tärkein ja määrää muita tieteitä.11 Tässä ei välttämättä tarvitse nähdä ristiriitaa, sillä locus jossa kumpikin tapa orientoitua otti paikkansa relevantilla tavalla oli kaupunkivaltio, ja nämä toimivat toimivat ikään kuin toinen toistensa hyväksi. Näistä on sittemmin puhuttu latinan termeillä vita activa ja vita
4 Fronesis-käsitteeseen liittyen von Wright sanoo kuitenkin objektivistisen ulottuvuuden myöhemmin vahvistuneen omassa ajattelussaan. Teoksessa Actions, Norms, Values 1999, 15.
5 Lähtien hyväätekevän hyvän (beneficial goodness) käsitteestä, ihmiselle tai jollekin oliolle; Wright 1972, 42
6 Aristoteles, Pol. 1253a7-11
7 Aristoteles, Met. 980a21-980b26
8 Aristoteles, EN 1095a14-20
9 Wright 1972, 143; Aristoteles, EN 1103a14-15
10 Aristoteles, Met. 982b1-11
11 Aristoteles, Nik. 1094a25-1094b2
8
contemplativa, aktiivinen ja mietiskelevä elämä.12 Yleisesti ottaen aristoteelinen etiikka neuvoo järkevää ihmistä pitäytymään kahden ääripään välillä, kultaisella keskitiellä.
Kantin moraalifilosofian suhteen en tiedä voiko puhua sen paremmin ”objektivistisesta” kuin
”subjektivistisestakaan” muunnelmasta, koska se näyttää sisältävän elementtejä kummastakin.13 Pääpaino on siinä joka tapauksessa velvollisuudella ja tahdon hyvyydellä (toisin kuin esim.
Moorella, joka painottaa arvojen ensisijaisuutta, vaikka muuten filosofiassaan saakin paljon vaikutteita Kantilta), ja moraalisen toiminnan locus, päätöksenteko tapahtuu vapaan ihmisen omassa mielessä. Praktisen järjen näkökulmasta ihminen asettaa itse oman toimintansa lait, ja moraalisen ihmisestä tekee se, kuinka hän noudattaa omia periaatteitaan.14 Symmetrian periaate, se että toisia ihmisiä on käytettävä (kaikissa persoonissa) aina päämääränä sinänsä, ei pelkästään keinona päästä päämääriin, tai laajemmin kategorisen imperatiivin vaatimus toimia kaikessa vain sen maksiimin mukaan, että hänen kantava ajatuksensa voisi periaatteessa tulla yleiseksi laiksi, pohjustaa moraalin käsitteellistä universaaliutta ja välttämättömyyttä.15 Tämä tarkoittaa että aitoja moraalisia päätöksiä voi olla vain siellä missä ihminen on vapaa valitsemaan hyvän ja pahan välillä, ja että jokainen moraalinen toimija on moraalisesti samanarvoinen, vaikka tosiasioiden maailmassa vallitsisikin väistämätön epäsymmetria. Tätä voisi luonnehtia eettisyyden eräänlaiseksi metafyysiseksi muotoiluksi tai välttämättömäksi edellytykseksi.
Voisi sanoa että eettisyys tässä mainitussa mielessä ei toteudu maailmassa, tai ainakin se toteutuu verrattain huonosti. Mitä tulee näihin Aristotelesta ja Kantia koskeviin keskenään hyvin toisenlaisiin etiikka-käsityksiin, näiden välissä kulkee eräs traditio, joka mielestäni on mainitsemisen arvoinen. Kyseessä on keskiajan kristillinen etiikka. Tämä on mielenkiintoisessa välittäjän asemassa suhteessa kumpaankin ensiksi mainittuun. Ensiksikin moraalinen hyvä tarkoittaa ihmisen henkilökohtaista sydämen puhtautta, ja toiseksi maallisen, aksidentaalisen eudaimonian korvaa autuuden käsite toisen maailman onnellisuutena. Sinänsä kristillinen ajattelu oli sekoitus hyvin monenlaisia historiallisia juonteita, eikä siksi voida puhua yhdestä
12 Aristoteles, Nik. 1177a12-1179a32
13 Copleston 1964, 318-319
14 Copleston 1964, 308-309; 314-315
15 Copleston 1964, 323-324
9
selkeäpiirteisestä ajattelusta. Sen yleisiä linjoja voi tässä yhteydessä vain luonnehtia. Ehkä filosofisesti mielenkiintoisin kysymys koskien kristillistä etiikkaa on miettiä, missä määrin sen edustama maailmankuva on relevantti, ja rakentuuko se ensisijaisesti joidenkin muiden kuin tarkistettavissa olevien perusprinsiippien varaan.16
Vastaus on tältäkin osin hankala. Esitin pari sivua tuonnempana teesin, jonka mukaan etiikasta on mahdoton käydä järkiperäistä (eräässä mielessä filosofista) keskustelua ellei sen ajatella koskevan tekojen ja tarkoitusperien keskinäistä suhdetta. Tarkoitusperistä eli päämääristä voidaan puhua tuon tai tämän faktuaalisen tai kuviteltavissa olevan hyödyn käsittein; teoista sikäli kuin niistä voidaan puhua tavalla tai toisella arvoväritteisesti, voidaan puhua viime kädessä vain joko välineellistä arvoa silmällä pitäen tai agentin moraalista tahtoa arvostellen. Sikäli siis Aristoteleen etiikka pyrki inhimilliseen hyvään rakentamalla järjen mukaisesti toimivan yhteisön, ainakin periaatteessa. Kantin järjestelmässä jokainen järkeä käyttävä ihminen on aina samalla myös päämäärä sinänsä, joskin se millaisena välttämättömyyksien maailma toteutuu on toinen asia.
Arvojensa puolesta (lähimmäisenrakkaus jne.) kristillistä etiikkaa voi luonnehtia humaaniksi, mutta näitä arvoja ja niiden avointa koeteltavuutta arvokkaampia ovat uskon totuudet. Sikäli kristillinen ajattelu sisältää ainakin osin ”arrationaalisia” elementtejä.
Mutta tämä nostaa esille tutkielmani kantavan teeman eli kysymyksen arvojen objektiivisuudesta.
Ja tähän von Wrightin The Varieties of Goodness tarjoaa eräitä rajanvetoja. Esimerkiksi Jean-Luc Nancy tutkielmassaan Heideggerin ”Alkuperäinen etiikka” nimittää arvoja moraalimerkityksiksi.17 Tiettyä syvyyttä ja mieltä voi lähteä hakemaan von Wrightin väitteestä, jonka mukaan "moraalinen hyvä" on hyvää jossakin toissijaisessa merkityksessä, kun taas hyvä (arvoattribuuttina) viittaa ensisijaisesti kaikkeen konkreettisempaan. Vasta kun on tehty selkoa siitä, mitä kaikkea hyvä (arvokkaat asiat, siis myös arvot) ensisijaisessa mielessä tarkoittaa, on mielekästä lähteä tarkastelemaan kompleksisempia aksiologisia kysymyksiä kuten moraalinen hyvä, ihmisen hyvä jne.18
16 Kts. esim. Työrinoja 1998, 120-125; 132-133; Yrjönsuuri 1998, 152-157
17 Nancy 1998, 24-29
18 Wright 2001, suom. laitoksen esipuhe 10
10
Von Wright päätyy näkemykseen, jonka mukaan ensisijaiset hyvän muodot ovat aina joko hyödyllisiä ja siten objektiivisesti tosia tai epätosia, tai muuten kysymyksessä on subjektiivinen arvoarvostelma joka on luonteeltaan interjektio eli välitön ilmaus vailla propositionaalista sisältöä. Propositiot toteavat, interjektiot ilmaisevat, eikä jälkimmäisen kaltaisilla puhtailla arvoarvostelmilla siten ole varsinaisesti totuusarvoa.19 Itse hyödyn käsitekin on monimielinen, riippuen siitä onko tarkasteltava hyöty välineellistä vai jonkun olennon välitöntä hyvää palvelevaa. Jälkimmäisessä tapauksessa ajaudumme jälleen osin aksiologisiin kysymyksiin, kun pohdimme mitä jonkin olennon viimekätinen hyvä on. Von Wright kutsuu hyvän hyötyaspektia utilitaariseksi hyväksi. Tämän kaksi päämuotoa ovat edistävä ja hyväätekevä hyvä, joista ensimmäinen koskee puhtaasti välineellistä hyvää, jälkimmäinen jonkun olennon kannalta suojaavaa tai muutoin välitöntä hyvää.20 Ja sikäli kuin jonkun olennon hyvä voi olla objektiivisen tarkastelun kohteena, ovat moraaliarvostelmat mielekkäitä hyväätekevän hyvän ehdoilla.21 Hyöty ja välineellinen hyvä ovat siis läheisesti yhteydessä toisiinsa. Mutta jos tarkkoja ollaan, niin aksiologiset tekijät edeltävät myös välillisiä päämääriä, koska kaikkien päämäärien voidaan ajatella palvelevan jotain viimekätistä tavoitetta.22 Pitäydymme kuitenkin filosofisessa viitekehyksessä, jonka introdusoin moraalisen hyvän edellytyksiä esitellessäni. Päteekö myös arvojen monimuotoisuuteen (hyvän monimuotoisuuteen), että niistä puhuminen on järkevää vain sikäli kuin niitä voidaan tarkastella objektiivisesti, so. välineinä? Kysymys on monimutkainen.
Mutta pyrin tuomaan esiin, että objektiivisuus on väistämättä käsitettävä joustavassa ja filosofisessa merkityksessä, kun pyrimme edes varovasti rajaamaan arvojen ontologisia kytköksiä.
Toisin sanoen aina kun puhutaan jonkun asian hyodyllisyydestä, myös päämäärä on jo oletettu.23 Ja suhteessa tuohon päämäärään itse asian hyödyllisyydestä (erityisesti välineellisen hyvän
19 Wright 1972, 72-74
20 Wright 1972, 41
21 Wright 1972, 120
22 Vrt. esim. Wright 1972, 25
23 Wright 1972, 19-20
11
merkityksessä) on mahdollista esittää arvostelmia, ja jotka välttämättä (suhteessa valittuun päämäärään) ovat objektiivisesti joko tosia tai epätosia.24
Ensisijaisesti välineellisestä hyvästä voi puhua vain lajinsa mukaisena hyvänä, johtuen itse asian substantiaalisesta luonteesta. Sen sijaan teot ja tavat eivät muodosta luokkia, joiden yksittäisiä ilmentymiä voisi niiden geneerisen paremmuuden suhteen verrata toisiinsa, vaan niitä voidaan tietyssä mielessä arvostella vain yksilöinä. Moraalisen hyvän käsitteen voisi ajatella omalta osaltaan paikkaavan arvoperspektiivista tätä substantiaalista tyhjiötä, jonka ytimessä on ihminen ja hänen toimintansa. Yksilö on epämääräinen; vielä yksi etiikan paradigma joka on oleellista mainita, löytyy Heideggerin metafysiikasta, joka on eräiltä lähtökohdiltaan eksistenssifilosofinen.
Dasein (täällä-olo, eksistenssi) on osin epämääräinen, osin "maailmaan-heitetty", ainutlaatuiseen situaatioonsa sidottu. Ja kuitenkin da-sein on erityinen oleva sikäli, että sikäli kuin kaikki muu oleva "on", se on sitä juuri tälle olevalle "jonakin". Toiminta, "oleminen" on faktuaalisessa epämääräisyydessään substantiaalisesti käsitettyä olevaa edeltävää, ja sikäli moraalista hyvää koskevat arvostelmat jäävät aina osin abstrakteiksi. Yksilön on tehtävä valintoja syvällä sisimmässään, vastuussa viime kädessä vain itselleen ja vailla varmuutta toimintansa tuloksista.25 Siitä mikä kulloinkin on hyödyllistä, päättää siis viime kädessä yksilö itse. Kuitenkin maailma sikäli kuin olemme ihmisiä emmekä vain yksilöitä solipsistisessa hengessä, on kaikkinensa sekä jaettua että tuotettua. Välineiden maailma on rationaalisen keskustelun sfääri, ja tältä pohjalta voimme luodata yleisesti ja yksityisesti olemisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Ja näyttää siltä että hyödyn käsite jo valittuina päämäärinä kattaa arvojen arvottamista koskevan rationaalisen keskustelun alan. Minkä muun kuin hyödyn käsitteen valossa voimme verrata erilaisia hyviä ja huonoja (pahoja) asioita? Tärkeimmäksi arvoja koskevaksi filosofiseksi ongelmaksi muodostuisi tällöin hyödyn ja moraalisen hyvän välillä vallitseva epäsymmetria.
Von Wright kirjoittaa, että moraalinen hyvä on jotain sellaisenaan, ei tietylle subjektille. Tässä mielessä moraalinen hyvä on absoluuttista ja objektiivista, kun taas hyväätekevä, jonka
24 Ainakin periaatteessa, vrt. Wright 1972, 29-30
25 Eräs ytimekäs selonteko Heideggerin ajattelun suhteesta etiikkaan löytyy teoksesta Nancy 1998. Tähän ei kuitenkaan tässä ole tarpeen sen paremmin syventyä.
12
ensisijaisuuteen moraalisen hyvän tulisi rakentua, on vain suhteellista ja subjektiivista.26 Hyväätekevä on von Wrightin käsitteistössä utilitaarisen hyvän alakategoria (sikäli, että kaikki hyväätekevä on hyödyllistä, mutta kaikki hyödyllinen ei ole hyväätekevää), ja hyväätekevä on olioon liittyvä ominaisuus jonkin toisen seikan kausaalisen suhteen ansiosta. Hyväätekevää koskevat arvostelmat koskevat kuitenkin aina ensisijaisesti jonkun yksilön viimekätistä hyvää, ja sikäli ne eivät ole puhtaan kausaalisia vaan osin aksiologisia.27 Kuitenkaan kaikki "olennon hyvää" koskevat arvostelmat eivät ole pelkästään subjektiivisia, vaan esimerkiksi terveyttä koskevat väitteet voidaan suhteellisen yleispätevästi johtaa luonnontieteellisestä tietämyksestä.28 Mutta kumpi on perustavanlaatuisempi käsite, hyvä vaiko hyöty? Hyödyn käsitteen kautta voimme konkreettisesti arvioida useimpia hyviä asioita joita kohtaamme arkipäivässä (parempi väline = hyödyllisempi lajinsa mukaiseen käyttöön sovellettuna), mutta se ei näytä kattavan hyvän kaikkia ulottuvuuksia. Voitaisiin väittää – ja kuten teknistyvässä maailmankuvassamme yhä voimakkaammin ajatellaankin – että kaikki hyvä on välttämättä hyödyllistä, mutta kaikki hyödyllinen ei ole välttämättä hyvää. Ensimmäinen väite siksi, että hyvä on aina hyödyllisyyttä jonkun olion kannalta, mutta kaikki hyödyllinen ei ole tosiasiallisesti vaan ainoastaan näennäisesti hyvää. Von Wrightin mukaan moraaliväitteitä koskeva hyöty on hyödyllistä lähinnä suojaavassa mielessä.29 Aina voidaan kyseenalaistaa jonkun yksittäisen olennon hyvää edistävän asian moraalinen oikeutus, mutta kaikkien yleistä ja yhtäläistä hyvää koskevissa väitteissä on vaikea edetä abstrakteja muotoiluja pitemmälle. Tähän kysymykseen palaan kuitenkin vielä viimeisessä pääkappaleessa.
Seuraavassa kahdessa luvussa käyn läpi typologista jaottelua, jonka von Wright on esittänyt The Varieties of Goodnessissa. Ensiksi käsittelen välineellisen hyvän eri ulottuvuuksia, sitten paneudun niihin hyvän muotoihin, joiden perusta on yksilön arvovalinnoissa. Hyödyn käsitettä pidän kaikessa monimielisyydessään hyvän muotojen ”typologisena" selkärankana. Se nimittäin määrittää, puhutaanko asiasta välineellisessä mielessä vaiko itseisarvoisena. Puhtaat
26 Wright 1972, 120
27 Wright 1972, 42-43
28 Kysymys on kuitenkin filosofisesti mielenkiintoinen. Vrt. Wright 1972, 60-61
29 Koska von Wrightilla moraalinen hyvä perustuu hyväätekevälle hyvälle.
13
arvoarvostelmat eivät sisällä välineellisiä ulottuvuuksia, ja ne ovatkin pikemminkin tunteiden ilmauksia tai interjektioita (expressions of feeling, interjectional character) kuin propositioita.30 Välineellisestä hyvästä sen sijaan puhutaan hyödyn käsitteen kautta, mutta hyötykin on viime kädessä aina suhteessa jonkun olennon hyvään. Puhtaasti välineellistä hyvää edustavat arvostelmat koskevat tuon tai tämän asian kausaalisia ominaisuuksia, ja ovat siksi aina joko objektiivisesti tosia tai epätosia. Konteksti jossa näitä arvioidaan saattaa silti olla subjektiivinen, mikä ei tarkoita sitä että todennäköisyys erehtyä vähentäisi arvostelmien tosiasiallisuutta. Samat asiat voivat toisinaan edistää, suojella tai haitata jonkun olennon hyvää. Typologian kannalta olennaista on kuitenkin lähinnä sillä minkä peruskategorian näkökulmasta asioita tarkastellaan.
Hyödyllinen välineellisessä mielessä koskee aina välillisiä päämääriä, sen sijaan hyväätekevästä (beneficial) hyödystä (utility) on kyse silloin kun jonkin asian katsotaan palvelevan jonkun olennon välitöntä hyvää. Ja tähän hyvän muotoon voi kausaalisten tekijöiden ohella sisältyä myös aksiologisia tekijöitä. Tämän vuoksi siitä ei voi esittää objektiivisesti tosia tai epätosia arvostelmia. Tulkitsen siten, että tämän "välineellisen hyvän”31 alamuodot ovat "positiivinen välineellinen hyvä" jonka kaksi typologista muotoa von Wrightin esityksessä ovat instrumentaalinen hyvä sekä tekninen hyvä, ja "negatiivinen välineellinen hyvä" jonka typologinen muoto on terveydellinen hyvä. Selitän myöhemmin, mikä saa minut ajattelemaan että välittävä taso positiivisen ja negatiivisen termin suhteen on tarpeellinen. Hyväätekevät hyvät tai hyödylliset asiat pitävät, kuten jo sanoin, sisällään sekä kausaalisia että aksiologisia osatekijöitä. Jälkimmäisistä luultavasti hedoniset arvot lienevät kaikkein selkeimmin eksplikoitavissa, ja niihin palaan tuonnempana. Mutta onko jotain muita subjektiivisia tekijöitä, joista olisi mahdollista esittää mielekkäitä arvoarvostelmia? Von Wrightin esityksessä luonteenpiirteillä näyttäisi olevan tällaista aksiologista relevanssia hyveinä, nimenomaan yksityisten valintojen tietä kulkemalla hankittuina voimavaroina.
Muussa mielessä hyväätekevän kategoria sen sijaan on itse konstitutiivinen eräitä hyvän muotoja ajatellen. Näitä ovat jo useasti mainittu moraalinen hyvä sekä "ihmisen hyvä". Ihmisen hyvän von
30 Wright 1972, 74
31 Von Wright ei erityisellä tavalla puhu samanaikaisesti instrumentaalisesta, teknisestä ja terveydellisestä hyvästä, mutta ollakseni täsmällinen viittaan tutkielmani puitteissa näihin hyvän muotoihin termillä ”välineellinen hyvä”.
14
Wright sanoo koostuvan ainakin onnellisuudesta, hyvästä kunnosta ja hyvinvoinnista. Myös näihin teemoihin palaan valikoivasti tuonnempana.
b. Välineiden maailma.
Edellisessä luvussa sanoin, että välineellisen hyvän muodot on mahdollista jakaa positiivisen ja negatiivisen termin suhteen alaluokkiin. Tämä johtuu seuraavasta.
Välineellisiä hyvän muotoja von Wright siis introdusoi olevan kolme: instrumentaalinen, tekninen ja terveydellinen hyvä. Ja kaikilla näistä voidaan sanoa olevan objektiivinen totuusarvo.32
Lisäksi näistä hyvän muodoista puhutaan ensisijaisesti lajinsa mukaisena.33 Von Wrightin sanoin:
To attribute instrumental goodness to some thing is primarily to say of this thing that it serves some purpose well. An attribution of instrumental goodness of its kind to some thing presupposes that there exists some purpose which is, as I shall say, essentially associated with the kind and which this thing is thought to serve well. An attribution of instrumental goodness of its kind to some thing is thus secondary in the sense that it logically presupposes a judgment of goodness for some purpose. Not everything which is good for some purpose, also belongs to some kind which is essentially associated with this purpose. Therefore not every primary attribution of instrumental goodness for some purpose to a thing also serves as basis for a secondary attribution of instrumental goodness of its kind to this thing."34
Pitkä, mutta nähdäkseni tärkeä lainaus, jossa on kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensinnäkin tarkoitusperä määrittää välineen olemuksen. Aristoteleen kategoria-opin mukaisesti jotta olio kuuluisi lajiin x (työkalu), on tässä tapauksessa sen tarkoitusperä differentia specifica. Toiseksi välineellisen hyvän attribuointi jollekin oliolle ei ole aina välttämätöntä. Jos esim. hammastikkua käyttääkin joskus keihäänä, on kysymys satunnaisesta käyttötarkoituksesta, olioon liittyvistä (liitetyistä) aksidentaalisista ominaisuuksista pikemmin kuin essentialistisista piirteistä. Lisäksi
32 Wright 1972, 18; 29; 35-39; 60-61
33 Wright 1972, 52
34 Wright 1972, 20
15
käy ilmi, että tuon tai tämän ominaisuuden (vaikkapa tarkoitusperän) attribuoiminen yksilöoliolle on käytännön tasolla ensisijaista, ja lajiominaisuuksien attribuoiminen tälle on loogisesti toissijaista. Mutta laajassa ja varsinaisessa mielessä ollakseen väline oliosta on puhuttava jonakin, so. lajinsa mukaisena. Lajeihin liittyvät tässä yhteydessä sanoisinko "fiksatut"
päämäärät. Välineillä välineinä on tiettyjä olennaisia päämääriä.
Välineellisen hyvän muodoista välineellistä hyvää määrittää lajin suhde tarkoitusperään, teknistä hyvää lajin suhde toimintaan, ja terveydellistä hyvää lajin suhde (elinten ja kykyjen) funktioihin.
Esimerkiksi välineistä työkaluilla on tiettyjä olennaisia tarkoitusperiä (puukolla veistetään), teknisillä taidoilla ja kyvyillä tehdään tiettyjä asioita (pelataan jalkapalloa tai viritetään pianoa), terveydellistä hyvää ylläpitävät ruumiin ja sielunkykyjen moitteettomuus.35
Terveydellinen hyvä eroaa monessa suhteessa välineellisestä ja teknisestä hyvästä. Nimittäin hyvä elin (joka on terveyden kannalta kausaalisesti konstitutiivinen tekijä) tarkoittaa vain, että
"kaikki kunnossa". Sen sijaan huonous on tässä tapauksessa loogisesti ensisijaista, terveydelliset seikat ikään kuin huomataan vasta kun niiden suhteen tulee ongelmia. Juuri tässä mielessä terveydellinen hyvä edustaa eräänlaista negatiivista välineellistä hyvää.36
Toki terveydestä puhutaan välillä myös positiivisten termien välityksellä, mutta silloin siitä puhutaan metaforisesti välineellisen ja teknisen hyvän termein, ulkokohtaisesti. Kun jokin olio on
"terveytensä kukoistuksessa" tai "voimainsa tunnossa", alleviivataan esimerkiksi hyvää kuntoa, jonka konstitutiivisina tekijöinä ovat vaikkapa lihakset tai hyvä sydän. Olento on ikään kuin varustettu poikkeuksellisen hyvillä osilla tai mentaalisilla ominaisuuksilla.37
Kuitenkin suhteessa terveyden käsitteeseen tämä on marginaalista, sillä välineellisessä ja teknisessä hyvässä on kysymys puhtaasti ulkosyntyisistä relaatioista. Terveydelliset seikat ovat sen sijaan osin sisäsyntyisiä relaatioita, kahdessakin mielessä. Ensinnäkin, tekniset taidot ovat opittavissa ja suorituskykyyn liittyvät tekijät parannettavissa harjoittelun avulla, mutta terveyttä
35 Wright 1972, 52
36 Wright 1972, 55
37 Wright 1972, 55-56; 61-62
16
ei juurikaan voi hankkia vaan pikemminkin vaalia.38 Toisekseen ruumiilliset heikkoudet ovat vain sairauden todennäköisyyttä, eivät sairauden aktuaalisuutta.39 Sairaus ruumiillisessa mielessä aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä, tai psyykkisten sairauksien ollessa kysymyksessä kenties mieliharmia tai ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Toisin sanoen elimen toiminta- vaikutus-suhde kehoon on kausaalinen, mikä sinänsä on ulkosyntyinen relaatio. Mutta suhde elimen huonouden ja vaikutuksen huonouden välillä on ensisijaisesti looginen ja sikäli sisäsyntyinen relaatio. Tässä mielessä terveydellinen hyvä on verrattavissa hyväätekevän hyödyn kategoriaan, että terveyden käsitteeseen ainakin joissakin ääritapauksissa sisältyy aksiologisia elementtejä. Terveydellinen hyvä kytkeytyy olennon hyvän käsitteeseen terveyden ja sairauden käsitteiden välittävän aseman kautta. Sekä historia että nykyaika tuntee runsaasti keskenään ristiriitaisia tulkintoja siitä mikä parhaiten palvelee yksilön hyvää.40
Hyvän muotoja on käsitteellisesti kaikkein paljastavinta tarkastella vastakohtiensa välityksellä.
Termillä privaatio/privatiivinen von Wright viittaa siihen, kumpi vastakohtaisista termeistä on loogisesti ensisijainen. Esimerkiksi välineellistä hyvää koskevat seuraavat vastakohdat:
a. Instrumentaalinen hyvä - huono (privaatiota, hyvän puuttumista). Kontradiktorisesti vastakohtaisia.41
b. Tekninen hyvä - huono (joskus myös "paha"synonyymisessa mielessä). Kontradiktosesti vastakohtaisia, raja epämääräinen. Negaatio tarkoittaa privaatiosta kärsimistä.42
c. Terveydellinen hyvä - huono. Jälkimmäinen termi loogisesti ensisijainen, l. positiivinen termi edustaa privaatiota. Ruumiin ja elinten kehnouden attribuuttina kontradiktorisesti vastakohtaisia, heikkous tarkoittaa kuitenkin rajan epämääräisyyttä.43
38 Wright 1972, 53
39 Wright 1972, 54
40 Wright 1972, 56
41 Wright 1972, 22-24
42 Wright 1972, 34-35
43 Wright 1972, 54-56
17
Kaikissa kolmessa tapauksessa negaatio, siis huonous on suhteessa hyvään kontradiktorisesti vastakohtainen termi. Sen sijaan privaatio kahdessa ensimmäisessä tapauksessa koskee negatiivista termiä, välineellisen ja teknisen hyvän puuttumista, ja taas terveydellisen hyvän kohdalla sairaus, heikkous on loogisesti ensisijaista suhteessa terveyden käsitteeseen; toisin sanoen "terveys" on normaalilla44 tavalla käytettynä privatiivinen termi. Mutta mitä kontraariset ja kontradiktoriset vastakohdat sekä privaation käsite tässä yhteydessä tarkoittavat?
Käsitteet juontavat juurensa Aristoteleen logiikasta, mutta von Wright käyttää niitä jossakin toisessa merkityksessä. Aristoteleella kontraariset vastakohdat tarkoittavat oppositioita, joissa vastakkain on universaali myöntävä ja universaali kieltävä väitelause, ja kontradiktoriset vastakohdat tarkoittavat oppositiota jossa vastakkain on joko universaali myöntävä ja partikulaarinen kieltävä tai universaali kieltävä ja partikulaarinen myöntävä väitelause. Toisin sanoen väitelauseet jotka kuvaavat jotain universaalia ominaisuutta (myöntävät tai kieltävät), koskevat olion välttämättömiä eli essentialistisia ominaisuuksia. Sen sijaan partikulaariset väitteet (vaikka predikoidaankin jollekin oliolle) koskevat olion aksidentaalisia ominaisuuksia.45
Edelleen, Aristoteleen mukaan "--- prinsiippejä ei pidä johtaa toisistaan eikä muista ja niistä on johdettava kaikki. Primaariset kontraariset vastakohdat täyttävät nämä edellytykset; niitä ei johdeta muista, koska ne ovat primaarisia, eikä toisistaan, koska ne ovat kontraarisia."46 Tämä tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, Aristoteleella vastakohdat jotka ovat kontradiktorisia, todellistuvat "materiassa", substraatissa. Aksidentaalisia ominaisuuksia, kuten vaikkapa eri värejä on lähes lukemattomasti, silti jokainen niistä voidaan nähdä toisilleen vastakkaisina. Ollakseen vastakohtia ne edellyttävät vastavuoroisesti toistensa läsnäoloa.47 Toisekseen universaali kieltäminen merkitsee Aristoteleella privaatiota, sitä että negatiivinen "ominaisuus" on vailla substanssia, esim. että pimeys on valon puuttumista, tai että pahuus on hyvän puuttumista, kuten
44 Terveyden ja hyvinvoinnin normatiivisista ulottuvuuksista katso von Wright teoksessa The Philosophy of Georg Henrik von Wright, 778-779.
45 Aristoteles, De int. 18a13-20b12
46 Aristoteles, Phys. 188a25-31
47 Aristoteles, Phys. 188a30-188b27
18
myöhemmin Plotinos ja Augustinus ajattelivat. Viime kädessä primaariset kontraariset vastakohdat koskevat tuon tai tämän asian tai olion olemassaoloa.48
Mutta kuinka sitten välineellisesti hyvät asiat voivat olla von Wrightilla yhtä aikaa sekä kontradiktorisesti vastakohtaisia että privatiivisia?
Kysymys näytti aluksi hankalalta, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan privaation käsite von Wrightilla tarkoittaa vain loogista toissijaisuutta, esimerkiksi sitä että välineellinen huonous attribuoidaan tuolle tai tälle yksilöoliolle vastoin oletusarvoa. Mikäli jokin olio luokitellaan tietyksi välineeksi, ajatellaan sen normaalisti palvelevan enemmän tai vähemmän hyvin tiettyä tarkoitusperää, ja tarkoitusperähän on, kuten jo totesimme, välineen differentia specifica.49 Ja koska välineellinen hyvä (hyöty) koskee puhtaasti olion kausaalisia vuorovaikutussuhteita, ovat sitä koskevat väitteet aina myös joko objektiivisesti tosia tai epätosia. Mutta, kuten von Wright toteaa, "--- not every primary attribution of instrumental goodness for some purpose to a thing also serves as basis for a secondary attribution of instrumental goodness of its kind to this thing."50 Toisin sanoen, välineellistä hyvää koskevat arvostelmat kaikessa objektiivisuudessaan koskevat aina partikulaarisia ominaisuuksia, eikä se että tuo tai tämä olio kuuluu lajiin x riitä takaamaan sitä että olio olisi vielä hyvä sellaisena. Juuri siksi, että "hyvä" ei kokonaisuudessaan (universaalisti) kata jotain välineellisten olioiden luokkaa, tekee välineellisestä hyvästä ja huonosta kontradiktorisesti vastakohtaisia termejä. Ei ole loogisesti välttämätöntä että "olio x, K:na," on hyvä K:na.51
Mutta toisin on puhtaita arvoarvostelmia koskevien hyvän muotojen laita. Jokainen arvoarvostelma nimittäin on ikään kuin oma todellisuutensa, eikä niiden tosiasiallisuutta voi arvioida minkään muun asian perusteella. Esimerkiksi hedonista hyvää kuvaava käsitepari miellyttävä-epämiellyttävä on kontraarisesti vastakohtainen siksi, että tuon tai tämän yksittäisen asian miellyttävyys on sitä itseään aksiomaattisesti, käsitteen itsensä perusteella. Ja tämän vuoksi
48 Aristoteles, Phys. 191a3-24
49 Wright 1972, 20-22
50 Wright 1972, 20
51 Wright 1972, 19
19
ne sulkevat pois toinen toisensa. Universaalit väitteet ovat mahdollisia vain loogisessa, käsitteellisessä mielessä, eivät tosiasioina.52
Siitä, mistä on kysymys määrittelemässäni positiivisessa ja negatiivisessa välineellisesssä hyvässä, lienee käynyt selväksi. Nyt jokunen sana siitä, mitä instrumentaalinen ja tekninen hyvä pitävät sisällään.
Missä elimien ja sielun kyvyt muodostivat terveydellisen hyvän ekstension,53 (konkreettisen
"substanssin" jonka puitteissa on mielekästä puhua lajinomaisesti määrätyistä hyvistä ja huonoista ominaisuuksista,) siinä instrumentaalisen hyvän ekstension muodostavat ainakin kaikenlaiset välineet, kotieläimet (toisinaan), sekä tavat tehdä jotain; teknisen hyvän ekstension muodostavat erilaiset kyvyt, taidot ja suorituskyvyt.54
Kuten aikaisemmin tuli todettua, terveydellisen hyvän käsitettä määrittävät osin sisäsyntyiset relaatiot, mutta negatiivisessa ja siten epäsuorassa merkityksessä. Välineellinen hyvä taas on positiivista ja objektiivista, mutta itse tarkoitusperät jotka määrittävät välineen olemusta (kuulumista lajiin) asetetaan subjektiivisesti. Silloin, mikäli jokainen konteksti jonka puitteissa tiettyä tai mitä tahansa välinettä käytetäänkin, niin eikö välineellisen hyvän objektiivisuus (esim.
tietyn lajin tai alalajin välineellistä hyvää koskevan arvostelman esittäminen) palaudu pelkäksi tilastolliseksi todennäköisyydeksi? Kyllä, mutta se ei välttämättä ole ongelma, se kertoo vain jotain objektiivisten tosiasioiden luonteesta. Aivan samoin kuin terveydellisessä hyvässä ja huonoudessa elinten heikkous on todennäköisyyttä sairastaa, välineellisessä hyvässä ne positiiviset kausaaliset ominaisuudet (välineen morfologiset piirteet) ilmenevät suhteessa tarkoitusperään tilastollisena evidenssinä, eivät tuona tai tämmöisenä välttämättömyytenä.
Esimerkiksi terävä puukko leikkaa todennäköisesti paremmin, mutta toisinaan rosoreunainen tylsä puukko voi tiettyjä tarkoitusperiä ajatellen toimia paremmin. Siten on vaikea ajatella, että
52 Wright 1972, 72-75
53 Merkityksen ulkosyntyisiin relaatioihin perustuvan tulkintakontekstin.
54 Wright 1972, 19
20
platonisessa mielessä olisi olemassa mitään puukon ideaa, jonka käsitteeseen sisältyisivät kaikkien puukkojen mahdolliset hyvät ominaisuudet.55
Teknistä hyvää määrittää, kuten on tullut jo todettua, toiminta. Toiminnat teknisessä hyvässä muodostavat lajeja, kuten tarkoitusperät välineellisessä hyvässä ja funktiot terveydellisessä hyvässä. Mitä on toiminta erotuksena tarkoitusperistä ja funktioista?
Vastaus on pinnalta katsoen triviaali mutta tässäkin suhtessa erot ovat merkittäviä, suorastaan metafyysisiä. Ensinnäkin toiminta ottaa paikkansa sosiaalisessa todellisuudessa, ja vastaavassa mielessä jossa Wittgensteinin yksityisen kielen argumentti sanoo ettei yksityistä kieltä ole olemassa, ei yksityistä toimintaakaan ole olemassa. Ylipäätään kieli ja toiminta ovat monin tavoin kytkeytyneitä toisiinsa. Sivuutan konnotaatiot semioottisiin, strukturalistisiin, peliteoreettisiin ym. tulkinnanteorioihin, totean vain että merkittävin olemuksellinen ero välineellisten tarkoitusperien ja toiminnan välillä on ns. "maailmansisäisyydessä". Välineellisten lajien ja niiden tarkoitusperien välillä vallitsee tietty fiksattu symmetrinen suhde, jota voi ainakin periaatteessa tarkastella ajasta ja paikasta riippumatta. Vaikka jokainen välineellinen tarkoitusperä on viime kädessä subjektiivisesti asetettu, rajataan itse subjekti puheena olevan tarkastelukokonaisuuden ulkopuolelle. Ihmisestäkin voidaan puhua välineellisessä mielessä, mutta tavallisesti on korrektimpaa viitata tähän vapaana subjektiivisena toimijana. Siten teknisen hyvän voisi määritellä välineelliseksi hyväksi joka toteutuu ajallis-paikallisena maailmansisäisyytenä, ja maailmansisäisyyden käsitteeseen sisältyy ajatus ainakin jokinlaisesta vapaasta subjektiivisesta toimijuudesta. Erotuksena funktioihin, jotka määrittävät terveydellistä hyvää, ne kyllä toimivat mutta niihin ei sisälly ajatusta subjektiivisesta toimijuudesta.56
Eroja ja yhtäläisyyksiä voisi kuvata vielä seuraavallakin tavalla. Välineet ovat luonteeltaan substantiiveja: ominaisuudet joita niille predikoidaan, liitetään niihin semanttisesti tyhjän olla- verbin välityksellä. Sen sijaan toiminnoille ja funktioille ensisijaista on verbiluonne, niistä on
55 Wright 1972, 21
56 Wright 1972, 52-53
21
luontevaa puhua ensisijaisesti jotain spesifistä toimintaa kuvaavan verbin välityksellä. Toimijaan viitataan persoonana, funktioon sellaisenaan.57
Teknisen hyvän ekstension muodostavat siis kyvyt, taidot ja suorituskyvyt. Ja toisin kuin terveydellistä hyvää, jota voidaan lähinnä vaalia, teknistä hyvää voidaan aina tietoisesti hankkia ja kehittää. Ja koska tekninen hyvä ottaa paikkansa ja määrittyy aina jossakin sosiaalisessa kontekstissa, seuraa teknistä hyvää ja huonoutta mahdollisesti myös tietty status.58
Teknistä hyvää voidaan arvioida erilaisin testein. Jo välineellistä hyvää koskevissa arvioinneissa tuli todettua, että objektiivisuus tarkoittaa mahdollisuutta puhua tietyistä asioista tietyllä todennäköisyydellä. Kuinka on laita teknistä hyvää koskevissa arvioinneissa?
Von Wrightin mukaan teknistä hyvää voidaan arvioida ja mitata kilpailu- ja saavutustesteillä, ja nämä testit voidaan jakaa joko tunnusmerkkitesteiksi tai kriteeritesteiksi. Vain kriteeritestit von Wright määrittelee loogisesti sitoviksi, ajatuksena että criteria on konstitutiivista tietyn taidon kannalta. Ja vain loogisesti sitovat testit ovat objektiivisesti tai epätosia.59
Mutta ongelmat alkavat jo tässä, ja von Wright kirjoittaa: "Be it mentioned in passing that it is sometimes debatable, whether a given test should be regarded as a test by symptoms or by criteria. A well-known case in point are intelligence-tests."60 Annettu esimerkki viittaa siihen, että kaikki kompleksiset kyvyt ja taidot ovat vaikeasti määriteltävissä tiettyjen kapea-alaisten tunnusmerkkien tai kriteerien pohjalta.
Edelleen von Wright kirjoittaa, että "When there is this essential tie between activity and purpose, then technical goodness is ultimately measured in the terms of instrumental goodness. --- It is appropriate to say that technical goodness is here secondary to instrumental goodness, since the
57 Wright 1972, 33
58 Wright 1972, 34
59 Wright 1972, 35-39
60 Wright 1972, 37
22
first is logically dependent upon the second."61 Puhtaaksi tekniseksi hyväksi von Wright määrittelee taidot ja kyvyt joita ei viime kädessä arvioida jonkun muun hyvän muodon pohjalta.62 Toisin sanoen esimerkiksi ammateilla on useimmiten sellaisia välineellisiä päämääriä, joiden valossa niiden hyvyyttä (hyödyllisyyttä) on mahdollista arvioida välineellisen hyvän ehdoilla.
Mutta toisaalta urheilua ja erilaisia pelejä tehdään ensisijaisesti niiden itsensä vuoksi, eikä näitä siksi voi palauttaa mihinkään primaarimpaan hyvän muotoon. Ja vielä on otettava esiin monipuolista alykkyyttä ja luovuutta vaativa toiminta, joista von Wright mainitsee esimerkkeinä tieteenteon, filosofian ja taiteen. Teknisesti hyvät asiat näyttäisivät muodostavan varsin heterogeenisen alueen. Millaiset kriteerit ovat objektiivisesti päteviä arvioitaessa teknistä hyvää?
ovatko teknistä hyvää koskevat arvostelmat ylipäätään objektiivisia?63
Välineellistä hyvää koskevien arvostelmien objektiivisuutta arvioidessaan von Wright päätyi näkemykseen, jonka mukaan välineellinen hyvä on sinänsä objektiivista, mutta itse lopulliset arviot suoritetaan aina subjektiivisessa kontekstissa, sillä päämäärä kontekstina on aina subjektiivisesti asetettu. Myöskään absoluuttista hyvää ei välineellisessä mielessä ole olemassa, vaan välineellisen hyvän objektiivisuus perustuu aina vertailuun; termillä hyvä viitataan puheessa siihen että väline täyttää tarkoituksensa tiettyjä odotusarvoja noudattaen. Tällainen arvostelma ei ole ehdottoman objektiivinen, ja usein arkikielessä tällaiseen puhetapaan sisältyy aksiologisia elementtejä. Mutta objektiivista on verrata kahta konkreettista välinettä keskenään, tehdä näillä testejä, ja todeta että jompikumpi on parempi kuin toinen.
Osan teknistä hyvää koskevista arvostelmista on siis mahdollista palauttaa välineellistä hyvää koskeviksi arvostelmiksi, joiden totuusarvo palautuu siten hyödyn vertailuun. Mutta kuinka on puhtaiden teknistä hyvää koskevien arvostelmien laita? Näyttäisi siltä, että ainakin kyseistä teknistä hyvää koskeva toiminta itsessään on paras locus subjektiivisten toimijoiden keskinäisen paremmuuden arvioimiseen. Tämä riittää tilastollisten todennäköisyyksien selville saamiseen, mutta vastaesimerkkinä von Wright ottaa esiin sakinpeluun. Pelissä B voi olla parempi kuin A, ja
61 Wright 1972, 38
62 Wright 1972, 38
63 Wright 1972, 38
23
taas C voi olla parempi kuin B, mutta tämä ei tarkoita että C välttämättä olisi parempi kuin A.
Transitiivisuus ei siis välttämättä päde puhdasta teknistä hyvää koskevissa vertailuissa.64
Tunnusmerkkitestit pohjautuvat "hyväksitekeville ominaisuuksille" (good-making properties)65, toisin sanoen ominaisuuksille joiden periaatteessa voidaan ajatella edesauttavan tuota tai tätä teknistä hyvää, mutta jolla ei ole loogista sitovuutta. Millaista sitten on kriteeritestien looginen sitovuus? Von Wright esittää kysymyksen, johon ei itse vastaa: "Is it always the case that technical goodness either has criteria-tests of its own or criteria-tests, which are derived from standards of instrumental goodness?"66
Mielestäni on selvää, että kaikki puhdasta suorituskykyä tarkoittavat teknisesti hyvät asiat on palautettavissa välineellistä hyvää koskeviksi kysymyksiksi. Eikä tällaista tarkastelutapaa mielestäni voi edes kutsua varsinaiseksi teknisen hyvän arvioimiseksi. Sen sijaan puhdasta teknistä hyvää ei ole mahdollista palauttaa mihinkään loogisesti sitovaan criteriaan. Tämä johtuu siitä että "taidoille" on suorituskyvyn lisäksi ominaista tietynlainen luova elementti, eikä tätä voi mitata. Erilaisten vaikkapa luovien työsuoritusten objektiivista hyödyllisyyttä voidaan toki arvioida, mutta silloin arviota ei suoritetakaan itse teknisen hyvän ehdoilla. Esimerkiksi työn
"laatuun" ja yleensäkin luovuuteen liittyvät tekijät ovat osin aksiologisia, eikä näistä siksi voi muodostaa erityisen objektiivista mielipidettä.
Täten lienee oikein sanoa, että puhdasta teknistä hyvää koskevat arvostelmat ovat objektiivisesti tosia tai epätosia vain sikäli kuin niissä mitataan suorituskykyä tai kilpaillaan. Missään muussa mielessä ne eivät ole erityisen objektiivisia.
Kaikkiaan tässä luvussa olemme läpikäyneet erinäisiä hyvän muotoja, joita olen esityksessäni nimittänyt välineellisiksi hyvän muodoiksi. Näistä jokaisella on katsottu olevan tietty objektiivinen ekstensionsa, mutta jokainen näistä koettelee myös subjektiviteetin rajoja, ja jokaiseen näistä liittyy herkästi määreitä jotka tarkemmin katsottuna sisältävätkin subjektiivisia
64 Wright 1972, 35-36
65 Wright 1972, 37
66 Wright 1972, 38
24
arvotekijöitä l. ns. aksiologisen elementin. Toisin sanoen välineellistä hyvää koskevat arviot ("hyvä veitsi" jne.) voivat jo itsessään viitata muuhun kuin välineen objektiivisiin ominaisuuksiin ('minä vain pidän tästä veitsestä'), ja päämäärät jotka määrittävät välineen olemista ovat subjektiivisesti asetettuja. Fyysisen ja psyykkisen terveyden raja on liukuva, mutta sairauden käsite "loogisesti ensisijaisena" terminä pohjautuu osin ihmisruumiin välineelliseen funktionaalisuuteen, osin monimutkaiseen tuskan käsitteeseen (tähän palaamme seuraavassa luvussa). Aina ei ole ilmiselvää kuka on oikea henkilö määrittämään näitä "ihmisen hyvän"
kannalta konstitutiivisia tekijöitä. Ja, kuten juuri tuli todettua, teknistä hyvää voi verrata ja mitata objektiivisesti vain kun sitä tarkastellaan välineellisessä mielessä. Kaikkeen välineelliseen toimintaan näyttää kietoutuvan arvotekijöitä, joita ei millään muotoa voi luonnehtia objektiivisiksi.
Seuraavassa tarkoitukseni on käydä läpi joitakin itseisarvojen käsitteellisiä ulottuvuuksia.
c. Hedoniset arvokäsitteet.
Aikaisemmin sanoin, että puhtaita arvoarvostelmia koskevat hyvän muodot ovat ikään kuin oma todellisuutensa. Ne eivät tarkkaanottaen ole objektiivisesti tosia tai epätosia, mutta muodollisesti niihin viittaavat "arvostelmat" ovat universaalisti myöntäviä tai kieltäviä lauseita. Lisäksi sanoin, että puhtaat arvoarvostelmat ovat pikemminkin deskriptiivisiä ilmauksia kuin propositioita. Mitä ne tarkkaanottaen ilmaisevat?
Voisi sanoa, että välineellistä hyvää koskevat arvostelmat kuvaavat ulkomaailmassa vallitsevia ekstensionaalisia suhteita; sen sijaan puhtaat ensimmäisen persoonan arvoarvostelmat ovat luonteeltaan intensionaalisia, vailla määritelmää muun syyn perusteella.67 Von Wright kirjoittaa:
67 Käsitteet ekstensionaalinen ja intensionaalinen eivät ole yksioikoisia, mutta seuraan tässä väljiä määritelmiä
”kielen ulkoisiin merkityssuhteisiin perustuva” ja ”kielen sisäisiin merkityssuhteisiin perustuva”. Välineellistä hyvää koskevilla arvostelmilla on merkityksensä puolesta ekstensionaalinen sisältö sikäli että arvoarvostelman totuusarvo on jäännöksettä riippuvainen sen kausaalisista osatekijöistä, toisin sanoen välineellistä hyvää koskevat arvostelmat koskevat tiettyä joukkoa kausaalisia suhteita. Sen sijaan ensimmäisen persoonan arvoarvostelmat eivät ole von Wrightin tarkoittamassa mielessä objektiivisia, eivätkä näin ole sisällöltään ekstensionaalisia vaan intensionaalisia.
Määritelmistä kts. esim. Flew 1985, A Dictionary of Philosophy.
25
"Do first person hedonic judgments have a truth-value? This is a very difficult question --- One may argue the view - successfully, I think - that in the first person hedonic judgments no statements are made at all, and that the judgments therefore cannot properly be called true or false. When the words 'the taste of this apple is good' are used as a first person judgment, they express ('give vent to') my pleasure at the taste and do not state that I am pleased or describe myself as a being, who approves of the taste."68
Ja edelleen:
"It will strike us that a majority of these sentences, which mention a subject, are not of the ordinary subject-predicate form, in which a property is predicated of a thing. It may be questioned whether any of them really is of this form. It may also be questioned whether not the overt subject-predicate form of sentences expressing hedonic judgments with suppressed reference to a sensing subject is really spurious, viz. as a reflexion of the judgment's logical form.
Among the sentences which we gave as examples, the one which comes nearest to being of the ordinary subject-predicate form is 'the taste of this apple is good to me'. If 'good to me' could be said to name a property, then this sentence could be safely said to be a subject-predicate sentence.
But 'good to me' rather suggests a relation between the apple-taster and the apple-taste than a property of the taste-sensation."69
Vaikka on monia tapoja ilmaista arvoarvostelmia, olennaista on, että ne ilmaisevat subjektin intentionaalista suhdetta johonkin asiaan. Hedonisten arvoarvostelmien loogisesti ensisijainen muoto ilmaistaisiin tällöin relationaalisella verbillä "pitää" (jostakin; myös "arvostaa" ja "nauttia"
ovat käytettävissä ilmaisemaan hedonisia arvostelmia). Mutta mitä tämäkin tarkoittaa?70
Aikaisemmin mainitsin, että hedoniset arvot muodostavat kaikkein selkeimmin eksplikoitavissa olevan itseisarvojen luokan, ja että mikäli on mahdollista tuoda esiin muita vastaavia itseisarvojen luokkia (muotoja), von Wright esittää lisäksi vain luonteenpiirteet tällaisina
68 Wright 1972, 73-74
69 Wright 1972, 76
70 Wright 1972, 78
