Musta taivaanranta : kertomuksia · DIGI

KONRAD LEHTIMÄKI

M usta

tai va an ranta

PORVOO

"WERNER. SÖjjJJE RS TRÖM OSAKEYHTIÖ

M U S T A

T A I V A A N R A N T A

K O N R A D L E H T I M Ä K I

M U S T A

T A I V A A N R A N T A

K E R T O M U K S I A

Vdblo

P O R V O O

W E R N E R S Ö D E R S T R Ö M O S A K E Y H T I Ö

W E R N E R S Ö D E R S T R Ö M O S A K E Y H T I Ö N K I R J A P A I N O S S A P O R V O O S S A 1 9 2 9

I

VO ITTAJA.

V

anha mies lepäsi tu pakam a rin sängyssä ja k a t­

seli nuorta lääkäriä, joka oli juuri a n ta n u t hä­

nelle lääkettä ja järjesti n y t kapineitaan laukkuun.

Hän tunsi tuskan häipyvän, kuten lääkäri oli sanonut, m u tta tuo en nentuntem aton v äsym ys valtasi hänet yhä raskaam pana. Hän kuuli häm ärästi lääkärin sa­

novan jotakin, m u tta m itä se oli, sitä hän ei t a ju n ­ nut; hänestä tuntui ikäänkuin jokin himmeän sumun- tapainen leviäisi hiljaa kohisten huoneeseen, h ä m ­ mentäisi hänen aivonsa, koko olemuksensa . . .

Mutta sitten tunsi hän lääkärin t a r ttu v a n hänen ranteeseensa ja kysyvän:

— Miten voitte? T untuuko vielä kipua rinnassa?

— E i . . . Ei tunnu mitään . . . V ä syttää . . . Hänen oma äänensä tuntui omituisen vieraalta, ja hänen oli vaikea lausua sanoja.

— N ukkukaa vain rauhassa, lepo n y t p a ra sta on . . . Lääkärin äänessä v äräh ti jotakin outoa. Kun vanha mies katsoi nuorta kasvoihin, näki hän niissä syvän

v akavuuden ja m y ö tätu n n o n välähdyksen — ja se h a v a h d u tti hänet kokonaan. Olisiko täm ä väsymys k u o le m a a . . ?

K u o l e m a . . .

Hän oli kolme päivää sitten h irttä nostaessaan saa­

n u t an k a ran verensyöksyn, ja sitä seurasi kuume. Lää­

käri tuotiin heti, m u tta tä m ä oli sanonut, että hänen keuhkonsa olivat lopussa, ja sen jälkeen oli verta tul­

lut joka päivä. Hän oli aa v ista n u t itsekin, ettei tästä enää nousisi — m u tta hän ei ajatellut, e ttä se tulisi näin pian . . . Hän olisi ta h to n u t n äh d ä ainakin v a n ­ himman poikansa, m u tta tä m ä ehtisi v asta huomenna tänne. M u tta jospa hän onkin huomenna jo kyl­

m änä . . .

Ei — hänen t ä y t y y saada varmuus. Hän viittasi lääkärin luokseen, ta r ttu i tä m ä n käteen ja puhui hil­

jaisella äänellä:

— T o h t o r i . . . minä toivoin, e ttä olisin n ä h n y t van ­ him m an poikani, m u tta m inusta tu n tu u , että en elä aam uun . . . Sanokaa siis selvä to tuus — etten odota t u r h a a n . . .

Nuori lääkäri seisoi epäröivän näköisenä vanhan miehen vuoteen vieressä ja piteli hänen suurta, kän- s i t ty n y ttä k ä ttä ä n , jossa jo tuntui lähenevän kuole­

man jäy k k y y s ja viileys. Hän oli nuori iältään ja am ­ m atiltaan, ja joka kerta kun hän oli vastan n u t suo­

raan tällaiseen kysymykseen, oli hän kuolevan kas­

voilla n ä h n y t h ä tä ä ja kauhua. Se oli koskenut hänen herkkään mieleensä, ja hän oli p ä ä ttä n y t, ettei vas­

taisi enää suoraan. M u tta kuoleva ei to ista n u t p y y n ­ töään, niinkuin m u u t olivat tehneet. K u n hän v ih­

doin katsahti arasti kuolevaa kasvoihin, kuvastui niissä ja syvien silmien katseessa jotakin su u rta ja se­

littäm ä töntä , jo ta hän ei ennen ollut n äh n y t, — hän tunsi, ettei voisi pu h u a hänelle m u u ta kuin to tta .

J a hän alkoi puhua, ensin katkonaisesti ja epäröi­

den — selitti suoraan, e ttä hän parin tunnin k u lu ttu a nukkuisi — i ä k s i . . . Aivan kuin olisi p y y t ä n y t a n ­ teeksi sitä, ettei voinut pidentää hänen elämäänsä noilla muutamilla tunneilla, lisäsi hän hiljaa:

— Minä olen niin pahoillani, kun ette näe poi- kaanne . . . M u tta minä uskon, e ttä te k ä sitä tte . . . y m m ärrätte.

Lääkäri vaikeni tie tä m ä ttä mitä sanoisi, m u tta sil­

loin hän tunsi kuolevan puristavan lujemmin hänen k ättää n , ja kuuli tä m ä n sanovan värähtelevällä ä ä ­ nellä:

— Voi t o h t o r i . . . älkää olko huolissanne . . . Minä olen niin kiitollinen, e ttä sanoitte to tuuden — minä kuolen n y t rauhallisena . . . Eihän se m itään, v a ik k ’en näekään häntä, ovathan nuorim m at poikani täällä . . . Kun ajattelen niitä, joiden t ä y t y y kuolla aivan yksin,

joiden lapset ovat hukkuneet maailmalle — niin . . . minullahan on niin hyvin . . .

Hän vaikeni hetkeksi ja katsoen lääkäriä silmiinhän jatkoi hiljaa, lämpimästi:

— Nuori mies . . . Minä näen teidät viimeisen ker­

ran — ja minä olen iloinen, e ttä te olette luonani. Sillä te olette — ihminen . . . Minä toivon vain sydämes­

täni, e ttä teidän elämänne olisi onnellinen . . .

Lääkäri katsoi ihmetellen noita kasvoja. Hän oli aina kärsinyt siitä, e ttä ihmiset pelkäsivät kuolemaa, ja hän oli p ä ä ttä n y t teh d ä kaikkensa saadakseen ih­

miset y m m ä rtä m ä ä n kuolemaa. Hänellä oli valmis­

tum assa teos, jossa hän koetti osoittaa, e ttä kuoleman­

pelko on alenta vaa sivistyneelle ihmiselle, koska kuo­

lema on v älttäm ätö n , luonnollinen päätös ihmis­

elämälle, ja e ttä se pitäisi o tta a vastaan niinkuin ys­

täv ä ja v a p a h ta ja . Hän oli tullut siihen v a k a u m u k ­ seen, e ttä ihmisluonteen todellinen suuruus ja miehek­

kyys ilmenee v asta siinä, millä tavalla hän voi koh­

d ata kuoleman. Hän oli tu rh a a n odottanut, että ta- paisi sellaisen ihmisen, joka osaisi kuolla kauniisti.

J a n y t hän näki sellaisen e n s i k e r r a n — täällä kor­

vessa. Hän näki n y t ihmisen, joka odotti kuolemaa iloisena, rauhallisena. J a kaiken lisäksi hän vielä viime hetkellään ajatteli muita, sääli heidän onnetto­

muuksiaan — toivoi onnea hänelle, vieraalle ihmiselle.

Mistä oli tuo yksinkertainen maamies, joka oli 40 v u o tta u u ra sta n u t täällä korvessa, — mistä hän oli saa­

n ut tuon ihmeellisen varm uuden ja sielun suuruuden?

Hän katsoi y h ä noita kasvoja, jo tk a olivat ik ään ­ kuin kirkastuneet, ja hän tunsi vaistomaisesti, e ttä tuossa kuihtuneessa ruumiissa, jossa elämän liekki le- pattelee viimeisiä hetkiään, e ttä siinä sam m uu aivan heti ihmissielu, suurempi ja kauniimpi, mitä hän on koskaan nähnyt.

Hän muisti täm än miehen eläm äntarinan, jonka oli eilen kuullut, miten hän oli nuoren vaimonsa kanssa tullut tänne kylm ään korpeen. J a kun hän ajatteli, miten ta v a tto m a n paljon ponnistuksia ja vastoin­

käymisiä hänen oli t ä y t y n y t kestää, ennenkuin hän oli saanut raivatuksi tällaisen talon, niin silloin hän käsitti, e ttä hänen edessään oli harvinainen ihmis­

elämä ja ymmärsi, mistä johtui hänen sielunsa su u ­ ruus. J a hän lausui ääni liikutuksesta värähtäen:

— Minä olen iloinen tä stä hetkestä, sillä te olette ensimmäinen, jonka näen kuolevan, niinkuin ihmisen tulee k u o l l a . . . J a minä luulen ym m ärtäv ä n i, mistä se johtuu, sillä kun on elänyt niinkuin te, su o rittan u t sellaisen elämäntyön kuin te, silloin voi kuolla rauhal­

lisena.

— Eläm äntyön . . . toisti kuoleva hiljaa. — Enhän minä mitään — tavallinen työmies . . . Minähän olen

vain te h n y t ty ö tä . . . raskasta ty ö tä . . . koko elä­

mäni . . .

— Niin työmies — toisti lääkäri painavasti. — J a juuri työllänne te olette suorittan u t harvinaisen suu­

ren eläm äntyön, te olette vallannut kappaleen luon­

toa, k e h ittä n y t siitä ihmiselle palvelijan, ja kerran huo­

m ataan, e ttä tä m ä työ on kaikkein arvokkainta, — e ttä se on koko sivistyksen ja kehityksen pohja- perustus. Teidän elämänne päivätyö on suoritettu, nyt on tullu t ilta ja te voitte n u k k u a rauhassa . . . Jä ä k ä ä h y v ä s t i . . .

Hän olisi ta h to n u t vielä sanoa jotakin, jäädä het­

keksi kuolevan luokse, m u tta kuolevan kirkastunut katse vaik u tti häneen selittäm ättöm ällä voimalla.

Ennen tu n te m a to n liikutus valtasi hänet, se kohosi hä­

nen k u rkkuunsa ikäänkuin p id ä te tty n ä n y y h k y ty k ­ senä, ja peittääkseen sitä puristi hän vielä kerran kuo­

levan kylm enevää k ä t t ä ja poistui huoneesta kiireisin askelin.

V anha mies kuuli lääkärin askelten häipyvän, näki oven hiljaa ra o ttu v a n — hän tiesi, e ttä hänen nuo­

re m m a t poikansa o d o ttiv a t siellä, m u tta hän tahtoi olla yksin, ajatella:

— Kuolema . . . kuiskasi hän äänettömin huulin. — N y t minä siis kuolen . . . tä n ä iltana . . .

Siinä oli jotakin su u rta ja juhlallista, ja vieläkin v ä ­ lähti hänen ajatuksissaan toivo, e ttä saisi elää . . . M utta samalla hän käsitti, e ttä se oli m a h d o to n ta — ja mitä se hyödyttäisi? N yt hänen olisi h y v ä kuolla

— hän nukkuisi tä h ä n iäksi, saisi vihdoinkin levätä.

J a eihän hänellä ollut m itään pelättävänä. Hän oli te h n y t ty ö tä koko elämänsä, te h n y t aina parhaansa . . . J a hän oli vähitellen saa n u t sen varm a n vakaumuksen, e ttä kun ihminen tekee o m an tu n to n sa mukaan, eikä tah d o kenellekään paha a — niin h ä n tä ei heitetä ikuiseen kadotukseen. Se oli ollut hänen ohjeensa elä­

mässä ja siihen hän luotti myöskin kuoleman hetkellä.

Sentähden hän oli tyyni ja rauhallinen.

Avonaisesta ikkunasta lehahti huoneeseen kukkivien sireenien ja omenapuiden tuoksu. Hän käänsi hitaasti päätänsä, ja hänen katseensa sattui ikkunan kohdalla olevaan om enapuuhun, joka kukista lumivalkoisena loisti ilta-auringon valossa ikäänkuin ihmeellinen, jättiläissuuri kukka . . .

H än ajatteli kuin ra k k aita ystäviää n p uutarha ssa kukkivia omenapuita, kirsikoita, m arjapensaita, jotk a hän oli is tu tta n u t ja k a sv a tta n u t. Hänen ajatuksensa liiti yli laajan peltoaukean, jonka pinta oli tä y n n ä nuorta, viheriöitsevää elämää . . . Hänestä tu n tu i omituiselta, e ttä se kaikki oli hänen ty ö tä ä n . H än oli

näkevinään tä m ä n paikan samanlaisena kuin silloin, kun hän ensi kerran tuli tänne kirves kainalossa ja p ä ä tti ra iv a ta tänne itselleen kodin . . .

Miten toisenlaiselta tä m ä n äy ttik ään silloin! Tuossa keskellä, jossa n y t oli rehevä ruispelto, siinä oli palanen a uke ata niittyä, josta saatiin ensimmäiset heinät leh­

mälle . . . Taem pana, missä ny t heloittivat kirkkaan- vihreät kaura- ja ohrapellot, siinä oli tiheätä pajuk­

koa jä rv e n ra n ta a n asti, jonka sininen pinta näkyi kai­

ken tak an a . Toisella puolella taas, jossa ny t oli kuk­

kiva apilapelto, herne- ja p erunam aat — siinä oli sil­

loin kantoinen aho, josta metsä oli h ä v ite tty m uutam aa v u o tta aikaisemmin. J a vielä etää m pänä kuusikon reu­

nassa, jossa myöskin näkyi vihreä laiho, siinä kohosi silloin Kirsisuon reuna, joka kanervien ja suopursujen pe ittä m ä n ä m uistutti su u n n atto m an suurta, m akaa­

vaa, ta k k u k a r v a ista hirviötä.

K uolevan kasvot synkistyivät, muistaessaan kaikki ne kärsimykset ja ponnistukset, joita Kirsisuo oli hä­

nelle t u o tta n u t. H än muisti sen kauhun ja epätoivon, jo ta oli tu n te n u t, kun sieltä nouseva halla oli tuhon­

n u t heidän ensimmäisen ruislaihonsa. J a kun se teki samoin seuraavana vuonna, oli hän huom annut, ettei heidän eläm ästään tule m itään, ellei tuota hallanpesää saada k u i v a t u k s i . . .

Niin, Kirsisno — se oli ollut hänen elämänsä k a u ­ hein vihollinen. Se oli ilmestynyt hänen tiellensä aavis­

ta m a tta kuin jokin julm a sadun hirviö, vuodesta vuo­

teen se oli h yytävällä henkäyksellään tu h o n n u t hänen työnsä, t u o tta n u t hänen rakkaillensa nälkää ja kärsi­

myksiä. Hänen oli yksin tä y t y n y t hyö k ätä sen k im p­

puun kuokkineen ja lapioineen, ja vaikka hän oli ol­

lut menehtymäisillään, niin hän oli kuitenkin sen lo­

pulta v o i t t a n u t . . .

Hän oli kerran kuullut erään p u hujan kertovan jos­

takin sadun kam alasta hirviöstä, joka oli oleskellut erään paikkakunnan läheisyydessä ja v a a tin u t sää n ­ nöllisesti nuoria ihmisiä uhrikseen — kunnes vihdoin eräs uljas sankari hyökkäsi hirviön kim ppuun ja sur­

masi sen.

Se oli esitetty sankaruuden esikuvana, ja hän oli ollut sam aa mieltä. M utta n y t elämän viimeisillä hetkillä leimahti hänen mieleensä, e ttä hänkin on suo­

r itta n u t tuollaisen sankarityön: k u iv a tta n u t Kirsisuon, ja se oli v a a tin u t vielä enemmän ro h k e u tta ja voimaa kuin sadun sankarin urotyö, se oli kestän y t kaksi­

ky m m en tä pitkää v uotta.

Vanha mies h ym ähti itsekseen ajatellessaan mitä tuollaisesta väitteestä sanottaisiin. Hän ei itsekään ol­

lut koskaan ajatellut, e ttä tavallista ty ö tä voitaisiin v errata sankaritekoihin. M u tta kun hän muisti, miten

epätoivoisesti oli saa n u t ponnistella vuodesta vuo­

teen, niin hän käsitti, e ttä se todellakin oli totta.

Kuolevan katse synkkeni kun hän ajatteli tuo ta tais­

telua. Hän muisti alkuajat, jolloin hän oli ollut me- nehtymäisillään. Halla oli kahtena vuonna vienyt heiltä kaikki, rukiin, perunat, ja kolmas pienokainen oli tulossa. H än tunsi Saarijärven Paavon tarinan, ja kun hän luotti Ju m alaa n , raatoi hän kuin orja ja ru­

koili niin nöyrästi ja epätoivoisesti, että Jum ala armahtaisi hänen pienokaisiaan. J a kun sitten ruis alkoi kellertyä, oli hän miltei v arm a siitä, että Ju m a la oli kuullut hänen rukouksensa. Hän tunsi sydämensä tä y t t y v ä n niin suuresta kiitollisuudesta, e ttä hänen tä y ty i h e ittä y ty ä pellon pientareelle pol­

villeen . . .

M utta seuraavana iltana hän näki tuon t u tu n p a h a ­ enteisen huurupilven kohoavan Kirsisuosta. Ensin se n äy tti pysyvän paikallaan, ja hän h e ittäy ty i maahan ja rukoili epätoivoisesti, e ttä J u m a la antaisi tuulen k ä ä n ty ä etelään, m u tta se oli tu rh aa . Hitaasti, hitaasti alkoi huurupilvi lähetä, ja he katselivat Maijan kanssa kylmällä kauhulla, kun se su unnattom an käärinliinan lailla peitti heidän pienen ruispeltonsa, — ja aamulla oli kaikki m ennyttä.

Silloin oli hänen sielussaan ikäänkuin kaikki särky­

nyt. J a talvella kuoli heidän pieni poikansa — miltei

nälkään — sillä Maija-paran rinnoista ei tullut mitään, eikä ollut lehmää . . .

Tuo kauhea talvi muistui niin k id u tta v a n selvänä hänen mieleensä . . . Hän oli näkevinään Maijan lai­

hat, kalpeat kasvot, kuulevinaan hänen tu k a h d u te tu n nyyhkytyksensä iltaisin, kun lapset olivat nuk ah tan e et nälkäisinä . . . Hän oli lopultakin huom annut, ettei heidän eläm ästään tullu t m itään, jollei Kirsisuota saada kokonaan kuivatuksi — ja miten hän voisi sen teh d ä yksin? Hän oli k o e tta n u t saada ap u a — t u r ­ haan . . . He olivat jo aikoneet j ä t t ä ä kotinsa, m u tta eivät sittenkään voineet, se oli tullu t heille niin ra k ­ kaaksi. J a niin oli hänen t ä y t y n y t yksin h y ö k ä tä tuon vihollisen kimppuun.

J a hän oli todella lopulta v o itta n u t. M utta se oli te h n y t hänen elämänsä niin raskaaksi, ettei sitä ku­

kaan voisi käsittää, ja se oli vienyt häneltä niin pal­

jon, se oli vienyt hänen lapsuutensa uskon, se oli ku ­ lu tta n u t hänen miehuutensa voimat, se oli u u v u t­

ta n u t hänen vaimonsa ennen aikojaan, ja sentähden oli hänenkin rintansa heikontunut, niin e ttä kuo­

lema nyt odotti häntä.

Kuoleva tunsi k a tk e r u u tta ajatellessaan, e ttä juuri hänen osalleen oli s a ttu n u t tuo kauhea vihollinen.

Miten toisin olisikaan kaikki, ellei sitä olisi ollut. He olisivat päässeet p u u tteesta jo alkuvuosina, hänen

Musta taivaanranta — 2

kaikki lapsensa olisivat eläneet, pojat olisivat pääs­

seet kouluun, niinkuin hän oli toivonut. Maija olisi vielä täällä terveenä ja reippaana — ja he eläisivät kaikki vielä vuosikausia onnellisina . . .

Silloin kajahti ulkona illan hiljaisuudessa ihana, helkkyvä ääni — laulurastas alkoi aivan lähellä laulaa ilta la u lu a n s a . . .

Kuolevan kelmeät kasvot n ä y ttiv ä t elostuvan, hän kuunteli häm m ästyksen ja liikutuksen vallassa, sitten katsahti poikiinsa ja kuiskasi äänettömin huulin:

— Laulurastas . . .

Sehän oli hänen lempilintunsa, lohduttajansa, a u t t a ­ jansa — sen salaperäinen laulu oli jo lapsena tenhon­

nut hänet. Sen laulu oli soinut kaikkina hänen elä­

mänsä tärkeinä hetkinä — a u tta n u t ja lo h d u tta n u t h ä n t ä . . .

Hän muisti elävästi sen merkillisen hetken, kun se ensi kerran ilmestyi hänen auttajakseen. Hänen oli tä y ­ ty n y t kahdeksan v uotiaana lähteä paimenpojaksi, ja heti toisena päivänä hän oli eksynyt synkkään kor­

peen. Hän oli tu n te n u t itsensä niin heikoksi ja a v u t­

tomaksi kuin vain pieni lapsi sellaisessa tilassa voi t u n te a . M utta hän alkoi itkien rukoilla, että Jum ala auttaisi h ä n tä . . . J a hetken kulu ttu a hän oli kuullut läheisestä kuusen latvasta laulurastaan laulavan:

— Älä pelkää, älä p e l k ä ä . . . Mene takaisinpäin, mene takaisinpäin . . .

Hän oli iloisena n o u d a tta n u t neuvoa ja myös löy­

tä n y t kotiin. Siitä asti hän oli p itä n y t t ä t ä J u m a la n lähettäm änä enkelinä. J a vaikka hän myöhemmin mieheksi tu ltu a an käsitti, e ttä se oli vain tavallinen lintu, hän oli kuitenkin p itä n y t sitä ystäv än ä än ja loh­

d u ttajanaa n. Se oli säestänyt hänen sydämensä en­

simmäistä suurta laulua: rakkauden laulua. Se oli lau­

lanut hänelle lohdutusta silloin, kun vastoinkäymiset ja ponnistukset olivat masentamaisillaan hänet. Se oli laulanut hänelle lohdutusta silloinkin, kun Maija kuoli, ja ny t kun hän lähtee viimeiselle matkalleen, se oli tullut laulamaan hänelle viimeisen hyvästinsä . . .

Hän kuuntelj liikutettuna pienen y stävänsä laulua, hänestä tuntui kuin olisi joku vanha, rakas ystävä tullut tap aa m aan h ä n tä viimeisellä hetkellä:

— Ole iloinen, ole iloinen! Tinki on valmis, tinki on valmis!

Kuoleva havahtui ajatuksistaan, hän muisti erään illan kauan sitten, jolloin kuuli tuon sam an laulun — saatuaan raskaan tinkityön valmiiksi.

Hän katsoi katsom istaan tu o ta rakasta n ä k y ä ja se näytti hänestä ihanam m alta kuin koskaan ennen. Se hetkellinen synkkyys, jonka Kirsisuon muistot olivat h erättäneet, haihtui kokonaan . . . Hän ajatteli lää­

kärin sanoja, jo tk a äsken olivat salaman tavoin v ä ­ läy ttän ee t totuuden, hänestä tuntui ny t kuin suuri valo olisi y h f ä k k i ä valaissut koko hänen entisen elä­

mänsä ja n ä y t t ä n y t sen hänelle ensi kerran sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Hän ei ollut koskaan aja­

tellut, e ttä hänen työllään olisi mitään arvoa ja mer­

kitystä, p u h u m a tta k a a n siitä, että sitä voitaisiin ver­

r a ta mihinkään sankarityöhön . . . Hän oli monesti ai­

kaisemmin tu n te n u t a p e u tta siitä, ettei ollut saanut tie­

toa voidakseen tehdä jotakin suurempaa, joka jäisi jäl­

jelle, kun hän kuolee . . . Hän oli ollut varma, että kaikki hänen ponnistuksensa ja kärsimyksensä olivat olleet turhia — ettei kukaan tiedä eikä välitä niistä, ja e ttä se on tavallinen kohtalo kaikille niille, jotka tekevät raskasta työtä, ja hän oli nöyrästi alistunut kohtaloonsa.

J a nyt, elämänsä viimeisellä hetkellä hän ensi kerran tajusi, ettei hänen elämänsä ollut m ennytkään huk­

k a a n — e ttä hän oli todella te h n y t suuren, harvinaisen suuren eläm äntyön. H än tajusi, e ttä koko hänen elä­

mänsä oli hänen työssään, sillä nuo pellot sisälsivät hänen ruumiilliset voimansa ja älynsä. Ne tulisivat viheriöitsemään vuodesta vuoteen, vaikka hänen ruu­

miinsa m u u ttu u maaksi. Hän eläisi siis todellisuu­

dessa työssään.

Oli tosin ollut kovaa, että hänen osalleen oli s a ttu ­

nut tuollainen vihollinen, joka oli te h n y t hänen elä­

mänsä niin raskaaksi, ettei sitä k ukaa n tietän y t, jonka vuoksi hänen ra kkaansa olivat joutuneet kärsimään.

M utta hän oli kuitenkin v o itta n u t — heidän kärsi­

myksensä eivät siis olleet menneet hukkaan. K un hän ajatteli niitä monia onnettomia, jo tk a olivat joutuneet samanlaiseen asemaan kuin hänkin ja sortuneet kes­

ken: m enettäneet terveytensä, voimansa ja tarm onsa

— niin hän tunsi su u rta iloa ja kiitollisuutta siitä, e ttä oli v oittanut.

J a n yt hän ymmärsi senkin, e ttä Kirsisuokin, jota hän oli p itä n y t yksinomaan vihollisenaan, oli k uiten­

kin tavallaan v a ik u tta n u t siihen, e ttä hän n y t voi kuolla onnellisena, sillä sitä vastaa n taistellessaan hän oli s a a v u tta n u t vakaumuksen, joka kesti kuolemankin hetkellä.

J a y h f ä k k i ä hän muisti niin elävästi Maijan viimei­

set hetket. Hänestä tuntui kuin näkisi hän taas Mai­

jan tässä samassa vuoteessa — näkisi nuo kalpeat kas­

vot ja ihmeellisen katseen, kun hän hiljaa heikosti kuis­

kasi:

— Voi, Heikki, älä sure minun t ä h t e n i . . . Mitä siitä, jos olikin raskasta ja vastoinkäymisiä — n y th ä n on kaikki hyvin. Voi, sinä et tiedä, miten pelkäsin, e ttä kuolen silloin, kun lapset olivat pieniä. Mihin sinä olisit silloin jo u tu n u t heidän kanssaan? M utta n y th ä n

on kaikki toisin. Minä voin ny t jo lähteä ja sinä­

hän olet nytkin luonani . . . J a olemmehan me olleet niin onnellisia . . . m uistathan, niin onnelli­

sia . . .

E n n e n tu n te m a to n liikutus ja onni läikähti läpi koko hänen olemuksensa, joka kuoleman kosketuksesta jo oli viilentynyt, muistellessaan Maijan viimeisiä sanoja . . . N y t v asta hän täydellisesti ymmärsi niiden mer­

kityksen; hän tajusi, e ttä Maija oli kuoleman hetkellä tu n te n u t sam anlaista onnea kuin hänkin, ja että se johtui sam asta syystä kuin hänenkin.

H änestä tu n tu i kuin Maija olisi jossakin lähellä ja katselisi h ä n tä ystävällisesti hymyillen.

H än ei koskaan ollut aavistanut, e ttä kuoleman hetki olisi tällainen: e ttä se olisi onnellisin hetki hänen elämässään. J a merkillisintä oli, e ttä se johtui hänen elämästään, joka oli ollut y h tä ainoata raskasta ty ö ­ päivää: sillä vaikka se oli riistänyt hänen voimansa ja terveytensä, niin hän huomasi, e ttä se kuitenkin oli a n ta n u t hänelle takaisin m onta kerta a enemmän, se oli a n ta n u t hänelle kaikkein kalleimman lahjan, minkä ihminen voi saada: sen, e ttä hän voi kohdata kuole­

man iloisena ja rauhallisena. Hän muisti monta v an ­ haa ihmistä, jotk a olisivat valmiit antam a an mitä t a ­ hansa saadakseen elää edes m uutam an hetken. Kun hän ajatteli näiden kohtaloa ja vertasi sitä omaansa,

niin hän tunsi olevansa niin onnellinen, ettei vaihtaisi osaansa kenenkään kanssa.

— Isä . . . Onko sinun vaikea olla?

Tuo hiljainen, vapiseva ääni kuuluu ikäänkuin jos­

takin kaukaa, ja hän ei heti tajua, mitä se tark o ittaa.

M utta sitten kuulee hän uudestaan saman k ysym yk­

sen ja tuntee voim akkaan käden t a r ttu v a n omaansa, hän aukaisee vaivoin silmänsä ja näkee tu tu n , hartiak- kaan hahmon vierellään. Hän kuulee tu k a h d u te tu n huokauksen, ja v asta silloin hän tajuaa, e ttä se on h ä ­ nen nuorin poikansa Heikki. Hän katsoo noita surul­

lisia, voim akkaita kasvoja, jo tk a n ä k y v ä t kuin h ar­

maan sumun takaa. Lopulta hän muistaa, e ttä hän kuolee aivan heti ja tuntee, säälin vihlaisevan s y d än ­ tään, nähdessään nuo painuneet päät, hän haluaisi puhua heille jotakin siitä, m itä itse on viime hetkinä kokenut, m u tta tuo herpaiseva uupum us painaa h ä n tä yhä raskaampana, ja sitten hänen mielessään väläh ­ tää, e ttä he kyllä y m m ä rtä v ä t itsekin . . . Hän viit­

taa kankealla sormellaan, ja kun molemmat pojat p u ­ ristavat hänen käsiään, kuiskaa hän hiljaa:

— P o j a t . . . minun on . . . h yvä olla . . . J ä ä k ä ä h y v ä s t i . . . ja . . . pysykää miehinä . . .

Hän um m istaa silmänsä ja kuuntelec laulurastaan laulua, ja sen m ukana liitää hänen sielunsa kauas en­

tisyyteen — hän muistaa niin m onta tap au sta , jossa

hän oli kuunnellut tu o ta sam aa laulua . . . Kaikki se­

kaantui kummallisesti, niin ettei hän muistanut, missä o l i . . . Hän on olevinaan taas nuori, terve ja voima­

kas — ja elämä on edessäpäin . . .

— Aurinko laskee! Aurinko laskee! Tinkisi on val­

mis! Tinkisi on valmis!

— Niin, n y th ä n on lauantai-ilta, aurinko on juuri laskemaisillaan, — ja hän on ihan uupumaisillaan. Hän on koko päivän ponnistellut niin ahkerasti, m u tta nyt on tinki valmis — n y t on vihdoinkin Kirsisuon ensim­

mäinen laskuoja aukaistu.

Maija on pikku-Vilhon kanssa tullut hän tä hake­

maan, hän katsoo ihaillen Heikkiä, ja hänen äänessään v ä r ä h tä ä sääli ja hellyys, kun hän hiljaa lausuu:

— Voi, Heikki, tule n y t vain suoraan kotiin, että pääset lepäämään, sinähän olet jo niin kovin väsynyt.

Nuo san a t v a ik u tta v a t häneen omituisesti, hänen rinnassaan läikähtää lämmin onnen tunne ja väsym ys­

kin tu n tu u katoavan. Hän v astaa reippaasti ja leikil­

lisesti:

— No, no, Maija, en minä vielä niin huono ole, etten jaksaisi mennä Särkijärveen. J a kehtaisitko sinä näin likaisena katsella minua ja vielä lauantai-iltana!

He n a u r a h ta v a t onnellisina, Maija nostaa pikku- Vilhon syliinsä, ja he lähtevä t Särkijärven rantaan.

Hän kelluu selällään Särkijärven lämpimässä ve­

dessä ja kuuntelee laulurastaan laulua . . . Ilmassa ei tunnu tuulen henkäystäkään, veden pinta päilyy peili- kirkkaana, rannan p u u t seisovat liikkum attom ina ja juhlallisina keväisessä juhla-asussaan, ja niiden lat­

vat vain loistavat laskevan auringon kultahohteessa.

Kaikki on niin kaunista ja hänen on niin kummalli­

sen hyvä olla . . . hän vetäisee vain silloin tällöin. Hän kohottaa pää tä än ja näkee Maijan istuvan rantakivellä pikku-Vilho sylissään — ja tä m ä v ilk u tta a hänelle pikku kätösellään.

— Älä m ene niin pitkälle! V ä sytä t itsesi suotta! — kuulee hän Maijan hellän, v a ro itta v a n äänen, ja nyt vasta hän huomaa, e ttä on e tä ä n ty n y t kovin pitkälle r a n n a s t a . . . Hän aikoo v astata , m u tta tun tee kum- makseen, ettei h ä n tä lainkaan v äsy tä, — vesi tu n tu u k antavan hän tä aivan kuin n ä k y m ä ttö m ä n käsin . . . J a jo k a k e r ta , kun hän tekee pienen vedon, liukuu hän kevyesti pitkän m atkan eteenpäin.

— P ysähdy jo Heikki, älä mene pitemmälle!

— Tuo rakas olento — kuiskaa hän itsekseen ja lämmin hellyys tä y t t ä ä hänen rintansa ajatellessaan, miten paljon Maija h ä n tä rakasti. He eivät siitä pal­

jon puhuneet, m u tta hän tunsi sen, näki sen joka päivä hänen katseestaan, huolenpidostaan, ja siellä hän n y t ­ kin oli huolissaan . . . Hän aikoi ensin h u u ta a Mai­

jalle, ettei tä m ä olisi huolissaan, m u tta huom attu aan ,

miten pitkälle jo oli jo u tu n u t, päättikin hän k ä ä n ty ä takaisinpäin — kunhan ensin lepäisi hetken . . .

M utta silloin hän huomasi hämmästyksekseen, että vesi kuljetti h ä n tä eteenpäin, vaikkei hän liikutta­

n u t j ä s e n t ä k ä ä n . . . Se tuntui niin ihmeelliseltä, e ttä hän unohti v a s ta ta Maijalle, suloinen uupumus vain valtasi häne t y h ä raskaam pana, hän lepäsi vain ja antoi virran viedä itseään — kun laulurastas­

kin lauloi niin k a u n iis ti. . .

Kerran h äilähtää hänen mieleensä, ikäänkuin olisi n ä h n y t pitkän, tuskallisen unen, e ttä Maija on kuol­

lut ja kaikki on toisin — ja e ttä hänenkin on määrä pian kuolla . . .

Hän koho ttaa pää tä än ja näkee taas Maijan seiso­

van rannalla Vilho sylissään ja viittoilevan hänelle.

— Tuollahan Maija on . . . — on hän kuiskaavi- naan itsekseen ja hänen on niin h yvä olla siitä, ettei se ollutkaan to tta , e ttä se oli vain näkyä.

Se tosin on ikävää, kun he ovat niin köyhiä, Maija- paran oli t ä y t y n y t ra a ta a nytkin, kun hän odotti toista lastaan. M u tta kun pellot laajenevat ja saa­

daan useampia lehmiä, niin silloin otetaan palvelus- t y t t ö — ja Maijakin pääsee helpommalle . . . Hän al­

koi taas kuvitella tulevaisuutta, ja se n ä y tti niin v a ­ loisalta . . .

Silloin hän muisti, e ttä Maija odotti rannalla, hän tunsi, e ttä pitäisi k ä ä n ty ä tai edes h u u ta a Maijalle, ettei hän olisi huolissaan, — m u tta hän tunsi, että Maija oli jo liian kaukana, ja hän oli niin kovin v äsy ­ n y t . . . J a v irta vei h ä n tä y h ä etemmäksi, y h ä etem- m ä k s i . . . Hän tajusi häm ärästi, e ttä jokin suuri, val­

ta v a voima oli o tta n u t häne t m ukaansa ja vei hänet jonnekin ihmeelliseen, tu n te m a tto m a a n . . . M utta hän ei pelännyt, ei tu n te n u t kaipausta m ihinkään en­

tiseen, sillä hän oli niin loppuun v ä s y n y t ja tässä oli niin h y v ä levätä . . . J a niin lipuu hän hiljaa y h ä etemmäksi, y h ä etemmäksi, kaikki entinen tu n tu u häviävän kokonaan, laulurastaan laulukin häip y y y h ä etäämmäksi, — vain silloin tällöin kuuluu joku heikko h e lk ä h d y s . . . Kaikki h ä m ä r ty y hänen ympärillään

— aivan kuin jokin salaperäinen, pehmeä hu n tu peit­

täisi hänet vähitellen . . . J a niin hänen sielunsa jätti hiljaa ja huom aam attom asti väsyneen ruumiin — hil­

jaa ja huom aam attom asti lipui se ikuiseen rauhaan ja lepoon . . .

A

n tti Laakso seisoi seitsemännen kerroksen koh­

dalla, telineille asettam ansa kahden sementti- tyn n y rin päällä ja korjaili ikkunan yläpuolella olevaa ornamenttia.

Oli m itä ihanin syyspäivä. Aurinko paistoi pilvet­

tömältä, siniseltä ta iv a a lta ja lämmitti suloisesti hä­

nen selkäänsä — ja silloin tällöin leyhähti vilvoittava tuulenhenkäys kuin hyväillen hänen kasvoilleen. Hän hengitti täysin rinnoin p uhdasta ilmaa, kaikki tuntui niin kevyeltä ja valoisalta . . . Hän aivan unohti ole- vansa työmaalla. Alhaalla kadulla ryöhäsi pari as- fa lttip ataa , tu p ru tta e n m ustista kidoistaan paksua savua, johon sekaantuivat ohiajavien autojen sy n n y t­

tä m ä t pölypilvet — m u tta sinne ylös ne eivät jaksa­

neet kohota.

Hän k a tsa h ti silloin tällöin sivulleen, ja joka kerta hän näki alapuolellaan koko kaupungin, joka t u h a n ­ sien, syyskirjavien lehtipuiden koristamana muistutti s u u n n a tto m a n su u rta k u k katarhaa.

M u tta hänen katseensa kiiti kauemmaksi yli esi­

kaupungin hää m ö ittäv än metsän reunan, jonka tu m ­ masta vehreydestä pilkoitti punainen täplä. Se n ä ytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä tän n e kauas, moni ei olisi sitä h u om annutkaan, m u tta hänelle se oli kal­

lein kaikista: hänen v asta valmistuneen kotinsa p u ­ nainen katto.

Hän huokasi h u o m a a m a tta a n tuntie n outoa su ru ­ mielisyyttä. Hän muisti taas, e ttä hän, jolle tuo koti alkujaan oli tark o itettu , oli poissa — jo kahdeksan v u o tta hän oli m a a n n u t haudassa . . .

Hän oli silloin ollut menehtymäisillään, kotisuun- nitelmatkin olivat rauenneet. M u tta vähitellen hän oli k ä sittänyt, ettei suru a u t t a n u t v äh ä äk ää n — ja olihan hänelle sentään jä ä n y t pieni ty ttö n sä , jolla ei ollut m u u ta kuin hän — isä. Hänen täh te n sä oli A ntti alkanut uudelleen elää, p ä ä ttä n y t to te u tta a vielä ko- tisuunnitelmansakin. J a n y t se oli valmis: huomenna, lauantai-iltana he m u u tta v a t sinne.

Hän hym ähti itsekseen, ajatellessaan sitä riemua ja ihastusta, jo ta hänen pikku ty ttö n s ä tun tee huo­

menna, nähdessään kaikki u u ten a ja valmiina. Pikku Aune oli jo viikkoja sitten suunnitellut yksityiskohtia myöten, miten he ju hlivat huomenna ja sunnuntaina:

hän keittää ensimmäisen kahvin, laitta a ruoan . . . J a tä stä lähtien tulee hän yksin olemaan em än tä n ä — isä ei saa itseään enää v a iv ata taloustöillä . . .

Suuri hellyys läikähti Antin rinnassa hänen ajatel­

lessaan p ik k u ty ttö ä ä n . Vaikka hän oli v asta k y m ­ menvuotias, oli hän jo monessa suhteessa aivan kuin äitinsä: sama huolekas toimeliaisuus ja hellä a u t t a ­ vaisuus ilmeni hänessäkin. Jospa hän n y t eläisi ja he saisivat yhdessä . . .

Hän oli vuosikausia k o e tta n u t v ä lttä ä tuo ta aja­

tu s ta ja n y t se aivan kuin hu o m a a m a tta yllätti hänet, valtasi hänet kokonaan . . . Hän muisti ne lukem at­

to m a t ih a n a t illat, jolloin he yhdessä s u u n n ite liv a t t ä t ä yhteistä kotiaan. K u v i t e l i v a t , miten he sunnun- taiaamuisin leikkivät pienokaisten kanssa . . . J a kun hän ajatteli, miten sanom attom an onnellisia he olisi­

v at, jos hän ny t olisi siellä huomisiltana, ja tiesi, ettei koskaan saa nähdä häntä, ei kuulla hänen ääntään, niin tu n tu i aivan kuin suuri, rautainen koura olisi t a r t t u n u t hänen sydämeensä, p u serta nut sen k o k o o n .. . Hän ta rttu i rintaansa niinkuin olisi ollut tu k e h tu ­ maisillaan. Hän ei m uistanut, missä oli, ei huom an­

n u t seisovansa kahden tynnyrin varassa — ällänsä hu im aava syvyys.

J a sitten ta p a h tu i kaikki silmänräpäyksessä: hän oli a stu n u t liian reunalle, tynnyri kaatui. Vaisto­

maisesti ojensi hän kätensä, kuin tukea etsien, m u tta ne koskivat vain ty h jä ä ilmaa . . . Hän katsahti kau ­ histuneena ympärilleen ja näki vielä kerran vilahduk-

seita äskeisen näyn: auringonpaisteessa kylpevän ko­

tikaupunkinsa . . . Kaikki alkoi pyöriä . . . H än sulki silmänsä, odotti . . . J a sitten kuului kumea m ä tk ä h ­ dys, joka häipyi pimeyteen . . .

Antti ei tiedä, missä on, m itä on ta p a h tu n u t — hän tuntee vain suurta tuskaa, ja väsym ystä, joka painaa hä n tä yhä alemmas jonnekin pimeään syvyyteen . . . Hän toivoo, että se tapahtuisi nopeammin, p ä ä stä k ­ seen lepoon . . .

M utta silloin alkaa jostakin ta v a tto m a n kaukaa, yläpuolelta kuulua sekavia ääniä ja sitten t a r t t u u jo­

kin toinen voima häneen, alkaen kiskoa h ä n tä ylös­

päin. Antista tu n tu u , kuin revittäisiin hänet kahtia, hän tahtoisi huutaa, rukoilla, e ttä saisi vaipua s y v y y ­ teen — m u tta tu rh aa n . . H ä n tä kiskotaan y h ä r a ­ jummin, väliin vaipuu hän s y v y y ttä kohden, sitten kiskotaan hänet taas ylöspäin ja sitä ja tk u u , ja tk u u loppumattomiin . . . Vihdoin hän tun tee syvyyden voittavan, ja mitä syvemmälle hän vaipuu, sitä v ä ­ hemmän tuntee hän tuskia . . . Hän luulee pääsevänsä jo lepoon, kun ylhäältä kuuluu hento ääni, joka saa hänen sammumaisillaan olevan sielunsa sä p sä h tä ­ mään . . .

— Isä . . . isä kulta, herää . . . herää . . .

Antti kuuntelee tu o ta ääntä, ja vähitellen alkaa

hän y m m ärtää , että alhaalla pimeydessä on kuolema ja ylhäällä elämä, jonka hän on jättämäisillään — ja hänen pieni ty ttö n s ä h u u ta a häntä palaamaan vielä kerran takaisin . . .

— Minä tulen, minä tulen! — h u ohottaa hänen hä­

tä ä n t y n y t sielunsa pimeässä syvyydessä, m u tta hän ei saa ääntä, ei voi liikahtaa. M utta hänen tä y ty y päästä.

Hän jä n n ittä ä viimeiset voimansa. Hän tuntee kii­

peävänsä ylöspäin, pitkin kylmiä kiviseiniä, hän pu­

toaa kerran toisensa jälkeen alas pimeään s y v y y te e n ..

Hän tuntee ruumiinsa musertuvan, rukoilee itkien apua, m u tta tu rh aa n . . . J a kun taas kuuluu hänen pikku ty ttö n s ä rukoileva ääni, lähtee hän uudelleen.

Hän ei tiedä, miten kauan sitä jatk u u , se tu n tu u ian­

kaikkisuudelta, m u tta lopulta hän alkaa päästä voi­

tolle. Hän tuntee pienen käden puristavan kättään, hyväilevän kasvojaan ja kuulee sydäntäsärkevän, n y y h k y ttä v ä n äänen:

— Isä . . . isä . . . Kuuletko sinä minua . . . Sano vielä jotakin . . .

Tuo ääni vihlaisee hänen sydäntään kuin tulinen rauta. H än ponnistaa kaiken tarm onsa ja vähitellen hän m uistaa punaisen katon, kuvittelunsa, putoami­

sen . . . Hänen t ä y t y y n yt kuolla, nyt juuri, kun kaikki

oli niin hyvin . . . J a hänen pieni t y t t ö parkansa jää tänne yksin . . .

— Minun t ä y t y y nähdä hänet, sanoa jotakin . . . J a taas alkaa epätoivoinen taistelu kuoleman kanssa m u u tam asta hetkestä. J a saa tu a an lääkäriltä ruis­

keen, alkaa hän vähitellen voittaa. Hän aukaisee sil­

mänsä ja ikäänkuin häipyvän sumuverhon ta k a a n ä ­ kee hän pienen ty ttö n sä itkevät kasvot. Hän katsoo niitä kauan, kauan ja vihdoin kuuluu hänen jäykiltä huuliltaan käheänä, katkonaisena:

— Älä . . . itke . . . Aune . . .

Hän koettaa puhua vielä, m u tta ei jaksa enempää.

Hän katsoo vain ty ttö ä ä n , ja hänen silmistään loistaa suuri hellyys ja sääli.

Hänen mieleensä lennähtää niin paljon, menneisyy­

den muistot ja nykyisyys s ek a an tu v at ja himmene­

v ä t . . . J a kuolema alkaa uudelleen vallata takaisin sitä, jonka hän hetkeksi oli v o itta n u t. Hän pitelee yhä ty ttö n sä k ättä, katsoen t ä tä himmenevin silmin . . . Hän tahtoisi sanoa jotakin tärk e ätä, m u tta hän ei jaksa enää, eikä muistakaan, m itä pitäisi s a n o a . . . Kaikki tu n tu u niin tu rh a lta ja vähäpätöiseltä ja hän on niin kovin v ä s y n y t . . .

Hänen ympärillään h ä m ä r ty y yh ä enemmän ja h ä ­ nestä tun tu u , e ttä hän istuukin ensi kerran hänen

Musta taiv aan ran ta — 3

kanssaan häm ärässä p u u ta rh a ssa pidellen hänen pientä k ä ttä ä n ja hän on niin onnellinen . . .

— Isä . . . isä . . .

Tuo epätoivoinen parahdus kuuluu ikäänkuin josta­

kin kaukaa. H än k oettaa katsoa, m u tta ei erota enää m itään, sillä harm a a häm ärä hänen ympärillään on m u u ttu n u t yh ä sakeammaksi. Hän alkaa vaipua yhä syvemmälle pimeyteen . . .

M utta ny t hän ei tunne pelkoa, ei surua, eikä kai­

pausta. Sillä kylmenevässä kourassaan tuntee hän pienen lämpöisen käden.

KUOLEMA K U L K I H E ID Ä N TAKANAAN.

A

rvo Suonpää kulki vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa luotisuoraan, yli nevan ulottuvaa pölk- kytietä myöten — eikä hän voinut ajatellakaan että kuolema hiipi n ä k y m ä ttö m ä n ä ja u h k aa v an a heidän takanaan.

Päinvastoin olivat kaikki synkät a jatu k se t h äipy­

neet olemattomiin — hän oli terve, reipas ja onnelli­

nen, ja samaa näki hän rakkaittensakin kasvoilla.

J a se olikin luonnollista, sillä hänen ra k k a a t unel­

mansa olivat toteutuneet: hän oli päässyt poikineen kesälomalle.

Hän oli näet viime vuosina ponnistellut niin a n k a ­ rasti erään suurehkon työn kimpussa, e ttä kaikki muu oli jä ä n y t. Hänellä ei ollut y h tä ä n lepoaikaa. H än ei voinut hoitaa terv e y ttä ä n , ei elää perheensä keskuu­

dessa. Se oli ollut hänelle erittäin vaik ea ta varsinkin sen tähden, e ttä hänen poikansa olivat jo siinä iässä, jolloin he k a ip aa v at isän o h jaavaa k ä ttä . H än oli jo parina kesänä niin h arta asti toivonut, e ttä pääsisi hei­

dän kanssaan maalle, saisi o p ettaa heitä urheilemaan, m etsästämään. J a n y t he olivat v iettänee t kolme iha­

n a a viikkoa, jotka olivat tu n tu n e e t paratiisilta. Ilma oli ollut mitä ihanin, ja vaikka oli elokuun loppupuoli, olivat he joka päivä voineet käydä uimassa. He oli­

v a t v iettänee t päivänsä ulkona pukunaan vain uima- housut.

Heidän elämänsä oli ollut y h tä m itta is ta touhua:

uintia, am pum ista, urheiluharjoituksia ja välillä taas m arja- ja kalastusretkiä. V anhem m at pojat, jotka jo k a h te n a kesänä olivat kaupungista käsin käyneet to­

veriensa kanssa kalastamassa merellä, olivat heti alussa luvanneet hankkia kalaa, ja isä lihaa. J a niin oli syöty linnunpaistia ja kalaa kaikissa mahdollisissa muodoissa, ja lisäksi oli äiti m arjoista laitta n u t mitä herkullisimpia jälkiruokia ja kaikki voivat kuin prinssit.

Arvo ei ollut koskaan tu n te n u t niin syvää, läm m intä onnea kuin nyt. H än alkoi n y t v asta tu n te a poikansa, ja joka päivä hän löysi heistä ruumiillisia ja henkisiä piirteitä, jo tk a t ä y t t iv ä t hänen sydämensä ilolla ja yl­

peydellä. H än oli itse ollut innokas urheilija; ja n äh ­ dessään, miten helposti he oppivat eri tyy lit ja millä sisulla he v o ittiv a t painissa ja muissa voimankoetuk- sissa suurem m atkin pojat, tu n tu i hänestä kuin olisi n ä h n y t oman nuoruutensa alkavan uudestaan.

He olivat edellisellä viikolla käyneet m arjam atkalla kau k a n a sydänm aalla ja viettäneet siellä yönsä lehti­

majassa,- jonka he yhdessä olivat rakentaneet. Pojat olivat olleet suorastaan hurm aantuneita, ja t o t ta pu ­ huen vaikutti se miltei y h tä voimakkaasti isään.

Siinä oli jotakin salaperäistä, kun he väsyneinä las­

k eutuivat lehtivuoteille ja eräm aan öinen hiljaisuus laskeutui harm aana h u n tu n a heidän ylitseen.

J a vielä ihanam m alta tuntui aamulla, kun he h erä­

sivät kurkien kimeihin huutoihin. K un he olivat ju o ­ neet äidin keittäinää kahvia, läh tiv ät he kaikki y h ­ dessä aavalle, hyllyvälle nevalle, joka heloitti keltai­

sena kypsistä muuraimista.

Siitä asti se oli v ä lk k y n y t heidän mielessään ihanana satum aana. He olivat p ä ä ttä n e e t lähteä sinne uudel­

leen heti kun tulee kaunis ilma; ja n y t he olivat m a t­

kalla sinne.

Oli mitä ihanin elokuun aamupäivä. Ei tun n u t u u ­ len henkäystäkään, ei p ilvenhattaraakaan taivaalla.

Suuri hehkuva aurinko vain heloitti sinisellä taivaalla tä y ttä e n koko avaruuden häikäisevällä, värähtelevällä kirkkaudella ja lämmöllä — ja koko maa oli tulvillaan u u tta kypsää elämää. J a y h tä kirkas ja k evyt oli ret­

keläisten mieli, kun he iloisesti keskustellen astelivat pitkin pehm eätä pehkupintaista tietä, jossa askelet vajoavat hiukan kuin paksulla matolla. S u u n n a tto ­ man pitkän ruskean maton lailla ulottui tie luoti- suorana heidän edessään.

Nuorin, joka v asta n y t ensi kerran on m atkalla satu­

maahan, vaatii y h tä m itta a selitystä vanhemm ilta vel­

jiltään, ja näm ä v a s ta a v a t väsym ättöm ästi. Väliin pohditaan, onko huvila kunnossa ja suunnitellaan sen korjaamista. Sitten kuvitellaan, mitä kaikkea siellä tehdään. K un tien vierellä heloittaa kypsiä mansi­

koita, juoksee pikku veikko niitä ahm im aan, muis­

ta m a tta , e ttä oli p ä ä te tty noukkia v asta perillä.

Taas juoksee hän tien oheen huutaen riemukkaalla äänellä:

— Voi, äiti, katsos, miten suuria siellä ja ihan kel­

taisia. O dottakaa hiukan minua. Ääni vaikeni, kun omistaja pyllähti pitkäkseen sammalmättäälle, vil­

kaisi, näkikö kukaan.

— Miten sinä luulet, Mikko parka, jaksavasi perille, jos y h tä m itta a lisäät m a tk a a ja taak k a a pikku jalan- typiköillesi?

— Kyllä minä jaksan, kuului vastaukseksi.

Silloin kuului kauem paa kurkien huutoa ja pojat n äk iv ät kurkiparin k a u k a n a nevalla. Se joh taa kes­

kustelun siihen kurkeen, jonka isä on luvannut am pua ja tä y ttä ä .

— Jospa sinä ampuisitkin toisen noista, huudahti vanhin innostuneena, mahtaisitko osua noin pitkältä m atk alta. Sinne on varm aankin yli kolmekymmentä metriä.

— Niin, ammu, isä, päätteli toinen ja nuorinkin y h ty i pyyntöön lisäten:

— Saat nähdä, etten pelästy . . .

Isä hymähti hellästi kuullessaan nuorimpansa u r­

heuden ja huom autti vakavasti:

— On väärin a m p u a eläimiä, jollei ole v arm a siitä, e ttä osuu niin, e ttä ne kuolevat.

— Minä en taas m uistanut, m uutenkin olisi väärin ampua, kun niitä on vain kaksi. M utta siellä on suuri parvi, josta yh d en poistumista ei edes huo­

maakaan.

Kaikki olivat sam aa mieltä, kurjet jä te tä ä n ra u ­ haan. Retkeläisten mielikuvitus joutui taas uusille urille.

Niin he kulkivat edelleen iloisina ja onnellisina aa v istam atta, e ttä kuolema kulki heidän takana an, niin lähellä, e ttä he pian tu n tisiv at sen h y y tä v ä n hen­

käyksen. Sillä y h f ä k k iä näki etumaisena kulkeva Arvo kyykäärm een loikovan tiellä. Se lähti sähisten pakoon läheistä pensaikkoa kohti, jossa se olisi t u r ­ vattu.

Arvo oli lapsuudesta asti ollut sitä mieltä, e ttä k y y ­ käärme oli ehdottom asti t a p e t t a v a n a kun hänellä ei ollut m uuta keppiä, kohotti hän vaistomaisesti kivää­

rinsä ja iski sen raudoitetulla perällä kää rm että. Ki­

väärin perä osui käärmeen selkään pyrstöpuolelle,

m u tta kun alla oli pehmeä sammal, yritti se yh ä pa­

koon.

Arvo kohotti toisen, kolmannen kerran. Viimeinen isku sattui. J a sitten se tapahtui.

Piipun perä tä rä h ti tiepölkkyyn ja p a tru u n a räjähti piipussa, laukaus pam ahti kun piipunsuu oli ihan hänen korvansa kohdalla — ja kun laukaus räiskähti, tunsi hän h u u m aav a n iskun, aivan kuin pää olisi hal­

jennut. Hän tunsi hämärästi, e ttä hän ensin vaipui polvilleen, sitten kyljelleen . . . ja sitten koko aurin­

koinen avaruus alkoi him metä nopeasti ja kaamea hil­

jaisuus ympäröi h ä n e t . . .

Viime silmänräpäyksessä välähti hänen aivoissaan:

kuula lävisti aivoni, kuula lävisti pääni. Minä kaadun heti ja jään tänne, ja he jä ä v ä t täh än viereeni, k a t­

sovat, kun ruumiini kylmenee. Hän oli näkevinään kaikki. Kaikki oli niin kauhean selvää. Hän oli näke­

vinään pienten poikainsa seisovan ja katsovan häntä jähm ettyneinä, ja hänen ympärillään on yh ä sama au­

ringonpaisteinen neva kuin äskenkin. Se oli niin kau ­ heata, e ttä hän olisi ta h to n u t huutaa, tehdä jotakin, eikä voinut mitään. Hän odotti vain, milloin viimei­

nen tunne häviää.

Silloin alkaakin hiukan h äm ärtyä. Hänen mie­

leensä välähtää: en olekaan kuollut, koska voin a ja ­ tella, olen siis vain h aa v o ittu n u t. Kuolema —

Sitten alkaa taas h äm ärtyä. Kuuluu hiljainen h u ­ mina, kuin humisten palaa valo uudelleen yli maail­

man. Ensin h ä ä m ö ttä ä vain pari ra h k am än ty ä.

M utta valo y h ä kasvaa. Tuo outo kohina: sen m u ­ kana leviää valo yli maailman. Jo n äk y y kaukainen metsä selvemmin, taivaa n kansi vaalenee, kirkastuu, sinertyy, vaalenee, ja lopulta näkee hän taas ym päril­

lään koko laajan nevan, koko maailman y h tä ihanana kuin äskenkin. M utta hänen p ä ä tä ä n pak o ttaa . Kaikki on sekavaa. Hän tuntee an k a ra a kivistystä päässään.

Hän oli y h ä näkevinään tuon tuskallisen näyn. Hän m akaa tuossa elottomana, kylmenneenä. Hän ajatte- lee, e ttä se olisi voinut olla to tta . Jo s hänen k ä ­ tensä olisi lyödessä hiukankin h ä tk ä h tä n y t, niin kaikki olisi lopussa.

Arvo tunsi vaimonsa h e ittä y ty v ä n hänen eteensä, painavan päänsä hänen polvilleen ja itkevän k a tk e ­ rasti, ja samoin tekivät pojatkin. Ajatellessaan, että nuo pikku raukat voisivat n y t olla orpoja, tunsi hän niin suurta kiitollisuutta siitä, e ttä ei kuitenkaan niin käynyt.

— Se oli niin kamalaa, kun sinä tulit niin kalpeaksi ja sitten k a a d u i t . . . kuuli hän vaimonsa itkien soper­

tavan.

Hän puristi niin epätoivoisesti miestään, aivan kuin pelkäisi kuoleman vievän miehen häneltä.

Arvo istahti m ättäälle aivan kuin loppuun n ää n ty ­ neenä ja katsoi väsyneesti vaimoaan ja poikiaan. He istuivat kauan samalla paikalla, ennenkuin läh­

tiv ät. J a heidän m atk an sa onnistui erinomai­

sesti, hänen poikansa olivat pian kokonaan u n o h ta ­ neet tuon surullisen tapauksen; m u tta hän itse ei voi­

n u t sitä unohtaa. Heidän riemukas naurunsa muis­

tu tti hänelle, miten täpärällä oli, ettei tä m ä päivä tul­

lut heidän elämänsä tuskallisimmaksi.

Hänestä tuntui kuin vaanisi kuolema yhäti heidän ympärillään — ään ettö m ä n ä, uhkaa vana . . .

Y STÄ V Ä N I H IM M EN EV Ä KATSE.

I

hmiselämässä on monenlaista tuskaa ja surua, m u tta katkerimpia on se, kun ta h to m a tta a n tap p a a rakastam ansa olennon. Minä tiedän sen, sillä minä olen kerran ta p p a n u t olennon, josta pidin kuin parhaasta ystävästä, joka rakasti minua yli kaiken, luotti mi­

nuun kuin jum alaan ja olisi a n ta n u t henkensä puoles­

tani.

Se oli onnettomuus, jo ta en voinut aa v ista a enkä välttää, eikä se jo h tu n u t v a rom a ttom uudesta. J o k a kerta, kun sen muistan, tunnen haikean kaipauksen ja surun kouraisevan sydäntäni. Minä olen kuulevi­

nani nuo v alitta v at uikutukset, jotk a heikkenivät y h tä nopeasti kuin hänen elämänsä valui punaisena v irta n a sammaliin . . . J a minä olen näkevinäni tuon viimei­

sen uskollisen katseen, joka vähitellen h i m m e n i . . . Tuo ystäväni oli vain koira, eikä se ollut edes mi­

kään hieno rotukoira näyttelyssä palkittuine esi- isineen ja pitkine sukuluetteloilleen, m u tta kuitenkin se oli parhain ja jaloin koira, mitä minä olen ta v a n n u t,

— ja sentähden sitä aina muistan.

Moni voi ivallisesti h y m ä h tä ä — tuollainen on lap­

sellista hentomielisyyttä, joka ei sovi n y k y ajan ihmi­

selle . . . J a tu n tu u h a n se siltä, kun ajattelee, että miljoonat ihmiset ov at joutuneet ta p p a m a a n toisiaan, ja näkeehän sanomalehdissä joka päivä tapauksia, joissa y s tä v ä t ovat tapaturmaisesti am puneet y stä ­ viään, veljet sisariaan — k a n n a tta a k o siis muistella koiran kuolemaa.

Minä myönnän, e ttä täm ä yleisesti katsoen on pikkuseikka, ja minä pelkään, etteiv ät kaikki voi minua y m m ärtää .

M utta ainakin jokainen m etsästäjä, joka on pienestä p ennusta k a sv a tta n u t itselleen lintukoiran, o p ettan u t sen ja sitten vuodesta vuoteen samoillut sen seurassa syksyisissä metsissä, hän tietää, miten syvästi sellai­

seen koiraan voi kiintyä, ja ettei kukaan ihminen ole niin uskollinen ja luo tetta v a y stä v ä kuin se.

Sellainen oli Jep p e minulle.

Se ei tosin pelastanut henkeäni, m u tta se teki mi­

nulle m uuta, joka merkitsi minulle y h tä paljon, ja sen vuoksi tahdon kertoa sen tässä . . .

Ensi kerran kohtasin Jepen eräänä syksyisenä yönä, kun olin tullu t maalle ystäväni luo metsästäm ään ja makasin pienessä kamarissa.'1 i Uneni läpi olin näet kuulevinani heikkoa vikinää ja ra aputusta. J a kun en

heti pan n u t siihen huomiota, m u u ttu i tuo ääni sur­

keaksi, epätoivoiseksi uikutukseksi — joka m uistutti palelevan lapsen itkua.

Nousin ylös ja oven ta k a a löysin pienen, vilusta värisevän olennon. Kun otin sen syliini, lakkasi se valitta m asta ja ikäänkuin kiitokseksi nuolaisi pikku- kielellään kättäni. Vein sen vuoteeseeni, ja kainalos­

sani nukkui se koko yön kuin pieni lapsi.

Siitä yöstä alkoi ystäv y y tem m e, ja se vahvistui päivä päivältä. J o k a kerran kun tulin ystäväni luokse maalle, oli Jeppe ihan mieletön ilosta. Minä olisin mielelläni o tta n u t Jepen luokseni, m u tta asuin k a u ­ pungissa ja niin ahtaissa oloissa, e ttä koiran pitäminen olisi ollut suoranaista kiusaamista. M u tta heti kun se kynnelle kykeni, tuli se m ukanani metsään; ja siitä näyttikin tulevan h yvä lintukoira.

M utta toisena syksynä sattui se tapaus, joka teki Jepen minulle entistä kalliimmaksi.

Ystäväni oli joka syksy saa n u t hirvenampumisluvan, ja minä olin jo useita kertoja ollut hänen toverinaan.

Nytkin olimme jo kolme päivää etsineet hirviä, m u tta emme olleet nähneet vielä m uita kuin vanhoja jälkiä.

Oli jo miltei häm ärä, kun minä vihdoin erään suon laidassa näin valtavan, tu m m a n ruhon, joka juuri oli

häviämäisillään metsän suojaan, — vaistomaisesti ko­

hotin kiväärin poskelleni ja laukaisin.

Laukaus räiskähti terä v ä n ä tyynessä ilmassa, ja sit­

ten kuului v a lta v a a ryske ttä ja askelten jym yä, joka nopeasti häipyi etäisyyteen.

S aav u ttu am m e paikalle näimme heti, että hirvi oli h a a v o ittu n u t vaarallisesti; se oli ryntäillyt sinne tänne kuin sokea, parissa kohden vasten p uuta, ja kun verta oli tullut v asta jonkin m atk an päässä, aloin epäillä, e ttä kuula oli s a ttu n u t mahaan.

Se vaik u tti minuun ta v a tto m a n tuskallisesti. Sillä vaikka minä nuoruudestani asti olin ollut innokas m etsästäjä, en sentään koskaan voinut nähdä eläinten kärsivän. Sen vuoksi en koskaan ennen ollut am punut hirveäkään, jollen voinut am pua lapoihin tai muuhun sellaiseen paikkaan, johon luoti tehosi. J a n y t oli k ä y n y t näin. Sillä jos kuula sa ttu u m ahaan, niin voi hirvi-raukka kovia tuskia kärsien elää yli vuoro­

kaudenkin ja sinä aikana kulkea pitkiä matkoja.

Me seurasimme verijälkiä ja minä toivoin hartaasti, e ttä hirvi olisi sittenkin kuollut jonkin m atkan p ää­

hän. M utta kun me vielä kilometrin päässä näimme jäljistä, e ttä se oli lau k an n u t samaa vauhtia erään suonotkon yli, raukesi sekin toivo.

Syysilta oli m u u ttu n u t yh ä hämärämmäksi, ja tu m ­ mia veripilkkuja oli yh ä vaikeampi löytää. M utta minä

jännitin katseeni äärimmilleen ja niin pääsimmekin hitaasti eteenpäin.

M utta sitten hävisivätkin jäljet suoraan synkän metsän pimentoon . . .

Meidän tä y ty i p ysähtyä. Metsässä oli m ahdotonta nähdä mitään — siellä oli pimeää kuin kellarissa . . .

Siinä seisoessamme kuului y lhäältä puiden latvoista hillittyä kohinaa. Kääntyessäni näin, miten idästä- päin läheni valtava harm a a pilvikerros, peittäen jo puolet taivaa nkannesta — siis voi tulla sade.

Entistä ankaram pi tu sk a ja h ä tä valtasi mieleni:

jos ny t tulee sade, silloin k a to a v a t näm äkin jäljet ja hirviparka jä ä tuonne synkkään m etsään k itum aan . . .

Sitä ajatellessani tunsin, etten voisi olla missään, ellen löytäisi hirveä ja lopettaisi sen tuskia. Tulisin aina näkem ään surkean näyn: miten se vaivalloisesti horjuen laahustaa eteenpäin, k a a tu u ja nousee uudel­

leen — ja lopulta, kun ei enää voi nousta, jää o d o tta ­ maan tuskallista kuolemaa . . .

Toverini huom autti, e ttä huom isaam una h a e tta i­

siin koira, m u tta jos yöllä tulisi sade, silloin ei voitaisi mitään.

Silloin muistui mieleeni Jeppe. Jo sp a sen avulla voi­

sin seurata jälkiä yöllä lyhdyn valossa! M u tta tove­

rini teki sen m ahdottom aksi, sillä hänen mielestään oli Jeppe liian nuori kyetäkseen seuraamaan jälkiä — ja yöllä se on yleensäkin m ahdotonta.

Me lähdimme kiireesti kotiin, ja vaikka siellä olivat kaikki sam aa mieltä kuin toverinikin, niin minä en voi­

n u t jääd ä kotiin. J a niin lähdin Jepen kanssa uudes­

ta a n metsään.

Mitä jä n n ity stä tunsinkaan kulkiessani Jepen kanssa synkkää metsäpolkua! Sillä kaikki riippui nyt J ep e stä — tu o sta nuoresta, kirkassilmäisestä Jepestä, jo ta pienenä pen tu n a olin lä m m ittä n y t p o v e lla n i. . . J a todellisuudessa minä itsekin epäilin t ä tä teh täv ä ä liian vaikeaksi pikku ystävälleni.

M u tta kun sitten saavuim me verijäljille ja minä annoin sen haistella niitä, niin silloin se n ä ytti ikään­

kuin y m m ä rtä v ä n , miten paljon siitä riippui. Se k a t­

sahti uskollisilla silmillään aivankuin vakuuttaakseen, e ttä tahtoo teh d ä kaikkensa, ja sitten se lähti innosta vikisten seuraam aan jälkiä.

En koskaan unhoita tu o ta synkkää syysyötä, jol­

loin ly h ty kädessä seurasin Jeppeä. Tunti toisensa jäl­

keen kului, ja me samosimme yh ä läpi outojen synk­

kien metsien, kahlasimme yli vetisten soiden ja hylly­

vien nevojen, joissa hirvi oli joka askelella vajonnut syvälle m ustaan m utaan. Minä en enää tiennyt, missä

olimme, sillä pimeys oli p e ittä n y t kaikki mustalla vai­

pallaan. Tuntui kuin tuo pieni, himmeän keller­

tä v ä läikkä olisi ainoa valo maailmassa (ja sen kes­

kellä ihminen ja pieni koira).

Silloin minä v asta oikein ymmärsin, miten paljon Jeppe minulle merkitsi.

Tuo pieni koirahan kokonaan johti ihmistä. Minä olin kokonaan riippuvainen sen älystä ja tarkkuudesta.

Minun tä y ty i kaikessa luottaa siihen. J a varsinkin aamupuoleila, kun alkoi sataa, tunsin minä tuskal­

lista pelkoa, e ttä se sittenkin eksyisi jäljiltä. M utta kuin tuntien ajatukseni, katsoi Jep p e aina välillä minuun kirkkain silmin, kuin pyytäen, e ttä vielä­

kin luottaisin siihen.

Niin kuljimme kahden koko pitkän syksyisen yön.

Vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi ja väsym ys alkoi y h ä enemmän raukaista jäseniäni. Lopulta kul­

jin pitkät m a tk a t kuin unessa, ja m onta k e rta a olin kaatumaisillani puunjuuriin ja risuihin.

M utta sitten tulim me paikalle, jossa hirvi oli vai­

punut m aahan ja noustuaan j ä t t ä n y t paikalle suuren tu m m a n veriläiskän. Se vaik u tti minuun kuin piis­

kan isku — väsym ys ja nälkä katosivat silmän­

räpäyksessä.

Veriläiskiä oli yh ä tiheämmässä, ja kun syysaamun ensimmäinen harm aa häm ärä alkoi hää m öittää puiden

Musta taivaanranta — 4

lomista, silloin kuulin vihdoin, miten hirvi nousi pai­

kaltaan ja lähti pakoon.

Tuntui kuin raskas kivi olisi pudon n u t rinnastani — olin varm a, e ttä saa v u ta n hirven ja voin lopettaa sen kärsimykset. N ä y tti kuin Jeppekin olisi ym m ärtän y t sen: se alkoi h au k k u a kiihkeän riemukkaasti ja aikoi ry n n ä tä kohti. M utta minä pidätin sen — päätin odot­

taa, kunnes näkisi varm asti ampua.

Vähän ajan k u lu ttu a lähdin taas hiipimään. Vih­

doin näin sen harmaassa tihkusateessa hitaasti laahus­

ta v a n eteenpäin erään ahon laitaa. Päästin Jepen irti, ja kun hirvi kääntyi, silloin ammuin pehineä- kärkisen kuulan sen sydämeen . . .

Saapuessani sen luo se veti viimeisen korisevan hen- käyksensä, oikaisi sirot, jä n te v ä t jalkansa niinkuin loppuun n ä ä n ty n y t ihminen, joka on vihdoin päässyt levolle. J a sen suurista, sumenevista silmistä olin n ä ­ kevinäni ikäänkuin nöyrän kiitollisuuden siitä, että ih­

minen oli kuitenkin lo p e tta n u t sen t u s k a t . . . Siinä seisoessani valtasi mieleni suuri onnen ja kii­

tollisuuden t u n n e . . . J a minä tunsin epämääräistä surum ielisyyttä siitä, etten enää voinut langeta pol­

villeni ja k iittää Jum a la a , kuten muinoin lapsena . . . Silloin tunsin lämpimän kielen nuolaisevan kättäni,

ja nähdessäni Jep e n kirkkaat, lapselliset silmät, muis­

tin taas kaikki: h ä n tä h ä n minun tulee k iittää onnis- tumisestani. Tuo pieni, uskollinen olento yksin oli pe­

la sta n u t minut k id u tta v a s ta epätoivoisuudesta.

Kiitollisuuden ja hellyyden v altaa m a n a nostin Jepen syliini ja painoin poskeni sen m ärkää p ää tä vasten.

Siitä yöstä lähtien tuli Jep p e minulle miltei ko rv a a­

mattomaksi. Minä opetin siitä lintukoiran, sen avulla kaadoin taas seuraavana syksynä hirven. Se oppi y m ­ m ärtä m ä än minua kaikessa, ja harvoin on ihmisen ja eläimen välillä ollut niin sydämellistä su hdetta. Aina välillä, kun liiallisesta työstä uupuneena ja sairaana m atkustin ystäväni luo m etsästäm ään, oli Jep p e ainoa toverini harhaillessani päiväkausia metsässä, ja aina palasin näiltä matkoiltani kaupunkiin kuin u u tena ihmisenä. Sam ana syksynä, jolloin olin p ä ä tt ä n y t o ttaa Jepen kokonaan luokseni, sattuikin se tapaus, joka erotti meidät iäksi.

Ystäväni oli tänäkin syksynä sa a n u t hirven- ampumisluvan. ^Me olimme olleet koko viikon liik­

keellä, m u tta hirvet n ä y ttiv ä t jä ttä n e e n koko p aikka­

kunnan.

N yt oli viimeinen m etsästyspäivä, ja me olimme p ää ttä n eet vielä kerran ta rk a s ta a erään kaukaisen, soiden tak a n a olevan metsän, jossa olimme nähneet

jälkiä. Ystäväni oli erään naapurinsa seurassa läh­

te n y t eri tietä — minä taas Jepen kanssa toista suun­

taa, sovittuamm e, e ttä iltapuolella y h d y tä ä n eräällä pienellä aholla.

K ohtauspaikkaa lähetessäni kuulin tu tu n , kiivaan haukunnan, joka ilmaisi, että Jeppe oli löytänyt hir­

ven — ja hetken k u lu ttu a kajah ti pari laukausta . . . Kuulin, ettei hirvi k a a tu n u t, sillä haukku läheni hurjaa v au h tia samaa pientä ahoa kohden. En olisi eh tin y t sen eteen, m u tta ahon laidassa näin suuren kiven — ja kun pääsin sen päälle, näin valtavan, tu m m a n ruhon vilahtelevan kellastuneiden lehti­

puiden v ä l i s t ä . . . Hirvi läheni kuin lentäen ahon toista reunaa: Jeppe ei k y en n y t pysym ään sen rin­

nalla ja hetken k u lu ttu a se olisi kadonnut metsän suo­

jaan . . .

Olin k o h o tta n u t kiväärin poskelleni, m u tta hirvi vi- lahteli vain silloin tällöin puiden seasta, ja kun väli­

m a tk a a oli k o lm a tta sa ta a metriä, niin pelkäsin ampu- vani ohi. M utta juuri m etsänreunaan saapuessaan m u u tti se hiukan su u n taa — näin selvästi sen vaalean takareiden. Silloin laukaisin . . .

Hirvi kaatui — koetti nousta, m u tta vain etupää k o h o s i . . . se lysähti uudestaan m aahan . . .

Lähdin juoksemaan sitä kohti, lopettaakseni eläimen tu sk at. M utta se kuuli kai askeleni, ja noin 50 metrin