348
AIKUISKASVATUS 4/2002 K I R J A - A R V I O I T AValistajalle ja viestijälle seula on henkinen työväline, jonka avulla hän voi palauttaa yleisölleen rahtusen mielen- rauhaa, joka takaa tilan totuu- den etsinnälle, luovuudelle ja oman järjen käytölle. Tällaista seulaa Yleisradion pääjohtajan virasta 1989 eläkkeelle jäänyt Sakari Kiuru keskustelukirjas- saan etsii.
Kiurun uraan on kuulunut viestintäalan tehtävien lisäksi vapaan sivistystyön kausi.
Niinpä hänen subjektiiviseksi mainitsemiaan ajatuksia kuun- telee arvostuksella. Kiurulla on näkemystä vanhanaikaisen hy- vällä tavalla ilman kapeakatsei- suuden syntiä. Keskustelu- kumppaneina kirjan sivuilla ovat kymmenet aikuiskasva- tustieteen ja viestinnän tutki- jat. Keskustelun ohessa Kiuru kuvailee valaisevasti kansansi- vistyksen ja aikuiskoulutuksen lähihistoriaa. Ilmiöt kytketään aikaan. Näin kirjan pääasia, eläminen infoviidakossa, ei jää irralliseksi. Kiuru vie luki- jat historialliselle kävelyretkel- le. Hän valaisee kehitystä alka- en autonomian ajan kansansi- vistyksestä ja edeten lähivuo- sikymmeniin ja nykyaikaan.
Muutokset saavat vertailukoh- tia. Lukija seuraa kavalkadia mielenkiinnolla, sillä teksti rakentaa jatkuvasti linkkejä kasvatuksen maailmasta yh- teiskunnallisiin tilanteisiin.
Näiden rinnalle Kiuru liittää
Kuka raivaisi infoviidakkoa?
Sakari Kiuru (2001) Seula. Valistajat ja vies- tijät infoviidakossa.
Tilaa sivistykselle nro 3.
KANSANVALISTUSSEURA
vielä oman erityistietämyk- sensä eli tiedonvälityksen.
Kiuru kysyy:
”Millainen on ihmisten taito selviytyä kuiville jatkuvasti paisuvan informaatiovirran syövereistä?” Kansanvalistus- seuran Tilaa sivistykselle -sarjassa julkaistu pamfletti kohdistaa viestinsä informaatiotykityk- sen keskellä suuntaansa hapui- leville aikuiskasvattajille tai ai- kuiskouluttajille. Eikä kirjoit- taja myöskään unohda merkit- tävän oheiskasvatusinstituuti- on edustajia – siis toimittajia.
Teos hakeekin yhtenä pää- juonteenaan kouluttajien ja toimittajien yhteistä toimin- taideaa informaation seulon- nassa ja välittämisessä. Lähtö- kohtana ei ensisijaisesti ole se, miten sivistystyö pärjäisi markkinoilla, vaan se, mikä olisi tavallisten ihmisten nä- kökulmasta parasta.
Vieläkö koulutus- markkinoiden puhetapoihin voisivat mahtua sanat valistus ja sivistys? Kansansivistysliik- keen ja vapaan sivistystyön roolina historian kulussa on Kiurun näkemyksen mukaan ollut suodattaa ja seuloa ihmi- sille välitettävää informaatiota.
Aiemmin yhteiskunnan ra- kenteissa oli kautta linjan si- sään kirjoitettuna tavoitteena vahvistaa kansalaisten sivistys- tasoa. Tämä näkyi paitsi kasva- tuksen toiminnassa, säätelyssä ja valvonnassa myös viestintä- välineitten osalla. Tänä päivä- nä voimme aiheellisesti kysyä, kuka ehtii ja kuka kokee omakseen tuon seulontatehtä- vän. Kilpailu ja markkinoiden ohjaavuus ovat asettaneet va-
listajien joukon uuteen tilan- teeseen. Kiuru kuvaa yritys- tään 1980-luvulla saattaa yh- teen kansansivistysväkeä ja Yleisradion työntekijöitä vies- tintäkasvatus otsikkona. Jospa kysynnän ja tarjonnan markki- noilla olisi syntynyt kysyntää kansansivistyslinjaisesta ohjel- mapolitiikasta… siis jospa.
Taakseen katsoessaan Kiuru toteaa: ”Ehdotuksillani ei tainnut olla sen kummempaa merkitystä.”
Kiuru lähtee liikkeelle nykypäivän kuvauksesta.
Elämme loputtoman infor- maatiotulvan tai oikeammin vyöryn ja sen yllä väijyvän in- foähkyvaaran keskellä. Tiedon nimellä meille ujutetaan myös epätietoa. Käsitteellinen ana- lyysi on paikallaan, jotta kir- kastuisi se tulevaisuus, jonne haluamme mennä. Kiuru aset- taa ’tietoyhteiskunta’-sanan koetteille. Korvaavia termejä voisivat olla informaatioyh- teiskunta, osaamisyhteiskunta tai sivistysyhteiskunta. Tieto- yhteiskuntapuheen maalaile- maa näkymää voisi oikeam- min nimittää tietotekniseksi yhteiskunnaksi. Vielä arvelut- tavampana kehityssuuntana on nähtävissä viihteellisen median hallitsema yhteiskun- ta. Kansalaisesta tulee kuluttaja eli kuluttaja on yhtä kuin kansalainen. Mitä silloin on kansalaisyhteiskunta?
Sodanaikainen työväen- liikkeen äänten vaientaminen tiedonvälityksessä kostautui sodan jälkeen radikalisoitumi- sena. Kriittisyyden teema nousi kansansivistystyössä esille. Taloudellisen kehityk-
AIKUISKASVATUS 4/2002
349
sen myötä suuret ikäluokat aktivoituivat muuttamaan isi- en kulttuuria. Naisaate, opis- kelijaradikalismi ja vasemmis- tolaisuus nousivat julkisuu- teen. Televisio aloitti ohjel- mansa. Tarjonta laveni, maail- ma avautui ja suuntauduttiin kansainvälisyyteen. Tässä muutoksessa kansansivistäjät jäivät sivurooliin. Peräänkuu- lutettu kriittisyyskin oli 1970-luvulle tultaessa harvi- naista.
Suomi kaupungistui ja yhteisöllisestä kulttuurista siirryttiin yksilöllisyyden ko- rostamiseen. Vielä 1970- luvulla ideaalina oli tasa-ar- voisuus mahdollisuuksien tasa-arvona. Seuraavien vuosi- kymmenten aikana markkina- vetoisessa yksilön vapautta korostavassa ilmapiirissä tasa- vertaisuus näyttäytyi vastus- tettavana tasapäistämisenä.
Samalla, kun informaation määrä moninkertaistui ja jake- lukanavat lisääntyivät, seulon- nan asema heikkeni. Yleissi- vistys ei enää kiehtonut. Tär- keää oli tuottaa tehokkaita ja menestyviä pärjääjiä tietoyh- teiskuntaan. Kansalaisesta tuli sopeutuja.
Kiuru kysyy:
”Miten kansansivistysliike ja viestintävälineet toimivat kansalaisille tarpeellisen tie- don (ja viihteen) kriittisinä valikoijina, välittäjinä ja epä- tiedon torjujina, siis seulana?
Miten ne opastavat nyt uus- teknologian tuottaman info- ruuhkan aikana kansalaisia va- litsemaan jyvät akanoista?”
Kiurun esittämät kysymykset toimivat aikuiskasvattajan lähtökohtana. Lopullisen rat- kaisun viidakkoveistä infokas- vustossa tietään raivaavalle on vaikea antaa. Ehkä on niin,
että on vain hellittämättä kysyttävä Kiurun tapaan: millä keinoilla infotulvasta pystyisi käytännössä seulomaan turhat pois? Miten koota ylitarjon- nasta vastaanottajia parhaiten palvelevia aineksia ja näke- myksiä? Miten saada yleisö tiedostamaan omat tarpeensa?
Kuinka tulvan aiheuttamia haittoja voitaisiin vähentää?
Totuuden etsintä on ollut yhteinen juoni niin kansansivistäjillä kuin toimit- tajillakin. Miten kaupallistu- minen vaikuttaa tähän? Kiuru on sitä mieltä, että toimitta- jille riittävä totuudellisuuden ohjeisto löytyy journalistin ohjeista. Vastaavaa käytäntöön sovellettua seulaa ei aikuiskas- vatuksen puolelta löydy. Va- paan sivistystyön periaateteks- teistä Kiuru jää kaipaamaan kriittisiä äänenpainoja. Vapaus on osittain uhrattu tuotannon ja tehokkuuden tarpeille. In- foseulan rakentamiseen anta- vat tarpeita akateemiset aikuis- kasvatuksen tutkimukset – to- sin teoreettisella tasolla, sovel- tamista kaivaten, toteaa Kiuru.
Terve järki ja itsekuri ovat ne ohjenuorat, joita Kiu- ru seulomastaan aineistosta eväiksi tiivistää. Myös rauhoit- tuminen, hiljaisuus ja toimet- tomuus olisi nostettava kun- niaan. Ne ovat kuin ruisleipää ja lähdevettä. Hyvät eväät.
Muutamia vuosia sitten eMedia-messuilla esitelmöitsi- jä hehkutti digitelevision au- tuaaksitekevänä ominaisuute- na sitä, että saadaan ”sohva- peruna kuluttamaan enem- män”. Juuri tästä sivistykselli- sestä mutakuopasta Kiuru meitä varoittaa. Hienosta Po- werPoint-esityksestä oli unohtunut se mahdollisuus,
että digitelevisiota voisi käyt- tää opiskeluun.
2000-luvun aikuiskasvat- tajalla herää toisaalta Kiurun ajatuksista kysymyksiä. Millä oikeudella valistajat ja viestijät ottaisivat seulan roolin? Kuin- ka välttyä toisten puolesta ajattelemisen ja valitsemisen varjopuolilta? Kuka meistä tietää, mikä on totta, kaunista ja hyvää tulevaisuutta ajatel- len? Kuka määrittelee sen, mikä on kansalaisten kannalta parasta? Miksi olisi oikeutet- tua asemoida valistettavat ja viestinnän yleisö erillisiksi muiksi, kohteiksi, seulonta- työn objekteiksi? Jos viestin- nän alalla heräävä kansalais- journalismi muuttaa tätä ase- mointia ja kysymyksen asette- lua, mikä liike kasvatuksen kentällä tekisi samaa? Sosiope- dagoginen ajattelu, valtautta- minen, kriittinen pedago- giikka tai aktiiviseksi kansalai- seksi kasvattaminen voisivat kenties olla avauksia tähän suuntaan.
Fyysisenä tuotteena Kiurun kirja on kevyt kantaa, nopea lukea ja väliotsikoi- neen helppo jäsentää. Liima- sidoksen sivut irtoilevat ahke- ralla lukijalla valitettavan no- peasti. Pientä triviaalia moi- tettakin on syytä antaa. Kun aihepiiri käsittelee tiedon ja epätiedon välistä seulontaa, kuulostaa ikävältä tyylirikolta se, että kirjassa nimitetään Ta- pio Puolimatkaa sekä Timoksi että Tuomoksi. Nykyään tur- han usein saa kaihota vanhan ajan kirjapainoammattilaisia – tietokoneohjelma ei korvaa asiansa osaavaa oikolukijaa vieläkään. Niin kuin ei asiansa osaavaa aikuiskasvattajaakaan.
Anne Rongas
