71
O
len juuri palvellut maatamme korkeakoulu- tuksen arvioinnin asiantuntijoiden delegaation johtajana Japanissa. Me suomalaiset emme mil- lään voineet ymmärtää japanilaista yliopistojär- jestelmää, jossa suurin osa opiskelijoista päättää opintonsa alempaan tutkintoon. Vielä suurempi ihmetys oli, että koko koulujärjestelmän kulmi- naatio kohdistuu yliopistojen valintakokeisiin.Kun japanilaiseen perheeseen syntyy lapsi, ensi parkaisusta lähtien perhe alkaa kerätä rahaa lap- sen yliopisto-opintoja varten. Yliopistojen kes- ken on selkeä rankkaus, Tokion yliopisto on kau- an keikkunut korkeimmalla portaalla. Mutta kaikkein kummallisin asia seuraakin tämän jäl- keen. Yliopistoon sisään päässeistä 99 prosenttia onnistuu suorittamaan kandidaattitasoisen tut- kinnon. Siis käytännössä jokainen päästetään läpi kaikista tenteistä. Alemman tutkinnon yleissivis- tävään ainekseen keskittyvä opetussuunnitelma sisältää tiukan lukujärjestyksen. Se samoin kuin sivuaineiden puuttuminen tutkinnosta takaavat mahdollisimman nopean läpäisyn. Alempia tut- kintoja arvostetaan, sillä niiden avulla pääsee nopeasti kiinni työelämään. Sitä paremmin mitä arvostetummassa yliopistossa on opiskellut.
Suomessa kandidaattitutkinnon arvostus on jo ehtinyt valua alaspäin. Vuosikymmenet aikaisem- min hum.kand. tasoisen tutkinnon läpäisseet sai-
Aikuiset ihanneopiskelijoita
MATTI PARJANEN
vat selkeän ammatti- vastineen mm. opetus- alalla. He olivat päte- viä oppikoulun nuo- remman lehtorin vir- kaan. Tällaiset tutkin- topätevyydet on häi- vytetty maastamme.
EU pakottaa palautta- maan tutkintojen kak- siportaisuuden Suo- meen, vaikka tälle ja- olle ei löydy maamme
nykyisessä ammattirakenteessa vastaavuutta.
Suomi joutuu ensin tuottamaan tietyn tasoisia tutkintoja ja sitten etsimään niille sopivia am- matteja. Japanissa tilanne on aivan toisenlainen.
Suomen ja Japanin – kahden teknologian huip- pumaan – erilaisuudet ovat korkeakoulutuksen yhteiskunnallisissa funktioissa. Yritän selittää suomalaiselle järjestelmälle tyypillistä etujen ris- tiriitaa oheisella kuviolla.
Hyvä opiskelija on käyttöarvoinen
K
uviossa kärjistäen dikotomisoidaan eli jae- taan kahtia opettajan ja oppilaan motiivit ja suun- taukset suomalaisessa yliopistossa tai ammatti-1/2006 u PUHEENVUORO u AIKUISKASVATUS u
72
korkeakoulussa. Yliopisto-opettajat voidaan ja- kaa sellaisiin, jotka katsovat tutkimustyön niin ensiarvoiseksi, että opetusta pidetään vain vält- tämättömänä pahana, jota mitataankin vain mää- rällisesti vuositunteina. Heitä nimitän ”tutkimus- suuntautuneiksi”. Eräät opettajat ovat ymmärtä- neet roolinsa työpaikoilla nimenomaan ”opetus- suuntautuneiksi”. He uhraavat viikkotunneistaan paljon aikaa opetuksen suunnitteluun ja palaut- teiden analyyseihin. He ovat jopa kiintyneet opet- tamiseen. Tietenkin pedagogisesti korkeatasoi- nen yliopisto-opettaja on sellainen, joka pohjaa opetuksensa tutkimustietoon. Viime vuosina on korkeakouluihin ilmestynyt myös ”markkina- suuntautuneita” opettajia. Heillä opetuksen pää- paino on siinä, että oppilaat saisivat käytännön arkipäivän vinkkejä työssä menestymisessä. Pe- dagoginen ja tutkimusorientoituminen jää hei- dän opetuksessaan sivurooliin.
Opiskelijat jaottelen yhtä kovakouraisesti kahteen ryhmään. ”Vaihtoarvo-opiskelijoilla”
tarkoitan niitä, jotka tähtäävät vain tutkintopa- periin. Vaihtoarvo tässä tarkoittaa sitä, että opis- kelijan päätavoite on saada oppimisesta vain pa- peri eli diplomi. Se sitten vaihdetaan työnanta- jan kanssa uuteen työpaikkaan. Tosin kiltin no- peasti opiskelunsa suorittaneen maisterin petty- mys voi olla suuri, kun työnantaja ryhtyykin pe- näämään kokemuksia työelämästä. Joskus tutkin- topaperitavoitteinen opiskelu yltää jopa ”diplo- mitaudiksi”, suorituspapereiden keräämiseksi.
Toista ryhmää opiskelijoita voidaan nimittää
”käyttöarvoisiksi”. Tällaiset henkilöt haluavat tenteistä, diplomeista ja tutkinnoista riippumat- ta hankkia lisäoppia itselleen nimenomaan sen vuoksi, että he voisivat käyttää sitä hyväkseen siviili- tai työelämässään.
Jos opettaja ei ole kiinnostunut opetuksesta, vaan haluaa keskittyä tutkimustyöhön tai yritys- elämän intresseihin, ja samaan aikaan opiskelija haluaa opiskella vain hankkiakseen mahdollisim- man nopeasti itselleen diplomin, silloin opetta- jan ja opiskelijan edut yhtyvät. Mies ja ääni - ideologian verisimpien taistelujen aikaan edus- kunnassa vuonna 1973 aikuiskasvatustieteen suuri isähahmo, professori Urpo Harva kuvasi täl- laisen tilanteen olevan tyypillinen silloin, jos opiskelijoille annetaan enemmän valtaa: ”opet- taja ei opeta ja opiskelija ei opi, mutta molem- milla on kivaa!” Siis jokainen peruutettu luento- tunti on edullista sekä opettajalle että opiskeli- jalle. Edut yhtyvät yhteiskunnan kannalta kat- sottuna positiivisesti silloin kun opettaja on ope- tushakuinen ja opiskelija käyttöarvohakuinen.
Kuvio osoittaa, miten näiden väliin jää kaksi tyyp- piä, joissa edut eivät yhdy. Tämän asetelman sa- noma pelkistettynä on, että oppimistulokset ja samalla koulutuksen yhteiskunnallinen vaikut- tavuus ovat heikkoja kolmessa ylimmässä loke- rossa. Salakieroin tilanne on ylimmässä tyypis- sä, jossa sekä opettajat että opiskelijat ovat tyy- tyväisiä. Vain tulokset ovat heikkoja. Pelkään pa-
OPETTAJA OPISKELIJA
Tutkimushakuinen Vaihtoarvohakuinen Markkinahakuinen
Tutkimushakuinen Käyttöarvohakuinen Markkinahakuinen
Opetushakuinen Vaihtoarvohakuinen
IDEAALIMALLI
Opetushakuinen Käyttöarvohakuinen
Tyypillinen aikuisopiskelija
EDUT YHTYVÄT
EDUT EIVÄT YHDY
EDUT YHTYVÄT
uPUHEENVUOROuAIKUISKASVATUSu1/2006
73 hoin, että japanilaisten yliopistojen kandidaatti-
tutkinnoissa tällainen tilanne ei ole vieras: sekä opettajat että opiskelijat siirtävät todellisen op- pimisvaiheen tuleville työnantajille. Kaiken li- säksi tällainen työpaikkakoulutus on yhteiskun- nallisen laadunvarmistuksen ulkopuolella. Ihan- netilanne on alimmassa lokerossa, jossa opetta- jat ovat kiinnostuneita opetuksesta, ja opiskeli- jat haluavat saada opetuksesta irti muutakin kuin vain diplomia varten. Edut yhtyvät kauniin ide- aalisesti.
Japanissa koulutus alistuu työelämälle
J
apanin yliopistot pitävät tärkeimpänä tehtä- vänään opiskelijoiden valikointia. Ne haluavat poimia itselleen kyvykkäimmät yksilöt suurista massoista. Japanin opintomatkallamme jaksoim- me hämmästellä, miten yliopistojen korkein joh- tokin piti täysin luonnollisena sitä, että opiskeli- joiden karsinta ja valikointi ovat heidän pääteh- täviään. Japanilaiset yliopistot on rankkeerattu”paremmuusjärjestykseen”, jolloin huippuyli- opistojen tehtäväksi hyväksytään nimenomaan uusien opiskelijoiden valinta parhaisiin työteh- täviin japanilaisessa työelämässä. Näiden yliopis- tojen professorit pitävät itsestään selvänä, että laadukkaaseen yliopistoon sisään päässeiden nuorten täytyy olla muita etevämpiä, myös tule- vaisuudessa. Silloin yliopistollakaan ei voi olla suurta murhetta tai vastuuta tämän nuoren intel- ligentsijan oppimismotivaatioista alemman tut- kinnon opinnoissa. (Maisteritason opinnot muis- tuttavat jo enemmän suomalaista mallia.) Sen jäl- keen työnantaja huolehtii lopusta. Aikaisemmin se merkitsi Japanissa elinikäistä työsuhdetta omine työpaikkakoulutuksineen. Nyttemmin li- sääntyneet työpaikan vaihdokset ovat hieman se- koittamassa tätä logiikkaa. Myös naisten asema on muuttumassa. Enää ei yksityisessä yritykses- sä työskennellyt korkeasti koulutettu nainen saa automaattisesti työnantajaltaan irtisanomiskirjet- tä häälahjan kylkiäisenä.
Opetuksen ja oppimisen ristiriitaa osoittavan kuvion alimmaiseen ihannelokeroon olen sijoit- tanut myös ”tyypillisen aikuisopiskelijan”. Kor- keakoulutuksen tasolla heitä ovat mm. avoimen yliopiston, ammatillisen täydennyskoulutuksen ja myös sellaiset tutkinto-opiskelijat, jotka ovat täyttäneet 25 vuotta. Viimeksi mainittujen osuutta opetusministeriö on pyrkinyt väen väkisin su-
pistamaan. Silti heitä on nykyisinkin yli puolet yliopistojemme opiskelijoista, Helsingin ja Tam- pereen yliopistoissa yli 60 prosenttia. Rohkenen olettaa kuvion alimmaisen lokeron yhteiskunnal- lisen hyötyarvon olevan vähintään yhtä suuren kuin kaikkien muiden kolmen lokeron yhteensä.
Silloin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pedagogisessa strategiassa tulisi pyrkiä kaikin keinoin juuri tähän ideaalimalliin. Työelämässä kymmenen vuotta olleen täydennyskoulutus- opiskelijan ja osa-aikatyötä viisi vuotta tehneen tutkinto-opiskelijan välillä ei ole eroa oppimi- sen kannalta. Molemmilla opiskelijoilla teoreet- tinenkin oppi uppoaa nimenomaan työelämässä saatuihin kokemuksiin heijastamalla. Joka tapa- uksessa heidän oppimisensa on tehokkaampaa kuin nopeasti ja välineellisesti opiskelevan val- tavirtaopiskelijan.
Opetusministeriön pitäisi päättää pikaisesti, mitä se odottaa uudelta kaksiportaiselta järjes- telmältä. Japanilainen malli tuskin on meillä mahdollinen. Työelämän organisaatiot eivät var- maankaan suostu ottamaan yhteiskunnallista vastuuta kandidaattitutkinnon suorittaneiden järjestelmällisestä työpaikkakoulutuksesta. Suo- messa ollaan siis ajautumassa järjestelmään, jos- sa alemmalla yliopistotutkinnolla ei ole mitään ammatillista vastaavuutta. Asetelmaa vielä pahas- ti sekoittavat ammattikorkeakoulujen perus- ja jatkotutkinnot. Jälleen kerran olemme huomaa- massa, että koulutusrakenteita ei voi itseisarvoi- sesti muutella ottamatta huomioon ammatillista elämää omine hierarkioineen. Ja koulutuksen ar- vioinnissa tulisi keskittyä nykyistä enemmän et- simään oppilaitosten kykyä luoda opiskelijoil- leen käyttöarvoisia mahdollisuuksia. Silloin kor- keakoulutuksessa mukana olevien aikuisopiske- lijoiden lisääntyvä määrä parantaisi ao. oppilai- toksissa koulutuksen laatua. Tästä taas seuraisi, että aikuisopiskelijat olisivat toivottuja opiske- lijoita.
Aikuiskoulutuksen tulevaisuuden kannalta olisi sen sijaan ei-toivottavaa, että yliopistot ryh- tyisivät innolla kaunistelemaan laadun kriteerik- si (virheellisesti) nostettuja tuottavuustilastojaan rakentamalla avoimesta yliopistosta tai virtuaa- liyliopistosta uuden kandidaattiväylän. Japanin huippukorkeat yliopistokoulutuksen osallistu- misprosentit johtuvat paljolti juuri siitä, että alemman korkeakoulututkinnon läpäisy on lä- hes sataprosenttista.
1/2006 u PUHEENVUORO u AIKUISKASVATUS u
