66 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 KIRJALLISUUS
loin 5 000 neliökilometriä Utsjoen ja Inarin ylänköjen koivikoita muut- tui paljakoiksi joiksikin vuosikym- meniksi, neljäsosa tuhoaluees- ta pysyvästi. Porojen ylilaidunnus puhumattakaan metsätaloudes- ta saati ilmastonmuutoksesta ra- vistelevat kuitenkin ravintoverkko- ja ja lajiston vuorovaikutussuhteita koko Lapissa. Myös riekkokannan poikkeuksellisen pitkäaikainen ja syvä aallonpohja sekä ilmasto- ja lumiolojen muutokseen kytketty myyräkantojen kannanvaihtelui- den muutos huolestuttavat biolo- geja. Vähistä kielikömmähdyksistä esimerkkejä olkoot Ruijan nimittä- minen Finnmarkeniksi (emmehän kirjoita Londonista tai Stockhol- mista) ja Erttetvarrin suomentami- nen samalla sivulla (227) kerran Erttigvaaraksi ja muutaman rivin päässä kahdesti Ertigvaaraksi.
Kirjan lopussa Saressalo pohtii Kevon henkeä, siellä työskentele- vien yhteenkuuluvuudentunnetta ja yhteistyöalttiutta, jonka Paavo Kallio (PK) suureksi osaksi sai ai- kaan. ”Se on PK:n innostusta Lap- piin ja tämän innostuksen ulottu- mista kasvi- ja eläintieteilijöiden varhaisten Lapin retkien ja retke- läisten mieliin, sanoisinko sielui- hin.” Tuon hengen tunnistan itses- sänikin, vaikka en Kevon asemalla ole tutkimusta tehnytkään. Kun tammikuun puolivälissä kuulen Yleisradion ykköskanavan aamu- kuuluttajan niin tutusti kertovan, että kaamos päättyy tänään Kevon luonnonpuistossa, olen kuin kissa pistoksissa. Enää kaksi kuukaut- ta kituutusta ja hiihdän jälleen yh- dessä Suomen upeimmista luon- nonaarteista.
PERTTI KOSKIMIES
Kirjoittaja on biologi, tietokirjailija ja tie- detoimittaja.
Kohti uutta poliittista taloutta?
Risto Heiskala ja Akseli Virta- nen (toim.): Talous ja yhteiskun- tateoria III: Kohti uutta poliittista taloutta. Gaudeamus 2018.
Nyt kun Risto Heiskalan ja Ak- seli Virtasen toimittaman Talous ja yhteiskuntateoria -sarjan kol- mas osa on ilmestynyt, toimittajat ovat saaneet päätökseen suurura- kan, jolla on mittaa reilusti yli tu- hat sivua. Ensimmäinen osa, jon- ka alaotsikko oli ”Vanha maailman talous ja suuri murros”, ilmestyi vuonna 2011. Se käsitteli antiikin ja keskiajan käsityksiä taloudesta ja klassista poliittista taloustiedet- tä sekä yhteiskuntatieteen klassi- koita Aristotelesta, Adam Smithis- tä ja David Ricardosta Karl Marxiin ja marginalisteihin. Toisen, vuon- na 2016 ilmestyneen, osan alaot- sikko oli ”Modernin maailman ta- lous ja sen kritiikki”. Sen aiheena oli modernin yhteiskunnan talous sosiologian klassikoista uusklassi- seen taloustieteeseen, hyvinvoin- nin taloustieteestä kulutustutki- mukseen.
Nyt käsillä olevan päätösosan teemaksi on alaotsikossa annet- tu ”Kohti uutta poliittista taloutta”.
Jos ensimmäinen osa oli painot- tunut aatehistoriallisesti ja toinen osa oli sosiologian ja taloustie- teen asiantuntijoiden kirjoituk- sia, tämä kolmas osa on sisällöl- tään heterogeenisin. Viitteellisesti siinä palataan aluksi 1800-luvul- le, Karl Marxiin, mutta varsinaises- ti esitys etenee 1920-luvulla synty- neestä niin kutsutusta Frankfurtin koulusta ja historiallisesta sosiolo- giasta saksalaiseen hermeneutii-
kan filosofi Martin Heideggeriin (1889–1976), ranskalaiseen sosio- logi-kriminologi Gabriel Tardeen (1843–1904) ja konservatiiviseen saksalaiseen valtiosääntöjuristi ja politiikan teoreetikko Carl Schmit- tiin (1888–1985). Kirjan loppuosa on ranskalaisen, usein karkeas- ti poststrukturalistiseksi kutsutun filosofian ja hieman sosiologian- kin katselmus, jossa käsitellään kirjailija-filosofi Georges Bataillen (1897–1962), niin sanotun situatio- nistisen kirjailija-elokuvaohjaaja Guy Debordin (1931–94), sosiolo- gi Jean Baudrillardin (1929–2007), dekonstruktionisti-filosofi Jacques Derridan (1930–2004), filosofi- aate historioitsija Michel Foucault’n (1926–84) sekä kirjoittajapari, filo- sofi Gilles Deleuzen (1925–95) ja psykoanalyytikko Félix Guattarin (1930–92) ajattelua eritoten niiltä osin kuin se sivuaa jotenkin talout- ta sanan laajassa mielessä.
Lukuun ottamatta Marxia ku- kaan muu yllä mainituista teoree- tikoista ei ole käsitellyt ensisijai- sesti – eikä kovin eksplisiittisesti – taloutta. Teoreetikot jakautuvat karkeasti kahteen sukupolveen, 1800-luvun lopulla syntyneisiin (Tarde, Schmitt, Heidegger, Batail- le), joiden ajattelulla ei ole keske- nään juurikaan yhteistä, ja 1920- ja 1930-luvulla syntyneiden sukupol- veen, joilla on paljonkin yhteistä, vaikka he eivät ole muodostaneet mitään koulukuntaa. Useita jälkim- mäisestä polvesta yhdistää myös viittaus edelliseen polven ajat- telijoihin sekä Marxiin ja osittain Nietzscheen.
Ottaen huomioon näiden rans- kalaisten teoreetikoiden valikoi- man hieman ihmettelen, miksei mukaan ole otettu lisäksi rans- kalaista filosofia, strukturalistista marxistia Louis Althusseria (1918–
90), joka edellä mainittuja ponte- vammin käsitteli taloutta (vrt. Lire le Capital, 1965) – olkoonkin että häneen ei nykyään näe juurikaan viitattavan etenkään Suomessa, mutta hänen koulukuntansa jä- senet – Étienne Balibar, Jacques Rancière, Pierre Macherey, Ro- ger Establet – vaikuttavat edel-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2018 67 KIRJALLISUUS
leen omilla tahoillaan. Vielä enem- män ihmettelen, ettei sosiologi Pierre Bourdieuta (1930–2002) ole kirjassa käsitelty lainkaan. Toi- sin kuin kirjassa esitellyt teoreeti- kot Bourdieu – sen lisäksi että hän oli jyrkkä uusliberalismin kriitik- ko – on kirjoittanut jopa laajan, to- sin Suomessa huonosti tunnetun, teoksen Les structures sociales de l’économie (2000; engl. The Social Structures of the Economy, 2005), joka on suorasukainen or- todoksisen talousteorian kritiikki.
Se jos mikä käsittelee kirjan tee- maa, taloutta ja yhteiskuntateori- aa, tosin ennen kaikkea sosiologi- an kannalta.
Aiemmissa osissa tarkastelus- sa olivat mukana myös ekonomis- tiset käsitykset taloudesta, ensim- mäisessä osassa taloustieteen klassikot, toisessa osassa muun muassa uusklassinen talous tiede, Schumpeter, Keynes sekä mak- rotaloustiede. Tähän kolman- teen osaan ei sen sijaan taloustie- teen teoreetikoita ole kelpuutettu lainkaan. Minusta olisi ollut aika luontevaa ottaa kokoelmaan mu- kaan tuoreempia taloustieteilijöi- tä, kuten Thomas Piketty (s. 1971;
Pääoma 2000-luvulla, 2016), ja radikaalimpana ekonomistina esi- merkiksi Giánis Varoufákis (s.
1961; Maailmantalouden Minotau- ros, 2014; Adults in the Room: My Battle With Europe’s Deep Estab- lishment, 2017, joka mainitaan ohi- mennen kerran), jonka kirjoituk- set olisivat voineet tarjota aineksia alaotsikon teemaan ”Kohti uutta poliittista taloutta”. Feministi-luki- ja saataisi lisäksi kysyä, eikö femi- nistisellä taloustieteellä ole sijaa keskustelussa taloudesta ja yh- teiskuntateoriasta matkalla kohti uutta poliittista taloutta.
Selkeää kirjan läpäisevää pu- naista lankaa tai johtoajatusta on vaikea nähdä kirjaan sisällytetty- jen teoreetikoiden käsityksissä ta- loudesta. Yksikään heistä ei ole tullut tunnetuksi erityisesti talout- ta koskevista analyyseistaan. Jos katsoo, mitä heillä on sanottavaa taloudesta, aiheet voi tiivistää seu- raavasti otsikkojen perusteella:
talouskritiikki (Frankfurtin koulu- kunta); historiallinen materialismi ja historiallinen sosiologia (Micha- el Mann); talouden kolmas muo- to (Marx, Heidegger); talouden al- keishiukkaset (Tarde); talouden poliittinen perusta (Carl Schmitt):
tuhlaus, talous ja kuolema (Batail- le); talous vailla käyttöarvoa (De- bord); symbolinen vaihto (Baud- rillard); rahan dekonstruktio (Derrida); biovalta ja talous (Fou- cault); kapitalismin aksiomatiikka (Deleuze ja Guattari) ja talous digi- taalisen uudelleenmuotoilemisen- sa aikakaudella. Kirjan ehkä suu- rimpana ansiona voidaankin pitää sitä, että siinä tuodaan keskuste- luun taloudesta ja yhteiskuntateo- riasta sellaisia ajattelijoita, joita ei yleensä ja ylipäänsä liitetä talou- den aihepiiriin. He ovat kuitenkin kaikki jo vainajia, ja heidän keskei- nen tuotantonsa ajoittuu 1900-lu- vun puolelle, joten on vaikea nähdä, miten heidän ajattelunsa pohjalta avautuisi nyt ”tavalla tai toisella näkymiä nykyisin vallitse- van talousajattelun tuolle puolen”, kuten toimittajat kirjan esipuhees- sa kirjoittavat.
On tietysti vähän epäreilua ar- vostella jo nyt 360-sivuiseksi pai- sunutta kirjoituskokoelmaa sii- tä mitä siihen ei ole mahdutettu, mutta kovin epäyhtenäinen tämä teossarjan kolmas osa on, vallan- kin kun viimeisessä luvussa ”Ta- lous digitaalisen uudelleenmuotoi- lemisensa aikakaudella” ei tehdä mitään yhteenvetoa kokonaisuu- desta eikä edes juuri viitata edel- täviin teksteihin (lukuun ottamat- ta kahta viittausta Guattariin). Se jää irralliseksi ja luonnosmaisek- si sekä tyyliltään muista poikkea- vaksi tekstiksi – olkoonkin että se on teksti, jossa on pyrkimystä ”ny- kyisin vallitsevan talousajattelun tuolle puolen”. Liioin kirjan ohjel- mallinen alaotsikko ”Kohti uutta poliittista taloutta” ei kirjassa oi- kein aukene, saati valkene, eikä kirjan lukujen aineksista uutta po- liittista taloutta kehkeydy.
Ylipäänsä näkökulma kirjan alaotsikon aiheeseen jää kapeaksi mukaan valittujen ajattelijoiden ta-
kia. Hajanaisuudestaan huolimatta kirjoituskokoelma kokonaisuute- na palvelee uskoakseni kuiten- kin lukijoita, esimerkiksi opiskeli- joita, hyvänä hakuteoksena, josta voi kiinnostuksensa mukaan löy- tää innoittavia aiheita sekä jatkaa eteenpäin ja syvemmälle. Kaik- ki kirjoittajat hallitsevat aiheensa, ja monet tekstit vetävät hyvinkin vertoja vastaaville kansainvälisil- le artikkeleille. Mieleni tekee mai- nita erityisesti kolme, jotka kirjoit- tavat suvereenisti aiheistaan: Tiina Arppe (Georges Bataille), Susan- na Lindberg (Jacques Derrida) ja Mika Ojakangas (Carl Schmitt).
Joka tapauksessa kolmiosai- nen Talous ja yhteiskuntateoria on kokonaisuutena hatunnoston arvoinen suoritus. Siis: Chapeau kirjan toimittajille ja kustantajalle!
KEIJO RAHKONEN
Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Helsin- gin yliopiston valtiotieteellisessä tiede- kunnassa.
