56 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3
Nuorisoseura –
identiteetin rakentajasta harrastekerhoksi
Pentti Virrankoski Jaakko Numminen, Yhteisön voima. Nuorisoseuraliikkeen historia 1–5. Edita 2011.
Nuorisoseuraliikkeen historian on julkaissut Suomen Nuorisoseuro- jen Liitto (SNL). Runsaasti kuvi- tettu teos on hyvin laaja, yhteen- sä 3 352 sivua, jotka painavat teki- jän mukaan noin 13 kiloa. Teksti on yleiseksi tulleeseen tapaan melko harmaata, mikä on paha epäkohta, kun monet tämän teoksen hartaat lukijat ovat ikääntyneitä ja hieman heikkonäköisiä.
Tämän valtavan teoksen on kir- joittanut ministeri ja kunniatohto- ri Jaakko Numminen (s. 1928). Hän aloitti työn nuorena maisterina 1950-luvun alkuvuosina ja julkai- si vuonna 1961 teoksen ensimmäi- sen osan Suomen nuorisoseuraliik- keen historia I. Vuodet 1881–1905.
Historiatyö keskeytyi tekijän vir- kamiesuraan, joka huipentui toi- mintaan opetusministerinä vuon- na 1970 ja virkaan opetusministe- riön kansliapäällikkönä 1973–94.
Historian ensimmäisen osan ta- son vakuuttamana SNL odotti jat- koa kärsivällisesti Nummisen elä- kevuosiin. Hän saattoikin työn jän- tevästi päätökseen noin 60 vuotta sen alkamisesta. Sanottakoon myös heti alkuun, että teos on laadultaan niin korkeatasoinen, että on syytä onnitella sekä tekijää että Suomen
Nuoriseurojen Liittoa.
Teoksen ensimmäinen osa on paras, hyvin hyvää väitöskirjata- soa. Sen ilmestyessä ei tilaustyötä nähtävästi kelpuutettu opinnäyt- teeksi, vaikka sen luonne ei tässä tapauksessa ole lainkaan heikentä- nyt tekijän objektiivisuutta. Num- miselle etupäässä opetushallinnol- lisista ansioista suoduilla filosofian kunniatohtorin arvoilla on siis vah- vana katteena myös tämän teoksen korkea taso. Se on aiheellisesti jul- kaistu sellaisenaan Yhteisön voima -teoksen 1. osana. Aikaisemman version ainoa merkittävä puute, ruotsinkielisten nuorisoseurojen sivuun jättäminen, on täysin kor- jattu uuden teoksen toisessa osassa.
Teoksessa kiinnitetään hyvin paljon huomiota nuorisoseuraliik- keen organisaatioon, mikä on kyl- lä hieman puuduttavaa lukemis- ta vaikkakin tilaajan kannalta ym- märrettävää. Tekijä käsittelee kaik- kea tapahtunutta eri maakuntien ja lukuisien paikkakuntien näkö- kulmasta. Sama pyrkimys näkyy kuvien valinnassa. Tarkoituksena on tietenkin ollut, että kaikki liik- keen veteraanit tuntisivat historian omakseen, mutta tämä on laajenta- nut sitä arveluttavasti. Numminen olisi pystynyt epäilemättä pelkistä- mään esitystä paljon, jos olisi pitä- nyt sitä oikeutenaan.
Nuorisoseuraliikkeen menes- tyksen vaihtelevuus on ollut suur- ta eri maakunnissa. Se oli hyvin vahva syntyseudullaan Etelä-Poh- janmaalla, mutta vielä menestyk- sekkäämpi Etelä-Karjalassa ja Ky- menlaaksossa. Numminen esittää
syyksi näiden kolmen maakunnan sosiaaliset olot sekä eräät historial- liset tekijät. Nuorisoseuraliikkeen alkuajan pyrkimys levittäytyä kau- punkeihin tyrehtyi pääosin jo auto- nomian ajan lopulla.
Numminen katsoo nuorisoseu- raliikkeen edistäneen voimakkaas- ti paikallisen ja maakunnallisen yhteishengen ja identiteetin syn- tyä tai vahvistumista. Traaginen vaihe nuorisoseuraliikkeen histo- riassa alkoi Etelä-Karjalan lukui- sien, vilkkaasti toimineiden seu- rojen joutuessa väistymään ko- tiseudultaan vuonna 1940 ja lo- pullisesti vuonna 1944. Osa niistä koetti jatkaa toimintaa heimon uusilla asuinsijoilla, aluksi varsin innokkaasti etenkin Helsingissä, jonne oli siirtynyt paljon karjalai- sia. Yleensä seurojen oli kuitenkin vaikea toimia, kun entiset jäsenet asuivat pahoin hajallaan ja nuori- so hakeutui piankin etupäässä pai- kallisiin nuorisoseuroihin. Useim- mat Karjalasta siirtyneet seurat sammuivat jo 1950-luvulla, mutta jotkut jatkoivat vaikeuk sien uhalla toimintaa kauankin.
Tärkeä aspekti Nummisen työs- sä on nuorisoseurojen asema nuori- solle tarjoutuvien yhdistysten ken- tässä, missä tapahtui ajan mittaan suuria muutoksia. Autono mian ajalla kilpailijoiksi ilmaantuivat sil- loisten puolueiden nuorisojärjes- töt ja ennen kaikkea työväenliike, johon kariutui nuorisoseuraliik- keen suuren johtajan Santeri Al- kion toive, että mukaan saataisiin myös maaseudun nuorta työvä- keä. Etelä-Pohjanmaallakin talol-
KIRJALLISUUS
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3 57 listen lapset ja työväki olivat niin
etäällä toisistaan, että samoihin yh- distyksiin ei juuri mahduttu. Vuo- sina 1917–18 nuorisoseuralaiset ja työväenliike olivat tunnetusti toi- siaan vastassa ja 1920- ja 1930-lu- vulla nuorisoseurojen kilpailijoina olivat suojeluskunnat, lottajärjestö ja urheiluseurat, koska nämä kaik- ki olivat aatteiltaan lähellä nuoriso- seuroja. Toisen maail mansodan jäl- keen nuorisoseurojen rinnalla ovat toimineet kansalaisopistot, poliitti- set nuorisojärjestöt, maatalousjär- jestöt ja seurakuntanuoret, eräissä taajamissa myös partiojärjestö.
Numminen käsittelee ansiok- kaasti nuorisoseuraliikkeen aate- pohjaa. Varsin kauan sen varsinai- sena perustana oli snellmanilainen kansallisuusaate, mihin liittyi San- teri Alkion tolstoilaisia piirteitä si- sältänyt pyrkimys korostaa ihmis- ten kaikinpuolista tasa-arvoisuut- ta. Tärkeä päämäärä oli myös halu kohottaa maaseudun nuorison si- veellisestä tasoa. Tähän kuului rait- tius ja tupakoinnin karttaminen, mutta alkuaikoina haluttiin hylä- tä myös kahvi ja tee turhina ulko- maisina nautintoaineina. Maalais- nuorten käytöstapojakin tuli sievis- tää talonpoikaisväestön arvostuk- sen kohottamiseksi, siihen tähtäsi myös nuorten omatoiminen opis- kelu. Tältä osin nuorisoseura-aa- te liittyi yleisempään talonpoikais- ideologiaan ja oli lähellä maalais- liiton pyrkimyksiä, vaikka nuori- soseuraliike pysyi organisaationa siitä erillään. Monet Maalaisliiton tärkeimmät johtomiehet Kyösti Kalliosta Johannes Virolaiseen oli- vat kuitenkin olleet nuorina innok- kaita nuorisoseuralaisia.
Nuorisoseura-aatteen syntyai- kana oli luonnollista, että siihen liittyi paljon kansallisromantiik-
kaa. Sen piirissä onkin säilynyt ny- kyaikaan asti harrastusta kotimai- seen kulttuuriperinteeseen, kuten kansanmusiikkiin, kansantanhui- hin, kansallispukuihin ja juhlape- rinteeseen (kruunuhäät, purppu- ri, Sääksmäen Ritvalan helkajuh- la), paikoin myös kotiseuduntutki- mukseen ja museotyöhön. Liikkeen idealistiseen aatepohjaan liittyi myös omatoiminen kansalaiskas- vatus. Monipuolisen itseopiskelun tuli kohottaa nuorten yleissivistys- tä, ja yhteiskunnallisen valmiuten- sa lisäämiseksi he opettelivat puhe- taitoa, kokoustekniikkaa ja kunnal- liselämän tuntemusta. Merkittävä lehtimies ja kansanedustaja Kustaa Hautamäki, alkuaan räätäli, luon- nehti tätä opiskelua ja sen tuloksia kutsumalla Kauhavan nuorisoseu- ran taloa ”Toivolan yliopistoksi”.
Numminen omistaa paljon huo- miota nuorisoseuraliikkeen suh- teelle kristinuskoon, papistoon ja tärkeimpiin herätysliikkeisiin. Al- kiolla oli Lev Tolstoin oppilaana hy- vin valoisa käsitys ihmisluonnosta, jonka epäitsekkyyden ja rehellisyy- den oikeanhenkinen itsekasvatus palauttaisi. Tältä pohjalta hän piti kristillistä lunastusoppia harhaan- johtavana. Tällainen aate johti tie- tysti ristiriitaan luterilaisen kirkon ja papiston kanssa. Alkio huoma- si kyllä, että hänen kantansa us- kontoon saattoi vahingoittaa nuo- riseuraliikettä, joten hän ei esittä- nyt sitä julkisuudessa kovin jyrkäs- ti, ajan mittaan hän näkyy myös lähentyneen kirkon oppia. Tolstoi- laisuutta esiintyi lähinnä joissakin Etelä-Pohjanmaan pitäjissä, mut- ta vain autonomian ajalla. Paikal- listen nuorisoseurojen ja keskus- seurojen säännöissä luettiin kristil- lisyys monesti seuran aatepohjaan, ja vaikka sitä ei olisi mainittukaan,
kristillistä etiikkaa pidettiin ohje- nuorana, näin varsinkin sisällisso- dan kokemusten jälkeen.
Papisto suhtautui nuorisoseu- roihin hyvin vaihtelevasti. Kaik- kialla maassa oli pappeja, jotka pi- tivät liikettä oikeahenkisenä, tois- ten taas epäillessä, että nuoriso- seurat vieroittivat nuoria ainoasta tärkeästä tai suorastaan viekotteli- vat heitä synnin teille. Silmätikku- na oli tietenkin tanssi, mutta sen ohella epäiltiin myös näytelmiä, joita pietismiin taipuvat papit olivat paheksuneet kustavilaiselta ajalta lähtien. Tätä antipatiaa myös ruok- ki eräiden näytelmien kirkkoa tai herännäsiliikkeitä kritisoiva sisäl- tö. Herännäisyyden piirissä säilyi yleisenä suorastaan kaavamainen näytelmien ja tanssin tuomitsemi- nen 1930-luvulle saakka, kun taas evankelinen liike oli paljon suope- ampi nuorisoseuroja kohtaan. Van- hoillislestadiolaiset suostuivat jos- kus tukemaan nuorisoseuran talon rakentamista saadakseen käyttää sitä omien seurojensa pitämiseen, mutta eivät sallineet lastensa liittyä nuorisoseuraan. Numminen käsit- telee koko tätä vaativaa aihepiiriä monesta näkökulmasta, kriittisesti ja asiantuntevasti.
Nuorisoseuraliikkeen alkiolai- nen aatepohja näytti olevan ennal- laan vielä 1950-luvulla, jolloin Ete- lä-Pohjalaisen Osakunnan kuraat- torina toimineella Nummisella ja hänen osakuntatovereillaan oli pal- jon yhteyksiä nuorisoseuroihin. Jos ylioppilaan vanhemmat olivat ol- leet innokkaita nuorisoseuralaisia, erikoisesti keskusseurojen maa- kuntajuhlat vakuuttivat nuoren juhlavieraan liikkeen suuresta ar- vosta. Myöhemmin liikkeen näky- vä aatteellisuus on heikentynyt ja nuorisoseurojen tehtäväksi on jää-
58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3
nyt ennen kaikkea hyvin monen- laisten harrasteiden organisointi.
Monella paikkakunnalla on har- rastettu nuorisoseuraliikkeen al- kuajoilta juontuvaa arvokasta toi- mintaa taiteiden parissa: näyttele- misen, taidelausunnan, soiton ja laulun, tanhujen ja muun liikunta- taiteen. Joissakin nuorisoseurois- sa tällaiset harrasteet ovat kukois- taneet aivan viime aikoinakin. Lu- kuisat nuorisoseurat ovat toisaal- ta sammuneet senkin vuoksi, että syrjäkylien väestö on pahoin vä- hentynyt. Elinkeinorakenteen suu- ret muutokset ja maassamuutto ovat yleensäkin kaventaneet nuo- risoseuraliikkeen toiminnan edel- lytyksiä.
Kaikki maaseudun kulttuuri- harrastukset joutuivat vaakalau- dalle television vaikutuksen alet- tua 1950-luvun lopulla. Sen esityk- set, ja myös yleisradion kiitettävän runsas taidemusiikin tarjonta, soi- vat uusia mahdollisuuksia henki- sen kulttuurin viljelyyn, mutta vain valmista vastaanottamalla, ei itse tekemällä. Jaakko Numminen ei käsittele kysymystä uusimman po- pulaarimusiikin ja siihen liittyvien joukkotapahtumien vaikutukses- ta nuorisoseuraliikkeeseen, mutta tekijän ikätoverista se voi näyttää uhkaavalta. Liikkeen jäsenmäärät ovat olleet viime vuosikymmenillä jopa suuremmat kuin koskaan var- hemmin, mutta sen vaikutus on ra- joittunut vahvasti tietyille seuduille ja paikkakunnille, etupäässä Länsi- Suomeen ja Pohjanmaalle. Eteläis- ten suurkaupunkien lehdissä lii- ke näkyy nykyään varsin heikosti, mutta eräät maakuntalehdet anta- vat toisenlaisen kuvan.
Numminen esittää vielä teos- sarjan lopussa olevassa yhteenve- tävässä katsauksessa arvioita nuo-
risoseuraliikkeen historiallisesta merkityksestä. Sitä on vaikea tehdä kovin täsmällisesti, koska liikkeen monipuolinen vaikutus on liittynyt maamme henkisen ja sosiaalisen kulttuurin kehitykseen, jota ei voi määritellä numeroin. Tekijän ko- konaisarvio, että nuorisoseuraliik- keen merkitys etenkin maaseudun nuorison kansalaiskasvatuksen ja kulttuurityön organisoinnissa on ollut hyvin tärkeä, ei näytä kuiten- kaan sen liialliselta korostamiselta.
Aivan sama käsitys on esitetty ai- kaisemmin muun muassa kahden Suomen kulttuurihistorian artikke- leissa (1936 Zachris Castrén; 1980 ja 1982 useita kirjoituksia), joi- ta Numminen ei ole huomannut käyttää oman arviointinsa tukena.
Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori.
Historiakansa arvostaa peruskoulua enemmän kuin sotia
Riitta Mikkola Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.
Suomalaiset ovat historiakansaa, paljastuu Pilvi Torstin Suomalai- set ja historia -kirjasta. Kirja on viisivuotisen Historiatietoisuus Suomessa -tutkimushankkeen ko- konaisesitys ja pitkän projek- tin huipennus. Kirjan esipuhees- sa sanotaan, että kirjaa voi käyttää opetuksessa ja tutkimuksessa, mut- ta myös lukea kiinnostuksen vuok- si. Näin todellakin on. Kirja tar joaa paljon näkemyksiä mutta herättää lukijassa myös ihailtavan paljon uusia kysymyksiä.
Historiatietoisuus Suomes- sa -tutkimuksessa reilu tuhat suo- malaista vastasi kyselytutkimuk- seen, jossa selvitettiin suomalais- ten suhdetta historiaan. Tämän jälkeen haastateltiin tarkemmin vielä osaa kyselyyn vastanneis- ta (n = 49). Tutkimuksessa ei tes- tattu, mitä ihmiset tietävät mennei- syydestä vaan tutkittiin heidän kä- sityksiään menneistä tapahtumis- ta. Samoin tutkittiin sitä, millaisia merkityksiä ihmiset antavat näille historian tapahtumille ja miten ne vaikuttavat käsityksiin nykyisyy- destä ja tulevaisuudesta. Vastauk- sia analysoitiin vastaajien iän, su- kupuolen, koulutuksen ja puolue- taustan perusteella. Joitakin vasta- uksia pystyttiin vertaamaan muissa maissa tehtyihin vastaaviin kyselyi- hin.
Historia arjessamme
Kirjan yleinen tulos on, että suo- malaiset ovat historiakansaa. His- torialla on tutkimuksen mukaan merkitystä yksilöille ja historiaa pidetään tärkeänä yleissivistyksen osana. Historiaan suhtautuvat po- sitiivisesti kaikki ikäluokat, vaik- ka alle 20-vuotiaat ovatkin siitä vä- hiten kiinnostuneita. Silti heidän- kin mielestään historia on tärkeää ja kiinnostavaa. Kansana suomalai- set harrastavat historiaa enemmän kuin muut tutkitut kansat. Suoma- laiset katsovat historiallisia doku- mentteja, lukevat historiallisia kir- joja ja puhuvat vanhoista asioista vanhempien sukulaistensa kans- sa. Historia on läsnä arjessa, väit- tää kirja.
Vastaajien mielipide-erot vaih- televat koulutuksen ja puolue- taustan mukaan. Kaikkein koulu- tetuimmat pitävät historiaa kiin- nostavana ja ovat sitä mieltä, että
