72 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1
ka ihmisellä on kyky järjelliseen ajatteluun. Mutta eläinten suoje- lua puoltaa eniten se, että ne eivät ole tunnottomia koneita, kuten esi- merkiksi Descartes ajatteli. Eläimet tuntevat tuskaa ja mielihyvää, iloa ja surua aivan kuten ihmisetkin, ja siksi niiden pitäminen keskityslei- rimäisissä oloissa on tuomittavaa.
Aaltolan huomio on tärkeä.
Eläinten kykyä tuntea tuskin ku- kaan enää kieltääkään, mistä ker- too se, että kotieläimistä on tullut miltei tasavertaisia perheenjäse- niä. Jos eläinten kurjat olot tuotai- siin näkyvämmin esiin, monet var- masti luopuisivatkin turkeistaan ja kinkuistaan. Aaltola huomauttaa- kin, että ihmiset eivät pysty näke- mään yhteyttä elävän ja ilmeikkään eläimen ja kaupan tiskillä lojuvan elottoman ja anonyymin lihakim- paleen välille. Yhteiskuntafiloso- fialle tämä tarjoaa työsarkaa, kos- ka syynä ovat vääristyneet yhteis- kunnalliset rakenteet ja järjestelyt, jotka piilottavat kärsivät eläimet herkullisia ruokia tulvivien kulis- sien taakse kuin niitä ei olisi lain- kaan olemassa.
Yhteiskuntafilosofia on selkeää ja monipuolista luettavaa, ja abst- rakteja ja yleisiä filosofisia periaat- teita kytketään ajankohtaisiin käy- tännön esimerkkeihin. Vaikka yk- silöllisyyttä nykyään korostetaan, yksilökin toimii aina yhteiskun- nan tarjoamissa puitteissa, ja yk- silön vapaus ja sen rajat määrit- tyvät suhteessa toisiin yksilöihin.
Tämän ja uusien – kehitysmaiden köyhyyden ja ilmastonmuutoksen tuo mien – ongelmien takia yhteis- kuntafilosofiset pohdinnat ovat tä- nään tärkeämpiä kuin koskaan.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja krii
tikko.
Kriittisen uskontotieteen esittely kärsii
kielivirheistä
Markus LångMatti Kamppinen: Systeemi- ajattelu, rationaalisuus ja us- konto: Kriittisen uskontotieteen näkökulmia. uskontotiede, Turun yliopisto 2009.
Turun yliopiston uskontotieteen lehtori, dosentti Matti Kamppinen on koonnut yksiin kansiin kirjoi- tuksiaan, joista peräti puolet – nel- jä kappaletta – on julkaistu aikai- semmin Tieteessä tapahtuu -leh- dessä. Alaotsikkonsa mukaisesti Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto keskittyy tarkastelemaan niin kutsutun kriittisen uskonto- tieteen näkökulmia ja tulee samal- la esitelleeksi myös tieteenfiloso- fian, epistemologian ja ontologian perusteita. Kamppinen on arvok- kaalla asialla: hän pyrkii edistä- mään tieteellistä ja kriittistä ajat- telutapaa, ja kirja lienee tarkoitettu paitsi maallikoiden myös uskonto- tieteen opiskelijain käsiin.
Yleisesti ottaen systeemiajatte- lussa ilmiöt sijoitetaan erilaisten kokonaisuuksien osaksi, ja osien ja kokonaisuuden mielekkyys ta- voitetaan tätä kautta. Tutkimus- kohteet ovat kompleksisia, järjes- tyneitä, dynaamisia, itseohjautuvia ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Yhtä lailla on tärkeää, et- tä tutkijan konstruoimat järjestel- mät ovat vuorovaikutuksessa to- dellisuuden kanssa (empiria), ja on muistettava, että tutkijallakin on ai- na omat lähtökohtansa, jotka vai- kuttavat havainnointiin.
Osien ja kokonaisuuden, tar- kastelijan ja tarkasteltavan vasta-
vuoroinen muo vautuminen muis- tuttaa hermeneuttisen kehän ideaa (Gadamer 2004: 29–39), ja Kamp- pinen viittaa myös emergenssin ja supervenienssin (päältämisen) kä- sitteeseen. Ollaan siis ymmärryk- sen perusteilla. Lisäksi hän esittelee ytimekkäästi myös systeemiajatte- lun historiaa ja etnografisia sovel- luksia (s. 22–34).
Kamppisen eettisenä johtoaja- tuksena on rationaalisuuden eli järkiperäisyyden tärkeys, ja hän huomauttaa, että tieteellisen tutki- muksen lähtökohtana voi olla väl- jä tai tiukka rationaalisuus: ”Väljä rationaalisuus tyytyy kuvailemaan, tiukka rationaalisuus kysyy usko- musten, halujen ja toiminnan hy- väksyttävyyttä” (s. 14). Kriittinen uskontotiede edustaa jälkimmäis- tä: uskonnot nimittäin postuloi- vat maailmaan olioita, joita ei par- haimman tietämyksen perusteella ole olemassa, ja toiminnan prakti- sina lähtökohtina uskonnolliset va- kaumukset voivat aiheuttaa suurta tuhoa – ajatellaan itsemurhapom- mittajaa, joka räjäyttää itsensä lin- ja-autossa, koska käsittää siten pää- sevänsä paratiisissa yhtymään neit- syisiin. Hän uskoo asioihin, joille ei ole järjellisiä perusteita, ja tiukan rationaalisuuden kannalta hänen menettelynsä on kauttaaltaan eet- tisesti moitittavaa – voitaisiin tode- ta, ettei hän noudata episteemisiä hyveitä (Zagzebski 1999).
Koska uskonnolliset uskomuk- set de facto ohjaavat ihmisten teko- ja, niihin on voitava suhtautua yhtä kriittisesti kuin muihinkin käsityk- siin. ”Tieteeseen kuuluu kilpaile- vien käsitysten kritiikki”, muistut- taa Kamppinen (s. 126) ja to teaa:
”Tiede on systemaattisesti jalostet- tua arkielämää” (s. 87) ja ”arkinen järjenkäyttö on ankkuroitunut ta-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1 73 vallisen elämän suojeluun” (s. 122).
Hän haluaa tähdentää uskontotie- teen kriittisiä mahdollisuuksia ja esittelee kirjan kolmannessa luvus- sa tieteellisen argumentoinnin pe- rusteita ja yleisimpiä virhepäätel- miä eli episteemisiä paheita. Hän on pitkälti samoilla linjoilla kuin esimerkiksi pragmatismin perusta- ja Charles S. Peirce (2001: 125–), joka moitti uskonnollisia käsityk- senmuodostamiskeinoja.
Kamppinen esittelee ”uusateis- tista” suuntausta, jonka mielestä rationaali nen keskustelu pitää ulot- taa myös uskonnollisiin asioihin ja niille on voitava vaatia perusteluja ja niitä on voitava arvioida kriitti- sesti seurausten valossa aivan ku- ten muitakin käsityksiä (mm. Sam Harris, Richard Dawkins).
”Vaikka uskonnosta on lohtua monil- le, ei se tee uskonnosta totta tai var- teenotettavaa. Lapsille on iloa ja lohtua mielikuvituskavereista, mutta ei tämän perusteella kannata postuloida mieli- kuvituskavereita, varsinkaan myöhem- mällä iällä.” (S. 125.)
Kamppinen tähdentää sitä, ettei se- kulaari humanismi ole vain maail- mankuva muiden joukossa vaan sen paremmuutta voidaan perus- tella rationaalisesti ja sen peruskä- sityksiä voidaan koetella:
”Arkielämän askareet eivät nekään vaadi jumalia onnistuakseen. Kahvin- keitto, sii vous, puiden pilkkominen ja saunan lämmittäminen onnistuvat ateistisessa todellisuudessa. … uskon- not eivät tarjoa vakuuttavia perustei- ta… oikeastaan mihinkään asiaan, mistä modernissa yhteiskunnassa pitäisi päättää.” (S. 164–165.) Uskontojen tutkimuksella tuntui- si olevan itse asiassa läheinen yh- teys niin kutsuttuun tietämättö- myyden tutkimukseen (Suomessa Uschanov 2010), kuten lukija jou- tuu huomaamaan luvussa 5: jotkut ihmiset uskovat, että muuntogee-
niset tomaatit ovat terveydelle vaa- rallisia, koska ne sisältävät geene- jä, kun taas tavallisissa tomaateis- sa ei geenejä mukamas ole (s. 110).
Kuinka pitkälti uskonnolliset us- komukset ovat samanlaisia lyhyt- näköisiä harha- ja toivekuvitelmia, joiden seurauksia ja keskinäisiä ris- tiriitoja asianosainen ei pohdi eikä hahmota?
Systeemiajattelu, rationaalisuus ja uskonto puolustaa arvokkaalla tavalla kriittistä tieteellistä maail- mankuvaa ja jäsentelee uskonto- tieteellisiä koulukuntia (mm. sym- bolistista ja intellektualistista). Esi- merkkitapaukset ovat havainnolli- sia ja kiinnostavia. Tosin luvussa 5 teksti lähtee kuin varkain sivurai- teelle, kun kokonaisuuteen on ym- pätty kirja-arvostelu, jonka aihe ei liity kriittiseen uskontotieteeseen lainkaan.
Kiinnostavuudestaan huoli- matta kirja on turhan raskaslu- kuinen, koska kieliasun laatu on heikko. Käsikirjoitus olisi kaivan- nut pontevan kustannustoimitta- jan huomiota. Kirjassa on arvioni mukaan liki tuhat pilkkuvirhettä, sillä kirjoittaja on koettanut urhe- asti soveltaa suomenkieliseen teks- tiin englannin kielen välimerkki- sääntöjä. Englannin kielen vaiku- tus puskee ilmoille myös monista vierasvoittoisista ja kaksihahmot- teisista lauserakenteista (”Hir- vikärpästen kohdalla kiusaus käyt- tää intentionaalista systeemiteo- riaa”, s. 37), ja paikoin kirjoittaja keikaroi tarkoituksettomasti vie- rassanoilla. Sana ”uskontoitumi- nen” (s. 22) on suomen kielen vas- tainen (p.o. esim. uskonnoituminen tai uskonnollistuminen).
Kun Kamppinen arvostelee si- vuilla 149–150 käsitteellistä hä- märyyttä, lukija alkaa toivoa, että
Kamppinen olisi tarkastellut omaa tekstiään yhtä kriittisesti kuin va- litsemiaan esimerkkejä. Lukija jää nimittäin epäilemään, että Martin Heideggerin, Gilles Deleuzen & Fé- lix Guattarin ja Luce Irigarayn si- taattien hämäryys johtuu itse asias- sa Kamppisen omista suomennok- sista, jotka on ilmeisesti hutaise- malla tehty englannin kautta; hän itse kirjoittaa väärin jopa kaavan E=mc².
Muutamilla puhekielisyyksil- lä lienee tavoiteltu lupsakkaa sävyä (virkkeen aloittaminen eli-sanalla, tietty-sanan käyttö merkityksessä
’tietysti’), mutta ne särähtävät kor- vaan asiatyylissä ja vaikutelma on hiukan alentuva.
Valitettavasti heikkolaatuinen kieliasu rampauttaa nykyään koh- tuuttoman monia kiinnostavia tie- tokirjoja. Kirjoittajat eivät osaa tai eivät viitsi tarkastella tekstiään suo- menkielisen lukijan näkökulmasta – yhdenlainen episteeminen pahe sekin.
Kirjallisuus
Gadamer, Hans-Georg: Hermeneutiik- ka. Ymmärtäminen tieteissä ja filo- sofiassa. Valikoinut ja suomenta- nut Ismo Nikander. Vastapaino 2004.
Peirce, Charles S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia.
Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Vastapaino 2001.
Uschanov, Tomm: Suuri kaalihuijaus:
Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tie- tämättömyydestä. Teos 2010.
Zagzebski, Linda Trinkaus: Virtues of the Mind: An Inquiry into the Nature of Virtue and the Ethical Foundations of Knowledge. Cam- bridge University Press 1996.
Kirjoittaja on helsinkiläinen musiikin
ja kielentutkija.
